Silloin rykmentinkirjuri pysähtyi aivan mamselli Liisa-Maijan eteen. »Jos vain uskaltaisin uskoa tätä», sanoi hän. Vielä kerran hän kiersi huoneen ympäri. Sitten hän palasi taas takaisin. »Silloinhan sinä olisit se, jonka rakas isäni on määrännyt minulle», sanoi hän.

Mutta mitä mamselli Liisa-Maija siihen vastasi, sitä ei vanha emännöitsijä saanut koskaan tietää, sillä hän arveli nyt parhaaksi poistua huoneesta.

Jälkeenpäin he istuivat sittenkin ja juttelivat yhdessä tuntikausia, ja seuraavana päivänä he olivat tehneet sovinnon, ja pian sen jälkeen heidän häänsä vietettiin.

Ja mamselli Liisa-Maija oli kertonut hänelle, ettei mikään muu ollut esteenä ollut kuin hänen sulhasensa raskasmielisyys ja oikullisuus. Milloin hän oli arvellut, ettei hän tahtonut tehdä vääryyttä morsianvainajalle, ja milloin hän oli ajatellut veljeään Elofia ja arvellut, ettei hänellä ollut oikeutta tulla onnelliseksi, kun hänen veljensä oli hänen tähtensä tullut niin onnettomaksi.

Mutta kuultuaan tuon unen oli hän saanut lujan ja varman pohjan jalkojensa alle ja uskalsi tehdä sen, mitä hartaimmin halusi.

Ja siitä päivästä saakka, jolloin hän meni naimisiin, hän oli kuin toinen ihminen. Ensi vuosina sattui joskus, että raskasmielisyys sai vallan hänen ylitseen, mutta sitten hän muuttui rauhalliseksi ja tasaiseksi luonteeltaan. Hänen veljensä hukkui seuraavana vuonna Mårbackassa vietettyjen häiden jälkeen ja sitten seurasi kylläkin raskaita aikoja, mutta nekin menivät ohitse.

Ja hän ja vanha rouva olivat naimisissa neljäkymmentäkuusi vuotta, ja viimeisenä kolmenakymmenenä vuonna oli kaikki voitettu, eikä sen onnellisempia ihmisiä ollut missään.

* * * * *

Mutta pikkulapset makasivat vuoteissaan ja kuuntelivat ihmetellen, ja samalla he olivat kovin hyvillään, sillä tähän saakka oli heidän isoisänsä ollut heidän mielestään kuin jonkunmoinen puujumala, mutta nyt hän oli muuttunut eläväksi ihmiseksi.

Nostoväki.

Vuonna 1810, kun isoäiti oli ollut naimisissa jo muutamia vuosia ja hänellä oli jo pari pientä lasta, istui hän eräänä iltana kyökkikamarin itäisen ikkunan luona. Hämärä oli laskeutunut maahan, niin että oli liian pimeä ommella, ja koska oltiin jo pitkällä maaliskuussa ja talikynttilät olivat loppumaisillansa, oli hän ottanut esille sukankutimensa, sillä sukkaa hän osasi kutoa pilkkosen pimeässäkin.

Kesken työtään hän tunsi äkkiä, että hänen pitäisi kohottaa päätään ja katsoa ulos. Mutta hänen oli vaikea uskoa silmiään. Äsken oli ulkona ollut tyyntä ja kirkasta, nyt oli täysi lumituisku. Lunta sateli niin tiheään, että hän töin tuskin saattoi erottaa tulenkajasteen renkituvan ikkunasta, joka oli aivan hänen edessään. Tuuli painoi siltä puolen niin, että lunta tuprutti vasten seiniä, ja sinä lyhyenä hetkenä, jolloin hän oli istunut alallaan, oli keräytynyt jo niin korkeita kinoksia, että ne peittivät sekä pensaat että aitauksen.

Pimeys oli lisääntynyt nopeasti rajuilman noustua, mutta hän saattoi sittenkin vielä nähdä, että monia isoja eläimiä tunkeutui kinosten läpi takapihalle. Hän ymmärsi heti, mitä lajia ne olivat. »Kunpa palvelustytöt pitäisivät nyt varansa eivätkä lähtisi hakemaan ulkoa halkoja», tuumi hän, »sillä harmaat hukat ovat tänä iltana liikkeellä.»

Heti sen jälkeen hän kuuli huutoa ja näki suden hiipivän ikkunan ohi sen palatessa takapihalta. Sillä oli suussa jotakin, joka koetti tehdä vastarintaa. Isoäidin mielestä se näytti lapselta, mutta mikä lapsi se voisi olla? Olivathan hänen omat pienokaisensa aivan hänen vieressään, eikä talossa muita lapsia ollutkaan.

Aivan ensimmäisen suden kintereillä tuli toinen ja silläkin oli lapsi kidassaan.

Silloin isoäiti ei voinut istua enää paikoillaan. Hän hyökkäsi niin äkisti pystyyn, että kaatoi tuolin, juoksi keittiöön ja kyökinovesta ulos. Mutta siellä hän pysähtyi. Hän näki edessään kirkkaan, tyynen, suloisen kevätillan. Ei hän nähnyt lumipyryä, eikä hän nähnyt susia. Hän oli varmaankin nukahtanut kutimensa ääreen, ja kaikki se, minkä hän oli nähnyt, oli ollut vain unta.

Mutta isoäiti käsitti, että siinä piili jotain vakavaa. »Meidän täytyy varoa pienokaisiamme», sanoi hän palvelusväelle. »Tämä ei ollut unta, vaan varoitus.»

Mutta lapsille ei tapahtunut mitään vaarallista, he kasvoivat ja varttuivat, ja näky tai uni, tai mikä se oikeastaan lie ollut, oli unohtumaisillansa niinkuin niin paljon muutakin samantapaista.

Elokuussa saapui joukko köyhiä sotilaita Mårbackaan. He olivat repaleisia, nälkäisiä ja sairaita, ruumiit olivat laihat kuin luurangot, ja silmät olivat ahneet kuin petoeläinten. Kaikissa näytti olevan selvä kuoleman leima.

He kertoivat olevansa kotoisin Fryksändestä ja muista Fryksdalin pohjoisista pitäjistä. Mutta nyt, lähestyessään kotiseutuaan, he eivät olleet iloisia, sillä he pelkäsivät, etteivät heidän omaisensa tuntisi heitä enää. Kaksi vuotta sitten he olivat lähteneet kotoa terveinä ja voimakkaina. Mitä sanoisikaan kotiväki saadessaan heidät takaisin niin kurjina, etteivät he kelvanneet muuhun kuin kirkkomaan multiin haudattaviksi?

Sodassa he eivät olleet käyneet, he olivat vain marssineet edestakaisin pakkasessa ja nälässä. Taistelua he eivät koskaan olleet nähneet, he olivat vain taistelleet tauteja ja kurjuutta vastaan.

Heitä oli ollut useita tuhansia siihen aikaan, kun he läksivät liikkeelle, mutta toinen tuhatkunta toisensa jälkeen oli tuhoutunut. He kertoivat, että suuri osa heistä oli lähetetty avonaisissa proomuissa merelle keskellä talvea. Miten retki oli onnistunut, sitä ei kukaan tiennyt, mutta kun proomut olivat ajautuneet maihin, oli miehistö istunut kuolleena airojen ääressä, jäätyneenä ja paleltuneena.

Ne, jotka vielä elivät, pyrkivät nyt kotiin omin neuvoin, mutta monta kertaa matkan varrella oli tapahtunut, että heitä oli kivitetty ja ajettu pois kylistä ja kartanoista, joita he olivat yrittäneet lähestyä.

Eniten kalvoi heidän mieltään se suru, etteivät he olleet päässeet sotaan ja siellä kaatuneet, vaan että heidän oli pakko laahautua elämän läpi loppumattoman tuskan vallassa.

He tiesivät itse millaisia olivat: täynnä syöpäläisiä, liasta haisevia ja inhoittavia katsella. Kun he tulivat Mårbackaan, eivät he pyytäneet päästä katokseen eikä vuoteisiin lepäämään. He halusivat vain saada olkikuvon ja kuivan mäkirinteen, missä ojentautua suoraksi.

Mårbackassa ei sotamiesparkoja viskelty kivillä. Rykmentinkirjuri oli poissa kotoa, mutta hänen vaimonsa antoi heille luvan pystyttää leirinsä takapihalle, aitauksen sisäpuolelle. Puuroa ja velliä heille keitettiin joka päivä suurissa padoissa, ja kaikki vaatteet, joita ilman voitiin tulla toimeen, annettiin heille.

Kartanon väki keräytyi alituisesti heidän leiripaikkansa ympärille kuunnellakseen kertomuksia heidän kokemuksistaan. Mutta eivätpä kaikki edes osanneet puhua. Monet olivat niin tylsiä, etteivät he vastanneet tuntikausiin. Tuskinpa he tiesivät enää, keitä olivat tai minne olivat menossa.

Huhu näistä miehistä, jotka olivat niin kovin muuttuneet, kulki ympäri seudun, ja ihmisiä tuli pitkien matkojen päästä heitä katsomaan.

»Tuo tuossa», sanoi eräs vieras mies, joka kauan oli seisonut ja tarkastellut matkamiesraukkoja, »tuo tuossa väittää olevansa Göran Persan poika Torsbystä. Mutta minä tunsin Göran Persan pojan. Hän oli korea poika. Ei ainoakaan piirre muistuta häntä.»

Eräänä päivänä saapui paikalle köyhä leski. Hän oli kotoisin pienestä metsätorpasta kaukaa pohjoisesta, jossa hän henkensä ylläpidoksi sai käydä ankaraa taistelua nälkää ja hätää vastaan.

»Onko teidän parissanne ketään Börje Knutsson nimistä?» kysyi hän katseltuaan hetken aikaa nostoväkeä.

Ei kukaan koko joukosta vastannut. Miehet istuivat maassa jalat allaan ja nojasivat leukansa polviaan vasten. He istuivat siten usein liikahtamatta tuntimääriä.

»Jos täällä on Börje Knutsson nimistä miestä, niin ilmoittakoon itsensä, sillä hän on minun poikani», sanoi nainen.

Ei kukaan noista kurjista raukoista sanonut yhtään sanaa eikä liikahtanut. He eivät edes kohottaneet katseitaan vaimoon.

»Olen itkenyt joka päivä sen jälkeen kuin poikani läksi luotani», sanoi köyhä leski. »Jos hän on teidän parissanne, niin voinee hän kai nousta ylös ja sanoa sen minulle, sillä en voi tuntea häntä.»

Mutta kaikki pysyivät äänettöminä, ja vaimo läksi hiljaa pois.

Ensimmäiselle ihmiselle, jonka hän sitten kohtasi, hän kertoi kokemuksensa. Ja hän oli levollinen ja miltei iloinen. »Luulin tähän saakka, että kadottaisin järkeni, jollei hän palaisi takaisin», sanoi hän. »Mutta nyt kiitän Jumalaa, ettei hän ole näiden luurankojen parissa.»

Nostoväkimiehet lepäsivät Mårbackassa kokonaisen viikon. Sitten he jatkoivat matkaansa pohjoiseen päin kutakuinkin voimistuneina ja virkistyneinä.

Mutta he olivat jättäneet jälkeensä punataudin. Kaikki koko talossa sairastuivat pahasti; ei ketään muita kuollut paitsi isoäidin kaksi pikkulasta. He olivat liian pienet voidakseen vastustaa tautia.

Kun pienokaiset laskettiin arkkuihinsa, tuumi isoäiti itsekseen: »Jos olisin tehnyt kuten muut, jollen olisi ottanut vastaan noita miehiä, vaan ajanut ne pois talosta, niin pikkulapsen! olisivat vielä elossa.»

Mutta kesken näitä ajatuksiaan muistui hänen mieleensä näky, jonka hän keväällä oli nähnyt, molemmat sudet ja lapset, joita ne olivat laahanneet mukanaan.

»Jumalan ei ole syytä», sanoi hän, »hän varoitti minua.»

Nuo pikkulapset eivät olleet kuolleet siksi, että hän oli ollut armelias, vaan sentähden, ettei hän ollut osannut varjella heitä tartunnalta.

Kun hän ajatteli, että loppujen lopuksi hän itse oli syypää siihen, että lapset olivat nyt poissa ja kuolleet, niin suru oli käydä ylivoimaiseksi. »Tätä en koskaan voi unohtaa», tuumi hän, »minusta ei koskaan enää tule ihmistä.»

Ja hänen epätoivonsa lisääntyi vielä siitä pelosta, mitä hänen miehensä sanoisi pienokaisten kuolemasta. Hän ei ollut käynyt kotona moneen kuukauteen. Raskasmielisyys oli kai saanut hänet niin valtoihinsa, ettei hän uskaltanut tulla kotiin. Isoäiti ei tiennyt, missä hän parhaillaan oleskeli. Hän ei voinut edes lähettää hänelle sanaa, jotta hän olisi saanut tietää, mitä oli tapahtunut.

Nyt rykmentinkirjuri varmaan pitäisi sitä Jumalan rangaistuksena, koska hän oli mennyt naimisiin. Ehkäpä hän ei koskaan palaisi enää vaimonsa luokse.

Mutta isoäiti ei ollut enää aivan varma siitä, tokko mies olikaan väärässä. Ehkäpä olisikin parasta, etteivät he enää koskaan tapaisi toisiaan.

Kaikki talon asukkaat olivat kauhuissaan hänen surunsa johdosta eivätkä tienneet miten auttaa häntä. Mutta Pitkä-Bengt, renki, joka oli heistä vanhin, ei pelännyt toimia hiukan ominkin päin, ja hän läksi Kymsbergiin vielä kerran ottamaan selkoa isännästä.

Tällä kertaa ei kestänyt kokonaista kahta päivää, ennenkuin Pitkä-Bengt palasi takaisin. Hän oli aivan oikein löytänyt rykmentinkirjurin ja saattanut perille asiansa, mutta tuskin hän oli puhunut loppuun, kun isäntä antoi valjastaa virkeän hevosen kiesien eteen ja ajoi yötä myöten, niin että hän saapui Mårbackaan jo seuraavana aamuna.

Nyt hän ei ollut epäystävällinen eikä jäykkä astuessaan sisään. Hän sulki vaimonsa hellästi syliinsä ja pyyhki pois hänen kyyneleensä ja lohdutti häntä lempein sanoin.

Tuntui siltä kuin hän nyt vasta, nähdessään vaimonsa masentuneena ja suruisena, olisi voinut osoittaa hänelle koko suuren rakkautensa.

Isoäiti ei voinut olla sitä ihmettelemättä.

»Minähän luulin kadottavani sinutkin», sanoi hän.

»En minä ole sellainen, että minut kadotettaisiin surun tähden», sanoi rykmentinkirjuri. »Luulitko, että hylkäisin sinut siksi, että olit ollut liiaksi armelias?»

Sinä hetkenä isoäiti luuli ymmärtävänsä miehensä mielenlaadun paremmin kuin koskaan ennen.

Ilon ja rauhan päivinä, sen isoäiti tiesi, hänen täytyi luottaa itseensä, ja siihen hän hyvin pystyikin. Mutta surussa ja taistelussa ja vakavina hetkinä hänen miehensä oli aina seisova hänen rinnallaan ja suojeleva häntä.

VANHOJA RAKENNUKSIA JA VANHOJA IHMISIÄ.

Kivimajat.

Useimmat rakennukset, joita oli Mårbackassa silloin, kuin luutnantti Lagerlöf otti talon haltuunsa, olivat vanhoja, mutta renkitupa ja lammaskarsina, niin arveltiin, olivat kaikkia muita vanhemmat. Sitä ei kukaan voinut varmuudella väittää, sillä vanha aitta, jota käytettiin ruoka-aittana, ja tahi, jossa oli pitkä katollinen luhti, ja sauna, jossa savustettiin sianlihaa, ja mallassauna, jossa imellytettiin ohria, eivät liioin olleet eilispäivän lapsia. Mutta renkitupa ja lammaskarsina olivat muuratut harmaista kivistä, sellaisista, joita oli kerätty ulkoa, sekä pyöreistä että litteistä, sekä suurista että pienistä, ja niiden seinät olivat kahden kyynärän paksuiset, aivankuin ne olisi tarkoitettu kestämään piiritystäkin. Sellaista rakennustapaa ei käytetty viime vuonna eikä sitä edellisenäkään, ja siksi ne näyttivätkin ansaitsevan palkinnon, kun iästä tuli kysymys.

Luultavaahan oli, että ensimmäiset ihmiset, jotka asettuivat pysyväisesti Mårbackaan asumaan, olivat tulleet jostakin lähikylästä, jossa oli kylliksi väkeä kaikissa tuvissa, mutta riittämättömästi viljeltyä maata, niin että leivästä oli puute. Varmaankin sinne oli saapunut joku nuori pari, joka halusi mennä yhteen, mutta kun köyhyys oli suuri, niin he eivät olleet tienneet muuta neuvoa kuin asettua erämaahan uutisasukkaiksi. Heidän huomionsa oli kiintynyt Åsbergin rinteellä olevaan karjalaitumeen, ja he olivat muuttaneet sinne ja aluksi kai asuneet niissä pikkumajoissa, joissa karjapaimenet aikaisemmin olivat majailleet. Mutta jonkun ajan kuluttua heistä oli ehkä olo siellä tuntunut turvattomalta, sillä naapureita ei ollut, ja joskus karhu kävi navetassa vieraisilla ja hurjat sysimiehet tuottivat heille itselleen rauhattomuutta.

Sellaisten olosuhteiden vallitessa tuntuu aivan luonnolliselta, että he rakensivat itselleen pari kivimajaa, toisen omiksi tarpeikseen, toisen eläimille.

Rakennus, jossa karjan tuli asua, oli suurempi. Siinä ei ollut ikkunoita, ainoastaan luukkuja kotonataottuine rautaristikkoineen, niin ettei karhu eikä varas voinut tunkeutua sisään. Lattiana oli vain tallattu multa, mutta huone oli karkealla hirsiseinällä jaettu kahtia, niin että eläimet, jotka eivät viihtyneet yhdessä, voitiin pitää erillään. Hevoset ja lampaat, jotka aina ovat ystäviä, saivat siis oleskella toisessa osastossa, lehmät ja vuohet toisessa.

Kivimaja, joka oli aiottu ihmisiä varten, oli pienempi ja siinä oli vain yksi suoja. Mutta siihen pantiin permanto käsinhalaistuista hirsistä, kaksi ikkunaa oli pitkällä sivulla, ja siinä oli uuni ja savupiippu. Itäpuolella, vastapäätä ikkunaseinää, oli uutisasukkaalla suuri sänkykaappi. Siihen mahtui kaksi leveää vuodetta lattialle ja kaksi yhtä leveää vuodetta katon rajaan. Ne olivat hyvin suuret, kolme henkeä saattoi huoleti maata vieretysten kummassakin vuoteessa. Ikkunaseinää pitkin kulki penkki, ja sen edessä oli valtavan suuri mäntypöytä. Uuni oli toisella lyhyellä seinällä, ulko-ovi vastakkaisella.

Luutnantti Lagerlöfin aikana, jolloin entistä asuinrakennusta käytettiin renkitupana, oli se sisältä melkein entisensä näköinen. Sänkykaappi oli paikoillaan ja samoin pyöreä, avoin takka ja pieniruutuiset ikkunat, joissa ulkopuolella oli rautaristikot. Pitkä penkki ja pöytä olivat poistetut, niiden tilalla oli höyläpenkki täysinäisine työkalulaatikkoineen. Niinikään oli kaksi pientä, pyöreää tuolia, jotka hyvinkin saattoivat olla peräisin ensimmäisten uutisasukkaiden ajoilta, ja samaten kulunut hakkuupölkky, joka seisoi takan edessä.

Täällä asui tallirenki ja renkipoika, tänne työväki tuli lomahetkinään lepäämään ja syömään, ja tänne käskettiin köyhät maankiertäjät, kun he pyysivät yösijaa.

Täällä Pien-Bengt, joka rykmentinkirjurin aikana oli ollut tallirenkinä, vietti vanhuutensa päivät, hän joka oli ollut niin kauan talon palveluksessa, että luutnantti Lagerlöf oli pyytänyt hänelle kunniamitalia.

Toisenkin talon palvelijan oli määrä saada kunniamitali, nimittäin vanhan emännöitsijän. Hän ei ollut läheskään niin vanha kuin Pien-Bengt. Hän oli yhä palveluksessa, oli reipas ja toimelias ja sai ajaa kirkkoon herrasväen vaunuissa ja vastaanottaa mitalin kirkossa.

Mutta Pien-Bengt makasi sairaana sinä päivänä, hänellä oli jäsenkolotusta ja noidannuoli oli iskenyt hänen selkäänsä, niin ettei hän voinut nousta ajopeleihin, vaan hänen oli pakko jäädä kotiin.

Mitali hänen piti saada joka tapauksessa, mutta suuri juhlallisuus meni häneltä hukkaan, kun hän ei voinut päästä kirkkoon. Huhu oli kertonut, että Sunnen rovastin oli määrä tulla Ämtervikiin pitämään puhetta uskollisille palvelijoille ja itse ripustaa kiiltävä hopearaha heidän kaulaansa.

Tietäähän sen, ettei Pien-Bengt ollut mielissään maatessaan tuskissaan ja kivuissaan sillä välin kuin suurin hetki, jonka elämä saattoi tarjota hänelle, meni hänen ohitseen.

Luutnantti Lagerlöf kertoi tietysti rovastille, että Pien-Bengt oli sairas eikä voinut saapua kirkkoon. Mutta rovasti ei halunnut kellekään niin kernaasti osoittaa kunnioitusta kuin palvelijalle, joka koko ikänsä oli palvellut samassa talossa ja ottanut osaa isäntäväkensä sekä iloihin että suruihin. Ja kun hän sai kuulla asian laidan, sanoi hän haluavansa tulla Mårbackaan heti jumalanpalveluksen jälkeen ja itse antaa hänelle mitalin.

Luutnantti ilostui kovin kuultuaan tämän, mutta samalla häntä myös hiukan arvelutti. Niin pian kuin säädyllisyys vain salli, läksi hän kirkosta ja ajaa karautti kotiin, jotta ennättäisi Mårbackaan hetkistä ennen rovastia.

Ja Pien-Bengt pestiin ja kammattiin kaikessa kiireessä ja hänen ylleen puettiin pyhäpaita. Hän sai puhtaat lakanat vuoteeseensa ja kauniin tikatun peitteen tavallisten lammasnahkavällyjen sijalle. Koko renkitupa lakaistiin, lastut höyläpenkin alta kannettiin ulos, ja nokiset hämähäkinverkot katon rajasta revittiin alas. Katajia ripotettiin lattialle, oven eteen pantiin uusia havuja, ja suuri kimppu koivunlehtiä ja sireenejä pistettiin uunin koloon.

Sunnen rovastina ei siihen aikaan ollut sen vähempi mies kuin itse Anders Fryxell. Hän oli komea, ankara ja kunnianarvoisa, mutta ylpeä hän ei ollut, niinpä hän heti, saavuttuaan Mårbackaan, läksi renkitupaan Pien-Bengtin luo kiinnittääkseen mitalin hänen rintaansa.

Luutnantti ja rouva Lagerlöf ja mamselli Lovisa ja emännöitsijä ja koko talonväki seurasi hänen mukanaan. He odottivat tietenkin, että rovasti pitäisi pienen puheen Pien-Bengtille, ja he asettuivat hiljaisina ja hartaina seisomaan renkituvan seinävierustalle.

Ja aluksi kaikki kävi niinkuin pitikin. Rovasti luki aluksi muutamia raamatunlauseita, ja Pien-Bengt makasi hiljaa ja juhlallisena vuoteellaan ja kuunteli.

»Sinä, Bengt», sanoi rovasti, »olet ollut hyvä ja uskollinen palvelija, jommoisista Herra puhuu».

»Niin», sanoi Pien-Bengt vuoteestaan, »se on aivan totta. Uskollinen minä olen ollut.»

»Et ole koskaan pyytänyt omaa etuasi, vaan olet hoitanut leiviskääsi, joka sinulle on uskottu.»

»Niin», sanoi Pien-Bengt, »se on kaikki totta. Suurkiitosta rovastille, kun sanoo sen.»

Näytti siltä, kuin nuo alituiset keskeytykset olisivat kiusanneet rovastia. Hänhän oli suuri herra ja tottunut seurustelemaan suurten kanssa, ja minne ikänä hän tuli, osasi hän taitavasti käyttäytyä. Hän oli sellainen, että ihmiset helposti nolostuivat hänen seurassaan, hän oli käytökseltään mahtava ja tahtoi aina sanoa viimeisen sanan.

Tällä kertaahan hän ei ollut ehtinyt oikein valmistaa puhettansa, sillä matka Mårbackaan oli päätetty kovin hätäisesti, ja puhe, jonka hän oli pitänyt kirkossa, ei soveltunut oikein renkitupaan. Hän yskäisi pariin kertaan ja alkoi sitten uudelleen.

»Sinä, Bengt, olet ollut hyvä ja uskollinen palvelija.»

»Niin, se on ihan varma», sanoi Pien-Bengt.

Veri kohosi suuren ja älykkään rovasti Fryxellin otsalle.

»Ole sinä vaiti, Bengt, kun minä puhun», sanoi hän.

»Kyllä minä olen vaiti», sanoi ukko. »Enhän minä vastusta rovastia.
Kaikki, mitä rovasti sanoo, on totta.»

Rovasti punastui yhä enemmän. Hän yskäisi taaskin ja yritti vielä kerran.

»Sinä Bengt olet ollut hyvä ja uskollinen palvelija, mutta niinpä sinulla on ollut myös hyvä isäntäväki.»

Mutta ukko oli kovin mielissään siitä, mitä kuuli. Hänen oli aivan mahdotonta olla vaiti.

»Se vasta onkin totta, rakas rovasti, se vasta on totta. He ovat kaikki olleet kelpo miehiä, sekä Wennervik, rykmentinkirjuri että tämä Erik Gustav.»

Hän ojensi kätensä ja laski sen luutnantti Lagerlöfin olkapäälle ja siveli hänen käsivarttaan. Hän oli niin onnellinen, että hänen kasvonsa loistivat.

Rovasti koroitti vielä kerran äänensä.

»Ole vaiti, Bengt, kun minä puhun», sanoi hän.

»Kyllä minä olen vaiti», sanoi ukko, »se on aivan oikein. Joka ainoa sana, jonka rovasti sanoo, on totta.»

Nyt rovastin täytyi vetää suunsa nauruun.

»Ei sinulle voi mitään, Bengt», sanoi hän. »Saat jäädä puheetta. Tästä saat mitalisi, ja kanna sitä terveydellä ja kunnialla monta vuotta!»

Näin sanoen rovasti astui vuoteen luo ja laski mitalin ukon pyhäpaidalle.

Päivällisen aikana Mårbackassa rovasti näytti hiukan miettiväiseltä.

»Ei koskaan ennen ole sattunut minulle, että olisin hämmentynyt puhuessani», sanoi hän. »Mutta kaikkea eläissään kokee.»

Raha-arkku.

Pien-Bengt puolestaan oli täysin tyytyväinen puheeseen, joka oli hänelle pidetty. Nuo sanat, että hän oli ollut hyvä ja uskollinen palvelija, sekä mitali ja rovastin läsnäolo renkituvassa ja koko kunnianosoitus vaikuttivat puolestaan sen, että jäsensärky ja noidannuoli katosivat. Iltapäivällä ukko istui vuoteessaan ja kertoi kerta toisensa jälkeen jokaiselle, joka vain halusi kuulla siitä suuresta tapauksesta, jolloin hän pelasti rykmentinkirjurin raha-arkun.

Eräänä talvena oli hän ollut rykmentinkirjurin mukana veronkantomatkalla. He olivat käyneet kaikissa itäisissä piirikunnissa ja heidän oli määrä lähteä läntisiin, mutta ennenkuin he läksivät matkaan, tahtoi rykmentinkirjuri pistäytyä kotiin, sillä hän ikävöi vaimoaan ja lapsiaan.

Eihän hän sitä sanonut Pien-Bengtille. Hän syytti vain sitä, että hevonen tarvitsi parin päivän levon ja että eväsvakka oli tyhjä ja vaati täyttämistä. Sitä paitsi oli raha-arkku nyt niin täynnä, sanoi hän, ettei hän tahtonut kuljettaa sitä sen pitemmälle, vaan halusi tyhjentää sen ensin ja lähettää rahat Karlstadiin.

Mutta samana päivänä, jolloin he käänsivät nenänsä kotia kohti, alkoi pyryttää niin vimmatusti, että kaikki tiet tukkeutuivat, ja heidän oli ajettava käymäjalkaa. Oli melkein hämärä, kun he ajoivat Klarjoen poikki Olsäterin kohdalla, ja kun rykmentinkirjuri heti sen jälkeen ajoi Nordsjön herraskartanon ohi, sanoi hän, että hänen olisi pitänyt pistäytyä sinne ja pyytää yösijaa. Mutta hän ikävöi kotiin, kuten sanottu, eikä Mårbackaan ollut enää kuin kahden penikulman matka, ja he olivat molemmat sitä mieltä, Pien-Bengt sekä hän, että sittenkin oli parasta saada maata omassa vuoteessaan, vaikka pitäisi viipyä tiellä aina kymmeneen tai yhteentoista saakka.

Kun he saapuivat syvään metsään, joka on Nordsjön ja Sandvikin välisellä taipaleella, oli tie kokonaan ummessa, ja reki kulki niin raskaasti eteenpäin, että Rusko ei jaksanut sitä enää vetää. Se pysähtyi joka askeleella, eikä siihen voitu saada eloa paremmin piiskalla kuin hyvillä sanoillakaan.

»Tämäpä vasta oli harmillista, Bengt», sanoi silloin rykmentinkirjuri.
»Mutta eikö tässä lähellä ole pientä metsätorppaa?»

»On kyllä, rykmentinkirjuri on aivan oikeassa. Vähän matkan päässä on mökki. Mutta siellä ei rykmentinkirjuri voi olla yötä.»

»Kyllä ymmärrän, mitä tarkoitat, Bengt», sanoi rykmentinkirjuri. »Tuo torppa taitaa olla veijarien ja maantienkulkijoiden kapakkana, ja rehelliset ihmiset yleensä välttävät sitä. Mutta arveletko, että meillä on valitsemisen varaa? Nyt olemme olleet kolme tuntia matkalla Nordsjöstä tänne ja hevonen on väsynyt. Meidän täytyy saada se katokseen, jotta se saisi levähtää.»

»Niin, rykmentinkirjuri tekee miten parhaaksi näkee», sanoi Pien-Bengt.

Kun renki puhui täten, tiesi isäntä, että hänellä oli pätevät syynsä olla poikkeamatta torppaan, ja hän päätti yrittää vielä kerran päästä maantiellä eteenpäin.

Molemmat matkamiehet nousivat reestä ja alkoivat polkea tietä hevoselle, joka seurasi hitaasti jäljessä. Se oli raskasta työtä. Pien-Bengt puolestaan sai siinä ponnistella, ja rykmentinkirjuri, jolla oli suuret polviin saakka ulottuvat matkasaappaat jalassa, sudennahkaturkit yllä ja matkavyö uumilla, hengästyi kokonaan.

»Ei, Bengt, tämä ei käy», sanoi hän, kun he olivat päässeet torpan edustalle. »Minun käy samoinkuin Ruskonkin. Menepä sisään pyytämään yösijaa.»

Pien-Bengt ei voinut muuta kuin totella. Mutta hänen mielestään olisi ollut parempi jäädä koko yöksi rekeen istumaan, kuin kruunun rahat matkassaan lähteä tuollaiseen varkaitten pesään. Hän näki selvästi, että vaara tässä uhkasi.

Hän astui sisään ja näki miehen ja vaimon istuvan hyvässä rauhassa uunin ääressä. Eikä voi väittää, että he olisivat iloinneet vieraitten tulosta. He tekivät mahdollisimman paljon verukkeita. Kamari ei ollut lämmitetty, eikä heillä ollut sellaista vuodetta eikä vuodevaatteitakaan, jotka olisivat sopineet herrasmiehelle.

Pien-Bengt sai heidät kuitenkin taivutetuiksi. Vaimo kantoi puita kamariin ja sytytti tulen takkaan. Mies tarttui lapioonsa ja auttoi Pien-Bengtiä luomaan lumen syrjään, niin että hevonen ja reki voitiin ajaa ulkohuoneen eteen.

Kun Pien-Bengt tuli reen luo, huomasi hän, että rykmentinkirjuri nukkui istuallaan, niin väsynyt hän oli.

»Eipä nuo liiaksi vartioi kruunun rahoja», sanoi metsätorpan isäntä irvistellen.

»Ei hän vielä ole kadottanut äyriäkään kruunun varoista», tiuskasi
Pien-Bengt.

Aina, kun rykmentinkirjuri ja Pien-Bengt tulivat jonnekin, oli heillä sellainen tapa, että isäntä kantoi raha-arkkua ja Pien-Bengt seurasi jäljessä eväsvakkaa tuoden.

Kun Pien-Bengt nyt huomasi, miten väsynyt isäntä oli, sanoi hän hänelle, että reki oli ajettu kurjan liiterin eteen, jonne hevonen pantaisiin yöksi: »Menkää nukkumaan, rykmentinkirjuri! Minä tuon molemmat arkut.»

»Ei sinun tarvitse tuoda kuin toinen», sanoi rykmentinkirjuri. Hän tarkoitti, että vain raha-arkku oli tuotava sisään, sillä eväsarkku oli tyhjä. Mutta sitä ei Pien-Bengt ymmärtänyt.

Hän riisui hevosen valjaista ja talutti sen liiteriin. Kun hän palasi sieltä takaisin, oli rykmentinkirjuri mennyt tupaan, ja torpparikin oli kadonnut. Raha-arkkua ei ollut reessä, mutta kaikkihan oli niinkuin pitikin olla. Rykmentinkirjuri istui tulen ääressä pienessä kurjassa huoneessa, kun Pien-Bengt astui sisään. Hän kuuli, että renki laski arkun maahan ovensuuhun, mutta hän oli niin väsynyt, ettei viitsinyt kääntää päätään. »Lukitse nyt ovi, Bengt, ja ota avain suulta!» sanoi hän.

»Ei eväsvakasta paljon hyötyä ole», sanoi Pien-Bengt, »se on tyhjä.»

»Sitähän minäkin arvelin», sanoi isäntä, »mutta emmeköhän me nuku tänä yönä, vaikka emme saakaan illallista.»

Hän ojentautui pitkäkseen puupenkille isot saappaat jaloissa ja turkki yllä, sellaisena kuin hän oli. Hän asetti vain pari halkoa pään alle ja nukkui heti.

Hänellä ei ollut koskaan tapana nukkua kauemmin kuin neljään tai viiteen, ja nyt hän heräsi jo kahdelta täysin levänneenä ja virkkuna.

»Ylös, Bengt!» huusi hän. »Nyt me lähdemme Herran nimessä matkaan, jotta saamme aamiaista Mårbackassa.»

Pien-Bengt nousi heti ylös. Kynttilää heillä ei ollut, mutta talvinen yö ei ollut aivan pimeä. He näkivät kylliksi voidakseen kopeloida ulos huoneesta.

»Ota sinä arkku, Bengt, ja mene valjastamaan», sanoi rykmentinkirjuri, »niin minä menen tupaan ja maksan yösijasta.»

Heti sen jälkeen oli kaikki selvää, ja he läksivät matkaan. Pyry oli lakannut, ja vaikka tie olikin vielä ummessa, pääsivät he sittenkin jommoisella vauhdilla eteenpäin, sillä hevonen oli levännyt.

»Ei ollut sittenkään niin tyhmää, vaikka jäimme tänne yöksi», sanoi rykmentinkirjuri.

»Kävi paremmin kuin luulin», sanoi Pien-Bengt. »Näin niin pahaa unta kaiken yötä, ja kuulin niin paljon melua. Minun mielestäni hakattiin ja kolkutettiin kaiken aikaa tuvassa. En tänä hetkenä vielä käsitä, olivatko he työssä vai näinkö unta.»

»Sinä näit kai unta, että he varastivat arkkuni», sanoi isäntä.

»Niin, mutta missä arkku on?» huudahti renki ja alkoi etsiä vällyjen alta.

»Arkkuko?», sanoi rykmentinkirjuri. »Sinähän kannoit sen ulos.»

»Minäkö? Minähän kannoin vain eväsarkun.»

»Mutta sanoinhan eilen sinulle, että ottaisit vain raha-arkun huoneeseen ja jättäisit toisen rekeen!»

Tukalin hetki rykmentinkirjuri Lagerlöfin koko elämässä oli varmaankin se, kun hän huomasi, että erehdyksestä raha-arkkua ei oltu tuotukaan sisään yöksi. Selvää oli, että torppari oli sen varastanut. Mutta minne hän oli kätkenyt sen? Oliko hän voinut saada sen auki? Se oli oikea kruununvoudin arkku konelukkoineen ja vahvoine raudoituksineen, mutta ei ollut sittenkään mahdotonta, että hän oli saanut sen murretuksi auki.

He jättivät hevosen tielle ja kiiruhtivat takaisin torppaan.

Mies ja vaimo ja lisäksi neljä henkeä istui takan ääressä, kun he hyökkäsivät sisään. Ei kukaan näyttänyt lainkaan hämmästyvän, mutta Pien-Bengt näki ensi silmäyksellä, että tuvassa olevat miehet olivat pahimpia veijareita, mitä koko seudulla oli.

»Sanoinhan teille, ettette pääse kotiin, ennenkuin tie on lumiauralla avattu», sanoi vaimo.

»Kyllä me eteenpäin pääsemme», sanoi rykmentinkirjuri, »mutta raha-arkkuni jäi tänne tupaan, ja se minun on ensin saatava matkaani.»

»Onko mahdollista, että hän unohti raha-arkkunsa tänne. Se on kai kamarissa. Siellä ei kukaan ole käynyt teidän lähdettyänne.»

»Raha-arkkuni ei ole unohtunut», sanoi rykmentinkirjuri ankarasti, »mutta antakaa se heti tänne! Kyllä te tiedätte, miten sen käy, joka varastaa kruunun rahoja.»

»Minne me olisimme voineet kätkeä suuren raha-arkun?» sanoi vaimo.
»Näettehän itse, mitä tuvassa on. Etsikää vain koko talo läpi.»

Sitä Pien-Bengt oli jo tehnytkin. Hän oli etsinyt ja nuuskinut joka nurkan, löytämättä mitään.

»Jollette tuo sitä hyvällä esille», sanoi rykmentinkirjuri, »niin ei ole muuta neuvoa, kuin että renkini jää tänne vartioimaan. Ei kukaan teistä saa poistua tuvasta, ennenkuin palaan nimismiehen kera.»

»Hänenkö pitäisi vartioida meitä!» sanoi vaimo, ja tuntui siltä, kuin hänen olisi tehnyt mieli nauraa. Eikä siinä suuria edellytyksiä ollutkaan, että Pien-Bengt yksin olisi voinut pidättää kuutta ihmistä tuvassa, sillä välin kuin rykmentin kirjuri ajoi nimismiestä hakemaan.

Kaiken aikaa oli Pien-Bengt aprikoinut erästä asiaa. Hän kuuli että tuli räiskyi ja paloi leivinuunissa, mutta hän ei nähnyt jälkeäkään emännän leipomishommista.

Sanaakaan sanomatta hän hiipi uunin luo ja avasi uuninsuun. »Tulkaapa tänne, rykmentinkirjuri ja katsokaa, minkälaista leipää tässä uunissa paistetaan!» huusi Pien-Bengt.

Uunissa, keskellä palavaa tulta, oli raha-arkku.

Mies ja vaimo aikoivat hyökätä Pien-Bengtin kimppuun, mutta rykmentinkirjuri Lagerlöf oli vahva mies. Hän työnsi syrjään varkaat, ja kun veijarit, jotka myöskin olivat ruvenneet liikkumaan paikoiltaan, näkivät, millaisia iskuja hän kykeni antamaan, pysyttelivät he alallaan.

Pien-Bengt otti käteensä uunikoukun ja veti yhdellä nykäyksellä arkun hedehe. Hän ei malttanut odottaa. Hän oli polttaa sormensa saadakseen selkoa, mitä vahinkoa se oli kärsinyt.

»Sen ainakin näen, ettei sitä ole avattu», huusi hän.

Niinpä olikin. Vahva tammi-arkku oli kestänyt. Varkaat olivat kaiken yötä viilanneet ja vasaroineet sitä, mutta eivät olleet saaneet konelukkoa auki eikä raudoituksia rikki. Muun neuvon puutteessa he olivat pistäneet sen nyt leivinuuniin, mutta Pien-Bengt oli liian varhain yllättänyt heidät. Vain vähäinen osa yhtä kulmaa oli ennättänyt hiiltyä.

Paalu-aitta.

Kaikki talon vanhat ihmiset väittivät yhdestä suusta, että vanha paaluaitta oli iältään vanhin kivirakennusten jälkeen. Mutta ensimmäinen uutisasukas ei ollut rakentanut sitä, se oli pystytetty vasta satasen vuotta hänen aikansa jälkeen, jolloin Mårbackasta oli tullut oikea talonpoikaistalo.

Väki, joka siihen aikaan asui siellä, oli kai suurella kiireellä rakentanut paaluahan siksi, että jokaisessa suuremmassa talossa tuli olla sekainen.

Joka tapauksessa se rakennettiin yksinkertaisimman mallin mukaan. Se seisoi varsin matalien paalujen varassa eikä siinä ollut minkäänlaisia koristeita. Ovi oli matala, niin että oli pakko kumartua päästäkseen sisään. Mutta lukko ja avain olivat sitä suuremmat. Ne olivat kuin tehdyt vankilaa varten.

Ikkunaa ei aitassa ollut, ainoastaan pienet aukot, jotka suljettiin luukuilla. Kun kesäisin ei tahdottu sulkea luukkuja, asetettiin aukkoon jonkunmoinen kärpäsristikko, joka oli tehty tikuista. Pujoteltiin ohuita tikkuja ristikkäin, kunnes saatiin niin suuri ikkuna, että se peitti aukon. Paljon valoa ei tuollaisista raoista tullut aittaan, mutta ei siellä aivan pimeäkään ollut.

Paaluaitta oli jaettuna kahteen kerrokseen, ja ylempi kerros oli paljoa huolellisemmin, sisustettu kuin alempi. Siinä olivat talonpojat varmaan aikoinaan säilyttäneet kalleimmat aarteensa.

Varmaankin paaluaitta oli vielä luutnantti Lagerlöfin aikana aivan samanlainen kuin se alkuaankin oli ollut. Ulkokatto oli ehkä uusi, mutta muuten se oli saanut olla rauhassa. Ei oltu portaita muutettu, vaikka porrasaskeleet olivat niin tiheässä, ettei voinut saada jalkaansa niiden väliin, eikä ikkuna-aukkoon koskaan teetetty ruutua.

Syksyisin siellä oli komeata. Alakerroksessa oli suuria hinkaloita täynnä vastajauhettuja jauhoja. Niiden rinnalla oli laajoja sammioita, jotka olivat reunojaan myöten täynnä suolattuja liha- ja läskikappaleita. Niiden vieressä oli saaveja ja ämpäreitä, täynnään liha-, läski-, perunamakkaroita, kaikkea sellaista, mitä syysteurastuksen aikana oli tehty. Perimmässä nurkassa seisoi sillitynnyri, astiallinen suolattua siikaa, usein lohinelikkokin; sitä paitsi saaveja, joissa oli suolattuja papuja, suolattua pinaattia ja nelikkoja täynnä keltaisia ja vihreitä herneitä.

Yläkerroksessa oli suuria voipyttyjä, jotka oli kesällä täytetty ja säästetty talven varaksi. Ruukkujen yläpuolella hyllyillä oli pitkissä riveissä juustoja, katossa riippui savustettuja kinkkuja, jotka olivat nyt vuoden vanhat. Kotikasvuista humalaa säilytettiin säkissä, joka oli kuin suuri patja, ja maltaita toisessa. Kokonaisen vuoden tarpeet oli koottu tänne.

Ruoka-aitassa hallitsi emännöitsijä. Ruoka-aitta oli hänen omansa ja harvoin hän luovutti kellekään ruoka-aitan avainta. Mamselli Lovisa Lagerlöf sai mielensä mukaan puuhata säilyhuoneessa ja maitokamarissa, mutta ruoka-aitassa emännöitsijä kävi kernaimmin itse.

Samoin emännöitsijä piti myös yksin huolta koko ruoanlaitosta. Mamselli Lovisa sai keittää mehut ja hillot ja leipoa pikkuleivät, mutta niin pian kuin oli paistettava paisti tai juoksutettava juusto tai leivottava näkkileipää, niin vanha emännöitsijä oli aina itse ohjaksissa.

Mårbackan pikkulapset rakastivat häntä ja luottivat häneen rajattomasti. Eipä puuttunut paljoa, etteivät he pitäneet häntä koko talon tärkeimpänä henkilönä.

Näkiväthän he, että joka kerta kuin taloon tuli matkustavaisia sukulaisia, nämä menivät heti keittiöön tervehtimään emännöitsijää, ja jos perheen keskuudessa tapahtui jotakin merkillistä, niin kutsui luutnantti Lagerlöf hänet sisään ja kertoi asian hänelle, ja kun Daniel ja Johan matkustivat kouluun uutena vuonna tai syksyllä, niin käskettiin heidän aina sanoa hyvästi emännöitsijälle.

Lapset kuulivat myös kaikkien vieraitten puhuvan rouva Lagerlöfille siitä suuresta onnesta, että talossa oli sellainen uskollinen palvelija. Hänen käsissään ei mikään joutunut hukkaan.

Sitä paitsi ei missään muualla ollut sellaista jouluolutta eikä näkkileipää eikä niin hyvänmakuista ruokaa kuin Mårbackassa, ja se oli vanhan emännöitsijän ansio, siitä kaikki olivat yhtä mieltä.

Eipä siis ihme, vaikka pikkulapset arvelivat, että hän oli se tukipylväs, jonka nojassa kaikki pysyi pystyssä. He uskoivat täydesti, että jollei emännöitsijää olisi ollut, niin koko Mårbacka olisi mennyt nurin.

Mutta eräänä päivänä oli pikku Anna Lagerlöf päässyt salaisuuden perille, joka säikähdytti häntä suuresti. Hän ei voinut kantaa sitä yksin, vaan hänen täytyi kertoa sisarelleen Selmalle, mitä hän oli kuullut palvelijoiden puhuvan keskenänsä, että näet emännöitsijä oli naimisissa ja että hänellä oli mies.

Ei voi sanoin selittää, miten pikkutytöt pelästyivät. Jos emännöitsijä oli naimisissa ja hänellä oli mies, niin eiväthän he voineet olla varmat siitä, että saisivat pitää hänet Mårbackassa.

Ja mitenkä silloin oli käyvä heidän äitinsä, jolla oli nyt niin hyvä apu hänestä? Kuinka oli käyvä heidän itsensä, he kun saivat häneltä herkkupalan joka kerta käydessään keittiössä? Ja miten koko talon?

Heidän täytyi välttämättä saada selko asiasta.

He päättivät kysyä Lasten-Marilta, uudelta lapsentytöltä, oliko todellakin mahdollista, että emännöitsijä oli naimisissa.

Lasten-Mari oli selvillä asiasta. Hän oli kuullut siitä äidiltään, joka oli ollut palveluksessa Mårbackassa juuri niihin aikoihin, jolloin tämä tapahtui.

Se oli aivan totta eikä juttua lainkaan, että vanha emännöitsijä oli naimisissa, vaikka eivät lapset olleet koskaan sitä kuulleet. Ja mies eli Karlstadissa ja oli nikkarimestari. Hän ei ollut edes kuollutkaan.

Ja asianlaita oli sellainen, että kun luutnantti ja hänen veljensä kävivät koulua Karlstadissa, oli vanha rouva Lagerlöf lähettänyt uskollisen emännöitsijänsä, Maija Perintyttären pitämään huolta pojista ja keittämään heille ruokaa. Kaupungissa tämä oli tutustunut erääseen nikkariin, joka oli kosinut häntä.

Ja Lasten-Marin äiti oli sanonut, että sinä keväänä, jolloin emännöitsijä tuli kotiin ja sanoi menevänsä naimisiin, oli vanha rouva tullut pahoilleen ja pelästynyt, sillä nyt hän tiesi kadottavansa parhaan aarteensa. »Millainen se mies on, jonka kanssa menet naimisiin, Maija?» oli hän kysynyt. »Tiedätkö, onko hän kelpo mies?»

Olipa niinkin, siitä hän oli varma. Mies oli nikkarimestari, hänellä oli oma työpajansa ja oma talo. Hänellä oli koti valmiina, joten he saattoivat heti mennä naimisiin, ja hän oli paras mies, mitä emännöitsijä koskaan saattoi saada.

»Mutta miten sinä voit viihtyä vuodet umpeensa aution kadun varrella», sanoi rouva Lagerlöf, »sinähän olet elänyt maalla koko ikäsi?»

Ei emännöitsijä sitäkään pelännyt. Hänen elämänsä oli muuttuva kovin hyväksi. Hän sai viettää kevyttä elämää, ei hänen tarvinnut leipoa eikä panna olutta, hän sai vain käydä torilla ja ostaa kotiin kaikkea mitä taloudessa tarvittiin.

Kun vanha rouva Lagerlöf kuuli hänen täten puhuvan, käsitti hän, että Maija oli naimisenkipeä eikä ollut muuta neuvoa kuin ruveta varustamaan häitä. Ja häät vietettiin Mårbackassa, sulhanen tuli sinne, ja hän näytti järkevältä ja kelpo mieheltä, ja häitten jälkeisenä päivänä hän matkusti Karlstadiin vaimonsa kanssa.

Mutta kaksi viikkoa myöhemmin, tai ehkei ollut niinkään pitkää aikaa, oli rouva Lagerlöf eräänä iltana ottanut ruoka-aitan avaimen käteensä mennäkseen aittaan ja leikatakseen kinkkua illalliseksi. Hän ei tarttunut koskaan aitan avaimeen ajattelematta Maija Perintytärtä ja arvailematta, mitenkähän tämä jaksoi. »Jollen vain olisi lähettänyt häntä Karlstadiin, niin hän ei olisi tavannut nikkaria», tuumi hän, »ja minulla olisi edelleen hyvä apulaiseni eikä minun tarvitsisi juosta kahtakymmentä kertaa päivässä ruoka-aittaan, niinkuin nyt on pakko.»

Juuri ennenkuin hän astui ruoka-aittaan, tuli hän vilkaisseeksi lehtikujaan ja tielle, sillä sille suunnalle oli siihen aikaan vapaa näköala. Ja hän pysähtyi äkkiä, sillä koivujen varjossa astui nainen, joka oli niin täydellisesti Maija Perintyttären, hänen uskollisen apulaisensa ja palvelijansa näköinen, että aitanavain putosi hänen kädestään.

Mitä lähemmäksi vieras tuli, sitä enemmän rouvan arvelu vahvistui. Ja kun jalkamies pysähtyi hänen eteensä ja sanoi: »Hyvää iltaa, rouva!» täytyi hänen uskoa omia silmiään.

»Sinäkö se olet, Maija Perintytär?» sanoi hän. »Mitä sinä täällä teet?
Etkö saanutkaan hyvää miestä?»

»Hän ei tee muuta kuin juo», vastasi emännöitsijä. »Hän on ollut juovuksissa joka päivä siitä saakka kuin menimme naimisiin. Hän juo puhdasta väkiviinaa, jota hänellä on töitään varten. En minä voi elää sellaisen sian kanssa.»

»Mutta sinunhan piti käydä torilla ja ostaa kaikki valmiina ja päästä kaikesta työstä ja vaivasta?» sanoi vanha rouva Lagerlöf.

»Minä teen käsilläni työtä rouvan ja lasten hyväksi, kunhan vain pääsen takaisin», sanoi emännöitsijä. »Olen ikävöinyt Mårbackaan yöt päivät.»

»Tule sisään sitten, niin keskustelemme asiasta rykmentinkirjurin kanssa!» sanoi vanha rouva, ja hän oli nyt niin iloinen, että kyyneleet nousivat hänen silmiinsä. »Ja Jumalan avulla me emme koskaan eroa tässä elämässä», lisäsi hän.

Ja niin kävikin. Emännöitsijä jäi Mårbackaan. Mies ymmärsi kai, ettei kannattanut koettaa saada häntä takaisin. Hän ei tullut koskaan häntä hakemaan, vaan emännöitsijä sai jäädä sinne, missä hän oli. Vihkimäsormuksen hän otti pois sormestaan ja pani sen vaatearkkuunsa, eikä sen jälkeen koko asiasta ollut enää puhetta.

Luutnantti Lagerlöfin pikku tyttöjenhän olisi pitänyt rauhoittua kuultuaan kaiken tämän, mutta he olivat vielä kauan jälkeenpäin levottomia. Koska tuo nikkari eli, niin saattoihan tapahtua, että hän tuli sittenkin loppujen lopuksi vaatimaan vaimoaan takaisin. Ja kun he seisoivat ruoka-aitan edustalla, josta oli vapaa näköala tielle, pelkäsivät he aina näkevänsä hänen tulevan. Ja Lasten-Mari oli sanonut, että jos hän tulisi hakemaan vaimoaan, niin täytyisi hänen seurata häntä.

He eivät tienneet tarkalleen, miten vanha emännöitsijä oli. Itse hän oli unohtanut syntymävuotensa, eikä se vuosiluku, joka oli merkitty kirkonkirjoihin, kuulunut olevan oikea. Hän oli hyvinkin yli seitsemänkymmenen, mutta voisihan nikkari sittenkin haluta häntä takaisin, emännöitsijähän oli niin erinomainen ihminen.

Ja miten silloin oli Mårbackan käyvä?

Renkituvan kamari.

Vanhoina aikoina, jolloin palvelusväki sai vaatteensa isännältä, oli naisväellä tietenkin paljon työtä vuoden umpeen. Pitkinä, pimeinä talvi-iltoina ja pitkinä pimeinä talviaamuina he istuivat rukkiensa ääressä ja valmistivat kuteita ja loimia, mutta itse kutomista he eivät voineet aloittaa ennenkuin keväällä, jolloin päivät olivat valoisat, sillä sellaista työtä ei voida tehdä hämärissä.

Jotta sarat ja aivinat ja pumpulikankaat ja ohuemmat villakankaat olisivat valmiita kesäksi, ennenkuin pitäjänräätäli tuli taloon, täytyi panna hyvä vauhti kangaspuihin. Mutta kankaankutominen ei ottanut koskaan oikein joutuakseen, jos kangaspuut seisoivat keittiössä. Ei, kutojilla piti olla oma huoneensa, jossa he saivat olla rauhassa.

Siksi oli kaikissa kunnon taloissa ennen vanhaan erikoinen kutomahuone, ja sellainen oli Mårbackassakin. Se oli kotoisin vanhojen pappien ajoilta. He olivat renkituvan päälle rakentaneet yläkerroksen, missä oli kaksi matalaa huonetta; kummassakin oli tiilistä tehdyt uunit, seinät olivat savetut ja laipio laudoista tehty. Sisemmässä asui talon työväenjohtaja, ulommassa oli kahdet kangaspuut ikkunoiden alla.

Kutomakamari oli käytännössä luutnantti Lagerlöfinkin aikana, joskaan silloin ei enää ollut tapana maksaa palkollisten palkkaa vaatteissa, vaan rahassa. Rouva Lagerlöfin suurin ilo oli kudottaa kankaita, ja kotona kudottiin käsiliinoja, lakanoita, pöytäliinoja, mattoja, uutimia, huonekalu- ja pukukankaita, kaikkea, mitä taloudessa tarvittiin. Kaiken kesää hänen kangaspuunsa olivat käynnissä.

Mutta syksyisin kangaspuut siirrettiin pois ja niiden paikalle nostettiin pitkä, matala pöytä, joka oli aivan pikitahrojen peitossa, sekä pyöreät kolmijalkatuolit renkituvasta. Se oli merkkinä siitä, että odotettiin pitäjän suutaria, sotamies Svensiä taloon.

Hän ja hänen oppipoikansa saapuivatkin pian jalkapatikassa, selässä suuret laukut, jotka olivat ahdetut täyteen naskaleita, vasaroita, paularenkaita ja kengännauloja, ja laukkujen sisällys tyhjennettiin tuolle pitkälle pöydälle.

Suutari oli pitkä ja laiha, hänellä oli musta tukka ja musta täysiparta, ja ensi kerralla hänet nähdessä tuli ajatelleeksi, että hän varmaankin oli hyvin tuima ja vaarallinen mies, oikea sotamies. Mutta kun hän puhui, kuulosti hänen äänensä lempeältä ja aralta. Silmät olivat pienet ja lempeät, ja koko ryhti hiukan epävarma. Ehkäpä hän ei sittenkään ollut kovin vaarallinen, kun tosi tuli eteen.

Luutnantti Lagerlöfin pikkulapset olivat ylen onnellisia suutarin tullessa taloon. He hyökkäsivät ylös jyrkkiä portaita kutomakamariin, niin pian kuin heillä oli pienikin lomahetki. Eivät he oikeastaan tulleet juttelemaan, sillä sotamies Svens oli ahkera ja hiljainen mies, vaan katsomaan työtä ja seuraamaan mukana, miten kenkää valmistettiin aina siitä, kuin nahka pingoitettiin lestille siihen, kunnes paulahihnat leikattiin.

Suutari istui enimmäkseen ääneti, pää riipuksissa, mutta hänen kasvonsa alkoivat loistaa, niin pian kuin hän kuuli luutnantti Lagerlöfin askelet renkituvan kamarin portaissa.

Hän ja luutnantti olivat vanhoja rykmenttitovereita, ja keskusteltuaan jonkun aikaa pikisaumakengistä ja anturanahasta ja kenkävoiteesta, alkoivat he kertoa vanhoja juttuja Tressnäsin tantereelta. Kun he oikein innostuivat, sai luutnantti suutarin viekoitelluksi laulamaan vanhaa sotilaslaulua, joka erosi kaikista muista sotalauluista siinä suhteessa, että se alkoi täten: »Me sotamiehet Ruotsin, me sotaa vihaamme.» Tuon laulun olivat sotamiehet sepittäneet, kun he vuonna 1848 marssivat Tanskaan sotaretkelle, jota nimitettiin »voileipäsodaksi».

Suutari Svensin omituisuuksiin kuului se, että hän kernaasti kertoi juttuja räätäli Lagerista, joka monen monituista kertaa rykmentinkirjurin aikana oli istunut ompelemassa tässä huoneessa ja joka oli ollut yhtä iloinen ja kujeileva kuin hän itse oli synkkä ja raskasmielinen. »Luutnantti on kai kuullut, mitenkä silloin kävi, kun räätäli Lager otti nimensä?» sanoi suutari.

Luutnantti tunsi jutun yhtä hyvin kuin Isämeidän rukouksen, mutta hän vastasi: »Ehkäpä olen jo kuullut sen, mutta Svens voi kertoa sen omalla tavallaan.»

»Niin, nähkääs, Lager oli sotilas samoin kuin minäkin, vaikka ennen minun aikaani. Ja rykmentissä kerrottiin, että hän alkujaan oli ollut nimeltään Lars Andersson. Mutta sitten tuli käsky, että sotamiesten tuli valita itselleen uudet nimet, koska oli niin kovin monta Anderssonia ja Johanssonia.

»Eräänä päivänä Tressnäsissä kutsuttiin rykmentti mies mieheltä rykmentinkirjuri Lagerlöfin, luutnantin isän luo, ilmoittamaan uudet nimensä ja merkityttämään se nimiluetteloon. Lars Andersson tuli toisten mukana, ja rykmentinkirjuri tunsi hänet hyvin ja tiesi millainen ilveilijä hän oli, sillä hänhän oli monena vuonna viikkokausia istunut täällä Mårbackassa ja ommellut vaatteita sekä rykmentinkirjurille että koko hänen väelleen. Koko ajan, jolloin hän oli talossa, vallitsi siellä ilo ja nauru. Hän osasi matkia kaikkia pitäjäläisiä, hän osasi tehdä silmänkääntäjänkonsteja, ja hän osasi soittaa kepillä, jotta kuului siltä, kuin kokonainen rykmentti olisi ollut tulessa. Mutta hän oli vaarallinenkin, sillä hän valehteli ja keksi jos jotakin ja haastoi riitaa talonväen kesken.

»No, minkä nimen Lars Andersson on aikonut ottaa?» sanoi rykmentinkirjuri ja tekeytyi vakavaksi, jotta ei toinen rupeaisi ilvehtimään.

»'Herra varjelkoon rykmentinkirjuria!' sanoi räätäli. 'Saanko valita minkä nimen vain haluan?’ ja hän rypisti otsaansa, jotta näyttäisi siltä, kuin hän kaikin voimin tuumisi sopivata nimeä itselleen.

»Saat tietysti, Lars Andersson', vastasi rykmentinkirjuri. Mutta hän tunsi miehensä, ja siksi hän sanoi, että hänen piti valita oikea ja kunniallinen nimi eikä mitään pilanimeä. Muistaahan luutnantti, minkä näköinen teidän isänne oli? Olihan hän kylläkin kiltti mies, mutta monet säikähtivät nähdessään hänet, sillä hän oli kovin pitkä ja suuri mies, ja hänellä oli mustat ja tuuheat kulmakarvat.

»Mutta räätäli ei pelännyt. 'Siinä tapauksessa minä valitsen nimen Lagerlöf’, sanoi räätäli, 'sehän on sekä kunniallinen että arvossapidetty. En tiedä mitään muuta nimeä koko Värmlannissa, jolla olisi niin kaunis kaiku'.

»Kun rykmentinkirjuri kuuli, että tuo veitikka tahtoi valita nimen
Lagerlöf, nousi veri hänelle päähän.

»'Ei, se ei käy päinsä,' sanoi hän, 'rykmentissä ei pidä olla kahta samannimistä.'

»'On täällä ainakin kolme Ugglaa ja neljä Lilliehöökiä', vastasi räätäli, 'eikä ole luultavaa, että joku erehtyy meistä kahdesta,' lisäsi hän.

»'Niin, mutta eikö Lars Andersson ymmärrä, ettei se käy päinsä?' sanoi rykmentinkirjuri.

»'En minä olisi valinnut sitä nimeä, jollei rykmentinkirjuri olisi luvannut, että saan ottaa minkä nimen hyvänsä', sanoi räätäli ja tekeytyi oikein nöyräksi ja vakavaksi. 'Tiedänhän minä, että kun rykmentinkirjuri on luvannut jotain, niin voi siihen lupaukseen myös luottaa.'

»He olivat nyt jonkun aikaa vaiti, ja rykmentinkirjuri tuumi, miten hän suoriutuisi tästä pulasta, sillä paitsi sitä, että hän tiesi joutuvansa koko rykmentin pilkan esineeksi, ei hän halunnut, että sellainen velikulta kuin tuo räätäli saisi käyttää Lagerlöfin nimeä.

»'Kuulehan, Lars', sanoi hän, 'voihan se ehkä käydä päinsä, että kahdella täällä rykmentissä on sama nimi, mutta tiedätkös, kotona Mårbackassa se on mahdotonta. Siis saat valmistua siihen, ettet saa koskaan enää tulla sinne ompelemaan, jos olet itsepäinen tässä asiassa.'

»Nyt räätäli pelästyi, sillä ne viikot, jolloin hän oli ompelemassa Mårbackassa, olivat hänestä parhaat koko vuoden pitkään. Ei missään muualla kestitetty niin hyvin, eikä missään muualla osattu niin suuresti iloita hänen jutuistansa ja ilveistänsä kuin siellä.

»'Ehkäpä tyydyt Lager nimeen?' sanoi rykmentinkirjuri huomatessaan, että toinen alkoi epäröidä.

»Ja siihen räätäli varmaankin suostui, sillä Lager hän oli nimeltään koko ikänsä.»

Neitsyt.

Hän oli vanha neitsyt. Hän oli palvellut muutamia vuosia rouva Lagerlöfin vanhemmilla Filipstadissa, ja oli nähnyt hänet lapsena, ja nyt vanhoilla päivillään hän astu Ämtervikissä. Pari kertaa vuodessa hänellä oli tapana tulla Mårbackaan käymään.

Hän oli pitkä, kaunis ja valkeatukkainen. Hänellä oli ankara suu ja vankka nenä ja vakava käytöstapa. Hän piti papeista ja kolportööreistä ja kävi rukouskokouksissa ja ompeluseuroissa. Eikä hänelle saanut puhua tansseista eikä romaaneista eikä rakkaudesta, sillä sellaista hän ei voinut sietää.

Ei hänen läsnäollessaan uskallettu myöskään puhua pahaa ihmisistä, ei saatu keskustella kauniista vaatteista eikä hän tahtonut kuulla syntisistä asioista, joita tapahtui ulkona maailmalla.

Ei ollut niinkään helppo tietää, mistä hänen kanssaan juttelisi. Ei ollut juuri muita keskusteluaiheita valittavana kuin ruoanlaitto ja ilma. Pitkälti niistä saattoi puhua, mutta kerran nekin loppuivat, sillä neitsyt ei ollut monisanainen, hän vastasi vain lyhyesti ja täsmällisesti kaikkeen, mitä häneltä kysyi. Tosin he tiesivät keinon, millä saatiin neitsyt puhumaan, mutta silläkin oli omat vaaransa. Kerran neitsyt oli ollut emännöitsijänä suuressa pappilassa, ja rovastilla oli ollut kaksikymmentä lasta, jotka kaikki elivät ja saavuttivat täyden iän. Neitsyt seurasi yhä edelleen tämän perheen vaiheita, ja hänen suurin ilonsa oli puhua heistä.

Eräänä iltapäivänä he istuivat Mårbackan ruokasalissa kahvia juoden. Kahvitarjotin oli pöydällä kuppeineen ja vateineen, sokeri- ja kerma-astioineen ja leipäkoreineen, ja vieressä oli kahvipannu, sillä heillä ei ollut tapana tarjota kahvia kannusta muuta kuin suurille vieraille.

Jokainen tuli vuorostaan kaatamaan kuppiinsa kahvia. Ei kukaan ottanut enempää kuin yhden sokeripalan, vehnäkorpun ja ruiskorpun. Ei kukaan ottanut myöskään enempää kuin yhden rinkilän tai piparkakun tai leivoksen, jos sellaisia herkkuja oli esillä. Kim kuppi oli täynnä, kävi jokainen omalle paikalleen juomaan. Rouva Louise Lagerlöf istui toisessa sohvannurkassa, mamselli Lovisa Lagerlöf toisessa, ja luutnantti Lagerlöf keinutuolissa, joka oli hänen paikkansa eikä kenenkään muun ja johon ei kukaan muu koskaan uskaltanut istuutua. Herra Tyberg, joka oli Johanin kotiopettaja, istui rottinkituolilla, ja näiden neljän välissä oli pyöreä lepän juurista tehty pöytä. Johan Lagerlöf istui pienen ikkunapöydän ja Anna toisen samanlaisen pöydän ääressä, ja pelipöydän luona uuninloukossa istuivat pikkutytöt Selma ja Gerda, jotka muuten olivat liian nuoret juodakseen kahvia, vaan saivat tyytyä maitoon.

Tänä päivänä oli neitsyt tullut vieraisille ja oli läsnä kahvia juotaessa. Hän oli käynyt istumaan yhdelle mustista rottinkituoleista, joiden paikka muuten oli ruokapöydän ympärillä. Hän oli joutunut istumaan melkein keskelle huonetta ja kaikki muut saattoivat nähdä hänet ja puhua hänen kanssaan.

Kahvia juotaessa oli läpikäyty kaikki vaarattomat keskusteluaiheet, ja luutnantti Lagerlöf, joka ei sietänyt keskustelun seisahtumista, alkoi puhella neitsyen kanssa lähetyksestä ja kolportööreistä ja ompeluseuroista ja rukouskokouksista.

Se, joka tunsi sekä luutnantin että neitsyen ja heidän luonteenlaatunsa, tiesi myöskin, ettei tällainen keskustelu voinut sujua onnellisesti ajan pitkään.

Rouva Lagerlöf koetti saada heidät siirtymään toiselle alalle, mamselli Lovisa tyrkkäsi kyynärpäällään veljeään, ja herra Tyberg huomautti, että kahvi oli tänään erinomaisen hyvää. Mutta luutnantti ja neitsyt jatkoivat keskusteluaan ja alkoivat hiukan kiihtyä kumpainenkin.

Rouva Lagerlöf tiesi, että jos neitsyt loukkaantuisi jostakin, mitä luutnantti sanoi lähetyksestä, niin hän ei tulisi taloon kokonaiseen vuoteen. Mutta neitsyt eli niin ahtaissa oloissa, että hänen oli välttämätöntä käydä Mårbackassa saadakseen joskus hyvän ruoka-aterian sekä runsaasti jauhoja ja särvintä ainakin pari kertaa vuodessa.

Hädissään rouva Lagerlöf ei keksinyt muuta kuin kysyä neitsyeltä, mitä pappilan kaikista kahdestakymmenestä lapsesta oli tullut.

Samassa neitsyt unohti sekä uiko- että sisälähetyksen ja kaikki kolportöörit ja pakanalapset, vieläpä jumalattoman luutnantti Lagerlöfinkin. Hänen kasvonsa kirkastuivat kuin aurinko, ja hän alkoi heti kertoa.

»Se on merkillisintä mitä eläissäni olen kokenut», sanoi neitsyt. »Siinä talossa piti olla iso pyykki aina kahden viikon perästä, ja sittenkin pesusoikot olivat täynnä vaatteita. Ei kukaan saanut koskaan syödä ateriaansa rauhassa, vaan aina piti olla lapsi kummallakin puolella, ja heille oli annettava ruokaa ja syötettävä heitä. Ja kun alusvaatteita oli ommeltava, ostettiin kotiin kokonaisia kangaspakkoja. Ja suutarit ja räätälit ja ompelijattaret eivät koskaan ennättäneet mennä muihin taloihin, heillä oli kylliksi työtä tässä yhdessäkin.»

»Mutta rakas neitsyt Anna, mitenkä rovasti saattoi kasvattaa niin suurta lapsilaumaa?» sanoi rouva Lagerlöf, jotta neitsyt pääsisi oikein vauhtiin.

»Niin, tietäkääs rouva, se kävi sittenkin, ja heistä kaikista tuli erinomaisia ihmisiä», sanoi neitsyt. »Sen parempia lapsia ei ollut missään. Ajatelkaahan vain, vanhin tytär, Eva, hän oli kovin kätevä ompelemaan pikkulasten vaatteita ja hoitamaan pieniä lapsia! Hän joutuikin naimisiin seitsemäntoistavuotiaana apulaispappi Janssonin kanssa Skilandassa, ja kun tämä kuoli, joutui hän rovastin rouvaksi länsi-Göötanmaalle. Hänellä oli koko liuta lapsia, mutta vietettyään häänsä ensimmäisen kerran, hän ei koskaan enää käynyt vanhempiensa kodissa.»

»Hän arveli kai, että siellä oli kylliksi väkeä ilmankin», sanoi luutnantti Lagerlöf kuivasti.

Pikkutytöt uuninloukossa naurahtivat hiukan, mutta neitsyt katsoi heihin niin ankarasti, että he vaikenivat heti.

»Seuraava järjestyksessä oli poika, nimeltä Adam», sanoi neitsyt. »En koskaan ole tavannut lasta, joka olisi huutanut niin paljon kuin hän. Mutta kun hänestä sittemmin tuli pappi, niin messusi hän niin kauniisti, että hänet kutsuttiin hovisaarnaajaksi. Hän olisi voinut mennä naimisiin kenen kanssa tahansa, mutta hänen ei tehnyt mieli, vaan oli hän naimattomana koko ikänsä, mikä siihen sitten mahtoi ollakin syynä.»

»Niin, sanokaas muuta», sanoi herra Tyberg, ja taaskin pikkutytöt alkoivat tirskua, mutta neitsyt katsoi sekä heihin että herra Tybergiin niin ankarasti, että he säikähtivät ja vaikenivat.

»Seuraava järjestyksessä oli poika, nimeltä Noak», sanoi neitsyt, »Ja tietääkö herrasväki, hän oli niin taitava kalastamaan ja hankkimaan ruokaa taloon, että me olimme oikein kiitolliset hänelle, sekä minä että hänen äitinsä. Hän tuli papiksi Hallantiin, ja niin kauan kuin hän eli, lähetti hän joka vuosi suuren tynnyrillisen suolattua lohta vanhemmillensa.»

»Lohesta puhuessamme… », sanoi luutnantti Lagerlöf, ja hän aikoi sanoa, että taloon oli hankittava uusi lohinelikko, mutta mahdotonta oli saada puheenvuoroa, kun neitsyt oli vauhdissa.

»Seuraava oli poika, nimeltä Sem», jatkoi hän, »ja hänestä tuli yhtä innokas metsästäjä kuin Noak oli kalastaja. Jospa herrasväki olisi vain nähnyt kaikki ne metsot ja jänikset, joita hän laahasi kotiin. Hänestäkin tuli pappi, ja hän sai suuren pitäjän Skånessa. Ja joka talvi hän lähetti kotiin hirven, jonka hän itse oli ampunut.»

Kun neitsyt oli lopettanut kertomuksensa Semistä, veti hän henkeä ja katseli ympärilleen. Mutta kaikki istuivat ääneti ja alistuvaisina, ei kukaan aikonutkaan keskeyttää häntä.

»Näiden kolmen pojan jälkeen seurasi tyttö, nimeltä Sara, - ja sen voin vakuuttaa sekä Jumalan että ihmisten edessä, etten koskaan ole tavannut ketään, jolla olisi ollut niin suuret taipumukset kurkkujen säilyttämiseen ja hillojen ja mehujen keittämiseen kuin hänellä. Mutta hän ei joutunut kuitenkaan naimisiin. Hän läksi Tukholmaan ja hoiti siellä veljensä, hovisaarnaajan taloutta.

»Seuraava oli myöskin tyttö», sanoi neitsyt, »ja hän oli Rebekka nimeltään. Minun täytyy sanoa, että häntä minä vähimmin kaikista lapsista ymmärsin. Hänellä oli niin hyvä lukupää, että hänestä olisi voinut tulla pappi samoinkuin veljistäkin, ja hän osasi sepittää runoja. Ihmiset sanoivat, ettei kukaan koko maassa ollut niin taitava sepittämään kehtolauluja. Hän joutui sittenkin naimisiin, mutta vain erään koulunopettajan kanssa.»

Nyt neitsyen puhe keskeytyi, sillä sisäkkö toi uutta kahvia, ja oli juotava lisätilkka.

»Minä tässä mietiskelen, tokko kukaan koko tuosta joukosta osasi keittää kunnon kahvia», sanoi luutnantti Lagerlöf.

»Luutnantti ottaa sanat suustani», sanoi neitsyt. »Voi tuntua omituiselta, mutta eniten taipumusta ruoanlaittoon kaikista lapsista oli neljännellä pojalla. Hänen nimensä oli Isak, ja hän oli niin sukkela sekoittamaan kastikkeita ja paistamaan paisteja, että hänestä oli oikein hyvä apu lieden ääressä.»

»Parhaiten hän kai kuitenkin pystyi keittämään lastenvelliä», sanoi herra Tyberg.

Kaikkialta huoneesta, eikä vain uuninloukosta, kuului nauruntirskuntaa, mutta rouva Lagerlöf pysyi vakavana.

»Kummallista, miten neitsyet Annalla on niin hyvä muisti, että muistaa kaiken tämän vielä», sanoi hän, jotta vanha nainen ei loukkaantuisi.

Neitsyt oli yleensä helposti loukkaantuva, mutta ei silloin, kun hän sai puhua rakkaista pappilanlapsistaan. Silloin ei mikään pystynyt häneen. Mutta herra Tyberg oli joka tapauksessa auttanut heidät Isakin ohi. He eivät saaneet kuulla, miten hän käytti hyväkseen lahjojaan.

»Kaksi seuraavaa oli kaksoisia ja nimeltään Jakob ja Esau», sanoi neitsyt. »He olivat toistensa näköiset kuin kaksi marjaa, enkä minä oppinut koskaan erottamaan heitä. En koskaan ole nähnyt lapsia, jotka olisivat olleet niin taitavat hyppimään ja ratsastamaan ja luistelemaan, mutta heistäkin tuli pappeja.»

»Minä luulin, että heistä olisi tullut nuorallatanssijoita», sanoi luutnantti Lagerlöf.

»Heistäkin tuli pappeja», sanoi neitsyt antamatta häiritä itseään. »Esau joutui Jämtlantiin ja sai kiivetä tuntureilla, ja Jakob joutui Bohusläniin ja sai hyppiä veneissä ja laivoissa. He pääsivät oikealle alalleen ja saivat käyttää hyväkseen niitä lahjoja, jotka Jumala oli heille antanut, he samoinkuin sisaruksensakin.»

»Mutta miten kävikään Josefin?» sanoi luutnantti.

»Ensin oli kaksi tyttöä, luutnantti, Rakel ja Lea», sanoi neitsyt rauhallisesti. »He olivat ahkerat työskentelemään puutarhassa, toinen istutti ja toinen kitki. Kun piispa tuli tarkastukselle, sanoi hän, ettei hän koskaan ollut syönyt sellaisia herneitä eikä hyötymansikoita. Ja se oli Rakelin ja Lean ansio. He joutuivat kumpikin patruunien kanssa naimisiin. Ja nyt minä tulen Josefiin.»

»Hänestä tuli kai patruuna», sanoi luutnantti.

»Hänestä tuli isänsä arentimies», sanoi neitsyt, »hän hoiti hyvin sekä peltoja että lehmiä ja hankki ruokaa vanhemmilleen ja sisaruksilleen.»

»Enkös minä sitä arvannut?» sanoi luutnantti, ja samassa hän nousi paikaltaan ja astui ovelle, missä hänen hattunsa ja keppinsä riippuivat, ja hiipi pois huoneesta sanomatta sanaakaan.

»Kolmastoista oli nimeltä David», sanoi neitsyt. »Hän oli kolme kertaa naimisissa, ja kunkin rouvansa kanssa hänellä oli kolme lasta. Jos herrasväki haluaa, voin mainita kaikkien rouvien ja lasten nimet nyt heti. Mutta ehkäpä on parasta pysytyllä kahdessakymmenessä sisaruksessa?»

Niin oli toistenkin mielestä viisainta, mutta rouva Lagerlöf pelästyi sittenkin tätä ajatusta. »Minä lähden noutamaan käsityöni», sanoi hän, »niin voin paremmin seurata mukana.» Mutta kesti hyvän aikaa, ennenkuin hän palasi töineen takaisin.

»Neljästoista oli tyttö, nimeltä Debora. Hän oli aivan erinomainen auttamaan leipomisessa. Hän ei joutunut koskaan naimisiin, eikä muuttanut koskaan pois kotoa. Hänen täytyi jäädä pappilaan auttamaan äitiä pikkusiskojen hoidossa. Välistä hän oli kovin eriskummallinen. Silloin hän sanoi pitävänsä katolisesta uskosta, koska se ei salli pappien mennä naimisiin.»

Kun neitsyt oli päässyt näin pitkälle, kuului hiukan melua oven suusta. Herra Tyberg oli hiipinyt niin hiljaa ulos, ettei kukaan huomannut ennenkuin hän oli jo poissa.

»Viidestoista», sanoi neitsyt, »oli Martta niminen tyttö. Hän oli niin kaunis, ettei toista hänen vertaistaan, mutta hänkin oli hiukan kummallinen. Seitsemäntoistavuotiaana hän meni naimisiin rovastin kanssa, joka oli kuudenkymmenenkahden, ja hän teki sen vain siksi, että hän tahtoi päästä pois kotoa.»

Nyt Anna ja Johan nousivat paikoiltaan. He sanoivat menevänsä hakemaan tulta, sillä alkoi tulla pimeä. Mutta kesti hyvin kauan, ennenkuin he saivat tulen sytytetyksi.

»Kuudestoista oli nimeltään Maria», sanoi neitsyt. »Hän oli ruma ja väitti, ettei hän koskaan voisi saada pappia eikä herrasmiestä mieheksensä, mutta hän tahtoi välttämättä lähteä pois kotoa, ja siksi hän meni rengin kanssa naimisiin.»

Mamselli Lovisa istui uskollisesti sohvanurkassaan koko ajan. Hän nukkui makeasti, mutta sitä ei neitsyt huomannut.

»Seitsemästoista oli vain kahdeksantoista vuoden vanha, kun minä muutin pois pappilasta. Hän auttoi ruustinnaa kirjoittamaan kirjeitä kaikille sisaruksille, sillä siinä oli enemmän työtä kuin mitä yksi ihminen olisi ennättänyt.»