language: Finnish

LAPSUUDENKOTI

Kirj.

Selma Lagerlöf

Suomentanut

Helmi Krohn

Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1922.

SISÄLLYS:

Strömstadin matka.
  Lapsentyttö.
  Suuri vieras.
  Karlstadin matka.
  »Uddeholmin» hytissä.
  Kultasepän puodissa.
  Harmaa saari.
  Paratiisilintu.
  Muistolahja.

Vanhan emännöitsijän tarinoita
  Isoäiti.
  Lepokivimäen kummitus.
  Pastori Wennervik.
  Ukkohanhi.
  Sopulit.
  Ahti.
  Rykmentinkirjuri.
  Nostoväki.

Vanhoja rakennuksia ja vanhoja ihmisiä
  Kivimajat.
  Naha-arkku.
  Paalu-aitta.
  Renkituvan kamari.
  Neitsyt.
  Morsiuskruunu.
  Vackerfeldt.
  Orkesteri.

Uusi Mårbacka.
  Seitsemäntoista kissaa.
  Uusi navetta.
  Puutarha.
  Katonkannattimet.

Arkea ja juhlaa.
  Ettone.
  Mamselli Broström.
  Matka Kyöpelinvuorelle.
  Bellmanin laulu.
  Poikia ja tyttöjä.
  Vanha sotilas.
  Toivon maa.
  Kuoreitten aika.
  Elokuun seitsemästoista.

Jälkikirjoitus.

STRÖMSTADIN MATKA.

Lapsentyttö.

Mårbackassa oli kerran lapsentyttö nimeltä Mäki-Kaisa. Hän oli hyvinkin kolmen kyynärän mittainen, kasvot olivat suuret ja karheat, piirteet ankarat ja tummat, kädet kovat ja täynnä halkeamia, joihin lasten hiukset tarttuivat kiinni hänen kammatessaan heitä, ja luonteeltaan hän oli synkkä ja alakuloinen.

Sellainen ihminen tuskin on omiaan lastenhoitajaksi, ja rouva Lagerlöf olikin ollut kovin kahden vaiheilla, ennenkuin otti hänet palvelukseensa. Ei hän ollut aikaisemmin palvellut, ei hänellä ollut hyviä perinnöllisiä edellytyksiäkään, eikä hän ollut tottunut ihmistapoihin, sillä hän oli kasvanut Mäen köyhässä torpassa metsäharjulla Mårbackan yläpuolella, missä ei ollut ainoatakaan ihmistä lähitienoilla.

Mutta varmaan ei ketään muutakaan ollut tarjolla, ja niinpä tyttö oli tullut taloon. Rouva Lagerlöf oli ollut valmistunut siihen, ettei tämä osaisi panna vuodetta kokoon eikä sytyttää tulta uuniin eikä valmistaa kylpyä, ja jokseenkin helposti hän oli saanut hänen oppimaan kaikki nämä työt. Kernaasti tyttö myös joka päivä lakaisi lastenkamarin lattian ja pyyhki tomut ja pesi lasten vaatteet. Mutta sensijaan rouva Lagerlöfin oli aivan mahdotonta opettaa hänelle, miten hänen tuli olla lasten parissa. Tyttö ei tahtonut leikkiä heidän kanssaan, ei koskaan sanonut heille ainoatakaan ystävällistä sanaa, ei osannut kertoa satuja eikä laulaa ainoatakaan laulua. Ei hän mitenkään tahtonut olla paha hoidokeilleen, mutta hän oli kerta kaikkiaan sellainen luonteeltaan, ettei hän pitänyt melusta ja touhusta ja naurusta. Hänestä oli mieluisinta, jos lapset istuivat hiljaa tuolillaan puhumatta tai liikahtamatta.

No niin, rouva Lagerlöf oli joka tapauksessa varsin tyytyväinen häneen. Mitä siihen tuli, ettei lastentyttö osannut kertoa satuja, niin oli Mårbackan lapsilla vielä isoäitinsä. Joka aamupäivä, niin pian kuin hän oli pukeutunut, kävi hän istumaan makuukamarin nurkkasohvaan. Ja heti kaikki lapset keräytyivät hänen ympärilleen, ja hän lauloi ja kertoi heille aina päivällisiin saakka. Ja olipa heillä leikkitoverikin, sillä luutnantti Lagerlöf telmi heidän kanssaan niin pian kuin hänellä oli hiukankin aikaa.

Mäki-Kaisa oli vahva ja kärsivällinen ja uskollinen ja häneen saattoi täysin luottaa. Jos herrasväki läksi kutsuihin, voivat he luottaa siihen, ettei hän juossut tiehensä eikä jättänyt lapsia yksin lastenkamariin. Hän olisi ollut aivan erinomainen, jos hänellä olisi ollut vain hiukan kevyempi käsi. Mutta hän ei osannut hellävaroin pistää pieniä käsivarsia leninginhihoihin. Saippuavaahto pärskyi aina lasten silmiin, kun heitä pestiin, ja kammatessa tuntui siltä, kuin olisi hiuskarvat yksitellen revitty päästä.

Mårbackan lastenkamari oli valoisa ja lämmin ja tilava huone, paras koko talossa, mutta sillä oli se vika, että se oli päätyhuone, joten oli pakko alakerran eteisen kautta kiivetä portaita ylös ja sitten kulkea ullakon poikki päästäkseen sinne. Ja kiertoportaat olivat jyrkät ja vaivalloiset pikku jaloille, siksi oli ollut hyvinkin mieluista, kun entinen lapsentyttö nosti lapsen käsivarrelleen ja kantoi hänet portaita ylös, mutta sellaista ei Mäki-Kaisa näyttänyt ymmärtävän. Ja peloittavaa oli kulkea ullakon poikki, varsinkin iltaisin, kun pimeä oli laskeutunut maille ja pikku kätöset välttämättä olisivat kaivanneet suurta kättä, johon tarttua kiinni. Mutta Mäki-Kaisa, joka oli tottunut villiin, synkkään metsään, arveli kai, että Mårbackan ullakko oli turvallinen ja varma paikka. Hän kulki vain eteenpäin ojentamatta kellekään kättä. Sai olla tyytyväinen, jos ennätti saada hänen hameensa liepeestä kiinni.

Vuoteet, joissa kolme lasta nukkui, olivat Askersbyn kelpo nikkarivanhuksen tekemät, ja ne olivat erittäin sievät sorvattuine nappuloineen pääpuolessa. Mutta ne olivat aukivedettävät, sillä niin suuri kuin lastenkamari olikin, vei kuitenkin kolme vuodetta paljon tilaa, ja hyvä oli työntää ne kokoon päiväksi. Eikähän se itsessään ollut mikään vika, mutta miten lieneekään Askersbyn kelpo nikkarivanhus tehnyt nuo vuoteet, sillä öisin ne tuon tuostakin katkesivat kahtia.

Se, jolle näin kävi, heräsi tietysti makeimmasta unestaan, ja kun hän huomasi vuoteen keskeltä katkenneen, hän koetti tietenkin kyyristyä kokoon vuoteen yläpuoleen ja toivoi nukahtavansa uudelleen. Mutta se ei onnistunut niinkään helposti, vaan hetken kuluttua nukkuja ojensi suoraksi jalkansa antaen niiden riippua laidan yli. Siten hän makasi odotellen unta, kunnes oli yhtä virkku kuin keskellä päivää, ja silloin hän vihdoin päätti nousta ja koettaa asettaa vuoteen osat paikoilleen. Ja kun hän luuli onnistuneensa ja vuodevaatteet olivat paikallaan, ryömi hän niin varovaisesti kuin suinkin vuoteeseen ja ojentautui mielihyvin suoraksi. Kaikki kävi hyvin, uni tuli hiljaa hiipien, mutta samassa hän sattui varomattomasti käännähtämään. Ja rits, rats kuului vain, vuode katkesi uudelleen, eikä unesta sinä yönä ollut enää vähintäkään toivetta.

Mutta Mäki-Kaisa nukkui kaiken aikaa, eikä kenenkään mieleen juolahtanutkaan herättää häntä ja pyytää häntä auttamaan. Entinen lastentyttö oli heti herännyt, niin pian kuin jonkun vuode oli rasahtanut, ja hän oli asettanut sen helposti ja pian paikoilleen kenenkään tarvitsematta edes pyytää hänen apuaan.

Lastenkamarin yläpuolella oli pieni, ahdas luhti, joka oli täynnä vanhoja rikkinäisiä kangaspuita ja rukkeja, ja tämän rojun joukossa asusti kissapöllö. Se vasta oli merkillinen otus pitämään meteliä. Öisin lasten mielestä kuulosti aivan siltä, kuin joku olisi laahannut suuria, raskaita hirsiä heidän päänsä yläpuolella. Mutta kun he säikähtivät melua, oli entinen lastentyttö nauranut heille ja sanonut, ettei ollut mitään pelon syydä, sillä kissapöllö siellä vain piti ääntä. Mutta Mäki-Kaisa, joka oli kotoisin metsästä, pelkäsi kaikkia eläimiä. Ne olivat hänen mielestään pahoja henkiä, ja kun kissapöllö herätti hänet öisin, otti hän virsikirjan esille ja alkoi lukea. Hän ei osannut rauhoittaa pikku lapsia, vaan pelästytti heitä vielä enemmän, niin että kissapöllö parka muuttui suureksi jättiläiselukaksi, jolla oli kissanpää ja kotkansiivet. Ja mahdotonta on sanoin selittää, miten lapsoset vapisivat aina sydän juuriaan myöten ajatellessaan, että tuollainen hirviö asusti heidän yläpuolellaan. Sehän voisi ehkä repiä reiän kattoon suurilla kynsillään ja tulla heidän luokseen!

Väärin olisi väittää, että Mäki-Kaisa laiminlöi lapsia tai piteli heitä pahoin. Ei sinne päinkään. Entinen lapsentyttö ei ollut pitänyt heitä aina siisteinä ja ehjinä, mutta hän oli ollut sanomattoman hyvä heille.

Lasten suurimpana aarteena siihen aikaan olivat heidän kolme pientä tuoliaan. He olivat saaneet ne lahjaksi Askersbyn kelpo nikkarivanhukselta. He eivät tienneet, oliko hän antanut ne korvaukseksi epäonnistuneista vuoteista, mutta melkein he niin uskoivat. Tuolit eivät olleet epäonnistuneita, ne olivat vahvat ja vankat. Niitä saattoi käyttää pöytänä ja rekenä, lapset saattoivat ratsastaa niillä pitkin huonetta ja nousta niille seisomaan ja hypätä lattialle, he saattoivat kaataa ne kumoon, niin että ne tekivät navetan ja tallin virkaa, niin, niitä voitiin käyttää aivan kaikkeen.

Mutta vasta sitten, kun käänsi tuolit ylösalaisin, saattoi täysin käsittää, miksi lapset panivat niihin niin suurta arvoa. Silloin näet näkyi jokaisen tuolin pohjassa lasten kuvat. Yhdessä oli Johan, sinipukuinen poika, jolla oli suunnaton piiska kädessä, toisessa Anna, pieni suloinen tyttö, punainen puku yllä ja keltainen paimenhattu päässä, haistellen kukkakimppua, ja kolmannessa oli Selma, pieni tytön tyllerö, yllä sininen puku ja raidallinen esiliina, mutta hänellä ei ollut mitään päässä eikä kädessä.

Nämä kuvat oli maalattu tuoleihin, jotta jokainen tuntisi omansa, ja lasten mielestä ne olivat paljoa enemmän heidän omansa kuin vaatteet ja kaikki muu, mitä vanhemmat olivat antaneet heille. Vaatteet kulkivat toiselta toiselle, siitä heillä oli alituisia todisteita, ja heidän hienot leikkikalunsa suljettiin kaappeihin tai pantiin talteen vierashuoneen hyllylle, mutta tuoleja, jotka olivat merkityt heidän kuvillaan, ei kukaan voinut riistää heiltä.

Siksi Mäki-Kaisa teki kovin pahoin, kun hän joskus nosti kaikki kolme tuolia korkealle koivupiirongille, niin etteivät lapset voineet saada niitä käsiinsä. Olkoon, että hän vasta oli pessyt lattian ja että märkään permantoon tuli rumat jäljet, kun he laahasivat pikku tuolejaan sitä pitkin, mutta entinen lapsentyttö ei olisi koskaan hennonut ottaa tuoleja heiltä lyhyeksi hetkeksikään.

Rouva Lagerlöf huomasi kylläkin, ettei lapsentyttö ymmärtänyt hänen pikku lapsiaan. He pelkäsivät häntä, he eivät viihtyneet hänen parissaan. Mutta Mäki-Kaisa oli pestattu vuodeksi, ja ennenkuin se oli kulunut loppuun, ei juuri voinut antaa hänen muuttaa. Rouva toivoi asian parantuvan niin pian kuin kesä tuli, ja lapset saivat leikkiä kaiket päivät ulkona eivätkä joutuneet niin paljon tekemisiin lapsentytön kanssa.

Eräänä aamupäivänä kesän alussa sattui kuitenkin, että nuorin pikku tyttö oli jäänyt yksin lasten kamariin. Hän istui vetosängyssään ihmetellen niissä kaikki ihmiset olivat, ja samalla hän tunsi olevansa merkillisen väsynyt ja voimaton.

Toinnuttuaan hiukan hän muisti, että aikaisemmin aamupäivällä hän sekä toiset lapset olivat käyneet luutnantti Lagerlöfin kanssa Åsin kylpylaitoksella uimassa. Kotiin palattua oli Mäki-Kaisa vienyt kaikki kolme täysissä pukimissaan vuoteeseen nukkumaan hetken aikaa ennen päivällistä.

Mutta vuoteet, joissa Anna ja Johan olivat nukkuneet, olivat nyt tyhjät, ja siitä lapsi päätti, että he olivat nousseet ja menneet pois.

Ehkäpä he olivat jo puutarhassa leikkimässä. Tyttönen oli hiukan pahoillaan ajatellessaan, että he olivat lähteneet pois ja jättäneet hänet yksin lastenkamariin. Mutta sille ei voinut mitään. Täytyi koettaa kiivetä vuoteesta maahan ja mennä heidän perässään.

Hän oli kolmen ja puolen vuoden vanha, ja osasi erittäin hyvin avata oven ja kavuta ullakon portaita alas. Mutta vaarallisinta oli kulkea ihan yksin ullakon poikki, ja hän kuunteli, tulisikohan kukaan häntä noutamaan.

Ei, portaista ei kuulunut askeleita, hänen oli kai pakko yrittää omin voimin. Mutta hänen aikoessaan nousta vuoteestaan ei se onnistunutkaan.

Hän yritti kerran toisensa jälkeen, mutta vaipui aina istualleen. Hänen jalkansa tuntuivat niin kummallisilta, ikäänkuin ne eivät olisi olleet hänen omansa. Hän ei voinut hallita niitä vähääkään.

Pikku tyttö kauhistui. Tuo voimattomuuden tunne, joka valtasi hänet, kun ruumis ei tahtonut totella, oli niin kammottava, että hän muisti sen kauan, kauan jälkeenpäin, niin, läpi koko elämänsä.

Hän alkoi tietysti itkeä. Hän oli epätoivoissaan ja suunniltaan, eikä ketään aikaihmistä ollut lähellä häntä auttamassa ja lohduttamassa.

Kauan hän ei kuitenkaan ollut yksin. Ovi avautui, ja kynnyksellä seisoi Mäki-Kaisa. »Eikö Selma tule päivällistä syömään?» sanoi hän. »Isot ovat jo…»

Sen pitemmälle hän ei päässyt. Pikku tyttö ei ajatellut lainkaan, että kynnyksellä seisoi jörö lapsentyttö. Suuressa tuskassaan hän näki vain, että aikaihminen, joka saattoi auttaa häntä, oli tullut huoneeseen, ja hän ojensi hänelle käsivartensa.

»Ota minut, Mäki-Kaisa», huusi hän, »ota minut!»

Kun Mäki-Kaisa tuli vuoteen ääreen, kietoi tyttö kätensä hänen kaulaansa ja painautui häntä vasten, niinkuin ei kukaan lapsi ennen ollut tehnyt. Mäki-Kaisan olennon läpi kulki vähäinen vavistus. Hän ei voinut saada ääntään oikein vakavaksi kysyessänsä: »Mikä Selman on? Oletko sairas?» — »En osaa kävellä, Mäki-Kaisa», sanoi lapsi.

Silloin vahvat käsivarret nostivat hänet niin kevyesti, ikäänkuin hän olisi ollut pieni kissanpoikanen, ja äkkiä tuo ankara ja vakava ihminen tiesi, miten hänen tuli puhella lapselle.

»Ei Selman tarvitse silti itkeä», sanoi hän. »Minä kannan.»

Samassa pienokaisen suru oli kokonaan kadonnut. Hän ei pelännyt eikä ollut onneton enää. Mitäpä sillä väliä, vaikkei hän osannutkaan itse kävellä, kun Mäki-Kaisa tahtoi kantaa häntä? Ei kenenkään tarvinnut sanoa sitä hänelle, hän ymmärsi sen itsestäänkin, että sillä, jolla oli niin voimakas ja hyvä ystävä kuin Mäki-Kaisa, ei ollut mitään hätää.

Suuri vieras.

Johan ja Anna jätettiin kokonaan omiin heteisiinsä siinä hirveässä hälinässä, jonka Selman sairaus sai aikaan.

Käsittäähän sen. Johan oli jo seitsemän vuoden vanha ja opetteli lukemaan herra Tybergin johdolla. Hänhän oli poika, ja häntä pidettiin miltei vanhimpana lapsena; tosin hänellä oli vanhempi veli, mutta tämä ei ollut koskaan kotona, vaan oleskeli Filipstadissa äidinisän ja -äidin luona. Ja äkkiä oli nyt käynyt niin, ettei kukaan muistanut häntä, ainoastaan nuorinta tyttöä.

Ja mitä Annaan tuli, niin oli hän viiden vuoden vanha, ja hän osasi jo ommella ja virkata, ja hän oli kaunis katsella ja vanhin tytär ja äidin lemmikki. Mutta mitä iloa siitä kaikesta oli, kun Selma nyt oli keksinyt sairastua?

Kas, kaikki aikuiset tulevat kovin liikutetuiksi nähdessään lapsen, joka ei voi kävellä. »Mitenkä tuo raukka pääsee elämän läpi?» sanovat he. »Ei hän saa nähdä maailmaa, vaan hänen on pakko istua yhdessä kohdin. Ei hän voi mennä naimisiin eikä myöskään elättää itseään. Kyllä hänen elämänsä tulee kovin tukalaksi.» Ja kaikki he osoittivat suurta lempeyttä ja sääliä sairaalle tytölle, eivätkä Johan ja Anna olleet siitä pahoillansa. Mutta eihän aikuisten silti olisi tarvinnut unohtaa, että toisiakin lapsia oli olemassa.

Pahin kaikista oli Mäki-Kaisa. Hän kantoi Selmaa selässään ja leperteli hänen kanssaan ja puheli hänelle, että hän oli oikea Jumalan enkeli. Vaikka eipä isä ja äiti ja isoäiti ja täti olleet juuri sen parempia. Eikö tuo kelpo Askersbyn nikkarikin ollut laittanut hänelle pieniä vaunuja, joissa Mäki-Kaisa veti häntä? Ja saiko Johan tai Anna koskaan vetää niissä hiekkaa? Ei, ne olivat vain Selmaa varten, niitä ei saatu liata.

Sekä Johan että Anna tiesivät, että ennen, kun Selma vielä voi kävellä, ei hänessä ollut mitään merkillistä, mutta nyt ei voinut tulla vieraita taloon ilman että hänet tuotiin sisään, jotta he saisivat katsella ja käännellä häntä. Ja jos joku talonpoikaisvaimo tuli keittiöön, niin heti Mäki-Kaisa oli siellä ja näytti hänelle Selmaa. Mutta harmittavinta oli se, että Mäki-Kaisa alituisesti kehui, miten kiltti ja ihmeellinen Selma oli. Ei hän koskaan itkenyt eikä koskaan ollut pahalla tuulella, vaikkei hän voinutkaan liikkua. Johan ja Anna ihmettelivät, miksipä hän ei olisi ollutkin kiltti. Hänenhän oli kerrassaan hyvä olla! Häntä kannettiin ja palveltiin ja hemmoiteltiin päivät pitkät.

Niin, Johan ja Anna olivat yhtä mieltä siitä, että Mäki-Kaisa oli kovin kiusallinen. Hän ei sietänyt, että rouva Lagerlöf olisi ommellut Annalle kauniimman puvun kuin Selmalle, ja jos joku sattui sanomaan Johanista, että hän oli kohtelias ja kiltti, niin ei hän koskaan voinut olla huomauttamatta, että olisikin suuri häpeä, jollei hän olisi kiltti, hän kun kykeni kävelemään ja liikkumaan mielensä mukaan.

Oikeinhan se oli, arvelivat sekä Johan että Anna, että vanha tohtori Hedberg Sunnesta kutsuttiin kerta toisensa jälkeen katsomaan Selmaa. Eivät he voineet moittia sitäkään, että kysyttiin neuvoa Högmanin Ingaltakin, joka usein tuli taloon lukemaan loitsuja porsaille ja lehmille. Mutta liikaa heistä sittenkin oli, että kerran, kun luutnantti Lagerlöf ei ollut kotona, isoäiti ja emännöitsijä ja Mäki-Kaisa yksissä neuvoin kutsuttivat Mårbackaan Högbärgssäteristä vaarallisen vanhan noita-akan, joka tervasi joka kiirastorstai luutansa ja lensi Kyöpelinvuorelle. Johan ja Anna olivat kuulleet, että hänellä oli voimaa sytyttää talo tuleen vain katselemalla sitä. He olivat kovin levottomia koko ajan, kun noita oli Mårbackassa. Heidän mielestään Mäki-Kaisa teki väärin tuodessaan sellaisia hirveitä ihmisiä taloon.

Tietysti he toivoivat Selman parantuvan. He toivoivat sitä hartaammin kuin kukaan muu. Mutta heistä ei ollut lainkaan hauskaa, että hän oli hankkinut itselleen sellaisen taudin, jota ei kukaan osannut parantaa. Mutta Mäki-Kaisan mielestä se varmaan oli hauskaa. Kun ei tohtori Hedberg, joka niin monta kertaa oli parantanut heidät yskästä, eikä Högmanin Inga, joka sai aina porsaat ja lehmät paranemaan, eikä vaarallinen Högbärgssäterin noita, joka osasi noitua luudan, kun ei kukaan heistä voinut parantaa Selmaa, niin arveli Mäki-Kaisa, että hän tuli päivä päivältä yhä ihmeellisemmäksi. Vihdoin, kun luutnantti Lagerlöf läksi hänen kanssaan Karlstadiin ja näytti häntä rykmentinlääkäri Kaakille, joka oli Karlstadin etevin lääkäri, eikä hänkään voinut hänelle mitään, niin kävi Mäki-Kaisa niin ylpeäksi, että oli vallan haljeta. Mutta eikö olisi ollut parempi, jos Selman tauti olisi ollut sellainen, että se olisi voinut mennä ohitse? Sitä mieltä he ainakin silloin olivat.

Johan ja Anna sanoivat, että ikävintä koko jutussa oli se, että Mäki-Kaisa oli niin liian kiltti Selmalle, että tämä aivan hemmoteltiin piloille. Niin pieni kuin hän olikin, oli hän keksinyt, ettei hänen tarvinnut olla yhtä tottelevainen kuin muitten lasten, jotka kykenivät seisomaan jaloillaan. Ennen kaikkea hänen ei tarvinnut syödä ruokaa, joka ei ollut hänelle mieleen. Kun rouva Lagerlöf pani hänen eteensä muhennettuja porkkanoita tai pinaattia tai kovaksi keitettyjä munia tai olutkeittoa, niin hänen ei suinkaan tarvinnut syödä annostansa loppuun niinkuin ennen vanhaan. Niin pian kuin Selma työnsi lautasen luotaan, läksi Mäki-Kaisa keittiöön emännöitsijän luo ja toi sellaista ruokaa, josta hän piti.

Mutta ei siinä kyllin, vaan Johan ja Anna huomasivat, että kun ei tohtori Hedberg eikä Högmanin Inga eikä vaarallinen Högbärgssäterin noita voineet parantaa Selmaa, niin muuttui hän niin merkilliseksi, ettei hän huolinut enää syödä tavallista arkiruokaa, vaan hädin tuskin tyytyi kananpoikiin ja uusiin perunoihin tai mansikoihin ja kermaan. Mutta kun hän oli käynyt Karlstadissa, eikä tohtori Haak ollut voinut parantaa häntä, niin hän ei välittänyt enää muusta kuin marjahillosta ja leivoksista.

Johan ja Anna olivat kuulleet, että täti Nana Hammargren Karlstadissa oli ollut aivan epätoivoissaan Selman tähden. Hän oli ennustanut, että lapsi kuolisi nälkään. Ja Johan ja Anna olivat varmat siitä, että ellei pian tapahtuisi muutosta, niin ei asia tosiaan päättyisi hyvin.

Mutta pian tapahtuikin muutos.

Eräänä aamuna otti Mäki-Kaisa pikku tytön selkäänsä ja kantoi hänet kyökkikamariin. Siellä oli iso, valkea auki vedettävä sohva, jossa vanha rouva Lagerlöf tavallisesti nukkui, ja Mäki-Kaisa meni tytön kanssa vuoteen luo. »Nyt Selma saa nähdä jotakin», sanoi hän. Ja samassa hän laski hänet patjalle.

Vuoteen yli oli heitetty lakana, mutta kukaan ei ollut maannut siinä yöllä, eikä siinä nytkään ollut ketään. Vanha rouva Lagerlöf, joka tavallisesti pukeutui vasta myöhemmin päivällä, istui jo täysissä tamineissaan sohvassa, ja mamselli Lovisa Lagerlöf, joka myöskin asui kyökkikamarissa, oli niinikään puettu. Molemmat näyttivät iloisilta ja tyytyväisiltä, ja kun pikku tyttö oli laskettu vuoteelle, nousivat he ja tulivat hänen luokseen.

»Tiedätkös, yöllä tuli meille suuria vieraita», sanoi isoäiti hymyillen hänelle. Tyttökin alkoi nauraa, sillä mikään ei ollut sen hauskempaa kuin se, että taloon tuli vieraita.

Sitten hän katseli ympärilleen huoneessa ja koetti arvailla, missähän nuo vieraat saattoivat olla. Ei ainakaan täällä kyökkikamarissa ollut ketään. Ei keltaisessa nurkkakaapissa, ei korkean seinäkellon takana eikä tädin lipaston aha. Kyökkikamarissa oli yksi ainoa hyvä piilopaikka, nimittäin kellarin luukun alla, mutta kuinkapa suuret vieraat voisivat piiloutua sellaiseen paikkaan.

Kaikki tämä oli kovin merkillistä. Miksi hänen piti istua isoäidin vuoteella, ja miksi muut tuijottivat sänkyyn, ikäänkuin vieras olisi ollut siinä? Hän joutui aivan ymmälle ja katsoi toisesta toiseen. Nyt mamselli Lovisa kumartui eteenpäin ja siirsi hiukan tyynyjä, ja silloin tyttö näki, että hänen vieressään vuoteella oli pieni pitkulainen mytty, mutta siihen hän ei kiinnittänyt sen enempää huomiota. Isoäitihän oli sanonut, että taloon oli tullut suuria vieraita, ja suurilla vierailla ei voitu tarkoittaa muita kuin pitkämatkaisia matkustajia, jotka toivat mukanaan isoja karamellipusseja ja leikkikaluja lapsille. Sellaisia vieraita hän etsi.

»Ovatko ne tuolla sisällä?» kysyi tyttö osoittaen salin ovea. Hän koetti kuunnella, kuuluisiko ääniä viereisestä huoneesta. Hän oli täynnä odotusta, kun kaikki muut näyttivät kovin iloisilta ja tyytyväisiltä.

»Vierashan on sinun vieressäsi», sanoi isoäiti ja käänsi pitkulaista myttyä. Ja nyt hän näki, että sillä oli kaksi pientä kättä ja pienet, ryppyiset kasvot.

Hän katsoi halveksivasti kapalovauvaan, sellaisia hän oli nähnyt ennenkin, eikä hän välittänyt siitä vähääkään. Hän käänsi pois silmänsä, ajatukset askartelivat vieraissa ja karamellipusseissa.

»Katsohan, tämä on pieni sisko, joka tuli viime yönä sinun luoksesi», sanoi Lovisa-täti. »Hänelle sinun pitää olla oikein kiltti.»

Tähän hän ei ollut lainkaan valmistunut. Kernaasti hän olisi ottanut vastaan siskon, jos se olisi osannut puhua ja kävellä. Mutta tuo kapalovauva ei huvittanut häntä laisinkaan.

Mutta — nyt hänelle selvisikin, ettei suuria vieraita ollutkaan saapunut taloon. Isoäiti oli tarkoittanut vain tätä lapsiraukkaa. Sillä ei ollut mukanaan karamellipusseja, sen hän ymmärsi.

Ja kun tämä seikka oli selvinnyt hänelle, tunsi hän katkeraa pettymystä. Hän ei voinut pidättää itkuaan, ja Mäki-Kaisan piti ottaa hänet jälleen selkäänsä ja kantaa hänet keittiöön, jotta hän ei herättäisi suurta vierasta.

Mutta hänellä oli täysi syy itkeä, sillä tämän jälkeen hänen onnensa ja suuruutensa aika päättyi. Mäki-Kaisan täytyi auttaa rouva Lagerlöfiä hoitamaan pientä tulokasta, ja tämä oli vieläkin avuttomampi kuin Selma itse. Pienokaiselle oli mahdoton puhua järkeäkään, ja niinpä täytyi isomman aina odottaa ja olla kärsivällinen.

Tämän jälkeen ei häntä enää yhtä usein kuin ennen näytetty vieraillekaan. Nyt tahtoivat kaikki tarkastaa ja kehua kapalovauvaa. Ihmeellisyyden loisto oli kokonaan karissut hänestä, hän ei ollut enää sen kummempi kuin Anna tai Johan. Monta surkeaa hetkeä seurasi nyt vuoden pitkään. Ei siinä kyllin, ettei hän saanut enää elää leivoksilla ja marjahillolla, mentiinpä niinkin pitkälle, että kun rouva Lagerlöf pani hänen eteensä muhennettuja porkkanoita tai pinaattia tai silpoherneitä, niin ei kukaan vienyt pois hänen lautastaan eikä antanut hänelle muuta ruokaa, vaan hän sai syödä sen, mitä hänen eteensä oli pantu.

Jos Anna sai kauniimman puvun kuin hän, niin ei kukaan huomauttanut sen johdosta. Päin vastoin kaikkien mielestä se oli aivan oikein, sillä olihan Anna vanhin tytär.

Niin, joskus oli sielu aivan synkkänä sen johdosta, ettei hän ollut aivan varma siitäkään, eikö vain Mäki-Kaisa pitänytkin pienokaisesta yhtä paljon kuin hänestä.

Karlstadin matka.

Mäki-Kaisa ja hänen suojattinsa olivat matkalla. He istuivat suurten kuomuvaunujen kuskipukilla tallirenki Magnuksen vieressä, joka tunsi niin suurta edesvastuuta ohjatessaan kolmea hevosta huonolla Karlstadin tiellä, ettei hän malttanut sanoa sanaakaan.

Vaunuissa istuivat rouva Louise Lagerlöf ja mamselli Lovisa Lagerlöf takaistuimella ja Johan ja Anna edessä. Monta vertaa hauskempi oli kuskipukilla istuen katsella hevosia, kuin olla suljetun kuomun alla, ja Johan olisikin kernaasti tahtonut ajaa kuskin vieressä, mutta rouva Lagerlöf oli sanonut, ettei Mäki-Kaisa mitenkään voinut istua puristuksissa etuistuimella, ja Selman piti tietysti saada olla siellä, missä Mäki-Kaisakin. Luutnantti Lagerlöf oli myöskin matkassa, mutta hän ajoi edeltä pienillä yhdenistuttavilla rattailla.

Vuosi oli nyt kulunut siitä, kun pikku tytön jalka oli tullut kipeäksi, eikä hän vieläkään voinut seisoa sillä. Nyt oli määrä oikein vakavasti yrittää kivun poistamista ja lähteä hänen kanssaan länsirannikolle. Hän oli ainoa sairas koko matkaseurueessa, mutta saattoivathan kylvyt olla hyödyksi heille kaikillekin.

Miten olikaan, niin pikku tyttö oli kokonaan unohtanut kipunsa istuessaan kuskipukilla. Hän ei ajatellut mitään muuta, kuin että hän ja Mäki-Kaisa matkustivat nyt yhdessä ja että pienokainen oli jätetty kotiin. Ja nyt hän toivoi, että entiset onnenpäivät, joita hän ei koskaan voinut unohtaa, palaisivat jälleen.

Hän painautui lujasti Mäki-Kaisaa vasten, kietoi käsivartensa hänen kaulaansa ja kysyi häneltä kerran toisensa jälkeen, eikö Kaisa iloinnut, kun he kaksi saivat nyt häiritsemättä olla yhdessä.

Mäki-Kaisa ei vastannut montakaan sanaa, mutta siihen tyttö ei kiinnittänyt huomiota. Mäki-Kaisa ei ollut koskaan ollut erikoisen puhelias.

Suuri Karlstadiin vievä maantie oli siihen aikaan, samoinkuin vielä nykyäänkin, hyvin mäkinen. Siinä oli mutkainen Bävikin mäki ja Gunnarsbyn mäki, joka oli puolen penikulman pituinen, ja Sundgärdin mäki, joka oli aivan äkkijyrkkä, ja Klevan mäki, joka oli vaarallisin kaikista, sillä sen toisella sivulla aukeni pohjaton syvyys. Tuo tie oli niin mäkinen kuin olisi ajanut taivaan ja maan välillä. Luutnantti Lagerlöf oli valjastuttanut kolme hevosta vaunujen eteen, jotta matka sujuisi helpommin, mutta tähän järjestelmään olivat sekä hevoset että ajomies tottumattomat.

Jos mikä lisäsi pikku tytön iloa hänen saadessaan nyt pitää Mäki-Kaisan yksinään, niin riemastutti häntä se, että sai istua tämän rinnalla kuskipukilla ja katsella kolmea rajua hevosta, jotka vetivät raskaita vaunuja kuin pientä leikkikalua ikään ja karauttivat niin kovaa kyytiä käänteissä, että vaunut pyörähtelivät vain kahden pyörän varassa. Siinä oli alituista vaihtelua: väliin hevoset laahustivat jäykin jaloin mäkiä alas, väliin, kun tie pudotti kovin äkkijyrkkänä alaspäin, täytyi tallirenki Magnuksen kohota istualtaan ja piiskata voimainsa takaa hevosia saadakseen ne juoksuun, jotta korkeat vaunut eivät vierisi niiden päälle.

Keskellä tuollaista ihanaa alamäkeä kääntyi pikku tyttö jälleen
Mäki-Kaisan puoleen.

»Eikö Mäki-Kaisa ole iloinen, kun me kaksi saamme olla yksin? Eikö
Mäki-Kaisa ole iloinen, kun ei vauva ole mukana?»

Ei nytkään tullut mitään vastausta, ja kun tyttö ihmeissään kääntyi, niin että saattoi nähdä lapsentytön kasvot, huomasi hän, että Mäki-Kaisa tuijotti kalpeana eteensä yhteenpuristetuin huulin ja lujasti pidellen kiinni kuskipukista.

»Eikö Mäki-Kaisa ole iloinen?» sanoi pienokainen. Mutta hän näki samalla, ettei Mäki-Kaisa ollut lainkaan iloinen, ja se oli hänelle niin suuri pettymys, että hän miltei purskahti itkuun.

Mutta nyt vihdoinkin Mäki-Kaisa vastasi:

»Ole vaiti, Selma! Ei saa puhua keskellä uhkaavaa vaaraa. En koskaan ole ollut tämän pahemmassa paikassa, ja jollei sinusta olisi kysymys, niin olisin aikoja sitten lähtenyt vaunuista ja palannut kotiin.»

Pienokainen istui ääneti ajatellen vastausta. Hän ei ollut siihen oikein tyytyväinen. Hän ei pelännyt koskaan ollessaan yhdessä Mäki-Kaisan kanssa. Hänen mielestään ei Mäki-Kaisankaan olisi pitänyt pelätä, kun hän oli hänen kanssaan. Sehän oli kaunista, ettei hän lähtenyt vaunusta ja mennyt kotiin, mutta olisi ollut vieläkin parempi, jos Mäki-Kaisa olisi iloinnut niin suuresti, ettei olisi tuntenut pelkoa.

Uddeholmin hytissä.

Mårbackan väki oli yhä matkalla. Mutta nyt he eivät istuneet enää suurissa kuomuvaunuissa, nyt he olivat kauniissa höyrylaivassa, joka oli nimeltään Uddeholm.

Koko päivän he olivat viipyneet Karlstadissa käyden sukulaisia tervehtimässä ja tehden ostoksia, mutta illan suussa he olivat ajaneet kaupungin ulkopuolelle ja odottaneet hyvän aikaa pitkällä sillalla, joka ulottui kauaksi suureen Vänern-järveen. Ja Mäki-Kaisa oli heti tullut levottomaksi, sillä järvi oli toisella puolella aivan rannaton, niin että hänestä näytti kuin tuolla kaukana olisi ollut maailman loppu.

Omituiselta näytti sekä hänen että toistenkin mielestä, kun kaunis valkoinen laiva sukelsi esiin rannattomalta selältä ja lähestyi siltaa ottaakseen heidät mukaansa.

Mäki-Kaisa oli seurannut toisten mukana nähdessään, että luutnantti ja rouva ja mamselli Lovisa ja Johan ja Anna epäröimättä astuivat rantaporrasta myöten laivaan. Hän tiesi, että luutnantti Lagerlöf oli siksi omantunnon tarkka mies, ettei hän tieten tahallaan syössyt pieniä lapsiaan hengenvaaraan, mutta miten sillä kohtaa kävisi, jossa maailma loppui, sitä hän ei voinut ymmärtää.

Kernaasti hän olisi jäänyt kannelle nähdäkseen, syöksyikö vesi suoraan syvyyteen vai minnekä se katosi, mutta niin pian kuin tuli pimeä, piti Mårbackan kaikkien naisten ja lasten mennä kannen alle. Heidät saatettiin pieneen komeroon, jota nimitettiin hytiksi, ja se oli niin pieni, ettei pienempää huonetta voinut ajatellakaan, ja siellä he asettuivat yösijoilleen.

Kapealla sohvalla, joka täytti koko pitkän seinän, makasi rouva Lagerlöf pukimissaan ja vastapäätä häntä samanlaisella sohvalla mamselli Lovisa. Rouva Lagerlöfin yläpuolella makasi Johan jonkunmoisella hyllyllä, ja samanlaisella hyllyllä mamselli Lovisan yläpuolella oli Annan makuupaikka. Lattialla sohvien välissä makasi Mäki-Kaisa sairas tyttö vieressään, ja siten joka paikka oli sullottu niin täyteen, ettei ollut vähintäkään tilaa enää kenenkään istua, maata tai liikkua.

Valo oli sammutettu, ja kaikki olivat toivottaneet toisilleen hyvää yötä ja asettuneet levolle. Jonkun aikaa vallitsikin hytissä täysi hiljaisuus.

Mutta vähitellen lattia, jolla Mäki-Kaisa ja lapsi makasivat, alkoi kummallisesti keinua ylös ja alas, ja pienokainen vieri kuin pallo ensin rouva Lagerlöfin sohvaa vasten ja sitten takaisin taas Mäki-Kaisan luo. Se oli vain hauskaa, pikku tyttö ei ollut siitä millänsäkään. Hän vain ei voinut ymmärtää, miksikä lattia ei pysynyt alallaan.

Hetken kuluttua hän kuuli äidin ja Lovisa-tädin kuiskailevan keskenään.

»Taisin syödä liiaksi rasvaista lohta Sjöstedteillä», sanoi rouva
Lagerlöf.

»Minun mielestäni he tarjosivat kovin sopimatonta ruokaa. Tiesiväthän he, että meidän oli määrä lähteä Vänernille», sanoi mamselli Lovisa.

»Niin, Vänern ei ole suopea», sanoi rouva Lagerlöf huoaten.

Mäki-Kaisakin alkoi kuiskata. »Kuulkaas, rouva», sanoi hän, »olemmeko nyt tulleet sille kohtaa, missä järvi loppuu ja vesi syöksyy alas syvyyteen?»

»Hyvä ystävä, ei järvi lopu koko yönä», vastasi rouva Lagerlöf, joka ei ymmärtänyt, mitä Mäki-Kaisa tarkoitti.

Äänet vaikenivat, mutta hiljaista ei silti ollut. Lattia keinui ylös ja alas, ja pikku tyttö sai edelleen hauskasti kiikkua.

Nyt rouva Lagerlöf viritti tulitikulla tulta ja sytytti kynttilän. »Minun täytyy katsoa, pysyvätkö lapset paikoillaan hyllyillään», sanoi hän.

»Jumalan kiitos, että sytytit tulen!» sanoi Lovisa-täti. »Mahdotontahan täällä kuitenkin on nukkua.»

»Eikö rouva ja mamselli Lovisa huomaa, että me syöksymme yhä alaspäin ja alaspäin?» valitti Mäki-Kaisa. »Mitenkä me koskaan pääsemme ylös tästä syvyydestä? Miten me pääsemme takaisin kotiin?»

»Mitä ihmettä hän tarkoittaa?» sanoi mamselli Lovisa kälylleen.

»Hän väittää, että olemme tulleet maailman ääreen», sanoi rouva
Lagerlöf, joka ei ymmärtänyt siitä sen enempää.

Taaskin he makasivat ääneti, kukin omiin ajatuksiinsa vaipuneena. Pikku tyttö aavisti, että he pelkäsivät, mutta hänellä itsellään oli hyvä olla. Hän makasi aivankuin suuressa keinussa.

Mutta nyt joku tarttui ovenripaan. Punainen esirippu työntyi syrjään ja luutnantti Lagerlöf seisoi nauraen kynnyksellä ja kurkisti hyttiin.

»Mitä luulet, Gustav? Nouseeko myrsky?» kysyi rouva Lagerlöf nopeasti.

»Vai niin, te olette hereillä», sanoi luutnantti Lagerlöf. »Tuuli on hiukan yltynyt», myönsi hän rauhoittavalla äänellä. »Kapteeni kehoitti minua sanomaan teille, ettei tästä sen pahempaa tule kuin mitä jo on.»

»Mitä sinä teet?» kysyi Lovisa-täti. »Etkö pane maata?»

»Missä minä sinun mielestäsi voisin nukkua, rakas Lovisa?» sanoi luutnantti Lagerlöf.

Hänen äänensä kuulosti niin hyväntahtoiselta ja leikilliseltä, kun hän katseli ympärilleen ja ikäänkuin etsi itselleen makuupaikkaa täyteen sullotusta hytistä, että kaikki purskahtivat nauruun. Rouva Lagerlöf ja mamselli Lovisa, jotka äsken olivat olleet hiukan huolissaan ja tunteneet meritaudin oireita, nousivat istumaan penkeilleen voidakseen oikein nauraa, Johan ja Anna nauroivat hyllyillään, jotta he olivat tipahtaa alas, Mäki-Kaisa unohti, että hän pian oli joutuva siihen kamalaan paikkaan, missä järvi loppui, ja nauroi toisten mukana, ja pienokainen hänen vierellään oli pakahtua nauruun.

Luutnantti Lagerlöf ei nauranut usein, mutta hän seisoi hyvin tyytyväisen näköisenä ovenpielessä. Sen pitemmälle hän ei voinut päästä.

»Ei teillä näytä olevan mitään hätää», sanoi hän, kun he olivat hiukan rauhoittuneet. »Minä menen takaisin juttelemaan kapteenin kanssa.»

Ja hän toivotti heille hyvää yötä ja läksi tiehensä.

Hytissä tuntui jälleen levottomuutta ja meritaudin oireita, ja rouva Lagerlöf koetti taaskin turhaan rauhoittaa Mäki-Kaisaa, joka yhä edelleen pelkäsi heidän syöksyvän syvyyteen. Mutta pikku tyttö oli varmaan nukahtanut, sillä hän ei muistanut sen enempää yön tapahtumista.

Kultasepän puodissa.

Nyt olivat matkamiesten pahimmat vaivat voitetut. Nyt heidän ei tarvinnut enää pelätä kaatuvansa kumoon Karlstadin tiellä eikä tulla merikipeiksi Vänernillä, vaan he olivat onnellisesti saapuneet Göteborgiin. Täällä he olivatkin heittäneet kaikki huolet mielestään, ja kauniissa kesäilmassa he lähtivät katselemaan kaupunkia.

Heidän kulkiessaan Itäistä Satamakatua pitkin astui luutnantti Lagerlöf etunenässä keppi kädessä, hattu niskassa ja silmälasit nenällä. Hänen jäljessään kulki rouva Lagerlöf taluttaen Johania kädestä, ja hänen perässään mamselli Lovisa Annan kanssa, kaikkein viimeisenä astui Mäki-Kaisa kantaen Selmaa. Ja hän kantoi häntä käsivarrellaan, sillä hänestä ei ollut sopivaa retuuttaa häntä selässä, koska he nyt olivat kaupungissa.

Luutnantti Lagerlöfillä oli ruskea takki ja vaalea olkihattu. Rouva Lagerlöfillä ja mamselli Lovisalla oli päässä valkoiset panamahatut leveine, huojuvine lierineen ja hartioilla suuret aito-shaalit, jotka olivat käännetyt kolmikulmaksi ja miltei peittivät heidän leveät mustat silkkihameensa ja hienot samettiliivinsä valkoisine etumuksineen ja valkoisine kohokalvosimineen. Johanilla oli musta samettipusero ja samanlaiset housut, Annalla kovaksi tärkätty sinipilkullinen karttuunileninki sekä hattu, päivänvarjo ja krinoliini, ja Selmalla samanlainen sinipilkullinen kovaksi tärkätty karttuunipuku, mutta hänellä ei ollut hattua, vaan valkoinen, kotitekoinen hilkka päässä; päivänvarjoa ja krinoliiniä hänellä ei myöskään ollut.

Kesken kulkuaan luutnantti kääntyi taakseen ja tarkasteli naisiaan ja lapsiaan. Hän nyökkäsi päätään hymyillen, saattoi selvästi huomata, että hänestä oli hauska, kun he kaikki olivat hänen matkassaan. »Täällä te ette ole ennen käyneet paremmin kuin minäkään», sanoi hän, »katselkaamme siis tarkasti ympärillemme.»

Ja he astuivat katua eteenpäin, ja he katselivat taloja ja kanavia ja pikkusiltoja, vaunuja ja kävelijöitä, kylttejä ja katulyhtyjä, mutta kaikkein eniten he tietysti tarkastelivat puodinikkunoita.

Luutnantti Lagerlöf ei kiirehdittänyt heitä, päin vastoin. Hän halusi, että he katselivat ja nauttivat niin paljon kuin suinkin. »Täällä ei kukaan tunne meitä», hän sanoi. »Katselkaa niin kauan kuin mielenne tekee!»

Lovisa-mamselli tuli muotiliikkeen edustalle ja näki siellä hatun, joka oli koristettu valkeilla joutsenenuntuvilla ja vaaleanpunaisilla ruusunnupuilla, ja jäi sen eteen seisomaan pidellen Annaa kädestä. Ja silloin täytyi myös luutnantti Lagerlöfin ja rouva Lagerlöfin ja Johanin ja Mäki-Kaisan, joka kantoi Selmaa käsivarrellaan, pysähtyä untuvahatun eteen. Mamselli Lovisa ei ajatellut toisia, hän seisoi siinä kuin lumottuna, ja luutnantti nautti nähdessään, miten ihastunut hän oli. Mutta vihdoin hänen kärsivällisyytensä kuitenkin loppui.

»Et suinkaan sinä aio laittaa itsellesi tuollaista hattua, Lovisa?» sanoi hän. »Katsohan, se soveltuu parhaiten seitsentoistavuotiaalle.»

»Voihan silti vanhakin katsella kaunista», sanoi Lovisa-täti, joka oli jo jättänyt taakseen ensi nuoruutensa, vaikka hän yhä oli kaunis ja komea.

Mutta kun he olivat onnellisesti päässeet eroon untuvahatusta, tulivat he kultasepän puodin luo, ja nyt pysähtyi luutnantti Lagerlöf itse. Kun hän oli seisonut siinä hetken aikaa ja katsellut sormuksia ja rannerenkaita ja hopealusikoita ja pikareja ja kaikkea muuta, mikä oli asetettu ikkunaan näytteille, alkoi hän ihastuksesta pikkuhiljaa noitua.

»Tänne me menemme sisään», sanoi hän.

»Mutta, Gustav», sanoi rouva Lagerlöf, »emmehän me nyt osta tuollaista tavaraa.»

Hän laski kätensä miehensä käsivarrelle ja koetti pidättää häntä, mutta luutnantti Lagerlöf oli jo avannut suuren lasioven ja oli menossa puotiin. Eivätkä toiset voineet muuta kuin seurata jäljessä, rouva Lagerlöf Johanin ja mamselli Lovisa Annan kanssa ja Mäki-Kaisa kantaen Selmaa käsivarrellaan.

Kun toiset ennättivät sisään, seisoi luutnantti Lagerlöf jo myymäpöydän luona ja keskusteli nuoren puotilaisen kanssa.

»Niin, en minä aio ostaa mitään», sanoi hän, »mutta ikkunassa oli niin paljon kauniita esineitä, että päätin tulla sisään ja pyytää saada nähdä kaikkea sitä kaunista, mikä sisälläkin on.»

Nuori herra, jonka kanssa hän puhui, näytti hiukan huolestuneelta eikä tiennyt oikein mitä vastaisi. Ja rouva Lagerlöf ja mamselli Lovisa laskivat kumpikin kätensä luutnantin olkapäille ja koettivat saada hänet ulos puodista.

Silloin tuli kultaseppä itse sisähuoneista puotiin. Hän oli kai kuullut, että useita ihmisiä oli tullut sisään ja luuli saavansa tehdä hyvät kaupat. Hän asettui nuoren kauppa-apulaisen viereen, laski molemmat kämmenensä myymäpöydälle ja sanoi kohteliaasti:

»Mitä herrasväki haluaa?»

Luutnantti Lagerlöf selitti vielä uudestaan mitä hän tahtoi. Hän kysyi voisiko hän saada nähdä kaikkea sitä kaunista, mitä puodissa oli, vaikkei hän voinutkaan ostaa mitään.

Kultaseppä käänsi hiukan päätään ja katsoi pää kallellaan luutnanttia.

»Herra on varmaan värmlantilainen?» sanoi hän.

»Värmlantilainen minä olen, hitto vieköön», sanoi luutnantti Lagerlöf, »mikäpä muukaan?»

Silloin kaikki, jotka olivat suuressa puodissa, rupesivat nauramaan. Kaikki kauppa-apulaiset ja konttoristit keräytyivät nauraen luutnantti Lagerlöfin ympärille, ja sisähuoneista tuli hienosti puettu nainen, joka oli kultasepän rouva, ja tahtoi hänkin tietää, mitä hauskaa puodissa oli.

Mutta rouva Lagerlöf ja mamselli Lagerlöf, he olivat niin hämillään, että he paljoa mieluimmin olisivat tuskissaan ja hädissään jopa tärisseet suurissa kuomuvaunuissa tai keinuneet myrskyn käsissä Vänernillä, kuin seisoneet tässä hienossa puodissa. Ja he yrittivät taas saada luutnantin pois sieltä.

»Tule pois, Gustav», sanoivat he. »Lähtekäämme kaikin mokomin pois täältä!»

»Ei, ei», sanoi kultaseppä hyvin kohteliaasti, »jääkää vain tänne! Me näytämme kernaasti mitä meillä on.»

Hän antoi määräyksensä kauppa-apulaisille, ja nämä avasivat kaappien ovet ja kiipesivät tikapuita myöten hyllyille ja ottivat alas kaikki tavarat, niin että pitkä myymäpöytä pian oli täynnään hopea- ja kultaesineitä. Mutta kultaseppä ja hänen rouvansa ottivat joka esineen käteensä, näyttivät niitä vieraille ja selittivät, mihin niitä oli käytettävä ja miten ne oli tehty.

Luutnantti Lagerlöf otti silmälasit nenältään ja hieroi niitä silkkinenäliinalla nähdäkseen paremmin. Hän kehui ja ihaili, otti käteensä raskaita hopeakannuja ja tarkasteli koristeita. »Näetkö, Lovisa?» sanoi hän. »Tämän vertaista ei ole Sunnen pappilassakaan.»

Toisen kerran hän piteli hopeatarjotinta aivan Mäki-Kaisan silmien edessä. »Åsbergin jättiläinen ei varmaankaan syö tämän hienommalta lautaselta, Kaisa», sanoi hän.

Kaikki puotiherrat tirskuivat ja naureskelivat ja pitivät heitä pilkkanaan. Kultaseppä itse ja hänen rouvansa näyttivät hekin iloisilta, mutta toisella tavalla. He olivat ystävällisiä, sillä luutnantti Lagerlöf miellytti heitä. Eikä kestänyt kauan, ennenkuin he saivat tietää hänen nimensä ja kenen seurassa hän oli, ja että hän oli matkalla Strömstadiin saadakseen parannusta lapselleen, jolla oli lanteissa vika, niin ettei hän voinut kävellä.

Kun rouva Lagerlöf ja mamselli Lovisa näkivät, että kaikki kävi hyvin, rauhoittuivat he ja ihailivat hekin kauniita esineitä. Rouva Lagerlöf tuli kovin hyvilleen nähdessään hopealusikoissa saman vanhan mallin, mikä heillä oli ollut hänen lapsuudenkodissaan, ja mamselli Lovisa ihastui yhtä suuresti sokerirasiaan kuin äsken untuvahattuun.

Kun he vihdoin olivat nähneet kyllikseen ja lausuivat jäähyväiset, niin tuntui siltä, kuin he olisivat eronneet vanhoista ystävistä. Sekä kultaseppä että hänen vaimonsa ja kaikki kauppa-apulaiset saattoivat heitä aina kadulle saakka, niin että ohikulkijat luulivat heidän tehneen kauppoja monen tuhannen kruunun hinnasta.

»Niin, minun kai pitäisi pyytää anteeksi», sanoi luutnantti Lagerlöf ojentaessaan kätensä jäähyväisiksi.

»Siitä ei puhettakaan, herra luutnantti!» vastasi kultaseppä.

»Mutta me olemme tuottaneet teille niin paljon vaivaa», sanoi rouva
Lagerlöf anteeksipyytäen.

»Se oli vain hauskaa», sanoi kultaseppä. »Älkää olko huolissanne meistä! Jotakin kai saa tehdä omaksi huvikseenkin, vaikka onkin kauppias.»

Kun luutnantti Lagerlöf jatkoi matkaa Itäistä Satamakatua pitkin, oli hänen hattunsa vielä tavallistakin enemmän niskassa. Hän heilutti keppiään kulkiessaan ja oli kovin ylpeä seikkailustaan.

Mutta rouva Lagerlöf kuiskasi mamselli Lovisalle: »En voi sanoa, miten huolissani olin. Luulin, että meidät heitettäisiin ulos puodista.»

»Niin, ei se olisi onnistunut keneltäkään muulta kuin Gustavilta», sanoi mamselli Lovisa. »Mutta hänellähän on se suuri lahja, ettei kukaan voi häntä vastustaa.»

Harmaa saari..

Heillä ei ollut mitään vaivaa ruoan hankkimisesta, ei tarvinnut muuta kuin mennä torille ostamaan. Heidän ei tarvinnut huolehtia lehmien laidunmaista eikä kauran kasvusta. He asuivat paljaitten kallioiden ja veden keskellä ja olivat unohtaneet, että maailmassa oli peltoja ja niittyjä. Heidän ei tarvinnut ottaa vastaan pitkämatkaisia vieraita eikä keittää pitoruokaa kuumassa keittiössä eikä vaivata päätään sijoiltaan sillä, miten saada makuupaikat ja vuodevaatteet riittämään. Ei heillä ollut aavistustakaan siitä, olivatko ehkä elukat sairastuneet tai emännöitsijä ja palkolliset joutuneet riitaan keskenään. He olivat vapaat ja huolettomat ja saivat hoitaa terveyttään ja huvitella ilman minkäänlaista huolta tai tuskaa.

Ei heillä ollut koskaan ollut tällaisia kissanpäiviä. Rouva Lagerlöf, joka oli ollut hiukan riutunut ja laiha saapuessaan Strömstadiin, lihoi ja sai punaa poskiinsa. Hän näytti äkkiä kymmentä vuotta nuoremmalta, ja nuori hän tunsikin olevansa. Mamselli Lovisa, joka oli lihava ja raskasliikkeinen ja niin ujo, ettei hän juuri avannut suutaan vieraiden läsnäollessa, laihtui ja kaunistui ja tuli seuranhaluiseksi. Johan ja Anna saivat paljon ystäviä Strömstadin lasten parissa, ja Johan oli niin innostunut rapujen pyytämiseen, ja Anna niin onnellinen solmittuaan ystävyysliiton kahden pienen sokerileipurin tyttären kanssa, jotka tarjosivat hänelle alituisesti karamellejä, että he selittivät, etteivät he halunneet lainkaan lähteä kotiin.

Mitä pieneen sairaaseen tyttöön tuli, niin ei voitu oikeastaan huomata, että hän olisi tullut terveemmäksi ja vahvemmaksi, mutta se seikka ei huolestuttanut häntä vähääkään, hän oli yhtä onnellinen kuin muutkin. Hänen hartain toiveensa oli täyttynyt. Mäki-Kaisa ja hän olivat taas eroamattomat ystävät. Hän sai komentaa Mäki-Kaisaa ja Mäki-Kaisa hemmoitteli häntä aivankuin noina sairauden unohtumattomina ensiaikoinakin.

Kaikkein eniten nautti sittenkin olostaan luutnantti Lagerlöf. Tosin hän ensimmäisenä viikkona sai osakseen monta ankaraa silmäniskua ja epäystävällistä vastausta, kun hän rupesi puheihin jokaisen kanssa, joka tuli häntä vastaan, aivan samoin kuin kävellessään Mårbackan teillä. Mutta hän ei säikähtänyt siitä. Hän piti kunnia-asianaan tulla Strömstadin kaikkien asukkaiden ystäväksi. Ajan pitkään he eivät voineetkaan vastustaa häntä. Hymyily levisi yksinkertaisten pietistinaisten kasvoille, kun he kohtasivat hänet kadulla, sillä hän oli käynyt heidän mökeissänsä, tiedustellut heidän miehiään, kehunut lapsia ja juonut heidän kanssaan kahvia. Kokonainen komppania pikkupoikia seurasi häntä aina kadulla, sillä he olivat keksineet, että hänellä oli aina taskut täynnä kuparirahoja. Kalastajien kanssa hän oli niin hyvä tuttu, että milloin mikin heistä tiedusteli, eikö hän halunnut tulla heidän kanssansa pyytämään makrilleja. Kaikki vanhat virkaheitot merikapteenit, jotka kuljeksivat ikävissään kotona ja kaipasivat merta, tarjosivat hänelle groggia pienillä verannoillaan ja kertoivat hänelle niistä vaaroista ja seikkailuista, joita he ennen vanhaan olivat kokeneet.

Luutnantti Lagerlöf rakasti ihmisiä ja tahtoi ottaa selkoa heidän elintavoistaan tällä maankulmalla; ei hän pelännyt enempää ylhäisiä kuin alhaisiakaan, eivätkä keskusteluaiheet häneltä koskaan uupuneet, ja hyväntahtoiselta ja ystävälliseltä hän näytti aina, niin että kummako se, jos Strömstadin asukkaat hänestä pitivätkin.

Mutta älköön kukaan ruvetko väittämään, ettei hän tuntenut omaa voimaansa.

Onni suosi Mårbackan asukkaita koko tällä matkalla. Muun muassa he olivat tavanneet vanhoja, hyviä värmlantilaisystäviä, joiden kanssa he olivat joka päivä yhdessä. Siellä oli maisteri Tobiaesen rouvineen ja sisarineen Filipstadista sekä eräs naimaton maisteri Lundström, joka kuului heidän piiriinsä.

Yhdessä näiden kanssa he muodostivat venekunnan, ja joka tai ainakin joka toinen päivä he läksivät pitkille purjehdusretkille. Näistä huviretkistä lapset pitivät kovin paljon. Silloin luutnantti Lagerlöf kertoi aina hauskoja juttuja Strömstadin asukkaista. Hän kertoi niistä, jotka olivat tiuskineet hänelle, sekä toisista, jotka olivat arvelleet, että sellaisen kelpo miehen kuin hänen olisi pitänyt ruveta laivuriksi. Useimmiten heillä oli pari suurta sankakoria mukanaan veneessä, ja kun seura väsyi purjehtimiseen, nousivat he maihin ja pitivät mehukestit jollakin luodolla. Silloin pienokaiset käyttivät tilaisuutta hyväkseen ja keräsivät näkinkengän kuoria. He eivät koskaan olleet ennen nähneet sellaisia, heitä ihmetytti, että he saivat kerätä mielin määrin tällaisia aarteita, he rakastivat niitä yhtä paljon kuin niittykukkasia ja marjoja.

He olivat parasta aikaa tuollaisella purjehdusretkellä. Ilma oli kaunis, tuulta oli parhaiksi, sankakorit olivat mukana veneessä, luutnantti Lagerlöfillä oli täysi panos juttuja valmiina, ja kaikki toivoivat hauskaa iltaa.

Onnettomana hetkenä joku huomautti, ettei vielä koskaan oltu käyty pienellä aivan Strömstadin edustalla olevalla saarella, jota nimitettiin Harmaaksi saareksi, ja heti päätettiin, että purjehdusretken jälkeen laskettaisiin saaren rantaan ja pidettäisiin siellä pienet kestit.

Asianlaita oli näet sellainen, että muutamia satoja vuosia sitten asui Harmaalla saarella kuuluisa noita-akka nimeltä Harmaa Kitta, joka oli pakolaistakin mahtavampi, ja niin kauan kuin hän eli, ei hän päästänyt ketään ihmistä saareen. Jos joku yritti nousta maihin, sattui hänelle heti onnettomuus, hän taittoi käsivartensa tai jalkansa tai vierähti liukkaalta kalliolta mereen.

Nyt, kun Harmaa Kitta oli kuollut aikoja sitten, niin ei tainnut enää olla vaarallista, vaikka olisi käynytkin saaressa, mutta veneen omistaja varoitti heitä sittenkin. Edellisenä keväänä hän oli yhdessä parin muun miehen kanssa kulkenut saaren poikki, ja eikö vain eräs heistä pudonnutkin kallionhalkeamaan ja taittanut jalkansa, ennenkuin he pääsivät sieltä pois.

Tämän johdosta tuntui saari retkeilijöiden mielestä vieläkin houkuttelevammalta. He ikävöivät vain päästäkseen Harmaaseen saareen.

Vene luovi pientä saarta kohti, se laski kallioseinämän suojaan.
Laivuri etsi sopivaa maihinnousupaikkaa.

Samassa pieni Anna Lagerlöf nykäisi äitiään hihasta.

»Äiti», sanoi hän, »Selma itkee!»

Ja se olikin totta. Sairas tyttö istui ja itki. Hän ei ollut pelännyt koko matkalla, ei ennenkuin juuri nyt. Hänestä oli vain hauska päästä Harmaaseen saareen, samoinkuin toisistakin, mutta nyt, kun he olivat laskeneet kallion suojaan, näytti saari kovin synkältä ja kammottavalta. Ei hän muun vuoksi itkenyt. Kallioseinä vain peloitti häntä.

Toiset kysyivät, miksi hän itki, mutta hän ei tahtonut vastata.
Mahdotontahan hänen oli sanoa, että hän pelkäsi kalliota.

Hänet jätettiin pian rauhaan, sillä laivuri oli löytänyt sopivan maihinnousupaikan, ja ajatukset kääntyivät muualle.

Samassa kuin vene törmäsi rantaan, nousi maisteri, filipstadilainen Lundström pystyyn ja hyppäsi maihin touvi mukanaan. Mutta aivankuin jokin näkymätön olento olisi seisonut rannassa ja työntänyt häntä rintaan, hän horjahti taaksepäin ja vieri paadelta suoraan mereen.

Siitä syntyi ääretön hämmästys ja kauhu ja huuto, mutta kauan sitä ei kuitenkaan kestänyt. Laivuri ojentautui nopsasti veneen reunan yli kuin kaloja pyytävä lokki, sai kiinni takinkauluksesta ja veti pitkän maisterin ylös vedestä, läpimärkänä, mutta vioittumattomana.

Kaikki kauhistuivat tietenkin tuollaista kauhunnäkyä, kun mies syöksyi suoraa päätä syvyyteen. Vaikka vaara oli voitettu, niin ei entinen kevyt mieliala voinut sittenkään palata.

Maisteri Lundström itse ehdotti, että koko seura nousisi maihin, mutta lainaisi hänelle veneen, jotta hän voisi palata Strömstadiin vaihtamaan vaatteita. Eihän sinne ollut pitkä matka, ja vene voisi palata takaisin hakemaan heitä milloin he vain halusivat.

Mutta he eivät tahtoneet suostua siihen. He olivat saaneet kyllikseen Harmaasta saaresta. Ei kenenkään mieli tehnyt nousta maihin liukkaille paasille eikä kiivetä uhkaavia kallioseinämiä ylös.

Purjehdittiin siis takaisin Strömstadiin, ja jokainen tuumi mielessään, voisikohan noissa vanhoissa jutuissa sittenkin olla jotain perää. Eikö ollut omituista, että onnettomuuden piti tapahtua juuri siellä? He olivat käyneet melkein jokaisessa saaressa Strömstadin saaristossa, eikä koskaan ollut mitään onnettomuutta sattunut.

»Minusta tuntui niin kaamealta, kun lapsi alkoi itkeä», sanoi toinen Tobiaesenin mamselleista. »Silloin aavistin, että jotakin tulisi tapahtumaan.»

»Niin, mitä luutnantti Lagerlöf sanoo tästä?» kysyi toinen sisar kääntyen hänen puoleensa.

»Mitäkö minä sanon?» sanoi hän. »Minä sanon, että olihan se aivan luonnollista, kun lähetimme maihin tuollaisen koulupapin. Ei hän ole Harmaan Kitan miehiä.»

»Luutnantti tarkoittaa», sanoi mamselli Tobiaesen, »että jos olisimme lähettäneet jonkun toisen - - Jos luutnantti itse olisi hypännyt maihin, niin meidät olisi otettu paremmin vastaan?»

»Helkkari, sitä minä juuri tarkoitan», sanoi luutnantti Lagerlöf.

Hyvänen aika, miten he nauroivat! Synkkä mieliala, joka oli vallinnut veneessä, oli kuin poispuhallettu. Ja he kuvailivat mielessään luutnantti Lagerlöfin ja Harmaan Kitan kohtaamista.

Tiesihän sen luutnantti itsekin, että hän oli vastustamaton.

Hyvänen aika, miten he nauroivatkaan!

Paratiisilintu.

He asuivat pienen pienessä talossa aivan Karlsgatan alkupäässä ja viihtyivät siellä niin erinomaisesti, että luutnantti Lagerlöf ja lapset päättivät nimittää sitä Pikku Mårbackaksi. Se oli korkein kunnianimi, mikä koskaan olisi voinut tulla jonkun vieraan kaupunkitalon osaksi.

Pienen talon edustalla oli puutarha säleaitauksen ympäröimänä, puutarhan tuuheiden puiden alla he söivät aamiaisensa ja iltasensa, joka valmistettiin kotona. Talon takana oli toinen pieni maapalsta perunamaineen ja sen takana, aivan jyrkän vuoren juurella, oli mökki, joka ei ollut paljoa suurempi »Uddeholmin» hyttiä. Siinä asui heidän emäntänsä, kapteeninrouva Bergström.

He olivat päässeet selville siitä, että kapteeninrouva asui talvisin itse suuremmassa rakennuksessa, mutta kesäisin hän vuokrasi sen kylpyvieraille ja muutti pieneen hyttiinsä. Siellä hän istui aamusta iltaan suurien kukkivien oleanderiensa keskellä, ja kaikki pöydät ja hyllyt olivat täynnä merkillisiä esineitä, jotka kapteeni Bergström oli tuonut mukanaan vieraista maista.

Kun rouva Lagerlöf ja mamselli Lovisa läksivät kahvikesteihin ystäviensä luo ja luutnantti Lagerlöf oli merellä pyytämässä makrilleja, ja Anna oli lähtenyt sokerileipurin tyttärien luo ja Johan ravustamaan, otti Mäki-Kaisa pienen tyttönsä käsivarrelleen ja läksi rouva Bergströmin luo pieneen mökkiin.

Hän oli heidän erikoinen ystävänsä. Hänen luonaan oli yhtä hiljaista oleanderipuiden alla kuin isoäidin kulmasohvassa Mårbackassa. Rouva Bergström ei osannut kertoa satuja, mutta hän näytti heille paljon kummallisia esineitä. Isoja näkinkenkiä, jotka humisivat ja kohisivat kummasti, kun painoi ne konnaa vasten, porsliiniukkoja, joilla oli pitkät palmikot ja pitkät viikset ja jotka olivat kotoisin aina Kiinasta saakka, ja kaksi suunnatonta kuorta, joista toinen oli kookospähkinän ja toinen kamelikurjen munan kuori.

Mäki-Kaisa ja rouva Bergström juttelivat useimmiten vakavista ja uskonnollisista asioista, joita lapsi ei ymmärtänyt, mutta joskus he eksyivät yksinkertaisemmillekin aloille. Rouva Bergström kertoi miehestään ja hänen matkoistaan. He saivat kuulla, että hänellä oli suuri kaunis alus, nimeltä Jakob, ja että se parhaillaan oli matkalla S:t Ybesiin Portugaliin tuodakseen sieltä suolaa.

Mäki-Kaisa ihmetteli, miten rouva Bergström saattoi olla rauhallinen, vaikka tiesi miehensä purjehtivan hirvittävällä merellä. Mutta rouva Bergström vastasi, että oli Eräs, joka suojeli hänen miestään. Hän ei ollut sen enemmän huolissaan hänen puolestaan, olipa hän sitten matkoillaan tai kulki kotona Strömstadin kaduilla.

Heti sen jälkeen kiltti rouva Bergström kääntyi pikku tytön puoleen ja sanoi toivovansa, että hänen miehensä palaisi pian kotiin, sillä laivassa oli jotakin, mikä varmaankin huvittaisi lasta. Siellä oli paratiisilintu.

Lapsi innostui heti äärettömästi. »Mikä se on?» kysyi hän.

»Se on lintu, joka on kotoisin paratiisista», vastasi rouva Bergström.

»Onhan Selma kuullut isoäidin kertovan paratiisista», sanoi Mäki-Kaisa.

Aivan oikein, nyt hänkin muisti. Isoäiti oli kertonut hänelle paratiisista, ja hän oli kuvaillut mielessään, että se oli samanlainen kuin pieni ruusutarha Mårbackan läntisen päädyn edustalla. Samalla hän tiesi, että paratiisi oli jonkinlaisessa yhteydessä Jumalan kanssa, ja miten olikaan, hän sai sen käsityksen, että juuri paratiisilintu suojeli rouva Bergströmin miestä, niin että rouva saattoi olla aivan rauhallinen, olipa mies laivassaan merellä tai kotona Strömstadissa.

Kovin kernaasti Selma halusi tavata tuota lintua. Ehkäpä se voisi auttaa häntäkin. Kaikki ihmisethän säälivät niin kovin hänen isäänsä ja äitiään siksi, ettei Selma ollut terve. Tämän kalliin matkankin he olivat kustantaneet hänen tähtensä!

Hän olisi kovin kernaasti tahtonut kysyä Mäki-Kaisalta tai rouva Bergströmiltä, uskoivatko he, että paratiisilintu tahtoisi auttaa häntä, mutta hän oli liian ujo. Hän pelkäsi heidän nauravan hänelle.

Mutta hän ei unohtanut tuota keskustelua. Joka päivä hän toivoi, että
Jakob palaisi, jotta paratiisilintu voisi lentää maihin.

Vain muutamia päiviä myöhemmin hän saikin kuulla, että Jakob todellakin oli saapunut.

Olipa se suuri ilo, mutta hän ei ilmaissut sitä kellekään. Koko asia tuntui hänestä kovin juhlalliselta. Hän muisti, miten vakava isoäiti oli ollut puhuessaan Aatamista ja Eevasta. Hän ei tahtonut kertoa Johanille ja Annalle, että laivassa oli paratiisista tullut lintu ja että hän aikoi pyytää sitä parantamaan hänen jalkansa. Ei, ei edes Mäki-Kaisallekaan hän tahtonut sitä ilmaista.

Omituista, ettei lintu näyttäytynyt. Joka kerta, kun hän tuli rouva Bergströmin luo, toivoi hän, että lintu istuisi oleanderipuussa laulamassa, mutta sitä ei vain näkynyt.

Hän tiedusteli sitä Mäki-Kaisalta, mutta Mäki-Kaisa luuli, että lintu oli jäänyt laivaan.

»Mutta pian Selma saa sen nähdä», sanoi hän. »Luutnantti sanoi, että huomenna me pääsemme kaikki laivaan.»

Mäki-Kaisa oli todellakin oikeassa. Tuskin kapteeni Bergström oli ennättänyt olla päivääkään kotona, ennenkuin hänestä ja luutnantti Lagerlöfistä tuli erinomaiset ystävät. Luutnantti oli käynyt monta kertaa laivassa, ja laiva miellytti häntä suuresti. Nyt piti koko perheen päästä katsomaan, miten hauskaa siellä oli.

Kun he läksivät kotoa, niin tuskinpa kukaan heistä oli oikein selvitellyt itselleen millainen tuo matka oikeastaan oli oleva. Pieni sairas tyttö ainakin luuli laivan olevan satamalaiturin kyljessä samoin kuin suuret höyrylaivatkin.

Mutta niin ei ollut laita. Se oli ankkuroituna kaukana ulapalla, ja heidän täytyi soutaa sinne veneellä. Ja omituista oli huomata, että mitä lähemmäksi he tulivat, sitä korkeammaksi Jakob kasvoi. Pian se oli korkea kuin vuori, ja näytti aivan mahdottomalta, että he, jotka istuivat pienessä soutuveneessä, voisivat kiivetä sen kannelle.

Lovisa-täti sanoikin varsin pian, että jos tarkoituksena oli mennä tuohon korkeaan alukseen, niin hän ei voisi seurata mukana.

»Odotahan vain hiukan, Lovisa!» sanoi luutnantti. »Saatpa nähdä, että se käy paremmin kuin mitä luulet.»

Mutta mamselli Lagerlöf väitti, että yhtä hyvin hän voisi koettaa kiivetä lipputankoon. Hänestä oli parasta heti kääntyä takaisin.

Sekä rouva Lagerlöf että Mäki-Kaisa olivat samaa mieltä kuin hänkin ja äänestivät takaisinpaluuta.

Mutta luutnantti Lagerlöf oli itsepäinen ja piti oman päänsä. Kyllä he pääsisivät laivaan, siitä ei ollut pelkoa. Ehkäpä heille ei tarjoutuisi koskaan enää tilaisuutta nähdä kauppalaivaa, eikä heidän pitäisi olla käyttämättä sitä hyväkseen.

»Niin, jos me pääsemme kannelle, niin emme pääse koskaan enää alas sieltä», sanoi Lovisa-täti.

Kesken kaikkea heitä vastaan tuli vene, joka oli lastattu täyteen säkkejä.

»Näetkö tuota venettä?» sanoi luutnantti Lagerlöf sisarelleen.
»Tiedätkö mitä säkeissä on?»

»En, rakas Gustav, mitenkä voisin sitä tietää?» sanoi mamselli Lagerlöf.

»Ne ovat suolasäkkejä, jotka Jakob on tuonut mukanaan», selitti hänen veljensä. »Niillä ei ole käsiä eikä jalkoja, mutta kun ne ovat voineet päästä alas laivasta, niin kai se sinultakin onnistuu.»

»Mutta pukeutuisitpa kerran krinoliiniin ja pitkiin hameisiin, niin sinunkin rohkeutesi lannistuisi hiukan», sanoi mamselli Lovisa.

Siten he näykkivät toisiaan koko matkan. Pikku tyttö, joka tahtoi niin kernaasti nähdä paratiisilinnun, toivoi kaikesta sydämestään, että isä saisi taivutetuksi Lovisa-tädin sekä kaikki muutkin tulemaan laivaan, mutta hänestäkin se tuntui mahdottomalta.

He laskivat joka tapauksessa köysiportaiden viereen, ja pari Jakobin merimiestä hyppäsi veneeseen auttamaan heitä. Ensimmäinen, jonka he saivat käsiinsä, oli pieni sairas tyttö. Toinen merimiehistä ojensi hänet toverilleen, joka kantoi hänet portaita ylös, vai mitkä ne olivatkaan nimeltään, ja laski hänet Jakobin kannelle. Sinne hän jätti hänet kiirehtien auttamaan toisia vieraita, ja siinä tyttö seisoi nyt yksiksensä.

Hän pelästyi, sillä hän seisoi aivan kapealla reunalla. Hänen edessään avautui suuri, ammottava aukko, ja syvällä sen pohjalla oli jotakin lumivalkoista, jota parhaillaan lastattiin säkkeihin.

Hän seisoi varsin kauan yksikseen. Varmaankin laivaan kiipeämistä oli kohdannut kova vastarinta alhaalla veneessä. Ei ketään näkynyt, ja kun tyttö oli ennättänyt hiukan tointua hämmästyksestään, alkoi hän tietenkin etsiä katseillaan paratiisilintua.

Hän katseli ylös touveihin ja taklaukseen. Hän oli ajatellut, että lintu olisi ainakin yhtä suuri kuin kalkkuna, jotta sitä ei olisi ollut kovin vaikea keksiä.

Mutta kun lintua ei näkynyt, kääntyi hän kapteeni Bergströmin kajuuttapojan puoleen, joka seisoi aivan lähellä, ja kysyi missä paratiisilintu oli.

»Tule mukaan, niin saat nähdä sen», sanoi poika. Hän ojensi kätensä tytölle, jotta tämä ei putoaisi lastiruumaan. Sitten hän kulki takaperin kajuutan portaita alas, ja tyttö seurasi häntä.

Alhaalla kajuutassa oli kovin hienoa. Huonekalut ja seinät olivat kiiltävää mahonkia, ja siellä oli todellakin paratiisilintu.

Se oli vieläkin ihmeellisempi kuin mitä tyttö oli kuvaillut mielessään. Se ei ollut elävä, mutta se seisoi siellä sittenkin kokonaisena ja hienona kaikkine höyhenineen.

Tyttö kiipesi tuolille ja siitä pöydälle. Ja siellä hän kävi istumaan paratiisilinnun viereen ja ihaili sen kauneutta. Kajuuttavahti seisoi vieressä ja näytti hänelle linnun pitkiä, vaaleita, riippuvia höyheniä. Sitten hän sanoi: »Katsohan, kyllä näkyy, että lintu on paratiisista kotoisin. Sillä ei ole jalkoja.»

Se sopi mainiosti siihen mielikuvaan, jonka tyttö oli luonut itselleen paratiisista, sillä eihän siellä tarvinnut kävellä, vaan saattoi tulla toimeen siivillä, ja hän tarkkasi lintua äärettömän hartaasti. Hän risti kätensä, aivankuin illalla rukoillessansa. Hän arvaili mielessään, tiesiköhän kajuuttapoika, että lintu suojeli kapteeni Bergströmiä, mutta kysyä hän ei rohjennut.

Hän olisi voinut istua siinä kaiken päivää suuren ihmetyksensä vallassa, mutta äänekkäät huudot, jotka kajahtivat kannelta, häiritsivät hänen rauhaansa. Kuului aivan siltä, kuin olisi huudettu: Selma, Selma!

Heti sen jälkeen he hyökkäsivät kiihkeinä kajuuttaan, luutnantti
Lagerlöf ja Mäki-Kaisa, rouva Lagerlöf ja mamselli Lovisa, kapteeni
Bergström, Johan ja Anna. Heitä oli niin monta, että koko kajuutta
täyttyi.

»Miten sinä olet tänne päässyt?» kysyivät he ja näyttivät kovasti hämmästyneiltä.

Samassa tyttö itsekin tuli ajatelleeksi, että hän oli kävellyt kannella, astunut portaita alas, tullut kajuuttaan kenenkään kantamatta häntä.