NUORUUS

I

MITÄ PIDÄN NUORUUTENI ALKUNA.

Olen sanonut, että ystävyyteni Dmitrin kanssa antoi minulle uuden käsityksen elämästä, sen tarkotuksesta ja suhteista. Tämän käsityksen ytimenä oli vakaumus, että ihmisen on määrä pyrkiä siveelliseen täydellisentymiseen, ja että tämä täydellisentyminen on helppo, mahdollinen ja ikuisesti jatkuva. Mutta tähän asti olin ainoastaan nauttinut uusien ajatusten tulvasta, jotka uusi katsantokantani synnytti, — nauttinut myös loistavien tulevaisuuden tuumien tekemisestä; elämäni sitävastoin kulki yhä samaa pikkumaisuuden, hajanaisuuden ja työttömyyden menoa.

Ne jalot, ylevät ajatukset, joista keskustelimme jumaloimani ystävän, Dmitrin kanssa, miellyttivät enää ainoastaan ymmärrystäni, vaan ei tunnettani. Mutta sitten eräänä hetkenä nuo ajatukset tulivat mieleeni niin tuoreina ja niin voimakkaana siveellisenä ilmestyksenä, että todella säikähdin huomatessani kuinka paljon aikaa olin turhaan kadottanut, ja tahdoin heti samasta sekunnista alkaen ruveta sovittamaan ihanteita elämääni, lujasti päättäen olla koskaan enää luopumatta niistä.

Ja siitäpä ajasta katson nuoruuteni alkaneen. Siihen aikaan olin täyttämässä kuusitoista vuotta. Kotiopettajat yhä kävivät luonani; St Jérôme piti lukujani silmällä, ja minä vastoin tahtoani, haluttomasti valmistuin yliopistoon. Milloin en lukenut, oli toimenani hajanainen haaveilu ja mietiskely yksinäisyydessä, voimistelu — tullakseni maailman vahvimmaksi mieheksi, — vetelehtiminen pitkin kaikkia huoneita ilman mitään määrää, erittäinkin piikain käytävässä, ja peiliin katseleminen, jonka luota tosin aina läksin allapäin ja inhollakin. Ulkomuotoni oli — siitä tulin yhä varmemmaksi — ruma, enkä voinut lohduttaa itseäni edes tavallisimmilla lohdutuksilla, joita ihmisillä on semmoisissa tapauksissa tarjona. En voinut sanoa kasvojani paljon puhuviksi, viisaan tai jalosukuisen näköisiksi. Mitään "puhuvaa" ei niissä ollut, vaan piirteet olivat mitä tavallisimmat, raa'at ja pahannäköiset; silmät olivat pienet, harmaat, erittäinkin silloin kuin katselin itseäni peiliin, — pikemmin tyhmät kuin ymmärtäväiset. Miehekästä oli minussa vieläkin vähemmän; vaikka kasvultani en ollut pieni ja ikääni nähden sangen voimakas, kaikki kasvojen piirteet olivat pehmeät, veltot, epämääräiset. Samoin ei ollut edes mitään jalosukuista kasvoissani; päinvastoin ne olivat semmoiset kuin yksinkertaisella moukalla, aivan yhtä suuret kädetkin ja jalat; ja tuo tuntui minusta siihen aikaan sangen häpeälliseltä.

II

KEVÄT.

Sinä vuonna kuin tulin ylioppilaaksi sattui pääsiäinen hyvin myöhään, miltei toukokuun alkuun, joten tutkinnot olivat määrätyt Tuomaan viikoksi heti pääsiäisen jälkeen, ja piinaviikkona minun oli sekä paastoominen että lopullisesti valmistuminen tutkintoihin.

Märän lumirännän jälkeen, josta Karl Ivanovitsh aikoinaan sanoi että "poika oli tullut isäänsä noutamaan", oli sää jo kolmen päivän aikana lämmin ja kirkas. Kaduilla ei näkynyt enää lumen hituistakaan, vaan sen likanen taikina vaihtui märän kiiltävään katuun ja kiirehtiviin rännipuroihin. Katoillakin päivänen sulatteli jo viimeisiä jäännöksiä, aitauksen takana olevissa puissa alkoivat lehtien nuput jo paisua, pihalla oli tunkion ohi kulkeva talliin vievä polku jo kuivana, ja portaiden edessä kivien välissä viherteli sammalruohoa. Oli tuo erikoinen kevään kevät, joka voimakkaimmin vaikuttaa ihmismieleen: kirkasta, kaikkialla loistelevaa, ei kuumaa auringonpaistetta, puroja, päiviä, tuoksuvaa tuoreutta ilmassa ja pitkiä läpinäkyviä pilviä hennonheleällä sinitaivaalla. En tiedä syytä, mutta minusta näyttää, että suuressa kaupungissa on kevään ensimäisellä heräämisellä vielä tuntuvampi ja voimakkaampi vaikutus mieleen kuin maalla ollessa, — tosin näkee vähemmän kuin ollen luonnon helmassa, mutta sitä enemmän aavistaa. Minä seisoin ikkunan luona, jonka kaksoislasien läpi aamu-aurinko heitti permannolle tomuisen valovirran. Olin luokkahuoneessa, johon olin äärettömästi kyllästynyt, ja ratkaisin mustalla taululla jotakin pitkää algebrallista yhtälöä. Toisessa kädessäni minulla oli kulunut Frankerin "Algebra", toisessa pieni liitupalanen, jolla olin jo tahrannut molemmat käteni, kasvoni ja kyynäspääni. Nikolai, esiliinassa, hihat ylös käärittyinä, naputteli pihdeillä pois kittiä ja veti nauloja siitä ikkunasta, joka avautui puutarhaan päin. Hänen toimensa ja siitä syntyvä koputus eksyttivät huomiotani. Sitäpaitsi olin perin huonolla, tyytymättömällä tuulella. Ei minulle mikään oikein luonnistunut: jo laskuni alussa tein virheen, joten oli alkaminen uudestaan, olin kahdesti pudottanut liituni, tunsin kasvoni ja käteni tahrautuneiksi, pyyhin oli joutunut kateisiin. Nikolain askartelemisesta syntyvä melu kidutti kipeästi hermojani. Teki mieli kiukustua ja torua, minä viskasin liidun ja algebran pois ja aloin kävellä edestakasin huoneessa. Silloin muistin, että meidän oli nyt meneminen ripille ja että siis oli välttäminen kaikkea pahuutta; ja yhtäkkiä minuun tuli omituinen nöyryyden mieliala ja minä tulin Nikolain luo.

— Annappas kun autan sinua, Nikolai, sanoin minä, laittaen ääneni mahdollisimman nöyräksi; ajatus, että menettelen hyvin, kun voitin harmini ja autan häntä, saattoi minut vielä nöyrääkin nöyremmäksi.

Kitti oli jo irti naputettu, naulat poistetut; mutta vaikka Nikolai kaikin voimin kiskoi säpeistä, eivät ikkunakehykset sittenkään heltineet irti.

"Jos kehys nyt irtaantuu, kun minä vedän, niin se merkitsee, että on synti jatkaa lukua ja minä lakkaan." Kehys liikahti toiselta syrjältä ja irtaantui.

— Mihin se on vietävä? kysyin minä.

— Antakaahan olla, kyllä minä tässä tulen toimeen, vastasi Nikolai nähtävästi kummastuneena ja arvattavasti tyytymättömänä innostukseeni: — niitä ei saa sekottaa, ne ovat minulla siellä vintikopukassa numerojärjestyksessä.

— Minä merkitsen sen, sanoin minä nostaen kehystä.

Vaikka kopukka olisi ollut parin virstan päässä ja kehys kahta painavampi, olisin minä ollut luullakseni hyvin tyytyväinen. Minun teki mieli näännyttää itseäni palvelemalla Nikolaita. Kun palasin, olivat tiilikivipalaset ja suolatötteröt jo siirretyt ikkunanrinnalle ja Nikolai pyyhki siivellä hiekkaa ja uneliaita kärpäsiä ulos ikkunasta. Tuore, tuoksuva ilma oli jo täyttänyt huoneen. Kaupungista päin kuului liikkeen melua ja puutarhasta varpusten viserrystä.

Kaikki esineet olivat kirkkaassa valaistuksessa, huone sai iloisen ilmeen, kevyt kevättuuli löylytteli algebrani lehtiä ja hiuksia Nikolain päässä. Minä tulin ikkunan ääreen, istuin siihen puutarhaan päin kumartuneena ja vaivuin mietteihin.

Jokin uusi, tavattoman voimakas ja viehättävä tunne oli äkkiä mieleni vallannut. Märkä maa, jonka päällä paikotellen pisti esiin ruohon viherjät neulat, päivän paisteessa kimeltävät vesipurot, joissa pienet sorakivet ja lastut liikahtelivat, punertuneet sireenipensaan raipat paisuneine lehtinuppuineen siinä ihan ikkunan alla, puuhailevien lintujen piiperrys pensaikossa, sulavasta lumesta märkä mustahtava aita, ja erittäinkin tuo tuoksuva, kostea ilma ja ilonen auringonpaiste, — se kaikki kertoi minulle selvän selvästi jostakin uudesta, ihanasta, jota tosin en pysty kuvaamaan semmoisena, kuin se todella oli, vaan ainoastaan semmoisena kuin sen käsitin, ja joka kaikki minulle puhui kauneudesta, onnesta ja hyveestä, puhui, että nuo kolme ovat mahdolliset ja helpot toteuttaa, että ne kuuluvat yhteen, jopa niinkin, että kauneus, onni ja hyve ovat oikeastaan kaikki yhtä ja samaa. "Miten saatoin ennen olla ymmärtämättä tätä asiaa, miten paha olinkaan ennen ollut, ja miten hyväksi ja onnelliseksi olenkaan tulevaisuudessa tuleva!" sanoin itsekseni: — "pitää nyt vaan pian, pian, tällä hetkellä muuttua toiseksi ihmiseksi ja alkaa uutta elämää." Tästä huolimatta minä kuitenkin istuin kauan aikaa ikkunalla miettien ja mitään tekemättä. Onko ehkä lukija sattunut joskus nukahtamaan sumuisen ja sateisen sään aikana ja, herättyään vasta päivän laskiessa, avaamaan silmänsä ja akkunan levenevästä neliöstä, valkosen uudinharson läpi, joka ristivedosta pullistuneena lyö ikkunalautaan, näkemään sateesta märän maan, lehmusalean punervansinisen varjopuolen ja kostean puutarhakäytävän, jota auringon vinot säteet kirkkaasti valaisevat — yhtäkkiä kuulemaan puutarhan lintujen iloisesti elämöivää laulua ja näkemään akkuna-aukossa keijuvaa hyttysparvea, tuntemaan sateenjälkeisen ilman tuoksua ja ajattelemaan: "kuinka olenkaan tainnut nukkua tämmöisen illan yli!" sekä sitten kiiruhtanut puutarhaan nauttiakseen siellä elämästä? Jos semmoista on sattunut niin ei tarvitse tarkemmin kuvata sitä voimakasta sielullista tunnetta, jota tähän aikaan sain kokea.

III

MIETTEITÄ.

"Nyt minä olen menevä ripille ja puhdistun kaikista synneistäni", ajattelin: "enkä ole enää koskaan syntiä tekevä… (Tässä muistelin kaikkia niitä syntejä, jotka minua enin vaivasivat). Tahdon tästä lähin joka sunnuntai välttämättä käydä kirkossa, ja sieltä palattuani luen vielä tunnin ajan Evankeliumia, sitten jaan tietysti köyhille osan (kymmenyksen) eli puolikolmatta ruplaa siitä 100-ruplasesta, jonka tulen saamaan joka kuukausi yliopistoon päästyäni, ja olen sen tekevä niin, ettei kukaan saa tietää, enkä anna kerjäläisille ylimalkaisesti, vaan haen käsiini semmoisia köyhiä, orpoja tai mummoja, joista ei muuten mitään tiedetä.

"Minulla tulee olemaan oma huoneeni (luultavasti St. Jérômen entinen) ja minä aijon itse sitä siivota ja pitää ihmeteltävän puhtaana; palvelijaani en pakota mitään minulle itselleni tekemään. Hän on yhtä hyvä kuin minäkin. Sitten rupean käymään yliopistossa aina jalkasin (mutta jos saan ajoneuvot, niin myyn ne ja erotan nekin rahat köyhien varalle), ja yleensä tulen tarkasti täyttämään kaikki (— mitä tämä 'kaikki' oli, sitä en mitenkään olisi silloin voinut selittää, mutta elävästi tunsin tarkottavani sillä järkevää, siveellistä, moitteetonta elämää). — Kirjotan muistiin kaikki luennot ja luen päälliseksi aineita eteenpäin, joten ensi kurssilla tulen olemaan ensimäinen, ja kirjotan väitöskirjan; toisella kurssilla olen edeltäpäin kaikki tietävä, niin että minä voidaan suoraan siirtää kolmannelle kurssille, joten siis 18-vuotiaana lopetan luvut ensimäisenä kandidaattina ja kahdella kultamitalilla palkittuna; — sitten suoritan maisteritutkinnon, sitten tohtoritutkinnon ja tulen Venäjän etevimmäksi tiedemieheksi… ja miksi en voisi olla Europankin etevin tiedemies." Entä vielä sitten? kysyin itseltäni, — mutta nyt huomasin, että nuo mietteet olivat ylpeyttä, syntiä, joka on vielä tänä iltana tunnustettava papille, ja palasin siis takasin mietteitteni alkupäähän. "Valmistuakseni luentoihin rupean käymään jalkasin Varpusvuorten kävelypuistoon; valitsen siellä itselleni paikan jonkun puun juurella ja luen luentoni: joskus otan evästäkin mukaani, juustoa tai piirakaisen Pedottin leipomosta, tai muuta. Levähdettyäni rupean lukemaan jotakin hyvää kirjaa tai piirustelen näköaloja tai soittelen jollakin soittokoneella (aijoin välttämättä oppia huilua soittamaan). Sitten on tietysti myös hän kävelevä Varpusvuorilla, ja joskus hän lähestyy ja kysyy minulta: kuka minä oikeastaan olen? Minä katsahdan häneen noin vähän surunvoittoisesti ja sanon olevani erään papin poika ja olevani onnellinen ainoastaan täällä, missä voin olla yksin, ypö yksin. Hän tarjoo minulle kätensä, sanoo jotakin ja istuu viereeni. Niin me yhdymme siellä joka päivä, muutumme ikiystäviksi ja minä olen suuteleva häntä… Ei, se ei ole hyvä. Päinvastoin tästä päivästä pitäen en aijo katsoa naisiin. En milloinkaan enää mene piikain puolelle, koetanpa olla menemättä edes ohikaan; ja kun kolmen vuoden kuluttua pääsen holhuunalaisuudesta, niin menen tietysti heti naimisiin. — Rupean alituiseen voimistelemaan ja harjottamaan sopivia liikkeitä, niin että kahdenkymmenen ikäisenä olen väkevämpi kuin kukaan. Ensimäisenä päivänä pitelen puoli puutaa viisi minuttia ojennetuin käsin, toisena päivänä kaksikymmentäyksi naulaa, kolmantena kaksikymmentäkaksi naulaa ja niin edespäin, kunnes pitelen neljä puutaa kummassakin kädessäni, jolloin siis olen väkevämpi kuin kukaan talossamme; ja kun sitten joku saa päähänsä loukata minua tai lausua jotain alentavaa hänestä, minä käyn kiinni noin yksinkertaisesti vaan rinnuksiin, nostan miehen sylen verran maasta yhdellä kädellä ja vaan pitelen häntä siinä, että voimani tuntisi, ja annan sitten mennä; mutta ei tuokaan oikeastaan ole hyvä: — ei, en tietysti tee hänelle mitään pahaa, vaan ainoastaan todistan olevani…"

Älköön moitittako minua siitä, että nuoruuteni mietteet olivat yhtä lapsekkaat kuin lapsuuden ja poikaijän mietteet. Olen varma siitä, että jos kohtalo antaa minun elää hyvin vanhaksi ja tämä kertomus saavuttaa minun ikäni, niin vielä seitsenkymmenvuotisena ukkona olen ajatteleva yhtä mahdottoman lapsellisesti kuin nytkin. Olen haaveksiva jostakin ihanasta Mariasta, joka rakastuu minuun, hampaattomaan vanhukseen, aivan kuin kerran rakastui Maseppaan; siitä, kuinka heikkopäinen poikani pääsee äkkiä ministeriksi, tai siitä, kuinka minulla kerran on oleva miljoonien omaisuus. Olen varma, ettei löydy yhtäkään ihmisolentoa, jolla ei olisi tätä siunattua lohduttavaa haaveilemisen taipumusta. Mutta lukuunottamatta tuota haaveiden mahdottomuutta, ja niiden taikamaisuutta, mitkä ominaisuudet ovat yleisiä kaikille haaveille, voi haaveilla olla kylläkin erilainen luonne eri ihmisiin ja ikiin nähden. Siihen ikäkauteen, johon poika-ikäni katson päättyvän ja nuoruuteni alkavan, oli haaveitteni pohjana neljä tunnetta: rakkaus häneen, ajatuksissa väikkyvään naiseen, josta aina samalla tavalla haaveilin ja jota lakkaamatta odotin jossakin tapaavani. Tämä hän oli vähäksi osaksi Sonitshka, vähäksi osaksi Masha, Vasilin vaimo, silloin kuin se pesee pyykkiä punkassa, ja vähäksi osaksi se nainen, jota jo kauan sitten olin nähnyt teatterissa meidän aitiomme viereisessä aitiossa, ja jonka valkoisella kaulalla oli ollut jalokiviä. — Toinen tunne oli rakkauden rakastaminen. Halutti, että kaikki olisivat minua tunteneet ja rakastaneet. Halutti sanoa nimeni: Nikolai Irtenjev, ja että kaikki olisivat siitä uutisesta ihastuneet, tulleet ympärilleni ja kiittäneet jostakin asiasta. — Kolmas tunne oli jonkun tavattoman, kunniata tuottavan onnen toivo. Tämä toivo oli niin voimakas ja sitkeä, että se lähestyi mielipuolisuutta. Olin niin vakuutettu siitä, että aivan pian, jonkun erikoisen sattuman nojalla tulen äkkiä maailman rikkaimmaksi ja kuuluisimmaksi mieheksi, että alituiseen levottomasti odotin tapahtuvaksi jotain ihmeen tapaista. Joka hetki odotin, että nyt, nyt se alkaa ja että minä heti saavutan kaiken mitä ihminen suinkin voi haluta, ja senvuoksi aina kaikkialla pidin kiirettä, siinä luulossa, että se ehkä jo on alkamassa siellä missä minua ei ole. — Neljäs ja tärkein tunne oli inho omaan itseeni, ja katumus, mutta se katumus oli siihen määrään sulautunut onnentoivoon, ettei siinä itsessään ollut mitään surullista. Näytti niin helpolta ja luonnolliselta irrottautua koko entisyydestäni, muuttaa, muodostaa toiseksi kaikki se, mikä oli tähän asti ollut, ja alkaa elämä kaikissa sen suhteissa aivan uudestaan, että entisyys ei painanut eikä sitonut minua. Päinvastoin melkein nautin inhostani entisyyteen ja koetin kuvailla sitä mustemmaksi kuin se olikaan. Mitä mustempi oli muistojen piiri, sitä puhtaampana ja valoisampana esiintyi nykyisyyden piste ja sitä kirkkaampina säteilivät tulevaisuuden vesikaarivärit. Tämä katumuksen ääni ja täydellisentymyksen intohimoinen halu olikin pääasiallinen sieluntilani puheenalaisena kehityskautena, ja siitäpä saikin pohjansa minun uusi katsantotapani sekä itseeni, ihmisiin, että maailmaan. Siunattu, autuas ääni, sinä, joka niin monta kertaa niinä surullisina hetkinä, jolloin sielu vaieten alistui elämän vääryydelle ja siveettömyydelle, äkkiä rohkeasti nousit kaikkea valhetta vastaan, vihamielisesti paljastit entisyyden ja rakkauteen kehottaen viittasit tuohon kirkkaaseen nykyisyyden pisteeseen lupaillen onnea ja menestystä tulevaisuudessa, — sinä siunattu ja autuas ääni! Onko mahdollista, että joskus lakkaat kuulumasta?

IV

PERHEPIIRIMME.

Isä oli tänä talvena ani harvoin kotosalla. Mutta sen sijaan, kun kerran sattui kotona olemaan, oli mitä iloisimmalla tuulella, rämisytti pianoa soitellen lempikappaleitaan, teki imeliä silmäyksiä ja keksi sukkeluuksia kaikkien meidän ja Mimmin kustannuksella, kuten esimerkiksi: että Grusiniläinen prinssi muka oli ollut yhteisluistelussa, nähnyt siellä Mimmin ja rakastunut niin, että oli heti jättänyt avioerohakemuksensa Synodiin; — että minä muka olen määrätty Wienin lähettilään apulaiseksi, — ja hän ilmotti meille nuo uutiset aivan totisin kasvoin; — säikytteli Katinkaa hämähäkeillä, joita Katinka hyvin pelkäsi; osotti suurta ystävyyttä toverejamme Dubkovia ja Nehljudovia kohtaan, ja alituisesti kertoi meille ja muille ensi vuoden tuumistansa. Vaikka nämä tuumat joka päivä vaihtelivatkin ja olivat keskenään ristiriitaiset, ne olivat kuitenkin niin viehättäviä, että me niitä sanaakaan hiiskumatta kuuntelimme ja Ljubotshka katseli räpäyttämättä silmää suoraan papan suuhun, ettei vaan yksikään sana olisi päässyt hukkaan menemään. Isä suunnitteli milloin jättävänsä meidät Moskovaan yliopistoon ja itse lähtevänsä Ljubotshkan kanssa kahdeksi vuodeksi Italiaan, milloin ostavansa maatilan Krimin etelärannalla ja matkustavansa sinne joka kesäksi, milloin muuttavansa koko perheineen Pietariin j.n.e. Mutta paitsi tätä yleistä ilomielisvyttä tapahtui isässä viime aikoina vielä toinen muutos, joka suuresti ihmetytti minua. Hän teetti itselleen uuden uutukaisen, olivinvärisen puvun, muodikkaat housut ja pitkän turkkipalttoon, joka erinomaisesti sopi hänelle, ja hänestä tuoksahteli usein hajuvedelle, kun hän ajoi vieraisiin ja erittäinkin muutaman naisen luo, jonka nimeä Mimmi ei voinut huokaamatta mainita. Mimmi teki tällöin naaman, josta selvästi saattoi lukea ajatuksen: "Orpo parat! Onneton intohimo! Hyvä, ettei häntä enää ole" j.n.e. Nikolailta sain tietää — sillä isä ei meille milloinkaan puhunut korttipelistään, — että hän oli tämän talven kuluessa voittanut hyvin paljon, pistänyt rahat lainauspankkiin ja keväämmällä kieltäytynyt enää pelaamasta. Luultavasti tästä syystä, — kun hän pelkäsi, ettei voisi päätöstänsä pitää, — hän tahtoi pian päästä maalle. Hän oli päättänyt, odottamatta minun pääsöäni ylioppilaaksi, heti pääsiäisen jälkeen matkustaa tyttöjen kanssa Petrovskin maatilalle, jonne meidän oli Volodjan kanssa myöhemmin saapuminen.

Volodja oli koko talven kevääseen asti erottamattomassa yhteydessä Dubkovin kanssa (jotavastoin Dmitrin kanssa he alkoivat vähitellen kylmentyä). Mikäli saatoin päättää kuulemistani kertomuksista oli heidän ainaisena päähuvituksenansa sampanjan juominen ja ajeleminen erään neidin ikkunain ohi, johon neitiin olivat nähtävästi molemmat rakastuneet. Myöskin he tanssivat vis-à-vis, ei kuitenkaan enää lasten, vaan nyt jo oikeissa aikaihmisten iltamissa. Tämä viimeinen asianhaara suuresti edensi Volodjaa ja minua toisistamme, vaikka me kyllä toisiamme rakastimme. Liian suuri tuntui erotus olevan kotiopettajien edessä lukevan pojan ja oikeissa iltamissa käyvän herran välillä, — jotta olisimme tulleet ajatuksia keskenämme vaihtaneeksi. Katinka oli jo aivan suuri, luki paljon romaaneja, eikä semmoinen ajatus, että hän pian menisi miehelään, enää tuntunut minusta pilalta; mutta vaikka Volodjakin oli suuri, eivät he kuitenkaan pitäneet yhtä, vaan päinvastoin näyttivät ikäänkuin ylenkatsovan toisiansa. Katinkan ollessa kotona ei häntä yleensä huvittanut mikään muu kuin romaanien lukeminen ja hänen oli aina ikävä; mutta kun meille sattui vieraita herroja, niin Katinka heti elpyi ja rupesi sangen miellyttäväksi, sekä teki silmillänsä semmoista, josta en minä ainakaan voinut ymmärtää mitä se sillä tahtoi ilmaista. Vasta myöhemmin, kun olin Katinkan kuullut kerran sanovan, että ainoa neidolle luvallinen koketeeraus on se mikä tapahtuu silmillä, saatoin löytää selityksen noille kummallisen luonnottomille silmäin mulkouksille, jotka eivät kuitenkaan näyttäneet muita lainkaan kummastuttavan. Ljubotshkakin oli jo alkanut käyttää melkein täysipitkää hametta, niin että hänen hanhenjalkansa olivat melkein kokonaan näkymättömissä, mutta yhtäläinen itkupussi hän oli kuin ennenkin. Nyt hän ei enää haaveksinut mennä husaarin kanssa naimisiin, vaan laulajan tai soittoniekan ja siinä tarkotuksessa kovasti harrasti soitantoa. St. Jérôme, joka, tietäen jäävänsä meille enää ainoastaan tutkintojeni suoritukseen asti, oli hankkinut itselleen paikan erään kreivin luona, alkoi siitä lähtien ikäänkuin ylenkatseellisesti kohdella kotolaisiamme. Hän oli ani harvoin kotosalla, oli ruvennut polttamaan paperosseja, jotka siihen aikaan olivat ainoastaan suurimpien keikarien ylellisyyttä, sekä vihelteli alituiseen joitakin kevytmielisiä pätkiä.

Mimmi oli käynyt päivä päivältä yhä katkerammaksi. Siitä pitäen kuin me kaikki aloimme kasvaa suuriksi hän ei näyttänyt enää odottavan keltään eikä mistään mitään hyvää.

Kun tulin päivällisille, en tavannut ruokasalissa muita kuin Mimmin, Katinkan, Ljubotshkan ja St. Jérômen: isää ei ollut kotona, ja Volodja, joka erään toverinsa kanssa valmistausi tutkintoon omassa huoneessaan. oli vaatinut päivällisen sinne. Yleensäkin näinä viime aikoina oli päivällisissä ensi sijalla Mimmi, jota emme kukaan kunnioittaneet, ja päivällinen oli niinmuodoin paljon kadottanut suloudestaan. Päivällinen ei ollut enää, kuten äidin tai mummon aikana, jonkinlainen juhlameno, joka määrätuntina kokosi yhteen koko perheen ja jakoi päivän kahteen puoliskoon. Me emme pitäneet väliä, vaikka myöhästyimme, saavuimme vasta toiseksi ruuaksi, joimme viiniä laseista (johon itse St. Jérôme antoi esimerkin), retkotimme tuolilla, nousimme paikoiltamme ennen päivällisen päättymistä, ja muuta semmoista. Siitä saakka päivällinen ei ollut enää jokapäiväinen, koko perhettä yhdistävä iloinen juhla. Toista oli ennen muinoin Petrovskissa, kun kahden aikaan kaikki peseytyneinä, puhtaihin pukeutuneina istuivat vierashuoneessa, odottaen sovittua kellonlyömää. Juuri sillä hetkellä kuin välihuoneen seinäkello alkaa korista, lyödäkseen kaksi, astuu Foka hiljaisin askelin sisälle, liina käsivarrella, arvokkaan ja vähän ankarankin näköisenä. "Pöytä on katettu!" ilmottaa hän kuuluvalla, punnitulla äänellä, ja iloisin, tyytyväisin kasvoin, vanhemmat edellä, nuoremmat jäljessä, tärkättyjen hameiden kahistessa, saappaiden ja kenkien naristessa kaikki menevät ruokasaliin, ja hiljaa puhellen istuutuvat kukin omalle paikalleen. Taikka sitten Moskovassa muinoin, kun kaikki kuiskutellen keskenään seisoivat katetun pöydän ääressä odotellen mummoa, jolle Gavrilo oli jo mennyt ilmottamaan päivällisistä; — äkkiä ovi avautui ja kahisevine hameineen sieltä sujahti esille vanha mummo, pitsimyssy ja aina jokin erinomainen sinisenpunanen rusetti päässä. Hän tuli joko hymyillen taikka synkästi sivuilleen katsahdellen (sen mukaan millä kannalla terveys kulloinkin oli). Gavrilo töytää hänen nojatuolinsa luo, tuolit pitävät melua, ja tuntien jonkinlaisia kylmänväreitä selässä (ruokahalun merkkejä) otat käteesi vähän kostean servietin, syöt palasen leivänkuorta ja maltittomalla ahneudella seuraat syvien soppalautasten vaellusta, joita hovimestari jakelee arvon, ikävuosien ja mummon huomaavaisuuden mukaan.

Nyt sitävastoin en enää tuntenut mitään hauskuutta tai kiihkoa päivällisille tullessa.

Mimmin, St. Jérômen ja tyttöjen lorut siitä, mimmoisia kauheita saappaita venäjän opettaja käyttää, mimmoiset ruhtinattarien Kornakovien puvut ovat j.n.e. — tämä heidän loruilemisensa, jota ennen todellisesti ylenkatsoin enkä ainakaan mitä Ljubotshkaan ja Katinkaan tulee suinkaan salannut, ei kuitenkaan horjahuttanut minua uudesta hyväntekeväisyyden mielialastani. Olin tavattoman nöyrä; hymyillen minä kuuntelin heitä hyvin suopeamielisesti, pyysin kunniottavasti antamaan sahtia, ja tein myönnytyksen St. Jérômelle, joka oikasi päivällisten aikana käyttämääni lausetta, arvellen, että on kauniimpaa sanoa je puis kuin je peux. Minun on kuitenkin tunnustaminen olleeni vähän pahoillani siitä, ettei kukaan pannut erityistä huomiota nöyryyteeni ja hyveihini. Päivällisten jälkeen Ljubotshka näytti minulle paperilippua, johon oli merkinnyt kaikki syntinsä; minä sanoin sen olevan erittäin hyvän, mutta että parempi olisi kirjottaa synnit sydämmeensä ja että "tuo kaikki ei ole sitä oikeata."

— Miksei se ole "sitä oikeata?" kysyi Ljubotshka.

— No, onhan tuokin kyllä hyvä; mutta sinä et kumminkaan ymmärtäisi minua, — ja minä läksin huoneeseeni yläkertaan, sanottuani St Jérômelle, että menen lukemaan, mutta aikomukseni oli oikeastaan ennen rippiä, joka oli tapahtuva noin puolentoista tunnin kuluttua, kirjottua koko elinajakseni luettelo velvollisuuksistani ja töistäni, panna paperille oman elämäni tarkotus ja ne periaatteet, joiden mukaan olin aina, milloinkaan poikkeematta, vastaisuudessa toimiva.

V

PERIAATTEET.

Otin paperiarkin ja aijoin aluksi tehdä luettelon velvollisuuksista ja lukutöistä ensi vuodeksi. Paperi oli sitä ennen viivotettava. Mutta kun viivotinta en sattunut löytämään, käytin siihen tarkotukseen latinan sanakirjaa. Vedettyäni mustekynällä viivan pitkin sanakirjan reunaa ja siirrettyäni tämän alemmas näyttäytyi paperilla viivan asemasta pitkulainen mustelätäkkö. Sitä paitsi sanakirjaa ei riittänyt viivan koko pituudelle ja viiva kiertyi sen pehmeän kulman mukaan. Otin toisen paperin ja siirtämällä sanakirjaa sain jotakuinkin viivotetuksi. Jaettuani velvollisuudet kolmeen luokkaan: velvollisuuksiin itseäni, lähimmäistä ja Jumalaa kohtaan, aloin kirjottaa ensimäisiä, mutta niitä ilmaantui olevan niin paljon ja niin monenlaatuisia, että näyttäytyi tarpeelliseksi tehdä selkoa yleensä "elämän periaatteista", ja vasta sitten ryhtyä erittelemiseen. Otin kuusi paperiarkkia, ompelin niistä vihon ja kirjotin päällekirjotuksen "Elämän periaatteita." Nuo kaksi sanaa tuli kirjotetuksi niin vinosti ja epätasaisesti, että olin kauan kahden vaiheilla kirjotanko ne uudestaan, ja kauan tuskailin nähdessäni rikkirevityn arkin ja tuon päällekirjotuksen. Miksi kaikki on päässäni niin selvänä, mutta saa niin kömpelön muodon paperilla ja yleensäkin elämässä, kun tahdon toteuttaa jotakin siitä mitä ajattelen?…

— Pappi on saapunut, tehkää hyvin ja tulkaa alas, ilmotti Nikolai. Piilotin vihon pöytälaatikkoon, katsahdin peiliin, kampasin tukkani pystyyn, mikä vakaumukseni mukaan teki minut miettiväisen näköiseksi, ja menin alas kabinettihuoneeseen, missä pöytä oli jo katettuna ja sen päälle pyhäinkuva sekä palavia vahakynttilöitä asetettu. Isä astui huoneeseen yhteen aikaan toisesta ovesta. Pappi, harmaapäinen munkki, jonka kasvot oli vanhat ja ankarat, siunasi paraillaan isää. Isä suuteli hänen pienenlaista, leveää ja kuivaa kättänsä; minä tein samoin.

— Käskekää Volodja sisälle, sanoi isä. — Missä hän on? Taikka antaa olla, sehän valmistuu ripille yliopistossa.

— Hän lukee ruhtinaan kanssa, sanoi Katinka ja katsahti Ljubotshkaan. Tämä äkkiä punastui jostakin syystä, rypisti silmänsä ikäänkuin muka jokin olisi tehnyt hänelle kipeätä ja meni pois huoneesta. Minä menin hänen perässään. Hän pysähtyi vierashuoneeseen ja kirjotti taas jotakin lyijykynäsellä paperilappuunsa.

— Joko teit taas uuden synnin, kysyin minä.

— En, ei se ole mitään, muuten minä vaan, vastasi hän punehtuen.
Samassa kuului eteisestä kuinka Dmitri jätti hyvästiä Volodjalle.

— Sinäpä otat kaikki kiusauksen kannalta, sanoi Katinka tullen huoneeseen ja kääntyen Ljubotshkan puoleen.

En voinut ymmärtää mitä sisarelle oli tullut: hän oli niin hämillään, että silmät kyyneltyivät, ja että tämä hämminki muuttui vihdoin suuttumukseksi häneen itseensä ja Katinkaan.

— Näkyy selvästi, että olet muukalainen (mikään ei voinut niin loukata Katinkaa kuin tämä nimitys, ja juuri siksi Ljubotshka olikin sitä käyttänyt) — edessä on niin suuri asia, jatkoi hän vähän mahtavoiden: — ja sinä tahallasi ärsytät minua… sinun pitäisi ymmärtää, ettei tämä ole mitään leikkiä.

— Arvaappa, Nikolenka, mitä hän kirjotti! sanoi Katinka loukkaantuneena muukalaisen nimitykseen: — hän kirjotti…

— En olisi todellakaan luullut sinua noin ilkeäksi, sanoi Ljubotshka, joka oli kokonaan tullut tolaltaan, ja meni pois: — semmoisena hetkenä, ja ihan tahallaan koko ajan johdattaa syntiin. Enpä minäkään urki enkä kysele sinun tunteitasi ja kärsimyksiäsi.

VI

RIPPITUNNUSTUS.

Näissä ja tämäntapaisissa hajamielisissä ajatuksissa minä palasin kabinettiin, sittenkuin kaikki olivat sinne kokoontuneet ja pappi oli noussut seisaalleen, valmiina lukemaan ripin edellä käypää esirukousta. Mutta heti kun yleisen äänettömyyden keskellä kajahti munkin vaikuttava, ankara ääni, ja erittäinkin kun hän lausui meille rukouksen sanat: ilmaiskaa kaikki syntinne, häpeämättä, salaamatta ja puolustamatta niitä, ja teidän sielunne puhdistun Jumalan edessä, mutta jos jotain salaatte, niin suuri on teidän syntinne oleva, — palasi minuun tuo hurskauden vavistus, jota olin tuntenut aamulla ajatellessani edessä olevaa rippiä. Tunsinpa päälliseksi nautintoa tämän mielentilan tuntemisesta ja koetin sitä viivyttää pysäyttämällä kaikki ajatukset jotka mieleeni juolahtivat, ja koettaen väkisinkin olla jostakin peloissani.

Isä meni ensimäisenä ripille. Hän viipyi hyvin kauan papin kanssa mummon huoneessa, jona aikana me muut istuimme ääneti kabinetissa tai korkeintain supatimme siitä kenen oli ensin meneminen. Vihdoin kuului ovesta taas munkin rukouksen ääni ja isän askeleet. Ovi narahti ja isä tuli sieltä tapansa mukaan yskähdellen ja olkaansa kohautellen sekä katsomatta kehenkään meihin.

— No, Ljubotshka, meneppä nyt sinä, ja muista sanoa kaikki. Sinä veitikka tyttöseni olet suuri syntinen, sanoi isä pilalla nipistäen häntä poskesta.

Ljubotshka sekä vaaleni että punastui, otti paperilappunsa esiliinan alta ja sitten taas piilotti sen sinne takasin. Kumartaen päänsä, jotenkin lyhentäen kaulansa, aivan kuin olisi odottanut ylhäältäpäin tulevaa iskua, hän meni ovesta. Ei hän siellä kauan viipynyt, mutta tultuaan hänen olkapäänsä nytkähtelivät itkun rajupuistatuksista. Vihdoin, sievän Katinkan jälkeen, joka hymyillen palasi ripiltä, tuli minunkin vuoroni. Sama tylsä pelko sydämmessä ja sama halu tahallani kiihottaa tätä pelkoa minä astuin puolihämärään huoneeseen. Pappi seisoi rukouspulpetin ääressä ja käänsi verkalleen kasvonsa minuun päin.

Viivyin korkeintain viisi minuttia mummon huoneessa, mutta tulin sieltä onnellisena ja silloisen luuloni mukaan täydellisen puhtaana, siveellisesti uudestisyntyneenä ihmisenä. Ja vaikka minuun teki oudon ja pahan vaikutuksen elämämme vanha muoto, entiset huoneemme, omat huonekalumme, oma ulkonainen olentoni (olisin suonut, että kaikki ulkonainenkin olisi samoin muuttunut kuin luulin itse sisällisesti muuttuneeni), — niin siitä huolimatta pysyin tässä autuaassa mielentilassa siihen hetkeen asti kuin menin illalla maata.

Olin jo nukkumaisillani, kun vielä kertaalleen luettelin mielessäni kaikkia niitä syntejä, joista olin puhdistunut. Silloin äkkiä muistin erään häpeällisen teon, josta en ollut ripillä mitään maininnut. Ennen rippiä pidetyn esirukouksen sanat muistuivat mieleeni ja alkoivat herkeämättä soida korvissani. Koko rauhani haihtui siinä tuokiossa. "Mutta jos salaatte, niin suuri on teidän syntinne oleva…" kuulin lakkaamatta, ja minä kuvailin olevani niin kauhea syntinen, ettei mikään rangaistus olisi minulle ollut kyllin ankara.

Kauan heittelin itseäni kyljeltä kyljelle sieluntilaani miettien ja joka hetki Jumalan rangaistusta jopa äkkikuolemaakin odottaen, — mikä ajatus hirvitti minua sanomattomasti. Mutta samassa pisti päähäni oiva tuuma: heti päivän valettua menen tai ajan luostariin tuon munkin puheille ja teen uuden rippitunnustuksen. Tähän ajatukseen rauhotuin ja nukuin.

VII

LÄHTÖ LUOSTARIIN.

Heräsin yöllä moneen kertaan kun pelkäsin nukkuvani liian kauan, ja olin jo kuudelta pystyssä. Päivä vasta vähän hämärteli ikkunoissa. Pukeuduin ja vedin jalkaani vuoteen luona olleet puhdistamattomat saapasrähjät, sillä Nikolai ei ollut vielä ehtinyt suorittaa aamutoimiaan. Peseytymättä ja aamurukousta toimittamatta suoriusin ulos ja tulin ensi kerran eläessäni kadulle, jossa ei ollut ketään muuta kuin minä yksin.

Vastaiselta puolelta, suuren rakennuksen viheriäisen katon takaa punotti hämärä aamunkoitto. Jotenkin kova yöllinen kevätpakkanen oli pannut riitaan katulian ja rännipurot; se pisteli jalkoihini ja nipisteli kasvojani ja käsiäni. Meidän poikkikadullamme ei ollut vielä ainoatakaan ajuria, joita olisin tarvinnut päästäkseni pian perille ja sitten palaamaan. Ainoastaan Arbatovan kadulla näkyi jono jotain kuormia ja kaksi kivityömiestä kulki jutellen ohitseni katukäytävällä. Noin tuhat askelta käytyäni alkoi tulla vastaani miehiä ja naisia, jotka kulkivat korit kainaloissa torille, ja myös veden ajajia; katuristeykseen ilmestyi kahvileivän myyjä; jokin pakari avattiin ja Arbatovan portilla tapasin vihdoin ajurin, vanhan ukon, joka nuokkuen torkkui vanhoilla, kuluneilla, paikatuilla, sinertävillä ajoneuvoillaan. Hereille havahtuessaan hän ei huomannut minulta pyytää kuin 20 kopekkaa luostariin ja takasin, mutta sitten äkkiä hoksasi, ja juuri kun olin nousta istumaan, alkoi pieksää hevostaan ohjan perillä ja ajaa tiehensä. "Täytyyhän hevostakin syöttää! ei auta, herra", hän höpisi.

Vaivalla sain hänet houkuteltua pysähtymään, kun tarjosin 40 kopekkaa, Hän pysähtyi, tarkasteli minua huolellisesti, ja sanoi: "istukanhan sitten." Tunnustaakseni hiukan pelkäsin, että hän vie minut syrjäiseen kaupunginosaan ja ryöstää siellä rahani. Päästäkseni ylös, tartuin hänen ryysyisen ajuripukunsa kaulukseen, — jolloin hänen ryppyinen, koukistunutta selkää jatkava kaulansa sääliä herättävästi paljastui, — ja vedin itseni ylös aaltomaiselle, sinertävälle istuimelle, jonka jälkeen me ajaa tärryytimme alas pitkin Vosdvizhenkan katua. Matkalla ehdin huomata, että ajoneuvojen selustin oli vuorattu vihertävällä kangaspalalla, josta ajurin pukukin oli tehty; tuo seikka rauhotti minua jostakin syystä, enkä enää pelännyt joutumista syrjäkadulle ja ryöväyksen alaiseksi.

Aurinko oli noussut jo jotenkin korkealle ja kirkkaasti kuultasi kirkkojen tornikupuja meidän tullessamme luostarin eteen. Varjopaikoissa oli vielä valta pakkasella, mutta pitkin tienkeskustoja virtasi nopeita, mutaisia puroja, ja hevonen juosta läiskäsi sulaneessa loassa. Tultuani luostarin muurien sisälle kysyin ensimäiseltä kohtaamaltani henkilöltä, miten voisin tavata tuota pappia.

— Tuolla on hänen kammionsa, sanoi ohimenevä munkki pysähtyen hetkiseksi osuttamaan pientä rakennusta, jossa oli kuisti oven edessä.

— Kiitän nöyrimmästi, vastasin.

Mutta mitähän ajattelivat minusta munkit, jotka tuossa toinen toisensa jäljessä tulivat kirkosta ja kaikki katselivat minua? En minä ollut aikuinen enkä lapsi; kasvoni eivät olleet pestyt, tukka harjaamaton, vaatteet tomuiset, saappaat puhdistamattomat ja päälliseksi liassa. Mihinkähän ihmisluokkaan nuo munkit kuvailivat minun kuuluvan? Hyvin tarkkaan ne minua vaan tähystelivät. Kaikesta huolimatta kuljin nuoren munkin opastamaan suuntaan.

Kapealla tiellä, joka vei luostarikammioihin päin, kohtasin mustapukuisen vanhuksen, joka katseli minua sankkojen harmaiden silmäkulmainsa alta ja kysäsi: "mitä asiaa minulla oli?"

Vähältä etten sanonut "ei mitään" ja juossut takasin ajurin luo palatakseni kotiin, mutta rypistyneistä kulmakarvoista huolimatta vanhuksen kasvot herättivät luottamusta. Sanoin tahtovani tavata rippi-isääni, ja nimitin hänen nimensä.

— Tulkaahan mukaani, herraskainen, minä saatan teitä, sanoi hän kääntyen ja näytti heti arvanneen asiani: — hän on aamumessulla, kohta hän tulee.

Vanhus avasi oven ja saattoi minut puhtosen porstuan ja eteisen kautta puhdasta liinaista permantomattoa myöten kammioon.

— Odottakaahan täällä, sanoi hän hyvänsuovasti ja rauhottavasti, — ja läksi.

Huone, jossa nyt olin, oli sangen pieni ja merkillisen hyvin siistitty. Huonekaluja oli ainoastaan: vahavaatteella verhottu pikku pöytä, joka seisoi kahden pienen kaksipuolisen ikkunan välissä. Ikkunoilla oli kaksi geraniumi-kukkaa, pyhäinkuvain teline ja niiden edessä riippuva öljylamppunen, yksi nojatuoli ja pari tavallista tuolia. Nurkassa riippui seinäkello, jonka numerotaulu oli kukkapiirroksilla koristettu, ja se kävi vaskisten painopulttien avulla. Väliseinällä, jota yhdisti kattoon puiset, kalkkivärillä valkosiksi pyyhityt säleet (ja jonka takana oli varmaankin vuode), riippui nauloista kaksi pappisviittaa.

Ikkunat antoivat jotakin valkosta seinää vasten, joka oli niistä noin sylen päässä. Välillä oli pieni sirenipehko. Mitään ääntä ei päässyt huoneeseen tunkeutumaan, niin että tässä hiljaisuudessa tuntui heilurin tasainen, miellyttävä naksutus hyvinkin kovalta ääneltä. Heti kun olin jäänyt yksikseni tähän hiljaiseen sopukkaan, hypähtivät kaikki entiset mietteeni ja muistoni äkisti esille päästäni, ikäänkuin niitä ei olisi ennen ollutkaan, ja minä vaivuin johonkin sanomattoman miellyttävään mietiskelyyn. Tuo hiukan kellastunut papinkauhtana ynnä sen kulunut vuorivaate, nuo kirjojen vanhentuneet mustat nahkaselät ja vaskiset helat, nuo tumman viheliäiset kasvit, niiden tarkasti kasteltu multa ja pestyt lehdet, ja erittäinkin tuo yksitoikkoinen katkonainen heilurin naksutus minulle elävästi kertoivat jostakin uudesta, tähän asti tuntemattomasta elämästä, — yksinäisyyden, rukouksen, hiljaisen ja rauhallisen onnen elämästä…

"Kuluu kuukaudet, vierii vuodet, ajattelin minä, mutta tuo munkki pysyy aina yksinäisenä, rauhallisena, hän yhä tuntee omatuntonsa puhtaaksi Jumalan edessä ja rukouksensa Hänen kuulemaksi." Puolen tunnin verran istuin tuolillani, koettaen olla liikkumatta ja hengittämättäkin ääneeni, jottei olisi häiriytynyt niiden äänten sopusointu, jotka niin paljon puhuivat minulle. Ja heiluri yhä vaan naksahteli samoin, oikealle kovemmin, vasemmalle hiljemmin.

VIII

TOINEN RIPPITUNNUSTUS.

Papin lähestyvät askeleet saattoivat minut heräämään mietteistäni.

— Hyvää päivää, sanoi hän korjaten kädellään harmaita hiuksiaan. —
Mitä te haluaisitte?

Pyysin häntä siunaamaan minua ja erityisellä mielihyvällä suutelin hänen kellertävää pienenlaista kättään.

Selitettyäni hänelle asiani hän sanaakaan sanomatta meni pyhäinkuvien eteen ja alkoi ripityksen.

Kun se oli päättynyt ja minä olin voittanut häpeäni sekä sanonut kaikki mitä sydämmelläni oli, pani hän kätensä pääni päälle ja lausui sointuvan hiljaisella äänellään: — "Tulkoon taivaallisen Isän siunaus sinun ylitsesi, poikani, ja säilyttäköön Hän sinussa aina uskon, lempeyden ja nöyryyden hengen. Amen."

Olin täydellisesti onnellinen; onnen kyyneleet nousivat kurkkuuni, minä suutelin hänen kaapunsa poimua ja nostin pääni. Munkin kasvot olivat aivan rauhalliset.

Tunsin nauttivani liikutuksesta ja peläten sen haihtumista sanoin rippi-isälleni pian hyvästi. Sivulle katsomatta — ettei mieleni hajaantuisi — tulin muurien ulkopuolelle ja istuin jälleen ajurin horjahteleville rattaille. Mutta ajoneuvojen tärinä, silmien edessä vilahtelevien esineiden kirjavuus pian haihduttivat tunnelmani, ja kuvailin nyt jo sitä, miten rippi-isäni varmaankin ajattelee, ettei hän ole vielä yhdelläkään nuorukaisella tavannut niin ihanaa sielua kuin minulla oli, eikä ole koskaan tapaavakaan, sillä semmoisia ei ole edes olemassakaan. Minä olin varma siitä; ja varmuuteni herätti minussa ilon, joka oli sitä lajia, että vaati jakamista myös muille.

Hirveästi halutti puhella jonkun kanssa; ja kun ketään muuta ei ollut käsillä kuin tuo ajuri, käännyinkin hänen puoleensa.

— Viivyinköhän kauankin? kysyin.

— Olipa sitä kotvanen, ja hevostakin olisi jo pitänyt ruokkia, sillä minähän olen yövosikka, vastasi ajurivanhus. Hän oli auringon noustua nähtävästi entistä virkeämpi.

— Minusta tuntui kuin olisin viipynyt ainoastaan minutin verran, sanoin minä. — Tiedätkös, mitä varten kävin luostarissa? lisäsin minä istuutuen syvennykseen, joka oli lähempänä vanhusta.

— Mitäpä se meikäläiseen kuuluu? Mihin käsketään, sinne ajamme, vastasi hän.

— Ei, mutta sanoppa sentään, mitä luulet? tiedustelin yhä.

— Taisitte olla hautapaikkaa jollekin vainajalle ostamassa, sanoi hän.

— En ollenkaan; arvaappa vielä!

— En voi arvata, herra, toisti hän.

Ajurin ääni tuntui minusta niin suopealta, että päätin tehdä hänen tiettäväkseen syyn luostarissa käyntiini, jopa ilmaista hänelle tunnelmanikin.

— Tahdotko niin kerron sinulle? näes nyt…

Ja niin kerroin hänelle kaikki ja kuvasin kaikki herttaiset tunteeni.
Vielä nytkin punastun häpeästä, tätä muistellessani.

— Niin vai, sanoi ajuri epäluuloisesti.

Ja pitkän aikaa hän sen jälkeen oli ääneti, ja istui liikkumatta paikallaan, ainoastaan silloin tällöin korjaten kauhtanansa poimua, joka yhtämittaa pääsi irralleen hänen liian suurissa saappaissa tärähtelevän jalkansa alta. Jo luulin hänenkin ajattelevan minusta samoin kuin rippi-isäni, s.o., että niin ylevää nuorukaista ei ole toista koko maailmassa; mutta hän kääntyi samassa minuun päin.

— Olihan se oikea herras-asia, se teidän asianne.

— Mitä? kysyin minä.

— Asianne, sanon, oli oikea herras-asia, toisti hän mutustellen hampaattomilla huulillaan.

— "Eipä se olekaan minua ymmärtänyt", ajattelin minä, enkä enää puhunut hänen kanssaan kotiportille asti.

Ellei juuri liikutuksen ja hurskauden tunto, niin ainakin tyytyväisyys siihen, että tuon tunteen olin kokenut, pysyi minussa koko matkan, huolimatta siitä, että päivän kirkkaassa paisteessa vilisi kirjavanaan väkijoukkoa kaikkialla kaduilla; mutta heti kotiin tultuani hävisi koko tunnelma jäljettömiin. Minulta näet puuttui 20 kopekkaa maksaakseni ajurille. Hovimestari Gavrilo, jolle jo ennestään olin velkaa, ei ruvennut enempää lainaksi antamaan. Kahdesti näki ajuri minun juoksevan pihan yli rahoja hakemassa. Hän näytti arvanneen asemani, kiipesi alas kuskipukilta, ja vaikka oli näyttänyt niin hyvältä, rupesi nyt, minua pistelläkseen, ääneen kertomaan semmoisista veijareista, jotka jättävät vosikoille maksamatta.

Kotona nukkuivat vielä kaikki, niin etten voinut saada noita 20 kopekkaa muilta kuin palvelijoilta. Vihdoin Vasili maksoi puolestani, sittenkuin olin kunniasanallani luvannut suorittaa takasin, jota sanaani hän tosin ei nimeksikään uskonut (kuten hänen kasvoistansa saatoin päättää), vaan maksoipahan vaan muuten, koska piti minusta ja muisti sen palveluksen, jonka olin hänelle kerran tehnyt. Niin meni tämä tunne kuin tuhka tuuleen. Kun rupesin pukeutumaan mennäkseni yhdessä muiden kanssa herran ehtoolliselle ja kävi ilmi, ettei pukuani oltu korjattu ja että sitä oli siis mahdoton käyttää, niin tulin hirveän paljon syntiä tehneeksi. Puettuani ylleni toisen puvun minä menin kirkkoon jonkinlaisessa kummallisessa ajatusten levottomuudessa, — ja kokonaan luottamatta hyviin ominaisuuksiini.

IX

MITEN VALMISTUN YLIOPPILASTUTKINTOON.

Pääsiäisenä, torstaipäivänä, matkusti isä, sisar ja Mimmi Katinkan kanssa maalle, niin että mummon suureen taloon jäimme ainoastaan Volodja, minä ja St Jérôme. Se mielentila, jossa olin ollut luostarissakäynnin päivänä, oli haihtunut, jättäen jälkeensä ainoastaan hämärän, vaikka tosin miellyttävän muiston, jota jo yhä enemmän tukehuttivat uudet vapaan elämän vaikutukset.

Tuo "Elämän periaatteita" sisältävä vihkonen oli myöskin pantu pois koulussa käytettyjen konseptivihkojen mukana. Huolimatta siitä, että yhä ajattelin mahdolliseksi laatia periaatteet elämän kaikkien tapausten varalle ja aina niitä noudattaa, — että tuo ajatus miellytti minua ja näytti sekä erittäin yksinkertaiselta että ylevältä ja että aikomukseni oli todella panna se elämässä täytäntöön, niin olin jälleen ikäänkuin unohtanut, että asiaan olisi pitänyt ryhtyä heti, vaan olin lykännyt sen johonkin muuhun aikaan. Minua lohdutti kuitenkin se seikka, että jokainen ajatus, joka nyt tuli päähäni, soveltui täsmälleen johonkin periaatteitteni ja velvollisuuksieni jaotelmista: joko periaatteihin lähimmäisiin nähden, tai itseeni taikka Jumalaan nähden. "Sittenpähän minä erottelen tuonkin ajatuksen sen omaan osastoonsa ja vielä monet muut ajatukset, jotka vastaisuudessa tulevat mieleeni tästä asiasta", päättelin minä itsekseni. Nykyjään kysyn usein itseltäni: milloin olin paremmin oikeassa: silloinko kuin uskoin ihmisjärjen kaikkivaltiuteen, vai nyt, jolloin kadotettuani kehittymiskyvyn epäilen ihmisjärjen voimaa ja merkitystä? — enkä voi antaa varmaa vastausta.

Vapauden ja tuon keväisen, epämääräisen odottamisen tunne, josta jo olen puhunut, oli siihen määrään kiihottanut minua, että olin joutunut kokonaan suunniltani ja valmistuin tutkintoon sangen huonosti. Kun joskus aamuin teki työtä luokkahuoneessa ja hyvin tiesi, että se oli välttämätöntä, koska jo huomenna oli tutkinto tuossa aineessa, niin saattoi jokin keväinen haju tuoksahtaa ikkunasta: — tuntui kuin olisi perin tärkeätä heti muistaa jotakin, kädet päästivät kirjan luotansa, jalat omin ehdoin alkoivat kävellä edestakasin huoneessa, ja päässä oli kuin joku olisi painanut vieterinappulaa ja päästänyt koneen liikkeelle; päässä tuntui keveältä ja luonnolliselta, ja kirjavat, iloiset ajatukset alkoivat nopeasti kulkea ohitse, niin ettei ehtinyt panna merkille muuta kuin niiden loistetta. Menee tunti ja toinenkin ihan huomaamatta. Tai sitten myös kirjaa lukiessa, kun koettaa parhaansa mukaan syventyä siihen mitä lukee, äkkiä kuuluu naisaskeleita ja hameen suhahtamista käytävässä, — ja samassa on kaikki tyyni häipynyt päästä eikä voi pysyä paikallaan, vaikka vallan hyvin tietää, että paitsi Gashaa, mummon vanhaa sisäpiikaa, ei kukaan ole saattanut siellä käydä. "Entäpä jos se sittenkin olisi hän?" tulee ajatelleeksi: — "jospa tuo juuri nyt alkaisikin ja minä siten tulen päästäneeksi tilaisuuden käsistäni?" mutta käytävään hypättyä näkee, että se oli kuin olikin vaan Gasha; pitkään aikaan ei sitten enää pääse itsensä herraksi. Vieteri on irrotettu ja kaikki on sotkuksissa, — Taikka iltasin istuessa yksin talikynttilän ääressä omassa huoneessa, kun karsta on poistettava tai muutettava istuma-asentoa, tulee hetkeksi keskeyttäneeksi luvun ja huomaa, että kaikkialla ovissa ja nurkissa on pimeätä eikä koko talossa kuulu mitään, — silloin on taaskin mahdotonta olla kuuntelematta tätä hiljaisuutta, katsomatta avatun oven kautta pimeän huoneen hämärään, kauan-kauan, pysymättä hiljaa paikallaan tai menemättä alas ja kulkematta pitkin kaikkia tyhjiä huoneita. Joskus iltasin viivyin myös pitkiä aikoja huomaamattomana salissa kuunnellen kuinka Gasha kahdella sormella liritteli pianolla, "satakieltä" matkien, yksinäisen talikynttilän ääressä. Mutta kun oli kuutamo, niin en voinut mitenkään pysyä vuoteessani, vaan panin pitkäkseni puutarhaan viettävälle ikkunalaudalle ja katsellen kuun valaisemia kattoja, lähimmän kirkon kellotapulia, aidan ja pensaiden varjoon, joka oli paneutunut puutarhan käytävälle, valvoin niin kauan, että sitten suurella vaivalla heräsin vasta kymmenen aikaan aamulla.

Joten siis ainoastaan opettajien säännölliset käynnit ja St Jérômen yritykset tuon tuostakin kehaista minua, sekä erittäinkin oma haluni esiintyä ystäväni Nehljudovin silmissä ripeänä nuorukaisena, se on: suorittaa loistava tutkinto (mikä hänestä oli hyvin tärkeätä). — ainoastaan nuo seikat vaikuttivat, ettei kevät ja vapaus saaneet minua lopen unohtamaan kaikki entisetkin tiedot, ja etten tutkinnossa saanut loistavia repposia.

X

HISTORIAN TUTKINTO.

Huhtikuun 16 päivänä minä ensi kerran astuin St Jérômen suojeluksen alaisena yliopiston suureen saliin. Olimme ajaneet sinne komeanlaisissa ajopeleissä. Ylläni oli ensi kerran frakkipuku, ja kaikki muutkin vaatteet sukista ja alusvaatteista alkaen olivat uuden uutukaiset. Kun ovenvartija oli riisunut yltäni päällystakin ja minä seisoin hänen edessään pukuni koko komeudessa, minua melkein hävetti, että olin näin sokaisevan komea. Mutta sitten tulin valoisaan parkettisaliin, joka oli täynnänsä väkeä, ja näin satoja kymnaasipuvuissa ja frakeissa olevia nuorukaisia, joista muutamat välinpitämättömästi katsahtivat minuun, ja salin päässä professoreja, jotka mahtavasti liikkuivat pöytien ympärillä tai istuivat suurissa nojatuoleissa. Silloin heitin kaiken toivoni saada yleinen huomio käännetyksi itseeni, ja kasvojeni ilme, joka kotona ja vielä etehisessäkin oli ilmaissut ikäänkuin pahottelua sen johdosta että vastoin tahtoani olin niin komean ja merkitsevän näköinen, vaihtui mitä hirveimpään pelkoon ja mielenmasennukseen. Minä lankesin toiseen äärettömyyteen ja suuresti ilostuin nähdessäni lähimmäisellä penkillä erään huonosti, epäsiististi puetun herran, joka ei ollut vielä tosin vanha, mutta kuitenkin melkeen kokonaan harmaantunut, ja joka istui kaukana muista viimeisellä penkillä. Asetuin heti hänen viereensä ja aloin tarkastella tutkittavia sekä tehdä niistä havaintoja. Paljon oli siinä monenlaisia olentoja ja kasvoja, mutta silloisten käsityksien! mukaan ne olivat helposti jaettavissa kolmeen luokkaan.

Siellä oli minun kaltaisiani, jotka olivat tulleet tutkintoja suorittamaan kotijohtajiensa taikka vanhempainsa kanssa, ja näiden joukossa oli myöskin nuorin Iivineistä, minulle tutun herra Frostin seurassa, sekä Ilinka Grapp vanhan isänsä keralla. Kaikilla tuommoisilla oli leuvassa jo parran alkua, mansetit ja rintapaidat näkyvissä, ja istuivat hiljaa, avaamatta mukaan tuotuja kirjoja tai vihkoja, ja nähtävällä pelolla katselivat professoreita ynnä tutkintopöytiä. Toiseen tutkittavien luokkaan kuului kymnaasipukuiset nuorukaiset, joista useat jo ajelivat partaa. Nämä olivat enimmäkseen tuttuja keskenään, puhelivat ääneen, tiesivät professorien etu- ja liikanimet, valmistuivat nyt viime tingassa kirjallisten kysymyksien vastaamiseen, ojentelivat toisilleen vihkoja, astuivat penkkien yli, kulettelivat eteisestä piirakkaisia ja voileipiä, joita söivät siinä paikassa, ainoastaan vähän päätänsä kumartaen pulpetin tasalle, ettei näkyisi. Ja vihdoin kolmanteen tutkittavien luokkaan, joita tosin ei ollut paljon, kuului aivan vanhoja, jotka olivat frakkeihin tai enimmäkseen tavallisiin nuttuihin puetut — ilman näkyviä alusvaatteita. Nämät olivat hyvin totisia, istuivat yksinäisyydessä ja näyttivät sangen synkiltä. Tuokin, joka oli rauhottanut mieltäni olemalla minua huonommin puettu, kuului tähän viimeiseen luokkaan. Nojaten päänsä molempia käsiänsä vasten, joiden sormien välistä törötti puoliharmaita hiustupsuja, hän luki kirjaa ja katsahti minuun ainoastaan silmänräpäyksen verran vähän pahansuovasti kiiltävillä silmillään, rypisti synkästi silmäkulmansa ja työnsi minun suuntaan kiiltävän kyynäspäänsä, etten voisi siirtyä enää lähemmäksi häntä. Kymnasistit sensijaan olivat liiankin puheliaita ja minä heitä vähän pelkäsin. — Muuan heistä pisti käteeni kirjan, sanoen: "antakaa hänelle tuolla"; toinen kulki ohitseni ja sanoi: "päästäkäähän, veikkonen"; kolmas kiipesi pulpetin yli ja nojautui kädellään minun olkapäähäni aivan kuin olisin ollut penkki. Tuo kaikki tuntui minusta raa'alta ja vastenmieliseltä; minä pidin itseäni noita kymnasistejä paljon ylhäisempänä, enkä arvellut heillä olevan oikeutta käyttäytyä minun suhteeni noin tutunomaisesti. Vihdoin alettiin huutaa nimiä esille; kymnasistit tulivat esiin rohkeasti ja vastasivat enimmäkseen hyvin, sekä palasivat iloisina; meidän sakkimme sitävastoin arkaili paljon enemmän ja taisi vastatakin huonommin. Vanhoista jotkut vastasivat erinomaisesti, toiset taas hyvin huonosti. Kun Semjonovia huudettiin esiin, niin tuo harmaapäinen, kiiltosilmäinen naapurini kömpelösti sysäten minua kiipesi jalkojeni yli ja meni pöydän ääreen. Kuten professorien ulkonäöstä saattoi huomata, oli hän vastannut erinomaisesti ja rohkeasti. Palattuaan paikoilleen hän, tiedustelematta minkä arvosanan oli saanut, otti rauhallisesti vihkonsa ja lähti ulos. Jo olin usean kerran vavahtanut kuullessani esiinhuudettuja sukunimiä, mutta vielä ei ollut aakkosjärjestykseen tehdyn luettelon mukaan minun nimeäni tullut, vaikka jo huudettiin Iillä alkavia nimiä. — "Ikonin ja Tenjev" kuulin samassa huudettavan professorien puolelta. Kylmät väreet juoksivat selässäni ja niskassani.

— Ketä huudettiin? Kuka on Bartenjev? kuului ympärilläni.

— Ikonin, mene, sinua huudettiin; mutta kuka on Bartenjev, Mordenjev? — sitä en tiedä, tunnusta nimesi, puhui pitkä punaverinen kymnasisti, joka seisoi takanani.

— Teitä huudetaan, sanoi St Jérôme.

— Sukunimeni on Irtenjev, sanoin minä punaveriselle kymnasistille: — onko Irtenjeviä huudettu?

— Tietysti; miksi ette mene?… Mokomakin herra! lisäsi hän puoliääneen, mutta kuitenkin niin että mennessäni kuulin hänen sanansa. Edelläni kulki Ikonin, pitkä, noin kahdenkymmenenviiden ikäinen nuori mies, joka kuului kolmanteen, "vanhojen" luokkaan. Hänen yllään oli oliivinvärinen kapea hännystakki, sininen atlassi kaulahuivi, jonka päällä takaa lepäsi pitkät, vaaleat hiukset talonpoikaiseen tapaan tasaisiksi leikattuina. Tuon ulkonäön olin huomannut jo pulpettien ääressä ollessani. Hän oli kauniinpuoleinen, puhelias; ja erittäinkin minua hänessä kummastutti merkillinen kellertävä parta, jonka hän oli antanut kasvaa kaulaansa, ja vielä enemmän hänen kummallinen tapansa tavan takaa avata liiviänsä ja raapia rintaa paidan alta.

Kolme professoria istui sen pöydän ääressä, jota me Ikonin kanssa nyt lähestyimme; ei yksikään heistä vastannut meidän tervehdykseemme. Nuori professori sekotteli kysymyslappuja ikäänkuin korttipakkaa; toinen, rintatähdellä varustettu professori silmäili kymnasistia, joka sangen nopeaan höpisi jotain Kaarle Suuresta, jokaiseen sanaan lisäten "vihdoin", ja kolmas professori, ukko, katsahti meihin pää kallellaan lasiensa yli, sekä osotti lappuja ottamaan. Minä tunsin, että hänen katseensa kohtasi yhteisesti sekä minua että Ikoninia, ja että jokin meissä ei miellyttänyt häntä (luultavasti Ikoninin keltanen tukka), koskapa hän taaskin meihin molempiin yhteisesti katsahtaen teki päällään kärsimättömän liikkeen, että me pikemmin ottaisimme laput. Minua harmitti ja loukkasi ensiksikin se, ettei kukaan vastannut tervehdykseemme, ja toiseksi, että minua nähtävästi yhdistettiin Ikoninin kanssa yhdeksi tutkittavien käsitteeksi, ja oltiin siis jo edeltäpäin vihamielisiä minulle Ikoninin keltasen tukan vuoksi. Otin arkailematta piletin ja valmistuin vastaamaan, mutta professori osotti silmillään Ikoniniin. Minä luin mitä lapussani seisoi, sisältö oli minulle tuttu ja rauhallisesti vuoroani odotellen minä tein havaintoja siitä mitä edessäni tapahtui. Ikonin ei lainkaan häikäillyt, jopa vähän liiankin rohkeasti, toinen kylki jotenkin edellä, ryntäsi lappua ottamaan, pudisti tukkaansa ja nopeasti luki lapun sisällön. Hän avasi muka suunsa ikäänkuin olisi tahtonut ruveta vastaamaan, mutta silloin rintatähdellä varustettu professori, joka juuri oli kehuen päästänyt kymnasistin, katsahti häneen. Aivan kuin olisi jotain muistanut, vaikeni Ikonin. Yleinen äänettömyys kesti pari minuttia.

— No, sanoi silmälasiprofessori.

Ikonin avasi suunsa vastatakseen mutta meni jälleen mykäksi.

— Ette te ole yksin täällä; joko siis vastatkaa taikka menkää, sanoi nuori professori: mutta Ikonin ei edes katsahtanutkaan häneen. Hän tuijotti lappuunsa eikä saanut sanaakaan suustaan. Silmälasi-professori tähysteli häneen sekä lasien läpi että yli että aivan ilman lasia, sillä hän ennätti ottaa ne tällä ajalla silmiltään, tarkasti pyyhkiä ja jälleen panna nenälleen.

Ikoninin puolelta ei vaan kuulunut sanaakaan. Äkkiä välkähti hymy hänen kasvoillaan, hän pudisti tukkaansa, liikahti taas koko kyljellään pöytää kohden, pani lapun pois, katsahti vuorotellen kuhunkin professoriin, sitten minuun, kääntyi ja ripein askelin käsiänsä heilutellen palasi pulpettinsa ääreen. Professorit katsahtivat toisiinsa.

— Kaunis velikulta! sanoi nuori professori: — omilla varoillaan eläjä!

Minä siirryin lähemmäksi pöytää, mutta professorit jatkoivat keskenään keskustelua melkein kuiskaamalla, aivan kuin ei kukaan heistä olisi läsnäoloani aavistanutkaan. Olin silloin varmasti vakuutettu siitä, että kaikkien kolmen professorin mieltä suuresti kiinnitti kysymys suoritanko minä tutkinnon ja suoritanko sen hyvästi, mutta että he vaan noin mahtavuuttansa osottaakseen teeskentelivät sen asian olevan heille muka aivan yhdentekevää, eivätkä olleet huomaavinaan minua.

Kun silmälasi-professori välinpitämättömästi kääntyi puoleeni kehottaen vastaamaan lapussa olevaan kysymykseen, niin minua hävetti katsahtaa häntä silmiin, kun hän noin teeskenteli edessäni, ja alkupuoli vastaustani ei sentähden sujunut aivan hyvin; mutta sitten rupesi käymään yhä helpommin, ja kun kysymys koski Venäjän historiaa, jota erinomaisesti tunsin, niin suoriusin asiasta loistavasti, jopa pääsin niin vauhtiin, että aijoin antaa professorien huomata mikä mies oikeastaan minä olen, ja ettei minua niinkään vaan käy Ikoninin tasalle asettaminen. Tarjouduin ottamaan vielä toisen lapun. Mutta professori nyykäytti päätänsä ja sanoi: "hyvin", ja merkitsi jotain papereihinsa. Palattuani pulpettien luo ilmottivat minulle kymnasistit, jotka jumalaties miten saivat kaikki tietää, että minulle oli merkitty korkein arvosana, viisi.

XI

MATEMATIIKAN TUTKINTO.

Seuraavissa tutkinnoissa minulla jo oli paitsi Grappia, jota en pitänyt tuttavuuttani ansaitsevana, ja Iiviniä, joka jostakin syystä ujosteli minua, paljon uusiakin tuttavuuksia. Muutamat jo tervehtivät minua. Ikonin tuli päälliseksi iloseksi minut nähtyään ja ilmaisi aikovansa uudistaa tutkinnon historiassa. Historian professori oli muka ollut hänelle epäsuotuisa viime vuoden tutkinnosta asti, jolloin se oli myöskin muka tahallaan sekottanut häntä. Semjonov, joka pyrki samaan tiedekuntaan kuin minäkin, nimittäin matemaatiseen, ujosteli yhäkin tutkintojen loppuun asti kaikkia, istui vaieten yksinänsä käsiinsä nojautuen ja sormet pistettyinä harmaaseen tukkaansa, ja osasi erinomaisesti. Hän oli toisena; ensimäisenä oli kymnasisti ensimäisestä kymnaasista. Tuo oli pitkäkasvuinen, laihanlainen, ruskeatukkainen, hyvin kalpea nuorukainen. Hänen poskensa oli sidottu mustalla huivilla ja otsa oli täynnänsä näppylöitä. Kädet olivat laihat ja punaset, sormet tavattoman pitkät ja kynnet purtu niin, että sormien päät näyttivät kuin olisivat rihmasiin käärityt. Se kaikki näytti minusta olevan juuri niin kuin pitikin olla ensimäisellä kymnasistilla. Hän jutteli kaikkien kanssa, ja kuten kaikki muut niin minäkin tutustuin hänen kanssaan, mutta hänen käynnissään, huulten liikkeissä ja silmien mustuudessa taisi huomata jotakin tavatonta, jotakin magneettista.

Matematiikan tutkintoon tulin tavallista aikasemmin. Tunsin tämän aineen jotensakin hyvin, mutta kuitenkin oli kaksi kysymystä algebrassa, joita olin saanut opettajalta salatuksi ja joista en tiennyt niin mitään. Ne kysymykset olivat: yhteenliittämisen teoriia ja Newtonin binomiaaliväite. Minä istuin takimmaisen pulpetin ääreen ja koetin viime hetkellä ottaa selkoa noista hämäristä kysymyksistä; mutta tottumatonna työskentelemään melussa ja ajan lyhyyden tähden en voinut mitenkään syventyä lukuun.

— Tuolla hän on, tule tänne Nehljudov, kuului takanani Volodjan tuttu ääni.

Minä käännyin ja näin veljeni sekä Dmitrin, takit leväällään ja käsiänsä heilutellen, lähestyvän minua pulpettien välitse. Saattoi heti huomata heidät toisen kurssin ylioppilaiksi, jotka ovat yliopistossa kuin kotona. Heidän avatut takkinsa ilmaisivat halveksimista meitä kokelaita kohtaan, ja meissä kokelaissa se herätti kateutta ja kunnioitusta. Minun oli sangen mieluista tietää, että ympärilläni olijat saattoivat nähdä olevani tuttu kahden toisen kurssin ylioppilaan kanssa, ja minä kiireesti nousin heitä vastaan.

Volodja ei edes voinut olla ilmaisematta ylemmyytensä tunteita.

— Voi sinua kova-osaista! sanoi hän: — etkö ole vielä ollut esillä?

— En.

— Mitä luet? Etkö ole valmistanut?

— Kahdesta asiasta en ole selvillä. Tuota en käsitä.

— Mitä? tuotako? sanoi Volodja ja alkoi minulle selittää Newtonin binoomia, mutta niin hätäisesti ja epäselvästi, että luettuaan minun katseessani epäluottamusta tietoihinsa katsahti Dmitriin ja luultavasti tämänkin silmissä luettuaan saman, punastui, mutta kuitenkin lateli edelleen jotakin, jota en ymmärtänyt.

— Ei, odotahan Volodja, annas kun minä koetan selittää, koska vielä ehdimme, sanoi Dmitri katsahtaen professorien puolelle ja istui viereemme.

Minä heti huomasin, että ystäväni oli tuossa itsetyytyväisessä hellyyden mielentilassa, joka aina valtasi hänet, kun hän oli hyvällä päällä, ja jota minä hänessä erikoisesti rakastin. Ollen hyvin taitava matematiikassa ja selväpuheinen, hän osasi niin mainiosti selittää minulle kysymyksen, että muistan sen tähän päivään asti. Mutta juuri kun hän ennätti lopettamaan, kuului St Jérôme kovalla äänellä sanovan: à vous, Nicolas! — ja minä läksin Ikoninin jäljessä pulpetin äärestä, ehtimättä käydä läpi toista epäselvistä kysymyksistä. Minä tulin sen pöydän ääreen, jossa istui kaksi professoria ja seisoi kymnasisti mustan taulun edessä. Kymnasisti johti ripeästi jotakin kaavaa, liitupalanen paukahteli hänen kädessään taulua vastaan, eikä hän vaan lakannut kirjottamasta, vaikka professori oli jo sanonut: "riittää", ja käskenyt meidän ottaa lappumme. "Entäpä jos sattuukin tulemaan yhteenliittämisen teoriia!" ajattelin minä vapisevin käsin ottaen lappua leikattujen lappujen pehmeästä läjästä. Ikonin työntäytyi samalla rohkealla liikkeellä kuin viimekin kerralla koko kyljellään esille ja valitsematta otti ylimmäisen lapun, katsahti siihen ja kohta rypisti vihasesti kasvonsa.

— Aina sattuu tuollaisia perhanan kysymyksiä! murahteli hän.

Minä katsahdin omaani. Voi kauhistusta! Se oli kuin olikin yhteenliittämisen teoriia!…

— Mitä on teidän lapussanne? kysyi Ikonin.

Minä näytin hänelle.

— Tuon kysymyksen tunnen, sanoi hän.

— Vaihdetaanko?

— Ei, se on yhdentekevä, tunnen kuitenkin, etten ole sillä päällä, sai
Ikonin kuiskatuksi, kun professori jo käski meidät taulun eteen.

"No, nyt kaikki on hukassa! ajattelin minä, — aijotun loistavan tutkinnon sijaan saan ikäni hävetä pahemmin kuin Ikonin." Mutta samassa Ikonin professorin nähden kääntyi minuun päin, tempasi lapun käsistäni ja antoi omansa minulle. Minä katsahdin lappuun. Siinä oli Newtonin binoomi.

Professori oli nuorenlainen mies, kasvojen ilme miellyttävä ja viisas, minkä saattoi päättää erittäinkin alaotsan tavattomasta kuperuudesta.

— Eihän herrat vaan vaihtaneet lappuja? sanoi hän.

— Emme, muuten se vaan antoi minun katsahtaa omaansa, herra professori, keksi Ikonin, — ja taaskin tuo sana herra professori oli viimeinen sana, minkä hän paikaltaan lausui; ja taas kulkien ohitseni takasin hän samalla tavalla katsahti professoreihin, minuun, hymähti ja kohautti olkapäitään, kuin olisi sanonut:

— Mokomakin asia! (Sittemmin sain kuulla, että, Ikonin jo kolmatta vuotta ilmestyi ylioppilastutkintoa suorittamaan).

Minä vastasin mainiosti kysymykseen, joka oli juuri minulle selitetty, — professorikin arveli, että olin vastannut paremmin kuin saattoi vaatia, ja pani arvo-sanan 5.