»Tulehan nyt lattialle», sanoivat he, »niin näemme, osaatko kävellä.»

Hän ryömi pöydältä tuolille ja tuolilta lattialle ja päästyään lattialle hän osasi sekä seisoa että kävellä.

Kuinka iloisia ja onnellisia he olivatkaan! Nythän matkan tarkoitus oli saavutettu, kallis yritys ei ollut mennyt hukkaan. Pikku lapsi ei jäänyt avuttomaksi, onnettomaksi rammaksi, vaan hänestä oli tuleva oikea ihminen.

Aikuiset seisoivat siinä kyyneleet silmissä sanoen, että Strömstadin mainiot kylvyt olivat saaneet parannuksen aikaan. He kehuivat ilmaa ja koko kaupunkia ja olivat niin onnellisia siitä, että he olivat lähteneet sinne.

Pikku tytöllä oli omat mietteensä. Hän ihmetteli kovin, olikohan paratiisilintu todellakin auttanut häntä. Tuo pieni värähteleväsiipinen ihmekö, joka oli kotoisin siitä maasta, jossa ei jalkoja kaivattu, sekö se oli opettanut häntä kävelemään täällä maan päällä, missä käveleminen oli niin tuiki tärkeätä?

Muistolahja.

He olivat lausuneet jäähyväiset rouva Bergströmille ja lähteneet Pikku-Mårbackasta. Lapset olivat pakanneet kallisarvoiset näkinkenkänsä, ja aikuiset lukinneet matkalaukkunsa. Nyt he olivat menossa laivaan, jonka piti kuljettaa heidät pois Strömstadista.

Paljon ihmisiä seisoi rantasillalla. Siellä ei ollut vain kapteeni Bergström ja hänen miehistönsä ja 48 muita tuttuja kylpyvieraita, vaan paljon, paljon toisiakin.

»Luulenpa että kaikki kaupungin luotsit ja meri kapteenit ja kalastajat ovat saapuneet paikalle» sanoi yksi herroista, joka oli usein purjehtinut heidän kanssansa.

»Niin, ja kaikki kylvettäjät ja kalankaupustelijat vielä lisäksi», huomautti toinen.

»He ovat tulleet tänne sanomaan hyvästit Gustaville», sanoi rouva
Lagerlöf. »Hän hieroo tuttavuutta kaikkien ihmisten kanssa.»

Luutnantti Lagerlöfin piti sanoa hyvästi niin monelle, että hän oli vähällä jäädä pois laivasta. Kaikkia tiesivät hänen tulleen Strömstadiin saamaan parannusta pienelle lapselleen, joka ei voinut kävellä, ja he tahtoivat nyt onnitella häntä.

»Onpa hauska nähdä, herra luutnantti, että pikku tyttö seisoo kannella toisten lasten rinnalla», sanoi eräs kalastaja.

»Sinun valkoturskasi, Olavi, hänet varmaankin paransi», sanoi luutnantti reippaasti.

»Niin, valkoturska on hyvää ruokaa», vastasi ukko.

Luutnantti oli jo kääntynyt kylvettäjien puoleen, jotka seisoivat yhdessä joukossa.

»Suurkiitos!» sanoi hän »Teilläkin on osanne hyvässä tuloksessa.»

»Sinun pitää jo tulla laivaan, Gustav», huusi rouva Lagerlöf kannelta.
»On jo soitettu kolmas kerta.»

Viimeisessä hetkessä kiipesi kaksi pientä hienosti puettua tyttöä rantaporrasta myöten laivaan. He kiiruhtivat Lagerlöfin pikku tyttöjen luo, niiasivat, tarjosivat heille kättä, toivottivat onnellista matkaa, antoivat kullekin pienen käärön ja juoksivat taas rantaan.

Ne olivat molemmat sokerileipurin tytöt, joiden kanssa Anna oli seurustellut koko kesän, pieni, sairas tyttö tuskin tunsi heitä. Hän tuli kovin liikutetuksi, kun he antoivat hänellekin jäähyväislahjan.

Kun hän avasi paperin, näki hän jotain hyvin kaunista: punaisen silkkinauhan, johon oli liimattu kiinni paperikanavapalanen, ja kanavalle oli ommeltu mustalla silkillä muutamia kirjaimia. »Se on kirjanmerkki», sanoi Mäki-Kaisa, »sen voit panna virsikirjan väliin.»

»Siinä on Muisto», sanoi hänen äitinsä. »Se tarkoittaa sitä, ettei sinun pidä koskaan unohtaa sitä pientä tyttöä, joka on ommellut sen sinulle.»

Punainen silkkinauha pahvikanavapalasineen ja mustine silkkikirjaimineen joutui myöhemmin vuosikausiksi hänen virsikirjansa väliin. Ja kun hän sunnuntaisin avasi sen kirkossa ja näki kirjanmerkin, kulkivat hänen ajatuksensa itsestään noihin kaukaisiin aikoihin.

Hän tunsi merenrannan tuoksua, hän näki veneitä ja merimiehiä, ei niin paljon itse merta, mutta kaikenlaisia näkinkengän kuoria, maneetteja, rapuja, meritähtiä, turskia ja makrilleja.

Ja sitten sukelsi vaaleanpunainen pieni talo Karlsgatan varrella
unohduksista esiin. Hän näki paratiisilinnun, kapteeninrouva
Bergströmin, Jakobin, Harmaan saaren, Itäisen Satamakadun, höyrylaiva
Uddeholmin ja kolme hevosta, jotka vetivät suuria kuomuvaunuja.

Lopulta hän näki myöskin, miten vaunut ajoivat suurelle, vihreälle nurmikolle, joka oli matalien, punaisten rakennusten ja valkean aitauksen ympäröimä. Ne pysähtyivät pitkän, punaisen asuinrakennuksen eteen, jossa oli pienet ikkunaruudut ja pieni kuisti, ja hän kuuli kaikkien, jotka istuivat vaunuissa, huutavan yhteen ääneen: »Jumalan kiitos, nyt olemme taas kotona!»

Kaikki muut tiesivät, että he olivat taas Mårbackassa, paitsi hän. Jos hän olisi ollut yksin, ei hän olisi tiennyt, mikä paikka se oli. Hän muisti kylläkin kotinsa, mutta ei ollut koskaan ennen nähnyt, millaista siellä oli.

Kuistilla seisoi pieni, koukkuselkäinen, valkotukkainen, kaunis eukko puettuna raitaiseen hameeseen ja mustaan röijyyn. Se oli isoäiti. Hänetkin hän muisti hyvin, mutta ei lainkaan tiennyt, että hän oli sen näköinen. Ja samoin oli laita Daniel-veikon ja vauvan ja emännöitsijän ja Otellon. Ne olivat kaikki hänelle uusia. Hän muisti heidät, mutta ei ollut koskaan ennen todella nähnyt heitä.

Hänet vietiin isoäidin luo ja hän sai näyttää, että osasi kävellä. Myöhemmin kun hän Itäisen Ämtervikin kirkossa istui kumartuneena kirjanmerkkinsä ylitse, tuumi hän, ettei hän ollut oppinut ainoastaan kävelemään Strömstadin matkallaan. Hän oli myös oppinut näkemään.

Tätä matkaa hän sai kiittää siitä, että hän tiesi, miltä hänen lähimmät omaisensa näyttivät heidän ollessaan vielä parhaissa voimissaan ja iloitessaan elämästä. Jollei sitä olisi ollut, niin olisivat kaikki senaikuiset muistot hälvenneet hänen mielestään.

Mutta pienen punaisen nauhan avulla ne pysyivät hengissä. »Älä anna kaiken sen peittyä unhotuksen varjoon!» sanoi se hänelle. »Älä unohda vanhempiasi, jotka niin hartaasti toivoivat, että heidän pikku lapsensa tulisi terveeksi ja oikeaksi ihmiseksi eivätkä tyytyneet, ennenkuin keksivät hänelle parannusta! Älä unohda Mäki-Kaisaa ja hänen suurta rakkauttansa ja kärsivällisyyttänsä, älä unohda kaikkea sitä kauhua sekä maalla että merellä, jota hän sinun tähtesi sai kestää!»

VANHAN EMÄNNÖITSIJÄN KERTOMUKSIA.

Isoäiti.

Strömstadin matkan jälkeisenä vuonna kohtasi Mårbackan pieniä lapsia suuri suru.

Silloin heidän isoäitinsä kuoli. Siihen saakka hän oli joka päivä istunut makuukamarin nurkkasohvassa ja kertonut satuja ja laulanut lauluja.

Pikku lapset eivät voineet muistaa mitään muuta kuin että hän oli kertonut satuja ja laulanut yhtä mittaa aamusta iltaan ja että he olivat istuneet vieressä ja kuunnelleet. Se oli ollut ihanaa elämää. Ei muilla lapsilla ollut sinnepäinkään niinkuin heillä.

Mistä heidän isoäitinsä oli oppinut satunsa ja laulunsa, sitä he eivät tienneet, mutta hän uskoi itse joka sanan, jonka kertoi. Kun hän oli kertonut jotakin oikein merkillistä, oli hänellä tapana katsoa pikku lapsia syvälle silmiin ja sanoa heille kaikkein vakuuttavimmalla äänensävyllä: »Kaikki tämä on yhtä totta kuin että minä näen teidät ja te minut.»

Eräänä aamuna, kun lapset olivat tulleet alas aamiaiselle, ei heitä päästetty kyökkikamariin toivottamaan hyvää huomenta isoäidille, niinkuin heillä oli tapana tehdä, sillä isoäiti oli sairas. Sitten oli makuukamarin nurkkasohva ollut tyhjä koko päivän, eivätkä lapset voineet käsittää, miten saada pitkät tunnit kulumaan.

Muutamia päiviä myöhemmin kerrottiin pikku lapsille, että heidän isoäitinsä oli kuollut. Ja kun hän makasi käärinliinoissaan arkussa, vietiin heidät hänen luokseen suutelemaan häntä kädelle. Heitä peloitti sitä tehdä, mutta sitten joku sanoi, että he nyt viimeistä kertaa saattoivat kiittää isoäitiä kaikesta siitä ilosta, jonka hän oli heille tuottanut.

Sitten koitti päivä, jolloin laulut ja sadut läksivät pois talosta suljettuina pitkään, mustaan arkkuun, eivätkä palanneet enää koskaan takaisin.

Se oli raskaan kaipauksen aikaa pikku lapsille. Tuntui siltä, kuin ovi olisi sulkeutunut kokonaiseen kauniiseen, lumottuun maailmaan, jossa he aikaisemmin olivat saaneet vapaasti kulkea. Eikä kukaan osannut enää avata sitä ovea.

Vähitellen he oppivat leikkimään nukeilla ja leluilla niinkuin muutkin lapset, ja silloin saattoi näyttää siltä, kuin he eivät enää olisi kaivanneet isoäitiänsä tai edes muistaneetkaan häntä. Mutta niin ei kuitenkaan ollut, vaan hän eli alituisesti heidän sydämissään. Eivätkä he koskaan väsyneet kuuntelemasta kaikkia niitä pikku kertomuksia, joita vanha emännöitsijä kertoi heidän isoäidistään. He kätkivät ne sydämeensä ja säilyttivät niitä kuin aarteita, joita eivät tahtoneet koskaan hävittää.

Lepokivimäen kummitus.

Vanhan emännöitsijän tapana oli sanoa, ettei siitä ollut niinkään pitkä aika, kuin Mårbacka oli joutunut viljelyksen alaiseksi ja saanut vakituiset asukkaansa, sillä vanha rouva oli kertonut, että hänen nuorena ollessaan monet muistivat vielä, että Mårbacka oli ollut kesäsäteri vanhojen talonpoikaistalojen maalla, jotka sijaitsivat laakson länsipuolella, lähempänä Fryken-järveä.

Mutta vanha rouva oli arvellut, että olisi turha vaiva koettaa tutkia, milloin maailmassa ensimmäinen karjalauma oli ajettu sinne laitumelle ja ensimmäinen karjamaja pystytetty. Sillä karjapaimenet voivat pysytellä samoilla seuduin tuhansia vuosia jättämättä mitään jälkiä. Paljon ei Mårbackassakaan ollut säilynyt heidän ajoiltansa.

Itse Mårbackan nimen vanha rouva luuli kuitenkin olevan peräisin karjapaimenten ajoilta asti ja että he siten olivat nimittäneet mäkistä hiekkanummea, joka oli Åsbergin alapuolella, missä heidän hevosensa ja muu karjansa olivat myös tallanneet sinne tiet.

Varma ainakin oli, että paimenet olivat raivanneet tien etelästäpäin pitkin Åsbergiä, sillä siltä taholta he olivat karjoineen saapuneet paikalle. Ja idänpuoleinen tie, joka vietti jyrkästi vuorta alas, oli myöskin heidän raivaamansa. Sitä myöten he kulkivat, kun he läksivät tervehtimään karjapaimenia Åsbergin toisella puolella. Ja luoteeseen päin kulkeva tie, joka johti Sunnen pitäjään, oli niin kivinen, että se varmaankin oli vanha vuohipolku. Mutta suoraan länteen, arveli vanha rouva, ei paimenten aikana luultavasti ollut tietä lainkaan.

Lännen puolella oli vanha järvenpohja mutaisine niittyineen ja upottavine soineen, joiden halki kulki kiemurteleva joki. Kun paimentyttö seisoi majansa kivikynnyksellä, saattoi hän nähdä kotikartanonsa laakson toisella puolella, mutta päästäkseen sinne täytyi hänen kiertää pitkälti joko pohjoisen tai etelän puolelta.

Useimmiten karjapaimenet saapuivat kai etelästäpäin, sillä »Lepokivi», missä heillä oli tapana levähtää pitkän matkansa varrella, oli vielä paikoillaan tievieressä jonkun matkaa talosta eteläänpäin. Tie olikin paras sille ilmansuunnalle. Sillä oli vain se vika, etteivät paimenet uskaltaneet kulkea sitä myöten öiseen aikaan, sen jälkeen kun oli tullut pimeä.

Kas, siihen aikaan kuin Mårbacka oli ollut kesäsäterinä, oli Sunnen pitäjässä ollut niin paha ja ankara pappi, että eräs mies, joka oli ollut renkinä pappilassa parin kuukauden ajan, hirtti itsensä. No, heti kun pappi oli kuullut tapahtumasta, kiiruhti hän sen enempää ajattelematta katkaisemaan nuoran ja kantoi kuolleen pihalle. Ja vanha rouva oli sanonut, että vain siksi, että hän oli kajonnut itsemurhaajaan, piti kansa häntä saastutettuna. Sunnen pitäjässä ihmiset eivät sallineet hänen astua kirkon ovesta sisään, vaan kirkko sai olla suljettuna, kunnes toinen pappi kutsuttiin seudulle.

Mutta tuo pappi oli joskus matkustanut myös Ämtervikiin pitämään jumalanpalvelusta, sillä siellä oli kirkko ja pieni papinasunto, jossa hän saattoi olla yötä, vaikka ei ollut pappia. Ja varmaankin tämä Sunnen pappi luuli nyt, että Ämtervik oli siksi kaukana maailmasta, etteivät seurakuntalaiset tienneet hänen tulleen saastaiseksi. Sinne hän arveli voivansa lähteä pitämään jumalanpalvelusta niinkuin ennenkin.

Hän ratsastikin Ämtervikin kirkolle, mutta huhut ennättivät sinne yhtä nopeasti kuin hän itsekin, ja papin messutessa alttarilla kävi kuiske kirkossa miehestä mieheen, ja tuli tiedoksi, mitä hän oli tehnyt ja että hän oli arvoton astumaan Jumalan huoneeseen.

Eikä kyllin siinä, vaan Ämtervikin talonpojat arvelivat, että hän oli osoittanut heille suurta kunnioituksen puutetta. He arvelivat olevansa yhtä hyviä kuin Sunnenkin seurakuntalaiset eivätkä huolineet papista, jonka nämä olivat hyljänneet.

Muutamat nuoret miehet päättivät antaa papille muistutuksen. Mutta koska he tiesivät, että oli vaarallista kohottaa kätensä pappia vastaan, päättivät he odottaa, kunnes hän läksi kotimatkalle. Hän ratsasti yksin, ja Sunnen ja Ämtervikin välisellä ratsastuspolulla oli monta autiota paikkaa, jossa saattoi asettua väijyksiin ja odottaa hänen tuloaan.

Pappi aavisti luultavasti, että vaara uhkasi häntä. Hän ei palannut Sunneen tavallista tietä laakson länsipuolitse. Hän poikkesi karjapoluille, jotka kulkivat itäpuolitse, Mårbackan ohitse, ja arveli pääsevänsä kotiin sitäkin tietä.

Mutta vanha rouva oli kertonut, että kun miehet, jotka väijyivät tienvieressä ja odottivat pappia, huomasivat, ettei hän tullutkaan, käsittivät he, että hän oli mennyt heitä karkuun, eikä heillä mielestään nyt ollut muuta tehtävää kuin lähteä tyhjin toimin kotiin. Heidän joukossaan oli kuitenkin eräs, saman rengin veli, joka papin vuoksi oli ottanut itsensä hengiltä, eikä hän tahtonut päästää pappia niin vähällä. Hän tarttui pitkään seipääseen, joka oli jäänyt pellolle heinänkorjuun jäljiltä, ja se kädessään hän kulki suon poikki alas laaksoon. Toiset seurasivat hänen esimerkkiään, ja juosten ja hyppien he pääsivätkin suuremmitta vaikeuksitta toiselle puolelle. Mårbackan karjamajan alapuolella he tunsivat lujaa maata jalkojensa alla. He kiiruhtivat heti etelää kohti tavatakseen ratsastajan, ja saavuttivatkin hänet mäessä Lepokiven alapuolella.

Heidän tarkoituksensa oli varmaankin vain antaa papille aika selkäsauna, mutta onnettomuudeksi oli heidän joukossaan tuo mies, joka tahtoi kostaa veljensä puolesta. Hän oli piiloittanut miekan viittansa alle, ja kun toiset olivat raastaneet papin alas hevosen selästä ja heittäneet hänet maahan, veti mies miekkansa esille ja hakkasi papilta pään poikki.

Kun työ oli tehty, kauhistuivat he suuresti ja tuumivat vain, mitä tehdä, jotta heitä ei keksittäisi. Hevosen he laskivat valloilleen ja jättivät ruumiin tien viereen, jotta näyttäisi siltä, kuin villit rosvot olisivat tehneet murhan. Itse he kiiruhtivat kotiin ja kulkivat jälleen suoraan suon poikki. He toivoivat, ettei kukaan voisi todistaa heidän käyneen laakson toisella puolella. Ei kukaan ollut nähnyt heidän kulkevan kunnollisella tiellä, eikä kukaan epäilisi heidän uskaltaneen oikaista suoraan suon poikki.

Heidän kävi paremmin kuin he olivat uskaltaneet toivoakaan. Koska pappi oli ollut riidassa seurakuntalaistensa kanssa ennen kuolemaansa, niin ei häntä erikoisesti ruvettu etsimään, ja kun ruumis löydettiin, syytettiin rosvoja ja metsänkulkijoita rikoksesta. Vielä kuolleenakin häntä pidettiin saastaisena, ei kukaan tahtonut kajota ruumiiseen, ja koska arveltiin, ettei hänen pitänyt saada levätä vihityssä maassa, annettiin hänen jäädä siihen missä hän oli. Ruumis peitettiin vain turpeilla ja vieritettiin sen yli suuria kiviä, jotta metsän pedot eivät voisi kaivaa sitä esille.

Mutta vanha rouva oli sanonut, ettei pappivainaja saanut rauhaa tällaisessa haudassa, vaan valoisina kuutamoöinä hän näyttäytyi Lepokiven alaisessa mäessä, puettuna pitkään kauhtanaan ja kantaen päätään kädessään. Hevoset erottivat hänet paremmin kuin ihmiset. Ne pillastuivat ja nousivat takajaloilleen, niin että matkustavien usein oli pakko tehdä pitkiä kierroksia raivaamattomassa metsässä.

Niin kauan kuin vain karjapaimenet oleskelivat Mårbackassa, ei kummitus merkinnyt suuria. Mutta pahempi oli, kun uutisasukkaita asettui paikalle ja sinne lopulta rakennettiin oikea talo. Ei kukaan käsittänyt, miten vainaja saataisiin pysymään haudassaan, ja monen vuoden kuluessa täytyi pitää varansa, jotta ei tarvitsisi sydänyön aikana ajaa Lepokiven ohitse.

Mutta vanha rouva oli vakuuttanut emännöitsijälle, ettei nykyjään enää kenenkään tarvinnut pelätä päätöntä pappia, sillä eräs Mårbackan emäntä, joka oli tarmokas ja päättävä ihminen ja ymmärsi hiukan enemmän kuin muut ihmiset, oli saanut hänet rauhaan.

Se oli käynyt siten, että tuo emäntä oli ratsastanut Lepokivenmäkeä alas myöhään eräänä iltana, oli kirkas kuutamo, ja aivan kuten hän oli olettanutkin, seisoi kummitus tiellä, kiviröykkiön alapuolella ikäänkuin aikoen sulkea häneltä tien.

Mutta emäntä ei säikähtänyt, ja hänen hevosensa oli yhtä levollinen ja peloton kuin hän itsekin. Hän ratsasti suoraan haamun eteen ja alkoi manata häntä, jotta hän laskeutuisi hautaansa lepäämään.

»Miksikä sinä et lepää alallasi, siellä missä sinun pitää olla?» sanoi emäntä. »Tiedäthän, ettet voi saada sen parempaa hautaa. Älä luule, että saisit maata vihityssä maassa, sinä, joka kuollessasi olit niin saastainen.»

Tämän hän sanoi täydellä vakaumuksella, sillä hän tiesi, että pappi oli ollut paha mies, eikä puolestaan arvellut hänen ansaitsevan hautaa kirkkomaalla.

»Turha sinun on nousta haudastasi tullaksesi kostetuksi», jatkoi emäntä, »sillä tiedät varsin hyvin, että lepäät teoillasi ja olet saanut ansaitun palkkasi.»

Hänen puhuessaan täten tuntui hänestä, ikäänkuin kummitus olisi muuttunut yhä tummemmaksi ja selvemmäksi, ja lopulta näytti siltä, kuin se olisi tahtonut heittäytyä emännän kimppuun. Mutta emäntä ei pelännyt, vaan puhutteli sitä vieläkin kerran, jotta tästä kurjuudesta kerrankin tulisi loppu.

»Mutta jos makaat hiljaa haudassasi, niin lupaan lukea isämeidän sinun pelastukseksesi joka kerta, kun kuljen tästä ohi», sanoi emäntä.

Samassa hän alkoi lukea rukousta, ja tuskin hän oli lausunut ensimmäiset sanat, ennenkuin hän huomasi, että kummitus alkoi haihtua ja katosi kokonaan kuutamoon. Hänestä ei jäänyt muuta jäljelle kuin vaalea varjokuva, ja ennenkuin emäntä ennätti lausua aamenen, oli sekin kadonnut.

Tämän jälkeen ei kummitusta nähty enää koskaan Lepokivenmäessä, ja kun siitä kiusasta oli päästy, muuttui elämä Mårbackassa entistään hauskemmaksi ja onnellisemmaksi. Siitä koitui yhtä hyvä talo kuin mistä muusta tahansa toisissa pitäjissä, siihen saatiin hyvät asuinrakennukset, ja väki, joka omisti sen, tuli varakkaaksi eikä sen tarvinnut koskaan huolehtia toimeentulostaan.

Vanha rouva oli sanonut, että todistuksena siitä, miten vauraaksi Mårbacka oli tullut, oli se, että 1700-luvun alkupuolella talosta lähetettiin poika oppikouluun. Hän oli lukenut papiksi ja kotitalon mukaan ottanut nimekseen Merell, ja aikoinaan hänet oli valittu Ämtervikin apulaispapiksi. Hän oli asettunut asumaan perintätaloonsa Mårbackaan ja oli ensimmäinen pappi, joka asui pitäjässä. Kaikki edelliset olivat asuneet Sunnen pitäjässä ja tulleet Mårbackaan vain saarnasunnuntaisin.

Ämtervikin talonpojat olivat hyvin tyytyväisiä saadessaan oman pappinsa, ja varsinkin he olivat hyvillään siitä, että hänellä oli oma talo asuaksensa, niin ettei heidän tarvinnut rakentaa hänelle pappilaa. Tosin Mårbacka oli kaukana kirkolta, mutta tämän epäkohdan vastapainona oli se etu, että pappi omistaessaan maatilan oli varakas ja riippumaton mies.

Papin palkka oli pieni, ja suurin osa siitä meni Sunnen rovastille, niin että apulaispappi olisi ollut köyhä raukka, ellei hän olisi omistanut Mårbackaa.

Jotta tämä seikka, joka oli eduksi sekä seurakunnalle että papille, pysyisi ennallaan, naitti Mårbackan ensimmäinen apulaispappi yhden tyttäristään papille, jonka nimi oli Lyselius, ja järjesti asiat siten, että vävy sai periä sekä talon että viran.

Samoin teki Lyseliuskin. Hän antoi yhden tyttäristään puolisoksi pastori Erik Wennervikille ja järjesti asiat siten, että tämä vuorostaan sai periä sekä talon että viran.

Ja vanha rouva oli sanonut, että kaikki olivat yhtä mieltä siitä, että se oli hyvä tapa ja että sen piti jatkua edelleen. Yksin papintyttäretkin, väitti hän, olivat olleet täysin tyytyväisiä.

Pastori Wennervik.

Vanha rouva oli niinikään kertonut emännöitsijälle, että nuo kolme pappia, Merell, Lyselius ja Wennervik, olivat oikeastaan rakentaneet Mårbackan.

Ennen heidän aikaansa, sanoi hän, oli Mårbacka vain talonpoikaistalo, ja vaikka se olikin suuri ja varakas, niin oli siellä samanlaista kuin muissakin talonpoikaistaloissa. Jos siellä oli navetta kymmentä lehmää ja talli kahta hevosta varten, niin siinä olikin kaikki. Asuinrakennuksessa oli vain suuri tupa, jossa koko talonväki eli ja oleskeli sekä päivin että öisin sekä pieni musta keittiö. Talossa oli monta muutakin rakennusta paitsi tätä: aitta ja sauna, mallassauna ja paja, riihi ja useita latoja, mutta ne olivat kaikki pieniä eivätkä voineet muuta ollakaan, sillä talokin oli pieni siihen aikaan. Vain kaikkein lähin ympäristö oli viljelty.

Vanhalla rouvalla oli tapana sanoa, että oli miltei käsittämätöntä, miten nuo kolme pappia olivat voineet saada rakennetuksi tallin kymmenelle hevoselle ja navetan kolmellekymmenelle lehmälle lukuunottamatta kaikkia suuria latoja ja aittoja ja vajoja, joita he mielestään tarvitsivat. Panimo ja panimokamari, joita käytettiin talon konttorina, olivat niinikään heidän ajoiltaan samoinkuin maitohuone ja kutomakamari ja voudin huone.

Kaikkein viimeiseksi — se oli 1790-luvulla — oli vanhan rouvan isä, pastori Wennervik, rakennuttanut uuden asuinrakennuksen. Se oli suunniteltu vaatimattomammaksi kuin kaikki muut. Hän oli tyytynyt yksikerroksiseen rakennukseen, jossa oli keittiö ja neljä huonetta alhaalla sekä kaksi päätyhuonetta. Mutta sekä keittiö että huoneet olivat valoisat ja tilavat ja niin sijoitetut, että kodikkuus tuoksahti tulijaa vastaan jo eteisessä.

Pastori Wennervik oli myöskin perustanut suuren kyökkipuutarhan keittiökasveineen ja hedelmäpuineen asuinrakennuksen pohjoispuolelle sekä pienen ruusutarhan läntisen päädyn edustalle. Hän kuului olleen puutarhurin poika ja varsin taitava puutarhanhoidossa. Monia pieniä ruusupensaita ja jalostettuja omenapuita, jotka yhä kasvoivat Ämtervikin talonpoikaistaloissa, oli hän ollut istuttamassa.

Hän oli toiminut kotiopettajana suuressa herraskartanossa, ja vanha rouva oli sanonut, että siellä hän oli oppinut pitämään aitauksista ja veräjistä. Hän oli teettänyt kauniin, valkoisen aitauksen sievine veräjineen kyökkipuutarhan ja toisen ruusutarhan ympärille. Jos tahtoi tieltä ajaa lehtikujaa myöten alaspäin, täytyi ensin avata komea veräjä. Koko takapiha, jonka poikki sitten oli ajettava, oli talorivien ja aitojen piirittämä ja veräjiä oli useassa kohdassa, ja samoin oli laita itse pihamaankin.

Pikkulapset tahtoivat kernaasti kuulla kerrottavan pastori Wennervikistä. He olivat löytäneet eräästä seinäkaapista talon konttorista kreikan- ja latinankielisiä kirjoja, joissa oli hänen nimikirjoituksensa, ja myöskin Behmanin ja Leopoldin runoja, jotka olivat hänen käsialallaan kopioidut. He tiesivät, että klaveeri ja kitara oli hankittu taloon hänen aikanaan, ja he olivat mielikuvituksessaan luoneet hänestä hyvin kauniin kuvan. Ei yksin vanha emännöitsijä ollut kertonut hänestä, vaan myöskin heidän isänsä ja tätinsä. Hän oli ollut rakastettava, hieno mies, hän kävi kernaasti hyvin puettuna, eikä hän pitänyt vain kukista ja omenista, vaan varmaankin hän rakasti myös lintuja, sillä hän se oli rakennuttanut kahdeksankulmaisen kyyhkyslakan, joka oli vihreällä nurmikolla keittiön ikkunan edessä. He käsittivät, että hän oli tahtonut järjestää ja laittaa Mårbackan oikein kauniiksi. Papit, jotka olivat asuneet siellä ennen häntä, olivat enimmäkseen eläneet talonpoikien tapaan, mutta hän oli muuttanut suuren yksinkertaisuuden, tuonut hiukan herrastapoja taloon ja saattanut elämän rikkaammaksi ja kevyemmäksi.

Mårbackassa oli suuri vanha öljyvärimuotokuva pastori Wennervikin ajoilta. Se esitti hänen nuoruudenrakastettuaan, rikasta ja ylhäistä neitiä länsi-Göötanmaalta. Pastori oli ollut neidin veljen kotiopettaja, ja koska hän oli ollut kauniimpi ja miellyttävämpi kuin ainoakaan niistä miehistä, joita nuori neiti siihen mennessä oli tavannut, oli hän mieltynyt häneen ja pastori oli tietysti myöskin rakastunut — nuoreen neitiin. Heillä oli tapana piiloutua linnanpuistoon, missä he puhuivat rakkaudestaan ja lupasivat toisilleen ikuista uskollisuutta. Mutta eräänä päivänä heidät keksittiin, ja nuori kotiopettaja sai eronsa.

Ainoa, mitä hän omisti tästä ensimmäisestä nuoruudenunelmastaan, oli lemmityn muotokuva, eikä se oikeastaan ollut kovin paljon. Nuorella neidillä ei ollut käytettävänään taitavaa muotokuvamaalaajaa. Hänen kasvonsa, jauhotetun tukan ympäröiminä, olivat niin jäykät ja ilmeettömät, että olisi yhtä hyvin voinut luulla niitä kauniiksi naamioksi kuin ihmispiirteiksi.

Mutta pään ja kasvojen muoto oli kylläkin jalo, ja se, joka itse oli nähnyt näiden silmien säteilevän ja huulien hymyävän, piti muotokuvaa varmaankin kauniina. Pastori Wennervik tunsi ehkä entisen nuoruudenhehkun täyttävän mielensä, kun hän kiinnitti katseensa siihen.

Ehkäpä tämä muotokuva vaikutti sen, että vaatimaton maalaispappi koristi kotinsa kukkasin ja linnuin ja kaunisti elämänsä soitolla ja vanhoilla lauluilla.

Ukkohanhi.

Yhtä asiaa eivät pikkulapset voineet antaa anteeksi pastori Wennervikille, sitä nimittäin, että hän vanhoilla päivillään nai neitsyt Raklitzin, vanhan emännöitsijän, joka oli kulkenut herraskartanosta herraskartanoon ja saanut kestää ankarien emäntien kiusantekoa ja komennusta, kunnes hän itsekään ei voinut vastustaa haluaan kiusata ja komentaa toisia.

Jos pastori Wennervikin välttämättä piti mennä uusiin naimisiin, niin olisi hänen ainakin pitänyt varjella tytärkultaansa äitipuolen kovuudesta. Pikkulapset eivät voineet mitenkään sulattaa sitä ajatusta, että rouva Raklitz oli saanut komentaa tätä mielin määrin ja rangaista ja lyödä häntä ja vaatia häneltä kohtuuttoman paljon työtä.

He pitivät kovin paljon tuosta pukista, joka kerran joi niin paljon rankkia, että se humaltui ja pilkkasi kumoon sekä rouva Raklitzin itsensä että hänen viinaruukkunsa.

Ja samoin he pitivät markkinaväen puolta, joka varasti häneltä hedelmät Ombergshedin markkinoilla ja huusi hänelle, että Mårbackan pappi oli hyvä mies eikä tietenkään tahtonut vaatia köyhältä kansalta maksua omenoistaan.

Ja he olivat ihastuneet mestarivarkaaseen, joka mursi hänen ruoka-aittansa oven, vaikka rouva Raklitz oli panettanut siihen uuden lukon, joka oli niin suuri ja raskas, että se olisi sopinut parhaiten vankilan lukoksi.

Ja heitä miltei itketti, kun he muistelivat suurta ukkohanhea.

Rouva Raklitzin aikana oli eräänä kauniina huhtikuun päivänä laskettu melkein koko Mårbackan hanhiparvi navettamäelle. Miten olikaan, olivat villihanhet lennelleet korkealla ilmassa ja kirkuneet ja huutaneet niinkuin niiden on tapana tehdä. Kesyt hanhet olivat vastanneet ja räpytelleet siipiään, mutta siten ne tekevät joka kevät, eikä kenenkään mieleen juolahtanut, että ne olisi ollut suljettava navettaan.

Toinen villihanhiparvi seurasi toistaan, ja kesyt hanhet kävivät yhä rauhattomammiksi. Ja ennenkuin kukaan aavisti mitään, pyrähti suuri ukkohanhi ilmaan ja liittyi villien pariin.

Mårbackassa odotettiin, että se palaisi pian takaisin, mutta sepä ei palannutkaan. Se oli ja pysyi poissa. Ja kun sitä ei näkynyt ensimmäisen vuorokauden kuluessa, luultiin sen kadonneen ikipäiviksi. Se oli tietenkin joutunut ketun tai kotkan saaliiksi, sanoivat he, jollei se suorastaan ollut syössyt maahan haljennein keuhkoin. Mahdottomaltahan tuntui, että kesy hanhi voisi seurata villien mukana pohjan perille.

Ei kuulunut hanhea koko kesän mittaan, mutta tulipa taaskin syksy, ja villihanhiparvi toisensa jälkeen lensi taas ilman halki. Ne huusivat ja kirkuivat niinkuin niillä on tapana tehdä, ja kesyt hanhet, jotka astelivat navetanmäellä, kohottivat siipiään ja vastasivat niille.

Rouva Raklitz näki, että kesyt hanhet olivat levottomia, ja hän tahtoi tällä kertaa olla viisaampi kuin edellisellä. Hän käski tytärpuolensa Liisa-Maijan juosta navettaan ja sulkea hanhet sinne.

Liisa-Maija teki työtä käskettyä, mutta tuskin hän oli ennättänyt navetanmäelle, kun hän kuuli kovaa suhinaa ilmasta aivan yläpuoleltansa. Ja ennenkuin hän arvasikaan, pyrähti suuri parvi hanhia maahan hänen eteensä. Komea, valkoinen ukkohanhi kulki parven etunenässä, sen jäljessä seurasi suuri harmaa villihanhi ja yhdeksän täplikästä poikasta. Pappilantytär uskalsi töin tuskin liikahtaa, jotta ei pelästyttäisi niitä. Hän aukaisi vain hiljaa navetan oven ja piiloutui sen taakse.

Ukkohanhi astui suoraan navettaa kohti, ja perhe seurasi jäljessä. Koko parvi katosi, ja Liisa-Maija hiipi hiljaa niiden jäljessä nähdäkseen, minne ne aikoivat mennä. Niin, valkea ukkohanhi astui suoraa päätä hanhikarsinaan ja kutsui ja houkutteli, kunnes koko hänen joukkonsa tuli sisään. Sitten se neuvoi niille tien ruokakaukalon luo, joka oli täynnä kauroja ja vettä, ja alkoi syödä. »Katsokaas, tällaiseen minä olen tottunut. Näin minulla on aina ollut. Ei huolta ravinnosta, ei muuta kuin mennä suoraa päätä ruokakaukalon ääreen», näytti se sanovan perheelleen.

Mutta Liisa-Maija hiipi jäljessä, ja heti kun kaikki hanhet, olivat karsinan puolella, sulki hän oven. Sitten hän kiiruhti rouva Raklitzin luo.

»Tahtooko äitikulta tulla katsomaan! Ukkohanhi, joka karkasi keväällä, on palannut takaisin villihanhen ja yhdeksän poikasen kera.»

Mutta varmaankin hän katui koko ikänsä sitä, että sulki ukkohanhen navettaan ja kertoi sen palanneen takaisin. Sillä rouva Raklitz läksi sanaakaan sanomatta hakemaan pientä veistä, jota käytettiin hanhien teurastamiseen, ja ennen iltaa oli sekä tuo komea, valkoinen ukkohanhi ja harmaa villihanhi että kaikki kauniit poikaset teurastettu ja kynitty.

»Äitikulta palkitsi huonosti ukkohanhen, vaikka se palasi kotiin niin monta kaunista hanhea matkassaan», sanoi Liisa-Maija. Enempää hän ei uskaltanut sanoa.

»Se on vain opetukseksi tämän talon hanhille, miten niiden käy, jos he vastoin tahtoani lähtevät lentoon», sanoi rouva Raklitz, ja hänen ankaran suunsa tienoilla väreili hiukan ilkeämielinen hymy.

Sopulit.

Rouva Raklitz oli ollut ankara Liisa-Maijalle hänen isänsä eläessä, mutta kun isä kuoli vuonna 1801, ja rouva Raklitz sai yksin hallita taloa, muuttui hän tietysti vieläkin ankarammaksi ja vaativammaksi. Tytärpuoli oli kokonaan hänen vallassaan, ilman tukea ja turvaa. Hän oli vain seitsemäntoista vuoden ikäinen ja liian nuori pitääkseen puoliaan vanhaa ja viisasta vastaan. Tosin hänellä oli velikin, mutta hän oli vuodet umpeensa Upsalassa opiskelemassa, niin ettei hänestä voinut mitään apua toivoa.

Äitipuoli ja Liisa-Maija joutuivatkin pian kovaan riitaan. Rouva Raklitz toivoi, että tytär seuraisi vanhaa tapaa ja menisi naimisiin apulaispapin kanssa, joka oli nimitetty hänen isänsä jälkeen. Mutta siihen ei Liisa-Maija tahtonut suostua. Hän vastusti sekä äitipuolensa että pitäjäläisten kehoituksia, joiden mielestä tuo vanha tapa oli aivan erinomainen. Papintyttärellä oli omat merkilliset tuumansa. Hän ei tahtonut mennä miehelle vain siksi, että hän oli Ämtervikin pappi. Hänen piti myös olla sellainen, että Liisa-Maija saattoi pitää hänestä.

Uusi apulaispappi koetti kaikella voimalla ajaa asian perille, ja hänen oli onnistunut voittaa äitipuolen suosio, niin että tämä koetti auttaa häntä sekä pyytämällä että pakolla. Mutta papintytär vastasi yhä edelleen kieltävästi, ja silloin rouva Raklitz keksi lähteä Öjervikiin laamanni Sandelinin puheille, joka oli Liisa-Maijan holhooja.

Niin, sen hän tekikin, ja tietysti sekä laamanni että hänen vaimonsa pitivät hänen puoliaan. He tunsivat hyvin rouva Raklitzin. Hän oli ollut useita vuosia emännöitsijänä Öjervikissä, ja he tiesivät, miten järkevä ja huolellinen ihminen hän aina oli ollut. Olihan hän aivan oikeassa arvellessaan, että Mårbackan papintyttären pitäisi mennä naimisiin apulaisen kanssa, jotta vanha tapa ei unohtuisi. Muu ei heidän mielestään voinut tulla kysymykseenkään.

Rouva Raklitz oli kuten sanottu hyvä tuttu Öjervikissä. Häntä pyydettiin illalliselle, ja sitten laamanninrouva jutteli hänen kanssaan niin kauan, että kello oli yksitoista, ennenkuin hän pääsi lähtemään. Mutta ilma oli kirkas ja täysikuu paistoi taivaalla, niin että näytti siltä kuin hän voisi turvallisesti päästä kotiin.

Hän oli varsin tyytyväinen matkaansa lähtiessään Öjervikistä. Hyvin hänet oli otettu vastaan, ja holhooja oli kannattanut hänen mielipidettään, että Liisa-Maijan oli mentävä uuden apulaisen kanssa naimisiin.

Kiesien vieriessä hyvää vauhtia tietä myöten, joka kulkee Frykenin rantaa pitkin Sunneen, istui rouva Raklitz tuumien, miten hän kiusaisi tytärpuoliraukkaa, kunnes hänen tahtonsa murtuisi. Hänen parastaanhan vain tarkoitettiin, joskaan hän ei itse sitä ymmärtänyt, niin että turhaa äitipuolen oli siitä olla huolissaan.

Äkkiä Musta hätkähti ja väistyi syrjään niin äkisti, että se oli kaataa kumoon kiesit. Hevonen käyttäytyi ikäänkuin se olisi ollut höperö. Se hyökkäsi alas maantieltä ojan poikki pellolle, ennenkuin Pitkä-Bengt ennätti saada sitä pysähtymään. Kun renki vihdoin sai hevosen pysymään aisoissansa, vapisi se kuin haavanlehti. Vaikka se seisoikin hiljaa paikallaan, nosteli se lakkaamatta jalkojaan ja huusi äkkiä niinkuin harvoin saa kuulla hevosen huutavan, ja hypähti suoraan ilmaan. Mahdotonta oli saada sitä tielle takaisin. Kun Pitkä-Bengt ajoi sitä eteenpäin, alkoi se työntää taakse, jotta se oli potkia kiesit säpäleiksi.

»Mitä tämä on? Mitä tämä on? Eikö Bengt voi sanoa, mitä tämä merkitsee?» sanoi rouva Raklitz ja puristi kauhuissaan renkiä käsivarresta. »Onko hevonen aivan hullu?»

»Hevonen on viisaampi kuin sekä rouva että minä» sanoi Pitkä-Bengt, »ei se ole hullu. Mutta se näkee jotain, jota me emme näe.»

Nyt Musta työntyi takaperin. Se haisteli maata, pärskyi ja peräytyi välittämättä kieseistä ja ihmisistä. Onneksi he olivat pellolla, missä kesän aikana oli kasvanut ruista, ja se oli nyt aivan sileä ja tasainen ja niitetty. Toistaiseksi ajopelit pysyivät vielä pystyssä, mutta he huomasivat lähestyvänsä leveää ja syvää ojaa.

Juuri kun kiesit joutuivat ojan reunalle, pysähtyi Musta. Se arveli kai pelastuneensa pahimmasta vaarasta. Se seisoi hiljaa hyppimättä, mutta yhä edelleen se pärskyi moneen kertaan.

»Parasta on, että rouva nousee pois kieseistä», sanoi Pitkä-Bengt, »niin minä koetan pakottaa hevosen tuosta ohi, olkoon siinä sitten mitä hyvänsä.»

Papinrouva avasi jalkapeitteen, mutta aikoessaan laskeutua maahan hän veti nopeasti jalkansa ylös ja huutaen istuutui takaisin paikalleen.

»En minä voi laskeutua maahan», sanoi hän Pitkälle-Bengtille, »se liikkuu.»

»Rouva taitaa olla yhtä höperö kuin hevonenkin», sanoi Pitkä-Bengt.
»Mikä liikkuu?»

»Koko pelto liikkuu, koko maa liikkuu», sanoi rouva Raklitz. Hänen äänensä vapisi, ja itku oli hänellä kurkussa.

»Hyi!» sanoi Pitkä-Bengt ja hyppäsi yhdellä harppauksella maahan. Hän luuli, että kummitus oli heidän tiellään ja peloitti hevosta, mutta kummitukset tulivat tavallisesti ilmasta. Hän ei ollut koskaan kuullut, että ne voisivat ryömiä pitkin maata.

Mutta Pitkä-Bengt hyppäsi pian takaisin kieseihin, eikä aikonutkaan enää laskeutua maahan, sillä maa liikkui, aivankuin papinrouva oli sanonut.

Se ei tärissyt niinkuin maanjäristyksessä, vaan joka ainoa multakokkare oli saanut jalat alleen ja oli menossa Frykenin rantaan.

Matkamiehet istuivat kieseissä ja tuijottivat maahan, lopuksi he kai huomasivat, että suuri joukko pikkuelukoita juoksenteli pitkin peltoa, mutta se ei vähentänyt heidän pelkoaan. Mitään luonnollista tai oikeaa se ei voinut olla. Mistä niin paljon elukoita olisi tullut sinne? Ei ollut pienintäkään kohtaa koko pellolla, joka ei olisi ollut liikkeessä.

Kaikki nämä elukat, tai mitä ne oikein olivatkaan, kulkivat ojan poikki maantielle ja maantieltä ne hyökkäsivät rinnettä pitkin suoraan järveen. Mitä elukoita ne saattoivat olla, jotka pitivät tuollaista peliä?

Jos ne olisivat olleet Jumalan luomia, olisi kai niiden joukko joskus loppunut. Mutta lakkaamatta niitä juoksenteli pellolla, ne hyökkäsivät yli maantien ja alas järveen. Ja mahdotonta olisi ollut laskea niitä, niin paljon niitä oli.

Musta oli jotakuinkin rauhoittunut. Vain silloin, kun nuo pikku elukat juoksivat sen kavioiden lomitse, se pärskyi ja peräytyi. Mutta rouva Raklitz sitä vastoin ei ollut levollinen. Hänen hampaansa kalisivat pelosta, hän mutisi ja puhui itseksensä.

Hän istui kuitenkin alallaan niin kauan kuin he olivat pellolla, mutta Musta ei suinkaan halunnut seisoa ulkona kaiken yötä, vaan läksi omin päin liikkeelle. Se astui hitaasti askeleen kerrallaan. Se nosti jalkojaan hyvin varovaisesti, mutta eteenpäin mentiin.

Omituiset pikkuelukat eivät väistyneet hevosen ja ajopelien tieltä.
Pyörien alla alkoi rauskua, kun pikku ruumiit murskautuivat.

Kun papinrouva kuuli rauskutusta, säpsähti hän. Hän nousi pystyyn ja alkoi huutaa hurjasti ja kaameasti.

Pitkä-Bengt kietoi käsivartensa hänen ympärilleen, jotta hän ei heittäytyisi ulos kieseistä. »Ne vievät minut», huusi hän, »ne vievät minut! Ne nousevat pyörille, ne seisovat astuimella, ne ovat kieseissä!»

Hevonen paransi vauhtiaan. Kiesit liikkuivat nykähdellen, mutta varmasti, ja rauskui ja murskui pyörien vieriessä pikkuelukkojen yli.

»Ne ovat kieseissä, ne ovat kieseissä!» huusi rouva Raklitz, ja samalla hän hyppäsi seisomaan istuimelle. »Ne vetävät minua hameenhelmasta, ne vetävät minut järveen!»

Pitkän-Bengtin täytyi nousta pystyyn voidakseen pidellä rouvasta kiinni. »Täydellä syyllä voisin antaa sinun pudota mäkeen, kun olet niin ilkeä», mutisi hän, mutta piteli kuitenkin hänestä yhä kiinni.

He pääsivät vihdoin tielle ja ajoivat monen vaeltavan elukan yli. Mutta vihdoin Musta pysähtyi ja hirnahti.

»Kas niin, nyt me olemme tästä päässeet. Ruvetkaa istumaan, rouva!
Käykää takaisin kieseihin!»

Mutta rouva Raklitzia ei ollut niin helppo saada rauhoittumaan. »Ne ovat kieseissä, ne vetävät minua hameesta, ne laahaavat minut järveen!» huusi hän.

Pitkän-Bengtin täytyi nostaa hänet alas ja väkipakolla painaa hänet istumaan. Rouva Raklitz taisteli vastaan, eikä renki uskaltanut jättää häntä.

»Juokse, Musta! Löydät kai tien ilmankin, vaikken pitele ohjaksista.»

Musta läksi liikkeelle, rouva Raklitzin väristessä nyyhkytyksistä ja puhellessa pitkälti niistä, jotka kiipeilivät pyörille ja tunkeutuivat ylös kieseihin.

»Juokse, Musta», sanoi Pitkä-Bengt, »muuten hän tulee hulluksi, ennenkuin ennätän kotiin.»

Musta ymmärsi ehkä häntä. Joka tapauksessa se tahtoi itsekin kernaasti päästä kotiin seimen ääreen. Se juoksi mäkiä ylös ja alas hiljentämättä vauhtiaan.

Pitkä-Bengt istui siinä kylmän hien poreillessa otsalla. Hän yritti selittää papinrouvalle, että vaara oli voitettu, mutta tämä ei uskonut häntä.

»Sinä olet kiltti, Bengt», sanoi hän itkien, »mutta älä koeta uskotella minulle, että olemme pelastetut. Minä kuulen niiden askelten äänen, minä näen ne, ne juoksevat jälessämme, ne tahtovat riistää minut mukanaan järveen.»

Kun he vihdoin pysähtyivät Mårbackan kuistin edustalla ja eräs palvelustytöistä tuli ulos auttaakseen papinrouvaa alas kieseistä, ei hän uskaltanut laskeutua maahan.

»Ei, et sinä», sanoi hän. »Sinulla ei ole mitään voimaa. Sinä et voi pelastaa minua niiden käsistä.»

Tyttö peräytyi kauhuissaan. Hän kuuli, että rouva Raklitzin ääni oli aivan toinen kuin tavallisesti.

»Mene hakemaan papintytärtä», sanoi papinrouva, »mene hakemaan
Liisa-Maijaa! Hänellä yksin on voima vastustaa pahaa.»

»Mamselli Liisa-Maija on jo levolla», sanoi tyttö.

»Mene pyytämään häntä tänne niin pian kuin mahdollista!» sanoi
Pitkä-Bengt. »Sano, että papinrouva on säikähtänyt matkalla!»

Rouva Raklitz istui paikoillaan kieseissä ja värisi ja vapisi, kunnes hänen tytärpuolensa oli saanut vaatteet ylleen ja ilmestyi portaille.

»Oi, Jumala siunatkoon sinua!» sanoi rouva Raklitz ojentaen käsivartensa häntä kohti. »Tule auttamaan minua! Älä ole pahoillasi minulle! En ole koskaan enää paha sinulle.»

»Mikä on hätänä, äitikulta?» sanoi papintytär astuen ajopelien luo.

»Ojenna minulle kätesi!» sanoi äitipuoli. »Voi, rakkaani, estä niitä käymästä kimppuuni sillä välin kuin laskeudun alas! Älä anna niiden viedä minua mukanaan! Sinulle ne eivät voi tehdä mitään. Sinulla on voima hillitä niitä.»

Kun hän oli onnellisesti päässyt alas kieseistä, heittäytyi hän tytärpuolensa kaulaan. »Älä jätä minua koskaan», sanoi hän, »älä ole minulle vihoissasi! Saat mennä naimisiin kenen kanssa vain haluat, en minä pane vastaan.»

»Hän näki näyn tiellä», sanoi Pitkä-Bengt. »Kaikki helvetin pikkuelukat olivat liikkeellä. Hän luulee, että ne ajavat häntä takaa ja tahtovat viedä hänet Frykeniin.»

Papintytär kietoi käsivartensa äitipuolen ympärille. »Tule sisään, äitikulta!» sanoi hän. »Nyt äitikulta on Mårbackassa. Täällä ei mikään paha voi kohdata äitikultaa.»

Rouva Raklitz oli niin säikähtänyt ja kauhuissaan, että papintyttären täytyi leperrellä hänen kanssaan kuin lapsen saadakseen hänet huoneeseen ja vuoteeseen. Hän ei saanut poistua hänen luotaan, vaan sai istua ja pidellä häntä kädestä ja kuunnella hänen valituksiaan, kunnes aamu valkeni.

Mutta sen yön jälkeen ei rouva Raklitz uskaltanut enää olla paha tytärpuolelleen. Hän ei tullut koskaan enää entiselleen, vaan pysytteli mieluimmin huoneessaan ja antoi Liisa-Maijan hallita. Hän saattoi auttaa muita, kun oli puuhaa pyhien tai kestien edellä, mutta vain sisällä huoneissa. – – –

Siten hän eli aina vuoteen 1835. Ei ole varmaa, tokko hänestä ja tytärpuolesta tuli koskaan oikein hyvät ystävät, mutta kun Liisa-Maija vihdoin meni naimisiin ja taloon tuli pikkulapsia, piti hän heistä paljon. Joka päivä he menivät häntä tervehtimään lännen puolen kamariin. Hän piti myös paljon kahvista. Melkein aina hän tahtoi tulta uuniin, jotta voisi keittää kahvia itselleen.

Hänellä oli myös tapana tarjota pikkulapsille kahvia, mutta heidän äitinsä arveli, ettei se ollut heille hyväksi. Hän sanoi heille, etteivät he mitenkään saaneet juoda kahvia isoäidin luona.

Seuraavana päivänä molemmat nuorimmat, Nana ja Lovisa, olivat niinkuin tavallisestikin vieraisilla lännen puoleisessa kamarissa, ja kun he tulivat sieltä pois, tuoksuivat he kahvilta pitkän matkan päähän.

»No, mitä te tänään saitte isoäidin luona?» kysyi heidän äitinsä.

»Velliä, pikku äiti», vastasivat molemmat yhteen ääneen epäröimättä vähääkään.

»Missä sitä velliä keitettiin?» kysyi äiti.

»Kahvipannussa, pikku äiti», vastasivat he yhtä nopeasti kuin ennenkin.

Ja he sanoivat sen niin somasti, ja he olivat niin pieniä ja typeriä, ettei äiti voinut muuta kuin nauraa ääneensä.

Ahti.

Pitäjän eteläpäässä on seutuja, jotka ovat paljoa kauniimmat ja rikkaammat kuin sen pohjoinen kulma, missä Mårbacka sijaitsee.

Siellä Fryken uurtaa syviä poukamia maankamaraan, toisen toisensa jälkeen, ja jokaisen lahdelman pohjukassa on viljavia rantaniittyjä, lehtimetsää ja tavallisesti kolme, neljä hauskaa vanhanaikuista talonpoikaistaloa. Lehtien lomissa taas pistäytyvät niemet veteen, kallioisina ja metsäisinä ja niin luotaantyöntävinä ja villeinä, ettei kukaan voi ajatellakaan niiden raivaamista ja viljelemistä.

Eräänä kesänä Liisa-Maija Wennervik oli ratsastanut Bössvikiin, joka on eteläisin näistä lahdelmista, tilatakseen hyviä päärynöitä, jotka kypsyivät siellä kukkuloiden suojassa. Bössvikin asukkaat olivat ottaneet hänet ystävällisesti vastaan, ja hänen oli ollut pakko pistäytyä moneen mökkiin, jotta oli jo varsin myöhäistä, ennenkuin hän saattoi kääntyä kotimatkalle.

Mutta häntä ei peloittanut ratsastaa valoisina kesäöinä, vaikka hän olikin aivan yksin liikkeellä. Hän ratsasti hyvin hitaasti, sillä yö oli niin kaunis, ettei hän voinut kyllikseen sitä ihailla. Milloin hän oli korkealla kukkulalla keskellä tiheää metsää, jossa oli niin synkkää, että hän kuvitteli mielessään rosvojen ja karhujen hyökkäävän tiheiköstä esiin ja raastavan hänet hevosen selästä. Milloin hän ratsasti valoisissa laaksoissa, keskellä kasteisia peltoja, kauniita koivikkoja ja välkkyviä vesiä. Auringonlasku punoitti vielä taivaanrannalla, rusketus kuvastui järveen. Hän ei ollut koskaan nähnyt mitään suloisempaa kuin tämä kesäyö.

Erään lahdelman rannassa Liisa-Maija näki suuren kauniin oriin käyvän laitumella. Se oli harmaa ja papurikko yli koko ruumiin, harja oli niin pitkä, että se laahasi maata, häntäkin ulottui yhtä pitkälle ja oli niin paksu kuin ruislyhde. Hevosella oli leveät lautaset, korkea säkä, kirkkaat silmät, kapeat jalat ja pieni pää. Kaviot olivat valkoiset ja ne loistivat kuin hopea, kun se nosti jalkansa ruohikosta. Kengätön se oli, eikä ruumiissa näkynyt vemmelpuun eikä valjaitten jälkiä.

Liisa-Maija oli lähestynyt äänettömästi ratsastaen mäkeä alas, ja Musta kulki käymäjalkaa niittyä kohti, missä hevonen oli laitumella. He tulivat niin lähelle sitä, ettei mikään muu kuin aita erottanut heitä enää toisistaan. Liisa-Maija olisi voinut ojentaa kätensä ja taputella sitä lautasille.

Tähän saakka ei ori ollut heitä huomaavinaan. Nyt vihdoinkin se kohotti päätään ja katseli nuorta tyttöä.

Ja Liisa-Maija Wennervik oli niin kaunis, että kun hän oli ulkona ratsastamassa, niin nuoret miehet useinkin heittivät maahan kirveensä tai viikatteensa tai mitä heillä kulloinkin sattui olemaan kädessä ja kiiruhtivat tielle nojautuakseen aitaa vasten, kunnes hän oli kulkenut ohitse.

Mutta ihme ja kumma, kun tuo korea papurikko ori kohotti katseensa häneen, tuntui Liisa-Maijasta, että sen katse ilmaisi yhtä suurta ihailua kuin renkimiestenkin, heidän seisoessaan aitaan nojautuneina!

Hetken se katsoi häneen, sitten se kääntyi äkisti ympäri ja syöksyi nelistäen pois, jotta harja hulmusi korkealla ja häntä oli sojossa. Se juoksi yli koko niityn ja syöksyi nuoren tytön suureksi kauhuksi suoraan järveen. Lahden perukassa oli pitkältä matalikkoa, mutta sen juostessa pärskyi vesi sen ympärillä kuin vaahto koskessa. Ja sitten se aivan äkkiä katosi.

Liisa-Maija luuli että onnettomuus oli tapahtunut ja että hevonen hurjassa juoksussaan oli joutunut liian syvään veteen ja oli nyt hukkumaisillaan. Hän odotti hetken aikaa, jotta se nousisi vedenpintaan, mutta se ei näyttäytynyt enää. Järvi oli sileä kuin kuvastin.

Silloin valtasi Liisa-Maijan palava halu ratsastaa järven rantaan ja jos mahdollista pelastaa komea eläin kuolemasta. Miten hän sen tekisi, sitä hän ei tiennyt, mutta hevonen oli kaunein mitä hän koskaan oli nähnyt, ja hänen oli aivan mahdoton pysytyllä hiljaa maantiellä yrittämättä auttaa sitä.

Hän nyki Mustaa suitsista, käänsi sen aitaan päin ja läimähytti sitä piiskalla, jotta se hyppäisi aidan yli. Mutta Musta oli nyt kerta kaikkiaan sellainen eläin, että sillä oli enemmän järkeä kuin ihmisellä, ja sen sijaan että se olisi hypännyt aidan yli, alkoi se kovalla kiireellä nelistää kotia kohti. Nuori tyttö ei yleensä voinut hallita ratsuaan istuessaan korkealla satulassa, ja hän huomasi varsin pian, että hänen tällä kertaa oli aivan turha koettaa pakottaa sitä tottelemaan. Musta tiesi mitä se tahtoi. Se tiesi varmaan myöskin, millainen hevonen tuo toinen oli, jonka Liisa-Maija tahtoi pelastaa järvestä.

Ja kun Liisa-Maija tuli seuraavan mäen kukkulalle, keskelle pimeää kuusikkoa, tiesi hänkin, kenet hän oli nähnyt.

Tuosta hopeanharmaasta oriista, jonka kaviot olivat kengättömät ja jolla oli pitkä, viistävä harja, oli hän kuullut kerrottavan monta monituista kertaa. Se ei voinut olla kukaan muu kuin itse Ahti.

Hänen tultuaan kotiin ja kerrottuaan seikkailustaan olivat kaikki Mårbackassa samaa mieltä kuin hänkin, että hän oli nähnyt Ahdin, ja siksi oli parasta, että hän itse ja koko talon väki pitivät nyt varansa, sillä varmaankin joku heistä oli pian hukkuva.

Mutta Mårbackassa ei ole järveä, ja vanha järvenpohja talon länsipuolella oli nykyään niin kuivunut, ettei siellä ollut jälkeäkään suosta eikä liejumaasta. Yksin jokikin, joka ennen aikaan oli ollut leveä ja vaarallinen, oli nyt kuivunut eikä se kesäiseen aikaan ollut tavallista puroa suurempi.

Sattuipa kuitenkin elokuussa, kun yöt olivat jo pimeät ja usvat kiersivät jokirannoilla ja niityillä, että eräs vanha mies Mårbackasta astui lännestä käsin kotia kohti. Ja mitä hän lie nähnyt tai kuullut sumun keskellä, sitä ei kukaan tiennyt, mutta kotiin hän ei palannut sinä yönä, ja seuraavana päivänä hänet löydettiin hukkuneena pieneen jokeen, joka oli niin matala, että vesi tuskin ylettyi hänen ylitseen. Hän oli vanha ja raihnainen, eikä häntä suuresti surtu, mutta nyt tiedettiin aivan varmasti, että Liisa-Maija oli todellakin nähnyt Ahdin. Ja jos hän sinä iltana olisi seurannut sen jäljissä Frykenin rantaan, niin Ahti olisi varmaan armotta riistänyt hänet mukanaan siintävään syvyyteensä.

Rykmentinkirjuri.

Varmaankaan rouva Raklitzin kääntymys ei ollut oikein täydellinen, koska vanha emännöitsijä ei voinut kylliksi juurruttaa pikkulasten mieliin, mikä onni mamselli Liisa-Maijalle oli, kun hän joutui naimisiin niin erinomaisen miehen kuin rykmentin kirjuri Daniel Lagerlöfin kanssa. Tosin hän ei ollut varakas, mutta viisas ja hyvä ja kelpo mies hän oli. Hänestä hän sai juuri sen tuen, jota tarvitsi tullakseen maailmassa toimeen.

Pappi hän ei kylläkään ollut, mutta hänen isänsä ja isoisänsä ja isoisänsä isä ja isoisänsä isoisä olivat olleet pappeja ja kaikki he olivat naineet papintyttäriä, niin että hän oli sukua kaikille Värmlannin vanhoille pappissuvuille. Saarna- tai puhetaitoa hän ei kuitenkaan ollut perinyt esi-isiltään, mutta sen sijaan hänellä oli verissä halu hallita ja huolehtia kokonaisesta seurakunnasta, ja Ämtervikin asukkaat, jotka aluksi olivat olleet pahoillaan hänelle siitä, että hän nai papintyttären ja rikkoi vanhan tavan, tottuivat pian siihen, että hän sai pitää huolta kaikista pitäjän asioista.

Pikkulapset ihmettelivät suuresti kuullessaan emännöitsijän puhuvan näin. He olivat kuulleet isoisästään juttuja, jotka kiertelivät kansan parissa. Hänen sanottiin olleen taitavan viuluniekan, ja ainakin nuoruudessaan hän oli ollut siinä määrin luulosairas, ettei hän kestänyt elämää kotona, vaan kulki omia teitään.

Mutta tätä ei vanha emännöitsijä myöntänyt lainkaan. Ei rykmentinkirjurissa ollut mitään vikaa. Hän ei käsittänyt, kuka oli voinut lapsille luulotella semmoisia. Ei, koko asia oli vain se, että hän oli alituisesti matkoilla, mutta nuo matkat olivat välttämättömiä hänen virkansa vuoksi. Koska hän oli rykmentinkirjuri, niin täytyi hänen kerran vuodessa kiertää koko Värmlannin ympäri keräämässä sotaveroja. Eikä siinä kyllin, että hän oli rykmentinkirjuri, hän hoiti myöskin Kymsborgin tehdasta, joka sijaitsi kaukana Norjan rajalla, ja sinne hänen piti matkustaa vähä väliä. Ja kolmanneksi ja viimeiseksi hän oli niin hyväniminen mies, että häntä alituisesti käytettiin holhoojana ja pesänselvitysmiehenä. Eniten vaivaa hänellä oli ollut laamanninrouva Sundelinin omaisuuden valvomisesta Öjervikissä, hän kun oli perinyt seitsemän tehdasta patruuna Antossonilta. Rykmentinkirjurin oli pitänyt kuukausimääriä oleskella näillä tehdasmailla, Frykenin länsipuolella, ennenkuin hän oli saanut kaikki asiat selvitetyiksi.

Mutta niin pian kuin työ oli suoritettu, kiiruhti hän kotiin Mårbackaan, ja jos hän joskus aamuisin pääsi sinne toisten huomaamatta, niin saattoi sattua, että hän otti viulunsa esille, asettui makuukamarin ikkunan alle ja herätti vaimonsa soitollaan.

Tämä saattoi kylläkin olla totta, mutta että hän olisi karannut kotoa ja ollut poissa pitkät ajat kenenkään tietämättä missä hän oleskeli, se oli vain ihmisten keksintöä sen vuoksi, että he huomasivat Mårbackan emännän olevan aina ohjaksissa.

Pikkulapsia harmitti suuresti, kun väitettiin heidän isoisänsä olleen tuollaisen vakavan ja kuivan järki-ihmisen. Mutta täytyihän heidän pakostakin uskoa vanhaa emännöitsijää.

Mutta sattuipa kerran ilta, jolloin vanhemmat oli kutsuttu kesteihin.
Sisätyttö, jonka oli määrä valvoa ja odottaa heitä, oli pyytänyt
seurakseen Lasten-Marin, uuden lapsentytön, joka oli tullut taloon
Mäki-Kaisan jälkeen.

He sytyttivät tulen lastenkamarin takkaan, ottivat esille lasten pienet punaiset tuolit ja istuivat siellä kuiskaillen keskenään, jotta eivät herättäisi pikkutyttöjä, jotka nukkuivat vuoteissaan.

Kesken kaikkea avautui ovi, ja vanha emännöitsijä tuli sisään. Hän oli ihmetellyt, minne sisäkkö oli kadonnut, ja etsinyt häntä kaikkialta koko talosta.

Nyt hän tuli sisään ja kävi istumaan takan eteen hänkin. Hän ei aikonut missään tapauksessa mennä levolle, ennenkuin tiesi, että herrasväki oli kunnolla kotona.

Kun he nyt istuivat noin kodikkaasti takan ääressä, käyttivät molemmat palvelustytöt tilaisuutta hyväkseen kysyäkseen neuvoa tärkeään asiaan.

»Me arvelimme, Liina ja minä, että meidän pitäisi keittää unipuuroa», sanoi Lasten-Mari, »mutta emme tiedä, onko siitä mitään hyötyä.»

Siten he saivat viekoitelluksi vanhan emännöitsijän kertomaan, miten mamselli Liisa-Maija Wennervikin oli käynyt, kun hän valmisti unipannukakun.

Viimeisenä jouluna, jona pastori Wennervik eli, oli mamselli Liisa-Maija huvikseen leiponut unipannukakun uudenvuoden-aattona. Hän oli silloin seitsemäntoista vuotias, niin että hänen oli aika ajatella naimista. Hän sekoitti kolme lusikallista vettä, kolme lusikallista jauhoja ja kolme lusikallista suolaa, kaatoi sekoituksen pannukakkupannulle, söi niin paljon kuin saattoi ja laskeutui sitten levolle. Mutta hänen oli vaikea saada unta silmäänsä, sillä hänen oli hirveä jano syötyään tuota suolaista pannukakkua, ja tietenkin oli kielletty juomasta mitään ennen nukkumista.

Kun hän heräsi aamulla, ei hän muistanut lainkaan, mitä oli uneksinut. Mutta myöhemmin päivällä hän tuli menneeksi kuistille ja seisahtui siihen hämmästyneenä. Nyt hän muisti edellisenä yönä unissaan seisoneensa aivan samalla kohdalla. Ja hänen seisoessaan siinä oli kaksi vierasta herraa, nuori ja vanha, astunut häntä vastaan. Ja vanhempi heistä oli sanonut olevansa rovasti Lagerlöf Arvikasta ja tulleensa tänne poikansa kanssa kysymään, oliko Liisa-Maijan jano ja halusiko hän siemauksen vettä.

Ja heti nuorempi herra oli astunut esille ja tarjonnut hänelle lasillisen vettä. Liisa-Maija tuli kovin iloiseksi nähdessään kirkasta, raitista vettä, sillä hän tunsi nukkuessaankin janon polttavan kurkkuaan.

Siihen uni oli päättynyt, mutta siitä hetkestä saakka hän tiesi, kuka oli tuleva hänen miehekseen, sillä jos unissa joku tarjoaa vettä sen jälkeen kun on syönyt unipannukakun, niin sen kanssa nukkuja joutuu naimisiin.

Mamselli Liisa-Maija ihmetteli kovin, mitenkähän se kävisi, sillä siihen aikaan hän ei tuntenut ketään Lagerlöf-nimistä, mutta heti uudelta vuodelta ajoi reki taloon. Liisa-Maija seisoi ikkunan luona, ja nähdessään vieraan, joka istui reessä, oli hän huudahtanut ja nipistänyt emännöitsijää käsivarteen. »Tuossa tulee se, jonka näin unissani», oli hän sanonut. »Saatpa nähdä, että hänen nimensä on Lagerlöf.»

Ja niinpä olikin. Tulija oli nimeltään Daniel Lagerlöf. Hän oli
Kymsbergin tehtaan hoitaja ja kulki heinien ostossa.

Ensiksi mamselli Liisa-Maija ihan pelästyi nähdessään hänet. Vieras ei ollut kaunis, ja hän näytti niin synkältä ja alakuloiselta, ettei Liisa-Maija käsittänyt, mitenkä hän voisi pitää hänestä.

Daniel Lagerlöf oli jäänyt yöksi Mårbackaan, ja aamulla oli renki tullut sisään ja kertonut kumman asian: kaksi sutta ja kettu oli pudonnut ketunkuoppaan. Ja kun ei kukaan talonväestä tiennyt mitä tehdä, jotta satimeen joutuneet pedot saataisiin ylös kuopasta, oli Kymsborgin hoitaja hypännyt kuoppaan ilman muuta asetta kuin ryhmysauva kädessä, tappanut sudet iskemällä niitä päähän ja kietonut silmukan niiden kaulaan, jotta ne saatiin hinatuksi esiin.

Mutta tuo rohkea teko vaikutti niin syvästi mamselli Liisa-Maijaan, että hänen sydämensä heti kiintyi vieraaseen. Hän tuumi itsekseen, että hänet hän tahtoi saada miehekseen eikä ketään muuta.

Kymsborgin hoitaja puolestaan rakastui mamselli Liisa-Maijaan heti ensi näkemältä, vaikka ei tahtonut olla siitä tietävinään. Hän oli näet ollut kihloissa kerran aikaisemmin, ja vaikka morsian oli kuollut, tahtoi hän pysyä hänelle uskollisena eikä koskaan ajatella ketään muuta.

Siitä huolimatta hän tuli Mårbackaan talven kuluessa useamminkin heiniä ostamaan, ja pian hän pääsi selville siitä, miten tukalaa mamselli Liisa-Maijan oli elää yhdessä äitipuolensa kanssa. Hänen tuli sääli tyttöä, ja hän tahtoi auttaa häntä, mutta itse hän ei, herra nähköön, voinut kosia häntä morsianvainajansa vuoksi, vaan päätti, että Elof-veljen, joka oli pappina jossakin suomalaismetsissä, piti naida hänet.

Hän järjesti siten, että hänen veljensä ja mamselli Liisa-Maija tapasivat toisensa. Mutta sillä hän sai vain pahaa aikaan. Pappi rakastui niin silmittömästi mamselli Liisa-Maijaan, ettei hän voinut ajatellakaan ketään muuta enää koko elämänsä aikana, mutta mamselli Liisa-Maija piti Kymsbergin hoitajasta eikä huolinut toisesta.

Pastori Lagerlöf ei päässyt kuitenkaan niin pitkälle, että hän olisi kosinut mamselli Liisa-Maijaa. Piispa pakotti hänet naimaan erään naisen, joka oli kauan oleskellut hänen talossaan ja jonka hän oli luvannut naida. Rouva Raklitzilla oli osansa tässä jutussa, ja siitä koitui vain onnettomuutta, sillä kun pastori Elof ei saanut mamselli Liisa-Maijaa, niin hän alkoi juoda ja joutui kokonaan rappiolle, niin kelvollinen ja erinomainen kuin aikaisemmin oli ollutkin.

Sen jälkeen ei Daniel Lagerlöfillä ollut ketään muuta, jonka olisi voinut panna sijaisekseen, vaan jos hän halusi auttaa Mårbackan papintytärtä, täytyi hänen tehdä se itse. Ja niinpä hän kai arveli, että oli enemmän syytä auttaa elävää kuin surra kuollutta, ja hän uskalsi lähteä matkaan ja kosia tyttöä.

Mamselli Liisa-Maija tuli kovin onnelliseksi ja luuli, että nyt kaikki surut olivat loppuneet, mutta pian hän tuli näkemään, että sulhanen muuttui peräti oikulliseksi ja koetti vetäytyä pois. Harvoin tämä tuli käymään ja milloin kävi, saattoi istua tuntikausia ja vain katsella häntä. Tai hän nosti viulun leukansa alle ja soitti koko ajan, minkä viipyi talossa.

Lopulta hän tuli niin harvoin Mårbackaan, että saattoi kulua kokonainen vuosi mamselli Liisa-Maijan edes näkemättä häntä.

Jos mamselli Liisa-Maija joskus kysyi häneltä, milloin he menisivät naimisiin, niin Daniel Lagerlöf keksi yhä uusia verukkeita. Ensin hän sanoi, että piti odottaa, kunnes hän ansaitsisi niin paljon, että voisi lunastaa Mårbackan toisilta perillisiltä. Toisen kerran hänen piti avustaa veljiään, jotka opiskelivat Lundissa, ja kerran heidän piti taas lykätä häät tuonnemmaksi nähdäkseen saisiko hän rykmentinkirjurin viran.

Hän lykkäsi lykkäämistään häitä tuonnemmaksi. Milloin hänellä oli kovin paljon kirjoitustyötä, milloin monia matkoja.

Lopulta ei kukaan muu kuin mamselli Liisa-Maija enää uskonut heidän menevänkään naimisiin. Ja hänelle se oli ikävintä, sillä nyt alkoivat sekä Sunnen että Ämtervikin nuoret herrat tulla Mårbackaan kosimaretkille. Mamselli Liisa-Maija antoi heidän selvästi ymmärtää, että heidän oli turha vaivautua, mutta jotkut olivat niin itsepäisiä, että tulivat kerta toisensa jälkeen, ja jos mamselli Liisa-Maija kielsi heitä tulemasta, asettuivat he väijyksiin metsän reunaan ja odottivat häntä, kun hän astui tietä myöten.

He kertoivat hänelle kaikkea pahaa, mitä vain tiesivät Daniel Lagerlöfistä. Milloin morsian sai kuulla, että hän seurusteli huonojen ja juopuneiden kavaljeerien kanssa, jotka kulkivat paikasta toiseen ja tekivät tihutöitä kartanoissa ja olivat kaikkien kunnollisten ihmisten kauhuna, milloin kertoivat hänestä, että hän samoili metsiä kuin villi eläin.

Jotkut ärsyttivät mamselli Liisa-Maijaa sanomalla että Daniel Lagerlöf oli saanut rykmentinkirjurinviran, niin että hän olisi hyvinkin voinut naida hänet, jollei olisi kyllästynyt häneen, ja toiset peloittelivat häntä sillä, että hän mielisteli Finn-Erikin tytärtä, jota sanottiin koko maan rikkaimmaksi tytöksi.

Eivät mitkään tällaiset jutut liikuttaneet mamselli Liisa-Maijaa, vaan hän oli silti yhtä iloinen ja luotti siihen, että kaikki kävisi niinkuin hänelle oli unessa ennustettu.

Mutta eräänä päivänä hänelle kerrottiin sulhasen sanoneen, että jos hän vain olisi vapaa, niin hän lähtisi ulkomaille toden teolla opiskelemaan viulun soittoa.

Tämä tepsi mamselli Liisa-Maijaan enemmän kuin mikään muu, ja hän läksi puhumaan Pitkän-Bengtin kanssa.

»Nyt, Bengt», sanoi hän, »saat ottaa kiesit ja ajaa Kymsbergiin ja tuoda rykmentinkirjurin tänne, sillä haluan puhua hänen kanssaan!»

»Kyllä minä yritän», sanoi Pitkä-Bengt, »mutta mitä minä teen, jollei hän seuraa minua hyvällä?»

»Sano hänelle, ettet uskalla tulla yksin kotiin», sanoi mamselli Liisa
Maija, ja niinpä Pitkä-Bengt läksi matkaan.

Kymsborgiin on kokonainen päivänmatka, eikä Pitkä-Bengt palannut kotiin, ennenkuin seuraavan päivän iltana, mutta sittenpä hänellä olikin rykmentinkirjuri matkassansa.

Mamselli Liisa-Maija otti sulhasensa ystävällisesti vastaan, niinkuin ainakin. Hän kutsui hänet sisään saliin, pyysi häntä istumaan ja levähtämään pitkän matkan jälkeen ja sanoi, että he kattaisivat heti illallispöydän, koska hän varmaankin oli nälissään.

Rykmentinkirjuri asteli edestakaisin huoneessa ja näytti kärsimättömältä ja synkältä. Hän odotti luultavasti vain sitä hetkeä, jolloin voisi lähteä taas pois.

Heidän istuessaan illallispöydässä kahdenkesken kääntyi mamselli Liisa-Maija sulhasensa puoleen juuri kun Maija Perintytär toi sisään ruoan, ikäänkuin hän olisi odottanut vain hänen tuloaan, ja kysyi häneltä, oliko totta, että hän halusi purkaa kihlauksen.

»Aivan niin», vastasi rykmentinkirjuri ja näytti yhtä äreältä kuin ennenkin. Sitä hän juuri halusi, olisihan mamselli Liisa-Maijan pitänyt huomata se aikoja sitten.

Silloin mamselli Liisa-Maija punastui hiusmartoaan myöten ja sanoi, että syynä siihen, miksi hän ei aikaisemmin ollut kysynyt sitä häneltä, oli se, että hän niin varmasti oli uskonut heidän olevan määrätyt toisilleen.

Silloin rykmentinkirjuri nauroi ilkeästi ja kysyi, mitä hän näillä sanoillaan tarkoitti.

Mamselli Liisa-Maija punastui yhä enemmän, ja sitten hän kertoi hänelle muutamin sanoin, miten hän oli valmistanut unipannukakun eräänä uudenvuodenaattona ja unissaan nähnyt hänet ja hänen isänsä ja mitä isä oli sanonut hänelle.

Rykmentinkirjuri laski veitsen ja haarukan kädestään ja katsoi mamselli
Liisa-Maijaan ihmeissään.

»Tämän jutun sinä olet kai keksinyt nyt jälkeenpäin», sanoi hän.

»Voit kysyä Maija Perintyttäreltä, enkö tuntenut sinua heti ja sanonut kuka sinä olit, ennenkuin nousit edes reestäkään ensi kerralla tullessasi ostamaan täältä heiniä», sanoi mamselli Liisa-Maija ja kääntyi emännöitsijän puoleen, joka juuri tarjosi heille ruokaa.

»No, mutta», sanoi Daniel Lagerlöf, »miksikä et aikaisemmin ole kertonut tätä minulle?»

»Sen kai itsekin ymmärrät», sanoi mamselli Liisa-Maija. »En minä tahtonut vedota muuhun kuin omaan haluusi.»

Rykmentinkirjuri istui taas ääneti, mutta saattoi selvästi huomata, että hänen morsiamensa sanat olivat vaikuttaneet syvästi häneen.

»Voitko sanoa, minkä näköinen se mies oli, joka väitti olevansa rovasti
Lagerlöf Arvikasta?» kysyi hän.

»Voin kyllä», vastasi mamselli Liisa-Maija, ja sitten hän alkoi selittää, minkä näköinen hän oli. Ja varmaankin hänen selityksensä sopi piirre piirteeltä, sillä poika hämmästyi siinä määrin, että hän nousi pois pöydästä.

»Mutta isäni kuoli samana vuonna, jolloin sinä synnyit», sanoi hän.
»Ehkäpä sittenkin olet kuullut hänestä puhuttavan?»

»En ollut koskaan nähnyt ketään Lagerlöfiä enkä koskaan kuullut puhuttavan enempää sinusta kuin isästäsikään, ennenkuin näin teistä unta», sanoi mamselli Liisa-Maija. »Kysy sinä Maija Perintyttäreltä, joka seisoo tässä vieressämme, eikö hän ole kuullut minun kuvaavan isääsi samalla tavalla lukemattomia kertoja!»