XVI.
Kreivin kirjuri.
Tukholman rantaan tullessaan ottivat yhdessä matkustaneet toisiltaan kohteliaat jäähyväiset ja läksivät kukin omaan suuntaansa. Paul ja Samuel menivät etsimään Jokkimia saadakseen kuulla, mihin tuloksiin hän oli tullut.
Heidän kadottuaan sanoi maaherra Didrik Königille.
— Nyt on nopeasti toimittava voittaaksemme sen, mikä vielä on voitettavissa. Ensiksi riennän kreivi Brahen asuntoon saadakseni siellä tietää yhtä ja toista. Saamieni tietojen perusteella voimme sitten toimia. Jos kaikki on kadotettu, niin kiirehdimme pakoon, jos vielä voimme voittaa jotain, niin kukistamme vastustajamme.
Didrik, joka matkalla oli kovasti heikontunut, meni erääseen majataloon lepäämään. Maaherra kääriytyi viittaansa ja läksi astelemaan Pyhänhengen saarta kohden, jonka rannalla pohjoisen virtaväylän luona oli Pietari Brahen uusi kolmikerroksinen kivirakennus.
Tultuaan taloon hän ihastui huomatessaan, että eteishuoneessa oleva palvelija ei ollutkaan kreivin uskollinen vanha kamaripalvelija, Jaakko Hannunpoika, joka varmaankin olisi hänet tuntenut, vaan toinen, aivan nuori mies. Tältä maaherra kysyi, ottaako kreivi vieraita vastaan, mutta saikin kuulla, että kreivi paraillaan piti neuvottelua valtion kanslerin, Magnus de la Gardien kanssa.
Maaherra sävähti, hänessä heräsi ensi hetkessä se varmuus, että kreivi oli jo saanut kaiken tietää ja piti neuvottelua siitä, mihin toimiin olisi ryhdyttävä. Tästä hänen kuitenkin täytyi päästä varmuuteen ja hän kysyi sen vuoksi niin rauhallisella äänellä kuin suinkin voi:
— Tiedätte varmaankin, onko matkatoverini, josta jäin hiukan jälelle, muuan viipurilainen herra, Jokkim Frese, käynyt kreiviä tapaamassa?
— Sellainen mies kyllä kävi täällä eilen, sanoi palvelija. Muistan sen varsin hyvin, sillä olin silloin täällä ja menin ilmoittamaan kreiville hänen tuloaan. Mutta kreivi ei joutanutkaan ottamaan häntä puheilleen.
Konrad Gyllenstjerna hengähti helpotuksesta.
— Ilmoittiko hän teille asiansa? kysyi hän.
— Ilmoitti kyllä.
— Maankavallusjutun?
— Niin.
— Ja mainitsitteko sen kreiville?
— Mainitsin kyllä.
— Mitä kreivi siihen sanoi?
— Hän kohautti olkapäitään ja sanoi lähettävänsä kyllä sanan, milloin hän voi ottaa tämän herran puheilleen.
— Tiedätte siis, missä matkatoverini asuu? kysyi maaherra, joka huomasi vielä kaiken olevan pelastettavissa ja senvuoksi päätti nopeasti toimia.
— Tiedän, vastasi palvelija. Hän ilmoitti ottaneensa asunnon Kolmen kruunun majataloon. Miksi sitä kysytte?
— Saavuin tänne hänen jälkeensä, vastasi maaherra, en ole häntä vielä kohdannut ja haluan tavata häntä. Kiitän teitä ystävällisestä tiedonannostanne.
Hän kumarsi syvään ja kohteliaasti kreivin palvelijalle ja läksi astelemaan poispäin.
— Vielä on muutama tunti aikaa, mutisi hän itsekseen. Vielä ei kreivi ole saanut kirjeitä huostaansa, vielä minulla on voiton mahdollisuus.
Hän kietoi viitan lujemmin ympärilleen, painoi hatun syvemmälle silmilleen ja alkoi astella keskikaupunkia kohden.
Jokkim Frese käveli levottomana majatalossa huoneessaan. Kaupungille ei hän uskaltanut lähteä, sillä mikä hetki tahansa saattoi kreivi lähettää häntä noutamaan luokseen. Hän tunsi itsensä turvattomaksi näin yksinään ja kaipasi Samuelin ja Paulin seuraa. Murheellisena hän ajatteli sitä mahdollisuutta, että molemmat ehkä olivat jääneet saarroksiin ja menettäneet henkensä asian vuoksi, jota hän oli pyytänyt heitä ajamaan.
Hän otti kirjeet taskustaan ja selaili niitä, sekä Viipurista tuomiaan että Vihdissä saamiaan. Salaliitto tuli niistä täydellisesti selville, se oli suurempi ja paljoa vaarallisempi kuin saattoi aavistaakaan. Edellisen kuninkaan aikana oli alettu peruuttaa valtion lahjoittamia tiluksia jälleen kruunun huostaan, jotta valtion huonot raha-asiat saataisiin korjaantumaan. Nyt herttua oli luvannut niille, jotka häntä valtaan auttaisivat, runsaasti tiluksia ja läänityksiä. Salaliiton avulla pääsisi muukalainen mies määräämään maan asioista, ja samalla aateliston valta, jota oli koetettu murtaa, nousisi jälleen entiseen voimaansa. Porvarina Jokkim tämän vaaran hyvin ymmärsi.
Todistuskappaleet hänellä oli käsissään, niiden avulla suuri liitto voitaisiin paljastaa. Kun hän nyt oli lähellä määräävää tekoa, kun jättämällä kirjeet toisen henkilön huostaan kaikki tulisi ilmi, niin Jokkim Frese alkoi epäröidä. Oliko Pietari Brahe oikea mies tätä tarkoitusta varten? Entistä vävyään herttua Adolf Johania ei hän suinkaan rakastanut, sillä edellisellä kerralla Tukholmassa ollessaan oli Jokkim kuullut herttuan, jota velkojat kovasti ahdistivat, rettelöineen vaimonsa perinnön vuoksi kreivin kanssa, mutta eihän Jokkim tietänyt, kuuluiko Pietari Brahe siihen liittoon, jonka tarkoituksena oli saada nuori kuningas niin pian kuin mahdollista julistetuksi täysi-ikäiseksi. Hollannissa ollessaan oli Jokkim erään tuttavansa kautta joutunut pitämään silmällä Ruotsin etuja ja oli häneltä oppinut merkin, jonka kautta liiton jäsenet tunsivat toisensa. Tukholmaan tullessaan oli hän suosituskirje taskussaan mennyt Niilo Gyldenstolpen luo, ja tämä oli antanut ne määräykset, joiden perusteella Jokkim Viipurissa oli toiminut. Mutta nyt oli Niilo herra poissa Tukholmasta, Viipurin maaherra ajoi Jokkimia takaa ja saattoi mikä hetki tahansa saavuttaa hänet ja anastaa kirjeet. Vanha seitsemänkymmenvuotias Pietari Brahe, valtion drotsi, oli ainoa, jonka puoleen hän tällaisena hetkenä saattoi kääntyä. Tämä mieshän aina oli katsonut talonpojan puolta, kaikessa koettanut edistää maan vaurastumista, hänhän muutama vuosi sitten oli pannut toimeen tutkimuksen, joka todistaisi, mikä oli syynä maan huonoon taloudelliseen tilaan, hän oli ainoa mies, joka ehdottomasti toimi valtakunnan hyväksi. Konrad Gyllenstjerna oli kyllä hänen sukulaisensa, mutta eihän sukulaisuus tälle jalolle miehelle mitään merkinnyt valtakunnan rinnalla, sillä pelastaakseen maan turmiollisesta vaikutuksesta oli hän itse estänyt entistä omaa vävyään pääsemästä holhoojahallitukseen kuningasvainajan määräyksestä huolimatta.
Kuinka kipeästi Jokkim tänä hetkenä kaipasi Paulia voidakseen hänen kanssaan neuvotella!
Hän sävähti ja heräsi mietteistään kuullessaan ovelle kolkutettavan.
Hämärään huoneeseen astui kohteliaasti kumarrellen mies.
— Onhan minulla varmaankin kunnia puhutella Jokkim Freseä? kysyi tulija.
— Minä se olen, vastasi nuori mies.
— Olen valtion drotsin, kreivi Pietari Brahen kirjuri Daniel Gyldenstolpe. Kreivi lähetti minut luoksenne puhelemaan asiasta, jonka tähden olette saapunut Suomesta tänne.
Gyldenstolpen nimi teki Jokkimiin heti rauhoittavan vaikutuksen, sillä olihan tulija siis Niilo Gyldenstolpen veli, joka häntä oli ohjannut valvomaan maan turvallisuutta sen itärajalla. Ja kun tulija vielä sanoi olevansa Pietari Brahen kirjuri, niin ei Jokkim voinut olla huudahtamatta:
— Saavutte aivan oikeaan aikaan, sillä tässä olin jo vaipumaisillani epätoivoon, kun en tietänyt, millä tavoin minun tulisi toimia saadakseni asiani mahdollisimman pian toimitetuksi. Milloin kreivi voi ottaa minut luokseen puheilleen?
— Vielä tänään, vastasi kreivin kirjuri, jos paperinne sitä ennen ovat näyttäneet todeksi sen, mitä väitätte. Hän on siinä tarkoituksessa lähettänyt minut tänne.
— Teidän ei tarvitse montakaan sivua lukea, sanoi Jokkim, ennenkuin olette huomannut, kuinka vaarallisen salaliiton perille olen tullut.
— Sitä en epäilekään, sanoi kirjuri kohteliaasti, mutta ymmärrättehän, että kreivin täytyy menetellä varovaisesti. Tuhkatiheään saapuu tuollaisia ilmiantoja, sillä maa on tänä hetkenä juonittelujen alaisena. Tavallisesti ne ovat aivan perusteettomia, eikä kreivi voi kuluttaa aikaansa sellaisten kuulemiseen ja tutkimiseen. Kreivi keskustelee teidän kanssanne ainoastaan siinä tapauksessa, että kirjeet todella ovat sitovia.
— Ne saatte heti nähdä, sanoi Jokkim ottaen taskustaan kirjekäärön ja ojentaen sen kirjurille. Kohta huomaatte, että velvollisuuteni on ollut rientää mahdollisimman pian tänne ilmoittamaan kaikesta hallitukselle.
Kumartaen tarttui kirjuri kirjeisiin ja meni ne kädessään pienen ikkunan luo, josta talvipäivä heikosti kajasti sisään. Hän luki kirjeet huolellisesti, kääntäen selkänsä Jokkimiin päin, joka oli istunut lieden ääreen odottamaan. Kauan hän luki ja tarkkaavaisesti.
Pitkän ajan kuluttua, jolloin kuului vain puiden pauke liedessä ja paperien kahina kirjurin käsitellessä kirjeitä, astui tämä Jokkimin luo, joka hänen lähestyessään nousi seisaalleen, ja ojensi kirjeet jälleen kääröksi koottuina.
— Kirjeet ovat todellakin tärkeitä, sanoi kirjuri. Mainitsen sen herra kreiville. Hän käski teitä siinä tapauksessa, että olen tarkastukseeni tyytyväinen, saapumaan tunnin kuluttua hänen luokseen.
Kohteliaasti kumarrellen poistui kreivin kirjuri. Päästyään majatalosta hän kietoi viitan lujempaan ympärilleen ja katosi erääseen ahtaaseen kujaan.
Tyytyväisenä hyräillen siisti Jokkim asuaan, kun äkkiä huoneen ovi aukeni, ja sisään astuivat Samuel ja Paul.
— No tässä tämä mies nyt on! huudahti Paul riemuissaan. Olemme jokaisesta majatalosta kyselleet ja viimein tulleet tännekin.
Ystävysten kohtaaminen oli hyvin sydämellinen. Jokkim riemuitsi nähdessään molemmat ystävänsä terveinä ja hyvänvointisina edessään; nämä taas alkoivat heti tiedustella, kuinka pitkällä hän oli ilmiannossaan. Heidän ilokseen saattoi Jokkim ilmoittaa, että Pietari Brahen kirjuri vähän aikaa sitten oli lähtenyt hänen luotaan ja oli ollut häntä käskemässä saapumaan kreivin puheille.
Ennen Jokkimin lähtöä kertoi Paul matkaseikkailuistaan, ja makeasti he nauroivat sille, että vastustajat yhdessä olivat tulleet Ahvenanmeren poikki ja sitten hevosella jatkaneet matkaansa.
Kepein mielin, käskettyään tovereitaan odottamaan häntä majatalossa, läksi Jokkim Frese astelemaan Pietari Brahen asuntoa kohden.
Saapuessaan kreivin talon luo hän huomasi heti takanaan saapuvan pienen joukkueen sotilaita, joita johti solakka poika. Tämän nähdessään tunsi Jokkim hänet heti Kaarle XI:ksi, lapsikuninkaaksi, jonka puolesta hän oli valmis uhraamaan kaiken, olennoksi, josta maa toivoi itselleen pelastajaa, suuren kuninkaan suureksi kehittyväksi pojaksi.
Kuninkaan tullessa kreivin talon eteen riensivät drotsin henkisotilaat, Erik ja Haakon, avaamaan leveät ovet, ja kreivin torvensoittaja Maunu Stark asettui keskelle oviaukkoa ja päästi ilmoille komean törähdyksen torvestaan kuninkaan kunniaksi.
Jokkim oli kuninkaan tullessa paljastanut päänsä, ja oli Kaarle hänelle ystävällisesti nyökännyt. Nähdessään kuninkaan astuvan taloon arveli Jokkim oikean hetken tulleen hänellekin ja läksi häntä seuraamaan. Palvelijat, jotka arvelivat Jokkimin kuuluvan kuninkaan seuraan, eivät häntä pidättäneet, ja pian he olivat portaita myöten astuneet toiseen kerrokseen, missä drotsin avarat suojat olivat.
Huoneessa, jonne Jokkim nuoren kuninkaan jälestä saapui, oli kaksi henkilöä. Toisen hän tiesi vanhaksi kreivi Braheksi, joka leiniänsä potevana vaivalloisesti asteli lattian poikki holhokkiansa kohden. Toinen mies on valtion kansleri, tuhlailevaisuudestaan ja huolettomuudestaan tunnettu Magnus de la Gardie.
— Mikä saattaa hänen majesteettinsa minun luokseni? kysyi Brahe.
— Nyt minä olen saanut omat sotilaani hyvästi marssimaan, sanoi lapsikuningas nauraen, ja tulin teille molemmille niitä näyttämään. Katsoitteko ikkunasta, kun minä tulin, kuinka hyvin he astuivat, kuinka tasaisesti, kuinka varmasti!
Pietari Brahe aikoi juuri vastata tähän, kun hän huomasi Jokkimin ja kääntyen hänen puoleensa kysyi:
— Mitä etsitte?
— Teidän armonne on lähettänyt minulle sanan ja käskenyt tulemaan… vastasi Jokkim.
— Kuka olette? Nimenne!
— Olen Jokkim Frese ja saavun Viipurista ilmoittamaan salaliitosta, jonka perille olen päässyt.
— Tiedän, tiedän, sanoi kreivi huolettomasti. Olette siis sama, joka eilen saavuitte luokseni. Miksi ette ole odottanut määräystä, milloin saatte tulla puheilleni?
Jokkim katsahti kummastuneena kreiviin ja vastasi:
— Juuri sitä olen noudattanut. Tunti sitten oli teidän ylhäisyytenne kirjuri Daniel Gyldenstolpe luonani ja käski minua saapumaan tänne.
— Tässä on erehdys tapahtunut, sanoi kreivi. En ole lähettänyt sen nimistä kirjuriani luoksenne. Mutta kun kerran olette saapunut, niin ilmoittakaa lyhyesti asia hänen majesteettinsa ja valtion kanslerin läsnäollessa.
Jokkim kumarsi syvään ensin kuninkaalle, sitten kreiville ja viimeksi kanslerille. Pietari Brahe oli ensin aikonut lähettää tämän tungettelijan luotaan pois, mutta Jokkimin hieno käytös ja hänen avoin katseensa miellytti vanhaa drotsia ja hän hymyili nuorelle miehelle ystävällisesti:
— Siis asiaan! sanoi hän.
— Onnellisen sattuman kautta joutui käsiini kirjeitä, joista selvästi tulee ilmi, miten Viipurin maaherra Konrad Gyllenstjerna juonittelee hallitusta vastaan.
— Nuori mies, sanoi Pietari Brahe tiukasti, jos miestä syytetään, niin syytös todistetaan!
— Tässä ovat todistuskappaleet, sanoi Jokkim ottaen kirjeet taskustaan. Ja tässä on lisääkin, kirjevaihto, jonka kautta salaliitto kokonaisuudessaan tulee ilmi.
Pietari Brahe oli vaiti, samoin muutkin huoneessa-olijat. Vanha kreivi astui vaivalloisesti muutaman askeleen Jokkimia kohden, pysähtyi hänen eteensä ja katsoi häneen terävästi. Nuori mies kesti hänen tutkivan katseensa. Kreivi nyökkäsi ja sanoi:
— Jos sananne ovat tosia, niin olette tehnyt maalle ja kuninkaalle suuren palveluksen. Hän kääntyi lapsikuninkaan puoleen ja sanoi:
— Teidän majesteettinne varmaankin sallii, että heti ryhdyn ottamaan tästä asiasta selkoa?
— Minä kuuntelen, sanoi kuningas ja siirtyi ikkunan luona olevaan tuoliin istumaan.
— Olette siis suorittanut matkan Viipurista tänne yksin? kysyi
Pietari Brahe Jokkimilta.
— En yksinäni, vastasi Jokkim, vaan seurassani oli paljon muitakin. Muuan suomalainen talonpoika Vihdistä, Mikko Heikinpoika, seurasi minua Viipurista Vihtiin asti. Hänen luonaan joutuivat ne kirjeet, jotka paljastavat koko salaliiton, käsiini. Tämä talonpoika oli toisissa naimisissa lesken kanssa, ja hänen vaimollaan oli ensimäisestä avioliitostaan poika, joka oli salaliittolaisten palveluksessa. Taloon yöpyessämme hän varasti taskustani Konrad Gyllenstjernaa koskevat paperit. Hänen oma äitinsä huusi silloin meidät hereille, ja poika surmattiin.
— Antoiko tuo nainen oman poikansa ilmi pelastaakseen maan? kysyi lapsikuningas.
— Antoi, vastasi Jokkim Frese. Huoneessa oli aivan hiljaista.
Vaitiolon katkaisi kreivi sanoen Jokkimille:
— Jatkakaa!
— Tämän miehen taskusta löytyi se kirjejoukko, joka todistaa salaliiton kokonaisuudessaan, ja joka on tässä, sanoi Jokkim osoittaen kädessään olevaa kirjekääröä. Mikko Heikinpoika jäi meistä taloonsa. Turkuun tullessamme oli meistä kolme jälellä. Näistä jäi muuan viipurilaisen kauppiaan kirjuri, Paul Moij, ansaan, jonka maaherra meitä seuratessaan oli hänelle laatinut. Pääsin lähtemään jälelle jääneen toverini kanssa. Meidät ennätettiin vähää ennen Ahvenanmaalle tuloamme, toverini pelastaakseen minut heittäytyi reestä, jolloin hänen hevosensa pääsi karkuun. Kahakassa maaherran hevonen vikaantui siksi paljon, ettei hän tavoittanut minua, vaan saavuin päivää ennen häntä tänne.
— Hän on siis seurannut teitä? kysyi Magnus de la Gardie.
— Matkatoverini lopulta yhtyivät juuri maaherran ja hänen seuralaisensa kanssa ja saapuivat yhdessä tänne. He tekivät ylimenomatkan ajaksi aselevon.
Kansleri nauroi, samoin kuningas.
— Tämähän on oikeata seikkailua, sanoi de la Gardie. Mutta nuo valtiopetoksen todistukset?
— Niin, antakaa ne tänne! sanoi Pietari Brahe ja ojensi kätensä.
— Tässä ne ovat! sanoi Jokkim antaen paperit kreiville.
Tämä tarttui kiihkeästi kääröön avasi sen. Hän selaili vähän aikaa papereita ja katsoi sitten silmäkulmiaan rypistäen nuoreen mieheen.
— Mitä tämä tietää? sanoi hän kiivaasti. Ilveilettekö minun ja hänen majesteettinsa kanssa?
— Mitä teidän ylhäisyytenne tarkoittaa? kysyi Jokkim kalveten.
— Eiväthän nämä ole mitään kirjeitä, vaan ainoastaan tyhjiä papereita.
Hän ojensi kääröt Jokkimille. Tämä tuli kalmankalpeaksi huomatessaan kreivin puhuneen totta. Hän seisoi hetkisen aivan hervottomana, sitten paperit putosivat hänen käsistään lattialle.
— Millä tämän selitätte? sanoi kreivi tiukasti.
Äkkiä selvisi Jokkimille asian todellinen laita.
— Ennenkuin minua syytätte, armollinen herra, sanoi hän, sallikaa minun tehdä pari kysymystä.
— Mitä kysymystä?
— Lähettikö teidän armonne luokseni kirjurinsa tarkastamaan näitä papereita?
— En, vastasi kreivi. Johan tänne tullessanne huomautin, että saapumisenne oli odottamaton.
— Silloin kaikki selviää. Niin erikoiselta ja tavallisuudesta poikkeavalta kuin saattaakin tuntua se, mitä nyt teidän armollenne kerron, niin rukoilen teitä uskomaan kaiken sen nimessä, mikä maailmassa on oikeaa ja pyhää, minun nyt puhuvan totta.
— Puhukaa!
— Luokseni tuli mies, joka sanoi olevansa teidän armonne kirjuri. Hän tahtoi nähdä nuo kirjeet. Annoin ne hänelle. Luottavaisena istuin lieden ääreen, hänen tarkastaessaan niitä ikkunan luona. Sinä aikana hän varmaankin vaihtoi oikeat paperit vääriin.
— Ja kuka tuo mies oli?
— Sitä en tiedä.
— Kuinka siis voitte luulla minun luottavan teidän sanoihinne?
Kreivi katsoi terävästi Jokkimiin, mutta tämä kesti hänen katseensa tyynesti.
— Viipurin maaherra Konrad Gyllenstjerna, sanoi kreivin vanha kamaripalvelija Jaakko Hannunpoika avaten salin oven.
— Tuo mies oli hän! sanoi Jokkim viitaten huoneeseen tyynesti astuvaan maaherraan.
XVII.
Kuninkaan tahto.
Konrad Gyllenstjerna ymmärsi heti, mitä Jokkim Frese tällä lauseellaan tarkoitti, sillä nuoren miehen tarkkaava silmä huomasi hänen puristavan huulensa entistään lujemmin yhteen. Hän teeskenteli kuitenkin tyyneyttä ja astui muutaman askeleen huoneeseen, kumarsi syvään kuninkaalle ja sitten kanslerille ja viimeksi drotsille, omalle sukulaiselleen.
— Tulette juuri parahiksi, serkku, sanoi Pietari Brahe. Täällä teitä syytetään valtiokavalluksesta ja varkaudesta.
Konrad Gyllenstjerna loi Jokkimiin halveksivan katseen ja sanoi:
— Tunnen miehen varsin hyvin. Mitä hänen syytöksiinsä tulee, niin on minulla kohta tilaisuus ne kumoamaan ja näyttämään toteen, että juuri hän on valtiolle vaarallinen vihollinen. Onhan hän viipurilainen kauppias, ja nämä ovat aina olleet läheisissä tekemisissä Saksan ja Venäjän kanssa. Tultuani tämän miehen aikeitten perille riensin tänne hallitukselle ilmoittamaan, mitä olin saanut tietää. Hän onkin ennättänyt ennen minua, niinkuin huomaan.
Tämän syytöksen jälkeen oli huoneessa hetkisen aivan hiljaista. Kreivi katsoi terävästi molempiin miehiin. Nuori kuningas kumartui istuessaan eteenpäin ja piti molempia miehiä silmällä.
— Te molemmat syytätte toisianne samasta rikoksesta, sanoi kreivi.
Kumpi teistä on oikeassa? Kumpi on petturi, kumpi isänmaan ystävä?
Todistakaa!
— Minä en suinkaan olisi tohtinut toista syyttää sellaisesta rikoksesta, sanoi maaherra, ellei minulla olisi sitovia todistuksia.
— Aivan samaa väitti tämä nuori mies tässä äsken, sanoi kreivi, mutta kun hän ojensi paperit minulle, niin ne olivatkin tyhjiä. Silloin hän väitti teidän kirjurin muodossa tulleen hänen luokseen ja varastaneen ne.
— Siinä väitteessä hän on aivan oikeassa, sanoi maaherra. Kävin todellakin kirjurinanne hänen luonaan.
Jokainen huoneessa oleva sävähti, sillä tämä myöntymys saattoi asian aivan toiseen, odottamattomaan valoon.
Maaherra nautti hetkisen siitä vaikutuksesta, minkä hänen sanansa olivat saaneet aikaan, ja lisäsi sitten:
— Sain häneltä nuo paperit ja katsoessani maan ja valtakunnan parasta vaihdoin ne itselleni. Ja tässä ne ovat.
Näin sanoen hän ojensi kreiville kaksi kirjekääröä.
Huoneessa oli aivan hiljaista, ei kuulunut muuta kuin paperien rapina, kun kreivi niitä käsitteli.
Kun hän oli lukemisensa lopettanut, katsahti hän Jokkimin puoleen, joka tämän katseen edessä aivan vaistomaisesti punastui.
— Nuori mies, sanoi Pietari Brahe, näissä kirjeissä olevien syytösten perusteella täytyy minun vangita teidät maankavaltajana.
— Minutko? huudahti Jokkim syvästi kummastuneena. Minutko? Minäkö olisin maankavaltaja!
— Niin, sanoi kreivi jyrisevällä äänellä. Juuri te. Tässä on joukko kirjeitä, joiden alla on teidän nimenne ja joissa keskustellaan Viipurin luovuttamisesta venäläisille.
Jokkim katsoi kreiviin ja sitten maaherraan, jonka suupielissä leikki voittajan hymy.
— Teidän majesteettinne suvaitsee katsoa, sanoi kreivi ojentaen kirjetukun kuninkaalle.
Nuori kuningas nousi, piti kirjeitä hetkisen käsissään, astui ikkunan luo, palasi sanaakaan sanomatta kreivin luo ja ojensi hänelle kirjeet takaisin.
— Kirjeitten alla on hänen nimensä todellakin, sanoi kuningas.
— Asioiden näin ollen on velvollisuuteni vangita teidät, lausui kreivi.
Hän kääntyi oveen päin ja huusi:
— Vahti!
Kaksi sotilasta astui sisään.
— Vangitkaa tämä nuori mies, sanoi kreivi osoittaen sotilaille Jokkimia, ja vartioikaa häntä esihuoneessa siksi, kunnes vastedes toisin määrään.
Jokkim oli aivan kuin tupertunut. Hän ei osannut enää millään itseään puolustaa. Hän antautui aivan tahdottomana sotilaitten kuljetettavaksi.
Hänen mentyään kääntyi kreivi nuoren kuninkaan puoleen sanoen:
— Liian varhain olen nuorta mieltänne rasittanut raskailla asioilla. Kruunua kantaen kuitenkin saa poika jo oppia määräämään ihmisten kohtaloita.
Nuori kuningas näytti miettiväiseltä. Hän ei katsonutkaan kreiviin, vaan hänen katseensa oli suunnattuna oveen, jonka kautta Jokkim oli kadonnut.
— Minä lähden, lausui hän ja kääntyi astelemaan, toisten nöyrinä kumartaessa hänelle, ovea kohden.
Ovi sulkeutui nuoren kuninkaan jälkeen ja hänen seurassaan olleet sotilaat, jotka ulkona odottivat häntä, järjestyivät riveihin. Juuri kun kuningas oli astumaisillaan ulko-ovesta, näki hän Jokkimin, joka eräällä rahilla istui nojaten päätään molempiin käsiinsä sotilaan seisoessa hänen kummallakin puolellaan.
Nuori kuningas seisahtui, näytti tuumivan jotain, astui jo muutaman askeleen oveen päin, kun hän kääntyikin, viittasi seuruettaan siirtymään syrjään, käski kädenliikkeellä Jokkimia vartioivia sotilaita väistymään ja meni istumaan rahille Jokkimin viereen. Hän laski kätensä hiljaa nuoren miehen olalle ja sanoi:
— Puhelkaamme nyt me kaksi! Tuntiessaan kosketuksen kohotti Jokkim Frese päätään ja nähdessään kuninkaan vieressään hän kunnioittavana aikoi nousta, mutta Kaarle kuningas veti hänet takaisin istumaan ja sanoi:
— Älä suotta nouse! Puhelkaamme kaikessa rauhassa.
Kuningas katsoi pitkään kauan aikaa Jokkimiin, joka tyynenä kesti hänen katseensa ja sanoi:
— Sinä et ole syyllinen!
Niin voimakas riemun välke näkyi Jokkimin kasvoilla, että jo siitäkin yksinään olisi voinut lukea täyden todistuksen hänen syyttömyydestään.
— Jos sinä olisit ollut syyllinen, niin olisit kovasti puolustanut itseäsi silloin, kun kreivi sanoi, että sinä olet maankavaltaja, jatkoi kuningas. Katsohan, minä tiedän sen aivan hyvin. Kun minä olen jotain pahaa tehnyt, niin minä silloin aina mietin, millä tavoin itseäni puolustan. Jos ole syytön, en sano yhtään mitään.
Syvä kiitollisuus ja riemu valtasi Jokkimin. Hän koetti sanoa jotain, mutta ei osannut, hän siirtyi istumasta polvilleen kuninkaan eteen ja suuteli hänen kättään.
— Nyt sinä olet aivan samanlainen kuin kaikki muutkin, sanoi nuori kuningas. Nousetko siitä! En minä viitsi katsella sinua tuossa.
Hän löi kädellään Jokkimia olalle ja sanoi:
— Etkö jo nouse siitä!
Ilon kyyneleet olivat Jokkimin silmissä, kun hän nousi jälleen rahille istumaan ja kunnioittavana väistyi hiukan loitommalle kuninkaasta.
— Sinä olit niin toisenlainen kuin kaikki muut silloin, kun kerroit seikkailustasi, sanoi kuningas. Olisinpa minä saanut olla niissä mukana! Kuulehan, päästä minut polvellesi istumaan ja kerro minulle niistä lisää.
Kun Jokkim arkaili, sanoi hän hieman suuttuneena:
— Älä siinä ole samanlainen kuin hoviherratkin, vaan ole niinkuin aikamiehet ovat poikien seurassa. Minun on niin ikävä aina olla kuningas.
Hän hyppäsi Jokkimin polvelle istumaan ja sanoi:
— Ja kerro nyt matkastasi tarkemmin! Jokkimin oli taas hyvä ja helppo olla. Hän unohti, että kuningas istui hänen polvellaan, unohti sen helposti, niinkuin onnellinen ihminen unohtaa kaiken muun kuin oman onnensa, ja alkoi kertoa retkestään. Kuninkaan riemu oli tavattoman suuri, kun kerrottiin Napukasta, joka oli melkein hänen ikäisensä.
— Se vasta on poika, se! sanoi hän monta kertaa kesken kertomusta.
Semmoinen minäkin tahtoisin olla.
Kun Jokkim oli päässyt kertomuksensa loppuun, hyppäsi Kaarle kuningas hänen polveltaan, ojensi hänelle kätensä ja sanoi:
— Nyt minun täytyy jo mennä, ennenkuin äiti lähettää noutamaan.
Astuttuaan muutaman askeleen näki hän vahtisotilaitten palaavan paikoilleen Jokkimin viereen.
— Mitä te molemmat roikaleet siinä teette? kysyi kuningas.
— Vartioimme kreivin käskyn mukaan, sanoi toinen sotilas.
— Tuo mies on vapaa! sanoi Kaarle. Sotilaat katsoivat hiukan ymmällään toisiinsa.
Nuori kuningas oikaisi vartalonsa ja sanoi hieman kiivaalla äänellä:
— Ettekö kuule, mitä minä sanon? Tuo mies on vapaa.
— Mutta kun kreivi on käskenyt… koetti toinen sotilas puolustautua.
— Kreivi on kreivi ja minä olen kuningas! sanoi Kaarle.
— Mutta kreivin tahto…
— Kreivin tahdon yläpuolella on kuninkaan tahto!
Majesteettius kuvastui hänen hennossa ruumiissaan. Hän loi sotilaihin tuiman katseen ja sanoi sitten Jokkimille:
— Tule pois!
Jokkim arkaili hiukan, mutta ei voinut olla tottelematta käskevää ääntä ja astui kuninkaan luo.
— Mennään täältä pois, sanoi kuningas ja läksi ovea kohden.
Nähdessään molempien vahtisotilaitten aikovan seurata heitä kääntyi hän ja pui nyrkkiään heille sanoen:
— Pysykää siellä alallanne!
Miehet jäivät kuin naulattuina paikoilleen. Kadulle tultuaan sanoi kuningas:
— Missä päin sinä asut?
— Kolmen kruunun majatalossa, vastasi Jokkim.
— Jotta kukaan ei sinua enää ahdistaisi, niin tulen minä saattamaan sinua, sanoi kuningas. Mutta palkaksi saatkin koko matkan kertoa minulle tuosta pikku pojasta, tuosta, joka kissalle laittoi siivet.
Ja lapsikuningas asteli Jokkimin rinnalla kuunnellen hänen puhettaan, ja molemmin puolin heitä kulki sotilasrivi.
— Jos joku aikoo sinua ahdistaa, niin muista silloin minua, kyllä minä sanon taas jonkun kovan sanan, lausui lapsikuningas erotessaan.
Jokkim ei osannut sanoa mitään. Kaikki tämä oli ollut aivan kuin unta, vangitseminen ja vapautuminen jälleen. Hän seisoi majatalon ovella vielä senkin jälkeen, kun kuningas joukkoineen jo oli alkanut poistua. Hän katsoi kuninkaan jälkeen ja riemuitsi, kun kadun kulmassa Kaarle vielä vilkaisi taakseen ja heilutti kättään tervehdykseksi.
Päästyään jonkun matkaa pysähtyi Kaarle äkkiä ja samalla koko hänen saattueensa seisahtui.
— Antakaahan, kun minä ajattelen, sanoi kuningas.
Hän mietti hetkisen ja sitten sanoi sotilaille:
— Takaisin kreivin luo!
Kun hän astui Pietari Brahen asuntoon, niin tämä oli juuri tuimana astumaisillaan talostaan.
— Olin juuri tulossa etsimään teidän majesteettianne, sanoi kreivi.
Minulla on vakavaa keskusteltavaa teidän kanssanne.
— Niin minullakin teidän kanssanne, sanoi Kaarle. Astukaamme sisään.
Kun ovi oli sulkeutunut, seisahtui kreivi nuoren kuninkaan eteen ja sanoi:
— Kuinka teidän majesteettinne saattaa mennä antamaan määräyksiä, jotka sotivat minun antamiani vastaan?
— Kuinka te, vanha ihminen, voitte mennä tekemään niin suuria tyhmyyksiä, että vangitsette syyttömän? sanoi kuningas.
— Tyhmyyksiäkö? sanoi kreivi suuttuneena.
— Niin juuri, tyhmyyksiä? Te sanotte aina minulle, että minä teen tyhmyyksiä, mutta kerran tekin teitte. Minä tiedän sen aivan varmaan.
— Minulla oli todistukset tuon miehen syyllisyydestä, sanoi kreivi.
— Niin, tuon toisen syyllisyydestä, Gyllenstjernan, ne teillä oli.
— Minä toivon, että teidän majesteettinne, nuori kun on, ei sekaannu niihin asioihin, joita tuolla iällä ei vielä voida käsittää.
— Lörpötystä! sanoi kuningas.
Kun kreivi aikoi vastata jotain, jatkoi hän:
— Minä en ensin tullut ajatelleeksi kaikkea sitä, mitä nyt ajattelen. Hän oli minun mielestäni syytön, ja siksi päästin hänet vapaaksi. Mutta kun olin saattanut hänet kotiaan, niin tulin tiellä ajatelleeksi, minkä mellakan te ja äiti tästä nostatte vielä, ja silloin muistin sen, mikä minun olisi tullut heti huomata. Nuo kirjeet, jotka linnanherra teille antoi, olivat väärennettyjä.
— Väärennettyjäkö? kysyi kreivi kummastuneena.
— Niin. Minä seisoin ikkunan luona katsellessani niitä ja silloin näin paperin läpi. Monessa kohdassa oli ensin puukolla raapittu, ja sitten kirjoitettu jotain toista sijaan. Minä en silloin ymmärtänyt, mitä se oli, mutta nyt ymmärrän. Antakaa tänne kirjeet.
Kreivi oli hämmästynyt nuoren kuninkaan sanoista; hän otti pöydällä olleet kirjeet ja alkoi niitä tarkastaa valoa vastaan. Tehtyään sen hän kääntyi Kaarlen puoleen ja sanoi nöyrästi kumartaen:
— Teidän majesteettinne on oikeassa!
— Ja hyi teitä, vanha mies, kun sillä tavoin erehdytte kunnon miehistä, sanoi kuningas nauraen.
Hän oli jälleen poika, joka oli iloinen jonkin asian onnistumisesta, hän taputti käsiään ja pyöri lattialla ympäri.
— Nyt minä olen iloinen, nyt minä olen iloinen, huusi hän. Sellainen suuri valtiomies, kuin te olette, joutuu ansaan.
Kreivi hymyili nuoren kuninkaan ilolle. Kuinka syvästi hän rakastikaan tuota kuninkaallista lasta, joka oli annettu hänen kasvatettavakseen, kuinka koko hänen sydämensä oli häneen kiintynyt! Ja tämä teko, tämä terävä huomio oli osoittanut vanhalle valtiomiehelle, mikä oivallisen hallitsijan mieli tuossa lapsessa vallitsi, kuinka hänen sydämensä sanoi, mikä oli oikeaa, mikä väärää.
— Herra valtiondrotsi, sanoi kuningas, saanko vetää teitä korvasta, saanko?
Ja Pietari Brahe kumartui, jotta lapsikuningas saattoi tarttua hänen korvaansa, ja irvisti pojan suureksi iloksi tämän nipistäessä voimiensa takaa häntä korvalehdestä.
— Ja nyt minä kerron teille jotain oikein hauskaa, sanoi kuningas.
Hän pakotti kreivin istumaan tuoliin ja itse seisoi permannolla kertoen koko lapsen suurella ihastuksella viipurilaisesta Napukasta ja hänen ihmeellisistä urotöistään.
Kun kuningas oli mennyt, seisoi Pietari Brahe yksinään huoneessaan ja rukoili:
— Kaikkivaltias, iankaikkinen Jumala, anna nuoren kuninkaan varttua suojassasi tämän suuren kansan kelvolliseksi kuninkaaksi, Ruotsin ja Suomen onneksi ja siunaukseksi.
Rukouksen päätyttyä hän käveli hetkisen huoneessaan miettien.
— Gyllenstjerna on syyllinen, sen kaikesta huomaan, vaikka minulla ei olekaan sitovia todistuksia häntä vastaan. Hän on sukulaiseni, on nuori, miksi häntä liian ankarasti tuomitsisin. Tahdon hänet pelastaa, jos vain voin.
XVIII.
Lapsikuninkaan soturit.
Seuraavana päivänä saapui Pietari Brahen henkisotilas Erik Amundinpoika Jokkimin asuntoon tuoden herraltaan kirjeen, jossa tämä ystävällisin sanoin pyysi nuorta miestä saapumaan luokseen.
Jokkim näytti kirjeen ystävilleen, jotka siitä suuresti ilahtuivat.
— Sinä olet sentään yhtäkaikki onnen poika, sanoi Samuel, kun suuret herrat sinua luokseen kutsuvat ja kirjeitä sinulle kirjoittelevat. Minulle ne ovat kirjoittaneet nimiään ainoastaan oikeudenpäätösten alle.
— Ellen erehdy, niin johtuu tämä ystävällisyys siitä, että Viipurin maaherra on sukulaisensa edessä saanut taipua ja talttua, ja nyt koetetaan lepyttää sinun mieltäsi, sanoi Paul Moij. Pidä häntä kireällä, ja jos suostut olemaan vaiti, niin anna hänen ainakin vähän aikaa olla olla siinä uskossa, että mestauslava häntä odottaa. Silloin armahduksesi tuntuu sitä suloisemmalta. Niin tyttölapsetkin oikein riemusta huutavat, kun ensin heille sanoo hylkäävänsä heidät ja sitten äkkiä lausuukin päinvastoin.
— Kuninkaamme armahti minua ja pelasti henkeni, sanoi Jokkim Frese, enkö silloin menettelisi samoin!
Hän läksi seuraamaan odottavaa sotilasta ja saapui kreivin asunnolle, jossa kamaripalvelija Jaakko Hannunpoika avasi hänelle oven samaan huoneeseen kuin edellisenäkin päivänä.
Ovesta astuessaan sisään näki Jokkim Frese huoneessa vanhan kreivin,
Magnus de la Gardien ja Konrad Gyllenstjernan.
Jokkim ei vielä ollut ennättänyt kumartaa jokaiselle erittäin, kun Pietari Brahe jo nousi paikaltaan ja kepillä tukien käyntiään astui muutaman askeleen häntä kohden.
— Astukaa lähemmäksi, nuori mies, sillä minulla on paljon teiltä
anteeksipyydettävää. Olen eilen pahoin rikkonut teitä vastaan.
Kaikki on selvinnyt, te olette ollut syytöksessänne oikeassa, Konrad
Gyllenstjerna on tunnustanut kaiken.
Nämä kreivin sanat saivat Jokkimin niin hämilleen, että hän ei osannut vastata mitään, sopersi vain muutamia sanoja.
— Jumala, joka ihmeellisellä tavalla johtaa ihmisten kohtaloita, on lapsen kautta eilen ilmoittanut minulle totuuden, jota koetettiin salata, jatkoi kreivi. Olen sen jälkeen ottanut asian ankaran tutkimuksen alaiseksi. Eilen olin vielä teidän tuomarinanne, nyt olette te tuomitsemassa. Yhtä syvästi kuin Jokkim edellisenä päivänä oli tuntenut loukkauksen kreivin syyttäessä häntä valtionkavalluksesta ja käskiessä hänet vangita, yhtä voimakkaasti vaikutti nyt kreivin puhe häneen. Tuo kuuluisa valtiomies, Ruotsin valtakunnan todellinen hallitsija, suuri isänmaan ystävä, hän alistui hänen, vähäpätöisen viipurilaisen kauppiaan edessä! Hän olisi tahtonut katkaista kreivin puheen, olisi tahtonut sanoa hänelle, kuinka syvästi hän katui tuottaneensa pienintäkään mielipahaa vanhukselle, joka Suomessa ollessaan niin voimakkaasti oli vaikuttanut sen kehitykseen ja kaikkien olojen järjestymiseen.
Hän avasi jo suunsa sanoakseen jotain, kun kreivi kädenliikkeellä pidätti häntä ja lausui:
— Sallikaa minun lopettaa ensin. Tämä nuori mies, sukulaiseni ja perheeni ystävä, on innoissaan erehtynyt siitä, mikä on oleva tämän maan onni, ja on asettunut liittoon kuningasvainajamme veljen kanssa, jonka valtaanpääseminen olisi suoranainen turmio maalle. Tunnen herttuan paremmin kuin kukaan muu enkä väitettäni lausu muuten kuin pitkän harkinnan ja suuren, surullisen kokemuksen perusteella. Konrad Gyllenstjerna on tunnustanut minulle kaikki ja on valmis sovittamaan sen, minkä on rikkonut. Mutta se ei riitä. Vaikkakin voisin kaiken unohtaa ja uskoa hänen parannuksensa, niin väite on jälellä ja se elää teissä. Vaikka syyttävät paperit ovatkin kadonneet, niin syytös elää ja sekin sellaisenaan voi heittää pahan varjon nuoren miehen elämään. Hänen kohtalonsa riippuu nyt teistä yksinään. Te voitte siirtää kaiken turmion pois. Päättäkää!
Jokkim tiesi, että Pietari Brahe oli tunnettu suuresta jumalisuudestaan ja horjumattomasta rehellisyydestään, ja ymmärsi, että hän tänäkin hetkenä menetteli omantuntonsa määräysten mukaan, että hän olisi ollut valmis, samoin kuin hän maaherrallekin teki, auttamaan jokaista elämässään hairahtunutta jälleen pääsemään jaloilleen. Jokkim katsoi sellaisella suurella rakkaudella ja ihailulla kreiviin, että tämä ei voinut olla käsittämättä oikein hänen ajatuksiaan. Siksi hän lähestyi nuorta miestä ja tarttui hänen käteensä sanon:
— Minä luen katseestanne kaiken. Te tahdotte ja voitte unohtaa sen, mitä tiedätte.
Hän viittasi Konrad Gyllenstjernaa astumaan lähemmäksi. Tämä riensi
Jokkimin luo ja puristi lujasti hänen kättään sanaakaan sanomatta.
Näin oli näiden miesten välillä solmittu liitto, tehty sovinto montakaan sanaa vaihtamatta.
— Mutta vielä ovat ystävänne, sanoi kreivi, nuo matkatoverinne. He tietävät asiat ja voivat ne ilmaista.
— Minä takaan heistä aivan kuin itsestäni, sanoi Jokkim.
Tätä sanoessaan hän nosti kätensä valaan ja ojensi etu- ja keskisormen eteenpäin samalla pitäen muut sormet nyrkissä. Tämän liikkeen hän oli tehnyt vaistomaisesti ja katsoessaan toisiin hän hämmästyi nähdessään kanslerin, Magnus de la Gardien hymyilevän hänelle. Jokkimin katse viivähti silloin hänessä.
Äkkiä hän sävähti ja lensi punaiseksi. Oliko hän nähnyt oikein, ei hän suinkaan vain erehtynyt? Kanslerin oikea käsi teki saman merkin kuin hänenkin kätensä. Tuo suuri valtiomies, kuninkaan holhooja, kuului samaan liittoon kuin hänkin! Hän ehkä siis oli tämän laajan liiton johtaja — kuka muu se saattoikaan olla — hän valmisti kautta maan sitä yleistä mielipidettä, että nuori kuningas oli mahdollisimman pian julistettava täysi-ikäiseksi, jotta kukistuisi holhoojahallitus, mihin hän itse kuului!
Pietari Brahe huomasi nuoren miehen punastumisen ja käsitti sen omalla tavallaan. Tämä seitsemänkymmenenvuotias vanhus, jolla itsellään ei ollut lapsia enää elossa, joka iloitsi jokaisesta nuoresta, voimakkaasta luonteesta, mikä osui hänen tielleen, oli kautta elämänsä, keskellä suurta valtiollista toimintaakin pysynyt suurena haaveilijana. Hän näki mielialojen leiskahtelevan nuoren miehen sielussa, ja se häntä ilahdutti. Tulta täytyi ihmisen mielessä olla, jotta hän jotain saisi maailmassa aikaankin.
Huoneessa vallitsi juhlallinen mieliala. Sen vanha kreivi tiesi sammuvan ja jälkeä jättämättä katoavan, jos sitä liian pitkälle venytettäisiin. Senvuoksi hän tahtoi kääntää kaiken toiselle tolalle ja viitaten nuorta miestä istumaan hän alkoi tiedustella Viipurin kuulumisia.
Hartaasti kreivi oli aina maasta lähdettyäänkin seurannut Suomen oloja, tämän maan, jossa hänellä oli suuret läänityksensä, muun muassa koko Kajaanin lääni. Hän tiedusteli, kuinka suuressa määrässä oli pantu toimeen se järjestely, jonka hän oli määrännyt Viipurissa toteutettavaksi, käytyään siellä ja nähtyään, miten likainen ja säännötön oli niinsanotun linnoituksen sisäpuolella oleva kaupunki. Hän kysyi kauppasuhteita, joiden edistämiseksi hän oli saanut aikaan monta hallinnollista määräystä. Ja kun hän oli saanut kaipaamansa tiedot, niin hän alkoi puhua kaikista niistä mahdollisuuksista, mitä Suomella oli taloudelliseen kehitykseen. Ja vanhus kertoi suurella innolla viimeisestä taloudellisesta keksinnöstään, nimittäin lipeäsuolatehtaan perustamisesta Siikajoen Palokoskeen. Tehtaan perustamisen ja kuntoon asettamisen hän oli uskonut eräälle saksalaiselle Leutpold-nimiselle miehelle. Hän näytti kirjeen, jossa ilmoitettiin rakennusten alkavan valmistua ja seuraavana vuonna ehkä tehtaan jo olevan kunnossa.
Vanhus vilkastui tavattomasti puhellessaan kaikista näistä seikoista. Hän ei enää ollut valtiomies, vaan suuri tiluksien hoitaja, joka tahtoi niistä saada mahdollisimman suuret tulot ja samalla valmistaa asukkaille paremmat elinehdot. Ja kansasta puhuttaessa hän kertoi kaikista niistä oppilaitoksista, jotka hän oli perustanut kreivikuntaansa Vising-saarelle sekä omille alueilleen Suomessa. Hän tiedusteli oloja Turun yliopistossa, joka hänen suureksi ilokseen oli suuresti edistynyt niinä kolmenakymmenenä vuotena, mitkä se jo oli ollut olemassa.
— Turusta sain aina silloin runsaasti tietoja, kun Daniel Gyldenstolpe oli sihteerinäni, sillä hänhän oli rehtori Wexoniuksen poika ja hänellä oli Turussa paljon sekä sukua että talojakin. Sinne hän tahtoikin mielellään palata, ja toimitin hänet viime vuonna asessoriksi hovioikeuteen. Hän ei siis enää ole sihteerinäni, niinkuin sinä, serkku, käydessäsi Jokkim Fresen luona ilmoitit. Hän kirjoitti hiljattain minulle ja sanoi, että suomalaiset eivät ole entisestään muuttuneet, vaan ovat yhtä valittavaisia kuin ennenkin. Merkillinen kansa, he kirjoittavat minulle tavantakaa kaikenlaisia kirjeitä, joissa pyydetään vaikka mitä vähäpätöistä. En luule minkään kansan niin suuressa määrässä tekevän kirjallisia valituksia kuin juuri suomalaisten. Suurin suru on Kajaanin seuduilla ollut mustalaisista. Olen koettanut saada heidät jäämään paikoilleen ja olen tarjonnut heille tiluksia viljeltäviksi. Noin satakunta heitä asettui sinne aluksi asumaan, mutta nyt he ovat kaikki karanneet taloistaan, jättäen ne autioiksi. Merkillisiä ihmisiä, jotka eivät mitenkään voi pysyä paikallaan! Ja kuitenkin olisi heistä ollut paljon hyötyä, sillä he ovat taitavia hevosenkasvattajia ja käsitöissä käteviä.
Näin puheli kreivi yhtä ja toista hallittavinaan olevien seutujen vaurastuttamisesta; aika vieri eteenpäin, ja Jokkimissa kasvoi levottomuus yhä suuremmaksi. Hän odotti hetkeä, jolloin voisi päästä kahdenkesken de la Gardien kanssa saadakseen tarkempia tietoja liitosta, johon he molemmat kuuluivat.
Viimein kreivi ystävällisesti hyvästellen päästi Jokkimin luotaan, käskien häntä Turkuun poiketessaan viemään tervehdyksiä kreivin tuttaville. Mainitessaan Johannes Vasseniuksen nimen hän lisäsi hymyillen:
— Miehellä on suuri halu päästä aateliseksi. Hän ei suinkaan ole vailla ansioita ja tulee hän tuon haluamansa arvon vielä saavuttamaan. Sanokaa se hänelle.
Samalla kuin Jokkim valmistautui lähtemään, jätteli de la Gardiekin hyvästit kreiville. Kadulle tultuaan sanoi kansleri:
— Seuratkaa minua!
De la Gardie nousi hevosen selkään, jota hänen palvelijansa piteli oven edustalla. Jokkim läksi astumaan hänen rinnallaan.
Päästyään kanslerin asunnolle seurasi Jokkim Frese häntä huoneeseen, jonne tultuaan kansleri lausui:
— Jo eilen tiesin, että olitte lapsikuninkaan sotureita, sillä Niilo Gyldenstolpe oli aikaisemmin teistä minulle maininnut. Ellei kuninkaamme olisi teitä pelastanut, niin olisin toiminut. Eilisiltana oli minulla keskustelu kreivin kanssa; silloin kutsuttiin maaherrakin saapuville, ja lopputulos oli se, minkä tänään näitte. Pelastaakseen sukulaisensa kutsutti Pietari Brahe teidät luokseen. Tänä aamuna ollessani kuningattaren luona kysyi Kaarle kuningas teistä. Hän pyysi minua toimittamaan niin, että hän ennen lähtöänne vielä voisi teidät tavata. Hän voi siis minä hetkenä tahansa olla täällä.
— Hän voitti eilen kokonaan sydämeni, sanoi Jokkim. Ellen jo ennestään olisi vannonut tekeväni kaiken hänen tähtensä, niin olisin nyt ollut valmis siihen valaan.
— Hän on huonosti ja huolimattomasti kasvatettu, mutta sydän hänellä on paikallaan, sanoi kansleri. Äitinsä häntä hemmottelee ja Horn, jonka huostaan pojan varsinainen kasvatus on jätetty, on sekä liian vanha että liian paljon soturi. Hän ei puhu pojalle mistään muusta kuin taisteluista ja sotaväestä. Valtion tärkeimpiä asioita kyllä käsitellään nuoren kuninkaan läsnäollessa, mutta niihin hän tähän asti ei ole ottanut paljoakaan osaa. Jos hän saa vallan, niin varmasti hänessä silloin herää isänsä voimakas luonne ja valtion surkea tila silloin parantuu. Me tarvitsemme ehdottomasti herran, joka lopettaa tämän turhan arvotaistelun, mikä ylhäisön keskuudessa nykyään vallitsee. Tänä aikana, jona maa kaipaa kaikkia voimia sisäisen tilan parantamiseksi ja valtakunnan turvaamiseksi ulkovaltoja vastaan, emme saisi riidellä siitä, kuka arvossa on korkein, kenen on oikeus ensiksi ovessa käydä ja kuka kirkon penkissä saa istua lähinnä alttaria. Ellei tämä kaikki olisi niin perin surkeaa, niin nauraisin tuolle naistenkin vimmalle saada kaikessa etusija miehensä kustannuksella. Olette Viipurissa, aivan maan rajalla, teidän tehtävänne on siellä valmistaa maa-alaa ja mielipidettä siihen suuntaan, että sieltä valtiopäiville ensi vuodeksi kutsuttava henkilö on sellainen, että hän puolustaa kuninkaan julistamista täysi-ikäiseksi. Säädyt nimittäin yksinään voivat tämän saada aikaan. Kun kuningas on saanut täyden vallan, silloin herttuankin pyrkimykset itsestään kaatuvat. Niin kauan kuin on holhoojahallitus, on maassa eri puolueita, jotka riitelevät siitä, minkä valtion kanssa Ruotsin on edullisinta joutua liittoon. Toiset kannattavat Saksaa, toiset Tanskaa, ja meitä on joukko, jotka pidämme Ranskan etevää hallitsijaa Ludvig XIV:ä edullisimpana liittolaisena.
Keskustelun katkaisi nuori kuningas, joka juosten saapui huoneeseen.
— Nyt minä taas olen karannut niiden käsistä! huusi Kaarle kuningas. Minä kiipesin ikkunasta silloin, kun he luulivat minun olevan lukemassa läksyjäni.
Nuori kuningas oli niin huvitettu tästä omasta mielestään onnistuneesta kepposesta, että kanslerinkin täytyi ehdottomasti nauraa.
— Mutta Krister Horn, mitä hän sanoo! huudahti Magnus de la Gardie.
— Hän on käynyt monta sotaa ja ollut monessa taistelussa, mutta tässä hänen sotaherrataitonsa joutuu niin kireälle, että hän itsekin ällistyy.
Äkkiä kävi lapsikuningas vakavaksi. Mielialat vaihtelivat hänessä tavattoman nopeasti, niin äkkiä, että niihin tottumattoman oli hyvin vaikea käsittää, että sama henkilö muutaman silmänräpäyksen aikana aivan täydellisesti saattoi tulla toiseksi.
Kaarle kääntyi kanslerin puoleen ja kysyi:
— Joko hän tietää?
— Jo.
— Hän on osoittanut eilen olleensa minulle uskollinen, sitä en tule unohtamaan, kun valtaan pääsen.
Jokkim huomasi keskustelun kääntyneen häneen ja aikoi väistyä, mutta kuningas pidätti häntä.
— Jääkää, sanoi hän. Ennenkuin meitä jälleen häiritään, tahdon puhua muutaman sanan teille. Minä tahdon saada vallan käsiini, sillä Jumala on sen minulle määrännyt. Minä tahdon saada aikaan hyvää ja tahdon itse valita sitä varten neuvonantajani. He luulevat, etten minä mitään ymmärrä, kun neuvoston kokouksissa leikin piiskallani tai silittelen koiraani. Mutta minä kuulen kaiken ja odotan vain sopivaa hetkeä, jolloin saan ottaa ohjakset käsiini. Minä tahdon sen, ja mitä minä tahdon, sen minä säänkin!
Hän lausui nämä viimeiset sanat täydellisen itsetietoisesti; hän ei ollut enää poika, vaan kuningas, jolla on hallitsemisen tarve ja hallitsemisen voima.
— Ensi kuussa ovat herrat luvanneet, että saan olla jokaisessa neuvoston kokouksessa läsnä, jatkoi kuningas. Kuinka he silloin taas riitelevät keskenään, sen tiedän, vallasta, arvosta ja asemasta! Mutta heti, kun viisitoista olen täyttänyt, tahdon tehdä lopun tästä.
Magnus de la Gardie oli kuninkaan puhuessa myöntävästi koko ajan nyökännyt.
— Tunnettehan Viipurissa erään Lifmanin? kysyi kuningas.
— Tunnen, vastasi Jokkim.
— Hän on asialle uskollinen. Hänet on valittava ensi vuonna säätykokoukseen. Tunnetteko Turussa Sveno Rydeniuksen, pormestarin?
— Olen kuullut hänestäkin.
— Hänkin on luotettava ja on valittava. Tunnetteko…
Kuningas aikoi jatkaa, kun samassa ovi aukeni ja vanha Krister Horn, kuninkaan kasvattaja, hengästyneenä astui huoneeseen.
— Teidän majesteettinne, teidän majesteettinne! sopersi hän.
— Mikä nyt on hätänä? kysyi Kaarle nauraen.
— Teidän majesteettinne on taas jättänyt läksynsä kesken. Mitä teidän kuninkaallinen äitinne taas sanoo kuullessaan, miten on käynyt!
— Äiti ei sano mitään, hän rakastaa minua! lausui kuningas.
— Mutta kun Ruotsin historia jää aivan kesken!
— Mitä se tekee. Minä luon uuden, jota toiset saavat lukea!
Horn oli hetkisen aivan ymmällä. Sitten hän jatkoi:
— Mutta täytyyhän kuninkaan tietää edeltäjistään!
— Miksi? Ettehän tekään itse tiedä maan historiaa. Alanko kysellä? Muistatteko, kuinka väärin osasitte viime kerralla? Ja teistä on tullut kuitenkin hyvä soturi. Miksi ei minustakin voisi tulla hyvää soturia ja kuningasta, vaikka en olekaan kirjatoukka.
— Mutta säädyt?
— Mitä heistä?
— Kaksi vuotta sitten jo sain säädyiltä varoituksen, kun teidän majesteettinne ei ole oppinut mitään.
— Sen jälkeen olen oppinut paljon, sen voi kansleri todistaa, sanoi
Kaarle iskien silmää de la Gardielle.
Krister Horn oli niin avuttoman ja onnettoman näköinen, että Kaarle ei voinut olla häntä armahtamatta, vaan sanoi:
— Lähtekäämme siis linnaan takaisin. Hornin katse aivan loisti.
— Ja minä lupaan oppia tämän päivän läksyn, jos tekin sen opitte. Niin, niin, minä tarkoitan, että te saatte painaa päähänne kaiken sen, minkä minäkin.
— Ja että ihmisellä voi olla näin paljon vaivaa toisen ihmisen lapsista! oli ainoa, mitä Horn sai sanotuksi kuullessaan, mitä hänen sinä päivänä oli tehtävä.
Kuningas ojensi kätensä Jokkimille ja sanoi:
— Minä en teitä unohda. Jos kerran muistutatte minulle aikaa
Tukholmassa helmikuussa 1671, niin täytän mitä silloin pyydätte.
Ystävällisesti nyökäten kuningas läksi opettajansa seurassa.
— Hänessä on vallan jano, ja kun hän sen saa, niin osaa hän sitä käyttääkin kyllä, sanoi kansleri. Hän on Kaarle X Kustaan oikea poika.
XIX.
Jälleen Turussa.
Muutamia päiviä Tukholmassa viivyttyään läksivät ystävykset jälleen
Suomea kohden ja saapuvat onnellisesti Turkuun.
Jokkim riensi heti Vasseniuksen perheeseen, nähdäkseen Barbaran ja viedäkseen perille Pietari Brahen terveiset. Hän odotti Sigrid rouvan ottavan hänet yhtä ystävällisesti vastaan kuin edelliselläkin kerralla. Hänen hämmästyksensä oli suuri, kun vastaanotto olikin kylmä.
Pian hän kuitenkin sai tähän käytökseen selityksen. Henrik Ruuth, Barbaran veli, ilmaisi nimittäin, että joku aika sitten oli Viipurin maaherra Konrad Gyllenstjerna palatessaan Tukholmasta poikennut asessorin luo. Henrik oli sattunut kuulemaan keskustelusta osan. Asessori oli nuoruudessaan ollut herttua Adolf Johanin kirjurina ja oli siitä ajasta asti säilyttänyt mieltymyksen tätä juonittelijaa kohtaan. Viipurin maaherra oli kertonut matkastaan Tukholmaan ja kirjeistä, jotka hän viekkaudella oli saanut anastetuksi Jokkim Freseltä. Hän mainitsi myöskin Pietari Brahen menettelystä ja kuinka tämä oli nuorelta mieheltä ottanut valan, jotta tämä ei mitenkään koettaisi syöstä Konrad Gyllenstjernaa turmioon. Näin ollen oli maaherra vapaa toimimaan oman mielensä mukaan. Hän oli neuvotellut, millä tavoin Jokkim Frese paraiten voitaisiin tehdä vaarattomaksi.
Henrik jatkoi kertomustaan:
— Talossa on ollut tietysti hirveä melske tämän johdosta. Herttuan asia on jälleen ollut esillä, ja mekin pojat olemme uskaltaneet avata suumme. Me sisarukset olemme tietysti kuninkaan väkeä, mutta velipuolemme noudattaa kaikessa isänsä mielipiteitä. Kun huomattiin, että sinä, Jokkim, katselit mielelläsi Barbaraa, niin tahtoo isäpuolemme nyt kaikin mokomin naittaa hänet omalle pojalleen. Barbara on itkenyt, niinkuin tytöt aina tekevät silloin, kun paha eteen tulee, mutta minä ja veljeni päätimme, että ellei tästä muuten selvää tule, niin me karkaamme Viipuriin ja vaadimme isäpuolta antamaan meille osuutemme isän perinnöstä. Hän on niin jumalattoman saita, että raha venyy hänen käsissään, ja olen varma siitä, että hän itkee katkeria kyyneleitä, ennenkun luovuttaa omamme meille.
Kaikesta tästä puheesta selvisi Jokkimille, että hän oli kadottamaisillaan Barbaran, ellei toimi nopeasti ja varmasti. Pako olisi todellakin hyvä keino. Viipuriin saattoi Barbara veljineen erinomaisen hyvin lähteä ja asettua asumaan setänsä Barthold Ruuthin luo, joka oli Jokkimin äidin kanssa naimisissa. Tällä tavoin he olisivat turvattuja, sillä Barthold oli kiivas mies, eikä koskaan ollut suosinut ylpeätä turkulaista asessoria, jonka mielestä viipurilaiset kauppiaat olivat aivan ala-arvoisia olentoja. Jos lapset siis hänen turviinsa pakenisivat, niin ei mikään mahti voisi heitä riistää Barthold Ruuthin ja Katarina Lehusenin huostasta.
Mutta pako ja tällainen ryövääminen oli Jokkimin hienotunteiselle luonteelle tavattoman vastenmielistä. Kuultuaan, millä kannalla asiat olivat, hän meni neuvottelemaan Paul Moijin kanssa.
Tämä kuunteli kertomuksen loppuun asti, välillä sanomatta sanaakaan.
Kun Jokkim oli lopettanut, lausui hän:
— Tämä pulma on paljoa vaikeampi kuin se, mikä meidät saattoi Tukholmaan. Naisenryöstö voi tulla meille hyvin kalliiksi, varsinkin kun Viipurin maaherra ja Turun hovioikeuden asessori voivat ottaa sen tekosyyksi, jonka avulla he pääsevät haitallisista henkilöistä. Jos olisin heidän sijassaan, niin oikein ilahtuisin kuullessani, että vastustajani tekee sellaisia tyhmiä tekoja, kuin nyt aikomamme ovat.
— Mutta enhän voi sallia, että se nainen, — jonka aion puolisokseni ottaa, oman arkuuteni tähden joutuu toisen omaksi, sanoi Jokkim.
— Ihminen joutuu aina lopulta jonkun kanssa naimisiin, se on minun mielipiteeni, sanoi Paul. Miksi tahdot juuri tämän?
— Sinä olet leikkinyt niin paljon tunteella, ettet käsitäkään sitä, että hän on koko elämäni.
Jokkim lausui nämä sanat aivan yksinkertaisesti, ilman mitään suurellisuutta. Paul katsoi häneen pitkään, ojensi hänelle kätensä ja lausui:
— Ei puhuta sitten tästä sen enempää, vaan toimitaan sitä kiinteämmin.
Hän meni etsimään Samuelia ja kertoi tälle asian. Samuel löi kätensä ihmetellen yhteen ja lausui:
— Kylläpä tämä maailma on kovasti merkillinen! Muutamia saa varjella yhteen menemästä, ja toiset silloin vahtaavat henki kurkussa, ettei vaan mitään tapahtuisi. Toisinaan taas saa panna kaikki voimansa liikkeelle, jotta kaksi rakastavaista pääsee yhteen. Mutta vaikka minun täytyisi enkeli käydä taivaasta noutamassa Jokkim herralle vaimoksi, niin tekisin sen, ja silloin saisi vaikka taivas syttyä ilmituleen, kyllä minä siitäkin läpi hänet toisin. Minulla on kerran sellainen luonto, että kun jotain päätän, niin sen teenkin.
Paul nauroi ja sanoi:
— Suuret sanat sinulla on ennen kaikkea muuta. Mutta hyvä apulainen sinä olet ja sovit minun seuraani, sillä vielä ei ole tullut sellaista mutkaa, josta me kaksi emme olisi kunnialla suoriutuneet.
— Kyllä minä tiedän, mistä se johtuu, sanoi Samuel.
— No mistä?
— Siitä, että me olemme aivan kuin tämän maailman reunalla. Me emme pelkää, jos horjahtaisimmekin, sillä eihän kukaan meitä kahta sure. Ja kun ei mitään sure, niin silloin uskaltaa vaikka mitä.
Tuumittuaan asiaa perin pohjin he päättivät jo samana iltana lähteä yhdessä Viipuria kohden. Matka tulisi kyllä olemaan hyvin vaikea, sillä olihan Vasseniuksella, joka oli suuri herra, aina käytettävänään vaikka millaisia apulaisia tahansa saadakseen pakolaiset kiinni.
Jokkim saatuaan tietää, millä kannalla asia oli, toimitti sanan Henrikille ja Jakobille, Barbaran veljille. Nämä tulivat majataloon kohtaamaan nuorta Freseä. Nuoret miehet olivat aivan innoissaan kuullessaan, että pakoretki näin pian toteutuisi. He lupasivat tehdä kaiken voitavansa päästäkseen kenenkään huomaamatta talosta katoamaan. Mutta vanhan opettajansa Alexandre du Clouxin he tahtoivat kaikin mokomin ottaa mukaansa, sillä jos hän jäisi taloon, niin varmaankin asessori panisi hänet vankilaan osallisuudesta pakoretken toimeenpanemiseen.
— Niinhän meitä siis tulee oikein suuri joukko, sanoi Jokkim.
Kokonaista seitsemän henkeä.
— Sitä paremmin voimme vastustaa takaa-ajajia, tuumivat pojat.
Illalla ilmestyi asessorin taloon vanha ämmä, joka käheällä äänellään pyysi kaikin mokomin päästä rouvan puheille. Sigrid kummasteli, mitä tuo vanha akka hänestä tahtoi, mutta kuullessaan, että vaimo halusi ennustaa hänelle tulevia asioita, hän vei vaimon vierashuoneeseen ja kutsui miehensäkin saapuville.
Vanha vaimo oli kovin ryppyinen ja pitkä roikale. Luisevilla käsillään hän piteli kortteja ja puhui niistä menneitä asioita, joiden tarkka tunteminen Sigridiä suuresti kummastutti. Hän pyysi kananmunan ja siitä katseli lisää kohtaloita, otti Sigridin kultasormuksen ja kiinnittäen sen hiukseen antoi sen liukua edestakaisin, selitellen sen heilahduksia. Asessori ensi alussa nauroi tälle kaikelle, mutta kun vanha vaimo puhui asioita, joita ei vielä kukaan tiennyt, kertoi, että hänet aiottiin korottaa suureen arvoon, ja asessori huomasi sen osuvan yhteen niiden tietojen kanssa, jotka hän oli saanut Pietari Brahelta Jokkimin kautta, niin hän kävi uskovaiseksi ja tiedusteli lisää.
Kauan vanha vaimo viipyi talossa ja läksi vasta silloin, kun jäältä talon alapuolelta kuului kimeä vihellys. Rukoillen, että talon väki kaikin mokomin pitäisi salassa hänen käyntinsä, jotta piispa ei pääsisi häntä ahdistamaan, läksi hän syvään niiaillen.
Mutta tuskin hän oli päässyt talon portista, kun hän pimeässä kokosikin hameensa liepeet korkealle ja juoksi, minkä alta pääsi, jäälle, jossa hyppäsi rekeen, missä istui vanha du Cloux ja Barbaran nuorin veli.
— Nyt ne ovat jääneet miettimään ihmeellistä tulevaisuuttaan eivätkä tule ajatelleeksikaan, että talon nuori väki on mennyt karkuun, vaan luulevat heidän menneen levolle! sanoi akaksi puettuna ollut Samuel.
— Kaikeksi onneksi oli Johan mennyt ylioppilastuttaviensa kanssa kapakkaan, sanoi du Cloux, sillä muuten hän olisi voinut pidättää meidät ja antaa koko retken ilmi.
Heidän tultuaan kaupungin portille oli se jo lukossa, mutta tarjoamalla runsaasti rahaa ja vakuuttamalla, että kuljettivat kuolevaa reessään, sai Paul vartijan avaamaan portin.
Ja nyt he olivat matkalla Viipuria kohden. Ensimäisessä reessä istui Jokkim Paulin, Barbaran ja Henrikin seurassa. Toisessa olivat Samuel, du Cloux ja Jakob. Rekien perään oli kiinnitetty kääröjä, joissa oli niitä tavaroita, mitkä nuoret olivat pitäneet välttämättöminä matkalla.