UUSI MÅRBACKA.

Seitsemäntoista kissaa.

Rykmentinkirjurin viimeisinä elinvuosina oli Mårbackassa karjatyttö nimeltä Britta Lambert. Hän oli pieni ja ruma, kasvoiltaan ruskea kuin nahka ja silmäpuoli. Hän oli katkera ja hapan ollessaan toisten parissa, mutta oli erinomainen karjapiika, joka rakasti karjaansa. Kun hän arveli lehmän poikivan jonakuna yönä, valmisti hän vuoteensa navettaan ja nukkui siellä. Joka päivä lämmitti hän panimossa vettä ja laahasi sitä saavillisittain navettaan, jotta lehmät saisivat lämmintä apetta, ja kun heinä alkoi loppua navetan ylisiltä huhtikuun paikkeilla, ja lehmät saivat pureksia rukiinolkiakin, niin hän oli valmis hiipimään talliin ja varastamaan heiniä hevosilta.

Navetta, jossa hän hallitsi, oli vanha ja niin pimeä, että tuskin näki kättään pitemmälle sisään tullessa. Käytävät olivat kapeat, lattiassa oli paljon kuoppia, lehmät seisoivat pienissä, ahtaissa parsissa eikä Britta Lambert ymmärtänyt pitää niitä kovinkaan puhtaina. Mutta navetassa vallitsi alituinen onni. Ei koskaan ollut puhettakaan siitä, että joku lehmä olisi haljennut liikasyömisestä tai saanut jonkun terävän esineen mahalaukkuunsa tai että poikiminen ei olisi onnistunut hyvin. Maitoa oli runsaasti ja samoin vasikoitakin, navetasta ei Mårbackan emännällä ollut koskaan huolta.

Eräs eläinlaji oli Britta Lambertille sittenkin rakkaampi kuin lehmät, nimittäin kissat. Näyttipä melkein siltä kuin hän olisi uskonut niiden voivan jollakin tavalla suojella häntä ja karjaa, ja pahinta, mitä saatettiin vaatia häntä tekemään, oli se, että hän hukuttaisi jonkun kissanpojan, jotta hänellä ei olisi huolehdittavanaan useampia kissoja kuin lehmiä. Kun astui navettaan, niin vihreitä kissansilmiä säihkyi joka puolelta pimeästä vastaan. Kissoja vilisi ihmisten jaloissa, ja toiset ottivat vauhtia ja hyppäsivät olkapäillekin, sillä siihen Britta Lambert oli ne totuttanut.

Kun luutnantti Lagerlöf otti Mårbackan ohjakset käsiinsä, niin navetassa ei ollut sen vähempää kuin seitsemäntoista kissaa. Kaikki ne olivat punajuovaisia, ei ainoatakaan valkoista eikä mustaa eikä harmaata ollut niiden joukossa, sillä Britta Lambert uskoi, että ainoastaan punajuovaiset tuottivat onnea.

Olihan luutnantti kylläkin eläinten ystävä, eikä hän tuntenut vastenmielisyyttä kissojakaan kohtaa, mutta hänestä oli sittenkin mieletöntä elättää ja majoittaa seitsemäntoista kappaletta navetassa. Nehän joivat niin paljon maitoa, että siitä olisi riittänyt kolmelle vasikalle, ja vaikka ne pitivätkin kovassa komennossa rotat ja myyrät, niin metsästivät ne myös niin kiivaasti pikkulintuja, että tuskin oli varpustakaan enää Mårbackassa.

Mutta ei ole niinkään hyvä hävittää kissoja, ja jotta ei Britta Lambert tai talon muu naisväki kävisi levottomaksi, ei luutnantti kertonut heille aikeistaan. Hän antoi vain vähäisen vihjauksen Pien-Bengtille, entiselle tallirengille, joka yhä asui talossa ja toimitteli milloin mitäkin.

Sen päivän jälkeen alkoivat navettakissat merkillisellä tavalla kadota. Ei äkillisesti, vaan aivan vähitellen. Britta Lambert oli huomaavinaan, että yksi toisensa jälkeen hänen rakkaimmista elukoistaan ei näyttäytynyt enää koskaan, mutta mahdotonta hänen oli väittää sitä varmasti, sillä kissat olivat aivan toistensa näköiset sekä värinsä että juoviensa puolesta. Hän koetti laskea niitä, kun ne tulivat maitoa juomaan, mutta ei sekään ollut helppoa. Osittain ne tunkeilivat toistensa kimppuun maitokaukalon ääressä, ja osittain oli pilkkosen pimeä navetassa.

Hän valitti huoliaan sekä vanhalle emännöitsijälle että nuorelle rouvalle. »Minä pelkään vain sitä, että jos punaiset kissat häviävät navetasta, niin onnikin katoaa sieltä», sanoi hän. »Ei sellaisesta isännyydestä ole mitään hyvää, joka osoittaa epäkiitollisuutta niille, jotka tähän asti ovat auttaneet meitä.»

Mutta sekä rouva Lagerlöf että emännöitsijä vakuuttivat, ettei heillä ollut pahoja aikeita hänen kissojensa suhteen. He luulivat, että hän hyvinkin pian saisi kaikki seitsemäntoista kissaansa jälleen.

Britta ei voinut kuitenkaan olla huomaamatta, että kissat vähenivät vähenemistään. Hän epäili milloin yhtä, milloin toista, mutta ei kukaan tunnustanut olevansa syyllinen. Ainoa, josta hän ei voinut uskoa mitään niin pahaa, että hän tahtoisi vahingoittaa kissoja, oli luutnantti. Hän oli varma siitä, että vanha rouva oli opettanut hänelle parempaa.

»Tästä ei tule mitään hyvää, luutnantti», sanoi Britta luutnantille joka kerta, kun tämä tuli navettaan. »Kissat häviävät minulta, luutnantti ei usko, miten huolissani minä olen.»

»Minun mielestäni ne juoksevat jaloissani aivan kuin ennenkin», sanoi luutnantti.

»Hyvä jos niitä on edes kolmetoista vielä jäljellä,» sanoi karjapiika. »Niin, enpä tahtoisi olla sen vaatteissa, joka on syypää tähän. Ja pahinta on se, että se tuottaa onnettomuutta koko talolle.»

No niin, luutnantti Lagerlöf oli näihin aikoihin nuori, voimakas mies ja innokas maanviljelijä. Hänellä oli suuret suunnitelmat Mårbackan suhteen. Talo ei ollut kovinkaan suuri, mutta maaperä oli hyvä, sen hän tiesi, ja pellot olivat tasaisia ja kivettömiä ja kaikki yhdessä jaksossa. Ei ainakaan hänen syytänsä ollut, jollei hänen talostaan tullut Fryksdalin kaikkein parhaita taloja.

Rahoja hänellä oli käytettävänään, sillä hänen appensa, patruuna Wallroth Filipstadista, oli varakas mies. Hän oli hyvillään siitä, että vävy oli toimelias ja tarmokas, ja hän antoi hänelle kaiken sen tuen, jota hän tarvitsi.

Luutnantti ryhtyi siis järjestämään vuoroviljelystä taloonsa. Hän kaivautti sylensyvyisiä ojia ja kylvi apilasta ja timoteitä niittymaille, jotta ne eivät kasvaisi vain niittykukkasia. Hän osti puimakoneen, jotta ei tarvitsisi enää puida riihessä pitkin talvea. Hän hankki myöskin isokasvuista karjaa suurista herraskartanoista Näsistä eikä antanut lehmien käydä metsässä laitumella ja nähdä nälkää keväästä syksyyn saakka, vaan hankki laidunmaita aukeille maille.

Kaiken, mitä hän vain keksi parantaakseen taloa, hän pani toimeen. Hän neuvotteli monet ajat laakson länsipuolena asuvien talonpoikien kanssa haluten ostaa heiltä maata voidakseen siten pyöristää aluettaan. Hän rakennutti työmiehilleen ja järjesti heidän olonsa, jotta he saisivat kunnon asuntoja ja ulkohuoneita sekä maata, jotta voisivat pitää sekä lehmän että porsaan.

Eipä hän tehnytkään turhaan työtä. Muutamien vuosien kuluttua antoi talo takaisin kaiken sen, minkä hän oli siihen pannut. Lopulta hän ei tiennyt enää, missä säilyttäisi heiniänsä talvella. Kun hän viljeli herneitä, sai hän kaksikymmentä tynnyriä yhdestä, jonka oli kylvänyt, ja kun hän kylvi nauriita, antoi maa niin siunatun sadon, ettei hän ennättänyt omine väkineen korjata niitä, vaan sai lähettää sanan naapureille, jotta he tulisivat hevosineen ja kärryineen Mårbackaan ja korjaisivat kotiinsa niin paljon nauriita kuin ennättivät kerätä.

Mutta eräs asia oli hänelle suurena esteenä talon parannuspuuhissa. Se oli pieni Ämtan puro, joka virtaili kauniisti kiemurrellen ja polveillen laakson pohjassa, missä hänellä oli peltonsa. Tavallisesti se ei ollut metsäpuroa suurempi, mutta niin pian kuin satoi rankasti, kohosi se yli äyräittensä ja muutti hänen apilaniittynsä ja kaurapeltonsa kirkasvetisiksi pikkujärviksi.

Luutnantti ei rauhoittunut, ennenkuin pääsi käsiksi puroon. Ja sen osan joesta, joka kulki hänen alueensa läpi, hän kaivoi suoraksi ja syväksi uomaksi. Mutta siitä hänellä ei ollut paljon iloa. Talonpojat, jotka omistivat Mårbackan alapuolella olevat maat, antoivat joen kulkea entisessä kiemurtelevassa matalassa uomassaan, jossa vesi tuskin pääsi liikkumaan, ja niin pian kuin sattui kova sade, kohosi joki yli äyräittensä sekä sillä että luutnantin alueella.

Hän ei suorastaan voinut sietää tällaista asioiden menoa. Mitäpä kannatti viljellä maata, kun Ämtan milloin hyvänsä saattoi huuhdella pois hänen heinäsuovansa ja ruiskuhilaansa? Hänen oli mahdotonta saada maatilaansa hyvään kuntoon, ennenkuin sai joenkin valtaansa.

Hän puhui naapurien kanssa, eikä heillä näyttänyt olevan mitään joen ojittamista vastaan. Maanmittari kutsuttiin paikalle, hän valmisti kartan ja kustannusarvion, ja kun kaikki oli tehty ja asia hyvin valmistettu, kutsuttiin kaikki asianomaiset kokoukseen pitäjäntuvalle.

Paljon esteitä ja epäilyksiä oli täytynyt voittaa, ennenkuin asia oli saatu näin pitkälle, ja sinä aamuna, jolloin luutnantin oli määrä lähteä kokoukseen, oli hän varsin hyvällä tuulella, sillä nyt hän luuli pahimmat vaivat voittaneensa.

Mutta kun hän aikoi nousta kieseihin, huomasi hän, että yksi punaisista navettakissoista istui kiesien istuimella ja tuijotti häneen.

No, eihän se ollut niinkään merkillistä, sillä kaikki navettakissat olivat ihastuneet ajelemiseen. Britta Lambertilla oli tapana nostaa ne työntökärryihin ja ajeluttaa niitä siitä saakka kuin ne olivat aivan pieniä, ja siten punaiset kissat olivat yhtä ihastuneita ajeluun kuin pikkulapset ja hyppäsivät usein työkärryille. Mutta ei niillä sentään ollut tapana kiivetä herrasväen vaunuihin ja ajopeleihin.

»Vai niin, vai tahdot sinäkin tulla kokoukseen», sanoi luutnantti kissalle ja ajoi sen alas istuimelta. Se läksikin pois, mutta sitä ennen se loi luutnanttiin niin viekkaan ja ilkeämielisen katseen, että hänestä tuntui suorastaan pahalta.

Ennenkuin luutnantti pääsi maantielle, täytyi hänen ajaa kolmen veräjän läpi, ja tänä aamuna istui punajuovikas kissa jokaisella veräjäpylväällä. Ei siinäkään ollut mitään merkillistä, sillä kissat istuivat kernaasti veräjäpylväillä paistatellen kylkiään ja pitääkseen vaaria kaikesta, mikä tapahtui maassa niiden jalkojen juuressa. Mutta luutnantti ei mahtanut sille mitään, että kissat tänä päivänä näyttivät kovin omituisilta. Ne katselivat häntä ilkeämielisesti ja pilkallisesti, ikäänkuin olisivat paremmin kuin hän tienneet, miten matka oli onnistuva. Hän alkoi miltei luulla, että Britta Lambert oli oikeassa väittäessään, että kissat olivat pikkupeikkoja ja tonttuja, jotka olivat ottaneet kissan hahmon.

Matkalle lähtiessä ei ole hyvä enne, jos kohtaa kovin monta kissaa, mutta luutnantti sylkäisi kolme kertaa joka kissan kohdalla, niinkuin hänen äitinsä oli opettanut häntä, eikä hän sitten ajatellut niitä sen enempää matkan varrella. Hän kävi ajatuksissaan läpi koko ojitussuunnitelman ja valmistautui esittämään kysymystä, jotta se tuntuisi selvältä ja vakuuttavalta.

Mutta vaistomaisesti hän tuli ajatelleeksi kissoja astuessaan pitäjäntupaan. Sillä sieltä huokui häntä vastaan varovainen ja huolestunut ilma. Kaikki talonpojat istuivat siellä liikkumattomin, ikäänkuin suljetuin kasvonilmein.

Hän alkoi epäillä, että he olivat tulleet katumapäälle, ja niin olikin.
Kaikki hänen ehdotuksensa hyljättiin.

»Kyllä me ymmärrämme, että tuosta ojituksesta olisi Mårbackalle hyötyä», sanoivat he, »mutta meille se on samantekevää.»

Muuta vastausta hänen oli mahdoton saada heistä lähtemään.

Palatessaan kotiin kokouksesta oli hän varsin masentuneella mielellä. Nyt tämä asia oli pitkiksi ajoiksi ratkaistu. Joki sai edelleen tehdä tuhotöitään. Jos vieraan karja pääsi hänen pellolleen, niin oli hänellä oikeus ajaa se pois, mutta joki sai rauhassa tehdä hävitystyötään.

Istuessaan siinä ja miettiessään hukkaanmennyttä toivettaan, nousi hän äkisti ja läksi renkitupaan Pien-Bengtin luo.

»Tuota jokijuttua ei hyväksytty, Bengt», sanoi hän.

»Sepä oli ikävää, herra luutnantti», sanoi ukko. »Rykmentinkirjuri sanoi aina, että talo kohoaisi kaksinkertaiseen arvoonsa, jos vain joesta päästäisiin eroon.»

»Kuules, Bengt», sanoi luutnantti kuiskaten, »navetassa ei taida olla kovinkaan monta kissaa enää jäljellä. Ehkä on parasta antaa Brittan pitää loput.»

»Aivan kuten luutnantti haluaa», sanoi Pien-Bengt.

Luutnantti puhui edelleen kuiskaten, ikäänkuin hän olisi pelännyt, että renkituvan vanhat seinät olisivat kuulleet, mitä hän sanoi.

»Minne sinä tavallisesti ne hukutat, Bengt?»

»Minä vein ne jokirantaan», sanoi Pien-Bengt. »Pelkäsin, että ne voisivat nousta pinnalle ja joku nähdä ne, jos hukuttaisin ne ankkalammikkoon.»

»Vai niin, vai jokeen», sanoi luutnantti. »Sitähän minä juuri epäilinkin». Hän tuumi hyvän aikaa. »Tässä maailmassa on paljon konstikasta», sanoi hän.

»Niin, se ainakin on varmaa, luutnantti», sanoi ukko.

Niin kauan kuin luutnantti eli, sai hän sietää joen mellastusta hänen kauniilla niityillään. Vuoden toisensa jälkeen hän näki sen kohoavan äyräittensä yli ja leviävän pieninä järvinä Mårbackasta alkaen yli koko laakson.

Ja joka kerta kun hän näki tämän näyn, kertoi hän punaisista kissoista, jotka olivat istuneet veräjäpylväillä, kun hänen oli määrä lähteä kokoukseen. Saattoivatko ne tietää, että hänen kävisi huonosti sinä aamuna? Ja onko totta, että se, joka hätyyttää kissoja, saa rangaistuksen? Sitä hänen täytyi usein tuumia, niin vanhaksi kuin hän tulikin.

Uusi navetta.

Ei siinä kyllin, että luutnantti Lagerlöf tahtoi saada Mårbackasta viljavan ja hyvinhoidetun talon. Hän tahtoi myöskin, että talo olisi kaunis ja komea suurine puutarhaistutuksineen asuinrakennuksen joka puolella.

Mutta pihan toisella puolella, vastapäätä päärakennusta, oli tuo vanha, ruma navetta sisäänpainuneine olkikattoineen ja pienine ikkunaluukkuineen ja harmaine hirsiseinineen. Tosin navetan seinävierustalla seisoi rivi satavuotisia vaahteroita keltaisine, naavaisine runkoineen ja tuuheine lehdistöineen, niin ettei talo ehkä sittenkään näyttänyt kovin rumalta, mutta luutnantti arveli, ettei hän voinut saada Mårbackaa herraskartanomaiseksi, jollei navettaa siirretty pois.

Ensi vuosina, jolloin hän asui Mårbackassa, oli hänellä maanviljelyksestä yllin kyllin työtä, mutta Strömstadin matkan ja vanhan rouva Lagerlöfin kuoleman jälkeen hän ryhtyi rakentamaan uutta navettaa, sillä sellainenhan piti olla, ennenkuin vanha voitiin repiä.

Jotta uusi navetta näkyisi niin vähän kuin suinkin suuren rakennuksen ikkunoihin, päätti hän rakennuttaa sen tasaiselle pellolle heti hiekkaharjun alapuolelle, missä kaikki muut Mårbackan rakennukset sijaitsivat. Koko talon naisväki alkoi voivottaa, niin pian kuin he kuulivat tästä ehdotuksesta. Ajatelkaahan, miten pitkä matka olisi navettaan lehmien luo ja miten vaivalloista karjapiian ja apulaistytön kantaa maito kolmasti päivässä jyrkkää rinnettä ylös maitokamariin! Mutta siitä ei luutnantti tahtonut kuulla puhuttavankaan. Hän aikoi siirtää kaikki ulkohuonerakennukset ja siis maitokamarinkin alas pellolle, ja kun kaikki oli koossa yhdessä paikassa, niin koituisi siitä suuri helpotus sekä väelle että elukoille.

Ja vaikka navetta sijoitettiin noin syrjäiseen paikkaan, niin piti siitä tulla koko piirikunnan komein navetta. Se oli rakennettava ristinmuotoiseksi, muurattava tilleistä aina kattolistaan saakka, ja tehtävä niin suureksi, että siinä olisi tilaa vähintäin viidellekymmenelle lehmälle. Puuttui vain holvikatto, jotta se olisi näyttänyt kirkolta.

Luutnantti keskusteli appensa kanssa rakennuspuuhistaan, ja patruuna Wallroth oli katsellut kyllikseen vanhaa navettaa ymmärtääksensä, että sen tilalle tarvittiin toinen. Hän antoi siis vävylleen varsin suuren summan rahaa rakentamista varten. Sitten luutnantti ryhtyi valmistushommiin. Parina talvena hän louhitutti Åsbergissä kiviä, joita oli käytettävä perustusta varten. Parina kesänä hänellä oli ankkalammen rannalla käynnissä savimylly, missä tiilintekijät valmistivat tiilejä, jotka sitten saivat kuivua auringossa, kunnes ne olivat sekä lujia että kovia. Parina syksynä hän lähetti väkensä itse kotimetsään hakkaamaan hirsiä, jotta saisi kunnollisia poikkiparruja ja katonkannattimia.

Lopulta hän oli päässyt niin pitkälle, että saattoi ruveta paaluttamaan paikkaa ja kaivamaan perustusta. Se oli suuri hetki hänelle, kun rakennusmiehet työnsivät lapionsa multaan kuoriakseen ylimmän maakerroksen.

Kaivaus ja perustuksen laskeminen aloitettiin itäpuolelta, joka oli lähinnä taloa. Siellä kaikki kävi hyvin. Maa oli lujaa, ja peruskivet pysyivät paikallaan, minne ne laskettiin.

Mutta kun itäisen pitkänsivun ja läntisen päädyn perustus oli laskettu, niin alettiin kaivaa perustusta myöskin läntistä pitkääsivua varten, joka oli pellolle päin. Ja nyt tuli suuri pettymys. Niin pian kuin ylin maakerros oli poistettu, tuli eteen pehmeää ja vetelää tinasavea. Sellaisella pohjalla eivät kivet pysyneet, vaan vajosivat maan sisään ja katosivat.

Olihan suuri virhe, ettei luutnantti ollut antanut tutkia maaperää tältä puolen, ennenkuin ryhtyi rakentamaan, mutta nyt, kun perustus jo oli laskettu toiselle puolelle, arveli hän että hänen täytyi jatkaa rakennusta kerran määrätyllä paikalla. Vanha perustuksen laskija neuvoi tosin häntä siirtämään rakennuksen ylemmäksi mäkirinteeseen, sillä tinasavea oli vaikea saada pysymään aisoissa, mutta hän ei ottanut neuvoa kuuleviin korviinsa. Piti toki voida laskea perustus tinasaveenkin. Tottakai silläkin oli pohja, ja kiviä riitti täytteeksi yllin kyllin. Hehän voivat käyttää siihen vaikka koko Åsbergin.

Hän vedätti saveen toisen kivikuorman toisensa jälkeen, ja siten hän sai laitetuksi leveän kivipaaden, joka seisoi lujasti paikallaan ja kelpasi kai perustukseksi. Mutta sitten seurasi muutamia kovia sadepäiviä, eikä aikaakaan, niin kivipaateen ilmeni halkeamia. Seuraavana aamuna oli se alkanut vajota, ja muutaman tunnin kuluttua se oli kokonaan kadonnut.

Nyt sekä perustuksenlaskijat että muut ihmiset neuvoivat luutnanttia siirtämään navetan toiseen paikkaan, mutta hän ei tahtonut antaa myöten. Paljon työtä oli tuhlattu tähän paikkaan, ja kaikki oli tehtävä uudestaan, jos rakennus siirrettäisiin. Ja sitä paitsi hän halusi saada navetan juuri siihen kohtaan, jonka oli määrännyt sille. Hän ei voinut keksiä mitään muuta paikkaa, missä se olisi ollut yhtä hyvässä piilossa ja samalla kuitenkin lähellä.

Mutta niinpä hän sai kaiken kesää jatkaa täyttämistyötä, ja kun syksy saapui, niin ei ollut sittenkään varmaa, tokko perustus kestäisi, vaan päätettiin alkaa itse muuraustyö vasta seuraavana vuonna, jotta nähtäisiin kestäisikö tinasavi kevättä ja roudan sulamista.

Niin pian kuin lumi oli sulanut maasta seuraavana keväänä, läksi luutnantti Lagerlöf rakennuspaikalle tarkastamaan muuriaan. Toistaiseksi se oli vielä luja eikä halkeamia näkynyt missään, mutta eihän oikea kevätmurros ollutkaan vielä alkanut.

Joka päivä ja monta kertaa päivässä hän meni rakennuspaikalle. Yhä vielä muuri oli pystyssä. Vihdoin näytti routa lähteneen maasta. Perustus seisoi yhä paikallaan, ja hän uskalsi lähettää muurarille ja hänen sälleilleen sanan, että he voivat aloittaa työnsä.

He saapuivat taloon ja rupesivat muuraamaan seiniä itäisellä ja pohjoisella puolella, jotta tuo epävarma pohja lännen puolella saisi kylliksi aikaa asettuaksensa.

Juhannuksen aikana he rupesivat muuraamaan vaarallista puolta, ja kaikki näytti käyvän hyvin. Heinäkuun keskivaiheilla he lähestyivät jo muurinharjaa, sillä muurarithan ovat nopeita työntekijöitä, mutta silloin ilmestyi joitakin halkeamia muuriin. Ja äkkiä koko rakennus alkoi horjua. Kaikessa kiireessä täytyi repiä muutamia muurikerroksia, kunnes vajoaminen pysähtyi.

Nyt luutnantti Lagerlöfin hanke näytti todellakin huolestuttavalta. Hän ei tiennyt mitä tehdä.

Siihen aikaan, jolloin muuraus oli keskeytettävä, oli se summakin kulunut loppuun, jonka hän oli saanut apeltaan navetan rakentamista varten. Mutta olihan patruuna Wallroth sekä antelias että järkevä mies. Jos luutnantti pari päivää aikaisemmin olisi kirjoittanut hänelle ja selittänyt, miksikä rakennus oli tullut kalliimmaksi kuin mitä edeltäkäsin oli laskettu ja pyytänyt apua voidakseen saada sen valmiiksi, niin varmaankaan hän ei olisi kieltäytynyt auttamasta häntä. Mutta nyt, kun rakennus jälleen oli luhistunut, ei luutnantti tahtonut sitä tehdä. Olisihan hänen täytynyt myöntää, ettei rakennuksessa ollut vielä kattoa eikä lattiaa, eivätkä edes seinätkään olleet valmiit, vaan että hänen täytyi teettää uusi perustus.

Appi olisi varmaankin arvellut, että hän oli huonosti hoitanut asiansa.
Hän kadottaisi kaiken luottamuksensa häneen.

Luutnantti olisi mieluimmin heittänyt sikseen koko rakennusyrityksensä. Mutta sekin oli ikävää. Kaikki hänen suunnitelmansa olivat menneet myttyyn. Vanha navetta oli sitä paitsi kerrassaan käyttökelvoton rähjä.

Hänenhän olisi pitänyt jo paljoa ennemmin siirtää uutisrakennus toiseen paikkaan, mutta miten se kävi päinsä, kun muuraustyö oli jo puoleksi valmis? Kysymyksenalaista oli, mikä olisi kalliimpaa: aloittaa työ uudestaan toisella paikalla vai jatkaa entisellä.

Itäisessä Ämtervikissä on pieni tehdas, Gårdsjö, joka sijaitsee vain puolen tunnin päässä Mårbackasta. Siellä asui niihin aikoihin rouva Lagerlöfin veli, tehtaanpatruuna Karl Wallroth, viisas ja varovainen mies, johon luutnantti luotti enemmän kuin keneenkään muuhun koko maailmassa. Hänen luokseen hän läksi valittamaan hätäänsä ja pyytämään neuvoa.

Patruuna Wallroth neuvoi häntä heittämään koko hankkeen mielestään. »Ei ole viisasta pyytää isältä lisää rahaa tätä rakennusta varten», sanoi hän. »Hänhän auttaa kernaasti, mutta hän tahtoo, että rahat tulevat hyvin käytetyiksi. Ei olisi myöskään viisasta ottaa lainaa, jotta saisit navettasi valmiiksi. Kuka tietää, miten monta kertaa saat vielä muurata talon. Se voi tehdä sinut aivan rutiköyhäksi.»

Tämän jälkeen luutnantti istui kaiken iltaa Gårdsjössä keskustellen lankonsa ja kälynsä kanssa. Ei voinut olla puhettakaan siitä, että hän saisi lähteä kotiin illallista syömättä. Hän koetti olla aivan huoleton ja huvittaa toisia lystikkäillä puheillaan, mutta hän oli masennuksissa sydänjuuriaan myöten. Hän tiesi langon olevan oikeassa, eikä hän ollut pahoillaan hänelle, mutta hänen itsetuntonsa kärsi siitä, ettei hän voinut saada valmiiksi alullepanemaansa ulkorakennusta.

Kotimatkalla heräsi hänen mielessään synkkiä ja omituisia ajatuksia. Hän mietti, oliko hän ehkä niitä ihmisiä, joille epäonnistui kaikki, mihin he ryhtyvät.

Aikoinaan hän oli mielestään ollut oikea onnenpoika. Siihen aikaan näet, jolloin hän oli saavuttanut vaimonsa rakkauden ja saanut haltuunsa Mårbackan, mutta sen jälkeen huono onni oli usein seurannut häntä.

Hän oli pyytänyt eronsa sotapalveluksesta vain siksi, että hänen päällikkönsä oli nuhdellut häntä kunniatervehdyksen laiminlyömisestä. Se oli ollut ajattelematonta, mutta sitä hän ei huolinut enää surra. Sen sijaan häntä harmitti se seikka, ettei hän isänsä jälkeen ollut saanut rykmentinkirjurin tointa. Virka oli sen sijaan jaettu neljän kutsuntakirjurin kesken. Yhden näistä viroista hän oli saanut, mutta sekä työ että palkka oli hyvin vähäinen.

Ja sitten tuo Ämtan syventämisyritys. Sekin oli epäonnistunut häneltä.

Puolitiessä Mårbackan ja Gårdsjön välillä oli terveyslähde, vanha kylpylä, jota hän oli yrittänyt uudistaa. Hän oli rakennuttanut sinne uuden kylpylän, ottanut kylvettäjiä palvelukseensa ja toivonut, että sairaita saapuisi joukottain, mutta sekin toive oli pettänyt. Jokunen sairas tosin tuli sinne. Mutta töin tuskin kannatti pitää kylpylää avoinna.

Ja nyt loppujen lopuksi oli hänen suuri rakennushankkeensakin epäonnistunut. Hänessä oli varmaankin jokin vika. Hän ei suinkaan ollut yhtä kelvollinen kuin muut. Parasta, että hän pysytteli alallaan, jätti kaikki aikeensa, istui vain keinutuolissa ja luki sanomalehtiä ja antoi kaiken käydä totuttua uraansa.

Kun hän vihdoinkin saapui kotiin, istui hänen vaimonsa portailla kuistin edustalla ja odotti häntä.

Rouva Lagerlöf muistutti Gårdsjön veljeään.

Hänellä oli yhtä viisaat kasvot, yhtä selvä pää, yhtä vakava olento, yhtä suuri rakkaus työhön, yhtä suuri välinpitämättömyys huvituksia ja yhtä suuri vastenmielisyys kaikkea epävarmaa ja seikkailevaa kohtaan.

Luutnantti piti hänestä ja kunnioitti häntä yhtä paljon kuin lankoaankin. Mutta tänä iltana olisi hänelle ollut mieluisempaa, jollei vaimo olisi ollut valveilla ja odottanut häntä. Hänhän vastusti tätä asiaa samoinkuin velikin.

»Mitä Kalle sanoi?» kysyi rouva Lagerlöf, kun he menivät makuuhuoneeseen.

»Hän arveli, että jättäisin koko homman sikseen, hän, samoinkuin sinä ja kaikki muutkin», sanoi luutnantti.

Rouva Lagerlöf ei vastannut mitään. Hän oli käynyt istumaan tavalliselle paikalleen ompelupöydän ääreen ja katseli ulos valoisaan kesäyöhön aikomattakaan ruveta riisuutumaan.

Luutnantti oli jo heittänyt takkinsa pois.

»Etkö pane maata?» kysyi hän. Ja hänen hermostuneesta äänensävystään saattoi huomata, miten alakuloinen ja ärtynyt hän oli.

»Minä arvelen», sanoi vaimo katsellen ulos ikkunasta ja puhuen hiljaa ja soinnuttomasti, »että sinun pitää rakentaa se valmiiksi.»

»Mitä sinä sanot?» kysyi luutnantti kärsimättömästi. Hän oli kylläkin kuullut, mitä vaimo sanoi, mutta hän ei voinut ajatella muuta, kuin että oli käsittänyt hänet väärin.

»Minä arvelen», sanoi vaimo uudestaan, »että sinun pitää rakentaa se valmiiksi.»

»Navetastako sinä puhut?» sanoi luutnantti astuen vaimonsa luo. Hänen sanansa olivat herättäneet toivonkipinän luutnantin sielussa, mutta hän ei tiennyt varmaan, ymmärsikö häntä oikein.

Mutta rouva Lagerlöf oli istunut ja tuuminut tätä asiaa kaiken iltaa. Hän oli ajatellut mielessään, miten ikävää olisi, jollei tämäkään yritys onnistuisi hänen mieheltään. Se ei ollut hänelle hyväksi. Ehkäpä oli viisaampaa jättää rakennushanke sikseen, mutta se oli koskeva mieheen liian kipeästi. Sitä ei hänen veljensä eikä isänsä voineet ymmärtää, mutta hän, joka oli hänen vaimonsa, käsitti sen täydellisesti.

Rouva Lagerlöf pystyi lukemaan niiden ihmisten ajatuksia, jotka olivat hänelle rakkaita, yhtä helposti kuin kirjaa, mutta omien ajatustensa ilmilausuminen, silloin kun hän oli liikutettu, oli hänestä yhtä mahdotonta kuin heprean lukeminen.

»Minä en ole samaa mieltä kuin Kalle», sanoi hän ja vaikeni jälleen.

»Mutta mitä sinä oikeastaan haluat, mistä sinä puhut?» sanoi luutnantti miltei vavisten kärsimättömyydestä. Hän ei voinut uskoa, että hänen vaimonsa oli muuttanut mieltään ja piti hänen puoltaan.

Kun vaimo nyt huomasi, miten kiihtynyt luutnantti oli, teki hän parastaan, jotta tämä ymmärtäisi häntä.

»Minä en ole samaa mieltä kuin Kalle», sanoi hän. »Minun mielipiteeni on se, että sinun pitää rakentaa navetta valmiiksi ja siihen paikkaan, minne sen haluat. Ja minä arvelen, että meidän pitää ottaa kiinnitys taloon ja hankkia laina, jotta voimme suoriutua asiasta tarvitsematta pyytää isältä lisää rahaa.»

Nyt luutnantti vihdoinkin ymmärsi. Ja hänen sielunsa kävi valoisaksi. Kas, jos vaimo oli yhtä mieltä hänen kanssaan, niin kaikki vaikeudet olivat voitetut. Nyt perustus oli luja, ja muurit kohosivat.

»Jumala siunatkoon sinua tästä, Louise!» sanoi hän.

Tämän ratkaisun jälkeen näytti siltä kuin he olisivat liittyneet toisiinsa entistä suuremmalla hellyydellä. Ja kaikissa asioissa, jotka koskivat navetan rakentamista, kysyttiin tämän jälkeen vaimon mieltä.

Ja kun uuden navetan ovet vihdoin avattiin, kun lehmät yksi kerrallaan talutettiin juhlallisesti sinne ja kytkettiin kytkyeihinsä, kun kanat ja hanhet ja kalkkunat ja ankat vietiin karsinoihinsa ja vasikat aitauksensa, kun valo virtasi sisään suurista ikkunoista ja he itse saattoivat kävellä puhtailla ja hienoilla käytävillä, niin silloin he tunsivat, että hyvä työ oli suoritettu, ja he iloitsivat molemmat että heillä kummallakin oli osansa siinä.

Puutarha.

Mamselli Lovisa Lagerlöf rakasti ja ihaili veljeään, luutnanttia, muusta ei ole kysymyskään, mutta hän ei voinut käsittää, miksikä luutnantti tahtoi panna toimeen niin paljon muutoksia ja uudistuksia. Hänen mielestään Mårbacka olisi saanut olla sellaisena kuin se oli ollut hänen isänsä ja äitinsä aikana.

Kaikkein enimmin häntä harmitti se, että luutnantti tahtoi laajentaa puutarhaa asuinrakennuksen joka puolelle.

Mamselli Lovisa oli ollut kovin huolissaan, kun luutnantti aikoi syventää Ämtan jokea, ja hän oli hyvillään, kun se yritys ei onnistunut. Olihan niin kaunista, kun joki kohosi yli äyräittensä ja muodosti kiiltäviä lampareita niityille.

Ja hän valitti kovin, kun veli poisti vanhat kukkaniityt. Miten kauniilta näyttikään, kun toinen niitty oli valkoisenaan päivänkakkaroista ja toinen sinipunertavana orvokeista ja kolmas keltaisena voikukista.

Ja mikä onnettomuus, kun lehmiä ei laskettu metsään laitumelle. Sillä tiesiväthän kaikki ihmiset sen, ettei niin paksua kermaa ja keltaista voita, kuin lehmien ollessa metsässä, voitu koskaan saada, jos niiden oli pakko käydä niityillä laitumella.

Hänen isänsä aikana ja varmastikin monta sataa vuotta aikaisemmin oli ollut tapana hakata nuorta metsää ja jättää se maahan ja polttaa se, niin pian kuin puut olivat kylliksi kuivia. Sitten oli ensimmäisenä vuonna kylvetty ruista tuhkaan, ja sen jälkeen oli kasvanut summattomasti mansikoita ja vattuja tuollaiseen kaskeen.

Ja mamselli Lovisa pani tietenkin pahakseen, kun hän huomasi, ettei veli kaatanut enää kaskea. »Usko minua!» sanoi hän luutnantille. »Pian kaikki metsämarjat häviävät. Missä ne voisivat kasvaa, kun ei enää ole kaskimaita? Ajattelehan, jos kaikki seuraisivat sinun esimerkkiäsi!» lisäsi hän. »Sittenhän me emme koskaan enää saisi istua kesäiltaisin ja ihailla kauniita tulia metsänrinteillä.»

Eikä hän myöskään ollut tyytyväinen uuteen navettaan. Eihän hän suuriakaan ymmärtänyt, sanoi hän, mutta sen hän oli kuullut, ettei kivinavetta koskaan voinut olla kodikas. Ja sitä paitsi hän pelkäsi, että veli rakentaisi yli varojensa.

Mutta kun luutnantti oli saanut uuden navettansa valmiiksi ja vanha oli hävitetty ja hän alkoi puhua uudesta puutarhasta, jonka hän nyt aikoi perustaa, niin mamselli Lovisa joutui aivan pois suunniltaan.

»Toivottavasti tiedät, mitä teet», sanoi mamselli Lovisa. »Suuri puutarha vaatii paljon hoitoa, niin että sinun on pakko ottaa puutarhuri palvelukseesi. Minun mielestäni ainakin on parempi olla ilman puutarhaa, jollei voi pitää sitä puhtaana rikkaruohoista ja hoitaa sitä hyvin.»

Luutnantti antoi hänen varoitustensa mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Kun syksy tuli, hävitti hän kaikkein ensiksi kaikki valkoiset aidat, jotka olivat jäljellä pastori Wennervikin ajoilta, sekä keittiöpuutarhan ja ruusutarhan että pihamaan ja takapihan ympäriltä.

»Nyt kaikki kodikkuus on täältä kadonnut», sanoi mamselli Lovisa. »Ajatelkaahan, miten turvalliselta tuntui, kun pääsi kaikkien näiden valkoisten aitojen sisäpuolelle! Ja ajatelkaahan, miten hauskaa lasten oli juosta avaamaan veräjiä, kun vieraita tuli!»

»Hauskuus ei ollut kovinkaan suuri sille, jonka oli pakko pitää kaikki nuo veräjät ja aidat kunnossa», sanoi luutnantti Lagerlöf.

Hän jatkoi samaan tapaan kuin oli alkanutkin. Kun aidat olivat poissa, antoi hän kyntää sekä vanhan keittiöpuutarhan että pienen ruusutarhan ja vanhan poljetun pihamaan ja sen paikan, missä vanha navetta oli seisonut, ja vasikkahaan, joka sijaitsi kauempana etelän puolella, jotta koko maa olisi avoinna ja käytettävänä, kun puutarhasuunnitelmat seuraavana keväänä oli pantava alulle.

»Aiotko todellakin siirtää keittiöpuutarhan?» sanoi mamselli Lovisa. »Enhän minä ymmärrä yhtään mitään, mutta olen kuullut sanottavan, että niin kauan kuin omenapuut saavat kasvaa keskellä ryytipenkkejä, niin on niistä hyötyä, mutta jos kylvetään nurmea puiden ympärille, niin ei hedelmistä ole enää paljonkaan iloa.»

»Mutta rakas Lovisa», sanoi luutnantti, »minä luulin, että olisit iloinen saadessasi kunnon puutarhan.»

»Iloinenko?» sanoi mamselli Lovisa. »Olisinko minä iloinen, kun sinä hävität kaiken vanhan? Pian ei tunne olevansa enää kotonaan täällä Mårbackassa.»

Luutnantin mielestä sisar oli kovin vastahakoinen tällä kertaa, ja se ihmetytti häntä sitä enemmän, koska hän oli pitänyt kukista ja hoiti talon kaikkia ruukkukasveja. Mutta luutnantti ei tahtonut sanoa hänelle pahaa sanaa näihin aikoihin, sillä hänen kihlauksensa oli juuri äskettäin purkautunut eikä hän ollut vielä voinut voittaa suruaan. Kaiket päivät hänellä oli tapana kulkea edestakaisin kyökkikamarin lattialla, ja luutnantti kuuli hänen levottomat askeleensa saliin saakka, missä hän istui lukemassa. Hän käsitti, että mamselli Lovisa pani asian kovin pahaksensa sen vuoksi, ettei hän ollut oikein tavallisessa mielentilassaan. Ja luutnantin mielestä oli suorastaan hyvä merkki, että mamselli Lovisan huomio kiintyi johonkin muuhunkin kuin vain omaan suruun. Parempi, että hän paheksi hänen puutarhasuunnitelmiaan, kuin että hän yhä edelleen tuumisi mielessään, oliko hän purkanut kihlauksensa liian varhain vai oliko sulhanen kyllästynyt häneen siksi, että hän oli solminut puolukanvarsia Kaisa Nilsintyttären morsiuskruunuun.

Siihen aikaan oli Fryksdalissa vanha puutarhuri, joka miehuutensa päivinä oli hoitanut monen suuren kartanon puutarhoja. Nyt vanhoilla päivillään hän ei oikeastaan enää käynyt toisten työssä, mutta häntä pidettiin oikeana puutarhataidon oraakkelina, ja niin pian kuin oli kysymys uuden puutarhan perustamisesta, turvauduttiin hänen apuunsa.

Luutnantti oli pyytänyt hänet Mårbackaan, ja keväällä, niin pian kuin routa oli sulanut maasta, ilmestyi ukko sinne suunnitelmineen ja piirustuksineen. Hän sai paljon työmiehiä käskettäväkseen. Suuri joukko pensaita ja puita, jotka oli tilattu Göteborgin puutarhayhdistykseltä, oli jo saapunut, ja tärkeä työ pantiin alulle.

Kun maa ensin oli tasoitettu, kulkivat puutarhuri ja luutnantti kaiken päivää ympäri pistellen keppejä maahan ja viitoittaen hiekkakäytäviä ja nurmikenttiä.

Puutarhuri selitti luutnantille, ettei ollut enää tapana seurata ankaraa ranskalaista tyyliä, vaan kaikkien käytävien piti nyt kiemurrella ja kaikkien kukkapenkkien ja nurmikenttien olla pyöristetyt sekä muodoiltaan sulavat ja miellyttävät. Tyyliä, jota hän nyt Mårbackassa käytti, hän nimitti englantilaiseksi. Mutta luutnantti epäili, että tyyli oli ukon oma eikä mitään ulkolaista alkuperää.

Keskelle pihaa he laittoivat suuren, pyöreän nurmikentän, ja sen toiselle puolelle istutettiin suuri munan muotoinen ja toiselle runsaudensarven muotoinen pensaikko. Aivan pyörön keskelle istutettiin riippusaarni, ja verannan puoleiselle reunalle merkittiin tähden muotoinen kukkapenger ja sen ympärille ikäänkuin vahdiksi neljä ruusupensasta pienien pyöröjen keskelle.

Vanhalle hiekkakentälle keittiön ikkunoiden eteen viitoitettiin suuri kolmio, ja siihen istutettiin ruusupensaita, jotka otettiin vanhasta ruusutarhasta. Niin, ruusuja ei koskaan voinut olla liiaksi. Asuinrakennuksen etuseinää pitkin istutettiin matala aitaus kimppuruusuja, ja kaksi valkeaa orjantappurapensasta asetettiin kunniapaikoille, toinen makuukamarin, toinen vierashuoneen ikkunan alle.

Luutnantti oli niin innostunut tähän työhön, että hän seurasi puutarhurin mukana koko päivän, ja rouva Lagerlöfkin pujahti vähän väliä ompelupöytänsä äärestä ulos katselemaan työtä. Mutta mamselli Lovisa ei liikahtanut huoneestaan. Tämä iloinen kevättyö vain lisäsi hänen alakuloisuuttaan. Hän olisi kernaimmin tahtonut säilyttää entisellään vanhan poljetun pihamaan ja ainoan lumimarjapensaan, joka kasvoi perunakellarin edessä. Kaikki nämät uudet laitteet olivat turhia.

Tiesihän hän, ettei kukaan välittänyt siitä, mitä hän sanoi ja ajatteli, mutta toimeenhan oli ennenkin tultu Mårbackassa. Nämät uudet laitteet vaativat vain suuria kustannuksia ja paljon vaivaa.

Mutta työ jatkui hänestä huolimatta. Tallin seinämälle puutarhuri istutti sireeniaitauksen, päädyn kohdalle angervopensaikon ja asuinrakennuksen länsi-, pohjois- ja itäpuolelle taaskin sireenejä. Sitten luutnantti ja puutarhuri kävivät käsiksi Wennervikin vanhaan puutarhaan. Hyvät omenapuut saivat jäädä paikoilleen, mutta niiden väliin viitoitettiin ukon englantilaiseen tyyliin kiemurtelevia hiekkakäytäviä ja monenmuotoisia nurmikkoja. Ja suurella taidolla koristettiin jokaista nurmikkoa pyöreinä tai pitkulaisilla tai kolmikulmaisilla kukkapengermillä, joihin istutetun monivuotisia kukkia. Tuolla oli sinipunertavien kurjenmiekkojen reunuksena keltaisia kevätesikkoja, kullanpunaiset keisarikruunut saivat reunustuksekseen tummansinisiä iisoppeja, ja punaisten ketoneilikkojen ympärillä kiersi vaaleanpunainen bellis-kiehkura.

Kukkapenkereet sijoitettiin tietenkin asuinrakennuksen ympärille. Kauemmas puutarhaan, sekä pohjois- että eteläpuolelle, tehtiin tilaa karviais- ja viinimarjapensaille, puutarhamansikkamaille, luumupuille, päärynöille ja lukemattomille kirsikkapuille. Mutta kauaksi etelän puolelle, kaikkein perimmäksi ja kokonaan piiloon sijoitettiin keittiöpuutarha.

Karumpana pohjoisen puolella taas oli pieni metsikkö, jossa oli keskellä kapeita, ahtaassa kasvaneita koivuja ja reunoilla tuomia ja pihlajia. Senkin puutarhuri otti mukaan suunnitelmaansa saadakseen edes pienen puiston. Hän raivasi metsikköön joukon kapeita, taidokkaasti kiemurtelevia sorakäytäviä, ja kolmesta paikasta hän hakkasi pois kaikki puut saadakseen tilaa penkeille ja pöydille. Ensimmäinen aukea oli pitkulainen ja siinä oli sohvia joka puolella. Siellä rouvan piti ottaa vastaan vieraitaan, ja siksi sen nimenä piti olla teehuone. Toinen oli neliskulmainen, ja siinä oli neljä sohvaa pyöreän pöydän ympärillä. Se oli tarkoitettu isäntää ja hänen vieraitaan varten, ja sitä ukko leikillisesti nimitti totihuoneeksi. Kolmas oli huonosti varustettu, siinä oli yksi ainoa kapea penkki. Se oli lasten oma ja sen nimenä piti olla lastenhuone.

Mutta mamselli Lovisa ei ottanut millään tavalla osaa näihin suunnitteluihin, niin, voisipa miltei sanoa, että hän vihasi ja halveksi koko hommaa. Hän ei ollut vielä jalallaankaan astunut uuteen puutarhaan.

Varsin pian alkoi nurmikoilla näkyä vaaleanvihreitä oraita, vastaistutetut pensaat puhkesivat hiirenkorvalle, monivuotiset kasvit pistivät päänsä esiin kukkapengerten mullasta, tammiin ja kastanjapuihin ja pyramidipoppeleihin, joita oli istutettu vanhan navetan paikalle, puhkesi lehtiumppuja ja ne näyttivät olevansa elossa.

Mutta kesken innokasta työtä sattui odottamaton vaikeus. Vanhan puutarhurin oli pakko matkustaa kotiinsa pariksi päiväksi hoitaakseen omaa puutarhaansa. Eikähän se olisi merkinnyt mitään, jollei hän olisi pannut taimilavaa kuntoon voidakseen kasvattaa hiukan astereita ja leukoijeja pihamaan kukkapengertä varten.

»Kuka hoitaa lavaa, kun minä olen poissa?» kysyi ukko. »Tietäähän luutnantti, että lavaa on alituisesti pidettävä silmällä.»

»Sen minä teen itse», sanoi luutnantti, sillä hän oli mielestään näihin aikoihin kuin puoleksi puutarhuria, ja hän antoi ukon neuvoa, miten hänen oli tuuletettava ja kasteltava.

Mutta samana päivänä, jolloin puutarhuri oli matkustanut talosta, alkoi aurinko kovasti paistaa, ja sydänpäivän aikana tuli luutnantti varsin levottomana sisään kysyen rouva Lagerlöfiä.

Häntä ei voitu löytää mistään, ja silloin luutnantti hyökkäsi kyökkikamariin mamselli Lovisan luo.

»Sinun täytyy tulla auttamaan minua lavan hoidossa, Lovisa», sanoi hän.

Samassa kuin hän oli sen sanonut, muisti hän, ettei mamselli Lovisa tahtonut nähdäkään hänen puutarhaansa eikä välittänyt koko työstä lainkaan. No niin, joka tapauksessa se oli sanottu, eikä mamselli Lovisa voinut muutakaan tehdä kuin kieltäytyä.

Mutta sen sijaan hän nousi innokkaasti ja seurasi veljensä mukana.
Tuskin hän oli ennättänyt luoda ainoatakaan silmäystä lavaan, missä
pienet taimet olivat aivan kuihtuneina ja rentoina, kun hän huudahti:
»Niihin paistaa liiaksi. Meidän täytyy varjostaa niitä.»

Ja sitten hän hankki niille varjoa ja pelasti ne sillä kertaa.

Seuraavana päivänä luutnantin täytyi matkustaa koulututkintoon, ja tultuaan puolitiehen muisti hän äkkiä lavansa. Oli yhtä polttavan kuuma päivänpaiste tänään kuin edellisenäkin päivänä. Nyt pienet taimet varmaankin aivan kärventyisivät.

Heti kotiin tultuaan hän kiiruhti lavan luo. Siellä oli kaikki hyvässä kunnossa. Taimet olivat virkeästi pystyssä.

Hän hämmästyi ja vaipui mietteihinsä. Sisar oli siis muistanut pikku raukkoja, jotka hän oli unohtanut. Hän päätti heti unohtaa niiden kastelemisen illalla ja lavan sulkemisen yöksi.

Myöhään illallisen jälkeen hän nousi äkkiä säikähtyneenä. »Voi, minähän aivan unohdan lavani!» sanoi hän. »Se olisi kai ollut suljettava jo kauan sitten.»

Mamselli Lovisa ei sanonut mitään, vaan antoi veljensä mennä ulos katsomaan. Mutta kun luutnantti tuli lavan luo, niin ikkunaruudut olivat lasketut alas ja matot pantuina paikoilleen.

Seuraavana päivänä ei luutnantti edes vilkaissutkaan lavaan. Hän oli kokonaan unohtanut sen. Mutta pienet taimet eivät silti kuolleet. Mamselli Lovisa kitki ja möyhensi lavaa, kasteli ja hoiti taimia.

Omituista oli, että kaikki muut unohtivat taimien hoidon paitsi hän. Jollei hän olisi pitänyt huolta lavasta, niin kaikki, mikä oli kylvetty siihen, olisi mennyt hukkaan.

Mamselli Lovisa toivoi tietenkin, että vanha puutarhuri palaisi takaisin, jotta hän pääsisi tästä työstä, mutta niin kauan kuin ukko oli poissa, täytyi kai hänen jatkaa työtä.

Mutta kestikin kauemmin kuin alkujaan oli oletettu, ennenkuin mestari palasi taloon, ja pienet taimet alkoivat jo kasvaa liian suuriksi. Ei ollut muuta neuvoa kuin että mamselli istutti ne kukkapenkkeihin.

Ja kun hän nyt kerran oli tehnyt näin paljon, niin täytyi hänen edelleenkin kitkeä ja kastella koko kesä, kunnes leukoijat ja asterit ja leijonankidat olivat täydessä kukassa.

Mutta kun huolellisesti muodostettu tähti Mårbackan portaiden edessä prameili täydessä väriloistossaan, niin oli omituisella tavalla pahin tuska jo kadonnut mamselli Lovisan sydämestä. Pienet taimet olivat siten palkinneet hänen vaivansa. Ne olivat herättäneet hänessä uutta innostusta, antaneet hänelle uuden työalan.

Eikä luutnantti Lagerlöfin tarvinnut koskaan hankkia puutarhuria Mårbackaan. Mamselli Lovisa oli perinyt vanhan wennervikiläisen sukupiirteen, ja hän se otti huolekseen puutarhan hoidon. Kukat olivat hänen uskottuja ystäviään. Ne rakastivat häntä samoinkuin hän rakasti niitä. Ihmiset ihmettelivät, miten hän sai ne kukkimaan ja loistamaan paremmin kuin missään muualla. Mutta he eivät tienneet, että hänen oma häipynyt onnenunelmansa oli antanut niille värin ja kauneuden.

Katonkannattimet.

Kun luutnantti Lagerlöf ja hänen pienet tyttärensä kulkivat puutarhassa tai pelloilla, oli heillä usein tapana keskustella siitä, mitenkä kävisi, jos kuningas saapuisi Mårbackaan.

Kas, siihenhän aikaan kuningas matkusti monta kertaa vuodessa Värmlannin kautta Norjaan ja sieltä taas takaisin, ja täytyihän hänen levähtää ja syödä jossakin matkan varrella. Useimmiten hän vieraili Karlstadissa maaherran luona, mutta eipä sattunut niinkään harvoin, että hän kunnioitti käynnillään suuria herraskartanoita, jotka olivat matkan varrella ja kykenivät ottamaan hänet vastaan.

Eihän tietenkään ollut vähintäkään toivetta, että kuningas saapuisi niin pieneen ja tuntemattomaan taloon kuin Mårbackaan, joka kaiken lisäksi sijaitsi syrjässä suurelta maantieltä. Mutta se ei häirinnyt vähääkään luutnanttia eikä hänen pikkutyttöjään. Ehkäpä ei olisi ollut yhtä hauska jutella asiasta, jos todellakin olisi ollut toiveita tämän asian toteutumisesta.

Nyt heillä oli vain iloa ajatellessansa, miten he pystyttäisivät kunniaportin kuninkaalle ja heittäisivät kukkia tielle vaunujen eteen, kun hän ajaisi taloon.

Pikkutytöt kysyivät, eivätkö he saisi pukeutua valkoisiin kuninkaan tullessa taloon, ja luutnantti vastasi empimättä, että Maija Råd, joka oli itäisen Ämtervikin paras ompelija, saisi ommella heille uudet valkeat puvut tähän juhlatilaisuuteen.

Luutnantti ja lapset kuvittelivat mielessään, että kun kuningas ajaisi tietä myöten Mårbackaan, niin hän äkkiä varjostaisi kädellä silmiään ikäänkuin paremmin nähdäksensä.

»Mitä kummaa minä näen?» sanoisi kuningas. »Mikä suuri valkoinen rakennus on tuolla niityllä? Onko tällä seurakunnalla varaa pitää kaksi kirkkoa?»

»Ei, teidän majesteettinne», siten luutnantti Lagerlöf vastaisi, sillä hän ajaisi kuninkaan mukana vaunuissa ja istuisi häntä vastapäätä etuistuimella, »tuo valkoinen rakennus ei ole kirkko, vaan se on minun navettani.»

Silloin kuningas katsoisi ihmeissään luutnanttiin ja sanoisi:

»Sinäpä vasta taidat olla helkkarinmoinen mies, Erik Gustav, kun olet rakentanut itsellesi tuollaisen navetan.»

Mutta miten kuningas ja koko hänen seurueensa olisi sijoitettava Mårbackan pieneen yksikerroksiseen rakennukseen, oli kysymys, jota oli melkein mahdoton ratkaista. Mutta luutnanttihan oli niin usein puhunut siitä, että hän aikoi koroittaa rakennusta yhdellä kerroksella, ja he sopivat nyt, että niin pian kuin yläkerros oli valmis, niin ei kuninkaan vastaanottaminen ollut asia eikä mikään.

Ahdasta kai siellä sittenkin olisi. Luutnantti ja rouva Lagerlöf saisivat ehkä maata heinäladossa sen yön ja lapset kaniinikarsinassa.

Tuo kaniinikarsina, se vasta oli hauska. Se herätti pikkutyttöjen suurta ihastusta.

Ja sitten he arvailivat, mitähän kuningas sanoisi puutarhasta.

Niin, varmaankin hän ihmettelisi, että näin kaukana maalla oli oikein englantilaiseen tyyliin suunniteltu puutarha.

Jos hän sanoisi jotakin sentapaista, niin luutnantti lähettäisi heti sanan vanhalle puutarhurille ja ilahduttaisi häntä sillä, että kuningas oli kehunut hänen käytäviään ja kukkapenkereitään.

Ja kun kuningas lähtisi pois Mårbackasta, antaisi hän rouva Lagerlöfille kultasoljen ja mamselli Lovisalle kultaisen rannerenkaan ja vanhalle emännöitsijälle suuren hopeisen huivineulan.

Mutta ennenkuin kuningas nousisi vaunuihin jatkaakseen matkaa, puristaisi hän luutnantin kättä ja sanoisi: »Kiitos ja kunnia sinulle, Erik Gustav Lagerlöf! Et sinä omista suurta palasta valtakunnastani, mutta minä huomaan, että hoidat sitä hyvin.»

Näistä sanoista luutnantti sitten iloitsisi aina elämänsä loppuun saakka.

Sekä luutnantti että lapset olivat niin kovin mielissään, kun he täten saattoivat juhlia mielikuvituksessaan.

Olihan ehkä sääli, ettei kuninkaan vierailusta voinut tulla totta, mutta olihan se aivan mahdotonta, ennenkuin luutnantti oli rakennuttanut yläkerroksen.

Ja ajatelkaahan, aivan 1860-luvun lopulla luutnantti arveli saaneensa kaiken muun talossaan niin hyvään kuntoon, että hän saattoi ruveta korjaamaan päärakennusta. Vaikka ei ottanutkaan lukuun kuninkaan käyntiä, oli heillä varsin ahdasta vanhassa pastori Wennervikin aikuisessa yksikerroksisessa rakennuksessa, ja luutnantti aikoi lisätä siihen toisen kerroksen.

Tosin rakennus ei ollut aivan entisessä kunnossaan. Jo kahdeksan, kymmenen vuotta sitten oli luutnantti antanut suurentaa ikkuna-aukkoja ja ottaa pois matalat, pikkuruutuiset ikkunat. Hän oli myöskin rakennuttanut uusia uuneja, hankkinut uudet seinäpaperit saliin ja vierashuoneeseen ja rakentanut suuren, tilavan verannan entisen kuistin sijalle.

Mutta nyt oli tehtävä paljon suurempia mullistuksia. Koko katto oli revittävä, katonkannattimet tehtävä kookkaammat ja hirsiseiniä korotettava.

Vuotta ennen, kuin katto oli revittävä alas, oli luutnantti kutsunut Mårbackaan pari rakennustaitoista työmiestä, jotka veistivät uudet katonkannattimet, jotta katto voitaisiin koroittaa ja kattaa niin nopeasti kuin suinkin.

Töin tuskin hän oli ennättänyt saada ne valmiiksi, kun saapui tieto, että hänen appensa oli kuollut.

Se oli suuri suru ja kova isku samalla. Luutnantti aavisti heti, että nyt hän oli kadottanut parhaan tukensa. Tämän jälkeen hän ei voinut luottaa enää keneenkään muuhun kuin itseensä. Nyt hänen täytyi perinnöllään maksaa kaikki kertyneet velkansa. Pojat alkoivat päästä täysikasvuisiksi ja heidät oli pian lähetettävä Upsalaan. Järkevintä hänen mielestään oli lykätä Mårbackan rakennushommat paria vuotta tuonnemmaksi.

Mutta mikä pitkistyy, se usein mutkistuukin. Sattui alati uusia esteitä rakennushommalle. Yhtenä vuonna luutnantti sairastui, toisen kerran hänen oli pakko auttaa erästä lankoansa, joka tähän saakka oli ollut varakas mies, mutta nyt tarvitsi vuotuista kannatusta. Työskennellessään ja puuhatessaan tilallaan oli luutnantti tuskin huomannut vuosien vierimistä. Hän oli nyt viidenkymmenenvuotias mies, ja entinen rohkea yritteliäisyys oli ehkä väistynyt mielestä.

Mutta hän ei luopunut kevyin mielin Mårbackan uudestirakentamisesta. Sen olisi pitänyt kruunata hänen työnsä. Kaiken ikänsä hän oli uneksinut saavansa rakentaa oikean herraskartanon rakkaan kotitalonsa paikalle.

Valmiit katonkannattimet seisoivat vuosikausia takapihalla korkeana pinona. Mutta luutnantti ei halunnut nähdä niitä. Hän käänsi pois päänsä kulkiessaan siitä ohitse.

Hänen pikkutyttönsähän olivat olleet niin äärettömän iloiset, kun luutnantti oli alkanut teettää katonkannattimia, eikä vain kuninkaan käynnin vuoksi. Vieläkin tärkeämpää oli saada sali, jossa voitaisiin tanssia, ja kaksi kerrosta, jotta Mårbacka olisi yhtä komea kuin patruuna Wallrothin Gårdsjö ja insinööri Noreenin Herrestad.

He alkoivat käydä levottomiksi, kun yritys siirtyi vuodesta vuoteen, ja kerran yksi heistä rohkaisi mielensä ja kysyi isältä, milloin hän aikoi antaa nostaa katonkannattimet paikoilleen.

»Tuskinpa koskaan, lapseni», sanoi hän, ja hänen kasvonsa nytkähtelivät ja äänensä väreili, ikäänkuin hän olisi ollut purskahtaa itkuun. Mutta hän hillitsi itsensä nopeasti. »Mutta onhan se yhdentekevää», sanoi hän leikkiä laskien. »Parast'aikaahan rakennetaan rautatietä Norjaan. Tämän jälkeen ei kuningas tarvitse yösijaa Mårbackasta sen paremmin kuin mistään muustakaan Värmlannin herraskartanosta.»