Ja kun nyt melkein koko talo vain perkasi kuoreita, niin tuntui hyvinkin pian vaikealta syödä niitä sekä aamulla, päivällisellä että illalla. Niihin kyllästyttiin pakostakin. Päivä päivältä annokset kävivät pienemmiksi. Huoattiin pöytään mennessä, kun ei koskaan ollut muuta ruokaa kuin noita ikuisia kuoreita.
Mutta luutnantti Lagerlöfin mielestä oli kaikki vain hauskaa, ja hän osti yhä edelleen kuoreita. Gårdsjön kalastaja, joka ensi kerran oli tuonut kuoreita, piti sanansa, jonka hän oli antanut luutnantille, ja tuli taloon joka päivä. Vähin hän tuli kahdestikin päivässä. Mutta hän ei ollut enää sama mies kuin ensi kerralla. Hän nosti hiljaa ovensalpaa, ja hänen suunsa ympärillä karehti nöyrä ja nolo ilme hänen astuessaan sisään. Hän ei laskenut enää kaloja keittiönpöydälle, vaan jätti ne oven ulkopuolelle. Hän toivotti hyvää päivää ja otti hatun päästään, mutta sittenkin hän sai odottaa puolisen tuntia, ennenkuin kukaan oli tietääkseen hänestä.
Sillä niin hauskaa kuin olikin ollut sekä palvelijoitten että lasten mielestä, kun he pääsivät tavallisista toimistaan ja saivat perata kaloja, niin olivat he nyt aivan kyllästyneet siihen ja ikävöivät vain oikeaa työtään. Ei kukaan halunnut vilkaistakaan enää kalastaja-ukkoon.
»Ei suinkaan Lassi vain tuo tänäänkin kalaa?» sanoi emännöitsijä vihdoin sellaisella äänellä, kuin mies olisi tarjonnut varastettua tavaraa kaupan.
Ukko vilkutti vain hiukan silmiään. Hän oli niin häpeissään, ettei saanut sanaa suustaan.
»Meillä on enemmän kalaa kuin mitä jaksamme syödä», sanoi emännöitsijä.
»Enpä usko, että luutnantti haluaa ostaa lisää tuota surkeutta.»
Mutta hän tiesi, ettei luutnantin kanssa ollut leikkimistä, niin pian kuin kuoreista oli kysymys, ja siksi hän ei uskaltanut koskaan olla ilmoittamatta, kun kalastaja tuli taloon.
Eräänä päivänä luutnantti oli pelloillaan ukon tullessa taloon, ja silloin emännöitsijä käytti tilaisuutta hyväkseen ja lähetti hänet heti pois. He olivat oikein iloisia ja onnellisia keittiössä ja luulivat, ettei heidän tänään ainakaan tarvitsisi perata, mutta eipä käynyt sen paremmin, kuin että kalastaja tapasi luutnantin lehtikujassa. Ja luutnantti osti häneltä koko verkollisen kuoreita ja lähetti hänet viemään ne keittiöön.
Sellaista menoa jatkui pari viikkoa. Kaikki olivat kyllästyneitä ja epätoivoissaan kuoreitten johdosta paitsi luutnantti. Joka aterialla hän kehui kuoreita, ne kuuluivat olevan niin terveellisiä ja vahvistavia. Ei tarvinnut muuta kuin tarkata Bohusläänin kalastajia. Hekin söivät kalaa joka päivä, ja olivat vahvimmat ja terveimmät miehet koko maassa.
Eräänä iltana mamselli Lovisa yritti panna luutnantin kestävyyden koetukselle. Hän antoi emännöitsijän paistaa läskipannukakkuja. Ne olivat luutnantin mieliruokaa, eikä se kumma ollutkaan, sillä sellaisia läskipannukakkuja kuin vanha emännöitsijä paistoi, en ole missään muualla nähnyt. Mutta yritys epäonnistui.
»Varmaankin arvelet, että minun pitää tyytyä pannukakkuihin, jotta työnjohtaja ja rengit saisivat syödä kyllikseen kuoreita», sanoi luutnantti ja antoi pannukakkuvadin mennä ohitseen.
»Eipä niinkään», sanoi mamselli Lovisa. »Sekä työnjohtaja että rengit ovat niin kyllästyneet kuoreihin, ettemme voi antaa niitä enää heille.»
Silloin luutnantin täytyi nauraa, mutta pannukakkuihin hän ei kajonnut, vaan hänelle oli tuotava kuoreita.
Kun toinen viikko alkoi loppua, nousi koko talo kapinaan. Emännöitsijä oli harmissaan voin menekistä, ja palvelusväki vakuutti, etteivät he jaksaisi palvella talossa, missä syötiin niin paljon kuoreita. Lopuksi ei luutnantti uskaltanut enää pistäytyä keittiöön, sillä siellä mielet olivat pahimmin kuohuksissa.
Sisällä ruokapöydän ääressä ei mieliala myöskään ollut sellainen kuin sen olisi pitänyt olla. Hauskuus oli kadonnut. Kotiopettajatar ei koskenutkaan ruokaan, ja yksinpä pikkutytötkin, jotka muuten kaikessa pitivät isän puolta, alkoivat tehdä pieniä huomautuksiaan.
Nyt vihdoinkin rouva Lagerlöf sekaantui asiaan. Hän neuvotteli mamselli Lagerlöfin kanssa ja emännöitsijän kanssa, ja he päättivät, että nyt oli aika turvautua vanhaan, varmaan ja koeteltuun keinoon, jotta tästä seikkailusta päästäisiin eroon.
Seuraavana päivänä, kun kuoreet tulivat pöytään, eivät ne olleet paistettuja, vaan keitettyjä.
Mutta keitetyt kuoreet ovat kerrassaan vastenmielisiä. Ne ovat valkeita, ikäänkuin ruumiinvärisiä, eikä niillä ole oikeastaan mitään makua. Turha niitä on edes maistaa, ruokahalu katoaa vain niitä katsellessakin.
Kun luutnantti Lagerlöf näki keitetyt kuoreet, ei hän tullut sen iloisemmaksi kuin muutkaan.
»Voi on lopussa», sanoi mamselli Lovisa puolustautuen, »ja kun sinä välttämättä tahdot kuoreita joka ateriaksi, niin emme tienneet muuta neuvoa kuin keittää niitä. Minun mielestäni», lisäsi hän, »eivät ne maistu pahemmalta tälläkään tavalla.»
Tähän luutnantti ei vastannut sanaakaan, ja nyt kaikki käsittivät, että mamselli Lovisa oli päässyt voitolle.
Luutnanttihan olisi voinut mennä ruokasäiliöön ottamaan itse selkoa, oliko voi todellakin lopussa tai hän olisi voinut ostaa uutta voita, mutta hän ei tehnyt kumpaakaan.
Sen päivällisen jälkeen hän ei ostanut enää kuoreita. Ei maksanut vaivaa, sanoi hän, koska naisväki ei viitsinyt valmistaa kaloja niinkuin ne oli valmistettava. Eikä kukaan vastustanut häntä, vaikka he tiesivät, että hän itse oli yhtä iloinen kuin hekin päästessään eroon kuoreista.
Elokuun seitsemästoista.
I.
Ei ole helppoa selittää, miksi elokuun seitsemännestätoista, luutnantti Lagerlöfin syntymäpäivästä, tuli niin suuri juhlapäivä. Mutta onhan luonnollista, että kun samalla paikkakunnalla asui niin paljon lahjakkaita ihmisiä kuin itäisessä Ämtervikissä, että he ainakin kerran vuodessa tahtoivat näyttää, mihin he kelpasivat.
Kun esimerkiksi oli olemassa kolme niin hyvää puhujaa kuin insinööri Noreen Herrestadista ja valtiopäivämies Nils Andersson Bävikistä ja kauppias Teodor Nilsson Vistebergistä, joista ensimmäinen edusti mahtipontista, toinen vakavaa ja kolmas runollista tyyliä, niin olisi ollut suuri vahinko, jolleivät he koskaan olisi saaneet esiintyä muualla kuin pikkukesteissä ja kunnankokouksissa.
Ja kun oli olemassa sellainen runoseppä kuin lukkari Melanoz! Hän kuuli joka päivä lasten tavailevan ja änkyttävän ja puikkelehtivan ruotsin kielen sokkeloissa. Täytyihän hänen edes kerta vuodessa soinnuttaa tätä rääkättyä kieltä korkealentoisissa ylistysrunoissa.
Ja kun pitäjällä oli kvartetti, jonka jäseninä olivat sellaiset laulajat kuin Gustav ja Jan Asker, kumpikin vanhaa pelimannisukua, ja veljekset Alfred ja Tage Schullströn, jotka omistivat kauppapuodin kirkolla! Kyllä ihmiset olivat kiitollisia, milloin ikänä he suostuivat laulamaan, mutta heille itselleenhän oli sekä kohottavaa että virkistävää saada laulaa suuressa ja juhlallisessa tilaisuudessa, jolloin heillä oli vaativia ja ankaria arvostelijoita.
Ja Askerin ukko, jolla oli tapana soittaa tanssimusiikkia talonpoikaishäissä, joissa ei kukaan pane merkille, miten klarinettia soitetaan, kunhan tahti ja vauhti vain on hyvä, hän oli hyvinkin onnellinen, kun hän elokuun seitsemäntenätoista sai lähteä Mårbackaan, sillä siedä nuoriso osasi antaa arvoa hänen taiteelleen ja sanoi hänelle, ettei minkään soiton mukaan koko maailmassa ollut niin helppo tanssia kuin hänen.
Ja kun oli olemassa torvikuusikko, johon kuului Gårdsjön pehtori ja Tage Schullströn ja kersantti Johan Dahlgren ja eräs kauppa-apulainen ja kaksi soitannollista pikkukouluopettajaa ja nämä olivat hankkineet itselleen sekä soittimet että nuotit ja harjoitelleet marsseja ja valsseja ja uvertyyrejä ja valikoiman kansanlauluja, niin olisi kai ollut hyvin ikävää, jollei olisi ollut mitään juhlapäivää, jolloin he saattoivat saada palkan kaikesta vaivannäöstänsä.
Ja kun sitä paitsi sukulaisten joukossa, jotka oleskelivat kesäisin Mårbackassa, oli kaksi sellaista huvimestaria kuin sotatuomari Oriel Afzelius, joka oli naimisissa rouva Lagerlöfin sisaren kanssa, ja rouva Lagerlöfin veli, Kristofer Wallroth, niin olihan hyvä, että niin kaukana maaseudulla vietettiin niin suurta juhlaa, jossa heidän kannatti näyttää taitoaan.
Ja kun sitä paitsi vieraitten joukossa oli sellainen synnynnäinen primadonna kuin rouva Hedda Hedberg, tuo kaunis ja iloinen tukholmatar, joka oli laulajatar ja näyttelijätär ja kuin luotu teatteria varten, vaikka hän olikin mennyt naimisiin köyhän värmlantilaisen luutnantin kanssa, niin voinee miltei sanoa, että oli suorastaan välttämätöntä viettää elokuun seitsemättätoista päivää Mårbackassa, jotta hänen ja kaikkien muittenkin taipumukset pääsisivät oikeuksiinsa.
II.
Ensi vuosina, kun luutnantti Lagerlöf asui Mårbackassa, vietettiin elokuun seitsemättätoista päivää aivan tavallisen syntymäpäivän tapaan koristamalla vain kukilla kahvipöytä ja asettamalla lehtikiehkuroita luutnantin kupin ympärille. Lähimmät naapurit tulivat onnittelemaan, ja heille tarjottiin niinkuin tavallisissakin kutsuissa kahvia ja mehua ja punssia ja totia sekä illallista kello yhdeksältä. He huvittelivat juttelemalla niitä näitä, ja illallisen jälkeen siirrettiin tavallisesti pöytä pois salista, jotta voitaisiin hiukan tanssia.
Mutta varmaankin levisi pitäjälle sellainen huhu, että nämä pienet syntymäpäiväkestit olivat varsin hauskoja, ja kun ei koskaan tullut kysymykseenkään lähettää kutsukortteja, vaan kuka hyvänsä oli tervetullut, niin kerääntyi sinne vähitellen yhä enemmän väkeä.
Perheet kasvoivat myöskin, ja niin pian kuin lapset pääsivät omin voimin liikkeelle, piti heidänkin päästä Mårbackaan juhlimaan luutnantti Lagerlöfiä. Sattuipa varsin usein niinkin, että ne naapureista, jotka olivat olleet mukana alusta alkaen, ottivat mukanaan vieraansakin, jotka sattuivat talossa olemaan.
Yksinäiset nuoret herrat, jotka niihin aikoihin ajoivat useinkin penikulmamääriä saadakseen hiukan tanssia, ottivat tavakseen tulla elokuun seitsemäntenätoista päivänä onnittelemaan luutnantti Lagerlöfiä, ja pitkämatkaiset sukulaiset, jotka kesäisin kävivät Mårbackassa, asettivat vähitellen matkansa aina siten, että he saattoivat olla viettämässä hänen syntymäpäiväänsä.
Ja koska aina oli kaunis ilma elokuun seitsemäntenätoista niin kauan kuin luutnantti Lagerlöf eli, niin vieraat huvikseen kulkivat aina katselemassa hänen rakennuksiaan ja puutarhalaitteitaan. Milloin oli paljon nuorisoa koolla, aloitettiin tanssi jo ennen illallista. Hauskaa ja hupaista heillä oli kylläkin, vaikkei sen hauskempaa kuin muuallakaan.
Mutta sitten asettui syystä tai toisesta luutnantti Adolf Hedberg ja hänen nuori, kaunis rouvansa asumaan itäiseen Ämtervikiin. Ja seuraavalla kerralla, kun luutnantti Lagerlöf vietti syntymäpäiväänsä, saapui kesken juhlaa vanha talonpoikaisvaimo keittiöön tarjoten myötäväksi korillista munia. Hänet käskettiin heti pois, sillä ei kellään ollut aikaa ostaa munia kesken pitohommia, mutta hän ei kadottanut rohkeuttansa, vaan läksi koreineen verannalle, missä luutnantti istui herravieraittensa ympäröimänä. Hän ei arastellut seuraa, vaan liikutteli niin sukkelasti kieltään ja oli niin tungetteleva, että luutnantin täytyi ostaa munat päästäkseen hänestä eroon. Mutta kun eukko oli saanut rahat ja pistänyt ne hameentaskuunsa, niin ei hän tahtonut vieläkään poistua, vaan halusi tietää, keitä muut herrat olivat, ja arvosteli ehkä liian vapaasti heidän ulkomuotoaan. Lopuksi arveli nuori luutnantti Hedberg, joka myöskin oli läsnä, että pila meni liian pitkälle, ja siksi hän avasi vähäsanaisen suunsa ja sanoi:
»Kyllä on parasta, että lopetat jo tämän pilan, Hedda.»
Silloin talonpoikaiseukko kiiruhti pois ja antoi miehelleen pienen korvapuustin huutaessansa:
»No, mutta Adolf, kuinka voit olla niin ilkeä, että annat minut ilmi!»
Vahinko se olikin, sillä hän oli niin hyvin naamioitu ja oli puhunut niin mainiosti Värmlannin murretta, ettei kukaan ollut tullut ajatelleeksikaan, että eukko olisi voinut olla suloinen tukholmalaisrouva.
Mutta tämä pieni pila oli pannut liikkeelle muut kyvyt, ja illemmalla oli Kristofer Wallroth alkanut laulaa Erik Böghin lauluja. Ei hänellä ollut erikoisen suurta ääntä, mutta hän pani sitä enemmän huolta esitykseen, ja kaikki hänen kuuntelijansa olivat aivan pakahtua nauruun. Ja loppujen lopuksi oli sotatuomari Afzelius sitonut silkkiliinan päähänsä ja heittänyt viitan hartioilleen ja lausunut ja laulanut laulun Emelies Hjertebanken. Ja siitä tuli tietenkin koko illan loistonumero, sillä sotatuomari oli suurenmoinen näytellessään nuorta, hentomielistä tyttöä.
Kaikkien näiden esitysten aikana oli lukkari Melanoz varmaankin harmitellut, että vain kaupunkilaiset kykenivät tuottamaan tällaista huvia luutnantille ja hänen vierailleen. Hän arveli sen loukkaavan hänen kunniaansa.
Ja seuraavana vuonna hän vei voiton kaikista muista, luutnantti oli näet lahjoittanut joukon pieniä kiväärejä, jotka olivat valmistetut kotona Mårbackassa, Östanbyn koululle, jotta lapset oppisivat sotaharjoituksia. Olipa hän lähettänyt vanhan kersantinkin koululle opettamaan lapsille ensi otteita. Tämän johdosta lukkari marssi koululaistensa kera Mårbackaan luutnantin syntymäpäivänä.
Heillä oli lippu joukkueensa etunenässä, he rummuttivat rumpua, ja heillä oli kiväärit olalla. Näyttipä siltä, kuin kokonainen sotajoukko olisi marssinut lehtikujaa myöten heidän saapuessaan Mårbackaan. Heitä oli niin paljon, että saattoa riitti renkituvalta verannalle saakka, minne lukkari, joka johti joukkoa, pysähdytti heidät.
Ensin hän sanoi parilla sanalla, että lapset olivat tulleet kiittämään luutnantti Lagerlöfiä, koska hän oli ajatellut, että heidän ruumiinsa tarvitsi yhtä paljon kehitystä kuin heidän sielunsakin. Sitten hän antoi heidän näyttää, miten he osasivat marssia ja kääntyä oikealle ja vasemmalle ja sulkea rivinsä ja tehdä kunniaa.
Lukkari on keksinyt siten hauskan yllätyksen, luutnantti oli kovin onnellinen, ja hänen vieraansa hyvillään.
Helppo on myös käsittää, mitä vanha emännöitsijä ja mamselli Lovisa ja rouva Lagerlöf ajattelivat tästä, kun heidän kesken suuria pitoja täytyi hankkia kahvia ja leipää kuudellekymmenelle lapselle. Joka vuosi tämän jälkeen he muistivat kauhulla suurta lapsilaumaa ja toivoivat, ettei lukkari toista kertaa tulisi niin suuren miesjoukon kera taloon.
Tänä samana päivänä, jolloin lukkari saapui lapsineen onnittelemaan, olivat insinööri Noreen ja hänen rouvansa tulleet ajatelleeksi, miten sopimatonta oli, että toispaikkakuntalaiset yksin huvittaisivat luutnantti Lagerlöfiä ja hänen vieraitaan elokuun seitsemäntenätoista. Illemmällä oli kaunis kuutamo, ja silloin insinööri heitti hartioilleen lyhyen, mustan samettiviitan ja painoi päähänsä höyhenillä koristetun barettilakin, ja Emelie-rouva pukeutui vanhanaikuiseen, puhvihihaiseen pukuun. Ja sitten he esittivät hiekkakäytävällä verannan alapuolella kohtauksia Börjesonin Eerik XIV:stä. Tämä kuutamokohtaus oli kauniimpi kuin mitä kukaan saattoi kuvailla mielessään, sillä Erik Noreen oli niin kokonaan eläytynyt kuningas Eerikin osaan, että tuntui siltä, kuin jokainen sana olisi lähtenyt hänen omasta sydämestään, ja hänen vaimonsa oli ihmeen suloinen ja ujo ja hiukan pelokas, niinkuin Kaarina Maununtyttären tulikin olla.
Seuraavana vuonna oli enemmän väkeä kuin koskaan ennen Mårbackassa elokuun seitsemäntenätoista. Vaunuja ja kiesiä ja kärryjä toistensa jälkeen ajoi pihalle. Seitsemänkymmentä, niin, ehkäpä kahdeksankymmentäkin henkeä saapui taloon lyhyenä hetkenä. Tietysti oli kaikkialle levinnyt huhu, että sinä päivänä saatiin nähdä ja kuulla Mårbackassa paljon hauskaa, mitä ei muualla ollut tarjona.
Mutta sillä kertaa luutnantti oli oikein hämillään, kun vieraille ei ollutkaan mitään erikoisempaa tarjottavana. Tänä päivänä olivat kestit Mårbackassa aivan tavallista laatua. Nuoriso sai ruveta tanssimaan hyvissä ajoin iltapuolella, herrat istuivat jutellen totilasiensa ääressä, vanhemmat naiset olivat käyneet vierashuoneeseen istumaan ja nauttivat marjoja ja makeisia. Ei kellään ollut ikävä, sillä sotatuomari Afzelius ja rovasti Hammargren toisella ja rouva Hedda Hedberg ja rouva Nana Hammargren toisella puolella osasivat erinomaisesti ylläpitää seurustelua. Mutta kukaan ei näyttänyt ajatelleen minkäänlaista esiintymistä. Ei edes tavallista syntymäpäiväpuhetta pidetty.
Luutnantti silmäili joka taholle. Ei missään näkynyt salaperäisiä ilmeitä eikä kiireellisiä valmistuksia.
Kun alkoi hämärtää, saapui paljon väkeä koko ympäristöstä Mårbackaan. He seisoivat suurin joukoin leveällä hiekkakäytävällä asuinrakennuksen edustalla ja odottivat. Luutnantin mielestä oli vahinko, että kaikki nuo ihmiset olivat vaivautuneet paikalle. Eihän nyt ollut mitään nähtävää.
Kun illallinen oli syöty, huomasi hän kuitenkin vähäistä jännitystä ja odotusta seurassa.
Kukkasin koristettu tuoli kannettiin hänen eteensä ja häntä pyydettiin istumaan siihen. Ja tuskin hän oli seurannut kehoitusta, niin vahvat käsivarret nostivat hänet ilmaan. Jan Asker viritti marssin, herrat tarjosivat käsivartensa naisille, ja pitkä saatto läksi vaeltamaan pimeään yöhön. Mutta kauan ei tarvittu pimeässä kulkea. Askeleet suuntautuivat puutarhaan, ja niin pian kuin oli käännytty päärakennuksen nurkkauksesta, levisi koko alue silmien eteen kirjavien lyhtyjen valaisemana.
Luutnanttia kannettiin valaistuja käytäviä pitkin aina pikku puistoon saakka. Ensi kertaa Mårbackassa oli yritetty saada aikaan tällaista ilotulitusta, ja luutnantti hämmästyi suuresti nähdessään puutarhan niin kauniina. Saattoiko tämä olla sama maapalsta, missä hän ja vanha puutarhuri olivat paaluttaneet teitä ja mitanneet penkereitä vain muutamia vuosia sitten?
Kaikilta tahoilta kajahti ihastuksen huudahduksia. Miten synkiltä ja salaperäisiltä pensaikot näyttivät, miten syvät ja loppumattoman pitkät käytävät olivat lehväholvien alla! Miten kauniilta kukkaset hohtivat vivahtelevassa valossa, ja miten tuhannet lehdet riippuivat puitten oksilla kuin kallisarvoiset, moniväriset uutimet!
Saatto pysähtyi keskelle puistoa hakatulle aukiolle. Luutnantin tuoli laskettiin maahan, ja hänen valon häikäisemät silmänsä suuntautuivat suoraan luolaan, joka oli rakennettu kukista ja lehdistä. Siellä Flora seisoi jalustalla pienten keijujen ympäröimänä ja lauloi ihanalla äänellä kiitoslaulun puutarhan luojalle.
»Tiesinhän minä», huudahti luutnantti kauniille kukkaisten jumalattarelle, »tiesinhän minä, ettet sinä, Hedda, ollut unhottanut minua.»
III.
Kello oli suunnilleen neljä iltapäivällä elokuun seitsemäntenätoista, ja Mårbackan nuorimmat pikkutytöt, Selma ja Gerda, pukeutuivat parhaillaan juhlaa varten, kun sisäkkö tulee ullakkokonttoriin, missä tytöt oleskelevat, sillä oman huoneensa ovat he tietenkin saaneet luovuttaa matkustaville sukulaisille.
»Selman ja Gerdan täytyy tulla alas ottamaan vastaan vieraita», huutaa hän. »Ei kukaan muu ole valmis, ja ensimmäiset ajopelit näkyvät jo lehtikujassa.»
Nyt tulee pikkutytöille kova kiire, mutta samalla he tuntevat onnen väristystä. Ajatelkaahan, nyt alkaa taas elokuun seitsemästoista päivä!
He napittavat pukunsa, sitovat kaulahuivinsa ja kiiruhtavat alas. Ei ketään aikuista näy. Ei edes heidän vanhempi sisarensa voi auttaa heitä vastaanottamaan vieraita, sillä hän on illan näytelmän harjoituksessa.
Vieraat istuvat jo verannalla. Siellä on herra Nilsson Visterbergistä vaimoineen, kolme, neljä lasta mukanaan. He saapuvat aina liian varhain kutsuihin, mutta ei koskaan heillä ollut niin kovaa kiirettä kuin elokuun seitsemäntenätoista. Eivätkä pikkutytöt sitä ihmettelekään. Kaikkien ihmistenhän täytyy ikävöidä sellaisena päivänä Mårbackaan.
Aika käy ehkä hiukan pitkäksi sekä vieraille että heidän pienille emännillensä, ennenkuin seuraavat ajoneuvot saapuvat ja kotiväki alkaa näyttäytyä. Mutta tänään on seitsemästoista, tänään ei kukaan kiinnitä huomiota pikkuseikkoihin.
Seuraavat tulokkaat ovat pitkämatkaisia vieraita. Siinä on pastori Alfred Unger perheineen läntisestä Ämtervikistä. He tulevat vaunuissa kaksivaljakolla, ja heillä on ollut yli kahden penikulman matka ajettavanaan. Vaunut ovat täynnä naisväkeä ja lapsia, mutta pastori itse istuu kuskipukilla ajamassa, sillä hän on oikea hevosmies.
Luutnantti Lagerlöf on vihdoinkin valmis ja tulee juuri verannalle, samassa kuin pastori Unger ajaa pihalle.
»Mitä helkkarissa, Alfred», huutaa hän hänelle, »mitä olet tehnyt hevosillesi? Nehän ovat niin samanlaiset kuin kaksi marjaa.»
»Ole vaiti, äläkä ilmaise salaisuuksia syntymäpäivänäsi!» huutaa pastori Unger vastaan.
Kas, asian laita on sellainen, että pastorilla on kaksi kaunista vaunuhevosta, jotka muuten olisivat aivan toistensa näköiset, jollei toinen olisi laukkipää. Mutta pastori on keksinyt pistää pari valkoista nahkapalaa hihnojen väliin, jotka käyvät ristiin hevosten otsan yli, niin ettei kukaan voi ajatellakaan muuta, kuin että hevoset ovat aivan toistensa näköiset.
Ei kukaan olisi epäillyt koko kujetta, jollei pastori Unger itse olisi ollut niin ylpeä keksinnöstään ja kertonut sitä oikealle ja vasemmalle, ja siten oli luutnanttikin päässyt asiasta perille.
Mutta ei vain yhdet vaunut saavu läntisestä Ämtervikistä. Nyt ilmestyy myöskin heinähäkki, joka on täynnä nuorisoa. Siinä on Karlstadilaisia sukulaisia, jotka ovat asettaneet matkansa niin sopivasti, että voivat pistäytyä myös Mårbackaan.
Vaunut toistensa jälkeen vierivät pihalle. Siinä tulee Gårdsjön väki, jotka ovat rakkaimmat vieraat. He ajavat verannan eteen pitkässä ajopelirivissä. Heitä itseäänkin on jo monta henkeä, mutta heidän luonaan asuvat Oriel ja Georgina Afzelius sekä Kristofer Wallroth ja hänen nuori sisarensa Julia.
Eräissä Gårdsjön vaunuissa on suuria, omituisia, valkoisia myttyjä, jotka on kannettava teatteriin. Selma ja Gerda ovat kauhean uteliaat. He kysyvät Wallrothin pikkutytöiltä mitä se merkinnee, mutta nämä ovat antaneet vaitiololupauksen eivätkä saa sanoa mitään. Vain sen verran he antavat ilmi, että eno Oriel on keksinyt jotain hirveän hauskaa.
Sitten saapuu vanha insinööri Ivan Warberg Angersbystä ajaen trilloja, jotka ovat täynnä kauniita tyttöjä.
Ääretön riemu ratkeaa verannalla. Sellainen piintynyt vanhapoika kuin
Ivan Warberg! Mikä häneen on mennyt?
Kaikki tietävät kuitenkin varsin hyvin, että nuoret tytöt ovat hänen sisarentyttäriään, jotka vierailevat hänen talossaan kesäisin, mutta he eivät voi olla kiusoittelematta Ivania.
Pikkutytöt ihmettelevät keskenään, ettei Hedda-rouvaa näy. Hän ei asu enää Ämtervikissä, mutta he olivat sittenkin toivoneet, että hän tulisi ja panisi jotakin hauskaa toimeen. Elokuun seitsemästoista ei voi olla oikea seitsemästoista, jollei hän ole mukana.
Nyt saapuvat lähimmät naapuritkin. Pastori Milén ja hänen poikansa ovat muuttaneet toiseen pitäjään. Sen sijaan tulee pappilasta jalan pitkä, kaunis pastori Lindegren ja hänen pieni hauska rouvansa. Toisesta naapuritalosta, Alatuvasta, tulevat Olof-vaari ja Kersti-muori.
Talollisista eivät yksin he tule onnittelemaan luutnanttia. Ukko Jon Larsson eteläisestä Åsista, pitäjän rikkain mies, tulee tyttärensä kera. Bävikin valtiopäivämies vaimoineen on myöskin läsnä ja Västmyrin kirkkoväärti vaimoineen.
Koska ei ketään ole kutsuttu, tuntuu pikkutytöistä kovin jännittävältä seisoa verannalla luutnantin vieressä ja katsella keitä tulee. Suurella jännityksellä he odottavat vanhaa Jan Askeria. Kunpa hän ei vain jostakin syystä olisi loukkaantunut eikä saapuisikaan juhlaan!
He koettivat laskea, miten paljon väkeä saapuu, mutta se on mahdotonta. Ihmisiä tulee joka taholta. Jokohan lie sata vierasta koolla? He toivovat sitä hartaasti, sillä heidän mielestään kuuluisi niin komealta, kun sanottaisiin, että sata henkeä oli koolla Mårbackassa elokuun seitsemäntenätoista.
Mutta tämä vastaanottohan on vain johdantoa siihen, mikä on tulossa. Samoin on laita kahvinjuonninkin ruohokentällä. Lapset vain toivovat, että se loppuisi.
Vihdoinkin päästään alkuun. Torvikuusikko asettuu portaiden eteen kiiltävine torvineen. Herrat tarjoavat naisille käsivartensa, soittajat virittävät marssin, ja soittokunta etunenässä marssivat kaikki parit puutarhan kautta pieneen puistoon.
Keräännytään pöydän ympärille, missä on joukko täysinäisiä sokeriviini- ja punssilaseja, sillä oikeata viiniä ei juuri koskaan tarjota Mårbackassa, ja lasit ojennetaan läsnäoleville. Ja nythän jokainen käsittää, että hetki on tullut, jolloin syntymäpäiväpuhe on pidettävä luutnantti Lagerlöfille ja juotava hänen maljansa.
Insinööri Erik Noreen ja valtiopäivämies Nils Andersson Bävikistä ja herra Nilsson Visterbergistä seisovat kaikki kolme siinä valmiina puheinensa. He katsovat toisiinsa ja epäröivät ja ihmettelevät. Ei kukaan tahdo tunkeutua esille ja riistää sanaa kilpailijansa suusta.
»No, eikö tästä tule mitään?» sanoo luutnantti. Tuollaiset juhlalliset puheet eivät ole hänen mielensä mukaisia, ja siksi hän vain toivoo pääsevänsä tästä osasta ohjelmistoa erilleen.
Samassa kuuluu kirkas ääni hänen takaansa, ja kun hän kääntyy, näkee hän kauniin mustalaisen astuvan esiin pensaikosta ja puhtaalla Tukholman murteella pyytää saada povata luutnantille. Hän tarttuu luutnantin vasempaan käteen ja alkaa selvitellä sen uurteita.
Luutnantti Lagerlöf oli ollut vaarallisesti sairaana edellisenä talvena, ja päästäkseen voimiinsa oli hän tehnyt uuden Strömstadin matkan. Mutta kaikki ne urotyöt ja teot, joita hän tällä matkakaan oli suorittanut, lukee mustalainen nyt hänen kädestään, ja mikä vieläkin enempää, hän sanoo sanottavansa helähtelevällä runomitalla.
Hänen sanansa ovat sukkelia ja hiukan nenäkkäitä ja ilkeämielisiäkin, niin että ihmiset saavat nauraa ja luutnantti on ihastuksissaan.
»Sinä olet sittenkin numero yksi, Hedda», sanoo hän.
Mutta kun Hedda-rouva on esittänyt hänen maljansa ja itse aloittanut eläköönhuudon, ja kuusikko on soittanut fanfaarin, iskee hän silmää itäisen Ämtervikin kolmelle puhujalle.
»Anteeksi, että tulin väliin häiritsemään! Nyt on omien pitäjäläisten vuoro.»
»Omat pitäjäläiset ovat täydellisesti nolatut, rouva Hedberg», sanoo insinööri Noreen.
Samassa kajahtaa vanhan Jan Askerin klarinetti kaukaa puutarhasta. Ja kiiltäviä kypäriä ja haarniskoja loistaa puitten lomissa.
Käy ilmi, että Jan Asker ja lukkari Melanoz ovat matkalla tavanneet kolme kuolematonta jumalaa, Freijan, Odenin ja Torin, jotka olivat tulossa Mårbackaan, mutta eksyneet tiellä. He ovat ohjanneet heitä tänne, ja nyt, kun he ovat turvallisesti perillä, antavat he loistavien jumalien itse johtaa puhetta.
Ei puhetta. Nuo kolme jumalaa laulavat tunnetulla säveleellä kaikesta
siitä, mitä luutnantti Lagerlöf on rakentanut ja saanut aikaan
Mårbackassa. Joka sana on totta, ja monen silmään nousee kyyneleitä.
Luutnantti itse on liikutettu vanhojen ystävien runosta.
»Melanozilla on tänään onnellinen päivänsä», sanoo hän. »Luulenpa sittenkin, Hedda, että omat pitäjäläiset vievät tänään voiton.»
Täten on juhla onnellisesti ja juhlallisesti saatu alkuun. Sitten vieraat hajoavat puutarhaan, he käyvät tervehtimässä marjapensaita ja kirsikkapuita, yrittävätpä jotkut tutkia, joko Mårbackan erinomaiset astrakaanit ovat ruvenneet kypsymään.
Mutta hetken kuluttua kajahtaa uusi fanfaari. Taaskin herrat tarjoavat käsivartensa naisille, ja nyt he saattavat heidät puutarhasta sisään taloon ja vaarallisia portaita myöten ullakolle.
Siellä on katselijapaikat järjestetty pienen teatterin eteen, joka on rakennettu valkoisista verhoista. Koko teatterin on rouva Lagerlöf järjestänyt, ja se on mitä somin laite.
Hetken odotuksen jälkeen esirippu kohoaa ja esitetään allegorinen laulunäytelmä, jonka Oriel Afzelius oli sepittänyt samana aamupäivänä ja jonka nimi on Munkki ja tanssijatar.
Tapaus on sijoitettu luutnantti Lagerlöfin ensimmäiseen syntymäpäivään, elokuun seitsemänteentoista 1819. Vastasyntyneen kehdon ääressä ei näy tavallisia haltijattaria, vaan kaksi symboolista olentoa, munkki ja tanssijatar. Ja tanssijatar tahtoo tehdä pojasta iloisen ja elämänhaluisen kavaljeerin, munkki sitävastoin toivoo, että hänestä tulisi askeettinen ja vakava mies. Kiihkeän kiistan jälkeen sopivat he kuitenkin siten, että kumpikin ohjaa osaltaan pienen Mårbackan lapsen elämää. Hän saapi siis jonkun aikaa elää nuorena upseerina, mutta elämänsä toisella puoliskolla hänen pitää asettua rauhaan, harjoittaa katumusta ja suorittaa hyviä tekoja Mårbacka luostarinaan.
Se on suurenmoista, suurenmoista. Oriel Afzelius munkkina ja Kristofer Wallroth tanssijattarena, puettuna huntuihin ja harsoihin, esittävät aarioita ja duetteja tunnetuimmista oopperoista, he eleilevät ja keskustelevat juhlallisella paatoksella ja lopettavat kiistansa vihdoin vallattomalla tanssilla.
Kun esirippu on laskenut, eivät suosionosoitukset ota koskaan loppuakseen. Huudetaan, tömistetään jalkoja ja heilutetaan nenäliinoja. Rouva Lagerlöf pelkää, ettei ullakon lattia kestä tällaista myrskyä, mutta luutnantti huutaa kovalla äänellä:
»Ai, ai, Melanoz, nyt taaskin ulkopitäjäläiset ovat voitolla.»
Mårbackan nuoriso on harjoitellut näytelmäkappaleen, ja sitä varten teatterikin oli pystytetty. Mutta heidän rohkeutensa on lamassa, kun heidän on nyt määrä alkaa. Eiväthän he voi kilpailla millään tavalla Oriel-enon allegorian kanssa.
Anna Lagerlöf on nyt neljäntoista vuoden vanha, ja ensi kertaa hänen on määrä esiintyä oikeassa osassa. Kappaleen nimi on Savuke, ja hän näyttelee nuorta rouvaa.
Siitä ei tule sittenkään tappiota, ja ansio on pikku Anna Lagerlöfin. Mistä ihmeestä tuo pikku tyttö saa rohkeutensa ja kykynsä? Hän näyttelee niin somasti ja varmasti, että katselijat eivät voi olla ihmettelemättä. »Tuosta tytöstä tulee vielä oikea sydämentyttö», sanovat he. »No, mutta tuo pikku tyttöhän on oikein kaunis», kuuluu joka taholta. »Ja miten hyvin hän näyttelee!»
Suosionosoituksista ja esiinhuudoista ei ole tulla loppua.
»Näettekö, luutnantti», huutaa lukkari Melanoz kesken melua, »omat pitäjäläiset pitävät puoliaan!»
Lopulta kömmitään sittenkin alas ullakolta, ja nyt alkaa tanssi ja puheensorina ja todinjuonti ja juttuaminen, johon kaikkeen tähän mennessä ei ole ollut aikaa.
Illallinen tarjotaan sydänyön aikana, ja sen jälkeen sytytetään kirjavat lyhdyt. Niitä ei saa puuttua. Joka vuosi tulee ilotulitusta olla.
Tällä kertaa on vaihtelun vuoksi pihamaa valomerenä.
Kylläpä on kaunista, kun mamselli Lovisan kukkaryhmät loistavat monivärisessä valossa, kun riippusaarnen lehvistön läpi tunkeutuu lyhdyn valo, kun pimeihin pensaikkoihin puhkeavat tulikukkaset!
Nyt kaikki ihmiset tulevat ulos ilotulitusta katsomaan. Kaikki jäävät häikäistyinä paikoilleen seisomaan. Mistä kaikki tämä kauneus on lähtöisin? Tämähän on kuin satumaata.
Kvartetti alkaa samalla laulaa. Säveleet kohottavat tunnelmaa vielä entistä enemmän.
Silloin tapahtuu jotakin merkillistä. Tuntuu siltä, ikäänkuin hivelevä, leuto tuuli suhahtaisi ilman halki. Niin, oikeastaan ei kukaan käsitä mitä se on, mutta kaikki nämä ihmiset, jotka lähes kymmenen tunnin yhdessäolon aikana ovat jutelleet, tanssineet, leikkineet, katselleet näytelmiä ja kuunnelleet laulua ja puheita, ovat nyt ikäänkuin täysin valmistuneita. Nähdessään yön ihanuuden ja kuullessaan laulun säveleet tuntevat he suloista huumetta, vienoa ihastusta. Miten ihana elämä on, miten kallis joka hetki, miten nautintorikas jokainen hengenveto!
Kaikki, mitä laulajat laulavat, jokainen sana, jokainen sävel herättää vastakaikua. Ja vielä enemmänkin: jokainen tietää, että nuo tunteet ovat kaikille yhteisiä. Kaikkia yhdistää suuri onnen tunne.
Rouva Hedberg saa äkkiä päähänpiston. Hän asettuu verannan ylimmälle portaalle ja alkaa laulaa Värmlannin laulua.
Kaikki yhtyvät lauluun. Siten he voivat tulkita tunteitaan. Oi
Värmlanti, kaunis ja ihana maa!
Kuuluupa siltä kuin kaikki pensaat ja tiheiköt laulaisivat nekin. Tuntuupa siltä kuin Mårbackan tontut tanssisivat suurten vaahteroitten alla tämän kauniin säveleen tahdissa.
Kaikki puristavat toistensa käsiä. Kaikkein silmissä kimmeltää kyyneleitä. Ei kukaan ihmettele. Onhan niin ihmeellisen onnellista elää, ettei voi olla itkemättä.
Kun laulu on vaiennut, nousee insinööri Noreen samalle paikalle, missä
Hedda-rouva äsken oli seisonut. Hänkin tahtoo tulkita hetken tunnelmaa.
»Tämä se on ominaista elokuun seitsemännelletoista päivälle», sanoo hän. »Ei laulu, eikä näytelmät, eikä tanssi, eikä ihmisvilinä, vaan se tunne, joka nyt valtaa meidät, se hiljainen, juhlallinen onnentunne, joka on tunkeutunut sydämiimme, se rakkaus ja vastarakkaus, joka värähtelee yössä.
»Tätä me ikävöimme lähtiessämme tänne. Tätä me tulemme täältä ensi vuonnakin taas hakemaan.
»Rakas veli Erik Gustav, mistä se johtuu, että meidän on tultava tänne, jotta tuntisimme tyytyvämme kohtaloomme, olevamme ylpeät maastamme ja onnelliset omasta ja omaistemme puolesta? Sinä et ole mikään suuri etkä merkillinen mies. Et ole suorittanut mitään merkillisiä tekoja. Mutta sinulla on hyvänsuopaisuutta, sinulla on avoin syli. Me tiedämme, että jos vain voisit, niin sulkisit meidät ja koko maailman suureen syliisi.
»Siksi sinä voit joka vuosi antaa meidän tuntea hetken aikaa hiukan autuutta, hiukan paratiisin onnea, hiukan sitä, mitä me täällä itäisessä Ämtervikissä omalla kielellämme nimitämme elokuun seitsemänneksitoista päiväksi.»
Jälkikirjoitus
Oli elokuun seitsemästoista vuonna 1919
Olin antanut sitoa seppeleen niin kauniin, kuin Mårbackassa voitiin saada aikaan, ja se mukanani ajoin kieseissä kirkolle. Olin itse juhlapuvussa, ja ajopelit olivat vasta maalatut ja kiiltävät, ja hevosilla oli parhaat valjaat.
Päivä oli mitä ihanin. Maailma lepäsi auringonpaisteessa, lämpöä oli ilmassa, ja joitakin kauniita, valkeita pilvenhattaroita liiteli taivaalla. Ei tuulta, ei edes vähäisintäkään tuulenhenkeä millään puolella, oli sunnuntai, ja näin lasten leikkivän pyhävaatteissaan talojen pihoilla ja ihmisten juhlapuvuissaan suoriutuvan kirkolle. Ei ollut lehmiä eikä lampaita eikä kanoja ajopelien tiellä, kun ne vierivät Åsin kylän läpi, niinkuin tavallisesti arkipäivisin.
Vuodentulo oli niin runsas, kuin olisimme palanneet vanhaan, hyvään aikaan. Kaikki heinäladot, joiden ohi ajoin, olivat niin täyteen sullotut, ettei ovia ja luukkuja oltu saatu kiinni. Kaikki ruispellot, olivat täynnään kuhilaita, kaikki omenapuut, jotka kasvoivat Åsin talojen pihoilla, olivat täynnä punoittavia omenaraakaleita, ja kaikilla vastakylvetyillä pelloilla oraat vihannoivat.
Tuumin mielessäni istuessani siinä, että luutnantti Lagerlöf, jonka satavuotispäivä juuri tänään oli, olisi kernaasti katsellut tätä kaikkea. Tämä oli varallisuutta, koko luonto oli toisenlainen kuin vuosina 1918 ja 1917 ja 1915 ja 1914 ja 1911, noina hirmuvuosina, jolloin kaikki vain oli kuivunut. Tämä näky olisi ilahduttanut häntä, hän olisi nyökäyttänyt päätään ja tuuminut mielessään, ettei koko Värmlannissa sittenkään ollut toista paikkaa, jossa kasvullisuus olisi ollut niin rikasta kuin hänen pitäjässään.
Koko kirkkomatkan aikana oli hän ajatuksissani. Tätä tietä myöten hän oli ajanut lukemattomat kerrat, ja saatoin kuvailla mielessäni, millä mielenkiinnolla hän olisi seurannut kaikkia muutoksia, Jokaista uudestaan maalattua taloa, jokaista uutta ikkunaa, jokaista tiilillä katettua kattoa hän olisi osoittanut ja lausunut mielipiteensä julki. Åsin Alatuvan mökki olisi tuottanut hänelle suurta iloa siksi, että se oli aivan ennallaan. Mutta kun hän olisi nähnyt, että Jan Larssonin vanha asuinrakennus, joka oli ollut komein hänen aikanaan, oli revitty, niin hän olisi varmaankin tuntenut suurta kaipausta.
Eihän hän koskaan ollut asettunut vastustamaan muutoksia eikä parannuksia, vaikka oli myös ollut paljon vanhaa, johon hän ei halunnut kajota. Varmaankin hän olisi sanonut, että me olimme kehnoja raukkoja, koska aidat olivat vielä meidän päivinämme yhtä viistossa ja kallellaan kuin hänenkin aikoinansa. Eikä hän olisi iloinnut siitäkään, että ojat olivat kasvaneet umpeen ja sillat olivat heikot ja täynnä vaarallisia koloja ja että tunkioita yhä oli tienvarsilla.
Kun tulin tiehaaraan, missä kylätie loppui ja suuri maantie alkoi, olisi ollut hauska näyttää hänelle kylpylän hotellia, joka kohosi mäellä, ja kertoa hänelle, että Åsin kylpylaitoksella kävi nykyään sadoittain kylpyvieraita joka kesä. Hän olisi iloinnut siitä, että hänen ajatuksensa suuren kylpylaitoksen perustamisesta tälle paikalle ei ollut aivan mieletön.
Miten kernaasti olisinkaan suonut, että hän olisi istunut rinnallani ajaessani Ämt-sillan poikki. Olisi ollut hauska näyttää hänelle, että joki näinä viime vuosina vihdoinkin oli syvennyt ja kulki nyt suorana äyräittensä lomassa. Nyt sillä ei enää ollut voimaa kohota reunojensa yli joka kerta, kun kova sade yllätti, ja saattaa laaksoa veden valtaan Mårbackasta aina tänne siltaan saakka.
Kun ajoin Östanbyn koulutalon ohi, olin näkevinäni hänet koulun pihalla onnellisena ja tyytyväisenä niinkuin aina, kun hänellä oli paljon lapsia ympärillään, ja heittävän kaksin käsin kuparirahoja pienokaisille.
Lukemattomat kerrat olin kuullut hänen sanovan kansanvalistusta onnettomuudeksi, joka oli saattava meidät perikatoon, mutta sittenkin hän läksi Östanbyn koululle joka tutkintopäivä ja istui siellä tuntikausia sillä välin kuin hänen hyvä ystävänsä, lukkari Melanoz kuulusteli lapsilta katkismusta ja historiaa ja näytti miten taitavat he olivat laskemaan ja kirjoittamaan. Enkä usko, että koulusalissa oli ketään, joka olisi enemmän kuin hän iloinnut kaikista oikeista vastauksista ja kaikista kauniista todistuksista ja palkinnoista. Muistan miten usein olin ihmetellyt sitä ennen vanhaan. Nythän kyllä ymmärrän, että niin pian kuin lapset olivat kysymyksessä, niin kaikki periaatteet heitettiin mäkeen.
Muistin niin selvästi, millaista oli, kun me ennen muinoin ajoimme kirkon edessä olevalle aukiolle ja ihmiset iloisesti tervehtien väistyivät syrjään vaunujen tieltä, luutnantti Lagerlöfin hymyillessä kaikille ja nostaessa vähä väliä kätensä hatun lierille. Nyt, kun ajoin saman aukion yli, tuntui minusta kovin yksinäiseltä ja tyhjältä ympärilläni. Yksin istuin vaunuissa, ja kaikista niistä, jotka olivat saapuneet kirkolle, minä yksin muistin, että oli isäni satavuotispäivä.
Nousin ajopeleistä ja läksin kirkkomaalle laskeakseni seppeleen haudalle. Ja suruisa sydämeni itki minun ajatellessani, että kaikki rakkaani olivat kuolleet. Isä ja äiti, isoäiti ja täti ja vanha emännöitsijä — heidät kaikki olin peittänyt maan poveen.
Minä kaipasin heitä, minä toivoin, että he palaisivat takaisin
Mårbackaan, jonka he työllään olivat rakentaneet.
Mutta hiljaa, äänettöminä ja saavuttamattomina he lepäsivät tuolla alhaalla. He eivät näyttäneet kuulevan minua.
Ehkäpä he sittenkin kuulivat. Ehkäpä nuo muistot, jotka ovat ympäröineet minua näinä viime vuosina, ovat heidän lähettämiään. En tiedä, mutta kernaasti tahtoisin sitä uskoa.