XIX
POIKA-IKÄ.
Tuskin uskotaan minua, kun kerron millaiset olivat poika-ikäni rakkaimmat ja alituiset ajatukset, — niin suuressa ristiriidassa ne olivat ikäni ja asemani kanssa. Mutta minun mielestäni ristiriita ihmisen aseman ja hänen siveellisen pyrintönsä kanssa on totuuden varmin tunnusmerkki.
Sen vuoden aikana, jona vietin yksinäisyyden, itseeni keskitettyä siveellistä elämää, ehtivät kaikki abstraktiset kysymykset ihmisen tarkotusperästä, tulevasta elämästä, sielun kuolemattomuudesta astua eteeni; ja lapsellinen heikko ymmärrykseni koetti kokemattomuuden koko kiihkolla päästä niiden kysymysten perille, joiden tekeminen edustaa ihmisjärjen korkeinta astetta, mutta joiden ratkaisu ei ole tämän järjen vallassa.
Ihmisjärki näyttää minusta jokaisessa eri henkilössä kulkevan samaa kehityksensä tietä, jota myöten sen kehitys kulkee kokonaisissa sukupolvissa; eri filosoofisten järjestelmäin perusajatukset näyttävät minusta muodostavan ihmisjärjen erottamattomia osia, mutta jokainen ihminen enemmän tai vähemmän selvästi tietää niistä jo ennen kuin tunsi mitään filosoofisia järjestelmiä.
Nämä ajatukset esiintyivät järjelleni niin hämmästyttävän selvinä, että yritin niitä elämäänikin sovittaa, kuvaellen olevani ensimäinen, joka olen keksinyt niin yleviä ja hyödyllisiä totuuksia.
Kerran sain päähäni, että onni ei riipu ulkonaisista seikoista, vaan meidän suhteistamme näihin seikkoihin, — että ihminen, joka on tottunut kärsimyksiä kestämään, ei voi olla onneton, ja totuttaakseni nyt itseäni kestävyyteen minä tavattomasta kivusta huolimatta pitelin viisi minuttia erältään ojennetuin käsin Tatishtshevin sanakirjoja, tai menin kopukkaan ja pieksin selkääni nuoralla niin tuntuvasti, että kyyneleet väkisinkin nousivat silmiini.
Toisen kerran taas, kun muistin että kuolema odottaa minua joka hetki, joka minutti, ja voimatta käsittää kuinka ihmiset tähän saakka eivät ole ymmärtäneet, että onnellinen voi olla ainoastaan käyttäen hyväkseen nykyisyyttä ja ollen ajattelematta tulevaisuutta, päätin ja kolmen päivän kuluessa toteutinkin sen, että jätin lukuni ja ainoastaan vuoteella viruen luin hauskuudekseni jotain romaania ja söin mesileipiä, joita ostelin viimeisillä rahoillani.
Toisen kerran taas seistessäni taulun edessä ja piirrellessäni siihen liidulla kaikellaisia kuvioita hämmästytti minua yhtäkkiä ajatus: minkä vuoksi sopusuhtaisuus miellyttää silmää? mitä on sopusuhtaisuus? Se on synnynnäinen tunne, vastasin itselleni. Mihin se perustuu? Onko siis elämän jokaisessa kohdassa sopusuhtaisuutta? Päinvastoin, tuossa olkoon elämä — ja minä piirustin taululle soikean kuvion. — Elämän jälkeen sielu siirtyy ikuisuuteen; tuo olkoon ikuisuus — ja minä piirsin soikean kuvion toisesta päästä viivan taulun ääreen asti. Mutta miksi ei ole toisella puolella samallaista viivaa? Ja mitä ikuisuutta voikaan oikeastaan olla yksipuolisesti ainoastaan toiselta puolelta? Me varmaankin olemme olleet olemassa ennen tätä elämää, vaikka olemme sittemmin kadottaneet muiston siitä.
Tämä mietelmä, joka tuntui minusta erinomaisen uudelta ja selvältä ja jonka yhteyttä vaivalla voin nähdä nyt, miellytti minua suuresti ja minä otin paperin esittääkseni sen kirjallisesti; mutta tällöin tuli päähäni niin pohjaton ajatusten paljous, että minun piti nousta ja ruveta kävelemään huoneessani. Tultuani ikkunan ääreen kääntyi huomioni hevoseen, jota kuski paraillaan valjasti vesirattaiden eteen, ja kaikki ajatukseni keskittyivät ratkaisemaan kysymystä: mihin eläimeen tai ihmiseen siirtyy tuon hevosen sielu, kun se kuolee? Samassa kulki Volodja huoneen läpitse ja hän hymähti huomatessaan minun jotain mietiskelleen, ja tämä hymy oli riittävä saadakseen minun ymmärtämään, että kaikki mitä olin ajatellut oli hirveän joutavata.
Olen tämän minulle jostakin syystä muistettavan tapauksen kertonut ainoastaan antaakseni lukijalle käsityksen siitä minkä suuntaiset järkeilemiseni olivat.
Mutta mihinkään filosoofiseen suuntaan en ollut niin innostunut kuin skeptisismiin, joka yhteen aikaan saattoi minut miltei mielisairauteen. Kuvailin, että paitsi minua ei ollut ketään eikä mitään olemassa koko maailmassa, — että esineet eivät ole esineitä, vaan kuviomuotoja, jotka ilmestyvät ainoastaan silloin kuin käännän niihin huomion, ja että nuo kuviot heti häviävät, kun lakkaa niitä ajattelemasta. Sanalla sanoen, minä yhdyin Schellingin kanssa siihen vakaumukseen, etteivät esineet ole olemassa, vaan ainoastaan minun suhteeni niihin. Toisinaan minä tämän alituisen idean vaikutuksesta jouduin sellaiseen mielettömyyteen, että äkkiä katsahtamalla vastakkaiseen suuntaan toivoin äkkiarvaamatta tapaavani tyhjyyden (néant) sieltä missä minua ei ollut.
Mikä surkuteltava, mitätön toiminnan kimmotin onkaan ihmisen ymmärrys!
Heikko ymmärrykseni ei voinut tunkeutua läpitunkemattomaan, mutta ylivoimaisissa yrityksissä kadotti toisen toisensa perästä niistä vakaumuksista, joihin elämäni onnen vuoksi minun ei olisi pitänyt koskaan kajota.
Kaikesta tästä raskaasta siveellisestä ponnistuksesta ei tuloksena ollut muuta kuin turha järjen kekseliäisyyden kehittyminen, joka heikonsi minussa tahdon voimaa, ynnä tottumus alituiseen siveelliseen eristelemiseen, joka hävitti tunteen tuoreuden ja arvostelun selvyyden.
Abstraktiset ajatukset kehittyvät ihmisen taipumuksesta saattaa tietoisuuteensa hetkellistä sieluntilaansa ja siirtää se muistoon. Taipumukseni abstraktisiin mietteihin kehitti minussa siihen määrään luonnottomasti tietoisuuden, että useinkin, alettuani ajatella ihan yksinkertaista asiaa, jouduin pääsemättömiin ajatusteni erittelemisiin; en enää ajatellut kysymystä, joka oli edessäni, vaan ajattelin sitä mitä ajattelin. Kysyin itseltäni: mitä ajattelen? ja vastasin: ajattelen, mitä ajattelen? Mutta mitä minä nyt ajattelen? Minä ajattelen, että ajattelen, mitä ajattelen? j.n.e. Ymmärrys sotki ymmärrystä…
Aika lailla nuo filosoofiset havainnot sentään kutkuttivat itserakkauttani: usein kuvailin olevani suuri mies, joka levittää maailmalle uusia totuuksia ja ylpeänä omasta arvostani silmäilin alas muihin kuolevaisiin, mutta, kumma kyllä, jouduttuani näiden kuolevaisten yhteyteen minä aristelin jokaista heistä, ja mitä ylemmäs usotin itseni sitä vähemmin osasin toisten seurassa ilmaista tätä oman arvon tuntoa, enkä voinut edes päästä ujostelemasta jokaista pienintäkin sanaa ja liikettä.
XX
VOLODJA.
Niin se on, mitä edemmäs siirryn kuvailemaan tätä elämäni kautta sitä raskaammaksi ja vaikeammaksi se minulle käy. Ani, ani harvoin tapaan tämän ajan muistojen joukossa sen todellisen lämpimän tunteen hetkiä, joka niin kirkkaasti ja alituisesti valaisi elämäni alkua. Ehdottomasti haluaisin pian päästä poika-ikäni erämaan ohitse ja saavuttaa sen onnellisemman ajan, jolloin uudelleen todellisesti hieno, hyvä ystävyyden tunne kirkkaasti valaisi tämän ikäkauden loppupuolta ja laski perustuksen uudelle ihanan runollisuuden täyttämälle nuoruuden ajalle.
En rupea tunti tunnilta seuraamaan muistojani, vaan heitän ainoastaan pikaisen katsahduksen niiden tärkeimpiin kohtiin siltä ajalta, johon olen kertomukseni kehittänyt, — siihen aikaan, jolloin läheisesti tutustuin erään harvinaisen miehen kanssa, jolla oli ratkaiseva ja hyvä vaikutus minun luonteeseeni ja kehitykseni suuntaan.
Volodja oli näinä päivinä pääsevä ylioppilaaksi, opettajat kävivät nyt jo erikseen hänen luonansa, ja kateudella ja ehdottomalla kunnioituksella minä kuulin, kuinka hän, reippaasti lyöden liidulla mustaa taulua vasten, puhui funktioneista, siinuksista, koordinaateista j.n.e., jotka minusta tuntuivat olevan saavuttamattoman viisauden merkkejä. Mutta eräänä sunnuntaina päivällisen jälkeen kokoontuivat kaikki opettajat, ynnä kaksi professoria mummon huoneeseen ja isän ja muutamien vieraiden läsnä ollessa toimittivat yliopistollisen tutkinnon kokeen, jossa Volodja mummon suureksi iloksi osotti tavattomia tietoja. Minullekin tehtiin kysymyksiä muutamissa aineissa, mutta minä osottauduin sangen huonoksi ja professorit näyttivät koettavan peittää tietämättömyyttäni mummon edessä, mikä seikka hävetti minua vieläkin enemmän. Minuun ei kuitenkaan pantu suurtakaan huomiota, sillä olin vasta viidentoista ikäinen ja tutkinto oli lupailtava siis vasta vuoden kuluttua. Volodja tuli alas ainoastaan päivällisten ajaksi, kaiket päivät ja illatkin hän vietti yläkerrassa lukien, hän teki sitä omasta halusta eikä pakosta. Hän oli hyvin kunnianhimoinen, ei tahtonut suorittaa tutkintoa tyydyttävästi, vaan kiitettävästi.
Ja niin koittaa ensimäisen tutkinnon päivä. Volodja pukee yllensä pronssinappisen, sinisen frakin, kultakellon ja kiillotetut saappaat; portaiden eteen ajaa isän avovaunut, Nikolai heittää polstan syrjään ja Volodja ajaa St Jérômen kanssa yliopistoon. Tytöt, erittäinkin Katinka katsovat riemuissaan ja ihastuksissaan ikkunasta ajoneuvoihin nousevan Volodjan solakkaa olentoa, isä sanoo: "Jumalaa suokoon hänelle onnea", ja mummo, joka myös kömpii ikkunan ääreen, tekee kyyneleet silmissä ja koko ajan mumisten ristinmerkkiä Volodjan jälkeen, kunnes vaunut katoavat kulman taa.
Volodja palaa takasin. Kaikki hyökkäävät häneltä kysymään: "kuinka kävi? kuinka paljon sait?" mutta hänen ilosista kasvoistaan jo kohta näkee, että kaikki on käynyt hyvin. Volodja oli saanut viisi ääntä. Seuraavana päivänä hän saatetaan samoilla onnentoivotuksilla ja pelolla, ja vastaanotetaan samalla maltittomuudella ja ilolla. Niin menee yhdeksän päivää. Kymmenentenä päivänä on viimeinen, kaikkein vaikein tutkinto, nimittäin — uskonnon. Kaikki seisovat ikkunan ääressä ja vielä suuremmalla maltittomuudella odottavat häntä. Kello on jo kaksi, mutta Volodjaa ei näy.
— Herranen aika! Tuolla, tuolla he tulevat!! huutaa Ljubotshka painautuen ikkunaa vastaan.
Ja todellakin, vaunuissa istuu St Jérômen vieressä Volodja, ei kuitenkaan enää sinisessä hännystakissa ja harmaassa lakissa, vaan ylioppilaan puvussa, sininen vaatekaulus jäykkänä, kolmikulmainen hattu päässä ja kullattu miekka kupeella.
— Kunpa sinä nyt olisit elossa! huudahtaa mummo nähtyään Volodjan ylioppilaspuvussa, ja menee tainnoksiin.
Kasvot loistavina Volodja hyökkää etehiseen, suutelee ja syleilee minua, Ljubotshkaa, Mimmiä ja Katinkaa, joka tällöin punastuu korvia myöten. Volodja on haltioissaan riemusta. Ja kuinka sievä hän on tuossa puvussa! Kuinka tuo sininen kaulus sopii hänen tuskin näkyviin mustiin viiksiinsä! Mitkä hienot pitkät vyötärykset hänellä on, mikä ylevä käynti! Tänä muistopäivänä kaikki syövät päivällistä mummon huoneessa, kaikkien kasvoilta loistaa ilo, ja jälkiruuan aikana ilmestyy hovimestari sopivan juhlallisena ja samalla ilosena, tuoden valkoseen pyyhinliinaan käärityn samppanjapullon. Mummo juo ensi kerran äidin kuoleman jälkeen samppanjaa, juo maljan pohjaan, toivottaen Volodjalle onnea, ja häneen katsoessaan itkee jälleen riemusta. Nyt Volodja saa jo ajella yksin aivan omissa vaunuissa, hän ottaa ystäviä vastaan luonansa, polttaa tupakkaa, ajaa tanssiaisissa ja näinpä kerran hänen juovan omassa huoneessaan tuttujensa kanssa kaksi pulloa samppanjaa, jolloin he joivat joka maljan joidenkin salaperäisten naisolentojen terveydeksi ja kinailivat siitä kenen osaksi tulee le fond de la bouteille. Hän syö kuitenkin päivällistä säännöllisesti kotona ja päivällisen jälkeen entiseen tapaan istuutuu kabinettiin salaperäisesti keskustelemaan Katinkan kanssa: mutta mikäli voin kuulla minä, joka en ota osaa heidän keskusteluihinsa, he ainoastaan puhelevat lukemiensa romaanien sankareista ja sankarittarista, mustasukkaisuudesta, rakkaudesta, enkä mitenkään voi ymmärtää mitä hauskuutta heillä on tämmöisistä keskusteluista ja miksi he niin vienosti hymyilevät ja niin kiivaasti kiistelevät.
Yleensä alan huomata, että Katinkan ja Volodjan välillä on olemassa, paitsi ymmärrettävää lapsuudentoverien keskuista ystävyyttä, vielä joitakin kummallisia suhteita, jotka edentävät heitä meistä ja salaperäisesti yhdistävät heitä toisiinsa.
XXI
KATINKA JA LJUBOTSHKA.
Katinka oli nyt kuudentoista ikäinen; hän oli kasvanut; muotojen kulmikkuus, liikkeiden ujous ja kömpelyys, joita tavataan kasvavilla tytöillä, olivat vaihtuneet vasta puhjenneen kukan sopusuhtaiseen tuoreuteen ja sulavuuteen; mutta hän ei ollut muuttunut. Samat olivat hänen siniset silmänsä ja hymyilevä katseensa, sama myös tuo otsan kanssa melkein yhtenä viivana jatkuva suora nenä kovine sieramineen, ja tuo valoisasti hymyilevä pikku suu, — samat nuo pienen pienet kuoppaset läpikuultavilla punaposkilla, samat valkoiset pikku kädet… ja niinkuin ennenkin hänelle jostakin syystä aivan erikoisesti sopi "puhtosen tytön" nimitys. Uutta oli hänessä ainoastaan paksu, vaalea palmikko, jota hän kantoi suurien tavalla, ja nuori rinta, jonka ilmaantuminen häntä huomattavasti ilahutti ja hävetti.
Vaikka Ljubotshka oli aina hänen kanssaan yhdessä kasvanut ja kasvatettu, niin Ljubotshka oli kuitenkin kaikissa suhteissa toinen tyttö.
Ljubotshka oli lyhyenläntä kasvultaan, ja hänen jalkansa olivat englannintaudin tähden käyrät ja ruumiinrakennus sangen ruma. Koko hänen olennossaan ei ollut muuta kaunista kuin silmät, ja nämät silmät olivat todellakin ihanat, ne olivat suuret, mustat ja ne ilmaisivat niin vastustamattoman miellyttävää arvollisuutta ja lapsekkuutta, että väkisinkin herättivät huomiota. Ljubotshka oli kaikissa asioissa yksinkertainen ja luonnollinen; mutta Katinka ikäänkuin tahtoi olla jonkun toisen näköinen. Ljubotshka katseli aina suoraan ja joskus pysäytti nuo tavattoman suuret, mustat silmänsä johonkin vieraaseen ja katsoi niin kauan, että häntä siitä toruttiin, sanoen, ettei tuommoinen ole kohteliasta; Katinka sitävastoin mielellään laski alas silmäripsensä, siristeli silmiään ja vakuutti olevansa lyhytnäköinen, vaikka varmaan tiedän hänen nähneen erinomaisesti. Ljubotshka ei rakastanut olla vieraiden nähden olevinaan, ja kun joku häntä vieraiden läsnä ollessa rupesi suutelemaan, niin hän nyrpistelikse eikä sanonut voivansa kärsiä hellyyksiä; Katinka sitä vastoin rupesi vieraiden läsnä ollessa hyvin helläksi Mimmille ja rakasti kulkea kaulatusten jonkun tytön kanssa pitkin salia. Ljubotshka oli hirveä naurusuu ja joskus naurukohtauksen saatuaan juoksi käsiä huitoen pitkin huonetta; Katinka sitä vastoin tukki suunsa nenäliinalla tai käsillä, kun alkoi nauraa. Ljubotshka aina istui suorana ja kävi kädet riipuksissa; Katinka piteli päätänsä vähän kallella ja kävi kädet yhdessä. Ljubotshka oli aina hirveän ilonen, kun hänen onnistui päästä puheisiin jonkun täysikäisen herran kanssa, ja sanoi menevänsä välttämättä naimisiin husaarin kanssa, mutta Katinka sanoi kaikkia miehiä pahoiksi, ja ettei hän ikinä mene naimisiin; hän muuttui aina ihanteiseksi aivan kuin olisi pelännyt jotakin, kun joku miespuolinen puhutteli häntä. Ljubotshka alituisesti moitti Mimmiä siitä, että häntä pinnistetään korseteilla niin kovasti, "ettei voi hengittää", ja rakasti hyvää ruokaa; Katinka sitä vastoin usein pisti sormensa liivin alle ja näytti meille, kuinka korsetti oli väljä, ja söi tavattoman vähän. Ljubotshka rakasti piirustella päitä; mutta Katinka piirusteli vaan kukkia ja perhosia. Ljubotshka soitti hyvin selvästi Fieldin konsertteja, muutamia Beethovenin sonaatteja; Katinka soitti variatsioneja ja valsseja, hidastutti omin päin tempoa, hakkusi pianoa, alituisesti painoi pedaalia ja ennen kuin alkoi soiton, otti tunteellisesti kolme akordia arpeggio.
Mutta Katinka oli silloisen ajatukseni mukaan enemmän "suuren" näköinen, ja sentähden myös paljon enemmän minua miellytti.
XXII
ISÄ.
Siitä pitäen kun Volodja pääsi ylioppilaaksi oli isä hyvin ilosella tuulella ja tavallista useammin söi päivällistä mummon luona. Tosin hänen iloisuuteensa, kuten olin saanut Nikolailta tietää, oli syynä se, että hän oli viime aikoina hyvin paljon voittanut. Sattuipa toisinaan niinkin, että hän iltasin ennen klubiin menoa pistäytyi luoksemme, istautui pianon ääreen, kokosi meidät kaikki ympärilleen ja polkien tahtia pehmosilla kengillään (hän ei voinut kärsiä korkoja, eikä koskaan niitä käyttänyt), lauloi mustalaislauluja. Ja olisipa pitänyt silloin nähdä hänen lempilapsensa Ljubotshkan koomillista innostusta! Ljubotshka jumaloi häntä. Joskus saapui isä tunnille ja ankaran näköisenä kuunteli kuinka minä lausuin läksyäni, mutta niistä muutamista sanoista, joilla hän tahtoi minua oikaista, huomasin, ettei hän tunne hyvin sitä ainetta, jota minulle opetetaan. Toisinaan hän salaa iski silmää ja teki merkkejä, kun mummo alkoi torua ja olla kaikille syyttä vihanen. "Kylläpä se nyt löylyytti meitä, lapset", sanoi hän sitten. Yleensä hän vähitellen laskeutui silmissäni siitä saavuttamattomasta korkeudesta, johon lapsellinen mielikuvitukseni oli hänet asettanut. Yhä samalla rakkauden ja kunnioituksen tunteella suutelin hänen suurta valkoista kättänsä, mutta en enää karkoittanut luotani arvostelua hänestä ja hänen toimistaan. Mieleeni tuli ehdottomasti sellaisia ajatuksia hänestä, jotka minua pelottivat. En unohda koskaan erästä tapausta, joka synnytti minussa paljon tuollaisia ajatuksia ja tuotti minulle paljon siveellisiä kärsimyksiä.
Kerran myöhään illalla hän mustaan hännystakkiin ja valkoseen liiviin puettuna tuli vierashuoneeseen ottaakseen Volodjan mukaansa tanssiaisiin. Volodja pukeutui omassa huoneessaan. Mummo odotti makuuhuoneessa, että Volodja tulisi hänelle näyttäytymään (sillä hänellä oli tapana jokaisten tanssiaisten edellä kutsua Volodja luoksensa, siunata häntä, tarkastaa hänen pukuaan ja antaa ohjeita). Ainoastaan yhdellä lampulla valaistussa salissa käyskentelivät Mimmi Katinhan kanssa edestakasin, mutta Ljubotshka istui pianon ääressä ja harjotteli Fieldin toista konserttia, joka oli äiti-vainajan lempikappale.
En ole koskaan kenenkään ulkonäössä tavannut niin suurta sukuyhtäläisyyttä, kuin oli sisareni ja äitini välillä. Tämä yhtäläisyys ei ollut kasvoissa eikä ruumiinrakennuksessa, vaan jossakin sanoin selittämättömässä asiassa: käsissäkö, käyntitavassa, äänen erikoisessa laadussa vai muutamissa lausetavoissa. Kun Ljubotshka suuttuneena sanoi: "ei ikipäivinä", niin tuon sanan ikipäivinä, jota äidinkin oli tapana usein käyttää, hän lausui niin, että pieni "iki" tuntui olevan ainoastaan valmistus ensi tavun kovaan painoon sanassa päivinä; mutta vielä harvinaisempi oli yhtäläisyys hänen pianonsoitossaan ja kaikissa siihen kuuluvissa tempuissa: hän korjasi pukuaan samalla tavalla, samalla tavalla käänsi vasemmalla kädellä lehtiä ylhäältä, samalla tavalla kiukustuneena löi kädellään pianon koskettimia ja sanoi: "herranen aika!" — samaa oli myös tuo sanoin kuvaamaton soiton hienous ja selvyys, tuon ihmeen ihanan fieldiläisen soiton, jota osuvasti sanotaan jeu perlé, ja jonka ihanuutta eivät ole voineet saada unohtumaan mitkään nykyisten pianonsoittajain konstit.
Isä tuli huoneeseen nopein, pienin askelin, — tuli Ljubotshkan luo, joka herkesi soittamasta hänet nähtyään.
— Ei, soita vaan Ljubotshka, soita, sanoi hän istuttaen Ljubotshkaa uudelleen: — tiedäthän kuinka rakastan sinua kuunnella…
Ljubotshka jatkoi soittoa, ja isä istui häntä vastapäätä nojaten päätään kättä vastaan; sitten, äkisti nytkäyttäen olkapäätään hän nousi ja alkoi kävellä pitkin huonetta. Pianon ohi kulkiessaan hän joka kerta pysähtyi ja kauan tarkkaan tähysteli Ljubotshkaa. Hänen liikkeistään ja käynnistään huomasin hänen olevan kiihottuneena. Käveltyään jonkun kerran edestakasin salissa hän pysähtyi Ljubotshkan tuolin taakse, suuteli häntä mustaan päähän ja sitten pian kääntyen rupesi jälleen kävelemään. Kun kappale oli loppunut ja Ljubotshka tuli häneltä kysymään: "kuinka se oli soitettu?" niin hän sanaakaan sanomatta otti hänen päästään ja alkoi suudella häntä otsaan ja silmiin semmoisella hellyydellä, jota en ollut koskaan ennen hänessä nähnyt.
— Voi, herranen aika, sinähän itket! sanoi Ljubotshka äkkiä ja päästäen käsistään hänen kellonketjunsa tuijotti häneen suurilla hämmästyneillä silmillä. — Anna anteeksi, isä kulta, ihan unohdin että se oli äidin kappale.
— Ei, ystäväni, soita vaan useammin, sanoi hän liikutuksesta vapisevalla äänellä: — kunpa tietäisit kuinka minun tekee hyvää saada itkeä sinun kanssasi…
Hän suuteli vielä kerran Ljubotshkaa ja koettaen päästä sisällisen liikutuksensa herraksi, olkapäitänsä nytkäytellen meni siihen käytävään, joka vie Volodjan huoneeseen.
— Volodja! etkö jo ala joutua? huudahti hän pysähtyen keskelle käytävää. Samassa kulki hänen ohitsensa sisäpiika Masha, joka herran huomattuaan peräytyi ja tahtoi kiertää. — Sinä se aina vaan kaunistut, sanoi hän kumartuen Mashan luo.
Masha punastui ja kumarsi päänsä vielä alemmaksi. — Älkää, kuiskasi hän.
— Volodja, etkö jo tule? toisti isä nytkähdellen ja yskähdellen, kun
Masha oli kulkenut hänen ohitsensa ja hän oli huomannut minut…
Minä rakastan isää, mutta ihmisen ymmärrys elää riippumatta hänen sydämmestään ja usein tuopi sinne ajatuksia, jotka loukkaavat tunnetta, — jotka ovat käsittämättömät ja julmat. Ja vaikka koetin pitää näitä ajatuksia kaukana itsestäni, niin ne tulivat sittenkin…
XXIII
MUMMO.
Mummo heikkoni päivä päivältä; hänen kellonsa, Gashan toruileva ääni ja ovien paiskaaminen yhä useammin kuului hänen huoneestaan päin, eikä hän ottanut meitä puheillensa enää kabinetissaan, istuen voltaire-nojatuolissaan, vaan makuuhuoneessa, maaten korkealla vuoteellaan pitsityynyjensä keskellä. Tervehtiessäni häntä huomasin hänen kädellään vaalean kellertävää, kiiltävää turvotusta, ja hänen huoneessaan tuntui samallainen raskas ilma, jota viisi vuotta sitten tunsin äiti-vainajan huoneessa. Lääkäri kävi kolmasti päiväänsä hänen luonaan, olipa jo pidetty muutamia neuvotteluja useampienkin lääkärien kesken. Mutta hänen luonteensa, hänen ylpeä ja juhlallinen tapansa kaikkia kotolaisia ja erittäinkin isää kohtaan olivat aivan entisellään; yhä entiseen tapaan hän venytteli sanojaan, kohotti silmäkulmiaan ja sanoi: "ystäväni."
Mutta nytpä muutamaan päivään ei meitä oltu päästetty enää hänen luokseen ja eräänä aamuna St Jérôme kesken tuntia ehdotteli että lähtisin Ljubotshkan ja Katinkan kanssa ajelemaan. Vaikka rekeen istuessani kyllä huomasinkin, että mummon ikkunan kohdalla katu oli peitetty olkiin ja että sinisiin takkeihin puettuja miehiä seisoi portillamme, en voinut vieläkään ymmärtää, miksi meitä lähetettiin ajelemaan näin omituisella ajalla. Sinä päivänä ajelun aikana me Ljubotshkan kanssa olimme jostakin syystä tuommoisella erikoisen iloisella tuulella, jolloin jokainen mitättöminkin tapaus, jokainen sana, jokainen liike panee nauramaan.
Kulkukauppias tarttuen päälaella kantamaansa vakkaseen livistää edestämme kadun yli, ja me nauramme. Ryysyinen Vanjka ohjan periä huiskuttaen ja hevosen nelistäessä koettaa ajaa ohitsemme, ja me hahatamme. Filipin piiska tarttuu reen jalakseen; hän käännähtää sitä irrottamaan, ja me olemme kuolla nauruun. Mimmi sanoo tyytymättömänä, että ainoastaan tyhmät nauravat syyttä, — ja Ljubotshka, kasvot hehkuksissa pidätetystä naurusta, katsoo minuun silmäkulmiensa alta. Meidän katseemme kohtaavat toisensa ja me purskahdamme sellaiseen homerolaiseen nauruun, että kyyneleet tulevat silmiimme emmekä me voi hillitä naurun puuskauksia, jotka ovat meidät tukehuttaa. Tuskin olimme ehtineet vähän rauhottua, kun minä katsahdan Ljubotshkaan ja lausun sovitun sanasen, joka oli meillä ollut joku aika sitten muodissa ja joka aina herätti naurua, ja me jälleen purskahdamme nauruun.
Ajaen kotiportin eteen minä olin avaamaisillani suuta tehdäkseni Ljubotshkalle naaman, kun silmiäni kohtasi ruumisarkun musta kansi, joka oli asetettu portaittemme ovenpuoliskoa vasten, ja suuni jäi tuohon vääristettyyn asemaan.
— Votre grand'mère est morte! sanoo St Jérôme tullen kalpeana meitä vastaan.
Kaiken aikaa kun mummon ruumis on talossa, tunnen raskasta kuoleman kammoa, se on: aivan kuin ruumis olisi elävä ja epämiellyttävästi muistuttaisi minua siitä, että minunkin on joskus kuoleminen, jota tunnetta on jostakin syystä totuttu pitämään surun tunteena. En minä kaipaa mummoa, ja tuskinpa häntä kukaan todenperästä kaipaa. Huolimatta siitä, että huone on täynnänsä surupukuisia vieraita, ei hänen kuolemaansa kukaan sure, paitsi yksi henkilö, jonka luonnoton suru sanomattomasti ihmetytti minua. Ja tämä henkilö oli sisäpiika Gasha. Hän piiloutui ylisille, sulkeutui sinne, itki lakkaamatta, kirosi olemassaoloaan, repi tukkaansa, ei tahtonut kuulla mitään neuvoja ja sanoi, että rakkaan rouvan kadotettua on kuolema hänelle ainoa lohdutus.
Toistan uudelleen, että tunteiden asioissa on kaiken todennäköisyyden puute totuuden paras tunnusmerkki.
Mummoa ei enää ollut, mutta yhä vielä meidän kodissamme elivät muistelemiset ja puhelemiset hänestä. Nämä puheet koskivat etupäässä sitä testamenttia, jonka hän oli ennen kuolemaansa tehnyt ja jonka sisältöä ei tuntenut kukaan paitsi hänen testamenttinsa toimeenpanija, ruhtinas Ivan Ivanovitsh. Mummon palvelusväen joukossa huomasin jonkinlaista mielenkiihkoa, kuulin usein arveluita siitä, kuka joutuu kenenkin palvelijaksi, ja itsekin tunnustaakseni ajattelin ehdottomalla ilolla, miten me nyt vastaanotamme perinnön.
Kuuden viikon kuluttua Nikolai, tuo meidän talomme alituinen uutislehti, kertoi minulle, että mummo oli jättänyt koko omaisuutensa Ljubotshkalle, määräten holhoojaksi Ivan Ivanovitshin, eikä isää.
XXIV
MINÄ.
Ylioppilaaksi pääsemiseeni ei ollut enää kuin muutama kuukausi. Lukuni kävivät hyvin. Opettajia odottaessa ei minua vallannut pelko, vaan tunsin päinvastoin jonkinlaista nautintoa oppitunnin alkaessa.
Minua huvitti lausua opittu läksyni selvästi ja kuuluvasti. Valmistuin matemaattiseen tiedekuntaan, ja tämän vaalin, totta puhuakseni, olin tullut tehneeksi ainoastaan siksi, että sanat: siinukset, cosinukset, differentiaalit, integraalit j.n.e. suuresti miellyttivät minua.
Olin kasvultani matalampi Volodjaa, leveäharteinen ja lihava, olin kuten ennenkin ruma, ja kuten ennenkin kärsin siitä. Koetin näyttää originellilta. Eräs seikka lohdutti minua: isä sanoi kerran minusta, että minulla on viisas naama, ja sen minä uskoin täydellisesti.
St Jérôme oli minuun tyytyväinen, kehui minua, enkä minä enää lainkaan vihannut häntä, vaan päinvastoin, kun hän sanoi, että semmoisilla taipumuksilla, semmoisella järjellä varustettuna kuin minä, täytyi helposti voida suorittaa se tai tuo, — niin minusta näytti, että pidän hänestä.
Havaintojen tekeminen piikain kamarissa oli jo aikaa sitten päättynyt, minua hävetti piilottautua ovien taakse, ja sitä paitsi oli Mashan rakkaus Vasiliin hiukan kylmentänyt minua. Mutta lopullisesti paransi minut tästä onnettomasta intohimosta Vasilin naiminen, johon minä itse hänen pyynnöstään hankin isän suostumuksen.
Kun nuoret, kantaen konvehtitarjotinta, ilmestyivät isää kiittämään, ja Masha, sininauhainen pitsimyssy päässä, kiitti jostakin myös meitä kaikkia, olkaan suudellen, tunsin ainoastaan pomaadan hajua hänen hiuksistaan, vaan en vähintäkään kiihtymystä.
Yleensäkin aloin vähitellen vapautua poika-ikäni virheistä, lukuunottamatta tosin yhtä päävirheistä, jonka oli saattaminen minulle vielä paljon vahinkoa elämässä — nimittäin taipumustani järkeilemiseen.
XXV
VOLODJAN YSTÄVIÄ.
Vaikka Volodjan ystävien piirissä minun oli näytteleminen osaa, joka loukkasi itserakkauttani, niin kuitenkin rakastin istua hänen huoneessaan, kun hänellä oli vieraita, ja vaieten tarkastaa kaikkea mitä siellä tehtiin. Kaikista useimmin kävi Volodjan luona ajutantti Dubkov ja ylioppilas, ruhtinas Nehljudov. Dubkov oli pieni, suonikas, ruskeatukkainen mies. Hän ei enää ollut nuoren nuori, ja oli vähän lyhytjalkainen, mutta muuten jotenkin mukavan näköinen, ja aina iloinen. Hän oli niitä rajotettuja ihmisiä, jotka miellyttävät juuri tämän rajallisuutensa vuoksi, — jotka eivät kykene näkemään asioita eri puolilta ja jotka ovat alituisesti innoissaan. Näiden ihmisten arvostelut ovat yksipuoliset ja virheelliset, mutta aina puhdassydämiset ja viehättävät. Tuo heidän ahdas itsekkyytensäkin tuntuu jostakin syystä anteeksiannettavalta ja hyvältä. Paitsi sitä miellytti sekä Volodjaa että minua Dubkovissa kaksi ominaisuutta, — nimittäin hänen sotilaallinen ulkomuotonsa, ja etenkin hänen ikänsä, jota juuri sen ikäisillä miehillä on jostakin syystä tapana yhdistää säädyllisyyden (comme il faut) käsitteeseen, mikä näinä ikävuosina arvostellaan sangen yleväksi. Tosin Dubkov oli todellakin sitä mitä voisi sanoa "un homme comme il faut." Ainoa mikä minua ei miellyttänyt oli se, että Volodja toisinaan ikäänkuin häpesi hänen edessään minun kaikkia viattomimpiakin tekoja ja erittäinkin minun nuoruuttani.
Nehljudov oli rumanpuoleinen: pienet harmaat silmät, matalanlainen jyrkkä otsa, suhteettoman pitkät kädet ja jalat, jota kaikkea ei voinut sanoa juuri kauniiksi piirteiksi. Kaunista oli hänessä ainoastaan hänen tavattoman pitkä kasvunsa, kasvojen hieno väri ja mainiot hampaat. Mutta näissä kasvoissa oli kaikkien huomiota herättävää alkuperäistä tarmokkuutta; — sen vaikuttivat nuo kapeat kiiltävät silmät ja tuo vaihteleva milloin ankara milloin lapsellisen epämääräinen hymyilyn ilme.
Hän tuntui olevan hyvin ujo, sillä vähäpätöisinkin seikka pani hänet korviin asti punastumaan; mutta tämä hänen ujoutensa ei ollut samaa kuin minun. Mitä enemmän hän punastui sitä enemmän hänen kasvonsa ilmaisivat päättäväisyyttä. Aivan kuin hän itse olisi suuttunut heikkouteensa.
Vaikka hän näytti olevan hyvin hyvässä ystävyyden suhteessa Dubkovin ja Volodjan kanssa, saattoi kuitenkin huomata, että ainoastaan sattumus oli heidät yhdistänyt. Heidän kehityssuuntansa olivat kokonaan erilaiset: Volodja ja Dubkov ikäänkuin pelkäsivät kaikkea mikä vivahti totiseen keskusteluun ja tunteellisuuteen; Nehljudov sitä vastoin oli äärimmäinen intoilija ja usein hän ivasta huolimatta antautui keskustelemaan filosoofisista kysymyksistä ja tunteista. Volodja ja Dubkov puhuivat mielellään rakkautensa esineistä (ja he saattoivat yhtäkkiä olla rakastuneet moniin tai kumpikin samoihin); mutta Nehljudov sitävastoin oli aina tosissaan vihanen, kun tehtiin viittauksia hänen rakkaudestansa erääseen punatukkaiseen.
Volodja ja Dubkov laskivat toisinaan hyväntahtoista pilaa omaisistansa: mutta Nehljudov kiivastui ylenmäärin, jos epäedulliselta puolelta arvosteltiin hänen tätiänsä, jota kohtaan hän tunsi jonkinlaista ylevää jumaloimista. Volodja ja Dubkov ajoivat toisinaan illallisen jälkeen jonnekin ilman Nehljudovia, ja sanoivat häntä neitseeksi.
Ruhtinas Nehljudov hämmästytti minua ensi näkemältä sekä puheellaan että ulkomuodollaan. Mutta vaikka meillä oli ajatustavassa paljon yhteistä, — taikka ehkä juuri senvuoksi, — ei hän herättänyt ensi näkemältä minussa suinkaan ystävyyttä.
Minua ei miellyttänyt hänen nopea vilkkuilemisensa, hänen luja äänensä, hänen ylpeä muotonsa, ja erittäinkin tuo täydellinen välinpitämättömyys, jota hän minua kohtaan osotti. Keskustellessamme teki usein tavattomasti mieleni vastustaa häntä; rangaistukseksi hänen ylpeydestään olisin tahtonut puhua hänet pussiin, todistaa hänelle, että olen viisas sittenkin, vaikkei hän olekaan minua huomaavinaan. Ujouteni kuitenkin esti minua siitä.
XXVI
KESKUSTELUJA.
Volodja virui jalat sohvalla ja pää käteen nojautuneena luki jotakin ranskalaista romaania, kun minä iltatuntien päätyttyä tavallisuuden mukaan tulin hänen huoneeseensa. Hän hetkeksi kohautti päätänsä katsahtaakseen minuun — tehden siis aivan yksinkertaisen ja luonnollisen liikkeen, — mutta se pani kuitenkin minut punastumaan. Minusta näytti, että hänen katseessaan oli kysymys: miksi olin tullut tänne, ja pään nopealla kumarruksella takasin entiseen asentoon hän tuntui tahtovan minulta salata tuon katseen merkitystä. Tämä taipumus panna arvoa yksinkertaisimpiinkin liikkeihin oli kuvaavana luonteeni piirteenä tällä iällä. Tulin pöydän ääreen ja myöskin otin kirjan käteeni; mutta ennen kuin aloin lukea, tulin ajatelleeksi, että oli oikeastaan naurettavaa ettemme puhu mitään, vaikkemme koko päivään olleet toisiamme nähneet.
— Kuules, aiotko olla kotona tänä iltana?
— En tiedä, kuinka niin?
— Muuten vaan, sanoin minä, ja huomattuani, ettei keskustelu ala sujua, otin kirjan ja rupesin lukemaan.
Merkillistä oli, että kahden kesken ollessamme saatoimme tuntikausia olla puhumatta keskenämme, mutta ei tarvinnut olla läsnä kuin aivan puhumatoinkin kolmas henkilö, niin Volodjan ja minun välillä saattoi syntyä mitä huvittavimpia ja monipuolisimpia keskusteluja. Oli kuin olisimme liian hyvin toisiamme tunteneet. Mutta tuntea toista liian paljon ja liian vähän on yhdellä tavalla esteenä lähestymiselle.
— Onko Volodja kotona? kuului etehisestä Dubkovin ääni.
— On, sanoi Volodja, laskien jalat sohvalta ja pannen kirjat pöydälle.
Dubkov ja Nehljudov astuivat sisälle päällysnutut yllä ja hatut päässä.
— No, lähdemmekö teatteriin, Volodja?
— Ei, ei minulla ole aikaa, vastasi Volodja punastuen.
— Mitä joutavia! lähdetään nyt vaan.
— Eihän minulla ole pilettiäkään.
— Pilettiä saa ovella niin paljon kuin haluaa.
— Odotas, tulen kohta takasin, vastasi Volodja vältellen ja läksi huoneesta olkaansa kohauttaen.
Tiesin, että Volodjan teki kovasti mieli lähteä teatteriin, johon Dubkov häntä pyysi, — että hän kieltäytyi ainoastaan rahan puutteen vuoksi, ja että hän nyt oli lähtenyt lainaamaan hovimestarilta viisi ruplaa ensi rahansaantiin asti.
— Päivää diplomaatti! sanoi Dubkov antaen minulle kättä.
Volodjan toverit sanoivat minua diplomaatiksi senvuoksi, että kerran päivällisen jälkeen mummo-vainaja oli heidän läsnä ollessaan ruvennut puhumaan meidän tulevaisuudestamme ja sanonut Volodjan antautuvan sotilasuralle, mutta että minun hän toivoi tulevan diplomaatiksi, joka on puettu mustaan frakkiin ja kammattu à la coq, mikä mummon mielestä oli diplomaattisen uran välttämätön ehto.
— Minne se Volodja meni? kysyi minulta Nehljudov.
— Enpä tiedä, vastasin minä ja punastuin sitä, että he varmaankin arvaavat syyn Volodjan lähtöön.
— Varmaan hänellä ei ollut rahaa! niinkö? lisäsi hän selittäen hymyni myöntämiseksi. — Ei minullakaan ole rahaa, tottapa sinulla on, Dubkov?
— Katsotaan, sanoi Dubkov vetäen esiin kukkaronsa ja tunnustellen hyvin tarkkaan siinä olevia muutamia pikkurahoja lyhykäisillä sormillaan. — Tuossa on viisi-kopekkainen, tuossa kaksikymmen-kopekkainen, ja muuten — (hän vihelsi)!
Samassa tuli Volodja sisälle.
— No? lähdetkö mukaan?
— En.
— Kuinka naurettava sinä olet! sanoi Nehljudov: — miksi et voi sanoa suoraan, ettei sinulla ole rahoja? Ota minun pilettini jos tahdot.
— Entä sinä itse?
— Hän lähtee serkkujen loosiin, sanoi Dubkov.
— Taikka en lähde ollenkaan.
— Mikset?
— Siksi että kuten tiedät en rakasta istua loosissa.
— Mikset?
— En vaan rakasta, minua hävettää.
— Taas tuota vanhaa lorua! en voi ymmärtää miksi sinua hävettää olla siellä missä kaikki ovat iloset sinun olemisestasi. Se on naurettavaa, mon cher.
— Minkä sille taitaa, si je suis timide! Ihan varmaan et ole kertaakaan eläessäsi punastunut, mutta minä punastun joka hetki vähimmistäkin syistä! sanoi hän punastuen tätäkin sanoessaan.
— Savez vous, d'où vient votre timidité?… d'un excès d'amour propre, mon cher, sanoi Dubkov isällisellä äänellä.
— Mikä ihmeen excès d'amour propre se olisi! vastasi Nehljudov, johon kalikka oli käynyt. — Päinvastoin, olen ujo siksi, että minulla on liian vähän amour propre; minusta näyttää, päinvastoin, että minun seurassani on tukala, ikävä… juuri senvuoksi…
— Pueppa nyt, Volodja! sanoi Dubkov käyden hänen olkapäihinsä ja riisuen häneltä takkia. — Ignat, tuo herralle vaatteet!
— Ja juuri senvuoksi minulle usein tapahtuu… jatkoi Nehljudov.
Mutta Dubkov ei enää kuunnellut häntä. "Tra-la-ta-ra-ra-la-la", alkoi hän laulaa.
— Et sinä niin vähällä pääse, sanoi Nehljudov: — minä todistan sinulle, ettei ujous lainkaan seuraa itserakkaudesta.
— Todistat sillä että tulet mukaan, et muuten.
— Johan sanoin, etten tule.
— No niin jää sitten tänne ja todista diplomaatille; hän kertoo meille, kun palaamme.
— Todistan kuin todistankin, väitti Nehljudov lapsekkaan itsepintaisesti: — kunhan vaan palaatte pian.
— Mitä sanotte: olenko minä itserakas? sanoi hän istuutuen viereeni heidän lähdettyään.
Vaikka minulla olikin valmis mielipide, hätäännyin tästä odottamattomasta kysymyksestä siihen määrään, etten pitkään aikaan voinut vastata hänelle.
— Luullakseni olette, sanoin minä tuntien kuinka ääneni vapisee ja kuinka punastun ajatellessani, että nyt on aika tullut minun hänelle todistaa olevani viisas: — luullakseni jokainen ihminen on itserakas, ja mitä ihminen tehneekin hän tekee kaikki itserakkaudesta.
— Mikä siis on mielestänne itserakkaus? sanoi Nehljudov hymyillen vähän ylenkatseellisesti, kuten minusta näytti.
— Itserakkaus, sanoin minä, — on vakaumus siitä, että minä olen parempi ja viisaampi kaikkia muita.
— Mutta miten voisivat kaikki olla semmoisessa luulossa.
— En tiedä onko se oikein vai väärin, mutta sitä ei kukaan muu tunnusta; olen vakuutettu, että minä olen viisaampi kuin kukaan muu maailmassa, ja olen myös varma siitä, että tekin olette samasta asiasta vakuutettu itsenne suhteen.
— Ei, minä sanon itsestäni ensimäiseksi, että olen tavannut ihmisiä, joita pidän itseäni viisaampina, sanoi Nehljudov.
— Se on mahdotonta, vastasin minä varmasti.
— Oletteko todellakin sitä mieltä? sanoi Nehljudov tarkasti tähystellen minua.
— Ihan varmaan, vastasin minä.
Ja samassa juolahti mieleeni ajatus, jonka heti paikalla lausuinkin.
— Minä todistan sen teille. Miksi rakastamme itseämme enemmän kuin muita?… Siksi, että pidämme itseämme muita parempina, enemmän rakastettavina. Jos me pitäisimme muita itseämme parempina, niin me myös muita rakastaisimme enemmän kuin itseämme, mutta eihän semmoista koskaan tapahdu. Tai jos tapahtuukin, niin olen sittenkin oikeassa, lisäsin minä, itseeni tyytyväisenä hymyillen.
Nehljudov oli hetken aikaa vaiti.
— Enpä olisi todellakaan luullut, että olette niin viisas! sanoi hän minulle niin hyväntahtoisesti ja miellyttävästi hymyillen, että yhtäkkiä tuntui kuin olisin ollut tavattoman onnellinen.
Kehuminen vaikuttaa niin valtavasti ihmisen mieleen, että sen suloisessa ilmakehässä tuntui todellakin kuin olisin tullut entistä paljon viisaammaksi ja ajatuksia alkoi toinen toisensa perästä hirveän nopeasti tulvata päähäni. Itserakkaudesta me huomaamattamme siirryimme keskustelemaan yleensä rakkaudesta, ja tuosta aineesta riitti keskusteluja pohjattomiin. Vaikka meidän keskustelumme syrjäisestä olisivat voineet näyttää kokonaan järjettömiltä — ja hyvinhän ne olivatkin epäselvät ja yksipuoliset, — niin oli niillä meidän mielestämme kuitenkin suuri merkitys. Sielumme olivat niin yhdensointuisiksi soinnutetut, että vähinkin kosketus toisen soittimelle kajahutti samaa soitinta toisessa. Me nautimme juuri tuosta eri kielien yhteissoinnista, ja koskettelimme niitä tahallamme keskusteluissa. Meistä näytti, ettei riitä sanoja eikä aikaa ilmaistaksemme toisillemme kaikkia niitä ajatuksia, jotka pyrkivät esille.
XXVII
YSTÄVYYDEN ALKU.
Siitä pitäen muodostui minun ja Dmitri Nehljudovin välille vähän kummalliset, mutta silti erittäin miellyttävät suhteet. Muitten läsnä ollessa hän ei kääntänyt minuun melkein mitään huomiota; mutta heti kun satuimme yhtymään kahden kesken, istuuduimme johonkin kodikkaaseen sopukkaan, aloimme keskustella, unohdimme kaikki, emmekä huomanneet kuinka aika lentää.
Me keskustelimme sekä tulevasta elämästä että taiteesta, virkapalveluksesta, avioliitosta, lasten kasvatuksesta, eikä mieleemme milloinkaan juolahtanut, että kaikki mistä puhelimme oli hirveän joutavaa. Varmaankaan se siitä syystä ei juolahtanut mieleemme, että tuo joutavuus oli viisasta ja suloista joutavuutta; ja nuorena sitä vielä antaa arvoa viisaudelle ja uskoo siihen. Nuoruudessa ovat kaikki sielun voimat suunnatut tulevaisuutta kohden; tuo tulevaisuus näyttäytyy monipuolisissa ja ihanissa muodoissa semmoisten toiveiden valaisemana, jotka eivät perustu menneisyyden kokemukseen, vaan kuviteltuun onnen mahdollisuuteen; ja yksistään vaan ymmärretyt, yhteisiksi tunnetut tulevaisuuden haaveet tuottavat jo semmoisinaankin todellista onnea tällä iällä. Metafyysillisissä keskusteluissa, jotka olivat välillämme tavallisimmat, minä erittäin rakastin sitä hetkeä, jolloin ajatukset alkoivat yhä nopeammin seurata toinen toistaan, ja tullen yhä enemmän abstraktisiksi muuttuivat vihdoin niin epäselviksi, ettei tuntunut olevan mitään mahdollisuutta lausua niitä, jolloin tuli lausuneeksi ihan toista kuin ajatteli. Rakastin sitä hetkeä, jolloin kohoten yhä ylemmäs ja ylemmäs ajattelemisen alalla yhtäkkiä saavutti sen koko äärettömyyden ja tunsi siis mahdottomuuden mennä kauemmas.
Kerran pääsiäisenä Nehljudov oli niin kokonaan kaikellaisiin huvituksiin antautunut, ettei kertaakaan puhellut kanssani, vaikka kävi useasti päiväänsä meillä, ja tuo loukkasi minua siihen määrään, että hän uudestaan näytti minusta ylpeältä ja epämiellyttävältä ihmiseltä. Odotin vaan tilaisuutta osottaa hänelle, etten pane vähintäkään arvoa hänen seuraansa ja ettei minulla ole mitään erikoista kiintymystä häneen.
Ensi kerran kun hän laskiaisen jälkeen taas tahtoi virittää keskustelun välillemme, minä sanoin, että täytyy muka lukea läksyjä, ja menin yläkertaan; mutta neljänneksen tunnin kuluttua joku aukasi luokkahuoneen oven, ja Nehljudov lähestyi minua.
— Häiritsenkö? kysyi hän.
— Ette, vastasin minä, vaikka olisin tahtonut sanoa, että minulla todella oli työtä.
— Miksi siis läksitte Volodjan luota? Emmehän ole pitkään aikaan jutelleet keskenämme. Mutta minä olen siihen jo niin tottunut, että tuntuu ikäänkuin jotakin puuttuisi.
Harmini meni siinä silmänräpäyksessä ohitse ja Dmitri muuttui minusta jälleen samaksi hyväksi ja herttaiseksi mieheksi.
— Te varmaankin tiedätte miksi läksin? sanoin minä.
— Saattaa olla, vastasi hän istuutuen viereeni: — mutta jos lähimaille arvaankin, niin en kuitenkaan voi sitä sanoa, jotavastoin te voitte, sanoi hän.
Minä sanonkin: — läksin senvuoksi, että olin suuttunut teihin… en suuttunut, mutta minua harmitti. Sanalla sanoen: pelkään aina, että te halveksitte minua sen johdosta, että olen vielä näin nuori.
— Tiedättekö miksi olemme niin lähestyneet toisiamme? sanoi hän hyväsydämmisellä ja viisaalla katseella vastaten minun tunnustukseeni: — miksi pidän teistä enemmän kuin niistä ihmisistä, jotka ovat minulle tutumpia ja joiden kanssa olen enemmän tekemisissä? Äsken se minulle selvisi. Teillä on merkillinen ja harvinainen ominaisuus — avosydämmisyys.
— Niin, minä puhun aina juuri niitä asioita, joita hävettää tunnustaa, vahvistin minä: — mutta ainoastaan niille, joihin luotan.
— Niinpä kyllä, mutta luottaakseen toiseen täytyy olla hänen kanssaan täydellinen ystävä; me emme kuitenkaan vielä ole teidän kanssanne ystävyksiä, Nicolas; muistatteko mitä puhuimme ystävyydestä: ollakseen todellinen ystävä, täytyy luottaa toisiinsa.
— Luottaa siihen, että sitä minkä teille sanon, sitä ette kellekään ilmaise, sanoin minä. — Mutta juuri kaikkein tärkeimpiä ja mieltäkiinnittävimpiä ajatuksia me emme millään ehdolla sano toinen toisillemme.
Ja mitä inhottavia ajatuksia! niin alhaisia ajatuksia, että jos olisimme tienneet joskus pitävän tunnustaa ne omiksemme, niin emme olisi koskaan uskaltaneet niitä ajatella.
— Tiedättekö mikä ehdotus tuli päähäni, Nicolas? lisäsi hän nousten tuolilta ja hymähdellen hieroen käsiään yhteen. — Tehkäämme se, ja te tulette näkemään kuinka hyödyllistä se on oleva meille kummallekin: päätetään, että tulemme tunnustamaan toisillemme kaikki. Me tutustumme perin pohjin toisiimme, eikä meitä enää hävetä; mutta ettemme tarvitsisi pelätä syrjäisiä, päättäkäämme ettemme koskaan emmekä kenellekään puhu toisistamme. Tehkäämme niin.
Ja me todellakin teimme niin. Mitä siitä seurasi, sen kerron vasta.
Kirjailija Karr on sanonut, että jokaisessa ystävyydessä on kaksi puolta: toinen rakastaa, toinen sallii rakastaa, toinen suutelee, toinen asettaa poskensa suudeltavaksi. Tuo on ihan oikein; ja meidän ystävyydessämme minä suutelin, mutta Dmitri asetti poskensa suudeltavaksi; vaikka tosin kyllä hänkin oli valmis minua suutelemaan. Me rakastimme tasaisesti, sillä molemmin puolin tunsimme ja kunnioitimme toisiamme: mutta tuo ei estänyt hänen vaikuttamasta minuun, ja minun alistumasta hänen vaikutukseensa.
On itsestään selvää, että Nehljudovin vaikutuksen alaisena minä ehdottomasti omistin myöskin hänen ajatussuuntansa, jossa oli pääasiana hyve-ihanteen innokas jumaloiminen, ja vakaumus, että ihmisen tarkotus on alituisesti täydellisentyä. Koko ihmiskunnan parantaminen, kaikkien inhimillisten paheiden ja onnettomuuksien poistaminen tuntui silloin helposti toimeenpantavalta asialta, — hyvin helpolta ja yksinkertaiselta näytti myöskin oman itsensä parantaminen, kaikkien hyveiden omistaminen ja onnelliseksi tuleminen…
Vaikka, — jumala yksin tietää, olivatko nuo nuoruuden jalot haaveet niinkään naurettavia, ja kuka on siihen syypää, etteivät ne toteutuneet…