IV.
Paul Moijin valloitusretki.
Konrad Gyllenstjernan puoliso Martta Ulfsparre oli vilkas, tummatukkainen ja tummasilmäinen nainen, hento ja aivan tyttömäinen, sillä hän oli vasta seitsemäntoistavuotias. Suku oli naittanut hänet, kysymättä laisinkaan hänen mielipidettään, Konrad Gyllenstjernalle, joka oli nuorta vaimoaan kahdeksan vuotta vanhempi. Heti häiden jälkeen oli hän saapunut Viipuriin, jonne Gyllenstjerna oli neljä vuotta sitten päässyt mahtavan sukulaisensa Pietari Brahen suosituksen nojalla, sillä valtakunnan drotsin äiti oli syntyjään Gyllenstjerna. Martta rouva oli vasta häiden jälkeen tullut huomaamaan, että hän paljoa mieluummin olisikin mennyt naimisiin miehensä vuotta nuoremman veljen Gustafin kanssa, joka juuri nyt nuoruudestaan huolimatta oli päässyt Tukholmassa oikeusrevisionin presidentiksi.
Linnan yksinäisyydessä istuessaan vailla nuorta virkeätä seuraa oli Martta kaivannut jotain seikkailua, kaivannut sitä aivan niin kuin kaipaa nuori nainen, joka ei vielä tunteestaan ole päässyt täydelliseen selvyyteen ja toivoo elämäänsä saapuvan olennon, joka kaiken muuttaisi aivan toiseksi, paljoa rikkaammaksi ja suuremmaksi kuin se oli, mitä hän tähän asti oli elänyt ja kokenut.
Ja nyt oli äkkiä tällainen seikka tullut. Hän oli saanut rakkauskirjeen. Ensi alussa hän olisi mielellään tahtonut heittää sen pois, olla loukkaantunut ja ylpeä, mutta uteliaisuus oli niin suuri, että hän ei voinut sitä tehdä. Istuttuaan ikkunakomeroon ja viitattuaan Napukkaa tulemaan lähelleen hän kysyi:
— Kuka tämän kirjeen on lähettänyt?
— Eikö armollinen rouva arvaa? sanoi Napukka, joka muisti, mitä Paul oli neuvonut häntä sanomaan.
— En vähääkään. Kirjeen laadusta ja sävystä päättäen on hän sivistynyt ja hieno mies.
— Hän onkin tämän kaupungin hienoin herra.
— Ja hän on minuun rakastunut? Niinkö sanot?
— Te olette katseillanne haavoittanut hänen sydäntään, sanoi Napukka lapsellisen juhlallisesti.
— Hänkö sillä tavoin on käskenyt sinua sanomaan minulle?
— Niin.
— Se on kauniisti sanottu!
Martta rouva oli hetkisen vaiti ja katseli ikkunan kautta häämöttävää talviauringon valaisemaa maisemaa, Turun siltaa ja sen takana olevaa niemeä. Hän tahtoi tietää kaikki, mutta häntä hävetti udella tuolta pojalta. Viimein uteliaisuus kuitenkin sai voiton.
— Mikä on hänen nimensä? Kautta kunniani, en arvaa, ketä olen katseillani haavoittanut.
— Hänen nimensä on Paul Moij, vastasi Napukka.
— Paul Moij? Onko hän sama mies, joka viime sunnuntaina oli tuomiokirkossa puettuna leveihin punaisiin samettihousuihin ja siniseen takkiin? Hänen jalassaan oli hienot ruskeat saappaat. Hänen tukkansa on hyvin vaalea, ja vasemman korvan kohdalla on nauharuusu, jolla kiharat pidetään koossa. Onko se hän?
— Kyllä hän noista tuntomerkeistä päättäen on sama mies.
— Hän on hirveän kaunis mies!
— Niin onkin. Ja urhoollinen hän on ja viisas, viisaampi kuin kaikki muut. Kun tulen hiukan vanhemmaksi, niin menen hänen palvelukseensa.
— Hänestä saat varmaankin hyvän isännän.
— Minä olen valmis vaikka hengelläni auttamaan häntä.
— Sinä sanoit, että hän on urhoollinen, miksi hän ei silloin tohtinut panna nimeään kirjeen alle.
— Hän pelkäsi kirjeen joutuvan vieraisiin käsiin ja siitä silloin tulevan armolliselle rouvalle ikävyyksiä.
— Nyt minä ymmärrän, sanoi Martta. Odottiko hän minun jotain vastaavan hänelle?
— Hän käski sanomaan tällä lailla: Jos armollinen rouva on suopea, niin tahtoisi hänen kuolemaan asti haavoitettu uhrinsa tulla häntä tapaamaan.
— Sehän on aivan mahdotonta! huudahti Martta. Unohdin aivan olevani naimisissa. Jos mieheni saa tietää minun saaneen rakkauskirjeen tuntemattomalta mieheltä, niin hän nostaa suuren mellakan. Ei, sinun täytyy mennä hänen luokseen sanomaan, että tästälähin ei hän saa minulle kirjoittaa enää sanaakaan.
Hän oli hetkisen vaiti ja lisäsi sitten:
— Paitsi jos hänellä on jotain oikein tärkeää asiaa ilmoitettavana, niin voit sinä tulla tänne siitä tuomaan sanaa.
— Paul herra käski sanomaan, että hän kyllä voi tulla tänne sillä tavoin, ettei kukaan aavistakaan hänen käyneen täällä, sanoi Napukka.
— Olisipa hauskaa häntä tavata. Mutta hän ei saa millään tavoin panna minua vaaraan.
— Hän ei pane ketään vaaraan, sanoi Napukka. Saan kai mennä sanomaan, että hän saa kyllä tulla, jos mielensä tekee, kyllä armollinen rouva ottaa vastaan.
— En tiedä mitä sanoisin, lausui Martta hätääntyneenä. En minä mieheni tietämättä voi ottaa vierasta miestä vastaan. Jos mieheni olisi poissa, niin se kävisi jollain tavoin päinsä, mutta eihän hän nyt keskellä talvea minnekään lähde.
Napukka nousi paikaltaan, löi käsiään yhteen ja sanoi tiukasti:
— Tuleeko tästä mitään vai eikö? Minä en jouda näin kauaa jauhamaan samaa asiaa.
Hän oli käynyt kärsimättömäksi ja katsoi vihaisesti Marttaa. Tämä ensiksi ällistyi pojan äkkinäistä muutosta, sitten hän painoi hänet istumaan ja sanoi:
— Älähän hätäile, vaan anna minun miettiä. Kun asiaa oikein tutkin ja punnitsen, niin mitä pahaa siinä on, että tapaan vieraan miehen. Mutta en minä kuitenkaan muiden ihmisten puheitten tähden voi häntä tänne päästää. Mutta jos hän voi tulla sellaisella tavalla, ettei kukaan siitä tiedä mitään, niin ei minulla siinä tapauksessa ole mitään hänen käyntiään vastaan.
Napukka nousi jälleen ja sanoi:
— Tämä ainakin on selvää puhetta. Minä menen antamaan hänelle tiedon.
— Mene vain, mutta sano, että hänen tulee toimia sillä tapaa, ettei mieheni mitään huomaa.
— Kyllä hän sen osaa tehdä, vakuutti Napukka. Häneltähän minäkin olen oppinut menettelemään sillä tapaa, ettei toinen huomaa mitään, ei niin paljoa, että kynnellä raapaisisi.
Asiansa onnellisesti toimitettuaan läksi Napukka livistämään Paulin luo.
Päästyään Paulin huoneen ovelle ja avattuaan sen hän huusi:
— No, nyt on teeri ansassa, ei muuta kuin menee ja ottaa kiinni!
Samassa hän vaikeni, sillä huoneessa ei hän nähnytkään Paulia, vaan hienon naisen, joka venetsialaista lasia olevan peilin edessä laitteli hienoa päähinettä koristuksensa kukkaseksi.
— Arvasinhan, että hän suostuisi, sillä nainen on aina nainen, ja kun mies häntä kauniisti lähestyy, niin taipuu hän aina!
— Häh! sai Napukka vain sanotuksi, niin hän hämmästyi huomatessaan, että tuo naisen pukuun verhottu olento olikin Paul itse.
— Älä siinä seiso silmät päästä putoamassa, sanoi Paul vilkaisten Napukkaan. Minähän se olen. Minä olin niin varma hänen suostumuksestaan, että olen pannut sotajuoneni alulle.
— Yksilahkeisenako te sinne menettekin? sanoi Napukka.
— Luuletko sinä, poika, että miehen muodossa pääsisin nuoren rouva luo. Kyllä minut siitä estettäisiin, ja Didrik König olisi kyllä kaikella tavoin minua aikeissani häiritsemässä. Mutta naisena avataan minulle kaikki ovet, siitä olen varma.
Hän nousi ja käveli huoneessa edes ja takaisin jalallaan aina kauniisti heittäen hameen laahoa kääntyessään.
— Miten hame minun ylleni sopii? sanoi hän.
— Aivan niin kuin aina olisitte sellaisissa vehkeissä ollut.
— Sitä minäkin arvelen.
— Mistä te tuon puvun olette siepannut?
— Mistäkö? Raatimies Hannu Schmidtin puoliso, Beata, on minulle ollut aina suopea, ja kun selitin hänelle asiani, niin hän toimitti tämän minulle.
Napukka katseli Paulia hetkisen suurella ihailulla ja sanoi sitten äkkiä:
— Mutta viikset!
— Ai, perhana! sanoi Paul. Nehän ovat leikattavat pois. No, samapa tuo, uhrataan sitten karvatkin ystävyydelle.
Hän meni peilin eteen ja leikkasi kauniit, hyvästi hoidetut, vaaleat viiksensä pois.
— Kas niin, nyt olen aivan kuin nainen, sanoi hän mielihyvillään katsellen kuvaansa. Ja nyt lähdemme heti valloitusretkelle. Sinä saat tulla minua saattamaan.
Hän otti oman, sulilla koristetun hattunsa ja pani sen Napukan päähän, sekä puki hänen ylleen komean, nahalla vuoratun takin.
— Kas niin, nyt sinä olet niinkuin ainakin hienon naisen palvelija.
Ja nyt lähtekäämme.
Yhdessä he astelivat toria kohden, Paul edellä ja Napukka nenä pystyssä jälessä. Muutamat päävahdissa olevat sotilaat kumarsivat jo kaukaa heille kohteliaasti, ja Paul vastasi kumarrukseen armollisen alentuvasti. Portista he menivät sillalle ja hitaasti astelivat linnaa kohden.
Sen portilla oleva vartijasotilas päästi heidät heti sisään, ja he astelivat pääportin yläpuolelle rakennettuun maaherran asuntoon vieviä portaita kohden.
— Mene edeltä ilmoittamaan Martta rouvalle, että hänelle tulee vieraita! sanoi Paul hiljaa Napukalle.
Tämä kiisi heti linnan portaita ylös ja palasi vähän ajan päästä parin palvelijan seurassa, jotka kunnioittavina odottivat portaitten juurella siksi, kunnes Paul oli astunut heidän ohitseen.
— Odota minua täällä portailla, sanoi Paul niin suloisella äänellä kuin suinkin osasi Napukalle.
Tämä jäi portaille, ja Paul astui sisään.
Hänen tullessaan huoneeseen odotti Martta rouva siellä häntä. Huoneessa oli paitsi häntä Didrik König ja pari upseeria sekä palvelijoita, jotka juuri olivat kattamassa pöytää.
Rohkeasti Paul meni Martan luo ja sanoi:
— Etkö sinä Martta, enää minua tunnekaan?
— En kuolemaksenikaan voi muistaa, kuka te olette, sanoi tämä pitkään katsoen Pauliin.
Mutta Paul ei häikäillyt, hän meni Martan luo, sulki hänet syliinsä ja sanoi hiljaa:
— Minä olen Paul Moij! Älkää huutako tai tehkö mitään hämmästystä osoittavaa liikettä.
Viimeinen varoitus oli turha, sillä heti Paulin nimen kuullessaan Martta kiljaisi ja lykkäsi hänet luotaan. Mutta Paul oli odottanut tätä ja piti häntä lujasti sylissään sekä suuteli häntä keskelle suuta, jolloin hänen huudahduksensa saattoi kuulua ilohuudolta.
Tämä kaikki oli niin odottamatonta, että Martta ei osannut tehdä mitään, ei sanoa mitään, hän vain seisoi paikallaan ja antoi Paulin syleillä itseään. Mutta Paul kääntyi huoneessa olevien puoleen ja sanoi suloisesti:
— Minä pyydän herroja ystävällisesti lähtemään, sillä meillä sukulaisilla olisi hiukan puheltavaa toistemme kanssa.
Herrat kumarsivat ja läksivät. Kun palvelijat olivat huoneesta menneet, sanoi Paul Martalle, joka yhä vielä seisoi paikallaan katsoen ällistyneenä Pauliin:
— Näette, etten pelkää mitään vaaroja ja että olen valmistanut kaiken niin, ettei teille tule mitään ikävyyksiä. Tässä puvussa ei kukaan minua tunne.
Jo tointui Martta ensimäisestä hämmästyksestään ja hänen luontainen iloisuutensa pääsi valloilleen. Hän alkoi nauraa kirkkaasti ja hillittömästi.
— Mikä seikkailu, sanoi hän, mikä seikkailu!
Kun ensimäinen jää tällä tavoin heidän väliltään oli murrettu, käytti
Paul heti asemaa hyväkseen ja alkoi tunnustaa rakkauttaan Martalle.
Tämä kuunteli hartaasti ja silmät ummessa häntä.
— Te puhutte niin kauniisti, sanoi hän viimein, että en laisinkaan ihmettele, miksi kaikki kaupungin naiset ovat aivan hullaantuneita teihin.
— Hullaantuneita, sitä ei voi sentään sanoa, väitti Paul.
— Aivan varmaan. Minun luonani kävi eräänä päivänä kaupungin torvensoittajan Pirsdorffin vaimo. Hän on nilkku, kierosilmä ja laiha kuin humalasalko, mutta oli hänkin teidät huomannut. Ja tiedättekö, mitä hän sanoi kaupungin nuorten naisten opettelevan?
— En tiedä.
— Lausumaan teidän nimenne Moij niin, että samalla kuuluu muiskahdus. Se oli minun mielestäni niin hullunkurista, että koetin sitä vuorostani. Ja minä osasin heti!
— Te olette suloinen, suorastaan suloinen! sanoi Paul.
— Niin te sanotte, lausui Martta huokaisten, jospa miehenikin sanoisi samaa. Hän ei ajattele minua laisinkaan, aina vain valtiollisia asioitaan. Ja niistä minä en ymmärrä yhtään mitään. Eilen hän oli aivan raivoissaan. Koko illan hän oli levoton ja rauhaton ja puhui minulle, että hänen täytyy saada haltuunsa muuan vaarallinen vihollinen.
— Hänellä on siis vihollisia? kysyi Paul viattomasti.
— On, paljonkin, ainakin hän itse niin väittää. Hän sanoi eilen minulle, että ellei hän saa käsiinsä tuota miestä, niin hänen oma henkensä on vaarassa.
— Ja kuinka kävi?
— Tuo mies ajoi eilen linnan ohitse, ja silloin Konrad otatti hänet kiinni. Nyt hän on turvassa linnan vankilassa, ja mieheni on siis pelastettu.
— Mutta jos hän karkaa?
— Hän ei pääse karkaamaan. Vankilaan on vain yksi avain ja se on aina tuolla seinällä riippumassa samassa naulassa, johon illalla kaupungin porttien avaimet tuodaan. Vartija tulee hakemaan sen silloin, kun hän menee viemään vangille ruokaa.
— Vai niin. Kuka tuo vihollinen on?
— Mieheni ei sanonut hänen nimeään. Mutta mitä me hänestä puhumme, puhukaamme toisistamme. Sanokaa ihan suoraan, että liioittelette, kun sanotte rakastavanne minua. Ettehän tunne minua laisinkaan.
— Minä vakuutan, lausui Paul, että sen jälkeen kuin teidät ensi kertaa näin, en ole saanut unta silmiini, en ole ajatellut mitään muuta kuin teitä.
Samassa kuului askeleita portailta.
— Hyvä Jumala, mieheni! huudahti Martta. Jos hän näkee teidät täällä, niin hän surmaa teidät ja minut. Menkää piiloon, paetkaa!
— Se on myöhäistä! sanoi Paul nopeasti. Antakaa minun toimia, kyllä minä tästä suoriudun.
Konrad Gyllenstjerna astui sisään. Hän oli tuiman näköinen, karkeapuheinen, viidenkolmattavuotias mies.
— König sanoi tänne tulleen vieraita. Keitä täällä on? kysyi hän.
— Minä täällä vain olen, serkku, sanoi Paul makealla äänellä.
— Tervetuloa, serkku, sanoi maaherra, mutta minä en mitenkään voi muistaa, kuka te olette.
— Rouvanne täti ja minun äitini olivat pikkuserkut, sanoi Paul. Olen
Sigrid Sparre.
— Vai niin, vai niin. Rouvani suku on hyvin kirjava ja laajalle levinnyt. En tunne lähimainkaan kaikkia hänen heimolaisiaan vielä, sanoi maaherra ojentaen kätensä Paulille. Tervetuloa! Hauskaa, että nuoria naisia tulee Martan seuraksi, sillä hän valittaa täällä kovasti yksinäisyyttä.
— Ja yksinäisyys on aina vaarallinen nuorelle, kauniille naiselle, sanoi Paul veikeästi.
— Kuinka niin? kysyi maaherra.
— Saattaa niin helposti ruveta leikkimään toisten kuin oman miehensä kanssa.
— Martta on vielä niin nuori, ettei hän sellaista tee, sanoi maaherra.
Martta rouva oli miehensä tultua kalpeana seisonut paikallaan ja tuijottanut vuoroin häneen, vuoroin Pauliin.
— Onko rouvani edes tarjonnut teille viiniä tervetuliaisiksi? kysyi maaherra.
— Ei vielä, sanoi Paul. Ymmärrän sen varsin hyvin, sillä ensi ilossa tuskin muistimme, että sellaista onkaan maailmassa kuin ruoka ja juoma.
— Sellainen on korjattava heti, sanoi maaherra ja meni huoneessa olevan astiakaapin luo, otti siitä hopeisen maljan ja kaasi kannusta siihen viiniä.
Tänä aikana Paul kuiskasi Martalle:
— Olkaa iloisempi ja huolettomampi, muuten kaikki menee hullusti!
— Helppohan teidän on sanoa, joka voitte päästä karkuun, sanoi Martta, mutta minä onneton, joka jään mieheni valtaan heti, kun kaikki tulee ilmi. Teidän täytyy millä tekosyyllä tahansa päästä pois täältä.
— Minä menen, jos annatte minulle vankilan avaimen.
— Avaimen. Miksi?
— Tuo vangittu mies on minun ystäväni. Minä tahdon hänet pelastaa.
Ja siinä te saatte minua auttaa.
Mutta enhän minä voi pettää miestäni.
— Petos sinne tai tänne, kun pelastatte sen kautta nahkanne.
— Mutta jos hän huomaa avaimen kadonneen?
— Minä toimitan sen tunnin päästä takaisin. Annan vain ottaa siitä mallin ja valmistaa uuden itseäni varten. Siten ei kukaan tiedäkään teidän olleen osallisena hänen pakoonsa, kun oikea avain on täällä.
— Mihin kaikkeen te minut pakotattekaan!
— Suostutteko?
— Täytyyhän minun suostua!
Tämä keskustelu oli tapahtunut Martan ja Paulin välillä nopeasti ja niin hiljaa, että maaherra ei sitä kuullutkaan. Hän lähestyi malja kädessään Paulia ja tarjosi sen hänelle.
— Serkku on ystävällinen ja maistaa viiniä tervetuliaisiksi!
Kiittäen otti Paul maljan ja maistoi siitä. Kun maaherra vuorostaan vei maljan huulilleen, niin Paul seurasi katseillaan, miten Martta meni huoneen toiseen päähän ja otti sieltä naulasta suuren avaimen, jonka kätki pukunsa laskoksiin, ja sitten lähestyi heitä. Kun hän oli tullut Paulin viereen, pisti hän avaimen tämän käteen, ja sinä aikana, jona maaherra vei maljan pöydälle, kätki Paul avaimen hameensa taskuun.
Maaherra viittasi Paulia ja vaimoaan istumaan. Molemmat olivat aivan kuin tulisilla hiilillä. Paul ajatteli vain, miten pääsisi pakenemaan, sillä joka hetki hän pelkäsi tavalla tai toisella kaiken tulevan ilmi. Martta istui kalpeana ja rukoili ainoaa rukousta, jonka hän sinä hetkenä muisti, nimittäin hautauslukua.
Hetkisen puheltuaan Paul pyysi kohteliaasti anteeksi, että hänen täytyi kiirehtiä kaupungille, mutta maaherran pyynnöistä hän suostui palaamaan illemmalla linnaan ja jäämään sinne yöksi.
Ero oli hyvin sydämellinen. Gyllenstjerna suuteli uutta sukulaistaan, ja Paul teki samoin Martalle, jonka huulet olivat aivan kylmät.
— Jumalan kiitos! sanoi Martta itsekseen, kun ovi sulkeutui Paulin jälkeen.
— Ja nyt karkuun niinkuin lennossa, sanoi Paul nopeasti Napukalle,
joka portaitten yläpäässä häntä odotti. Minulla on vankilan avain.
Kun vain pääsemme täältä pois, niin kyllä sitten pelastamme nuoren
Fresen.
Kun hän juoksi portaita alas ja sitten kääntyi portille, näki hän siinä seisovan kaksi miestä. Hän tunsi molemmat; toinen oli kaupungin entinen raatimies, vanhuudenheikko ja höperö Barkhusen, ja toinen kaupungin tuomiokirkon tornin kellonsoittaja, ukko Trajanus.
Paulin aikoessa väistää miehiä töytäsivätkin molemmat häntä vastaan, ja pian olivat kaikki kolme maassa nurin niskoin. Nopeasti aikoi Paul nousta, mutta kaatuikin uudelleen, sillä vanha raatimies oli kaatunut hänen hameensa laahon päälle ja tarrasi nyt siihen kiinni.
— Mitä tämä on, mitä tämä on? höpisi ukko.
— Se on nainen, se on nainen! huusi kellonsoittaja.
— Mikä nainen se on, joka karkaa kirkkaalla päivällä, ihan kirkkaalla, valkoisella päivällä ihmisten päälle? sanoi raatimies ja veti hameesta täyttä voimaa.
— Onko hän humalassa? kysyi kellonsoittaja.
— Hyvät miehet, antakaa minun mennä! huusi Paul ja ponnisti eteenpäin, mutta turhaan.
Kellonsoittaja oli tarrannut hänen niskaansa kiinni ja siitä piteli häntä.
— Auttakaa herran nimessä! huusi Paul.
Napukka oli koettanut lykkiä raatimiestä syrjään, mutta tämä ei hellittänyt otettaan, vaan veti yhä kovempaa hameesta.
Samassa Paul näki erään sotilaan tulevan ja hän huusi:
— Kunnon sotilas, pelastakaa yksinäinen nainen, jonka kaksi vanhaa miestä tahtoo vietellä keskellä linnan pihaa.
Tämä väite oli niin röyhkeä, että molemmat ukot samassa päästivät otteensa irti ja Paul nousi jalkeilleen. Mutta samassa putosikin alas hame, joka oli ratkennut, ja hänen miespuolinen pukunsa tuli näkyviin.
— Sehän onkin mies! sanoi sotilas, joka oli Didrik König. Kuka täällä tällä tavoin ilveilee?
— Nyt olen hukassa, ajatteli Paul. Auta nyt, järki, minua, muuten menee kaikki ympäri kuin köyhän maailma!
Hän aikoi lähteä karkuun, mutta samassa olivatkin portilla vahdissa olleet sotilaat rientäneet saapuville ja ottivat Paulin kiinni.
— Vai niin, vai niin, sanoi ilkkuen Didrik. Kyllä minä ymmärrän, mitä tekemistä Paul Moijilla on tässä talossa. Mutta nyt ne tuumat menivätkin myttyyn!
Napukka, huomattuaan Paulin joutuneen kiinni, läksi pakoon.
— Ottakaa tuo poika kiinni, hän on samassa juonessa! huusi Didrik.
Mutta sitä oli helpompi sanoa kuin tehdä, sillä Napukka oli ketteräjalkainen ja kiisi minkä alta pääsi. Pari sotilasta läksi hänen jälkeensä tavoittamaan häntä, mutta turhaan.
Tänä aikana seisoi Paul hammasta purren kiukuissaan kahden sotilaan kiinnipitelemänä. Hän tiesi yrityksensä epäonnistuneen ja ajatteli vain, millä tavoin pelastaisi Martan joutumasta vaaraan.
Gyllenstjerna tuli rouvineen linnan portaille ja kysyi, mikä melun oli aiheuttanut. Muutamalla sanalla Didrik selitti kaiken. Gyllenstjernan silmät iskivät tulta hänen kuullessaan, mitä varten Paul oli tullut linnaan, ja huomatessaan, miten vaimonsa oli tavallaan ollut osallisena tähän kaikkeen. Hän etsi silmillään Marttaa, mutta tämä oli jo ennättänyt paeta huoneeseensa. Sinne päästyään hän vaipui tainnoksissa maahan.
Nyt kääntyi maaherran koko huomio Pauliin. Hän astui lähemmäksi ja karjaisi hänelle:
— Nyt ymmärrän koko tämän juonen! Vankilaan sinut suljen, ja kauan saat odottaa, ennenkuin sieltä jälleen ilmoille tulet. Tuokaa avain tänne!
— Avain on tässä, sanoi Didrik ja ojensi Gyllenstjernalle avaimen, jonka Paul oli Martalta saanut ja joka oli pudonnut hameen taskusta, kun muuan sotilas oli sen nostanut maasta.
— Tuuma oli oivallisesti laadittu, mutta myttyyn se meni, huusi maaherra. Ja nyt telkien taakse mies!
Sotilaat läksivät kuljettamaan Paulia vankitornia kohden.
V.
Mikon yritys.
— Nyt sitä kai saa isänsä majan hyljätä ja mennä vieraille maille, sanoi Napukka itsekseen, päästyään kaupungin puolelle turvaan piiloutumalla niihin sokkeloisiin katuihin, jotka olivat tuomiokirkon ympärillä.
Istuttuaan aikansa erään vajan katoksen alla ja arvellessaan, että kukaan ei häntä enää aja takaa, hän uskalsi hiipiä esiin ja varovasti silmäillen ympärilleen mennä Paul Moijin asuntoa kohden. Täällä hän toivoi tapaavansa Mikon, jonka hän tiesi olleen tietoisen siitä matkasta, mille Jokkim Frese oli aikonut lähteä ja joka niin perin surullisesti oli päättynyt.
Kauppiaan väentuvassa hän tapasikin Mikon rauhallisesti vetämässä haikuja piippunysästä. Napukka meni hänen luokseen ja vihkaisi hänelle:
— Isäntä tulisi minun kanssani hiukan erilleen näistä muista!
Mikko katsoi pitkään poikaan, nousi, naputti perskat piipustaan lieteen sen ohi mennessään ja asteli Napukan jälestä.
— Mennään Paul herran huoneeseen, sanoi Napukka. Siellä ei kukaan kuule meidän keskusteluamme.
— Mennään vaan, vastasi Mikko ja seurasi. Tultuaan Paulin huoneeseen ja suljettuaan visusti oven sanoi Napukka:
— Nyt on saavi nurinpäin ja taikina permannolla!
— Vai on, vastasi Mikko.
— Sekä Fresen herra että Paul herra istuvat nyt molemmat linnan kanakopissa kaakottamassa.
— Mitä sinä poika sanot! lausui Mikko ja tarttui kovasti kiinni
Napukan käsivarteen.
— Tulen juuri linnasta, jossa oli pihalla kova melu ja melske ja näin, miten…
Samassa kuului ovelle ankaraa jyskettä.
— Mikä paholainen siellä nyt on naputtelemassa? huusi Napukka.
— Avatkaa ovi! huusi karkea ääni oven takaa.
— Se on Samuel, se on Samuel! kiljui Napukka iloissaan ja riensi avaamaan oven.
Huoneeseen astui kummallinen olento, jonka kaulaan Napukka heti hyppäsi. Mies oli tavallista pitempi ja pelottavan laiha, oikea luuranko ihmiseksi. Yllään oli hänellä kulunut puku, jonka monista laikollisista kohdista saattoi päättää, että se oli saanut kestää monet sateet ja tuiskut. Hänen kupeellaan riippui pitkä miekka, joka toisinaan hänen kiivaasti liikahdellessaan solui hänen laihojen sääriensä väliin ja esti hänen käyntiään. Hän oli noin neljänkymmenenviidenvuotias.
Miehen naama oli laiha, silmät suuret ja ulospäin pullistuneet, nenä oli terävä ja riippui ylähuulen päälle, varjostaen pitkiä punertavia viiksiä, jotka roikkuivat suun kummallekin puolen. Leuassa oli likaisen värinen suippoparta.
— No, ukuli, sanoi Samueliksi nimitetty mies, missä on Paul herra?
— Missäkö, vastasi Napukka, joka roikkui hänen kaulassaan. Hän on joutunut hiirenloukkuun.
— Minä aivan tyrmistyn, sanoi Samuel. Kuka on uskaltanut sellaisen miehen kuin Paul Moijin pistää lukkojen taakse?
— Maaherra sen on tehnyt.
— Me menemme ja otamme hänet siitä lävestä pois!
— Nuori Frese on siellä myöskin hänen seuranaan. Paul herra ei tule, ellemme pelasta heitä yhdessä.
— Vaikka siellä olisi viisikymmentä, niin kyllä minä linnan muurien sisältä otan heidät! sanoi Samuel.
— Nyt sinä, roikale, taas puhut tyhmyyksiä, sanoi Napukka. Älä siinä kerskaile, vaan keskustele tämän miehen kanssa, joka on Paul herran ystävä samoin kuin mekin molemmat, miten toimimme.
Samuel katsoi Napukan viittauksesta Mikkoon.
Tarkastus oli varmaankin Mikolle edullinen, sillä Samuel ojensi hänelle kouransa ja pusersi lujaa miehen kättä. Ja näin he solmivat ystävyyden heti ensi näkemällä.
— Ja nyt sinä heti kerrot, mitä täällä on tapahtunut, sanoi Samuel kääntyen Napukan puoleen.
— Pianhan ikävät asiat kertoo! vastasi Napukka.
Hän kertoi nyt tarkkaan kuuntelevalle Samuelille Fresen hommista, kuinka hän oli joutunut vangiksi, ja kuinka Nike oli teljennyt oman poikansa kellariin, kuinka Paul oli koettanut vapauttaa ystäväänsä, ja kuinka he molemmat viimein olivat joutuneet linnan vankityrmään.
Siinä he nyt yhdessä istuivat neuvottelemassa, ja monta tuumaa laadittiin, mutta mikään ei herättänyt Mikon täyttä luottamusta.
— Varmin keino on aina väkivalta, sanoi Samuel. Me menemme linnaan Matin reiän kautta, sitä vedenalaista käytävää myöten, joka päättyy tänne aivan lähelle.
— Käytävän kaupunginpuoleisessa päässä on vartija, sanoi Mikko.
— Me tapamme sen! huusi Samuel.
— Linnanpuoleisessa päässä on suuri ovi, jossa on isot lukot, jatkoi
Mikko.
— Me rikomme sen!
— Sen takana on vartija.
— Me tapamme senkin!
— Ennenkuin ensimäinen vartija on surmattu, lukko murrettu auki ja toinen vartija heittänyt henkensä, niin on jo syntynyt sellainen melske, että koko kaupunki sen kuulee, sanoi Mikko. Ja kun olemme linnan pihalla, niin emme vielä tiedä, missä vangitut ovatkaan. Jos jotain tahdomme saada aikaan, niin ensin on päästävä siitä selville.
Mikko oli tämän kaiken sanonut harvaan ja tyynesti, niinkuin hänen tapansa oli puhua.
Samuel myönsi tämän kaiken oikeaksi ja hieroi päätään löytääkseen tuuman, jonka avulla voitaisiin päästä selville siitä, missä molemmat vangit olivat.
Napukka keinon keksi ja ilmoitti sen toisille.
— Me emme pääse linnaan kenenkään huomaamatta pääportista, siis on mentävä muurin yli. Mukavin tie on Revonhännän puoleinen muuri. Siinä on kaikenlaisia rakoja, niin että kyllä sitä myöten pääsee kiipeämään.
— Mutta vartijat! sanoi Samuel. Nehän ovat muurilla ja huomaavat kaiken.
— Olen minä sitäkin ajatellut, sanoi Napukka. Meidän täytyy panna toimeen linnan toisella puolen sellaista, että jokainen rientää sitä katsomaan. Silloin voi kenenkään huomaamatta kiivetä linnanpihaan. Ja kun kerran siellä on, niin voi aina ottaa yhdestä ja toisesta seikasta selkoa.
— Millä tavoin tuo huomio olisi herätettävä? kysyi Samuel.
— Siihenkin minulla on oma tuumani, vastasi Napukka. Pormestari Hannu Schmidtillä on kesy kettu. Me varastamme sen ja viemme jäälle. Sinä, Samuel setä, joka olet muutenkin tavoissasi ja olossasi merkillinen, saat kuljettaa sitä. Sitten sidomme sen häntään tappuroita suuren tukon ja sytytämme tuleen. Siitäkös illan hämärässä tulee sellainen iloinen valkeus, että kaikki linnasta ryntäävät sitä katsomaan. Ja kun ihmetys on oikein suuri, niin kiipeän minä Mikon kanssa linnaan.
— Suurenmoinen tuuma, sanoi Samuel. Sen pojan ajatus juoksee aivan hyrränä. Kyllä minä kettua jäällä tanssautan niin, ettei sen paremmin karhuntanssittaja sitä tee Lappeen markkinoilla.
Matti istui tyynenä kuunnellen ehdotusta. Kun hän oli sen joka puolelta ajatuksissaan punninnut, niin hän lausui mielipiteensä. Hän suostui tuumaan, mutta sillä ehdolla, että hän yksinään kiipeää muurin yli. Kun Napukka tahtoi kaikin mokomin ottaa retkeen osaa, niin sanoi Mikko, että yhden täytyi jäädä laatimaan uusia tuumia, jos tämäkin osoittautui tehottomaksi.
Illalla tuuma toteutettiin. Kun Samuel pitkänä ruipelona asteli jäälle taluttaen kesyä kettua sen kaulaan pannusta hihnasta, niin seurasi häntä suuri poikalauma huutaen ja meluten. Kettu oli tottunut ihmisten seuraan ja vain näytteli hampaitaan pojille, kun nämä tuontuostakin nappasivat sen tuuheaan häntään käsiksi.
Linnan lähelle jäälle tultuaan sitoi Samuel ketun häntään suuren tappuratukon, joka oli hänen kainalossaan. Tämä toimitus ei ollut muuten mahdollinen kuin siten, että hän otti ketun pään sääriensä väliin ja sitten sieppasi hännän käteensä. Pojat remusivat ja huusivat jäällä niin, että kaupungin asukkaita alkoi tirkistellä kaupungin portilta ja Siikaniemen puolelta, ja jo näkyi linnan muurillakin toinen utelias pää toisensa vieressä.
Ja sitten Samuel sytytti tappurat tuleen.
Kettu läksi heti täyttä vauhtia karkaamaan, ja pojat huusivat riemusta. Kettu juoksi ensin hädissään sinne ja tänne, sitten se ryntäsi kaupunkia kohden, mutta kun pelättiin koko kaupungin syttyvän tuleen, niin pantiin portti heti kiinni. Nyt kääntyi kettu linnaa kohden ja yritti sinne. Siellä syntyi suuri hälinä, ja koko linnan väestö oli liikkeellä. Kun ei kettu tännekään päässyt turvaan, niin se alkoi aivan linnan lähellä kiemurrella itseään lumessa sammuttaakseen palavan tukon. Tätä leikkiä kesti jokseenkin kauan, ja se käänsi linnassa olevien kaiken huomion puoleensa.
Napukka oli tullut toisten poikien joukossa jäälle ja katsellessaan tätä ketun piehtaroimista sanoi Samuelille hiljaa:
— Niin se tekee aivan kuin tilauksesta tekisi. Kyllä minä sille tänä iltana vielä syötän kokonaisen kanan.
Viimein sammui tappuratukko ja kettu läksi juoksemaan kaupunkia kohden, ensin hampain kiskottuaan tukon hännästään.
Paulin huoneessa odottivat Samuel ja Napukka Mikon paluuta. Ajan kuluksi kertoi Samuel matkoistaan, joilla hän oli ollut. Eiväthän nuo matkat mitään aivan rehellisen miehen matkoja olleet, sillä moni varkaus ja kaikenlainen muu pahanteko oli niiden sisältönä, mutta ihastuksella Napukka niitä kuunteli.
Samuel oli ollut Turussa jonkun vuoden ylioppilaana ja sitten sotilaana, joka ei missään joukossa ollut pysynyt kauaa aikaa. Hän joi liikaa, ei ollut aivan rehellinen, ja kun hän sai hiukan humalaa päähänsä, oli hän niin kerskaileva, että toisia aivan hirvitti. Hän oli jättänyt sotilaallisen ammattinsa, vaikka hän yhä kantoikin miekkaa, ja oli ollut jo parisen vuotta Paulin asioita hoitamassa pitkin Savoa ja Hämettä. Hän puijasi talonpoikia Paulin eduksi, osteli tervaa etukäteen ja maksoi siitä vähemmän kuin mitä kruunu määräsi. Hän tunsi kaikki seudut ja kaikki varakkaimmat talonpojat. Napukkaan hän oli kovasti kiintynyt, ja jokaiselta matkaltaan hän aina toi jotain tuliaisiksi lemmikilleen.
Heidän odoteltuaan pitkän aikaa ilmestyi Mikko viimein. Hän oli kiivennyt linnan pihaan, oli siellä harhaillut sinne ja tänne ja pujahtanut sisään vankitornin ovesta, joka oli kuudentoista ratsumiehen rintahaarniskalla raudoitettu, vähän sen jälkeen kuin vartija pujahti katsomaan, mikä melu jäällä oli. Vankihuoneen lattiassa oli luukkuovi, jonka alta Mikko oli kuulevinaan ääniä. Hän alkoi huutaa ja Paul vastasi. Samassa vartija tuli ja ajoi Mikon pois.
Nyt ei ollut enää mitään muuta jälellä kuin keksiä keino, minkä avulla päästään torniin, ja miten tuodaan vangit vapauteen.
— Kun kerran tiedämme, missä he ovat, sanoi Napukka, niin on ihme ja kumma, ellemme heitä sieltä tuo poiskin. Ja minä lupaan ja vannon, että minä tämän kaiken kyllä niin järjestän, että tässä huoneessa vielä kaikin yhdessä istumme ja iloitsemme.
— Tuo poika puhuu melkein yhtä suurellisesti kuin minäkin, sanoi Samuel nauraen. Mutta kun hän kerran jotain lupaa, niin hän sen pitääkin, jota minä en aina tee.
VI.
Tyrmässä.
Kun raskas luukku rämähti Paulin yläpuolella kiinni, niin hän alkoi hapuella eteenpäin. Astuttuaan muutaman askeleen kuuli hän äänen sanovan:
— Kuka siellä?
Paul tunsi heti äänen ja vastasi:
— Minä, Paul Moij, täällä olen, nuori herra Frese, ja pyydän anteeksi, kun näin tulen häiritsemään teitä.
— Hyvä Jumala, mitenkä tekin tänne olette joutunut?
— Liian vilkkaan mielikuvitukseni rangaistukseksi.
— Kuinka niin?
— Keksin mielestäni oivallisen keinon vapauttaakseni teidät täältä ja nyt olenkin itse joutunut ansaan.
— Nuo tärkeät paperit, ne ovat kai sentään pysyneet joutumatta maaherran käsiin?
— Ne ovat Mikko Heikinpojalla, ja tiedän, että hän ei niitä päästä huostastaan muuten kuin henkensä keralla.
— Hän teki täydellisesti luotettavan vaikutuksen, ja olenkin ollut noiden syytöspapereitten suhteen aivan rauhallinen. Mutta niillä ei ole mitään tehoisaa voimaa, ellei niitä viedä Tukholmaan sellaisen miehen käsiin, joka voi toimia tämän maan hyväksi.
— Sen käsitän kyllä, sanoi Paul. Mutta sitä varten on meistä jommankumman, tai vaikkapa molempienkin, päästävä tästä vankilasta pois.
— Se voi kestää hyvinkin kauan.
— Sitä en usko.
— Teillä on siis jo pakokeino keksittynä?
— Ei ole.
— Mitenkä siis voitte noin sanoa?
— Sattuma toi meidät tänne ja sattuma kyllä meidät auttaa vapaaksikin. Minä olen sattuman kanssa aina ollut erinomaisessa sovussa. Se vilkuttaa minulle aina silmää silloin, kun menee ohitseni. Ja minä tartun siihen ja hyödyn aina. Sattuma on nainen, ja minä olen aina kaiken naisellisen kanssa tullut erinomaisen hyvin toimeen.
Jokkim purskahti nauruun kuullessaan Paulin puheet.
— Te taidatte olla erinomaisen iloinen ihminen, sanoi hän.
— Olen iloisuudella ainoastaan vuorattu, vastasi Paul.
— Kuinka niin?
— Pohjaltaan on luonteeni hyvin vakava, sanoi Paul, vaikka kukaan ei sitä tahdo uskoa. Iloisuus on ainoastaan jonkinmoisena vuorilautana. Sen alla on kyllä lujaa ja varmaa perustaa, sen takaan.
Iloinen keskustelu haihdutti miesten mielestä hetkiseksi kaiken alakuloisuuden. Paul johtui, kertoessaan käynnistään Martta rouvan luona, juttuamaan kaikenlaisista seikkailuistaan naisten kera, ja toinen hupaisa kasku seurasi toistaan.
— Niin ikävää kuin onkin tällainen vankityrmässä istuminen, niin on siitä kuitenkin se hyöty, sanoi Jokkim, että meillä on tilaisuus lähemmin tutustua toisiimme.
— Samaa minäkin tässä olen ajatellut, vastasi Paul. Olen kauan kaivannut sopivaa seuraa itselleni, löytämättä sitä. Nyt olen kohdannut teidät ja siksi aionkin riippua kiinni teissä siksi, kunnes minuun väsytte ja ajatte minut luotanne pois.
— Minä käsitin, että teillä on seuraa vaikka kuinka paljon, sanoi
Jokkim.
— On kyllä, mutta melkein aina sellaista, jota minä joko huvitan tai käsken. Ja siihen sellaiseen väsyy ajan mittaan. Ja sitten naiset! Kun mies helposti voittaa naisten suosion, ei hän sille pane enää mitään arvoa. Nainen on ajankulu, ei muuta.
— Olemme molemmat olleet kauppa-asioissa, sanoi Jokkim, ja siksi sallikaa minun tehdä teille pieni vertaus sen perusteella. Kauppa-asioissa on usein paljous edullisempi kuin laatu, sillä paljoudella voi pettää ostajan. Rakkaudessa paljous pilaa laadun!
Näin puhelivat miehet vankilan pimeydessä. Kohteliaita ja huomaavaisia he olivat toisiaan kohtaan, niin huomaavaisia, että kun Paul vähäksi aikaa otti takkinsa yltään, hän sen johdosta pyysi anteeksi tyrmätoveriltaan.
— Niin hauskaa kuin seuranne onkin, sanoi Paul, niin kaipaan kuitenkin vapauteen. Paljoa mieluummin keskustelisin kanssanne silloin, kun saisin nähdä kasvonnekin. Ihminen on vasta silloin toisen seurassa kotonaan, kun katse yhtyy katseeseen ja siitä voi lukea kaiken sen, mille ei ole sanoja keksitty.
— Kukaan ei tiedä täälläolostamme, sanoi Jokkim. Kuinka siis kukaan voi ryhtyä puuhaamaan vapautustammekaan?
— Teidän poissaoloanne ei varmaankaan kaivata, sen tiedän siitä, että itse olin kyselemässä ja omaisenne uskovat teidän lähteneen länttä kohden. Mutta minun poissaoloni kyllä huomataan, sillä olen jokaisen viikonpäivän luvannut jollekin neitoselle. Kun minua ei kuulu, niin syntyy tietysti suuri kysely, ja lopulta tulee kaikki ilmi. Olen aivan varma siitä, että naiset panevat toimeen täydellisen sotaretken vapauttaakseen minut…
Vanginvartija avasi lyhty kädessään luukkuoven ja laski nuoralla vasun vangeille. Vasussa oli paistettu pyy ja olutruukku.
— Mistä tämä ylellisyys tulee? sanoi Paul.
— Armollinen rouva lähetti kaikessa hiljaisuudessa nämä, sanoi vanginvartija.
— Sotaretki on alkanut! sanoi Paul nauraen.
Kääntyen Fresen puoleen hän jatkoi:
— Enkö ollut oikeassa? Vanginvartijan poistuttua sanoi Paul:
— Naisten pelastamiskykyyn en kuitenkaan luota täydellisesti, sillä vaaran hetkenä nainen aina hätääntyy. Mutta Napukan uskon toimivan tänä hetkenä eduksemme. Se poika on viisaampi kuin kukaan arvaakaan. Ja jos hän ilmestyy tuolle luukkuovelle, niin en siitä laisinkaan hämmästy. Hän on vangitsemisenne johdosta jo osoittanut sellaista harvinaista kekseliäisyyttä, että vähällä piti, etten olisi niin hienon hienoa älykkäisyyttä ymmärtänytkään.
Ja Paul kertoi, miten Napukka oli pakottanut Paulin varastamaan kukon ja kanan isäntänsä tallista.
— Kun olen varma siitä, että jokseenkin pian pääsemme täältä vapaiksi, sanoi Paul, niin käyttäkäämme aikaa hyväksemme tuumiaksemme, millä tavoin Tukholmassa pääsemme toiveittemme perille ja saamme hallituksen silmät näkemään, millainen mies on Viipurin maaherrana.
— Kuningas on vielä lapsi, sanoi Jokkim. Ainoa mies Ruotsissa, jolla todellakin on rakkautta Suomea kohtaan, on Pietari Brahe. Hän kuuluu holhoojahallitukseen ja on sen arvokkain ja mahtavin henkilö. Hänelle voimme puhua kaikki suoraan. Jos meillä on todistuksia näytettävinä, niin on voittomme varma. Ruotsin täytyy entistä enemmän ottaa varteen tämä maa ja sen kansa. Me emme ole ainoastaan Ruotsin sotaväen hankkija ja verojen maksaja, vaan on meillä oikeuksiakin. Ne Ruotsi niin mielellään unohtaa. Ruotsin puolella on niin paljoa helpompi tulla toimeen, että laumoittainhan viime vuosikymmeninä on muuttanut ihmisiä täältä lahden toiselle puolen. Minä en voisi sitä tehdä. Minulla on yksi ainoa maa omani, se, jossa olen syntynyt. Minä en voi siitä erota, en voi sitä heittää pois.
Hänen äänensä värisi voimakkaasta sisällisestä liikutuksesta.
Paul tarttui lujasti hänen käteensä ja pusersi sitä.
— Minä olen vieraassa maassa syntynyt, sanoi hän. Olen oksa, joka olen istutettu uuteen maahan, ja tunnen siinä hyötyväni. Minä en kuitenkaan aina jaksa uskoa kylliksi voimakkaasti, auttakaa te minua silloin, kun tulen heikoksi.
Tyrmässä oli kauan aikaa aivan hiljaista, kun molemmat miehet istuivat pahnoilla ja lujasti puristivat toistensa kättä, kumpikin vannoen sielussaan valan, että he eivät toisiaan minään vaaran hetkenä tule hylkäämään.
VII.
Napukan toimet.
Seuraavana päivänä Napukka läksi pienelle tarkastusmatkalle aivan yksinään. Lähellä Borchardtin taloa oli vallituksen takana lautakatoksen suojassa sen käytävän suu, jonka kautta kaupungista vaaran hetkenä saatettiin päästä salmen alitse linnaan. Käytävän suulla istui vahti, koettaen lammasnahkaturkkiin käärittynä pysyä lämpimänä.
— Jos pakkanen tulee tiukemmaksi, niin silloin olen hyvällä alulla, tuumi Napukka.
Usein ennenkin oli Napukka tullut tälle paikalle keskustelemaan vahtisotilaitten kanssa ja tuonut heille kapakasta milloin mitäkin suuhun pantavaa. Kun hän nyt ilmestyi, niin oli hänen kainalossaan ravintolan vanha kollikissa.
— Minne sinä tuota elukkaa roikotat? kysyi vahdissa oleva sotilas.
— Pahojahan minulla on mielessä, vastasi Napukka viattomasti. Aion opettaa sitä ottamaan kiinni rottia, jotka tuossa käytävässä asustavat.
— Sinne et pääse, sanoi sotilas. Sinne pääsy on ankarasti kielletty. Miksi minä muuten tässä istuisin palelemassa, jos sinne saisi mennä kuka tahansa. Sitten eilispäivän on annettu aivan tiukka määräys, että jokainen, joka yrittää tästä käytävästä mennä sisään, on vaikka tapettava, ellei muulla keinolla saa häntä seisahtumaan.
— Olenhan minä ennenkin siellä ollut, sanoi Napukka. Mikä hätä nyt on, kun ei sinne päästetä enää ketään?
— En tiedä mitä maaherra pelkää, vastasi sotilas.
Napukka kääntyi menemään ja sanoi:
— Ei sitten mikään muu auta kuin mennä tämän jalon elukkani kanssa muualle harjoittamaan metsästystä.
— Älähän mene nyt heti, poika, pois, sanoi sotilas, vaan jää tänne minua vähäksi ajaksi hauskuuttamaan. Minä kerron sinulle kyllä kaikenlaisia hupaisia juttuja siitä, mitä olen ulkomailla sattunut näkemään.
Napukka istui sotilaan viereen, ja tämä alkoi haastella matkoistaan Saksaan ja Hollantiin. Hän kertoi suurista kaupungeista ja kertoi ihmeellisistä eläimistä, joita oli sattunut näkemään Alankomaissa, minne niitä kaukaisilta mailta oli tuotu. Hän kertoi nähneensä ihmeellisiä petoja ja kummallisia lintuja, joista muuankin, jota papukaijaksi sanottiin, osasi puhua. Mies, joka sitä oli näyttänyt rahan edestä, oli ansainnut suuret summat.
— Minunkin pitäisi saada sellainen ihme-elävä, jota voisin rahan edestä näyttää, sanoi Napukka, jonka päässä kertomusta kuullessa oli syntynyt ihmeellinen tuuma.
— Ei niitä tänne asti tuoda, sanoi sotilas. Kyllä sinä saat tyytyä tämän maan eläimiin.
— Mutta jos minä laittaisin tästä vanhasta kollikissasta uuden ja ihmeellisen eläimen, sanoi Napukka.
— Millä tavoin?
— Panisin sille siivet ja sitoisin suuren pyrstön sen häntään. Eiköhän jokainen tulisi katsomaan sellaista eläintä, joka ei olisi kissa eikä lintu, vaan molemmat yhtaikaa?
— Totta totisesti tulisikin.
— Pidähän tätä, niin minä menen noutamaan meiltä metson siivet ja pyrstön.
Napukka laski kissan sotilaan käsivarsille ja läksi kiireimmän kautta juoksemaan. Ensiksi hän livisti Paulin huoneeseen, jossa Mikko ja Samuel istuivat tuumimassa.
— Nyt minulla on keino tiedossa, millä pääsen linnaan, huusi Napukka hengästyneenä.
— Mikä se on, kysyivät toiset?
— Sen saatte nähdä vielä tänä iltana. Tänään me pimeän tultua menemme linnaan ja tuomme miehet pois.
Näin sanottuaan hän livahti ovesta pois omaan kotiinsa. Pian hän sieltä palasi tuoden metson siivet ja pyrstön, jotka hän Maikulta oli kerjännyt, sekä narua.
Sotilaan luokse tultuaan, joka oli pannut kissan turkkinsa alle lämpimiin, hän innostuneena alkoi selittää, että nyt se ulkomaanelävä tehdään yksissä. Sotilas alkoi nauraa ja auttoi Napukkaa sitomaan kiukkuisesti pyristelevän ja vimmatusti raapivan kollin hartioihin metson siivet ja häntään pyrstön. Kun ihme-elävä näin oli saatu valmiiksi, otti Napukka sen syliinsä ja seisoen maanalaisen käytävän suulla laski kissan aivan kuin epähuomiossa maahan. Kissa läksi heti täyttä kyytiä pakoon käytävään.
— Sinne se meni ja sinne katosivat ansiot! ruikutti Napukka. Minun täytyy mennä ottamaan se kiinni, ennenkuin rotat sen syövät ilmi elävältä, kun se noissa siivissään ei osaa pitää puoliaan.
— Käytävään ei saa päästää ketään! sanoi sotilas.
— Mutta eihän kukaan tiedä minun sinne menneen, sanoi Napukka. Ethän voi antaa viattoman elukan kuolla sellaisella surkealla tavalla!
Huomatessaan sotilaan alkavan miettiä sanoi Napukka hiljaa.
— Jos päästät, ja miksi et päästäisi, kun ei kukaan meitä kuitenkaan näe eikä kukaan tiedä minun siellä käyneen, niin sieppaan isäni kellarista pullon oikein hyvää viiniä ja kuljetan iltahämyssä tänne.
Tämä lupaus teki vilusta värisevään mieheen heti vaikutuksensa. Hän vilkaisi ympärilleen, ja kun ei lähettyvillä ollut ketään, niin hän kuiskasi:
— Mene sitten sukkelaan ja hae kollisi pois! Napukka livahti käytävään.
Päästyään portaita alas saapui hän pimeässä salmen-alaiseen osastoon, joka oli rakennettu paksuista paaluista. Vettä tihkui paalujen välistä, ja käytävän pohja oli jäätynyt iljangoksi. Napukka tapasi piankin kissan, joka kynsin hampain repi koristuksiaan pois. Mutta poika ei hänestä välittänyt, vaan asteli yhä eteenpäin. Viimein hän saapui käytävän päähän, nousi liukkaita kiviportaita ja tuli tammiovelle.
Hän tutki ovea. Se oli lukossa.
— Kyllä tämän jollain rikotuksi saisi, ajatteli hän, mutta toisella puolella on varmaankin vahti, ja siitäkös syntyy taas melske ja mellakka.
Hän palasi peläten sotilaan tulevan levottomaksi hänen viipymisestään, koppasi matkalla kissan syliinsä ja saapui käytävän kaupunginpuoleiseen päähän.
— Siellä se kissa luisteli liukkaalla jäällä, sanoi hän päästyään sotilaan viereen. Se oli paennut aivan perimpään sopukkaan, suuren oven luo. Jos se olisi ollut auki, niin kylläpä sitten olisi saanut tätä elukkaa hakea.
— Ole huoleti, se ovi on aina kiinni, ja avain on minun taskussani, sanoi sotilas.
— Vai niin, sanoi Napukka siihen aivan kuin ohimennen, mutta hänen silmissään välähti omituinen tuli. Minä menen nyt, mutta kyllä palaan illalla, kun ei kukaan huomaa, ja silloin tuon sellaista viiniä, että on aivan kuin tuli kiertäisi suonissasi.
Maiskuttaen suutaan ja vilkaisten sotilaaseen veitikkamaisesti hän läksi juoksemaan pois roikottaen kollia kainalossaan.
Hän aikoi poiketa Paulin asuntoon ilmoittamaan Matille ja Samuelille, mihin tuloksiin hän oli tullut ja mitä hän aikoi, mutta samassa heräsi hänessä uusi ajatus.
— Mitähän, jos aivan yksin hommaisin koko tämän jutun! Kylläpä
Paul herra tulee iloiseksi, kun hän vapaudestaan saa minua kiittää!
Osaanhan minä tässä yksinkin toimia.
Iltahämärässä Napukka hiipi isänsä kellariin varastettuaan hänen avaimensa ja toi sylissään kokonaista kuusi viinipulloa parasta mehua, mitä siellä oli. Pullot hän kätki vasuun ja se kainalossaan hän läksi astelemaan maanalaisen käytävän suuta kohden.
Sotilas otti hänet suurella riemulla vastaan. Pian oli pullo hänen suunsa kohdalla ja hän otti siitä oikein tuntuvan kulauksen. Napukka tunsi jokaisen viinilajin vaikutuksen ja tiesi tämän voimakkaimmaksi. Pian oli humala noussut vahtisotilaan päähän, hän tuli tunteelliseksi ja alkoi kertoa Napukalle elämäntarinaansa ja onnetonta rakkauttaan.
— Kummallista, sanoi Napukka, miksi te miehet aina humalassa puhutte naisista! Onhan maailmassa muutakin kuin naiset.
— Sinä et vielä tiedä, mitä nainen on, sopersi sotilas. Hän on elämän tunkiolla kasvava ruusunnuppu, jonka lemu miehen päätä pyörryttää.
— Kylläpä sinä kestät paljon, ajatteli Napukka nähdessään, ettei sotilas tullut aivan tajuttomaksi, niinkuin hän oli odottanut.
Näin hän istui ja usutti sotilasta juomaan yhä enemmän, ja pian olikin väkevä viini tehnyt toivotun vaikutuksen, sotilaan pää retkahti rinnalle ja hän alkoi kuorsata.
Silloin Napukka alkoi kopeloida hänen taskujaan ja löysi avaimen. Varovaisesti hän sen sieppasi ja pujahti käytävään. Tultuaan oven luo hän avasi sen. Hän seisoi paikallaan ja odotti. Ei kuulunut hiiskaustakaan.
— Aijai, sanoi Napukka, kuinka ne ovat huolimattomia, kun eivät olekaan tänne panneet vartijaa.
Hän tuli linnan pihalle ja hiipi vankitorniin, jonka ovi oli raollaan. Tornin sisällä istui vartija.
Sotilas otti lyhyn, valaisi sillä Napukkaa ja kysyi:
— Kuka sinä olet?
— Hiljaa, sanoi Napukka, ei saa huutaa, ettei kukaan kuule. Se toinen sotilas siellä Matin-reiän toisessa päässä tilasi viiniä itselleen, antoi minulle avaimen ja käski tuomaan tännekin.
— Se on kunnon mies, kun pakkasessa muistaa toveriaan, sanoi sotilas.
— Tässä on, sanoi Napukka ja ojensi pullon sotilaalle.
Pian alkoi viini vaikuttaa vilustuneessa miehessä. Ensiksi hän kiitteli Napukkaa ja tahtoi aivan välttämättömästi syleillä häntä kiitollisuuttaan osoittaakseen.
Sitten hän vaati poikaa istumaan viereensä ja alkoi kertoa elämäntarinaansa.
— Jos tätä jatkuu tällä tapaa, ajatteli Napukka, niin mitä ihmeitä minä saankaan kuulla!
Mies pääsi viimein elämäkertansa loppuun, jota ladellessaan hän tavantakaa kysyi Napukalta:
— Ymmärrätkö, kai sinä ymmärrät? Ja Napukka vastasi joka kerta:
— Ymmärrän, aivan kuin olisi omaa elämääni. Toinen pullollinen sai sen aikaan, että sotilas alkoi kertoa heilastaan, joka oli hänet hyljännyt ja mennyt toisen kanssa naimisiin.
— Ne ovat aivan merkillisiä, ajatteli Napukka, kun ne kaikki tarraavat naisiin humalaan tultuaan.
Napukan täytyi juottaa kolmaskin pullollinen tälle miehelle, ennenkuin hän väsyi siksi, että vaipui uneen. Napukka odotti. Kun miehen hengitys kävi tasaiseksi ja hän alkoi kuorsata, arvasi poika otollisen hetken tulleen ja naputti luukkuovelle tavalla, jonka Paul hyvin tunsi.
— Kuka siellä on? kysyi vähän ajan päästä Paulin ääni.
— Napukka, kuiskasi poika. Odottakaa! Hän kopeloi vartijan taskuja aivan hiljaa ja löysi avaimen, jolla luukkuoven lukko aukeni. Tämän jälkeen hän heitti vartijan vieressä olevan köyden alas ja pian olivat ystävykset nousseet sitä myöten Napukan rinnalle.
— Nyt pian pakoon, ennenkuin kukaan aavistaa mitään! sanoi Napukka.
Hän kulki edellä ja Paul sekä Jokkim hänen jälessään.
Napukka johti molemmat miehet Matin-reiän suulle, he sulkivat oven ja ottivat avaimen pois.
Käytävän toisessa päässä oleva sotilas oli vaipunut sikeään uneen.
Napukka pisti avaimen hänen taskuunsa, ja kiireesti läksivät Paul,
Jokkim ja Napukka astelemaan Borchardtin taloa kohden.
Mikon ja Samuelin riemu oli suuri heidän tavatessaan taas vankilasta vapaiksi päässeet nuoret miehet.
— Meidän täytyy vielä tänä iltana, ennenkuin kaupungin portit suljetaan, päästä pois. Sinä, Mikko, saat mennä noutamaan hevosesi tänne Siikaniemen puolelta.
Sanaakaan sanomatta Mikko läksi. Hänen mentyään meni Paul puhuttelemaan isäntäänsä, Antonius Borchardtia, ja sopivasti sanansa sovittaen sai tältä luvan lähteä omissa asioissaan joksikin aikaa Viipurista. Hänen palatessaan huoneeseensa puhelivat Jokkim ja Samuel, jonka syliin Napukka oli nukkunut.
Hiljaa laski Samuel pojan sylistään vuoteelleen ja varpaillaan hiipivät he huoneesta pois. Mutta ovella kääntyi Jokkim vielä pojan luo, kumartui hänen puoleensa, ja kuului heikkoa kilinää, kun hän laski pojan viereen suuren joukon kirkkaita hopearahoja.
Pihalle tultuaan ja lähestyessään Mikon rekeä sanoi Paul:
— Nyt meidän on mentävä niin, ettei linnasta kukaan huomaa matkaamme. Paras keino on, että menemme me kolmisin suullemme reen pohjalle, Mikko peittää meidät, ja jos linnasta joku huomaakin tämän reen, niin arvelee hän ainoastaan Mikon kuljettavan kauppatavaroita.
Niin tehtiin, ja hiljalleen ajoi Mikko kuormaansa Borchardtin pihalta, kääntyi torille ja siitä kaupungin portille ajaen kaakinpuun ohitse. Päävahdista tuli sotilas kysymään, mikä kuorma siinä oli.
— Tavaraahan tässä ainoastaan kuljetetaan, sanoi Mikko tyynesti, koska tulen tuolta Borchardtin talosta.
— Anna mennä! sanoi sotilas. Mikko ajoi kuorman jäälle.
Linnan ohi ajettaessa huusi portilla oleva sotilas:
— Seis! Mitä reessäsi on?
— Kauppatavaraahan täällä on, sanoi Mikko. Hän pysähtyi, kaivoi taskustaan piipun, pisti siihen tupakkaa, tarjosi sitä sotilaallekin, joka omasta taskustaan otti nysänsä. He puhelivat hetkisen kovasta pakkasesta ja oivallisesta rekikelistä. Sitten Mikko nykäisi ohjaksista ja alkoi ajaa hitaasti eteenpäin.
Siikaniemen puolella pysäytti tullivartija paaluaitauksessa olevan Riihimäen portin luona hänet vielä kerran. Mikko kertoi reessään olevan ainoastaan tullattua tavaraa ja pisti miehen kouraan yhden niistä viinipulloista, jotka Napukan vasuun olivat jääneet. Mies toivotti hänelle hyvää matkaa, ja Mikko läksi ajamaan hiljalleen eteenpäin. Etäältä kuului tuomiokirkon tornista kellon lyöntejä. Matkamiehet tiesivät, että silloin portit suljetaan.
— Kyllä minä laiha olen, mutta laihemmaksi luulen tulleeni tässä maatessani kuorman alimmaisena, sanoi Samuel, kun he nousivat turvallisen matkan päähän päästyään reen pohjalta. Se viinipullon antaminen minua harmitti! lisäsi hän. Minä jo aioin nousta ja olisinkin noussut, ellei joku olisi niin vietävästi nipistänyt kintustani.
— Minä se olin, sanoi Paul, sillä tunnen hyvästi luontosi ja arvasin heti, mitä mielessäsi liikkui.
— Ja minne meidän matkamme nyt oikeastaan suuntautuu? sanoi Samuel. Olen tässä ollut sellaisessa touhussa, etten ole tullut kysyneeksi sitä.
— Tukholmaan, vastasi Paul.
— Ja minkä tähden sinne asti näin talvipakkasella?
— Etsimään turvaa isänmaan pelastamiseksi erään konnan aikeista.
— Sellaisessa minä aina olen koko kourallani mukana, sanoi Samuel, sillä minulla on niin kovasti hempeä mieli heti, kun puhutaan isänmaasta. Tämä maa ei ole minulle ainoastaan mikään vakinainen paidanmuuttopaikka, vaan…
— Kyllä minä tiedän, mikä tämä maa on sinulle, sanoi Paul nauraen. Se on laidun, jossa sinä harjoitat kaikkea sitä pahaa, josta kerran tulet riippumaan hirsipuussa.
— Mutta oman maan puusta sekin tehdään ja oman maan köysi on pantava minun kaulaani, sen minä sanon! lausui Samuel.