"Unohtavatko he todellakin joskus minut?!…"
Kirjekuoreen oli pistetty Mimmin ranskalainen liite, joka sisälsi seuraavaa:
"Surulliset aavistukset, joista hän puhuu teille, ovat tohtorin sanat vahvistaneet. Eilen yöllä hän käski lähettää tämä kirje heti postiin. Arvellen hänen puhuneen näin kuumeen houreessa minä lykkäsin kirjeen lähetyksen aamuun ja päätin avata se. Juuri kun olin avannut, kysyi Natalia Nikolajevna minulta minne kirje oli joutunut ja käski minun polttaa se, ellei se vielä ollut lähetetty. Hän puhuu yhä siitä ja vakuuttaa että kirje on teidät masentava. Älkää viivytelkö tuloanne, jos tahdotte vielä nähdä tätä enkeliä niin kauan kuin se ei ole meitä vielä jättänyt. Antakaa anteeksi tämä tahraamiseni. Kolmeen yöhön en ole nukkunut. Tiedättehän kuinka häntä rakastan!"
Natalia Savishna, joka huhtikuun 11 päivää vastaan koko yön vietti äidin makuuhuoneessa, kertoi sittemmin minulle, että äiti, kirjotettuaan kirjeen ensimäisen osan oli pannut sen viereensä pikku pöydälle ja vaipunut horroksiin.
— "Tunnustaakseni minä itsekin, puhui Natalia Savishna: — nukahdin nojatuoliin ja sukankudinkin valahti käsistäni, Mutta noin yhden aikaan yöllä minä puoliunissani kuulin hänen jotain sopertavan; avasin silmäni ja näin hänen istuvan vuoteella kädet tällä tavalla ristissä, ja kyyneleet vuotivat virtanaan. 'Onko siis kaikki lopussa?' sai hän sanotuksi ja peitti kasvot käsiinsä.
"Minä hyppäsin pystyyn ja rupesin kyselemään: mikä teidän on?
"— 'Voi, Natalia Savishna, jospa tietäisitte kenen äsken näin!'
"Vaikka olisin sitten kuinka kysellyt ei hän minulle enempää puhunut, vaan käski siirtää pikku pöytää lähemmäksi eteensä, kirjotteli vielä jotakin, käski sulkea kirje hänen nähtensä ja laittaa heti menemään. Sitten se alkoi käydä yhä ja yhä huonommaksi."
XXVI
MIKÄ MEITÄ MAALLA ODOTTI.
Huhtikuun 25 päivänä me astuimme alas matkavaunuista ajettuamme Petrovskin maatilan päärakennuksen eteen. Moskovasta lähtiessä oli isä ollut kovasti mietteissään, ja kun Volodja oli häneltä kysynyt: onko äiti sairastunut? hän katsahti surullisesti Volodjaan ja nyykäytti vaan päätänsä. Matkan aikana hän oli huomattavasti rauhottunut, mutta sen mukaan kuin lähestyimme kotia olivat hänen kasvonsa menneet jälleen yhä surullisemman näkösiksi, ja kun hän vaunusta alas tullessaan kysyi meitä vastaan juosseelta hengästyneeltä Fokalta: "missä on Natalia Nikolajevna?" niin hänen äänensä oli epävakainen ja silmissä oli kyyneleitä. Hyväluontoinen ukko Foka katsahti varkain meihin, laski alas silmäluomensa ja avaten ovea meille sanoi poispäin kääntyneenä:
— "Kuuteen päivään ei ole suvainnut makuukamaria jättää."
Milka, joka, kuten sittemmin sain kuulla, oli ensimäisestä äidin sairastumisen päivästä lakkaamatta surkeasti ulvonut, hyökkäsi ilosena isää vastaan — hyppeli hänen päälleen, vingahteli, nuoli hänen käsiään; mutta hän työnsi sen luotaan ja meni vierashuoneeseen, sieltä siihen huoneeseen, josta ovi vei suoraan makuukamariin. Mitä lähemmäksi hän tätä huonetta tuli, sitä selvemmin näkyi levottomuutta hänen ruumiinsa liikkeistä: viereisessä huoneessa hän kulki varpaillaan henkeä vetämättä, ja teki ristinmerkin ennenkuin rohkeni käydä suljetun oven kahvaan. Samaan aikaan juoksi käytävästä tukka hajalla itkettynyt Mimmi. "Voi! Pietari Aleksandrovitsh!" sanoi hän kuiskaten ja todellisesti epätoivoisena, mutta huomattuaan, että isä sittenkin kääntää kahvaa, hän lisäsi tuskin kuuluvasti: "ei tästä päästä pääse — menkää käytävästä."
Oh, kuinka raskaasti tämä kaikki vaikutti kauheita aavistavaan lapselliseen murhemieleeni!
Me läksimme käytävään: siellä tuli vastaamme mielipuoli Akim, joka oli meitä aina huvittanut naamojen teolla; mutta nyt ei hän minua lainkaan naurattanut, vaan hänen järjettömän välinpitämättömät kasvonsa koskivat minuun hyvin kipeästi. Naispalvelijain puolella kaksi työtätekevää tyttöä nousi meille kumartamaan, ja niillä oli niin surullinen ilme kasvoissa että minua alkoi kauhistaa. Tultuaan vielä Mimmin huoneen läpi isä avasi makuuhuoneen oven ja astuimme sisälle. Oven oikealla puolella oli kaksi huiveilla peitettyä ikkunaa; toisen ääressä istui Natalia Savishna sukkaa kutoen, lasit nenällä. Hän ei tullut meitä suutelemaan tervehdykseksi kuten muuten olisi tehnyt, vaan ainoastaan katsahti lasiensa yli meihin ja kyyneleet tulvahtivat hänen silmistään. Ei ollut lainkaan mieleeni että kaikki rupesivat itkemään meitä nähdessänsä, vaikka ennen olivat olleet aivan rauhalliset.
Oven vasemmalla puolella oli sermit ja niiden takana vuode, pikku pöytä, pieni kaappi, jonka päällä oli lääkeaineita, ja suuri nojatuoli, jossa lääkäri istui torkkuen; vuoteen ääressä seisoi nuori, hyvin vaaleaverinen ja merkillisen kaunis tyttö, valkosessa aamunutussa ja hihat vähän ylös käärittyinä. Hän asetteli jäätä äidin päähän, jota tällä hetkellä en voinut nähdä. Tämä tyttö oli la belle Flamande, josta äiti oli kirjottanut ja joka sittemmin tuli niin paljon merkitsemään koko meidän perheemme elämässä. Heti kun olimme tulleet sisälle hän otti kätensä äidin otsalta ja korjasi rinnallaan aamunutun poimuja, sitten sanoi kuiskaten: "hän on tainnuksissa."
Olin tällä hetkellä suuressa surussa, mutta kuitenkin tahtomattani panin merkille kaikki pikku seikat. Huoneessa oli melkein kokonaan pimeä, kuuma, haisi mintulle, odekolonille, juhannuksen kukalle, Hoffmannin tipoille. Tämä haju teki niin suuren vaikutuksen minuun, että nytkin vielä, sitä tuntiessani, jopa ainoastaan muistaessani, mielikuvitukseni heti siirtää minut tähän surulliseen, tukehduttavaan huoneeseen ja herättää eloon tämän hirmuisen hetken vähimmätkin pikkuseikat.
Äidin silmät olivat auki, mutta hän ei nähnyt mitään… Voi, en unohda koskaan tuota kauheata katsetta! Siinä näkyi niin paljon kärsimystä!
Meidät saatettiin pois.
Kun sittemmin kyselin Natalia Savishnalta äidin viimeisistä hetkistä, kertoi hän tällä tavalla:
— "Sitten kun te olitte saatettu pois huoneesta, hän heittelihe vielä kauan aivan kuin häntä olisi tuohon noin jokin painanut… sitten laski päänsä tyynyiltä ja vaipui horroksiin, hiljaa, rauhallisesti, aivan kuin taivaan enkeli. Sen kuin vähän pistäysin katsomassa miksei jo tuoda juomaa — niin tullessani hän jo oli viskellyt ympäriltään kaikki hujan hajan ja lakkaamatta vaati luokseen teidän isäänne; tämä kumartui häntä kuuntelemaan, mutta eipä ollutkaan enää voimia sanoa mitä halusi: hän aukasi vaan huulensa ja taas rupesi voihkamaan: 'Herranenaika! Jumalani! Lapset tänne!' Tahdoin juosta teitä hakemaan, mutta Ivan Vasiljitsh kielsi sanoen: 'se vaan pahemmin häiritsee häntä, antaa olla.' Sitten ei hän enää jaksanut kuin vähän vaan nostaa kättänsä ja taas pudotti sen. Mitä se sillä tahtoi sanoa, Jumala yksin tietää! Minä vaan luulen että hän oli teitä siunaavinaan; mutta eipä näy Jumala sallineen hänen ennen viimeistä hetkeä katsahtaa omiin lapsiinsa. Sitten hän kohottautui, pani kätensä näinikään yhteen ja samassa alkoi puhua; sitä ääntä en uskalla muistellakaan — 'Pyhä Jumalan Äiti, älä jätä heitä!…' Nyt näytti kipu käyvän juuri hänen sydämmeensä, silmistä näkyi, että se raukka kärsi suuria tuskia; lankesi tyynyille, tarttui hampain lakanaan; ja kyyneleet ne vaan vuotivat, vuotivat."
— No, ja kuinka sitten? kysyin minä.
Natalia Savishna ei voinut enempää puhua: hän kääntyi poispäin ja rupesi katkerasti itkemään.
Äiti kuoli hirmuisiin kärsimyksiin.
XXVII
SURU.
Seuraavana päivänä myöhään illalla minä tahdoin vielä kerran katsahtaa häneen: karkotettuani ehdottoman kauhun tunteen aukasin hiljaa oven ja astuin varpain saliin.
Keskellä huonetta, pöydällä, oli ruumisarkku, sen ympärillä oli karrelle palaneita kynttilöitä korkeissa hopeajaloissa; peränurkassa istui lukkari ja luki hiljaisella yksitoikkoisella äänellä psalttaria.
Minä pysähdyin oven pieleen ja aloin katsella, mutta silmäni olivat niin itkettyneet ja hermoni niin pilalla, etten voinut mitään nähdä; kaikki sulautui kummallisesti yhteen: valo, kullalla kirjailtu kangas, sametti, suuret kynttiläjalat, ruusunpunanen pitseihin ommeltu tyyny, paperiside pään ympärillä, päähine nauhasineen — ja vielä jotakin läpikuultavaa, vahanväristä. Nousin tuolille voidakseni nähdä hänen kasvojansa; mutta niiden paikalla olin jälleen näkevinäni saman vaalean keltasen läpikuultavan esineen. En voinut uskoa tuota hänen kasvoiksensa. Aloin tarkemmin sitä tähystää, kunnes vähitellen rupesin tuntemaan siinä tuttuja rakkaita piirteitä. Säpsähdin kauhusta, kun pääsin varmuuteen että se oli hän; mutta miksi nuo ummistuneet silmät olivat niin sisäänpainuneet? mistä tuli tuo hirveä kalpeus ja toisella poskella tuo tumma täplä läpikuultavan ihon alla? Miksi kasvojen koko ilme oli ankara ja kylmä? Miksi huulet olivat niin verettömät ja niiden yhtyminen niin ihana, niin ylevä ja puhui niin taivaallisesta rauhasta, että kylmä väre kävi selässäni ja tukassani, kun häneen katsoin?…
Minä katselin ja tunsin, että joku käsittämätön, vastustamaton voima vetää silmiäni noihin elottomiin kasvoihin. En voinut kääntää katsettani pois, mutta mielikuvitukseni samassa piirsi eteeni elämän ja onnen kukkaisia kuvia. Olin unohtanut, että tuo kuollut ruumis, joka edessäni makasi ja johon minä järjettömästi tuijotin niinkuin semmoiseen esineesen, jolla ei ole mitään yhteistä muistojeni kanssa, oli hän. Minä kuvailin häntä milloin missäkin tilassa olevana: ilosena, elävänä, hymyilevänä; sitten äkkiä minua taas hämmästytti jokin piirre noissa kalpeissa kasvoissa, jotka edessäni näin: muistin kauhean todellisuuden, vavahdin, vaan en sittenkään herennyt katsomasta. Ja jälleen haaveet tulivat todellisuuden sijalle, ja jälleen todellisuuden tieto hajotti haaveet. Vihdoin mielikuvitus herpoutui ja lakkasi minua pettämästä, samoin hävisi todellisuudenkin tieto ja minä unohdin kokonaan itseni. En tiedä kauanko aikaa olin semmoisessa tilassa, en tiedä edes mikä se tila oli; tiedän ainoastaan, että joksikin ajaksi kadotin olemiseni tunnon ja koin jotain ylevää selittämättömän suloista ja surullista nautintoa.
Ehkä hänen ihana sielunsa lähtiessään lentoon parempaa maailmaa kohden surulla katsahti taakseen siihen maailmaan, johon hän meidät jätti; hän näki minun suruni, sääli sitä ja rakkauden siivillä säälin taivaallinen hymy huulilla palasi vielä maan päälle lohduttaakseen ja siunatakseen minua.
Ovi narahti ja huoneeseen astui toinen lukkari päästämään entistä. Tämä melu herätti minut, ja ensimäinen ajatus, joka minuun tuli, oli se, että seistessäni siinä aivan itkemättä tuolilla ja semmoisessa asennossa, joka ei ilmaise mitään liikutusta, lukkari voi luulla minua tunteettomaksi pojaksi, joka vallattomuudesta taikka uteliaisuudesta on kiivennyt tuolille: minä tein siis ristinmerkin, kumarsin ja rupesin itkemään.
Muistellessani nyt näitä seikkoja olen sitä mieltä, että ainoastaan tämä itsensä unohtamisen hetki oli todellista surua. Ennen ja jälkeen hautajaisten minä kyllä lakkaamatta itkin ja olin surullinen, mutta tätä surua häpeän muistella, sillä siihen aina sekaantui jokin itserakas tunne: joko halu näyttää, että olen muita enemmän suruissani, taikka huolehtiminen siitä vaikutuksesta, jonka teen muihin, taikka vielä aivan tarkotukseton uteliaisuus, joka pani tekemään havaintoja esimerkiksi Mimmin pitsimyssystä ja läsnäolevista ihmisistä. Minä pidin pahana, etten tuntenut yksinomaan surua, ja koetin peittää kaikkia muita tunteita: siitä syystä ei suruni ollut vilpitön eikä luonnollinen. Paitsi sitä tunsin jonkinlaista nautintoa tietäessäni olevani onneton, koetin tahallani herättää onnettomuuden tuntoa, ja tämä itsekkyys kaikkein enin tukehuttikin minussa todellista surua.
Nukuttuani tämän yön hyvästi ja rauhallisesti kuten aina ankaran ja kovan mielentäristyksen jälkeen, heräsin kyyneleet kuivuneina ja hermot rauhottuneina. Kymmenen aikaan meidät käskettiin sielumessuun, joka pidettiin ennen kuin ruumis kannettiin ulos. Huone oli täynnänsä talonväkeä ja kyläläisiä, jotka olivat kaikki itkien tulleet jättämään hyvästi herrattarellensa. Messun aikana minä sopivalla tavalla itkin, tein ristinmerkkiä ja kumarsin maahan, mutta sydämmessäni en itkenyt, vaan olin jotenkin kylmäverinen: huolenani oli uusi nuttuni, joka oli ensi kertaa pantu ylleni; se kiristi kovasti kainalojen alta; sitten vielä pelkäsin että, polvistuessani, liiaksi likaan housujani. Tein salaa havaintoja kaikista läsnäolevista. Isä seisoi ruumisarkun pääpuolella, oli kalpea kuin lakana ja näytti vaivalla voivan pidättää itkua. Hänen kookas, mustaan frakkiin puettu vartalonsa, kalpeat paljon puhuvat kasvonsa ja nuo aina sulavat ja varmat liikkeet ristinmerkkiä tehdessä, kumartaessa multaa ottamaan, ottaessaan kynttilää papin kädestä taikka lähestyessä hautaa, olivat erittäin komeat, mutta — en tiedä mistä syystä — minua hänessä ei miellyttänyt juuri se, että hän tällä hetkellä koetti näyttää niin komealta. Mimmi seisoi seinään nojautuneena ja näytti tuskin pysyvän jaloillaan; hänen komea pukunsa oli rutistunut, pitsimyssy oli valunut toiselle syrjälle; turvonneet silmät olivat punaset, pää vavahteli; hän nyyhkytti lakkaamatta sydäntä kouristavalla äänellä, vähä väliä peitti kasvonsa nenäliinalla ja käsillä. Minusta nähden hän teki niin siksi, että peitettyään kasvonsa katsojilta saattoi hetkeksi levätä teeskennellyistä nyyhkytyksistään. Muistin hänen toissa iltana puhuneen isälle, että äidin kuolema oli hänelle kauhea isku, jota hän ei muka mitenkään luullut voivansa kestää, että hän oli kaikki kadottanut, että tämä enkeli (kuten hän äitiä nimitti) juuri ennen kuolemaansa oli muistanut häntä ja sanonut aikovansa ainiaaksi turvata hänen ja Katinhan tulevaisuuden. Hän vuodatti katkeria kyyneliä tätä kertoessaan ja ehkä surun tunne lienee ollut todellinen, mutta ei se ainakaan ollut puhdas ja sekottamaton. Ljubotshka oli mustassa suruhuntuihin peitetyssä puvussa, aivan märkänä kyyneleistä, pää painuksissa; hän katsahteli tuon tuostakin ruumisarkkuun ja hänen kasvonsa tällöin ilmaisivat ainoastaan lapsellista pelkoa. Katinka seisoi äitinsä vieressä ja hänen tosin venyneet kasvonsa olivat kuitenkin yhtä punaposkiset kuin aina. Volodjan suora luonne oli surussakin suora: hän seisoi milloin mietteissään tuijottaen johonkin esineesen, milloin taas hänen suunsa äkkiä alkoi vääntyä ja hän rupesi nopeasti tekemään ristinmerkkiä ja kumarruksia. Kaikki syrjäiset, jotka olivat läsnä hautajaisissa, inhottivat minua. Heidän lohdutuksensa, jota he isälle puhuivat — että muka äidin on siellä oleva parempi, — ettei äiti ollut tätä maailmaa varten, — herättivät minussa jonkinlaista kiukkua. Minun mielestäni heillä ei ollut oikeutta puhua hänestä ja itkeä häntä. Jotkut heistä nimittivät meitä orvoiksi. Aivan kuin emme olisi tienneet, että äidittömiä lapsia sillä nimellä mainitaan! Heidän ehkä teki mieli ensimäisinä nimittää meitä tällä nimellä aivan kuin vasta naimiseen mennyttä tyttöä kiirehditään sanomaan ensi kerran rouvaksi.
Salin kaukaisimmassa nurkassa melkein piilossa ruokasalin avatun oven takana oli polvillaan koukkuselkäinen, harmaapäinen mummo. Kädet ristissä, silmät taivaaseen päin kääntyneinä hän ei itkenyt, vaan rukoili. Hänen sielunsa pyrki Jumalan luo, hän pyysi Jumalaa yhdistämään häntä sen kanssa, jota hän oli rakastanut enemmän kuin mitään muuta maailmassa, ja luotti lujasti siihen että näin tulee pian tapahtumaan.
"Kas tuo se oli häntä todellisesti rakastanut!" ajattelin minä ja minua hävetti oma itseni.
Sielumessu päättyi, vainajan kasvot paljastettiin ja kaikki läsnäolijat, meitä lukuunottamatta, alkoivat toinen toisensa perästä lähestyä ruumisarkkua ja suudella ruumista.
Melkein viimeisenä lähestyi vainajata hyvästelemään jokin talonpoikaisvaimo, soma viisivuotinen tyttö sylissä, jonka hän ties mistä syystä oli tuonut tänne. Sillä hetkellä minä vahingossa pudotin märän nenäliinani ja aijoin nostaa sitä; mutta tuskin olin kumartunut, kun kuulin hirmuisen parahduksen, joka oli niin täynnä kauhua, että vaikka eläisin sata vuotta, en milloinkaan sitä unohda, ja kun muistan, niin kylmä väristys käy aina pitkin koko ruumistani. Minä nostin pääni: — vaimo sai vaivalla pidellyksi tyttöänsä tuolilla ruumisarkun ääressä. Käsiänsä huitoen ja viskaten säikähtyneet kasvonsa poispäin tyttö kirkui hirveällä luonnottomalla äänellä. Minä kiljasin nyt itse luullakseni vielä hirveämmällä äänellä kuin tuo lapsi ja juoksin ulos huoneesta.
Vasta nyt ymmärsin, mistä johtui tuo kova raskas haju, joka sekottuen suitsutussavun hajuun täytti huonetta: ja ajatus, että ne kasvot, jotka vielä muutama päivä sitten olivat olleet täynnä kauneutta ja hellyyttä, sen olennon kasvot, jota olin ylitse kaiken rakastanut, saattoivat kauhistaa, se ajatus ensi kerran sai minun näkemään koko todellisuuden, ja täytti sieluni epätoivolla.
XXVIII
VIIMEISET SURULLISET MUISTOT.
Äitiä ei enää ollut mutta elämämme kulki kuitenkin entistä vanhaa latuaan: me panimme maata ja nousimme entisillä tunneilla ja entisissä huoneissa; aamu- ja iltatee, päivällinen, illallinen, — kaikki tapahtui entisellä ajalla: pöydät, tuolit seisoivat entisillä paikoillaan; ei mitään ollut muuttunut talossa eikä elämäntavassamme; ainoastaan että häntä ei ollut…
Minusta tuntui, että moisen onnettomuuden perästä kaiken olisi pitänyt muuttua; tavallinen elämänjärjestyksemme näytti minusta loukkaavan hänen muistoansa, ja muistutti liian elävästi hänen poissaoloa.
Ennen hautajaisia, päivällisen jälkeen minua rupesi nukuttamaan, ja minä läksin Natalia Savishnan huoneeseen heittäytyäkseni hänen vuoteelleen, pehmeälle höyhenalukselle, lämpimän tikatun peitteen alle. Huoneeseen tullessani Natalia Savishna makasi vuoteellansa ja arvattavasti nukkui; kuultuaan minun tulevan hän kohottautui, heitti pois villahuivin, jolla kärpäsien vuoksi oli päänsä peittänyt ja asetellen pitsimyssyänsä paikoilleen istuutui vuoteen laidalle.
Koska ennenkin oli jotenkin usein sattunut, että päivällisen jälkeen tulin hänen huoneeseensa nukkumaan, hän arvasi syyn tulooni ja sanoi vuoteelta nousten:
— Jaha, varmaan tulitte levähtämään, oma ystäväni, pankaa vaan pitkäksenne.
— Älkää toki, Natalia Savishna, sanoin minä; pidättäen häntä kädestä: — enhän minä siksi tullut… tulinpahan muuten vaan… pankaa te vaan maata.
— Eikö mitä, johan minä olen kyllikseni nukkunut, hän sanoi minulle (minä tiesin hänen valvoneen kolme vuorokautta silmiään ummistamatta). Ja eihän nyt unetakkaan, lisäsi hän syvästi huoahtaen.
Minua halutti jutella Natalia Savishnan kanssa onnettomuudestamme; tunsin hänen vilpittömyytensä ja rakkautensa, ja sentähden olisi hänen kanssaan itkeminen tehnyt minulle hyvää.
— Natalia Savishna, sanoin minä hetken vaiti oltuani ja vuoteelle istuutuen; — osasitteko tätä odottaa?
Vanhus katsahti minuun kummastuen ja uteliaasti, varmaankaan ymmärtämättä miksi häneltä semmoista kysyin.
— Kuka olisi tätä aavistanut? toistin minä.
— Voi, oma ystäväni, sanoi hän katsahtaen minuun mitä hellimmällä osanotolla: — ei ainoastaan niin että "aavistanut", vaan en edes nytkään vielä voi sitä ajatella. Johan minun ikäiseni eukon olisi kauan sitten ollut aika korjata vanhat luuni lepoon; mutta nyt sensijaan olen saanut haudata: vanhan herran, teidän äidinisänne — autuas olkoon hänen muistonsa — ruhtinas Nikolai Mihailovitshin, kaksi veljeä, sisar Annushkan, ja kaikki he olivat minua nuoremmat; ja nytpä vielä syntieni tähden olen saanut jäädä hänenkin jälkeensä elämään. Hänen pyhä tahtonsa tapahtukoon! Hän otti luokseen, koska näki hyväksi, mutta Hänelle ovat hyvät sielläkin tarpeen.
Tämä yksinkertainen ajatus hämmästytti ja ilahutti minua ja minä vetäydyin lähemmäksi Natalia Savishnaa. Hän pani kätensä ristiin rinnalleen ja katsahti ylöspäin; hänen sisäänpainuneet kosteat silmänsä ilmaisivat suurta mutta rauhallista surua. Hän luotti lujasti siihen, ettei Jumala pitkäksi ajaksi ole erottanut häntä siitä olennosta, johon niin monien vuosien aikana hänen rakkautensa koko voima oli kohdistunut.
— Niinpä niin, oma ystäväni, äsken, ihan äsken minä vielä häntä hoidin, käärin kapaloihin ja hän minua kutsui Nashaksi. Toisinaan juoksi luokseni, kävi pikku kätösillään kaulaani ja suudellen puhui minulle:
— Pikku oma Nashani, oma kulta muruseni. Ja minä siihen leikilläni sanoin:
— Älkää joutavia puhuko, ette te minua rakasta; annas kun kasvatte suureksi ja menette miehelään, niin kyllä Nasha pian unohtuu. — Hän vaipui ikäänkuin mietteisin. Ei, sanoi, en mene lainkaan miehelään, ellen saa ottaa Nashaa luokseni: en minä Nashaa milloinkaan jätä. Mutta jättipäs sittenkin eikä odottanut minua. Ja kyllä hän minua rakasti! Ketä hän ei olisi rakastanut, totta puhuen? Äitiänne ette saa unohtaa, oma ystäväni; hän ei ollut tavallinen ihminen, vaan taivaan enkeli. Kun hänen sielunsa tulee taivaan valtakuntaan, on hän sielläkin teitä rakastava ja sielläkin iloitseva teidän tähtenne.
— Miksi sanotte, Natalia Savishna, kun tulee taivaan valtakuntaan? kysyin minä: — onhan se jo nytkin luullakseni siellä.
— Ei, ystäväni, sanoi Natalia Savishna, alentaen ääntänsä ja istuutuen lähemmäksi minua, — nyt hänen sielunsa on täällä.
Ja hän osotti ylöspäin. Hän puhui melkein kuiskaamalla ja niin tuntehikkaalla vakaumuksella, että minä tahtomattanikin nostin silmäni ylöspäin, katselin kattoon ja hain sieltä jotakin. "Ennenkuin vanhurskaan sielu menee paratiisiin, on sen kulkeminen neljänkymmenen valheen läpi, ystäväni, ja se voi siis neljäkymmentä päivää vielä olla oman kodin sisäpuolella."
Kauan hän vielä puheli samanlaisia asioita sellaisella yksinkertaisuudella ja vakaumuksella kuin olisi kertonut kaikkein tavallisimpia seikkoja, joita itse oli nähnyt ja joita ei kukaan olisi voinut vähimmässäkään määrässä epäillä. Minä kuuntelin häntä henkeäni pidättäen ja vaikken kaikkea täysin ymmärtänytkään, uskoin kuitenkin lujasti kaikkeen.
— Niin, ystäväni, nyt hän on täällä, katselee meitä, ehkä myös kuuntelee mitä puhumme, sanoi Natalia Savishna; ja sitten vaikeni, pää painuksissa.
Hän tarvitsi nenäliinaa pyyhkiäksensä kyyneleitä, hän nousi, katsahti suoraan silmiini ja sanoi liikutuksesta vapisevalla äänellä:
— Monta porrasta on Jumala tällä tuonut minut lähemmäksi itseänsä. — Mitä tekemistä minulla enää täällä on? ketä varten eläisin? ketä rakastaisin?
— Ettekö te siis meitä rakastakaan? sanoin minä moittien ja tuskin jaksaen itkuani hillitä.
— Jumala tietää kuinka teitä rakastan, mutta niinkuin häntä en ole ketään rakastanut enkä voikaan rakastaa.
Hän ei saattanut enempää puhua, kääntyi minusta pois ja rupesi ääneensä nyyhkyttämään.
En enää ajatellut nukkumista; puhumatta mitään me istuimme vastakkain ja itkimme.
Huoneeseen ilmestyi Foka; huomattuaan meidän tilamme hän, luultavasti tahtomatta häiritä meitä, pysähtyi ovelle arasti ympärilleen katsahtaen.
— Mikä asiana, Foka kulta, kysyi Natalia Savishna pyyhkien kasvojaan nenäliinalla.
— Rusinoita puolitoista, sokeria neljä naulaa ja riissiryyniä kolme naulaa hautajaispuuroa varten.
— Heti paikalla, ystäväni, sanoi Natalia Savishna ja meni kiireisesti kirstunsa luokse. Viimeisetkin keskustelumme herättämät surun jäljet katosivat heti kun hän ryhtyi askareihinsa, joita piti perin tärkeinä.
— Ei tarvita neljää naulaa! puhui hän toruskellen, noutaessaan ja punnitessaan puntarilla sokeria: — riittää kolme ja puolikin.
Ja hän otti vaa'asta muutaman palan pois.
— Mitä pitää sanoa siitä, että vasta eilen annoin kahdeksan naulaa ryynejä ja tänään jo taas vaaditaan: — sano mitä sanot Foka, mutta ryynejä minä en anna. Onko moista kuultu — kahdeksan naulaa!
— Minkä sille mahtaa? kokki sanoo että kaikki on mennyt.
— No, ota sitten, tuossa, vie!
Minua kummastutti tämä ylimeno liikutuksen tunteesta toruilemiseen ja laskuihin. Jälestäpäin olen selittänyt itselleni asian niin, että sisällisestä surusta huolimatta hänellä oli kuitenkin kylläksi käytännöllistä tarmoa toimittaakseen tehtäviään, mutta totuttu tapa veti häntä jokapäiväisiin askareihin. Suru oli niin voimakkaasti häneen vaikuttanut, ettei hän katsonut tarpeelliseksi salata voivansa huolehtia myöskin syrjäseikoista; mitään semmoista ei voinut hänen mieleensä juolahtaakaan.
Turhamielisyys on tunne, joka ei lainkaan sovellu yhteen todellisen surun kanssa, ja kuitenkin se tunne on niin lujasti ihmisluontoon istutettu, että voimakkainkin suru ani harvoin karkottaa sitä tieltänsä. Surun aikana ilmestyvä turhamielisyys ilmenee haluna näyttäytyä joko epätoivoiselta, taikka onnettomalta, taikka lujalta; ja nämät alhaiset halut, joita emme tunnusta itsellämme olevan, mutta jotka sittenkin — suurimmassakin surussa — melkein eivät koskaan jätä meitä, nuo halut ottavat surultamme voiman, arvokkuuden ja vilpittömyyden. Natalia Savishna oli niin syvästi surunsa lyömä, ettei hänen sielussaan enää ollut jälkeäkään mistään turhamielisistä haluista, ja hän jatkoi elämää ainoastaan tottumuksesta. Annettuaan Fokalle vaaditut ruoka-aineet ja muistutettuaan hänelle piirakasta, joka oli valmistettava saattoväen kestittämiseksi, hän antoi Pokan mennä, otti sukankutimen ja istui jälleen viereeni.
Tuli puhe samasta aineesta, ja me vielä kerran itkimme ja vielä kerran kuivasimme kyyneleemme. Keskustelut Natalia Savishnan kanssa uudistuivat joka päivä; hänen hiljaiset kyyneleensä ja rauhaisat jumalalliset puheensa tuottivat minulle mielihyvää ja helpotusta.
Mutta pian meidän oli eroominen: kolmen päivän kuluttua hautajaisten jälkeen koko kotimme muutettiin Moskovaan, eikä kohtalo sallinut minun enää milloinkaan häntä nähdä.
Mummo sai surusanoman vasta meidän tultuamme ja hänen surussaan oli jotakin tavatonta. Meitä ei päästetty hänen luokseen, sillä hän makasi koko viikon tiedotonna, lääkärit pelkäsivät hänen kuolevan, erittäinkin kun hän ei suostunut ottamaan vastaan mitään lääkkeitä; hän ei edes puhunut kenenkään kanssa, ei nukkunut, eikä huolinut mistään ruuasta. Istuessaan joskus yksin huoneessaan, omassa nojatuolissaan, hän yhtäkkiä alkoi nauraa, sitten nyyhkyttää ilman kyyneleitä, hän sai suonenvetoja ja huusi luonnottomalla äänellä järjettömiä tai hirveitä sanoja. Tämä oli ensimäinen suuri suru, joka oli häntä kohdannut, ja se suru oli saattaa hänet epätoivon partaalle. Hänen täytyi väkisinkin saada syyttää jotakin onnettomuudestansa, ja hän puhui kauhistuttavia sanoja, tavattomalla voimalla uhkasi jotakin, hypähteli nojatuolista, kuljeskeli nopein suurin askelin pitkin huonetta, kunnes tunnottomana kaatui.
Kerrankin minä tulin hänen huoneeseensa; hän istui tavallisuuden mukaan omassa nojatuolissaan ja näytti päältäpäin rauhalliselta; mutta minua hämmästytti hänen katseensa. Hänen silmänsä olivat selko selällään, ja kuitenkin hän katsoi epämääräisesti ja tylsästi: hän katsoi suoraan minuun, mutta arvattavasti ei nähnyt eteensä. Huulet alkoivat vähitellen hymyillä, ja hän sanoi liikuttavalla hellällä äänellä: "tulehan tänne luokseni, ystäväni, tule enkelini". Luulin hänen kääntyvän minun puoleen ja tulin lähemmäksi, mutta ei hän katsellutkaan minuun. "Voi, kunpa olisit tiennyt, rakkaani, kuinka minä olen kärsinyt ja kuinka iloinen nyt olen siitä, että olet saapunut…" Nyt ymmärsin hänen kuvailevan näkevänsä äitiä, ja pysähdyin. — "Ja minulle kun sanottiin, ettei sinua enää ole", jatkoi hän synkistyen, — "mikä valhe! Olisiko mahdollista että sinä kuolisit ennen minua!" ja hän sai kauhistuttavan hysteerillisen naurukohtauksen.
Ainoastaan ihmiset, jotka kykenevät voimakkaasti rakastamaan, voivat kokea myös voimakasta murhetta; mutta sama rakastamisen tarve on heillä surun vastavaikuttimena ja parantaa heitä. Siitä syystä on ihmisen siveellinen luonto vielä ruumiillista luontoakin sitkeähenkisempi. Suru ei milloinkaan tapa.
Viikon kuluttua mummo jo osasi itkeä ja hänen tuli helpompi olla. Hänen ensimäinen huolensa, kun hän palasi tuntoihinsa, olimme me, ja rakkaus meihin suureni hänessä. Me pysyttelimme koko ajan hänen nojatuolinsa luona; hän itki hiljaa, puhui äidistä ja hyväili meitä hellästi.
Ei olisi kukaan nähdessään mummon surua voinut tulla ajatelleeksikaan hänen sitä liiotelleen; mutta en tiedä miksi mieleni oli sittenkin kiintynyt enemmän Natalia Savishnaan, ja tähän päivään asti pysyn siinä vakaumuksessa, ettei yksikään muu ihminen rakastanut äitiä niin vilpittömästi ja puhtaasti kuin tämä yksinkertainen, hellä olento.
Äidin kuolemaan päättyi lapsuuteni onnellinen kausi ja alkoi uusi kehitys joka kuuluu poikaikään; mutta koska muistot Natalia Savishnasta, jota en enää saanut nähdä ja jolla oli niin voimakas ja. hyvä vaikutus tunne-elämäni kehitykseen, kuuluvat ensimäiseen kauteen, niin kerron vielä vähän hänestä ja hänen kuolemastaan.
Lähtömme jälkeen, kuten minulle sittemmin kertoivat maalle jääneet palvelijamme, hän oli hyvin ikävöinyt työttömyyden tähden. Vaikka tosin kaikki kirstut edelleen jäivät hänen käsiinsä ja hän yhä lakkaamatta kaiveli niitä, asetteli niiden sisällyksen milloin ulos milloin jälleen pakkasi sisään, niin hän kuitenkin kaipasi herrasväen elämään kuuluvaa melua ja puuhaa, johon oli lapsuudesta asti tottunut. Suru, elämäntavan muutos ja puuhien loppuminen kehittivät hänessä pian erään vanhuuden vaivan, johon hänellä jo ennestäänkin oli ollut taipumus. Tasaan vuoden kuluttua äidin kuolemasta hän sai vesitaudin ja tuli vuoteen omaksi.
Raskasta oli luullakseni Natalia Savishnan elää ja vielä raskaampi kuolla yksin, suuressa tyhjässä Petrovskin kartanossa, ilman omaisia, ilman ystäviä. Kaikki talon väki rakasti ja kunnioitti Natalia Savishnaa; vaan hänpä ei pitänyt ketään erikois-ystävänään ja ylpeili siitä. Hän arveli, että hänen asemansa taloudenhoitajana, joka nautti herrasväkensä luottamusta ja jonka hallussa oli niin paljon tavaraa sisältäviä kirstuja, ehdottomasti piti antaa aihetta mielistelyihin muiden puolelta ja rikokselliseen anteliaisuuteen hänen omasta puolestaan; senpä vuoksi tai ehkä myöskin siksi, ettei hänellä ollut mitään todellista yhteyttä muiden palvelijain kanssa, hän pysyi loitolla kaikista heistä ja sanoi, ettei hänellä ole tässä talossa kummeja eikä lankoja ja ettei hän herrasväen tavaralla aijo ketään suosia.
Hän haki ja löysi lohdutusta huoliensa uskomisesta Jumalalle lämpimässä rukouksessa; mutta joskus heikkoina hetkinään, joiden alaisina me kyllä kaikki olemme, kun ihminen parhaimpana lohdutuksenaan pitää kyyneleitä ja toisen elävän olennon osanottoa, hän nosti vuoteelleen pienen mopsikoiransa (jolla oli tapana nuolla hänen käsiään ja katsoa häneen keltasilla silmillään), puheli sen kanssa ja hiljaa itki sitä hyväellen. Kun koiranen alkoi ulvoa, alkoi hän sitä rauhotella ja puhui: "vaikene jo, vaikene, ilmankin kyllä tiedän kohta kuolevani".
Kuukautta ennen kuolemaansa hän kaivoi kirstustaan esille kalikoo-vaatetta, valkosta musliinia ja ruusunpunasia nauhoja; apulaisensa avulla hän ompeli itselleen valkosen puvun, pitsimyssyn, ja piti huolen kaikista pienimmistäkin seikoista, mitkä tarvittiin hänen hautaamiseksensa. Myöskin hän erotteli kaikki herrasväen kirstujen sisällykset ja mitä suurimmalla tarkkuudella, luettelon mukaan, antoi sen pehtoorskalle: sitten otti esiin kaksi silkkihametta, iänikuisen huivin, jonka hänelle mummo joskus oli lahjottanut, äidinisän kullalla kirjaillun sotilaspuvun, joka myöskin oli annettu hänelle kokonaan omaksi. Hänen huolenpitonsa vuoksi olivat tämän puvun neulomukset ja kalunat vielä aivan eheät ja kangas koilta säilynyt.
Ennen kuolinhetkeänsä hän ilmotti toivomuksenaan, että yksi näistä puvuista — ruusunpunanen — oli annettava Volodjalle alus- tai yönutuksi, toinen — ruudullinen — minulle, samaa tarkotusta varten; ja huivi — Ljubotshkalle. Sotilaspuvun hän testamenttasi sille meistä, joka ensiksi tulee upseeriksi. Kaiken muun omaisuutensa ja rahat, paitsi 40 ruplaa, jotka hän erotti sielumessun ja hautajaisten menoihin, hän määräsi veljellensä. Hänen veljensä oli jo kauan sitten orjuudesta vapautettu, asui jossakin kaukaisessa maakunnassa ja vietti sangen huonoa elämää, jonka vuoksi Natalia Savishna eläessään ei pitänyt mitään yhteyttä hänen kanssaan.
Kun veli ilmestyi perintöä vastaanottamaan, ja vainajan omaisuutta olikin ainoastaan 25 ruplaa, niin hän ei ottanut sitä uskoakseen ja väitti mahdottomaksi, että muka vanha eukko, joka oli 60 vuotta elänyt rikkaassa talossa, pitänyt kaikkea taloutta käsissään, elänyt aina säästäväisesti päästämättä pienintäkään riepua käsistään, ei muka olisi mitään jälkeensä jättänyt.
Natalia Savishna kärsi tuskia kahden kuukauden aikana ja kesti niitä todellisen kristillisellä kärsivällisyydellä: ei äkäillyt, ei valitellut, vaan ainoastaan tapansa mukaan lakkaamatta muisteli Jumalaa. Tuntia ennen kuolemaansa hän hiljaisella ilolla teki rippitunnustuksen, otti vastaan ehtoollisen ja päänvoitelun.
Kaikilta kotolaisilta hän pyysi anteeksi väärinteot, joita mahdollisesti oli heille saattanut ja pyysi rippi-isäänsä, isä Vasiljia, sanomaan meille kaikille ei tietävänsä kuinka kiittää meitä kaikesta meidän hyvyydestämme ja pyytämään meiltä anteeksi, jos oli tyhmyydessään ketä loukannut; mutta "varkaana" ei sanonut milloinkaan olleensa eikä pienimmällä rihmasellakaan herrasväen omaisuudesta itseään rikastuttaneensa. Tämä oli eräs ominaisuus, jota hän piti suuressa arvossa.
Puettuaan ylleen edeltäpäin valmistamansa kapotin ja pitsimyssyn ja laskeuduttuaan tyynyjen varaan hän viime hetkeen saakka puheli papin kanssa, muisti, ettei ollut köyhille mitään antanut, otti esille 10 ruplaa ja pyysi jakamaan pitäjän vaivaisille; ja siunattuaan paneutui pitkäkseen ja viimeisen kerran huokasi, ilohymyllä mainiten Jumalan nimen.
Hän oli jättänyt elämän kaipauksetta, ei ollut pelännyt kuolemaa, vaan ottanut sen vastaan niinkuin onnen. Usein tämmöistä kerrotaan kuolevista, mutta kuinka harvoin on asian laita semmoinen todellisuudessa! Natalia Savishna saattoi näin olla kuolemaa pelkäämättä, sillä hän oli kuollut horjumattomassa uskossa ja täyttänyt evankeliumin lain. Koko hänen elämänsä oli ollut puhdasta rakkautta ja altistumista.
Olkoonpa, että hänen uskonsa olisi voinut olla ylevämpää, hänen elämänsä suunnattu korkeempiin tarkotuksiin: olisiko tämä puhdas sielu siltä vähemmässä määrässä rakkauden ja ihailun arvoinen?
Hän oli tässä elämässä suorittanut parhaimman ja suurimman työn — oli kuollut nurkumatta ja pelkäämättä.
Hänen omaa toivomustansa seuraten hän haudattiin sen rukouskappelin läheisyyteen, joka seisoo äidin haudalla. Nokkosten ja takkiaisten vallassa oleva kumpu, jonka alla hän lepää, on mustalla aitauksella ympäröity, enkä unohda koskaan rukouskappelista poiketa tämänkin aitauksen luo.
Joskus vaieten pysähdyn rukouskappelin ja mustan aitauksen välille. Sielussani herää raskaat muistot. Rupean ajattelemaan: lieneekö sallimus yhdistänyt minua näihin kahteen olentoon ainoastaan käskeäkseen ikuisesti heitä suremaan?…