— Kohdelkaa arvokkaasti sellaista herraa, kuin tämä on, sanoi Kalle. Hän on Viipurin kaunistus ja kunnia ja on tullut tänne meidän joukkoomme loistamaan.
— Siinä tapauksessa istukoon hän meidän keskessämme valkeutena, sanoivat ylioppilaat.
Ja Nikolai lisäsi:
— Armollinen herra, älkää väistykö seurastamme, vaan olkaa aivan kuin kynttilä valaisemassa meitä. Kyllä me niistämme, jos niin tarvitaan.
— Mitä tämä ilveily oikeastaan tarkoittaa? huusi Didrik. Mitä tekemistä teillä on minun kanssani. Varokaa, ettei täällä synny kilinä!
— Tarkoitatte sillä varmaankin, että aiotte ottaa kättä pitemmän esiin, lausui Nikolai. Meilläkin on sellainen ja olemme sen käyttämisessä kaiket päivät itseämme harjoittaneet. Mutta miksi saivartelemme sanoja, tulkaa armollinen herra joukkoomme, niinkuin olemme pyytäneet.
Didrik katsoi epäilevästi nuoriin ylioppilaihin, mutta kun nämä pysyivät aivan vakavina, niin hän katsoi viisaimmaksi suostua heidän ehdotukseensa ja siirtyi huoneen perälle pöydän ääreen. Hän aikoi istua laidimmaiselle rahille, mutta ylioppilaat pakottivat hänet kohteliain elein siirtymään aivan perälle nurkkaan, ja kun hän sinne oli mennyt, niin saarsivat ylioppilaat rahit niin, ettei Didrik olisi voinut päästä sieltä pois muuten kuin toisten siirryttyä paikoiltaan.
— Ensiksi kuninkaan ja isänmaan malja! sanoi Kalle kohottaen haarikkaansa.
Didrik rypisti silmäkulmiaan, tarttui maljaansa, mutta ei nostanut sitä huulilleen.
— Mitä tämä tietää, huusi Nikolai, ettekö juo kuninkaamme ja Suomen maljaa? Huono on se mies, joka sitä ei tee.
Didrik nosti haarikan suulleen ja joi.
— Hän on varovainen, mutisi Kalle Fläski itsekseen. Millähän pojat tuon linnun aikovat saada pehmitetyksi?
Mutta nyt jo iski Nikolai Didrik Königiin.
— Teidän naamataulunne ei oikein miellytä minua, sanoi hän. Siinä on jotain kavalaa ja petollista.
— Ellei miellytä, niin olkaa sitten erillänne minusta, sanoi Didrik.
Minä en aio kasvojani muuttaa jokaisen nulikan tähden.
— Nulikan, sanoitko nulikan? karjaisi Nikolai. Minä en ole mikään nulikka, minä, joka olen ollut jo viisitoista vuotta ylioppilaana ja vuoden naimisissa. Vai nulikan?
— Minä sanon mitä sanon, vastasi Didrik ja hapueli miekkansa kahvaa.
— Mutta täällä ei saa sanoa mitä sanoo, vastasi Nikolai tiukasti.
Olenko minä nulikka?
— Olet, kakara, vesa, pahankurinen vekara, jos tahdot tietää.
Antakaa minun nousta, minä en tahdo olla täällä!
— Vai et tahdo, mutta saatkin olla, koska kerran kunniallisesti olemme seuraamme kutsuneet. Ellei armollinen herra nyt istu alallaan, niin tulee tästä sellainen leikki ruumiiseenne, että kirput saavat punaisessa meressä uida!
— Mitä te oikeastaan minusta tahdotte, karjaisi Didrik. Enkö saa olla siellä, missä tahdon, ja mennä sinne, minne tahdon?
— Ette. Te olette siellä, missä me tahdomme, uhkaili Nikolai.
— Tuossa on sinulle, suulaalle vekaralle, sanoi Didrik ja sivalsi häntä korvalle.
— Näittekö pojat, näittekö? sanoi Nikolai hammasta purren. Hän löi minua. Näittekö?
— Näimme, vakuuttivat toiset.
— Hän harrastaa luvattomia käsitöitä, jatkoi Nikolai. Sellainen on rangaistava. Antakaamme hänelle hiukan veljellistä kuria.
— Tule tänne, jos uskallat, sinä senkin hunsvotti ja pennaali! huusi Didrik nousten paikaltaan ja aikoen hyökätä Nikolaihin käsiksi. Mutta tämä oli toisten kanssa varuillaan, ja pian oli pöytä kumossa ja miehet toistensa kimpussa. Didrik oli notkea ja oli jo vähällä päästä toisten käsistä ja oli menossa ovea kohden, kun Kalle Fläski pisti kädessään olevan pahkurasauvan hänen koipiensa väliin, ja mies retkahti permannolle.
Samassa oli Nikolai hänen selässään ja repi suuria tukkoja hiuksia hänen päästään.
— Harjoitetaanhan hiukan kaskenpolttoa, sanoi hän. Ensin kaadetaan ja sitten poltetaan. Kekäle tänne pian!
Muuan ylioppilas sieppasi palavan kekäleen takasta, ja sillä alkoi Nikolai kärventää Didrikin päätä. Mies parkaisi pahasti ja ponnahti sellaisella voimalla maasta, että Nikolai lensi kauas. Didrik pääsi jalkeilleen, sieppasi miekkansa huotrastaan ja aikoi sillä lävistää Nikolain. Mutta samassa oli jo viisi kuusi ylioppilasta hyökännyt häneen takaapäin ja kaatanut hänet uudelleen maahan. Ja nyt alkoi jumalaton möykytys. Nikolai jyskytti Didrikin päätä permantoon ja huusi koko ajan:
— Etkö jo tuperru, sinä senkin viipurilainen, etkö jo tuperru!
Vähitellen tuli Didrik aivan hervottomaksi ja makasi tajuttomana lattialla. Silloin ylioppilaat päästivät hänet ja sanoivat Kallelle:
— Toimita nyt juotavaa, sillä totisesti sen olemme rehellisesti ansainneet.
Pian olivat nuoret miehet vetäneet nahkaansa saatavansa, jonka jälkeen he katsoivat viisaimmaksi lähteä tiehensä, sitä ennen kuitenkin ankarasti varoittaen krouvaria olemaan ilmoittamatta kellekään heidän nimiään, muuten uhaten heitellä hänen ikkunansa säpäleiksi.
Kadulle tultuaan arveli Kalle Fläski:
— Mutta muistakaamme, mitä laupias samarialainen teki, kun hän näki rosvojen käsiin joutuneen miehen. Hän auttoi. Niin mekin tehkäämme.
Hän meni kaupungin vahtihuoneeseen, joka oli torin keskellä ja jota nimitettiin korttikaariksi, ja sanoi sinne tultuaan:
— Menkäähän, rakkaat ystävät, Merthenin kellariin auttamaan. Siellä on taas ollut aivan jumalaton melske ja mellakka. Ketkä rosvot ja pahantekijät lienevätkään lyöneet aivan tainnottomaksi erään muukalaisen. Menkää ja hakekaa haavurikin, jotta tämä häntä auttaisi.
Tämän tehtyään ja ylistettyään suurta lähimmäisenrakkauttaan meni Kalle Fläski etsimään Samuelia ja ilmoitti hänelle, että tuo viipurilainen nyt makasi aivan tajuttomana kapakan permannolla eikä siitä nouse moneen päivään.
— Kyllä sen miehen ruumis nyt mahtaa olla yhtä kirjava kuin sateenkaari, sanoi hän. Ja jos hänen päässään ei kihise ja pihise aivan kuin tuoreet puut liedessä, niin sitten turkulaisten ylioppilaitten hyppyset eivät ole entisen veroiset, vaan ovat pakkasessa kangistuneet.
Samuel tuli tämän kuultuaan niin hyvälle tuulelle, että alkoi vähän ajan päästä itkeä, syleili Kalle Fläskiä ja sanoi:
— Sinä olet sentään oikea ystävä, joka et toista pahassa pulassa hylkää. Sinä olisit kaikin puolin muuten erinomainen ihminen, kun et vain tahtoisi puhua latinaa. Nyt olet tehnyt isänmaalle sellaisen palveluksen, että haudallasi minä laulan varmasti juhlallisen laulun, vieläpä latinan kielellä.
XII.
Jälleen ansassa.
Varattuaan itselleen makuupaikan saksalaisten kauppiaitten majatalossa päätti Paul Moij mennä kaupunkia katselemaan. Tätä ennen hän siisti pukunsa, kampasi huolellisesti tukkansa, sitoi oikealle korvalleen nauharuusun pitämään koossa kiharoita, asetti peilin ääressä lakkinsa hiukan kallelleen päähänsä ja pani hienot, nahalla vuoratut hansikkaat käsiinsä.
Hitaasti ja arvokkaasti hän asteli, toinen käsi miekan kahvassa, toisen heilahdellessa sivulla ja makea hymy suupielissään.
Hän etsi seikkailua. Kuinka olisi hän saattanut viettää kolme päivää kaupungissa etsimättä naisseuraa? Hän loi jokaiseen kauniinpuoleiseen naiseen tutkivan katseen, hän kääntyi toisinaan katsomaan heidän jälkeensäkin, mutta kukaan ei antanut hänelle merkkiä seuraamaan. Hieman pahalla tuulella hän senvuoksi palasi majataloon ja mutisi itsekseen:
— Tämän kaupungin naiset eivät ymmärrä, mikä on todella hienoa. Arvaahan sen, kun täällä on suuri lauma ylioppilaita, jotka eivät suinkaan ole mitään koreakäytöksisen herran esikuvia; eivät he ole edes tottuneet vaatimaan sopivaa pukeutumista ja arvokasta käytöstä. Viipuri on paljoa enemmän tekemisissä ulkomaiden kanssa kuin Turku, siksi siellä ymmärretäänkin tällaisia asioita paljoa paremmin. Olisin minä kävellyt tällä tavoin Viipurissa, niin kylläpä olisi jokaisen oven raossa ja jokaisen ikkunan takana kaksi kaunista silmäparia katsomassa minun ohikulkuani.
Kauaakaan ei hän ollut näissä synkissä mietiskelyissään ollut, kun hänet herätti niistä muuan vanha vaimo, joka syvään niiaillen lähestyi häntä.
— Mitä sinä tahdot? kysyi Paul hieman äreästi.
— Täällähän minä tämän kauniin herran näen silmieni edessä, sanoi akka niiaten entistään syvempään.
— Tuossa on kolikko sinulle, jos sitä tulit kerjäämään, sanoi Paul heittäen vaimolle rahan.
— Enhän minä kerjää itselleni, vaan toiselle, en minä rahaa tahdo, vaan rakkautta, sanoi akka imelästi.
— Mitä järjettömyyksiä sinä latelet? Osaako ja saako tuollainen kuvatus puhua rakkaudesta? ärähti Paul.
— Niin armollinen herra nyt on kiukkuinen kuin kissa vastapäivää sitä silitellessä, mutta jos tässä olisi se, joka minut lähetti, joka nyt huokaa ja puhisee, niin kyllä äänenne sulaisi. Minä olen vanha kekäle, hän on kuin kirkas valkea, niin korea, silmät on hänellä taivaansiniset ja nenä kuin palko, niin sileä, ja mikä suu, sellainen punainen nyplykkä, jota katsellessa toisen suuta oikein kutkuttaa.
— Mitä sinä, haaska, höliset? sanoi Paul. Kuka sinut on lähettänyt?
— Kun armollinen herra tänään itseään näytti ja muita katseli, niin sattui minun neitoseni silmät osumaan tuohon kauniiseen vartaloon ja ihanaan naamaan, ja hän on tullut aivan kuin kipeäksi. Niin, kipeä hän on, ei tee muuta kuin istuu paikallaan ja puhisee. Ja teitä hän haluaisi nähdä.
— Missä hän asuu, kysyi Paul, ja milloin hän tahtoo minun saapuvan hänen luokseen?
— Nyt heti, kiiruimman kautta, sanoi akka. Minä olen tullut noutamaan.
— Sinä varmaankin liioittelet tuon neitosen kauneutta, mutta samapahan tuo…
— Minäkö liioittelen? Puhun niin totta kuin tosi on. En ole niin kaunista neitosta ennen nähnyt, en totisesti ole, ja ovat monet häntä tavoitelleet, mutta kukaan ei vielä ole saanut omakseen.
Kuinka siinä puhelivatkaan, niin heräsi Paulissa sellainen uteliaisuus nähdä tuo nainen, joka heti ensi silmäyksellä oli häneen ihastunut, että hän suostui seuraamaan vanhaa vaimoa.
Oli jo aivan hämärä, kun he tulivat kadulle. He astelivat sillan poikki Linnankadulle. Erään kujan kulmassa vaimo kuiskasi Paulille:
— Nyt armollisen herran täytyy antaa sitoa silmänsä, sillä muuten ei hän ota luokseen.
— Miksi ei?
— Kun hän pelkää tämän tulevan ilmi ja kun hän ei vielä tiedä, kuinka paljon voi luottaa armollisen herran rakkauden laatuun ja tapaan.
— Sido sitten pian, sanoi Paul, sillä haluan jo päästä tuon naisen puheille.
Vanha vaimo sitoi silkkisen liinan Paulin silmille ja alkoi häntä taluttaa. He astelivat eräästä portista sisään, muuan ovi aukeni, he tulivat käytävään, joka päättyi oveen, jolle vaimo kolkutti. Ovi aukeni, ja Paul astui sisään huoneeseen, josta suloinen lämmin lehahti häntä vastaan.
Hän ojensi kätensä ollen varma siitä, että armaat naisen sormet niihin tarttuisivat, kun hän äkkiä tunsikin molemmin puolin rautaisten kourien tarttuvan häneen ja samassa vääntävän hänen kätensä selän taakse, jossa ne äkkiä nuoralla sidottiin.
Paul tempoili kyllä, mutta hyökkäys oli ollut niin odottamaton, että hän ei millään voinut itseään puolustaa.
Hänen silmiltään otettiin liina pois, ja silloin hän näki edessään kolme aivan ventovierasta miestä, jotka nauraen katsoivat häneen.
— Onko hän sama mies? kysyi akka, joka Paulin oli tähän ansaan saattanut.
— Emme tiedä varmasti, sanoi muuan pitkä ja tumma mies, joka näytti olevan joukon johtaja, mutta merkeistä päättäen hän on sama. Joka tapauksessa sitokaamme hänen jalkansakin, jotta hän ei pääse laisinkaan liikkumaan.
Paulin ponnistuksista huolimatta sidottiin köysillä hänen jalkansakin. Kun tämä oli tehty, sanoi joukon johtaja:
— Missä se herra on, joka tämän käski tekemään?
— Hän sanoi menevänsä lyhyeksi aikaa Merthenin kellariin virkistämään kurkkuaan, sanoi joukon nuorin, muuan kalpea mies.
— Mene häntä noutamaan ja ilmoita, että saalis on pauloissa, sanoi tumma mies.
Nuori mies läksi nopeasti ovesta.
— Mitä te minusta tahdotte? sanoi Paul kiukkuisena, koetellen vapautua köysistä.
— Älä siinä suotta tempoile, kyllä ne kestävät, sanoi tumma mies pilkallisesti. Mitäkö me tahdomme, sen saat kuulla sitten, kun se herra tulee, jolla on sinulle asiaa.
Paul huomasi kaiken vapautumisyrityksen olevan turhaa. Hän makasi maassa selällään ja katseli huonetta. Se oli aivan yksinkertainen ja oli varmaankin jossain aivan syrjässä olevassa rakennuksessa. Hän turvautui avunhuutoon, mutta tuskin hän oli ensimäisen huudon päästänyt, kun jo äskeinen tumma mies oli tukkinut hänen suunsa vaatteella.
— Keneksi he minua luulevat ja miksi he minut ovat vanginneet? tuumi
Paul viruessaan lattialla sidottuna.
Tumma mies ja hänen seuralaisensa, joka tähän asti oli pysynyt aivan vaiti, sekä vanha vaimo istuivat pöydän ääreen ja alkoivat ryypätä viinaa, jota tumma mies tarjosi taskussaan olevasta pullosta.
He kuiskailivat jotain keskenään. Paul ei erottanut siitä muuta, kuin että heidän tuli saada jokseenkin suuri palkkio siltä mieheltä, jota joukon nuorin oli mennyt etsimään.
Jonkun ajan kuluttua tämä nuori mies saapui ja kertoi, että etsimänsä herra oli maannut haavurin sidottavana kapakan permannolla. Joukko tuntemattomia miehiä oli hyökännyt hänen kimppuunsa ja pidellyt häntä pahoin. Hän oli kuitenkin ollut siksi tajussaan, että oli käskenyt heitä hyvin vartioimaan saalista siksi, kunnes hän voi tulla tutkimaan. Rahat hän lupasi suorittaa vasta sitten, kun on nähnyt, onko mies oikea vai eikö.
— Totta kai hän oikea on, sanoi tumma mies. Onhan hän sama, jota hän kaupungin portilla minulle osoitti, kun nuo kolme miestä ajoivat kaupunkiin. Hän on varmasti sama. Mutta mitä me nyt teemme? Missä me pidämme tätä miestä?
— Jättäkää hänet tänne minun asuntooni, sanoi vanha vaimo. Kyllä minä häntä vartioin.
— Mutta jos tänne tulee joku ja näkee lattialla makaavan sidotun miehen, niin voi siitä syntyä kova mellakka? lausui tumma mies.
— Pankaamme hänet piiloon aivan varmaan paikkaan, sanoi akka.
Hän nosti lattiassa olevaa luukkua. Miehet tarttuivat Pauliin ja kantoivat hänet sidottuna kellariin.
Luukku laskeutui hänen päälleen, ja hän oli yksin.
Maattuaan pitkän aikaa odotellen jotain muutosta tapahtuvan elämäänsä, joko sitten hyvään tai pahaan päin, alkoi hän tuumiskella:
— Kullakin ihmisellä on sellainen kohta, joka hänet houkuttelee vaaraan. Minulla ovat naiset. Heti kun vain kuulen puhuttavan, että tuollainen yksilahkeinen muka on minuun ihastunut, niin unohdan kaiken varovaisuuden ja ryntään häntä kohtaamaan. Ja tässä minä nyt olen sidottuna, aivan kuin sika ennen teurastusta. En voi käsittää muuta, kuin että Viipurista on tänne saapunut joku, joka on yrittänyt ottaa minut käsiinsä. Ja arvaan kyllä miksi.
Myöhään illalla tuli vanha vaimo katsomaan, miten vankinsa voi. Seuraavana aamuna hän toi hiukan keitosta ja pisteli sitä Paulin suuhun, otettuaan ensin siteen pois.
Oli päivä kulunut puoleensa, kun äkkiä kellarin luukku avattiin, ja nuo kolme miestä tulivat Paulin luo, nostivat hänet maasta ja kantoivat luukusta tupaan.
Paul näki edessään Konrad Gyllenstjernan.
— Hän ei ole oikea mies! sanoi tämä miehille.
— Hauskaa kuulla, lausui siihen Paul. Äkkiä nähdessäni teidät luulin teidän tulevan jatkamaan hellää keskustelua vaimonne serkun kanssa.
Gyllenstjernan silmät iskivät tulta.
— Parasta on teidän säästää pilkkanne toiseen kertaan, sanoi hän, sillä nyt aion panna toimeen ankaran tutkimuksen. Etsikää ensin kaikki hänen taskunsa.
Miehet alkoivat kopeloida pitkin Paulin ruumista.
— Jos etsitte kirjeitä, niin on tämä toimitus aivan turhaa, sanoi Paul. Olen ne pannut paljoa turvallisempaan paikkaan kuin mitä oman ruumiini vuorilautojen väli on.
Maaherra tutki itse tarkkaan Paulin poven. Kun hän ei sieltä löytänyt mitään, sanoi hän:
— Missä on Didrik König?
— Hän makaa sairaana majatalossa, vastasi tumma mies. Eilen oli joukko rosvoja pidellyt häntä pahoin Merthenin kellarissa.
— Minä olen tässä! kuului ääni ovelta. Sisään astui Didrik König sidottuna ja laastaroituna.
— Olette siis päässyt jälleen jaloillenne? sanoi maaherra.
— Vähällä oli, ettei päälleni pantu puupalttoota, sanoi Didrik, niin perin pahasti joukko nuoria miehiä, joita luulen ylioppilaiksi, piteli minua eilen. Mutta välskärin ja oman luontoni avulla olen jälleen päässyt jalkeille.
Hän kääntyi Paulin puoleen ja sanoi:
— Tuonko he ovatkin ottaneet kiinni?
— He ovat erehtyneet miehestä, sanoi maaherra, mutta vielähän meillä on aikaa saada tuo toinenkin ansaan, sillä varmaankaan hän ei ole vielä ennättänyt kaupungista poistua.
— Olisin melkein suonut hänen sijassaan tuossa näkeväni sen laihan ruipelon, joka väkeni pirullisilla tempuillaan lumosi ja varasti hevoseni, lausui Didrik. Hän liikuskelee kaupungilla, mutta vuoteeseen sidottuna kun olin, en ole voinut häntä saada käsiini.
— Kirjeet ovat joko hänellä taikka nuorella Fresellä. Meidän täytyy saada molemmat käsiimme, sanoi maaherra.
Hän kääntyi kolmen miehen ja vanhan vaimon puoleen ja lausui:
— Vartioikaa tätä tarkasti, jotta hän ei pääse karkaamaan eikä siis voi auttaa noita toisia. Ja nyt heidän luokseen.
Maaherra läksi Didrikin seurassa. Miehet kantoivat Paulin kellariin.
Noustessaan sieltä aikoivat he sulkea luukun, mutta vanha vaimo sanoi:
— Jättäkää se auki, jotta voin häntä paremmin pitää silmällä, sillä kuka tietää, eikö hän jollain tavoin voi keksiä keinoa, millä pääsee siteistään.
Miehet poistuivat, ja akka alkoi kartata villoja, samalla veisaten virttä.
— Sellaista naista ei vielä ole tähän maailmaan tullut, joka jouduttuaan miehen kanssa samaan huoneeseen ei alkaisi hänen kanssaan keskustella, arveli Paul. Odottakaamme siis.
Akka karttasi ja veisasi. Silloin tällöin hän kumartui katsomaan, liikkuiko Paul vai oliko paikallaan.
Kului aikaa kotvasen, virsi loppui, akka kakisteli kurkkuaan, vilkaisi Pauliin ja sanoi:
— Eikö tule kovaksi maata?
— Eihän tuota. Minun ruumiini on tehty ympärimaattavaksi.
— Aina vain hyvällä tuulella, sanoi akka nauraen.
— Mihinkä sitä tällainen mies riitingistään pääsee, vastasi Paul.
— Ei pitäisi tuollaisen korean nuoren miehen ruveta vehkeilemään suuria herroja vastaan. Sellaisesta tulee aina ikävyyksiä.
Hän katseli pää kallellaan hetkisen Paulia ja sanoi sitten:
— Toisinkohan sinne hiukan olkia alle, jotta olisi mukavampaa?
Hän nousi ja kapusi vähän ajan päästä kellariin, sylissään kupo olkia, jotka hän asetti Paulin viereen ja sitten auttoi häntä siirtymään tälle vuoteelle.
— Teillä on kovasti hyvä sydän, sanoi Paul niin makoisesti kuin suinkin osasi.
— Tuleehan sellainen ihmiselle ihan väkisin, kun kauan elää ja paljon kaikenlaista saa nähdä. Ja kun on yksinään.
— Eikö teillä ole lapsia?
— Mitäs niistä vanhan ihmisen lapsista, menevät maailmalle heti vartuttuaan.
— Mitä te oikeastaan hommailette?
— Niin, minäkö? Minä olen maa-akkana, autan ihmisiä tulemaan maailmaan.
— Voisitte sitten auttaa minuakin pääsemään maailmaan taas, sanoi
Paul.
— Ei herra saa sillä tavoin puhua. Henkenihän menisi, jos auttaisin pakenemaan. Minä olen luvannut vartioida, ja minun täytyy se tehdä.
— Jos kuitenkin palvelisitte minua ettekä noita toisia, kyllä minä sellaisen palveluksen aina muistaisin.
— Minä menen herran luota pois, kun sillä lailla puhuu, sanoi akka ja kiipesi portaita ylös tupaan.
Hän istui entiselle paikalleen ja alkoi karttaamisen ja virrenveisuun uudelleen.
Tätä jatkui kauan aikaa. Hän alotti heti toisen virren, kun toinen loppui.
Päivä alkoi jo hämärtää, kun tupaan tuli muuan nuori tyttö. Akka sulki heti hänen tullessaan kellarin luukun, jotenka Paul ei ennättänyt nähdä, millainen tyttö oli. Hän vain äänestä arvasi, että tämä oli nuori.
Hän kuuli päänsä päältä astuntaa, ja sitten luukku avattiin ja vanha vaimo sanoi:
— Katsohan nyt, Justiina, kuinka kaunis herra minulla on vartioitavana!
Paul näki luukun laidan yli kumartuvan kauniit, verevät tytönkasvot.
— Mutta muista valasi, ettet kellekään kerro, että täällä sellainen on, sanoi akka.
— En kerro, en kerro, vakuutti tyttö. Voitte olla, mummo, aivan rauhassa.
— No, nyt on turvauduttava varmaan keinoon, ajatteli Paul.
Hän alkoi äkkiä valittaa ja sanoi:
— Kylläpä tuo side painaa pahasti; saisi olla lievemmällä.
— Kyllä minä tulen auttamaan, sanoi Justiina ja alkoi kiivetä portaita alas.
— Kun et vain päästä häntä vapaaksi, sanoi mummo.
— En päästä, en! vakuutti Justiina.
Hän tuli Paulin luo. Kumartuessaan hänen puoleensa ei hän voinut olla hymyilemättä.
— Jo nappaa, jo nappaa! arveli Paul. Hän kuiskasi tytölle:
— Kaunis neito, tehkää minulle pieni palvelus.
— Hiljaa, ettei mummoni kuule, sanoi tyttö.
— Etkö jo tule valmiiksi kohta? sanoi akka kurkistaen luukusta kellariin.
— Kohta, mummo, kohta, vastasi tyttö. Hän kumartui aivan Paulin lähelle.
— Auttakaa minua, kuiskasi Paul.
— Mitä tahdotte? kysyi Justiina aivan hiljaa.
— Menkää saksalaisten kauppiaitten majataloon ja ilmoittakaa Jokkim
Freselle, että hän pelastaakseen asiamme heti paikalla lähtee
Tukholmaan. Minä tulen pian jälestä.
— Kyllä menen, vastasi tyttö.
— Mutta älkää viivytelkö. Ilmoittakaa missä olen.
— Sitä en tohdi tehdä.
— Samapa se, kun vain viette sanani perille.
— Etkö jo sieltä tule? sanoi akka tuvasta.
— Johan minä tulen.
— Hän on auttanut jo käteni oikeaan kuntoon, sanoi Paul. Tahtoisin maksaa palkan. Kun minulla ei ole rahaa, niin antaisin sen sanoillani. Kumartukaahan, kaunis neito, hiukan lähemmäksi, jotta voin kuiskata.
— En minä tohdi, sanoi Justiina, mutta painoi päätään hiukan lähemmäksi.
— Mitä siellä viivyttelet, sanoi akka. Nopeasti hameitaan kokoellen
Justiina juoksi portaita ylös.
— Mies hallitsee maailmaa naisen kautta! sanoi Paul itsekseen.
Tyttö sanoi mummolleen hyvästi, nyökkäsi vielä luukusta kerran ja meni.
Vanha vaimo tuli hänen mentyään luukun ääreen ja sanoi:
— Se oli minun tyttäreni tytär, oikein kaunismuotoinen lapsi. Ja niin hyvä, niin kovasti hyvä, kyllähän herra sen huomasi. Hän käy aina silloin tällöin minua katsomassa ja tuo jotain hyvää syötäväkseni.
Vähän ajan päästä akka tuli Paulin luo ja ruokki häntä keitoksella, jota Justiina oli tuonut.
— On sitä sentään kovin surkea katsella, kun noin komea mies makaa kädet sidottuina, sanoi vaimo Paulille. Tekeehän tuollainen mies aina käsillään kaikenlaista hyvää.
— Päästäkää ne auki, sanoi Paul, koska niin säälitte minua.
— Kyllähän minä päästäisin, ellen tietäisi siitä tulevan minulle yhtä ja toista pahaa.
Noustessaan portaita ylös hän kääntyi Paulin puoleen ja sanoi:
— Odotetaanhan, eiköhän tässä vielä jotain keinoa ilmesty.
Paulin sydän oikein sävähti tätä kuullessaan. Hän aikoi jotain kysyä, kun samassa kuului ovi käyvän, ja äänestä tunsi Paul vangitsijoittensa tulleen huoneeseen.
— Onko hän tallella? kysyi tumman miehen ääni.
— Totta kai hän tallella on, sanoi akka. Tulen juuri tarkastamasta siteitä.
Miehet katselivat aukosta Paulia, ja sitten luukku suljettiin.
XIII.
Isäpuolen luona.
Erottuaan ystävistään meni Jokkim Frese kohtaamaan Turun hovioikeuden asessoria Johannes Vasseniusta, joka oli naimisissa viipurilaisen raatimiehen Hannu Ruuthin lesken Sigridin kanssa, tuon saman naisen, jota Didrik König aikoinaan kaikin voimin oli tahtonut saada omakseen. Jokkimin mielessä paloi ikävä saada nähdä jälleen Barbara, tuo ihana neito, jonka kanssa hän lapsena oli Viipurissa leikkinyt, mutta jota hän moneen vuoteen ei ollut nähnyt.
Asessori Vassenius asui Aurajoen lähellä Luostarijoen-kadun varrella omassa talossaan, jonka taitavasti koristeltu portti jo jokaisen sivukulkijankin pani aavistamaan, kuinka upeata mahtoikaan olla portin sisäpuolella, jossa asui hovioikeuden asessori ja Sääksmäen kihlakunnan tuomari.
Jokkim vietiin saliin, jonka seinät olivat puoliväliin verhotut punaisella piukilla; katossa riippui suuri messinkinen kahdeksanhaarainen kynttiläkruunu, seinällä komeili venetsialainen lasipeili, korkeaselkäiset tuolit olivat kuositellulla nahalla päällystetyt, ja miehenkorkuisen, leikkauksilla varustetun kaapin päällä oli suuria hopeisia kannuja ja vateja. Kaikkialla ilmeni halu näyttää, kuinka varakas talo oli.
Kun Jokkim astui tähän huoneeseen, nousi ikkunan luota ompelutyönsä äärestä heti talon rouva Sigrid ja hetkisen tunnusteltuaan, kuka tulija oli, riensi hänen luokseen ilosta huudahtaen ja sulkien hänet syliinsä:
— Sehän on Jokkim Pietarinpoika, sanoi hän. Sepä on hauskaa, että viipurilaisiakin tänne taas eksyy!
— Olen matkalla Tukholmaan, vastasi Jokkim, ja odottaessani matkaseuraani poikkesin tänne katsomaan, miten talossa voidaan.
Jokkimin nimen kuullessaan riensi heti hänen luokseen kaksi nuorta miestä, Sigridin ensimäisestä avioliitosta olevat pojat, Henrik ja Jakob, jotka äitinsä mentyä naimisiin olivat joutuneet isäpuolensa, asessori Vasseniuksen holhottaviksi.
Huoneessa oli kolmaskin, noin yhdeksäntoistavuotias solakka nuori mies, jonka koko olemus ilmaisi suurta itsetietoisuutta. Hän lähestyi Jokkimia ja ojensi hänelle kätensä.
Kun Sigrid rouva huomasi Jokkimin oudoksuen katsovan nuoreen mieheen, sanoi hän nauraen:
— Älä, Jokkim, noin kummastellen katso poikapuoleeni, vaan ojenna kättä Johanille.
Mutta yhtä vielä kaipasi Jokkim talon nuoresta väestä, Barbaraa. Tämä oli istunut ikkunan luona äitinsä vieressä ja vieraan tullessa sisään oli ensin arkana painautunut ikkunanpieleen varjoon, mutta kuullessaan Jokkimin nimen hitaasti noussut ja epäröiden seisoi paikallaan. Kun ensimäiset tervehdykset oli suoritettu, huomasi Sigrid, että yksi vielä ei ollut käynyt tulijaa tervehtimässä, ja kääntyi senvuoksi Barbaraan päin sanoen:
— No, Barbara, etkö tule sanomaan päivää entiselle leikkitoverillesi?
Punastuen astui nuori tyttö Jokkimia kohden ja ojensi hänelle kätensä. Sigrid rouva seisoi vieressä, ja kun nuoret aikoivat supistaa tervehdyksensä tähän, nauroi hän heleästi ja huudahti:
— Oletteko ihan hulluja, suudelkaa toki toisianne, olettehan vanhoja lapsuudenystäviä!
Verilaine nousi kummankin kasvoille, Jokkim kumartui tyttöä kohden ja kepeästi huulillaan kosketti hänen huuliaan. Tämä senaikuinen tervehdystäpä oli sinä hetkenä Jokkimille jotain ihmeellistä ja pyhää. Koskettaessaan huulillaan Barbaran huulia tunsi hän, miten koko ruumiinsa aivan sävähti; se häntä riemastutti ja samalla teki hänet araksi. Aivan kuin päästäkseen selville omasta itsestään hän katsahti ympärilleen ja kohtasi nuoren Vasseniuksen kiukkuiset silmät. Sinä hetkenä molemmat miehet tiesivät, että heidän välillään oli elämässä syntyvä taistelu tämän naisen omistamisesta. Barbarakin oli tämän katseen huomannut ja väistyi hiukan loitommalle.
Muut huoneessa-olijoista eivät olleet kääntäneet huomiotaan tähän seikkaan. Sigrid rouva arveli Barbaran väistymisen johtuvan hänen arkuudestaan ja sanoi nauraen:
— Ei uskoisi, että sinä, Barbara, olet minun tyttäreni, niin hirveän kaino sinä olet. Kun minä olin sinun ikäisesi, niin ei mieleni tehnyt mitään niin kovasti kuin saada tavata nuoria poikia. Sinä olet aivan kuin vierasta verta. Ja mitä sinä nyt noin säikyt ja ujostelet Jokkim Freseä? Etkö muista, mitä tässä eräänä päivänä sanoit, kun Johan uhkasi mennä sinun kanssasi naimisiin?
— Ette saa sanoa, äiti, lausui Barbara hätäillen.
— Joutavia, vastasi Sigrid nauraen. Kyllä sellaisista asioista saa puhua koska tahansa. Hän uhkasi mennä sinun kanssasi naimisiin, Jokkim. Ja silloinpa Johan suuttui niin, että isä sai tulla väliin.
Sigrid rouva oli komea nainen, kirkassilmäinen ja hiukan kovaääninen, nauroi mielellään ja piti toisia ilokseen pilkkansa esineenä. Hän oli nyt kovasti huvitettu nähdessään, miten Barbara punastui, Jokkim joutui hämilleen ja Johan kiukustui. Hän alkoi heleästi nauraa onnistuneelle ilveelleen. Epäilemättä hän olisi jatkanut tätä leikkiään nuorten suureksi vaivaksi, ellei hänen jokapäiväinen ilonlähteensä olisi ilmestynyt huoneeseen. Ovesta astui sisään nuorten miesten kotiopettaja, laiha ja näivettyneen näköinen keski-ikäinen mies, Alexandre du Cloux.
— No, pojat, sanoi Sigrid nuorille miehille. Täällä tulee teidän suuri mestarinne, munsjööri Alexandre du Cloux.
Ja kääntyen Jokkimin puoleen hän jatkoi:
— Poikani ovat hirveän laiskoja, oikeita viipurilaisia siinä suhteessa, etteivät tahdo oppia mitään tieteen viisauksista. Mieheni aikoi panna heidät yliopistoon, mutta siitä ei tullut mitään, ei vaikka he olisivat päässeet sinne suorittamatta mitään tutkintoa, aivan kuin aatelisten pojat. He sanoivat tahtovansa ruveta kauppa-alalle. Mieheni palkkasi silloin tämän herran antamaan heille vieraiden kielten opetusta ja erään suomalaisen opettamaan kirjanpitoa. Mutta aina kun opetuksen hetki tulee, niin poikien naamat venyvät hyvin pitkäksi ja he kai mieluummin menisivät mäkeä laskemaan kuin istumaan kirjojen ääreen. Mutta jos he ainoaltakaan tunnilta olisivat poissa, niin silloin asessori heille kyllä näyttäisi perhekuria.
Pojat punastuivat, kun vieraan kuullen muistutettiin siitä, että he saattoivat saada selkäänsä aivan kuin pikkupojat, ja lopettaakseen tämän keskustelun he poistuivat huoneesta opettajansa seurassa.
Johan, joka jo oli viidettä vuotta yliopistossa, oli opetuksesta vapaa ja jäi huoneeseen Henrikin ja Jakobin mentyä.
Sigrid vei vieraansa istumaan ikkunan luo ja alkoi tiedustella häneltä Viipurin kuulumisia. Hän tahtoi tietää, mitä kussakin perheessä oli tapahtunut, kuinka kukin aviopari pysyi sovussa, ja kuka nuori mies mielisteli kutakin nuorta tyttöä. Hänelle oli kyllä silloin tällöin tullut tietoja Viipurista, ja oli hän kuullut Paul Moijistakin, jonka suuret valloitukset olivat tulleet Turkuun asti tunnetuiksi. Sigrid rouva aivan riemastui kuullessaan, että tämä ihmeellinen, kaikki naiset lumoava mies oli Turussa, ja pyysi, että Jokkim kaikin mokomin toisi ystävänsä heidän taloonsa. Kun nuori Frese oli tämän luvannut tehdä, ryhtyi asessorin rouva uudelleen tiedustelemaan sukulaisperheistään ja niin tarkkaan hän tiesi kaikkien perhesuhteet, että Jokkim hänen seurassaan sai enemmän tietää kuin mitä saattoi uutta ilmoittaa.
Tämä tällainen keskustelun muoto ei ollut Jokkimin mieleen, ja senvuoksi hän hengähti helpotuksesta, kun huoneeseen astui talon herra, lihavahko, harmaatukkainen ja harmaapartainen, viiskymmenvuotias asessori Johannes Vassenius. Kuultuaan, kuka huoneessa-olija oli, hän hyvin ystävällisesti tervehti rikkaudestaan tunnettua nuorta miestä.
Keskustelu kääntyi hyvinkin pian valtiolliselle alalle, ja Jokkim huomasi asessorin olevan holhoojahallituksen innokkaan kannattajan. Hän puhui mitä suurimmalla ihastuksella valtion kanslerista Magnus de la Gardiesta, ja pian Jokkim arvasi siihen syynkin, sillä hiukan myöhemmin puhuessaan pojastaan asessori ilmoitti tämän pääsevän Tukholmaan kamarikollegiumin sihteeriksi. Jokkim oli aikonut taloon tullessaan mainita, millä asioilla hän liikkui, mitä hän oli saanut tietoonsa, voidakseen kuulla, millä tavoin hänen oli viisainta menetellä, mutta pian hän huomasi tällaisen keskustelun vaaralliseksi, kuullessaan asessorin lausuvan mielipiteensä nuoresta kuninkaasta.
— Hänen majesteetistaan, lapsikuninkaastamme, en tahdo tietysti sanoa muuta kuin hyvää, lausui hän, sillä onhan hän jumalan armosta meidän hallitsijamme, mutta parasta on, että holhoojahallitus mahdollisimman kauan pysyy vallassa, eikä mitään tule tuosta pyrkimyksestä, jolla koetetaan saada valta nuoren kuninkaan käsiin jo ennen kuin hän onkaan täysi-ikäinen. Hän on vilkas poika, sen myönnän, eikä hän ole tyhmäkään, kaukana siitä, mutta hänen kaikki pyrkimyksensä ovat kohdistuneet sotilaallisiin harjoituksiin ja poikain leikkeihin. Jos hän pääsisi valtaan, niin hän epäilemättä syöksisi maan hyvinkin pian vaarallisiin ulkomaansotiin, joiden vaurioita holhoojahallitus juuri parhaalla tahdollaan ja suurella uhrautuvaisuudella on koettanut saada poistetuiksi.
Asessori oli talossaan tottunut puhumaan keskeyttämättä, niin kauan kuin itse tahtoi. Sigrid rouva ei senvuoksi hiiskahtanut sanaakaan, nyökkäsi vain päätään, sillä ilmaistakseen hyväksyvänsä miehensä mielipiteet.
— Tapasin kadulla tänne tullessani, jatkoi asessori, Viipurin maaherran, Konrad Gyllenstjernan, joka vielä tänään lupasi poiketa taloomme tervehtimään meitä. Puhelimme valtiollisesta tilasta, sillä mistä tähän aikaan ajattelevat henkilöt muusta puhuisi vatkaan, ja hän oli kaikessa aivan samaa mieltä kuin minäkin.
Nyt oli Jokkim aivan varma siitä, ettei millään tavoin voisi asessorille ilmaista mitään siitä, millä retkillä liikkui.
Jonkun aikaa keskustelua jatkettua täytyi asessorin lähteä jälleen hovioikeuteen, jolloin Jokkimkin poistui talosta mennäkseen tapaamaan Paulia. Majataloon tullessaan hän sai kuulla, että Paul oli poistunut ilmoittamatta, milloin aikoi palata. Tietämättä minne nyt menisi jäi Jokkim saksalaisten kauppiasten majataloon. Parin tunnin kuluttua ilmestyivät Henrik ja Jakob hänen luokseen kutsuen häntä tulemaan heidän kanssaan mäkeä laskemaan Korpolaisvuoren rinteelle.
— Barbara meni jo edeltäpäin sinne, sanoi Henrik.
Tämä seikka sai Jokkimin heti tekemään päätöksensä. Astellessaan kelkkoja vetäen Aurajoen jäätä pitkin linnaa vastapäätä olevaa vuorta kohden, juttelivat Henrik ja Jakob olostaan Jokkimille.
— Isäukko ei tahtoisi päästää meitä talostaan pois, vaan tahtoo pitää meidät täällä niin kauan kuin mahdollista, sillä hän saa suuret summat meidän ruokkimisestamme, sanoi Henrik. Jos me jäisimme hänen taloonsa koko elinajaksemme, niin hän varmaankin olisi hyvin iloinen. Mutta sitä minä en teekään. Minä tahdon päästä Lontooseen ja sieltäpäin harjoittaa kauppaa Suomen kanssa. Vielä ei ole kukaan meikäläinen sieltäpäin hommaillut mitään, ja siksi on rikastumisen mahdollisuus sitä suurempi.
— Meillä oli isäpuolen kanssa hirveä riita tässä äskettäin, sanoi Jakob, kun minä sanoin, että me kohta lähdemme kaikin pois ja tahdomme saada perintömme.
— Ukon naama venyi ensin hyvin pitkäksi, jatkoi Henrik nauraen, sillä hän tahtoo pitää kolikoista kiinni. Mutta tässä ei auta mikään muu lopulta, kuin saa hän vain ruveta lastaamaan plootuja nelikkoihin. Jos Barbara olisi rohkeampi, niin pianhan me pääsisimme irti tästä pesästä, mutta hän ei uskalla avata suutaan. Hän taitaa odottaa rauhassa siksi, kunnes Johan hänet nai, niinkuin tämän isä toivoo. Kyllä minä olen huomannut, että isäpuoli pitäisi hänen rahansa mielellään omassa talossaan.
Jokkim ei osannut vastata mitään tähän purkaukseen, jolla nuoret miehet ilmaisivat kiukkuaan.
— Ja näithän, millä tavoin hän muka kasvattaa meitä, jatkoi Jakob. Hän muka opettaa meille suuria tietoja. Kaikkia vielä. Tiedätkö, mitä me saamme tehdä hänelle? Kirjoittaa kirjeitä hänen puolestaan, kirjoittaa asiapapereita puhtaaksi, sitä me saamme tehdä. Ukko nostaa sitten meidän töistämme täyden maksun, mutta ei anna meille ropoakaan. Tätä hän sanoo meidän kasvattamiseksemme.
Pojat olisivat kertoneet vaikka kuinka paljon perheasioistaan, saadessaan kerrankin käsiinsä henkilön, jolle sen saattoivat vaaratta tehdä, mutta kaikeksi onneksi he saapuivat vuoren juurelle, jossa Barbara jo odotteli.
Mäenlasku, nuorison ainainen suuri huvitus, alkoi piankin. Jyrkkää rinnettä laskivat pojat riemuissaan kauas jäälle. Jokkim joutui Barbaran kelkkaa ohjaamaan, ja sillä tavoin he tulivat olleeksi paljon yhdessä. Barbaran ujous haihtui piankin, ja keskustelu molempien nuorten välillä sujui luontevasti. Kotia palatessaan he jo olivat mitä parhaita ystäviä, ja Jokkim oli jo hetkiseksi unhottanut, miksi oli tullut Turkuun ja minne oli matkalla.
Hieman levoton hän oli palatessaan majataloon ja kuullessaan, ettei Paulia ollut näkynytkään. Mutta kun hän seuraavana päivänä jälleen meni asessorin perheeseen ja onnellisen sattuman kautta sai olla tunnin ajan kahdenkesken Barbaran seurassa, olivat kaikki levottomat ajatukset karkoittuneet. Heräävä tunne oli hänessä, ja sen tieltä väistyivät muut ajatukset. Hän näki edessään olennon, joka ensi hetkestä alkaen oli hänessä herättänyt onnen suuren ikävöimisen, ja hän tahtoi valmistaa itselleen tietä tämän saavuttamiseen.
Ja hetket kuluivat tässä onnellisessa mielentilassa, kunnes velvollisuus isänmaata kohtaan jälleen syrjäytti kaiken muun ja teki uneksijasta toimivan miehen.
XIV.
Matkalla.
Justiina kiirehti heti tapaamaan Jokkim Freseä ja ilmoitti hänelle Paulin käskyn. Jokkim tiedusteli, missä Paul oli, mutta sitä tyttö ei sanonut voivansa ilmoittaa. Tyttö pujahti heti sanan vietyään pakoon, eikä Jokkim saanut häntä kiinni, vaikka kiirehtikin heti hänen jälestään. Tyttö oli varmaankin piiloutunut jonnekin.
Levottomana asteli Jokkim, miettien, mitä hänen tuli tehdä. Tuollaista sanaa ei Paul mitenkään ollut lähettänyt, ellei hänellä ollut siihen pakottavaa syytä. Hänen tuli siis noudattaa määräystä. Toiselta puolen hän kuitenkin oli levoton ystävänsä kohtalosta eikä olisi hänen seurattaan tahtonut lähteä matkalle.
Hän odotti Samuelia keskustellakseen hänen kanssaan. Jotain vaarallista oli ilmassa, sen hän oli huomannut, sillä edellisenä iltana liikkuessaan kadulla oli hän nähnyt pari epäilyttävää miestä lähettyvillään. Kun hän oli Vasseniusten lapsipuolten seurassa, niin nämä eivät tohtineet tulla aivan hänen lähelleen. Sitten oli samana aamuna liikuskellut muuan mies majatalon pihalla ja oli tiedustellut palvelusväeltä, oliko Jokkim Frese asettunut asumaan taloon. Kun Jokkim oli tullut pihalle, oli mies kadonnut.
Jos Viipurin maaherra todellakin oli kaupungissa, silloin oli toden totta viisainta mahdollisimman pian lähteä matkaan.
Hänen tavatessaan Samuelin ja kerrottuaan hänelle huomionsa ja
Paulin lähettämän sanan arveli tämä, että heidän ehdottomasti oli
noudatettava hänen määräystään ja lähdettävä matkalle, vaikkakaan
Paul ei ollut seurana.
Kaikkien mahdollisuuksien varalta he pitivät viisaimpana, että kumpikin otti oman hevosen ja reen, jotta vaaran hetkenä, toisen hevosen uuvuttua tai muuten vahingoituttua, voivat ajaa yhdessä. Samuel päätti itse ohjata hevostaan, jotavastoin Jokkimin tuli ottaa varma ajaja.
Jokkim oli tuumaan suostuvainen, mutta sitä ennen hän kuitenkin tahtoi jotenkin päästä selville siitä, miten Paulin oli käynyt.
— Jos hän kerran saattoi lähettää sanan, niin ei hän silloin ole pahassa ahdingossa, sanoi Samuel. Ja lupasihan hän seurata meitä.
Kaksi tuntia myöhemmin olivat molemmat matkalla Tukholmaa kohden. Molemmat olivat antaneet valjastaa reen eteen yhden niistä hevosista, jotka he olivat siepanneet ratsumiehiltä.
Jokkimin ajajana oli muuan turkulainen mies, joka monasti oli tämän matkan tehnyt ja siis tarkoin tunsi tien.
Ilta oli jo myöhäinen, kun he saapuivat Korpoon, jossa he tunnin ajan syöttivät hevosia ja sitten läksivät matkaa jatkamaan yötä myöten, toivoen aamulla pääsevänsä Kumlingeen. Pian oli laaja selkä heidän edessään.
Jokkim ajoi edellä ja Samuel hänen jälessään. Hän oli sitonut ohjakset kiinni ja makasi reen pohjalla paksuihin vällyihin kiedottuna, antaen hevosen itsestään juosta toisen hevosen jälessä.
Jää oli heikkoa, sillä paikka oli virtainen, ja siinä maatessaan kuuli Samuel, kuinka jää soi. Oli aivan kuin kaukaa olisi kuulunut kirkonkellojen pauhua. Tätä hän hartaana kuunteli, ja hänen mielensä tuli leppoiseksi ja sovinnolliseksi kaikkia ihmisiä kohtaan.
He olivat jo niin kaukana, että tähtiyössä taakse jäänyt ranta häämötti vain heikkona viivana. Äkkiä Samuel kavahti istualleen. Hänen tarkka korvansa oli erottanut takaa hevosten kavioiden tasaista ääntä. Hän huusi edellä ajavia hiukkasen seisahtumaan. Turvallistahan oli odottaa lisää seuraa ja sitten suuremmassa saattueessa jatkaa matkaa.
Samuel makasi ryntäillään reessä ja katsoi taakseen. Rivakkaa vauhtia lähestyivät tulijat. Samuelin tarkka silmä erotti jo ajajan, joka oli hänelle outo.
Tulijan hevonen korskui, ja Samuel oli utelias tietämään, kuka sillä tavoin ajoi aivan kuin tavoittaakseen heidät. Hän tarkasti yhä lähenevää rekeä.
Äkkiä pääsi kirous hänen suustaan. Reessä olija oli kumartunut hiukan sivulle, ja silloin Samuel tunsi hänet. Hän oli Konrad Gyllenstjerna.
Reki oli vain muutaman hevosenpituuden päässä Samuelista, kun hän tämän huomion teki.
— Ajakaa minkä alta pääsette! huusi hän Jokkimille. Täällä tulee pahaa väkeä. Ajakaa, minä pidätän heitä!
Jokkim antoi määräyksen ajajalle, tämä löi hevosta, ja se lähti huimaa vauhtia kiitämään eteenpäin virkistyneenä levosta, joka sille oli suotu.
Takaa-ajajat löivät minkä ennättivät hevostaan ja koettivat päästä jälestä. Samuel pidätti ohjaksista omaa hevostaan ja odotti. Juuri kun takaa-ajava reki oli hänen kohdallaan, hyppäsi hän reestä jäälle ja tarrasi tulijoiden aisaan. Hevoset laahasivat häntä jonkun matkaa jäällä mukanaan ja sitten seisahtuivat. Jokkim kiisi reellään eteenpäin, ja Samuelin säikähtynyt hevonen riensi jälestä.
Konrad Gyllenstjerna hyppäsi reestään, sieppasi miekkansa, ja aikoi iskeä Samueliin, mutta tämä väisti ovelasti, ja maaherran miekka osuikin hänen hevosensa jalkaan, joka pillastui ja väistyi syrjään, ollen vähällä kaataa reen, ellei ajaja olisi saanut sitä hillityksi.
Samuel hyppäsi jalkeilleen, otti miekkansa ja alkoi taistella maaherran kanssa. Taistelua olisi varmaankin jatkunut kauan, sillä molemmat olivat yhtä taitavia, ellei reessä makaava toinen mies, jonka Samuel äänestä tunsi Didrik Königiksi, olisi hillinnyt herraansa ja sanonut:
— Pian rekeen, muuten hän pääsee karkuun! Jättäkää tämä jäälle. Se on sopiva rangaistus hänelle.
Maaherra heittäytyi rekeen, ja ajaja piiskasi hevosia menemään huimaa vauhtia eteenpäin. Samuel oli hetkisen aivan ymmällä. Hän kuuli vain, miten Didrik pilkallisesti huusi:
— Kutsu nyt pahathenget lämmittelemään itseäsi, muuten jäädyt jäälle!
Ja reki loittoni. Samuel seisoi miekka kädessään jäällä ja kiroillen katseli heidän jälkeensä. Hän oli kiukkua täynnä, ja toinen karkea sana toisensa jälkeen sinkoili hänen suustaan. Mutta pian hän remahti nauruun ja huusi niin, että kuului kauas:
— Ajakaa vaan, ette te häntä kiinni saa! Hän oli näet huomannut, että takaa-ajajien hevonen nilkutti, ja välimatka heidän ja Jokkimin välillä tuli yhä suuremmaksi.
Katseltuaan tätä jonkun aikaa hän alkoi silmäillä ympärilleen ja sanoi:
— Keskellä helmikuun pakkasta selvällä meren selällä liukkaalla jäällä! Tässä saa katsella, eikö joudu vielä ensi yöksi sinne toiseen maailmaan lämmittelemään.
Hän tuumi, menisikö eteenpäin vai palaisiko takaisin. Hän oli juuri keskivälissä. Yhtä vaikeata oli palaaminen kuin matkan jatkaminenkin.
— Yrittäähän kirppukin henkensä edestä hyppiä, mitä sitten mies! sanoi hän.
Hän teki päätöksensä, pisti miekkansa tuppeen ja alkoi astella Korpoa kohden.
— Tule nyt, iloinen sieluni, lämmittämään asuntoasi, jotta eivät seinät pääse halkeilemaan. Sanotaan, että ihmisellä on mitä tahansa, kun hän oikein lujasti uskoo. Lämmin on kuitenkin sellaista laatua, ettei sitä uskomalla saa, kyllä siihen valkea tarvitaan. Jotain tässä tiedän kadottavani pakkasen kautta. Varpaan antaisin mennä, antaisin sormenkin ja korvat, mutta nenä-kulta pahimmassa vaarassa näyttää olevan. Mitä minun naamastani enää jäisi jälelle kaunista, jos nenä siinä olisi keskustana aivan kuin kokonainen kukkanurmi, niin kirjavana ja monenkarvaisena.
Hän hieroi nenäänsä ja asteli eteenpäin.
— Molemmin puolin tuolla näyttää olevan maata. Mutta sinne en uskalla mennä, sillä saatan eksyä alastomille kallioille. Eteenpäin minun täytyy mennä, yhä eteenpäin, siksi kunnes tulen Korpoon. Jos Paul herra todellakin seuraa meitä, niin sitä tietä hänkin tulee ja pääsen hänen seurassaan matkaa jatkamaan.
Pakkanen tuli yhä tiukemmaksi, ja tähdet kiiluivat hänen päänsä päällä.
— Olisipa hauskaa tietää, kuka noinkin monta reikää on joutanut taivaan kanteen pistelemään. Kummallista, ettei siinä halkeimia näe muulloin kuin kesällä ukkosilmalla. Sanotaan että siellä on autuaitten asunto. Mahtaa siellä olla aika riemu, ja tekisi sinne mieli kurkistaa kerran. Mutta kun on sattunut elämään sillä tavoin kuin minäkin olen tehnyt, niin pidetään tuon viimeisen majatalon portti kiinni, ja minä saan mennä riihen puolelle lepäämään. Oikein sellaista kuumaa paikkaa ilokseen ajatteleekin tällaisella ilmalla.
Hän kiirehti kulkuaan, välillä seisahtuen ja huitoen käsiään pysytelläkseen lämpimänä.
— Minkähän tähden minä aina olen tupannut niin kovasti muita ihmisiä rakastamaan, vaikkei kukaan ole minua rakastanut? Olen ollut aivan kuin orja muutamien ihmisten lähettyvillä. Millaiseltahan tuo olisi tuntunut, jos jonkun kerran olisi osunut tielleni sellainen ihminen, joka olisi ollut oikein hyvä minulle, olisi tehnyt hyvää minulle, hoidellut minua ja antanut silloin tällöin kauniin sanan lihaviipaleen sijasta silloin, kun ei olisi ollut muuta syötävää ollut kuin leipää? Millaiseltahan sellainen olisi tuntunut?
Hän asteli eteenpäin, nyt ei enää yhtä reippaasti kuin alussa. Hänen käyntinsä oli hidastunut, ja hän kulki hiukan kumarassa. Ja pakkanen tuli yhä voimakkaammaksi. Hän tunsi kummallista uupumusta ruumiissaan, teki mieli istahtaa jäälle ja laskeutua levolle. Mutta samassa hän taas ponnisti voimiaan, sillä hän tiesi sellaisen teon tuottavan kuoleman.
Hän koetti seurata reen jälkiä jäällä, sillä ainoastaan siten hän tiesi voivansa pysyä eksymättä.
Aamu alkoi idässä heikosti kajastaa, mutta vieläkään ei ollut matka loppunut. Molemmin puolin oli kyllä jo kallioisia rantoja, ja hän tiesi, että pieni ponnistus vielä ja hän pääsisi majataloon, Korpoon.
Ja aurinko nousi. Taivaan ranta hohti kalpeanpunaisena. Mies seisahtui ja katsoi kohden korkeutta. Hän oli unohtanut matkan, vilun, kärsimykset. Hän katsoi vain kohden aamuaurinkoa ja pani hiljaa kätensä ristiin. Ja suloinen uupumus täytti koko hänen olemuksensa; hän vaipui polvilleen jäälle ja alkoi hiljaa rukoilla:
— Isäksi tohtivat muut mainita sinua siellä ylhäällä. Ethän suutu, jos minä vaivainen ja sinusta loitolle eksynyt nyt sanon sinua sedäksi. En tahdo tulla sinun luoksesi niinkuin lapsi tulee kotiaan, vaan niinkuin sukulaisen luo tullaan, köyhä sukulainen rikkaan sukulaisen luo. En minä paljoa pyydä sinulta, en muuta kuin pienen kolkan, jossa saan toisten iloa katsella, oven pielessä lavitsalla. Ja kun sinun kodissasi iloiset pidot ovat ja tanssi liehuu, niin ethän silloin suutu, jos minä hihkaisen joukkoon toisinaan. Oven pieleen vain, ei muualle, oven pieleen! Siinä minä sitten katselen, ketkä oikeastaan sinun valtakuntaasi saavat tulla. Ja jos pikku Napukka siellä kerran on, niin ethän ole huomaavinasi, jos hän rikkaasta pöydästäsi nousee ja minulle salavihkaa jotain pistää kouraan.
Hän vaipui jäälle, ja hänen silmänsä olivat suunnattuina nousevaa aurinkoa kohden.
XV.
Yhtyminen.
Samuel heräsi siihen, että joku kaatoi hänen suuhunsa viinaa ja että hänet sen jälkeen nostettiin rekeen.
Kun hän avasi silmänsä, kumartui Paul Moij hänen puoleensa ja kysyi levottomana:
— Ethän vain ole palelluttanut jäseniäsi?
— Eihän sellaista taida tietää, ennenkuin koettaa, vastasi Samuel.
Paul riisui saappaat hänen jalastaan ja alkoi yhdessä ajomiehen kanssa lumella hieroa niitä, sitten hierottiin kädet ja kasvotkin varmuuden vuoksi. Kun Paul aikoi kaataa mukanaan olleesta viinapullosta viinaa kylmettyneille jäsenille, niin Samuel huusi:
— Älä herran nimessä sinne kaada, sehän on voiteen haaskausta. Kaada suuhun, kielikin tarvitsee voiteita.
— Koska jälleen voit puhua, sanoi Paul antaen hänen ryypätä oikein tuntuvasti, niin kerro, mitä on tapahtunut ja miksi löydän sinut puolikuolleena jäältä.
— Viipurin maaherra ja König olivat kintereillämme, minä hyppäsin reestä ja pidätin heitä, jossa metakassa heidän hevosensa vikaantui. Tällä tavoin pääsi nuori Frese ajamaan huoleti eteenpäin, ja minun hevoseni piti enemmän hänen hevosestaan kuin minusta ja läksi samalle matkalle. Minä jäin yksin jäälle ja aloin jo mietiskellä tämän elämännuoran loppua, kun sinä tulit ja pelastit minut.
— Sinä luulet siis, että Jokkim herra on turvassa? kysyi Paul.
— Aivan varmasti, jos hän vain on ajanut eteenpäin, sillä takaa-ajajat jäivät jälkeen, ja heidän hevosensa nilkutti.
— Siinä tapauksessa voimme aivan huoleti palata Korpoon hoitamaan sinua. Kun hiukan olet toipunut, niin lähdemme uusilla voimilla Tukholmaa kohden.
— Sinne minunkin mieleni tekee, sillä pelkään, että noiden paperien tähden syntyy vielä monta merkillistä kujetta.
Hevonen käännettiin ja he palasivat Korpoon, jossa menivät erääseen taloon lämmittelemään.
Syötyään kunnollisen aterian kysyi Samuel:
— Mutta kerrohan, miten sinulle on käynyt ja miksi lähetit varoituslauseen meille, mutta et tullut itse seuraamme?
— Sillä kertaa makasin eräässä kellarissa, sääret ja kädet köytettyinä ja vanha ämmä vartioimassa minua, aivan kuin olisin ollut pikku lapsi, jonka pelätään kehdosta putoavan.
— No, sinä putosit siitä kuitenkin, koska tässä olet, kaikesta vartioimisesta huolimatta.
— Eihän minun tehnyt mieleni jäädä kellariin maata. Kun siis tuli luokseni muuan soma tytönnypykkä, aloin katsella häneen sillä omalla tavallani, jonka vaikutuksen erinomaisen hyvin tunnen. Seuraus siitä oli se, että tyttö eräänä hetkenä, kun ei ketään ollut enää minua vartioimassa, päästi minut vapaaksi. Pelkään, että tämä tapahtui ämmänkin tieten.
Pian oli Samuel siksi paljon toipunut, että vahvoihin vällyihin käärittynä voitiin ajatella matkan jatkamista Tukholmaan päin. Paul oli kyllä kehottanut Samuelia jäämään Korpoon ja sieltä pyrkimään Turkuun, mutta Samuel ei mitenkään tahtonut tähän suostua, vaan sanoi, että Tukholman matka epäilemättä aivan epäonnistuu, ellei hän ota siihen osaa.
Kumlingeen tullessaan he saivat kuulla, että muuan nuori herra, joka kaikista merkeistä päättäen oli ollut Jokkim Frese, oli onnellisesti päässyt matkaansa jatkamaan. Sitävastoin oli kaksi hänen jälkeensä tullutta herraa parisen tuntia sitten lähtenyt kylästä. Heidän hevosensa oli pahasti ontunut ja se oli matkaa viivyttänyt. He olivat kiroilleet kovasti kuullessaan, että paras ja luotettavin talvivene, joka matkustavia kuljetti sulana olevan Teilin yli, oli ennättänyt lähteä viemään Jokkim Freseä. Heidän oli silloin täytynyt turvautua toiseen, paljoa pienempään veneeseen.
— Kyllä heidät vielä kiinni saa, sanoi tämän kertoja Paulille ja Samuelille, jos herrat pitävät kiirettä, sillä veneen lykkääminen jäätä pitkin käy hitaasti.
Samuel oli aivan innoissaan siitä, että he yhdessä Gyllenstjernan ja Königin kanssa matkustaisivat Tukholmaan. Paul vastusti tällaista uhkarohkeata tuumaa ensi alussa, mutta lopulta suostui siihen, sillä seikkailu sellaisenaan huvitti häntä, ja hän tiesi saapuvansa aivan liian myöhään Tukholmaan, jos jäisi odottamaan seuraavaa venettä.
Jätettyään hevosensa talon isännän hoitoon he siis alkoivat reippaasti astella osoitettuun suuntaan.
Jo etäältä näkyi vene, jota jäätä myöten lykättiin kohden Teilin avointa kohtaa. Venettä oli kuljettamassa kolme miestä, ja sen jälessä asteli Gyllenstjerna taluttaen Königiä, joka ei vielä ollut täydellisesti toipunut Merthenin kellarissa saamastaan selkäsaunasta.
Veitikka Paulissa pääsi valloilleen. Hän kiirehti kulkuaan ja päästyään edellään astelevien rinnalle hän kohteliaasti nosti hattuaan ja sanoi:
— Hauskaa kohdata viipurilaisia. Meistä kai tulee matkaseuraa!
Maaherra vastasi tähän tervehdykseen pitkällä kiroilulla ja tarttui miekkaansa aikoen hyökätä Paulin kimppuun. Mutta ennenkuin hän ennätti sitä tehdä, olikin Paul jo paljastanut oman miekkansa, samoin Samuel, ja molemmat seisoivat hymyillen maaherran edessä uhaten miekkojensa kärjellä häntä.
— Unohdatte, armollinen herra, sanoi Paul, että meitä on kaksi tervettä miestä, jotavastoin kumppaninne on aivan voimaton. Lopputuloksena olisi se, että me yksinämme lähtisimme veneellä matkaa jatkamaan. Jos käyttäisimme sitä tapaa, jota te olette meidän suhteemme käyttäneet, niin sitoisimme teidät ja jättäisimme teidät jäälle makaamaan odottamaan sitä, että joku sattumalta tulee tätä tietä. Kun tahdon taistella rehellisesti kanssanne, niin ehdotan, että yhdessä jatkamme matkaamme, olemme hyviä ystäviä siksi, kunnes tulemme Tukholmaan, ja siellä vasta jälleen alotamme taistelumme.
Maaherra näytti miettivän ehdotusta. Hän katsahti seuralaiseensa ja huomasi hänet todellakin kykenemättömäksi taistelemaan. Paul näki hänen epäröivän ja jatkoi senvuoksi:
— Meidän kaikkien täytyy päästä Tukholmaan, se on pääasia, päästä niin pian kuin mahdollista. Jos ystäväni, jolla on teille erittäin turmiolliset kirjeet taskussaan, ei olisi ennättänyt ennen meitä ja siis luultavasti on jo toimittanut asiaansa, kun me saavumme Tukholmaan, — ellei hän siis olisi ennättänyt ennen, niin varmaankin menettelisin toisin ja raivaisin hänelle tietä. Mutta asiain näin ollen näen hyvin mielelläni, että saavutte Tukholmaan vangittavaksi.
— Se ei ole varmaa, niinkuin näytätte luulevan, sanoi Gyllenstjerna.
— Ei olekaan, jatkoi Paul Moij. Teidän ja meidän kohtalomme ovat aivan kuin arpanappulat maljassa; vielä ei ole niitä kaadettu, emmekä siis vielä laisinkaan tiedä, miten lopulta käy. Juuri tämä seikka herättääkin jännityksen minussa, enkä senvuoksi mitenkään tahtoisi, että te olisitte poissa Tukholmasta, kun malja käännetään nurin.
Samuel kumarsi syvään ja sanoi:
— Jos sallitaan minun, joka olen tässä seurassa aivan arvoton henkilö ja jonka ajatukset ovat hiukan jäätyneet, lausua halpa mielipiteeni, niin leikkikäämme kissaa ja hiirtä. Me olemme kissa ja te olette hiiri. Kissakin päästää hiiren toisinaan vähäksi aikaa vapaaksi nähdäkseen, pääseekö se karkuun. Me annamme teille saman mahdollisuuden. Jokin reikä on vielä olemassa, johon voitte pujahtaa. Tämän kaiken teemme tietysti ainoastaan sen vuoksi, että olette samalta seudulta kotoisin, ja pitäähän aina auttaa oman puolen miehiä heidän pyrinnöissään.
Gyllenstjerna tunsi hyvästi pilkan, jolla nämä ehdotukset tehtiin. Hänen itserakkautensa oli loukattu, mutta olihan nyt koko hänen elämänsä kysymyksessä, hän ei siis voinut heittää pienintäkään voiton mahdollisuutta hukkaan. Nuo miehet tekivät seikkailuhalusta tällaisen tarjouksen, miksi ei hän siihen suostuisi, koska siten heikko voiton mahdollisuus tarjoutui hänelle.
— Tehkäämme siis välirauha, sanoi hän. Tukholmaan tultuamme voimme alottaa taistelun uudelleen. Ja voi silloin sitä, joka jää tappiolle!
Herrat kumarsivat syvään toisilleen ja läksivät yhdessä astelemaan venettä kohden, jonka kuljettajat olivat pysähtyneet avoimen veden lähelle odottamaan tulijoita.
Samuel astui Didrikin luo ja sanoi kohteliaasti:
— Sallitte kai minun taluttaa teitä? Minähän olen tavallani syypää teidän heikkoon tilaanne, sillä palkkasin nuo nuoret miehet antamaan teille selkään. Mutta eihän meidän kannata siitä kantaa enää vihaa toisillemme, koska te toimititte minut keskelle jäätä ja olin jo menettää henkeni, ellei sattuma olisi tullut avukseni.
Didrik mutisi jotain hampaittensa välistä, mutta suostui kuitenkin nojautumaan Samueliin tämän taluttaessa häntä ja nostaessa hänet syliinsä veneen luokse tullessaan.
— Elämä on yhtäkaikki hyvin mutkikas laitos, sanoi Samuel nostettuaan Didrikin veneeseen istumaan ja asetuttuaan hänen viereensä. Vielä äsken me halusimme toistemme henkeä ja nyt me rakastamme toisiamme niin, että liikutuksella katselee omaa hyvyyttään.
Gyllenstjerna ja Paul Moij kumartelivat toisilleen ja kaikin mokomin tahtoivat, että toinen ensiksi astuisi veneeseen.
Monien sirojen lauseitten jälkeen maaherra kuitenkin ensiksi astui laidan yli.
Miehet lykkäsivät veneen vesille ja alkoivat soutaa Teilin yli.
— Onkohan maailman historia ennen nähnyt sellaista tapausta kuin tämä on, sanoi Samuel, että keskenään riitelevät miehet sovussa keskustelevat? Jos näin aina maailmassa meneteltäisiin, niin tulisi riiteleminen oikein hauskaksi.
— Kaikkihan johtuu siitä, että tällä hetkellä emme parhaalla tahdollakaan voisi saada mitään aikaan kummallakaan puolen, sanoi Paul Moij. Me olemme aivan kuin härkiä, joiden sarvet ovat katkotut ja jotka senvuoksi eivät enää puske toisiaan.
— Mutta Tukholmassa taas alotamme leikin oikein täydellä voimalla, sanoi Samuel ystävällisesti nyökäten maaherralle. Ja kaikista merkeistä päättäen voitto on silloin meidän.
— Siitä ette voi olla perin varma, sanoi Gyllenstjerna.
— Jokkim Frese on päivää ennen meitä päässyt perille, hän on kiireimmän kautta mennyt Pietari Brahen puheille, ja kun Tukholman rantaan astumme, niin on siellä joukko meitä vastaanottamassa, sanoi Paul.
— Saammepahan nähdä, sanoi siihen maaherra, ja hänen äänensä värisi hiukan ja kätensä leikki levottomana miekan kahvassa.