XX.
Ruttokummitus.
Pakolaiset olivat retkellään päässeet jo niin pitkälle, että arvelivat olevansa turvassa, ja päättivät senvuoksi poiketa erääseen taloon hetkiseksi lepäämään ja vahvistamaan voimiaan ruualla.
Matkan alussa vallinnut pelon aiheuttama vakavuus oli kadonnut, he olivat nyt jälleen joukko nuoria ihmisiä, jotka tunsivat päässeensä vapaiksi kahleista, ja senvuoksi antoivat ilon vapaasti tulla valloilleen. Jokainen pieninkin sanasutkaus herätti riemunrähinän, jokainen puheenkäänne heleän naurun.
Jokkim ja Barbara ainoastaan vielä pysyttelivät vakavina, sillä nuoren onnen ihmeellinen aavistus eli heissä. He tiesivät tämän pakoretken kautta olevansa sidotut toisiinsa, mutta heillä ei vielä ollut rohkeutta tunnustaa sitä toisilleen. He ujostelivat nuorta onneaan ja iloitsivat siitä, että niin paljon oli seurassa toisia, jotka estivät heitä sanomasta mitään tunnettaan koskevaa toisilleen. Kun Paul veitikkamaisesti huomautti häistä, niin molemmat punastuivat ja tunsivat itsensä aivan kuin jollain tavoin syyllisiksi.
Paul sen sijaan oli hyvin vallattomalla tuulella. Olihan Tukholman matka onnistunut hyvästi, he olivat saaneet, ellei juuri voittoa, niin ainakin suuren tunnustuksen sellaisilta suurilta herroilta kuin Pietari Brahe ja Magnus de la Gardie, heille oli uskottu toimia, joista riippui maan onni ja pelastus itärajalla. Uusi seikkailu oli jälleen edessä, seikkailu sellainen, josta hän saattoi ihailijattarilleen Viipurissa kertoa laajalti. Eihän naisenryöväys ollut mitään aivan tavallista tai jokapäiväistä.
Samuel oli heti matkan alussa riisunut vanhan ämmän vaatteet yltään ja pukeutunut jälleen miesasuunsa.
Kun he nyt istuivat pöydän ääressä, niin ei Paul voinut olla pilkkaamatta Samuelin puhdasta leukaa ja viiksetöntä ylähuulta.
— Sinä olet saanut uhrata kasvohaivenesi ystävyydelle, sanoi hän, aivan samoin kuin minäkin olen tehnyt.
— En minä sitä suurestikaan sure, sanoi Samuel, sillä kyllä ne piankin kasvavat tällaisen miehen suun ympärille, paljon pikemmin kuin muiden.
— Miksi sinun suusi ympärille pikemmin kuin muiden? kysyi Paul.
— Etkö ole koskaan huomannut, että niillä, jotka ovat siivoja puheissaan ja haastelevat kukkasista, perhosista, tuumivat elämän syvyyttä ja haaveilevat, on huono parrankasvu? Mutta pahasanaisten suun ympäristö on oikeana metsikkönä. Tämä johtuu siitä samasta suuresta laista luomakunnassa kuin viljankasvukin. Ellei peltoa lannoita, ei ruis kasva. Ellei roskaa puhu, ei parta kasva.
— Kylläpä sinä kaikki asiat käännät ja väännät oman mielesi mukaan, sanoi Paul nauraen.
— Minä tarkoitan ihan täyttä totta, sanoi Samuel. Ajatelkaahan, miten eri tavalla eri ikäasteella olevat kertovat satuja. Parraton kertoo aina ihania kertomuksia ihmeellisistä seikkailuista ja suurista vaaroista, joissa sankari viimein voittaa kaikki esteet. Heidän kertomuksissaan on vain kauneutta. Mutta annahan olla, kun tuollainen parrakas mies pääsee juttujaan latelemaan, niin onpa siinä kaksimielisiä lauseita, käänteitä sellaisia, että aivan hämmästyy. Ja jos kolme sellaista miestä joutuu yhdessä istumaan, voi olla varma siitä, ettei ole kulunut kauaakaan, kun he jo kertovat sikamaisia juttuja.
— Miksi juuri silloin, kun heitä on kolme, miksei silloin, kun heitä on kaksi? kysyi Paul.
— Kaksi häpeää sentään aina toisiaan, mutta kolmen kesken voi aina purra hävyn pään poikki, selitti Samuel.
— Mutta entäs vanhukset, heillähän myöskin on parta? sanoi Paul. He eivät puhukaan enää sopimattomia juttuja.
— Heidän partansa vaalenee siksi, että suusta tulee niin paljon elämän viisauksia, sitä taivaallista kirkkautta. Ja aivan samoin kuin aurinkokin vaalentaa ja haalistuttaa kaiken, niin elämän viisauskin tekee parran valkoiseksi. Rivon miehen parta harvoin harmaantuu, se pysyy aina oikeassa värissään.
He olisivat kauankin tällaista iloista keskustelua jatkaneet, ellei Barbaran nuorin veli, Jakob, joka oli pistäytynyt pihalle juottamaan hevosia, olisi rynnännyt sisään ja huutanut:
— Minä näin kaukaa tulevan ratsujoukon. Olen aivan varma, että rakas velipuoleni ajaa meitä takaa.
Kaikki huoneessa-olijat ponnahtivat pystyyn. Vaara oli siis jälleen kintereillä, ja keinolla millä tahansa oli päästävä pakoon. Kätkeytyminen oli mahdotonta, reellä pakeneminen mahdotonta, sillä kuinka he sillä keinolla olisivat päässeet ratsastajia välttämään.
Ei siis auttanut mikään muu kuin jälleen keksiä jokin tuuma, keino, jonka avulla voitaisiin vainoojia petkuttaa.
Samuel, joka oli istunut kumarassa pöytään nojaten, ponnahti suoraksi aivan kuin vireestä päässyt ansan jousi ja huusi:
— Nytpähän rutto taas pääsi irti!
Samassa kun hän tämän lauseen oli sanonut, hän myöskin keksi keinon, ja lisäsi riemuissaan:
— Rutto, rutto, niin, siinäpä juuri onkin sopiva pelastuskeino!
Hän kääntyi huoneessa-olijoiden puoleen ja sanoi:
— Odottakaahan ja antakaahan, kun minä tässä taas käyttelen järkeni aseita, ja silloin me kyllä tästä vielä loistolla suoriudumme. Kekseliäisyyshän on se napa, jonka ympäri kaikkien muiden ajatuksia huiputetaan. Antakaahan minun mennä heitä vastaan, niin kyllä koko joukon karkoitan, vaikka olisi armeija tulossa.
Neuvottuaan toisia jäämään tupaan ja siellä rauhassa odottamaan hän juoksi tuvasta ja käsivarret harallaan riensi kujaa myöten ajavaa ratsujoukkoa vastaan.
— Herra teitä hyvästi siunatkoon, kun tulette minun turvattoman avuksi, ruikutti Samuel ojentaen kapealla kujalla pitkät käsivartensa niin leveälle, että ratsastajajoukon täytyi pysähtyä.
— Päästä, hullu mies, meidät eteenpäin, huusi Johan Vassenius, joka joukon etunenässä ratsasti.
— Päästänhän minä teidät, päästänhän minä teidät ja kiitänkin vielä, jos minun talooni poikkeatte, sanoi Samuel, sillä kauhea onnettomuus on minun huonettani kohdannut. Rutto on minun majassani!
Tämän sanan vaikutus oli suuri kaikkiin ratsastajiin; he pysähtyivät samassa silmänräpäyksessä.
— Mitä sinä höpiset? sanoi nuori Vassenius hiukan väräjävällä äänellä.
Muutamia vuosia aikaisemmin oli rutto raivonnut pitkin maata, varsinkin Viipurissa ja Turussa, ja vaatinut itselleen monta uhria. Rutto oli siis pelottava kummitus.
Samuel huomasi piankin, kuinka voimakas hänen sanojensa vaikutus oli ollut ratsastajiin, ja hän päätti käyttää tätä keinoa viimeiseen asti. Hän ojensi rukoilevasti kätensä ratsastajien puoleen ja sanoi:
— Hyvät ihmiset, armahtakaa minua, minun vaimoani ja lapsiani, appeani ja anoppiani, setääni ja tätiäni, palkollisiani ja loisiani, sillä kaikki ovat tuolla tuvassa jo osaksi kuolleet tai kuolemaisillaan. Olemme kaikki haudan partaalla rämpineet, ja olen minäkin ollut vähällä siihen pudota, mutta vielähän tässä sentään krekkalehdin, sillä tauti ei ole tietänyt, mihin kohtaan näin laihassa ruumiissa iskisi.
Tuijottaen kuuntelivat ratsumiehet hänen puheitaan.
— Hiljattain meni tästä ohitse kaksi reellistä nuorta väkeä, jatkoi Samuel. Minä rukoilin heitä poikkeamaan, mutta he ajoivat ohitse armahtamatta minua. Älkää te, hyvät ihmiset, tehkö samalla lailla! Tulkaa luoksemme, että joku edes olisi, joka meidät hautaisi, jos tässä koko joukko satumme kuolemaan.
Ratsastavan joukon viimeiset miehet käänsivät hevosensa, mutta nuori
Vassenius vielä näytti epäröivän.
— Tästä on siis ajanut muuan joukko ohitse? sanoi hän. Oliko siinä eräs nuori tyttö ja kaksi poikaiässä olevaa?
— Semmoinen joukkohan se oli, sanoi Samuel. Ja he olivat sydämettömiä ja armottomia, ajoivat ohitse, eivät jääneet.
Samuel lähestyi häntä ja ojensi kätensä aivan kuin tarttuakseen häneen, sillä tavoin estääkseen häntä lähtemästä pois. Mutta samassa nuori Vassenius sieppasikin piiskansa ja sillä läimäytti Samuelia huutaen:
— Pois alta, taikka lamataan! Mitä sinun sukusi meihin kuuluu! Pysy sinä heidän kanssaan, ja kuolkaa vaikka joka sorkka, mitä se meitä liikuttaa!
Mutta Samuel ei välittänyt piiskaniskusta, vaan lähestyi häntä yhä enemmän.
Silloin nuori mies kannusti hevostaan ja läksi ajamaan eteenpäin. Samuel oli pakotettu väistymään. Toiset ratsumiehet seurasivat johtajaansa, ja Samuel juoksi heidän jälestään huutaen ja valittaen, huitoen käsillään ja rukoillen apua.
Vasta kun he olivat kadonneet tien mutkaan metsän suojaan, palasi Samuel tupaan ja ilmoitti siellä-oleville, että nyt vainoojat olivat ajaneet talon ohitse, tie siis oli vapaa, koska takaa-ajajat olivat edellä.
Samuel oli niin iloissaan tästä juonensa onnistumisesta, että aivan hyppi pitkin tuvan permantoa.
Pian olivat hevoset valjaissa ja pakolaiset saattoivat turvassa lähteä Viipuria kohden.
XXI.
Tulevaisuudentuumia.
Kohtaamatta enää mitään esteitä tiellään olivat matkamiehet saapuneet
Vihtiin, jossa he poikkesivat lepäämään Mikko Heikinpojan luo.
Pakkanen oli äkkiä lauhtunut; oli kirkas, kaunis, auringonpaisteinen
päivä.
Paul ja Jokkim puhelivat Mikon ja hänen vaimonsa Marketan kanssa
Henrikin, Jakobin ja de Clouxin kuunnellessa heitä.
Entistään hiljaisemmaksi oli Marketta tullut tänä aikana. Hänen kasvoillaan oli aivan kuin ihmeellinen kirkkaus. Mikon äänen sointu oli tullut pehmeämmäksi ja syvemmäksi, ja hänen katseessaan oli hellä sävy, kun se suuntautui huoneessa hiljaa askartelevaan vaimoon.
Siitä tärisyttävästä tapauksesta, jonka todistajina muutamat läsnäolijoista olivat olleet, ei puhuttu, mutta kaikkien mielessä se eli. Jokainen ajatteli suurella kunnioituksella ja ihailulla tuota naista, joka oli tehnyt suurimman uhrin, minkä kukaan voi maalleen antaa, luovuttanut oman poikansa, kun tämä oli maansa pettänyt. Siksi näiden ihmisten yhdessäolo oli juhlallinen, ja tuntui aivan siltä, kuin olisi huone ollut temppeli, jossa on korkealta kattoon ja laajalta seinään ja jossa ihminen tuntee itsensä pieneksi, ja arvottomaksi. Ja kun ikkunasta tuleva talvipäivä osui Marketan harmaaseen tukkaan ja kasvojen tyyniin piirteisiin, oli hän aivan kuin toisesta maasta kotoisin oleva olento, ihminen, joka eli elämän suuremmin, ehjemmin ja kokonaisemmin kuin muut.
Samuel ensimäisenä erosi heidän seurastaan, meni reen luokse, otti sieltä säkin ja puheli näin itsekseen:
— Eväskaurat ovat loppuneet ja lisää olisi saatava. Jos Paul herra tahtoo ostaa niitä Mikolta, niin tämä ei millään ehdolla ota maksua, eikä Paul herra taas palkitsematta niitä tahdo ottaa vastaan. Miksi saattaisin herrani ja kunnon Mikon tähän ikävään asemaan? Onhan minun velvollisuuteni järjestää asiat niin, että tämä tuskallinen hetki syrjäytetään. Helpostihan minä sen voin tehdä. Parasta on, että menen itse aittaan ja täytän säkin kauroilla. Jos Mikko sen huomaa, ei hän siitä mitään sano. Mitä herraani tulee, pitää hän sitä varkautena, mutta onhan hän niin monen monta kertaa saanut sellaiseen minun suhteeni tottua.
Tämän vuoksi Samuel jonkun aikaa maleksi pihamaalla ja aivan kuin ohimennen siirtyi jyväaittaa kohden, seisoskeli hetkisen portailla aivan kuin ihaillen kaunista talvipäivää ja kimaltelevaa hankea.
Sitten hän kuin ajatuksissaan avasi aitan oven ja pujahti sisälle.
Mutta eivät Barbara eikä Jokkim viihtyneet toisten seurassa. Voimakas ikävä paloi heissä, heidän täytyi saada olla kahden, olla vaikkapa sanaakaan haastamatta toisilleen, tuntea ainoastaan, että toisen ajatukset suuntautuivat samaan kuin omatkin, ja saada siitä tieto joko pienen katseen tai kädenpuristuksen kautta.
Aivan kuin yhteisestä sopimuksesta he sanaakaan vaihtamatta siirtyivät tuvasta pois ja astelivat pihamaalle. He tulivat aivan aitan lähelle, pysähtyivät ja katselivat yhdessä talvisen luonnon ihmeellistä kauneutta.
Vaitiolo tuli viimein niin painostavaksi, että Jokkimin täytyi se katkaista. Hän tarttui Barbaran käteen ja sanoi hiljaa:
— Meidän elämämme on nyt sidottu yhteen, eikä meitä enää voida millään irti repiä. Ethän kadu minua seuranneesi? Ethän?
— Kuinka minä sitä katuisin?
Ja he seisoivat siinä kauan ja puhelivat nuoresta onnestaan, puhelivat noilla katkonaisilla sanoilla, jotka ovat aivan jokapäiväisiä; mutta tunteen ihmeellinen heleys kaikuu äänen painossa, ja jokainen ihan tavallinenkin sana saa silloin aivan kuin uuden merkityksen, uuden tarkoituksen.
Ja Samuel aitassa oven takana kuunteli, naurahteli itsekseen, hymyili sitten; lopulta hän lakkasi ahtamasta kauroja, nojautui laarin laitaa vastaan, kuunteli aivan vakavana silmiensä tuijottaessa eteenpäin ja puheli hiljaa itsekseen:
— Kuinka monen kauniin seikan ohitse olenkaan elämässäni kulkenut, kun en ole nuorena mennyt naimisiin. Olen ollut aivan kuin sadun poika, joka ei huolinut varsasta, vaan tahtoi hevosen. Niin minäkin nuorena vaadin onnen täydellisenä enkä ymmärtänyt, että onni kehittyy ja kasvaa, että toinen hyvä seikka syntyy toisesta, toinen iloinen asia saa toisesta alkunsa. Onni on aivan kuin tammahevonen, joka usein saa varsan ja jonka hyvä suku siten lisääntyy. Minun elämänonneni on nykyään aivan kuin valakka, josta ei enää mitään lisää tule. Elämäni ei kelpaa enää miksikään, muuksi kuin vetojuhdaksi. Ja minun on pidettävä huolta sitä, että se edes sellaisena hyvästi tekee tehtävänsä. Jokkim herra on ollut viisas, hän on tarttunut onneensa. Hän on siinä suhteessa aivan toisenlainen kuin Paul herra, joka ei mihinkään takerru, vaan aina toisten onnesta tahtoo saada pienen murusen itselleen. Hän on minun mielestäni aivan kuin lyhdynsytyttäjä. Hän panee nuorten tyttöjen sydämet palamaan, ja toinen mies sitten niiden valosta nauttii. Ja käypä hän toisinaan naitujenkin naisten sydämiä korjailemassa, ja jos lyhdyssä oleva kynttilä sattuu käryämään siksi, ettei ole ollut sen niistäjää, ja valo on heikko, ja tali valuu pitkin pilaten kaiken, silloin tulee Paul, tarttuu sydämeen, nipistää siitä hiukan pois, ja liekki on jälleen kunnossa ja valaisee kirkkaasti. Näin hän tekee rouvien sydämille, ja aviomiehet siitä sitten saavat hyötyä.
Hän kuunteli jälleen nuorten keskustelua. Ujous oli heidän väliltään kadonnut, ja he alkoivat haastella lapsuudestaan. Nauraen kertoi Barbara:
— Muistan erinomaisen hyvin sen ajan, jolloin kerran äitini kanssa kävellessäni — olin silloin vasta yhdentoista vuoden vanha — sanoin äidilleni: Katsohan, tuolla menee Jokkim Frese! Äitini silloin kummastuneena kääntyi minuun ja kysyi: No, mitä hänestä? Minä silloin ujosti lausuin näin: Minä en tiedä, mistä syystä, mutta joka kerta, kun hänet näen, tulen niin kovasti iloiseksi. Enhän minä, pieni lapsi, silloin vielä ymmärtänyt, mitä tämän tunteen takana oli. Ja kun sinä sitten läksit pois ja minä muutin Turkuun, niin ajattelin usein sinua ja olin aivan varma siitä, että kerran se päivä koittaa, jolloin joudumme yhteen. Jumala ei voi olla niin armoton, että meidät erottaisi. Ja nyt se päivä on tullut.
— Etkö pelkää isäpuoltasi? kysyi Jokkim.
— Miksi minä häntä pelkäisin? Setäni Bartold Ruuth ei koskaan ole pitänyt ylpeästä asessorista. Ja olen aivan varma siitä, että setäni on iloinen saadessaan tilaisuuden, jossa hän voi tälle miehelle tehdä kiusaa.
Senvuoksi hän kohtelee varmasti minua erinomaisen ystävällisesti, heti kun vain saavun Viipuriin. Ja kun sinä, Jokkim, olet tehnyt tyhmyyden ryöstämällä naisen, niin onhan setäni puoliso sinun äitisi ja panee kaiken voimansa liikkeelle suojatakseen omaa poikaansa. Vai mitä luulet, etkö ole siitä aivan varma? Meidän ei tarvitse tehdä yhtään mitään, rauhassa vain odotamme siksi, kunnes nuo vanhat ihmiset ovat tapelleet keskenään, ja voitto on silloin meidän.
Jokkim nauroi heleästi ja sanoi:
— Olet varmaankin oikeassa, ja olen vakuutettu siitä, että tämä on oleva ensimäinen asia, jossa äitini ja isäpuoleni ovat yhtä mieltä ja vetävät samaa köyttä.
— Tästä taas huomaa, että naiset käyttävät meitä miehiä siihen, että saavat elämänsä niin mukavaksi kuin mahdollista, tuumi Samuel tätä kuullessaan. Tuokin tyttö juveeli tässä panee kaikki keskenään tappelemaan saadakseen avioliittonsa oikealle tolalle.
— Mitä taas äitiini tulee, sanoi Barbara, niin hänestä minä olen aivan varma, hän ei uskalla nousta tätä avioliittoa vastaan. Äiti parka, hän on hyvin ikävässä välikädessä. Toiselta puolen hän pelkää isäpuoltani, toiselta puolen hän pelkää viipurilaisia. Tehdäkseen isäpuolelleni mieliksi hän varmaankin haluaisi minun menevän Johanin kanssa naimisiin. Jos taas viipurilaiset suuttuvat häneen, niin he voivat nostaa aika kysymyksen noista äitini entisistä seikkailuista Didrik Königin kanssa. Olen sen vuoksi varma, että äitini, säilyttääkseen jonkinmoisen hyvän aseman, on valmis olemaan vaiti ja sekaantumatta mihinkään. Jokkim oli nauraen kuunnellut Barbaran puheita ja sanoi:
— Enpä olisi luullut, että tuollainen pikkuinen tyttö olisi noin taitava asioita punnitsemaan.
— Sainhan minä lapsena kuunnella vain kauppa-asioita, sanoi Barbara. Opin silloin tuntemaan kaikkien erikoiset ominaisuudet ja vartuttuani olen osannut niitä käyttää hyväkseni. Useiden ihmisten kanssa ei saakaan puhua tunteista, ei muusta kuin rahoista. Olen aivan varma siitä, että viipurilaiset ovat valmiit tekemään mitä tahansa, jotta sinne jäisivät perintörahani, sillä onhan Viipuri aina mustasukkainen Turulle, ja aivan yhtä halveksivaisesti kuin turkulaiset puhuvat viipurilaisista kamasaksoista, yhtä halveksivaisesti puhuvat viipurilaiset turkulaisista ylimyksistä.
— Jos esteitä tuleekin, sanoi Jokkim, niin olemmehan nuoria ihmisiä ja jaksamme odottaa. Ja kerranhan se päivä kuitenkin koittaa, jolloin olemme toistemme omat, ja silloin on onnemme oleva täydellinen.
He läksivät hiljalleen astelemaan aitan luota pois, eikä Samuel siis enää kuullut heidän keskustelunsa jatkoa.
Odotettuaan hetkisen astui Samuel aitasta kantaen kaurasäkkiä, vei sen rekeen ja sitten palasi tupaan.
Viitattuaan Paulia saapumaan keskustelemaan kanssaan Samuel hänelle kertoi, mitä oli kuullut.
— Taitaa Viipurissa syntyä ankara mellakka, ennenkuin nämä nuoret ovat saaneet toisensa, lausui Samuel lopuksi.
— Minä olen päättänyt, että heidän täytyy saada toisensa, sanoi Paul. Jos kaikki muut keinot pettävät, niin onhan meillä jälellä vielä kuningas.
— Kuningasko? kysyi Samuel hämmästyneenä.
— Kaikista merkeistä päättäen olen tullut huomaamaan, että asessori kuuluu juuri siihen puolueeseen, jota koetimme kukistaa. Onhan hän aikoinaan ollut herttuan sihteerinä. Jos hän vastustelee liiaksi, niin silloinhan voimme häntä uhata. Pelastaakseen arvoasemansa täytyy hänen ehdottomasti taipua. Tunnen itseni oikein suureksi herraksi ajatellessani, millainen mahtivoima on hallussamme. Ellei kaksi nuorta ihmistä, jotka rakastavat toisiaan, pääse yhteen, niin silloin voimme vaikka hallitukseen turvautua.
Jotainhan tehtävää täytyy hallituksellakin olla!
Paul nauroi tälle leikinlaskulleen sydämestään.
Saman päivän iltana he kaikin läksivät Viipuria kohden.
Hiljalleen ajaen he jo olivat päässeet Kymijoen toiselle puolelle ja retken päämäärä oli enää vain parin päivän matkan päässä, kun he erääseen taloon yövyttyään heräsivät siihen, että talon pihaan ajoi ratsastajajoukko.
Matkustajat tunsivat itsensä aivan noloiksi, kun tupaan astui Konrad
Gyllenstjerna ja Didrik König.
— Täällähän pakolaiset saamme kiinni, sanoi maaherra. Tarjoan teille turvallisen saaton Viipuriin asti. Kun sinne pääsemme, niin alkaa uusi leikki siellä. Tapaatte muutaman päivän päästä rakkaita tuttavia, sillä asessori Vassenius on vaimonsa seurassa tulossa meidän jälestämme. He tahtovat nimittäin tulla kihlajaisiin, joihin jätitte heidät kutsumatta.
Maaherran ilkkuva puhe saattoi Paulin aivan kiukkuunsa. Epäilemättä hän olisi noussut vastakynteen, ellei Barbara olisi astunut maaherran luo ja sanonut rauhallisesti:
— Sepä on hauskaa, että äiti ja isäpuoli tulevat, silloinhan saamme tästä asiasta oikein rauhassa keskustella.
XXII.
Sukulaiset ja sukulaisten sukulaiset.
Bartold Ruuth, Jokkimin isäpuoli ja Barbaran setä, oli kiivas ja kiukkuinen herrasmies. Nuoruudessaan hän oli kuulunut siihen puolueeseen, joka kaikin tavoin oli vastustanut saksalaisista kansanaineksista muodostunutta raatia ja saksalaismielisiä pormestareita. Tänä kuumeisena aikana oli koko kaupunki jakaantunut kahteen suureen puolueeseen, ja Bartold Ruuth oli toisen johtajana. Suomalainen väestö, joka pääasiassa asui n.s. Vallissa, oli hänen suuri ihailijansa.
Iän mukana tuleva tasaantuminen oli kyllä jotain hänen voimistaan riistänyt, mutta yhtäkaikki vielä nytkin, kun jotain tärkeää ja huomattavaa oli kaupungissa tapahtuva, tiedettiin, että Bartold Ruuth aina oli niitä henkilöitä, jotka olivat valmiit katsomaan vähempivaraisten parasta, ja että hän oli häikäilemättä ja pelkäämättä valmis astumaan eturintamaan.
Kun Viipurin kauppiassuvut olivat avioliittojen kautta tulleet läheiseen yhteyteen toistensa kanssa, tapahtui lopulta niin, että Bartold Ruuth oli sukua puolen kaupungin kanssa ja riidassa toisen puolen kanssa.
Hänen puolisonsa, joka oli hänet valinnut kolmanneksi aviomiehekseen, ei suinkaan tuittupäisyydessä ja kiivaudessa ollut miestään miedompi. Komeana ja pyylevänä hän liikkui kotona ja kaupungilla, kirkon penkissä hän vaati itselleen paraimman paikan, jopa hän kerran virsikirjalla oli lyönytkin toista naista, joka tuppautui siihen penkkiin, minkä Katarina piti itselleen kuuluvana.
Viipuriin saavuttua Konrad Gyllenstjerna olisi kovin mielellään tahtonut vangita pakolaiset ja viedä heidät linnaan turvaan, mutta ei uskaltanut tätä tehdä, vaan päästi heidät vapaaksi, ottaen heiltä kuitenkin kunniasanan, että he eivät poistu kaupungista, ennenkuin asessori Vassenius Turusta on ennättänyt sinne saapua. Ajettuaan kaupungin linnanpuoleisesta portista sisään läksi Paul Samuelin seurassa Antonius Borchardtin kartanoa kohden, jotavastoin Jokkim Barbaran, hänen veljiensä ja Alexandre de Clouxin kanssa ajoi Kuningattarenkadun ja torin kulmassa olevan Bartold Ruuthin talon pihalle.
Nuoret olivat reestä astuessaan hyvin vaiteliaita, sillä vaikka he tähän asti olivatkin olleet aivan varmoja siitä, että voitto lopulta kallistuu heidän puolelleen, niin he kuitenkin jonkinmoisella pelolla ajattelivat kiivasta Bartold Ruuthia ja hänen vielä kiivaampaa Katarinaansa.
— Kun eivät vain molemmat sattuisi yhtaikaa olemaan kotosalla! sanoi
Barbara Jokkimille.
Hänen toivomuksensa täyttyikin, sillä ainoastaan Bartold oli kotona, Katarina rouva sitävastoin oli lähtenyt vierailulle kadun toisella puolella asuvan Hannu Schmidtin rouvan Beatan luokse, joka hänkin oli syntyään Ruuth. Iloisena riensi Bartold sukulaisiaan vastaan ja huudahti:
— Kas, kaukamatkaisia sukulaisia! Mikä odottamaton seikka teidät tuo tänne näin keskellä talvea? Oletteko nuoret yksinänne, vai ovatko asessorikin ja hänen vaimonsa tulleet?
Jokkim arveli viisaimmaksi heti puhua asioista suoraan ja lausui senvuoksi:
— Isäpuoli, me olemme tulleet sinun luoksesi etsimään turvaa.
— Turvaa, minkä vuoksi? kysyi Bartold hämmästyneenä.
— Nämä nuoret ovat paenneet asessorin luota, ja minä olen ottanut heidät turvaani sekä luvannut, että he saavat kodin ja suojan täällä sinun luonasi siksi, kunnes asiat ovat järjestyneet.
— Häh! oli ainoa, mitä Bartold hämmästyksissään saattoi sanoa.
Hetkisen kuluttua hän pystyi kysymään:
— Mitä kummia melskeitä siellä Turussa nyt äkkiä on tapahtunut, koska te tällä tavoin lähdette karkumatkalle?
Barbara vastasi tähän:
— Isäpuoleni tahtoi naittaa minut omalle pojalleen, Johanille. Kun tämä ei minua laisinkaan miellyttänyt, vaan paljoa mieluummin tahdoin ottaa miehekseni Jokkimin, niin lähdin silloin hänen seurastaan. Veljiäni isäpuoleni taas on pidellyt niin huonosti, että he katsoivat viisaammaksi lähteä yksin tein toiseen päähän maata.
— Mitä asessori tähän kaikkeen on sanonut?
— Sitä emme ole joutaneet kysymään, mutta varmasti hän on suuttunut, lausui Henrik. Hän onkin meitä takaa-ajamassa ja on ehkä parin päivän päästä täällä.
— Hänen suuttumisensa minua suuresti ilahuttaa, sanoi Bartold. Tuolle ylpeälle asessorille tekee sellainen pikkuinen suuttumuksen puuska erinomaisen hyvää. Tässä suhteessa en suinkaan ole pakoretkeänne vastaan. Mutta on asiassa toinenkin puoli, se, että tästä voi koitua hyvinkin ikävät oikeudelliset rettelöt. Oletteko sitä ajatelleet?
— Olemme kyllä, sanoi Barbara, mutta olemme ajatelleet myöskin, että setä, joka muutenkin on tottunut pitämään lain kanssa suukopua, tässäkin asettuu meidän puolellemme ja kääntää niinkuin muissakin asioissa kaikki hyvään päin.
Nuoret huomasivat, kuinka tämä mielistely vaikutti heille edullisesti
Bartoldiin.
— No, mikäli asiat minusta riippuvat, tahdon tehdä kaikki teidän toivomustenne mukaan, sanoi Bartold Ruuth, vaikkapa ei muun vuoksi kuin siksi, että tiedän sillä tuottavani tavattoman suuren harmin asessorille. Minun puolestani olette siis turvassa. Mutta täällä on muuan toinen henkilö, joka teidän on otettava varteen.
— Kyllä ymmärrän, sanoi Jokkim, tarkoitat äitiäni.
— Juuri häntä, sanoi Bartold. Tiedättehän, ettei Katarina suinkaan ole niitä maailman lempeimpiä naisia ja että hän kaikessa tahtoo pitää oman päänsä. Mutta olkaa nyt vaiti, tuolla kuulen hänen jykevät askeleensa, hän saapuu portaita ylös.
Vähän ajan päästä astui huoneeseen Katarina Lehusen. Nähdessään poikansa ei hän millään erikoisella hellyydellä ottanut häntä vastaan, sillä karkean luonteensa vuoksi ei hän millään tavoin ollut taipuvainen osoittamaan sydämellisyyttä.
Nähdessään Barbaran ja hänen molemmat veljensä hän heti kysyi syytä heidän Viipurissa-oloonsa. Bartold Ruuth ei antanut nuorten vastata, vaan kääntyi itse Katarinan puoleen ja sanoi:
— Ajattelehan, muija, mitä Turussa on tapahtunut! Muistathan asessori Vasseniuksen?
— Kuinka en minä häntä muistaisi, sanoi Katarina. Aina kun vain häntä ajattelen, olen kiukkuuni haljeta ja niin sapettaa, että aivan kyljistä kivistää. Sehän mies on niin suunnattoman ylpeä, että, mennessään veljesi lesken kanssa naimisiin ja tultuaan sen kautta sukulaisekseni, hävyttömyydessään kieltäytyi minua sinuttelemasta, vieläpä koko hääjoukon kuullen, aivan kuin minä en olisi yhtä hyvä kristitty kuin hänkin. Rahaa minulla on ainakin enemmän kuin hänellä, ja kauppiaan vaimo on aina yhtä hyvä kuin asessori.
— Ellei hiukan parempikin, sanoi Bartold yllyttääkseen vaimoaan.
— Niin, ellei parempikin, lisäsi siihen Katarina. En minä jumalaa tavallisesti ole turhilla rukouksilla vaivannut, sillä olen arvellut, että ihminen kaikki maalliset asiat itse voi parhain päin kääntää, mutta sitä minä usein olen rukouksissani maininnut, että jos minä jotain hyvää olen tehnyt, niin tahtoisin palkaksi sen, että sattuisi sellainen tapaus, jolloin saisin tuolle ylpeälle asessorille antaa pienen letkauksen, jotta hän kerran näkisi, että olen minä yhtä hyvä kuin hänkin.
— No, sellainen tilaisuus on sinulle nyt oikein koko komeudessaan tullut, sanoi Bartold.
— Kuinka niin? kysyi Katarina.
— Ukko aikoi naittaa Barbaran pojallensa.
— Sillekö laihalle ruipelolle. Kyllä minä ymmärrän, hän tahtoo siten saada ne rahat, joita hän tähän asti on hoitanut Barbaran perintönä, ikuisiksi ajoiksi. Kylläpä hän kiireimmän kautta naimisiin mennessään niitä sinulta kopisti. Mistä tuollainen köyhä kirkonrotta muuten rahoja saisi! Ja kun Barbara nyt jo on tullut siihen ikään, että hänen pitäisi ruveta katselemaan, mikä erotus on pojan ja tytön välillä, niin tietysti hän silloin ensi sijassa ajatteli omaa nulikkaansa ja tahtoi nämä rahat varata tälle. Mutta jos tuo kakara nyt olisi tässä, niin totisesti antaisin hänelle sellaisen läimäyksen, että hänestä ei olisi jälellä mitään muuta kuin märkä läiskä, mokomallekin, joka tulisi saamaan ne rahat, joita yhtä hyvin Viipurissakin hoidettaisiin. Niin minä antaisin, että soisi!
Ja todistaakseen sanansa löi Katarina, niin että jysähti, nyrkillään pöytään.
Bartold Ruuth kuunteli tyytyväisenä vaimonsa kiivasta puhetta. Hän huomasi asioiden kääntyvän sille tolalle, kuin hän tahtoikin.
— Sinun pitäisi oikeastaan ottaa tämä asia omiin hoteisiisi, sanoi hän. Olethan sinä aina naima-asioissa ollut hyvin ponteva ja tarmokas, sillä eihän minustakaan muuten olisi aviomiestä tullut, ellet sinä sellaisella vimmalla olisi minuun hyökännyt.
— No, no, älä nyt puhu sellaisia lasten kuullen, sanoi Katarina.
Mitä ne meistä ajattelevat?
— Sinun suureksi kunniaksesihan tämä kaikki vain on, sanoi Bartold. Sinutta minä vielä olisin riitelemässä puolen kaupungin kanssa. Mutta kun sinä otit minut hoteisiisi, niin on minusta tullut suhteellisen rauhallinen ihminen, joka en sekaannu mihinkään muuhun kuin sellaiseen, josta tiedän varmasti voiton tulevan minun puolelleni. Nyt minua yleisesti kunnioitetaan ja pelätään, sillä onhan sinulla ollut muuan etu, joka on tehnyt minut tärkeäksi henkilöksi tässä kaupungissa. Tarkoitan plootujasi, joita oikein nelikoittain meidän taloon kannettiin.
Bartold tiesi varsin hyvin, että vaimonsa oli pehmoinen kuin sula voi joka kerta, kun huomautettiin hänen rikkaudestaan ja kun miehensä alensi omaa arvoaan ja teki itsensä köyhäksi.
— Niinkuin sanoin, tulisi sinun ottaa näiden nuorten onni aivan omiin hoteisiisi! lausui Bartold.
— Kenenkä nuorten? kysyi Katarina. Tahtooko Barbara siis mennä jonkun muun kanssa naimisiin, koska hän ei asessorin vekarasta piittaa?
— No, meidän sukuummehan tyttö aivan väkipakolla tahtoo tulla, sanoi
Bartold nauraen.
— Eihän vain Jokkimin kanssa, sanoi Katarina, koska he noin tuossa yhdessä rinnatusten seisovat!
— Sinnepäinhän asiat ovat kallistuneet, sanoi hänen miehensä.
— No voi kirkot ja tapulit, huudahti Katarina lyöden riemuissaan kätensä yhteen. Onpa hyvä, että Jokkimkin tässä on miehen töitä ruvennut tekemään.
Hän sulki molemmat nuoret syliinsä, ja vähän ajan päästä valui pari ilonkyyneltäkin hänen silmäkulmistaan. Hän pyyhkäisi ne pois ja niisti pärskyttäen sormillaan nenäänsä.
— No, onpa tämä ilon päivä, totisesti onkin! lisäsi hän ja iloaan osoittaakseen hän vielä varmuuden vuoksi kättelikin molempia nuoria. En olisi luullut tuon hiljaisen poikani näin navakasti toimivan.
— Tyttöhän tässä oikeastaan toiminut on, sanoi Bartold nauraen. Hän sieppasi pojan Turusta kiinni ja toi hänet tänne.
Nuoret purskahtivat nauruun kuullessaan, miten Bartold selitti heidän karkausmatkansa.
— Tarmokas tyttö, sanoi Katarina katsellen jonkinmoisella ihastuksella Barbaraa. Mutta tarmokashan hänen isänsäkin oli, kovin tarmokas, eipä ole ihme, että sellainen ominaisuus on jäänyt perinnöksi.
— Jokkim aikoi kai lähteä ulkomaille, sanoi Bartold, koska meille sanan lähetti matkastaan, mutta eipä taitanut poika Turkua pitemmälle päästä, koska siellä jo kopattiin kiinni ja tuotiin karkuri takaisin.
— Kyllä minä arvaan, että asia ei ole juuri niin kuin sinä selität, sanoi Katarina, ja puheistasi päättäen olet käyttänyt sanojasi saadaksesi minut toimimaan tämän nuoren parin eduksi. Eiköhän tässä vain ole jonkinmoinen ryöväys tapahtunut, ja siis kaikenmoisia ikävyyksiä koituu taloon? Mutta vähät siitä, jos minä tuolle ylpeälle asessorille voin tuottaa harmia, niin olen valmis tekemään vaikka mitä, vaikka oma kunniani menisi niin, ettei siitä olisi muuta kuin siekaleet jälellä. Vähät minun kunniastani, se on kuin sukka, sen saan aina parsituksi, mutta toista on tuollaisen asessorin, jos hän kerran joutuu pahaan satimeen, silloin hänen revennyttä kunniaansa ei enää helposti korjatakaan. Mutta pitäisikö meidän tässä nyt kesken kaiken kiireen ja talvipakkasella lähteä Turkuun näitä asioita selvittelemään?
— Sitä ei tarvita, sanoi Bartold, sillä asessori kuuluu vaimonsa seurassa olevan tulossa tänne.
— Vai on Sigridkin tulossa, lausui Katarina; onpa hauskaa saada sanoa muutama sana hänellekin. Minä en ole koskaan, Barbara, sinun äidistäsi oikein pitänyt, sillä hän on ollut tavattoman ylpeä heiskale. Saahan minun mielestäni nainen mennä vaikka kuinka monta kertaa tahansa naimisiin, ja olen minäkin sen jo kolme kertaa tehnyt, mutta mennessään toisesta naimisesta toiseen on naisen elettävä siivosti eikä saa pitää mitään silmäpeliä ja suukopua kaikenlaisten herrojen kanssa, niinkuin hän siihen aikaan teki Didrik Königin seurassa. Ihan minä pihisin kiukusta, kun tuo mies siihen aikaan väitti, että hänellä muka oli vanhempia oikeuksia naiseen. No, en minä tahdo lasten kuullen jatkaa, Sigrid on komea nainen ja verihän hänelläkin on. Odottakaamme siis vain, kunnes asessori saapuu tänne. Ja koska minä kuitenkin olen varma siitä, että voitto minun puolelleni kallistuu, niin tahdon hänelle hankkia pienen nöyryytyksen siitä hyvästä, ettei hän takavuosina tahtonut minun kanssani siskonmuiskua maistaa. Minäpä panen täällä toimeen sellaiset pidot, että koko kaupunki on niissä saapuvilla. Ja kun asessori saapuu tänne, niin otetaan asiat selvittelyn alaiseksi, ja silloinhan saadaan nähdä, mitä ääntä herra pillillään soittaa.
Ja niinkuin viisas talon emäntä ainakin, ei Katarina sen enempää aikaansa tuhlannut, vaan poistui jo kaukaa huutaen piikojaan, ja monen oven läpi kaikui hänen karkea äänensä määräyksiään jakaessaan.
Tätä kuullessaan Bartold tyytyväisenä hymyili ja vilkutti nuorille silmää.
— Katsokaahan, näin minä vaimoani komentelen, sanoi hän. Hänet saa taipumaan melkein mihin tahansa, kun vain hänelle uskottelee, että hän on tämän yhteiskunnan pylväs, se tolppa, jonka päälle kaikki on rakennettu. Mutta annahan olla, jos häntä vastaan rupeaa haraamaan, kyllä silloin syntyy sellainen melske ja meteli, että hiukset pöllyävät ja kylmä karmii pitkin selkäpiitä.
Nuoret hengähtivät helpotuksesta. Asiathan näyttivät olevan hyvällä tolalla. Jonkun ajan kuluttua Katarina saapui huoneeseen täydessä touhussa ja sanoi:
— Järjestäkää itse olonne täällä niinkuin parhaaksi katsotte ja mukavinta ruumiille on. Minulla ei nyt ole aikaa olla teidän seurassanne. Täytyyhän tässä muillekin ihmisille mennä ilmoittamaan mitä tulossa on. Että se asessori tänne tulee ja että minä saan häntä hiukan nutistaa, on kuitenkin elämäni suuri ilo! Varmasti minä jouluksi lahjoitan tuomiokirkkoon uuden komean kynttiläkruunun. Kävin äsken Schmidtin navetassa ja näin, että Beatalla on kolme tavattoman hyvää juottovasikkaa. Ne hän on minulle velvollinen luovuttamaan, sillä minä annoin Hannun päivinä viime vuonna hänelle kymmenen haukea.
Hän kiisi huoneesta pois ja pian hän oli poikennut viiteen kuuteen arvokkaimpaan perheeseen ja niissä kiireimmän kautta ilmoittanut tämän suuren uutisen ja sen tapahtuman, joka oli odotettavissa.
Jo samana iltana oli kautta kaupungin levinnyt tieto siitä, kuinka
Jokkim Frese Turussa käydessään oli valinnut Barbaran morsiamekseen
ja tuonut hänet isäpuolen vastustuksista huolimatta mukanaan
Viipuriin.
Tämä oli jotain aivan odottamatonta, jotain aivan uutta.
Kaupungin nuoret naiset, jotka jälleen olivat suureksi riemukseen tavanneet Paul Moijin, kyselivät häneltä, eikä tämä tietystikään ollut vaiti, vaan kirkkain värein kuvaili heidän matkaansa ja kaikkia niitä vaaroja, joiden alaisina he olivat olleet.
Samuel, joka ruttokummituksella oli pelottanut takaa-ajajia, oli oikea sankari, ja Borchardtin kellari, jossa hän istui, oli aivan tungokseen asti täynnä hartaita kuuntelijoita.
Nuorten aika kului heidän jännitettyinä odottaessaan asessori
Vasseniuksen saapumista.
Napukka, joka suurella ilolla oli ottanut vastaan ystävänsä ja riemuinnut kuullessaan, miten heidän matkansa oli suoriutunut, ja aivan oli punastunut, kun Jokkim mainitsi, mitä nuori kuningas oli hänestä lausunut, oli asettunut Siikaniemen puolelle majataloon ja siellä vartioi odottaen, milloin asessori ja hänen rouvansa, joiden tuntomerkit Jokkim oli hänelle antanut, ajaisivat kaupunkiin tulliportin kautta.
Kaksi päivää odotettuaan hän henki kurkussa juoksi Bartold Ruuthin taloon ja huusi täyttä suuta:
— Nyt turkulaiset ovat tulleet ja ajaneet linnan portista sisään!
Katarina riemuitsi, koston suloinen hetki oli kohta hänen edessään. Talo kaikui hänen äänestään ja korvatillikoista, joita hän jakeli oikealle ja vasemmalle. Rengit juoksivat ilmoittamaan kaupungin arvokkaimmille perheille, että sinä iltana oli kaikkien saavuttava pitoihin, ja keittiössä vallitsi tulinen kiire.
Yhtäkkiä Katarina muisti jotain, läksi suuren vasun kera kaupungille ja palasi jonkun ajan kuluttua kuljettaen vasuun kätkettyinä suurta määrää hopeamaljoja ja muita tarjoiluesineitä, joita hän oli läheisiltä sukulaisiltaan lainannut omien aarteittensa lisäksi. Hänellä oli suuria hopeisia kannuja, hopeatuoppeja, olipa hopeavatejakin. Katarina oli tahtonut tehdä pitonsa niin loistaviksi kuin mahdollista häikäistäkseen ylpeää asessoria.
Iltapäivä tuli. Leveänä ja upeana paksusta sametista tehdyssä hameessaan, joka oli kaikenmoisilla ompeluilla koristettu ja jonka vyötäisillä leveä, vatsalle riippuva, paksuilla hopealevyillä varustettu vyö komeili, puvussaan, jonka arvon, helyjä lukuunottamatta, koko kaupunki tiesi sadaksiviideksikymmeneksi kupariplootuksi, seisoi Katarina kirkkaasti valaistun vierastuvan permannolla vastaanottamassa saapuvia sukulaisiaan, ystäviään ja tuttaviaan. Koulupojat hän oli tilannut soittamaan, ja aina kun joku arvokkaampi henkilö astui huoneeseen, päästivät nämä huoneen perältä tuiman toitotuksen.
Pian olivat huoneet ahdinkoon asti väkeä täynnä. Kaikki kaupungin pormestarit olivat saapuneet perheineen, samoin raadin jäsenet ja varakkaimmat kauppiaat olivat koolla mieslukuisesti. Jokainen kyseli, kuinka pitkälle asiat olivat kehittyneet, ja Katarina tunsi itsensä erinomaisen tärkeäksi henkilöksi saadessaan ilmoittaa, että asessori oli saapunut kaupunkiin ja toistaiseksi poikennut linnaan. Häntä voitiin siis odottaa mikä silmänräpäys tahansa.
Vihdoin koitti tuo jännityksellä odotettu hetki.
Kun Vassenius ja hänen rouvansa astuivat huoneeseen, takanaan poikansa, joka eksyttyään tiellä oli matkan varrella yhtynyt vanhempiinsa, ja hiukan heidän jälestään maaherra ja Didrik König, syntyi huoneessa kuolemanhiljaisuus.
Pyylevänä ja tanakkana seisoi Katarina rouva paikoillaan siten ilmaistakseen jyrkkää kantaansa. Bartold Ruuth meni asessoria ja maaherraa vastaan ja lausui heidät tervetulleiksi.
— Täällähän on pidot, sanoi Vassenius, tulen siis sopimattomaan aikaan.
— Juuri teidän kunniaksenne pidot ovatkin valmistetut, sanoi Katarina. Kuulin teidän tulleen ja tahdoin senvuoksi, että kaikki kaupungin arvokkaimmat henkilöt olisivat teitä vastaanottamassa.
Hän lausui tämän äänellä, josta asessori selvästi huomasi hänen vihamielisen kantansa.
Kun Vassenius ei tahtonut omia perheasioitaan saattaa koko kaupungin kuultavaksi, lausui hän:
— Varmaankin tiedätte, minkä vuoksi olen saapunut, ja koska en tahdo näistä asioista kaikkien kuullen puhella, niin palaan huomenna.
Hän kääntyi lähtemään, mutta Katarina tarttuikin hänen käsivarteensa. Hän ei mistään hinnasta olisi tahtonut jättää käyttämättä hetkeä, kun oli jo tilannut kuulijoiksi koko kaupungin.
— Ei mennä nyt sillä lailla pois, sanoi hän, kyllähän minä ne asiat tiedän ja minun mielestäni voidaan niistä varsin hyvin kaikkien kuullenkin puhella. Minun poikani on tahtonut mennä naimisiin tytärpuolenne kanssa, ja siitäkös te olette vimmoissanne. Mutta niin totisesti, kuin minä tällä paikalla seison, naimisiin heidän täytyy päästä!
— Siinä asiassa kai minä määrään tyttäreni suhteen, ettekä te! sanoi asessori kiivaasti.
— Älähän nyt viitsi tässä, vaan tule pois! sopotti Sigrid koettaen rauhoittaa miestään.
Mutta asessori, joka huomasi, että Katarina tahtoi julkisesti häntä häväistä, ja kun lähtö olisi näyttänyt pelkuruudelta, lykkäsi hänet syrjään ja sanoi:
— Koska asia kerran on tehty julkiseksi, niin näyttäisihän siltä, että teitä pelkään, jos nyt poistuisin. Senvuoksi puhukaamme asioista suoraan. Teidän poikanne on ryövännyt tyttäreni. Varmaankin tiedätte, kuinka ankara laki on siinä suhteessa.
— Viis minä laista silloin, kun tahdon poikani naittaa! sanoi
Katarina.
Ärsyttääkseen asessoria hän päätti ruveta yhtäkkiä häntä sinuttelemaan.
— Kai sinä tiedät, että Barbara on viipurilainen, sanoi hän.
Eiköhän silloin hänelle viipurilainen mieskin kelpaa? Jokkim on
sitäpaitsi varakas, jota ei sanota kaikista tytön kosijoista.
Poikaruipelollesiko hänet tahdot välttämättä naittaa?
— Se on asia, joka ei teihin laisinkaan kuulu, sanoi asessori kiivaasti.
— Kuuluu kuin kuuluukin! ärähti Katarina. Keskustelu kävi yhä kiivaammaksi, ja kaikki läsnäolijat seurasivat sitä suurella tarkkuudella. Turhaan Sigrid koetti hillitä miestään.
— Lain mukaan on minulla oikeus valvoa lapsipuoleni asemaa, sanoi asessori. Eikä tässä ole kysymys ainoastaan Barbarasta, vaan myöskin hänen veljistänsä, jotka sisarensa seurassa ovat karanneet kotoa. Heidän kasvatuksensa on minun huostassani. En voi jättää sitä keskeneräiseksi.
— On sekin kasvatusta! sanoi siihen Katarina, joka edellisenä päivänä oli pojilta ottanut selkoa, millä tavoin heidän isäpuolensa heitä kohteli. Sanot muka heille kustantavasi opettajia, jotta he saisivat tiedon vieraista kielistä ja kirjanpidosta. Itseäsi sinä vain olet ajatellut. Olet pitänyt näitä lapsia orjuudessa, olet antanut niiden kirjoitella kirjeitä, siten säästääksesi sihteerin palkan. Jos heitä on kasvatettava, niin täällä heistä jotain tulee. Turussa heistä tehdään herroja, mutta täällä rehellisiä kauppiaita, jommoisia heidän isänsä ovat olleet monta sukupolvea taaksepäin.
— Nyt tämä jo riittää! sanoi asessori. Elleivät lapset heti hyvällä seuraa minua, täytyy minun turvautua lain voimaan.
— Minun mielestäni on tästä turhasta riitelemisestä tehtävä loppu, sanoi maaherra.
Hän antoi pienen merkin oven suuhun jääneelle Didrik Königille, joka vuorostaan viittasi eteiseen. Huoneeseen astui kuusi sotilasta.
Tämä oli jo Katarinan mielestä liikaa.
— Pois minun talostani! huusi hän ja pui nyrkkiä sotilaille.
Nämä varsin hyvin tunsivat kiivaan rouvan ja astuivat askeleen taaksepäin. Mutta samassa maaherra viittasi heille ja huusi:
— Vangitkaa tuo nainen, joka on uskaltanut vastustaa hallituksen virkamiestä!
Katarina ponnahti eteenpäin aivan kuin olisi saanut aika töytäyksen ruumiinsa takaosaan.
— Tulkaapas tänne, jos uskallatte! huusi hän. Vai vangita minut!
Onko ennen kuultu mokomaa hävyttömyyttä!
Maaherra viittasi sotilaita käymään käsiksi Katarinaan, josta syystä tämän kiukku nousi korkeimmilleen.
— Jos vain uskallattekin kajota minuun, niin täältä tulee niin, että läjähtää! huusi hän.
— Jos tappelemaan ruvetaan, niin kyllä täällä on miesväkeäkin sitä varten, kuului samalla ovensuusta.
Samuel koko laihassa pituudessaan oli ilmestynyt ovelle. Hän paljasti miekkansa ja seisoi kynnyksellä uhkaavana. Asema näytti arveluttavalta.
Naiset väistyivät parkuen nurkkaan, miehet kävivät välittävinä riitelevien luo. Nähdessään äitiään uhattavan Jokkimin veri kuohahti. Hän astui maaherran eteen ja lausui tiukasti:
— Millä oikeudella sekaannutte perheasioihin?
— Millako oikeudella, sanoi siihen Konrad Gyllenstjerna. Sillä oikeudella, jonka laki minulle antaa. Rikoksenne kautta olette tullut lain alaiseksi, älkää silloin hämmästykö, jos laki teihin tarttuu.
Huoneessa vallitsi tavattoman suuri levottomuus, kaikki puhuivat yhtaikaa. Kellään vieraista ei ollut aseita, he eivät siis voineet hyökätä sotilaiden kimppuun, vaikka mielensä kovasti tekikin.
Katarina näki poikaansa uhattavan. Hän katseli ympärilleen etsien asetta. Hän ei löytänyt mitään mielestään kylliksi tanakkaa ja jykevää, sellaista, joka olisi hänen käsissään kestänyt. Samassa hän muisti viereisessä huoneessa uunin kolkassa olevan miehensä pahkurasauvan. Hän lykkäsi tieltään muutamia henkilöitä, ryntäsi toiseen huoneeseen, löysi kepin ja aikoi palata vierastupaan. Mutta hän ei päässytkään.
Paul Moij oli seurannut häntä, oli sulkenut oven ja seisoi nyt häntä estämässä.
— Mene pois tieltä, sinä senkin västäräkki! huusi Katarina.
— Tyyntykää, rouva, tyyntykää, antakaa minun puhua! sanoi Paul.
— Ei minulla ole aikaa sellaiseen, kun poikani aiotaan viedä vankeuteen. Ei minulla ole aikaa puhua silloin, kun mieleni tekee lyödä!
Hän nosti keppinsä iskeäkseen sillä Paulia, siten raivatakseen tietä vierastupaan, josta kuului kova melu. Mutta samassa Paul olikin tarttunut keppiin ja sanoi:
— Odottakaa vain silmänräpäys, kuulkaa muutama sana! Tiedän keinon, jolla voitte kaikki asiat toiseksi muuttaa.
— Minä en tarvitse toisten keinoja, kun minulla paras on omassa kädessäni, ja tällä asiat toiseksi muutetaan, sen minä takaan!
Hän koetti kiskaista keppiä vapaaksi.
— Tämän kepin otan teiltä pois, sanoi Paul terävästi. Otan sen siksi, että te vain vahingoitatte asiaa ja panette nuorten onnen vaaraan.
— Minun täytyy saada niitä nuijia! huusi Katarina.
— Minä annan teille oikein aika nuijan, jos vain kuulette, sanoi
Paul, sellaisen, että he menevät ihan pyörryksiin.
Paulin ääni oli niin vakuuttava, että Katarina hetkiseksi tyyntyi.
— Ja mikä on tuo nuija?
— Menkää huoneeseen ja syyttäkää julkeasti, että maaherra ja asessori kuuluvat siihen liittoon, jonka tarkoituksena on saada herttua valtaan ja kukistaa ajan mittaan nuori kuningas.
— Oletko sinä ihan pähkähullu, mies! sanoi Katarina. Kuinka kukaan tässä kaupungissa uskaltaisi sellaista ajatellakaan?
— He eivät ainoastaan ajattele, vaan vielä toimivatkin, sanoi Paul Moij. Tiedättekö, minkä tähden poikanne oli matkoilla? Hän oli saanut käsiinsä tärkeitä kirjeitä, jotka koskivat tätä salaliittoa, ja vei ne Tukholmaan. Siltä matkalta me nyt juuri palaamme. Maaherra on kyllä saanut pahattekonsa anteeksi, kaduttuaan tekojaan. Mutta asessori, joka tällä hetkellä on vaarallisin vihollisenne, joutuu turmioon, jos hänen aikeensa tulevat ilmi. Käyttäkää nyt sitä hyväksenne.
— Taitaa sinulla olla muuhunkin järkeä kuin vain tyttölasten houkuttelemiseen, sanoi Katarina katsoen terävästi Pauliin. Jos oikeassa olet, niin vissisti sinut ruhtinaallisesti palkitsen. Odotappahan! Tuossa on keppi, anna se sitten minulle, ellei sanan voima auta, sillä siihen minä nyt turvaudun.
Paul väistyi. Ovi lennähti selälleen, kun Katarina voimakkaasti rivasta veti, ja leveänä, majesteetillisena, koko pukunsa komeudessa hän astui vierashuoneeseen.
Edellisen aikana oli ennättänyt tapahtua paljon. Maaherran avulla oli asessori, Bartoldin pyynnöistä, rauhoittavista lauseista ja uhkauksistakin huolimatta, vangituttanut Jokkimin, Barbaran ja molemmat hänen veljensä.
Nähdessään tämän oli Samuel aikonut hyökätä sotilaitten kimppuun, mutta muutamat tarttuivat häneen takaapäin. Samuel aikoi riuhtaista itsensä irti, mutta Napukka, joka koko ajan oli ollut pitkän ystävänsä lähettyvillä, pujahti hänen jalkojensa väliin, teki konnankoukun, ja koko pitkä ruipelo romahti permannolle.
Vangitut nuoret olivat juuri sotilaitten ympäröiminä, kun Katarina astui sisään.
— Kuka täällä uskaltaa vangita kuninkaalle uskollisia alamaisia? huusi hän.
Vassenius nähdessään jälleen Katarinan edessään aikoi ärjäistä hänelle, mutta ennenkuin hän ennättikään avata suunsa, huusi jo Katarina:
— Sinä möhömaha siinä, joka tulet tänne määräämään asioista, jotka eivät sinuun laisinkaan kuulu, sinä, joka tahdot estää kahta nuorta ihmistä menemästä yhteen, silloin kun heidän mielensä sitä kovasti tekee, pysy alallasi! Kyllä minä tiedän, mitä sinä olet. Sanonko sinulle, sanonko? Jos Tukholman hallitukselle ilmoitan kaiken sen, mitä tällä hetkellä on tiedossani, niin varmasti virkasi sinulta otetaan pois, niin että napsahtaa, ja romahdat arvoasemastasi, niin että istuinpaikoissasi tunnet.
Tästä odottamattomasta syytöksestä sävähti asessori niin paljon, että Katarina siitä huomasi Paulin olleen oikeassa. Kun hän siis oli varma, millä voi vastustajaansa iskeä, hän lähestyi Vasseniusta ja kuiskasi hänen korvaansa niin hiljaa, ettei kukaan muu sitä voinut kuulla:
— Sinun salaisuutesi on nyt minun huostassani. Sanonko sen kaikkien näiden kuullen? Jos sen ilmoitan, niin voit olla aivan varma siitä, että koko tämä joukko hyökkää kimppuusi, ryntää sellaisella voimalla, että vähän ajan päästä ei monikaan paikka ruumiissasi ole enää tavallisen ihon väristä.
— Tämä syytös on väärä, sanoi asessori.
— Että se on tosi, sen näen naamataulustasi, sanoi Katarina. Ellet usko, niin kyllä sinulle kaiken todistan. Mutta jos nuo nuoret päästät vapaaksi, niin silloin vannon pyhästi, että olen hiiskumatta kaikesta.
— Vannotte sen?
— Vannon.
— Kaiken pyhän nimessä?
— Kaiken sen nimessä, mikä minulle maailmassa on ollut pyhää.
Kaikkien aviomiesteni autuuden nimessä!
Kaikki huoneessa-olijat olivat kummastuneina katselleet, kuinka nämä kaksi keskellä huonetta kuiskailivat. Kun maaherra viittasi sotilailleen käskien näitä viemään vangitut pois, viittasi asessori heitä jäämään ja sanoi:
— Huomaan, että kiivaudessamme olemme molemmin puolin sanoneet liian paljon ja olemme teoissakin menneet liian pitkälle. Emme voita sillä mitään, jos tämän kaiken teemme rikosasiaksi. Täytyyhän meidän järkevästi voida tästä asiasta keskustella.
Sotilaat katsoivat ymmällään maaherraan.
Kun tämä ei heille mitään merkkiä antanut, suuntautuivat heidän silmänsä Johannes Vasseniukseen, ja hänen viittauksestaan he väistyivät epäröiden vangittujen luota.
Asessori katsoi viisaimmaksi poistua talosta niin pian kuin mahdollista, ennenkuin läsnäolijat olivat ennättäneet hämmästyksestään tointua. Hän lähestyi maaherraa ja sanoi hänelle hiljaa:
— Tuo nainen tietää minun valtiollisista mielipiteistäni, hän voi turmella kaikki ilmaisemalla salaisuuden. Lähtekäämme! He ovat tänään saaneet meistä voiton, mutta huomispäivä voi antaa meille tilaisuuden, jolloin voimme heihin vuorostamme iskeä.
Asessorin lauseet kuullessaan maaherra sävähti. Hän muisti, kuinka lähellä hirsipuuta hän Tukholmassa oli ollut, ymmärsi, että paljon joutuisi vaaraan, jos nyt julkisesti puhuttaisiin siitä, miten hän oli toiminut. Kun Vassenius oli ollut hänen uskollinen ystävänsä, niin hän ei mitenkään voinut tätä jättää pulaan. Hän senvuoksi kääntyi läsnäolijoiden puoleen ja sanoi:
— Koska asessori Johannes Vassenius luopuu vangitsemismääräyksestä, niin on minun tehtäväni tässä talossa loppunut.
Hän viittasi sotilaille, kumarsi ja läksi. Vassenius vaimonsa ja poikansa keralla seurasi häntä.
Tämä asioiden odottamaton käänne vaikutti kaikkiin niin hämmästyttävästi, että pitkään aikaan ei kukaan osannut sanoa mitään.
Bartold Ruuth aivan ällistyneenä katsoi vaimoonsa, sillä hän ei voinut käsittää, mitä ihmeellistä vaimonsa oli lausunut asessorille, koska tämä äkkiä oli tullut aivan lauhkeaksi ja peruutti kaikki entiset määräyksensä.
Hämmästynyt oli Katarinakin. Hän seisoi kauan paikallaan ähkien ja puhkien, aivan kuin olisi jonkun aikaa ollut tukehtumaisillaan, ja nyt yritteli, miten henki taas kurkussa kulki.
Äkkiä kuitenkin tämä mielialansa vaihtui remuavaan riemuun. Hän kääntyi pelokkaina nurkassa seisoviin koulupoikiin ja huusi:
— Mitä te, nulikat, siellä laiskoina seisotte, tarttukaa pelivärkkeihinne ja päästäkää ilmoille sellainen tanssi, että huone tärisee. Nyt minäkin tahdon hyppiä ja onpa minulla siihen syytäkin. Tänäänhän vietetään täällä poikani Jokkimin ja Barbara Ruuthin kihlajaisia. Milloin häät ovat, sitä en vielä tiedä. Päästäkää, pojat, irti sellainen tanssi, että jokaisen polvi notkuu, kyllä tämän talon palkit keikkua kestävät.
Tanssi alkoi. Pian kaikki pyörähtelivät permannolla. Innokkaimmin hyppeli Katarina rouva, keikkui niin, että naamansa lopulta hohti aivan kuin kattilan kylki ja hiki valui virtana. Hän ei sittenkään tahtonut vielä lopettaa. Hänen korkea povensa aaltoili, hän painoi kädellään rintaansa peläten tukehtuvansa, aukoi pukunsa rinnan kohdalta ja jatkoi hyppyään.
Kesken tätä riemuaan hän näytti muistavan jotain, seisahtui, taputti käsiään yhteen, niin että läikyi, saadakseen soiton vaikenemaan. Kun tanssi oli tauonnut, hän hengästyneenä huusi piikoja tuomaan viiniä ja maljoja.
— Lapsikuningasta me tavallaan saamme tästä kaikesta kiittää, sanoi hän. Hänen maljansa on siis juotava. Seisaallaan on jokaisen se tehtävä. Jos joku istua uskaltaa, niin kyllä häntä sillä tavoin käsittelen, ettei hän ainakaan kahteen viikkoon istumaan kykene.
Ensimäiseksi Katarina otti kelpo kulauksen suuresta maljasta ja pani sen sitten kiertämään. Monta maljaa kulki huoneessa kädestä käteen, ja kauan aikaa kaikui eläköönhuutoja lapsikuninkaan kunniaksi.
Muista syrjässä, kaikkien unohtamana seisoi vanha Alexandre de Cloux. Kun eräs malja tuli Jakobin käteen, niin hän kääntyi opettajansa puoleen ja ojensi sen hänelle. Vakavaksi tuli poika katsellessaan vanhuksen silmiin, joista kyyneleet valuivat virtanaan. Käsi vapisi hänen tarttuessaan maljaan, ja ryypättyään siitä hän sopersi nyyhkyttävällä äänellä:
— Minun kuninkaani, minun kuninkaani! Huomatessaan, kuinka lämpimästi kaikki ajattelivat kuningasta, päätti Jokkim valmistaa mielipiteitä sen varalta, että kuningas julistettaisiin täysi-ikäiseksi. Hän senvuoksi sanoi sointuvalla ja kirkkaalla äänellään:
— Saavun juuri Tukholmasta ja olen tavannut lapsikuninkaan. Lapsi hän on, mutta miehen mieli hänessä elää. Toivokaamme, että hän kohta saa vallan käsiinsä, silloin meidän porvareittenkin taas kelpaa elää.
Kun tanssi jälleen oli täydessä vauhdissa, vei Bartold Katarinan syrjään ja sanoi hänelle.
— Kuulehan, muija, mikä ihme sinuun tänään on tullut? Sinähän olet täällä komennellut suuria herroja sillä tapaa, että he ovat totelleet aivan kuin koirat? Mitä sinä oikeastaan tiedät ja mitä olet heille sanonut?
— Voinhan minäkin tietää muutamia valtiollisia salaisuuksia, sanoi
Katarina ylpeästi.
— Mitä salaisuuksia sinä tiedät?
— Niitäkös minä menisin sinulle kertomaan? Täytyyhän minulla olla jotain omiakin asioita tiedossa.
Syyt illan odottamattomiin vaiheisiin saivat Jokkim ja Barbara kuulla
Paulilta.
— Kyllähän minä siitä varma olin, että nuori kuningas jollain tavoin tähänkin asiaan sekaantuu, sanoi hän päätettyään selityksensä. Jotain hyötyä siis meidän matkastamme Tukholmaan on ollut.
— Ainakin se, että tällä tavoin olen löytänyt onneni, sanoi Jokkim.
— Ja minä tiedän ainiaaksi voittaneeni Katarina rouvan suosion, sanoi Paul nauraen. Hän olikin ainoa tämän kaupungin naisista, joka ei vielä ole ollut minuun ihastunut. Mutta nyt en jouda enää kauempaa olemaan seurassanne, sillä jo kauan on pormestari Havemannin rouva luonut minuun helliä katseita, ja merkeistä päättäen olen tullut huomaamaan, että pormestari Schmidtin Beata rouvakin haluaa vaihtaa pari sanaa kanssani.
Tanssia seurasi pian ateria, runsas ja moniruokainen; toinen herkku toisensa jälkeen kannettiin sisään, monenmoiset paistit ja keitokset.
Aterian ajaksi olivat soittajat menneet väentupaan, josta iloista hyörinää kuului kauas kadulle. Sinne oli kokoontunut suuri joukko kutsumattomia vieraita, jotka ihastuksella juttelivat topakasta talon rouvasta.
Talviaamu jo valkeni, ennenkuin viimeiset vieraat talosta poistuivat, ja niin runsas oli ollut kestitseminen, että moni aviovaimo sai taluttaa miestään tämän kotia kulkiessa.
Ukko Trajanus, tuomiokirkon kellonsoittaja, oli eksynyt juhlaan ja oli sieltä palatessaan niin sekaisin, että aamulla, kellon ollessa jo kuusi, hän vasta löi kahdentoista lyönnit.
Vieraitten mentyä ei Katarina rouva malttanut laskeutua levolle, vaan seisoi itse väentuvassa jakelemassa kaupungin köyhille pitojen runsaita jätteitä. Ja kun oli sunnuntai-aamu jo tullut, niin hän jokaista saajaa varoitti sinä päivänä tavallista hartaammin lukemaan jumalanpalveluksen aikana rukouksen kuninkaan edestä.
— Silloin sitä vasta oikein tietää, mitä kuningas on, sanoi hän, kun hän kouraisee elämään ja hänen nimensä saa kaikki oikealle tolalleen jälleen. Sellainen pikkuinen kuningas, sellainen lapsi, mutta niin armollinen! Tiedättekö, että poikani on ollut hänen puheillaan, ja armollinen majesteetti on istunut hänen polvellaan. Ihanhan se on samaa, kuin hän olisi silloin minunkin polvellani ollut.
Ja kaikkien suureksi ihmeeksi itki jäykkä Katarina ilosta.
Kun Napukka tuli ilmoittamaan, että vähän juhlasta poistumisensa jälkeen asessori oli vaimonsa ja poikansa seurassa lähtenyt Turkua kohden, riemastui Katarina niin, että meni kellarista noutamaan kupariplootun ja pani sen pojan syliin.
— Tämän sinä tästä ilosta olet hyvästi ansainnut! sanoi hän. Ei sitä vain viipurilainen vaimo aina asessoreja saakaan pehmoiseksi möykyttää!