XII
LATINAN TUTKINTO.
Kaikki kävi mainiosti latinan tutkintoon asti. Poskeltaan sidottu kymnasisti oli ensimäinen, Semjonov toinen, — minä kolmas. Aloinpa melkein jo ylpeillä ja tosissani arvella, että nuoruudestani huolimatta olen sentään aika mestari.
Jo ensimäisessä tutkinnossa olivat kaikki kauhun vavistuksella kertoneet latinan professorista, joka jonkinlaisen pedon tavalla muka nautti nuorten ihmisten kukistamisesta, erittäinkin omilla varoilla eläjäin, ja joka muka puhui ainoastaan latinaa tahi kreikkaa. St Jérôme, joka oli ollut opettajani latinassa, rohkasi mieltäni, ja minustakin näytti, että kun osaan ilman sanakirjaa kääntää Ciceroa, muutamia Horation oodeja ja hyvin tunnen Zumptin, minulla oli jotenkin hyviä edellytyksiä; mutta niin ei käynyt. Koko aamupuolen kuului vaan puhetta niiden kukistumisesta, jotka olivat olleet esillä ennen minua: eräälle oli pantu nolla, eräälle toiselle ykkönen, kolmatta oli haukuttu ja neljäs ajettu ulos j.n.e. Mutta Semjonov ja ensimäinen kymnasisti tavallisuuden mukaan astuivat rauhallisina esille ja palasivat, saatuaan 5 kumpikin. Minä jo aavistin onnettomuutta, kun meidät huudettiin Ikoninin kanssa esille pienen pöydän ääreen, jossa tuo pelottava professori istui aivan yksin. Pelottava professori oli pieni, laiha, keltanen mies, jolla oli pitkä, rasvanen tukka ja sangen miettiväisen näköinen naama.
Hän antoi Ikoninille Ciceron oratsiot ja käski kääntää.
Suureksi hämmästyksekseni Ikonin luki ja käänsikin muutamia riviä professorin avulla, joka kuiskasi hänelle. Tuntien etevämmyyden noin heikon kilpailijan rinnalla en voinut olla naurahtamatta, vieläpä vähän halveksivasti, kun kysymys tuli lauserakennuksen selittämisestä ja Ikonin jälleen vaipui nähtävästi auttamattomaan äänettömyyteen. Minä olisin tuolla älykkäällä hiukan ivallisella hymylläni miellyttänyt professoria, mutta kävi päinvastoin.
— Varmaankin tiedätte paremmin, koska nauratte, sanoi minulle professori huonolla venäjänkielellä: — saamme nähdä. Vastatkaapa te.
Jälestäpäin sain tietää, että latinan professori suosi Ikoninia, joka päälliseksi asui hänen luonaan. Minä vastasin heti lauseopilliseen kysymykseen, joka oli Ikoninille asetettu, mutta professori teki surullisen naaman ja kääntyi minusta poispäin.
— Hyvä on, tottapa teidänkin vuoronne tulee, että saamme nähdä mitä osaatte, sanoi hän minuun katsomatta ja alkoi Ikoninille selittää omaa kysymystänsä.
— Saatte mennä, lisäsi hän: ja minä näin, kuinka hän arvosanavihkoon asetti Ikoninille 4. "No, ajattelin minä, eipä se näy olevankaan niin ankara kuin sanotaan." Ikoninin lähdettyä hän runsaasti viisi minuttia järjesteli lappuja, niisti nenäänsä, siirteli nojatuoliaan, heittäytyi siihen, katseli saliin, syrjille, kaikkialle muuanne, vaan ei minuun. Koko tuo teeskentely näytti hänestä kuitenkin riittämättömältä; hän avata kirjan ja oli sitä lukevinaan, aivan kuin minua ei olisi lainkaan ollut. Minä otin askeleen lähemmäksi ja rykäsin.
— Jaha! teitähän minun pitikin vielä kuulustaa. No, kääntäkäähän jotain tästä kirjasta, sanoi hän antaen minulle erään kirjan, — tai ei, paremmin tästä. — Hän selaili Horatiusta ja avasi kirjan siltä kohti, mistä minun käsittääkseni ei kukaan olisi voinut koskaan kääntää.
— Tuota en ole lukenut, sanoin minä.
— Vai niin. Te tahdotte siis semmoisen paikan, jonka olette ulkoa oppinut, — mainiota! Ei, mutta kääntäkääpä sentään tuosta.
Jotenkuten aloin pyrkiä ajatuksen perille, mutta professori pudisti päätään jokaiseen kysyvään katseeseeni ja vastasi huokaisten vaan: "ei". Vihdoin hän sulki kirjan niin hermostuneen äkillisesti, että oma sormensa jäi väliin; kiukkuisesti vetäisten sen pois hän antoi minulle lapun, jossa oli kieliopillinen kysymys ja heittäytyen selkänojaan meni pahinta uhkaavalla tavalla mykäksi. Aloin vastata, mutta hänen kasvojensa ilme kytki kieleni, ja kaikki mitä aijoin sanoa, tuntui minusta väärältä.
— Ei ollenkaan, ei ollenkaan, ihan väärin, rupesi hän äkkiä sanomaan huonolla murteellaan ja nopeasti asentoaan muutellen, kumartui sitte pöytää vasten ja alkoi leikkiä kultasormuksella, joka väljänä tuskin pysyi hänen vasemman kätensä laihassa etusormessa. — Ei sovi tuommoisilla tiedoilla pyrkiä korkeimpaan oppilaitokseen; te kantaisitte vaan ylioppilaspukua ja sinikaulusta, luette aineenne pintapuolisesti ja luulette kelpaavanne ylioppilaaksi, ei, hyvät herrat, tätä ainetta on perusteellisesti tutkittava j.n.e., j.n.e.
Tämän runnellulla kielellä lausutun puheen aikana minä tylsällä huomiolla katselin hänen alaspainuneita silmiään. Aluksi minua vaivasi, etten siis suoritakaan tutkintoa kolmantena, sitten se, etten lainkaan ehkä saa tutkintoa suoritetuksi, ja lopuksi siihen vielä liittyi loukkaantuminen tehtyyn vääryyteen, loukatun itserakkauden ja ansaitsemattoman alennuksen tunne; sitä paitsi ylenkatse professoria kohtaan, tämä kun minun käsitykseni mukaan ei kuulunut comme il faut ihmisiin, — minkä keksin nähdessäni hänen lyhyet, kovat ja pyöreät kyntensä, — teki nuo tunteet vielä enemmän polttaviksi ja myrkyllisiksi. Katsahdettuaan minuun ja huomattuaan vapisevat huuleni ja kyyneltyneet silmäni, hän lienee käsittänyt mielenliikutukseni pyynnöksi korottaa arvosanaa, ja ikäänkuin säälien minua sanoi (ja vielä päälliseksi toisen professorin läsnä ollessa, joka oli juuri tullut paikalle):
— Olkoon menneeksi, annan teille välttävän arvosanan (se merkitsi 2), vaikka ette olekaan sitä ansainneet, vaan ainoastaan katsoen nuoruuteenne ja siinä toivossa, että yliopistossa olette vähemmän kevytmielinen.
Vieras professori katseli minua ikäänkuin olisi myös sanonut: "siinä sen nyt näette, nuori mies!" Tuo viimeinen lause saattoi minut lopullisesti suunniltani. Oli hetki jolloin silmäni menivät usvaisiksi: pelottava professori pöytineen näytti istuvan jossain kaukaisuudessa ja hirveän, yksipuolisen selvänä tuli minuun villi ajatus: "mitäpä jos…? ja mitä siitä tulisi?" Mutta en sitä kuitenkaan tehnyt, vaan päinvastoin tahtomattani kumarsin erityisellä kunnioituksella molemmille professoreille ja hiukan naurahtaen, luultavasti samaan tapaan kuin Ikonin, poistuin pöydän luota.
Tämä vääryys vaikutti minuun silloin siihen määrään voimakkaasti, että jos vaan olisin saanut menetellä niinkuin tahdoin, olisin keskeyttänyt tutkinnot. Kadotin kaiken kunnianhimon (ei ollut enää mitään mahdollisuutta päästä kolmantena), ja kaikki muut tutkinnot suoritin ilman mitään ahkeroimista tai edes levottomuutta. Yleinen arvosanani oli kuitenkin yli 4, mutta tämä ei enää lainkaan huvittanut minua; olin itsekseni päättänyt ja hyvin selvään todistanutkin, että on sangen tyhmää vieläpä "mauvais genre" koettaa olla ensimäinen, vaan pitää tehdä niin, ettei olisi liian huono eikä liian hyvä, kuten Volodja. Tätä sääntöä aijoin noudattaa myöskin vastedes yliopistossa, vaikka tässä asiassa olinkin ensi kertaa eri mieltä ystäväni kanssa.
Ajattelin nyt ainoastaan ylioppilaspukuani, kolmikulmaista hattua, omia ajoneuvoja, omaa huonetta ja erittäinkin omaa vapautta.
XIII
AIKAIHMISENÄ.
Vaikka kyllä näilläkin ajatuksilla oli kauneutensa.
Toukokuun 8 p:nä, palattuani viimeisestä, uskonnon tutkinnosta, tapasin kotona tutun räätälikisällin Rosanovin räätäliliikkeestä. Hän oli jo ennen käynyt koettelemassa mustaa, kiiltoverkaista pukua, joka oli silloin ainoastaan valkosella rihmalla harsittu, ja tehnyt liidulla merkkejä, kultanapit kiiltävinä ja silkkipapereihin käärittyinä.
Puettuani tuon puvun ylleni ja huomattuani sen erinomaiseksi, vaikka tosin St Jérôme vakuutti selässä olevan poimuja, minä menin alakertaan tyytyväisyyden hymy huulilla, joka aivan tahtomattani levisi kasvoilleni, ja pistäysin Volodjan luo, koko ajan tuntien päälläni kotolaisten katseita, jotka eteisestä ja käytävistä minuun ahnaasti tähdättiin. — Gavrilo, hovimestari, saavutti minut salissa, toivotti onnea, ojensi isän käskystä minulle neljä valkoista paperirahaa, ja sanoi, niinikään isän käskystä, että tästä päivästä alkaen kuski Kuisma, kevyet nelipyöräiset ja tummanruskea hevonen Sorja olivat koska hyvänsä käytettävänäni. Minä ilostuin siihen määrään tästä melkein odottamattomasta onnesta, etten mitenkään kyennyt teeskentelemään välinpitämättömyyttä Gavrilon edessä, vaan vähän hämmentyneenä ja hengästyneenä sanoin sen, mikä ensimäiseksi tuli kielelleni, — muistaakseni, että "Sorja on mainio juoksija." Nähdessäni päät, jotka pistivät esille eteisen ja käytävän ovista en enää voinut pidättää, vaan läksin juoksuun salin läpi uudessa kultanappisessa puvussani. Avatessani Volodjan huoneen ovea, kuului takanani Dubkovin ja Nehljudovin äänet. He olivat tulleet onnittelemaan minua ja ehdottivat, että lähtisimme jonnekin päivällisille ja joisimme samppanjaa ylioppilaaksitulemiseni kunniaksi. Dmitri sanoi nyt lähtevänsä mukaan, vaikkei hän pidäkään samppanjan juomisesta, ainoastaan juodakseen minun kanssani sinun maljan. Dubkov sanoi minun olevan jostain syystä noin ylimalkaan överstin näkönen; Volodja ei onnitellut minua, sanoipahan vaan jotenkin kuivasti, että nyt voimme ylihuomenna matkustaa maalle. Aivan kuin hän, vaikka kyllä iloisena ylioppilaaksi-pääsemisestäni, kuitenkin olisi tuntenut jonkinlaista mielikarvautta siitä, että nyt minäkin olin samanlainen aikaihminen kuin hän. St. Jérôme, joka myöskin oli tullut luoksemme, sanoi sangen korkealentoisesti, että hänen tehtävänsä oli nyt loppunut, ettei hän tiennyt, hyvinkö vai huonosti hän oli sen suorittanut, vaan että oli tehnyt kaiken voitavansa ja että hän huomenna oli muuttava kreivinsä taloon. Vastaukseksi kaikkeen mitä minulle puhuttiin, tunsin kuinka vastoin tahtoani kasvoilleni puhkesi imelä, onnellinen, vähäsen tyhmän itserakas hymy, vieläpä huomasin saman hymyn tarttuvan kaikkiin muihinkin, joiden kanssa puhuin.
Ja niinpä minulla siis ei ole enää kasvatusjohtajaa, minulla on omat ajopelit, nimeni on painettu ylioppilasluetteloon, kupeellani on portepee-miekka, putkavahdit erehtyvät joskus tekemään minulle kunniaa… minä olen nyt "suuri", — ja luultavasti onnellinen.
Päivällistä päätimme syödä Jahrin suuressa ravintolassa viiden aikaan, mutta koska Volodja oli lähtenyt Puhkovin luo ja Dmitri myöskin tapansa mukaan jonnekin, sanoen olevan ennen päivällistä jotain asiaa toimitettavana, niin minulla oli kahden tunnin aika käytettävänäni mihin tahdoin. Jotenkin kauan käyskentelin pitkin huoneita ja katselin itseäni jokaiseen peiliin, takki milloin kiinni, milloin auki, milloin ainoastaan ylimäinen nappi kiinni, ja kaikki näytti minusta erinomaiselta. Sitten, niin kuin minua hävettikin osottautua liian iloiseksi, en voinut pidättää, vaan menin talliin ja vaunuliiteriin, tarkastelin Sorjaa, Kuismaa ja ajoneuvoja, jonka jälkeen taas palasin ja aloin kävellä huoneissa, katsella peiliin ja laskea kukkarossa olevia rahoja, yhä sama onnellinen hymy kasvoillani. Mutta ei mennyt tuntiakaan kun jo rupesin tuntemaan ikävää, eli oikeastaan mielipahaa siitä, ettei kukaan nähnyt minua tässä loisto-asemassani, ja minua halutti senvuoksi päästä liikkeelle, — toimimaan. Sen johdosta käskin valjastaa hevosen ja päätin parhaaksi ajaa keskikaupunkiin Kuznetskin kadulle tekemään ostoksia.
Muistin, kuinka Volodja päästyään ylioppilaaksi oli ostanut itselleen kivipainokset Viktor Adamin hevosista, tupakkaa ja piippuja, ja minustakin nyt näytti välttämättömältä menetellä samoin.
Kaikilta puolen ihmisten katseiden esineenä, auringon kirkkaasti kimallellessa napeissani, hattuni kokardilla ja miekkani kahvassa minä saavuin Kuznetskin kadulle ja pysäytin vaunut Daciaron taulumyymälän eteen. Katsellen joka suunnalle astuin puotiin. Viktor Adamin hevosia en aikonut ostaa, ettei olisi voitu syyttää minua Volodjan apinoimisesta. Häveten sitä vaivaa, minkä tuotin auliille myyjälle, koetin valita kiireesti ostokseni, ja niin tulin ottaneeksi gvashilla tehdyn naisenpään, joka oli asetettu nähtäväksi ikkunaan, ja maksoin siitä kaksikymmentä ruplaa. Mutta maksettuani nuo kaksikymmentä ruplan minusta sittenkin tuntui hävettävältä, että olin noin vähäpätöisillä ostoksilla vaivannut kahta niin kauniisti puettua myyjää, ja he näyttivät sitä paitsi liian välinpitämättömästi katsovan minuun. Tahtoen antaa heidän tuntea kuka minä oikeastaan olin, käänsin huomioni erääseen hopeakaluun, joka oli lasikotelossa, ja saatuani tietää että se oli porte-crayon, joka maksoi kahdeksantoista ruplaa, pyysin käärimään sitä paperiin ja maksoin rahat. Tiedusteluuni minulle vastattiin, että hyviä piippuja ja hyvää tupakkaa oli saatavana viereisestä tupakkapuodista; kohteliaasti kumartaen molemmalle myyjäherralle tulin kadulle, kuva kainalossa. Viereisessä puodissa, jonka kylttiin oli maalattu sikaria polttava neekeri, ostin — myöskin haluten olla ketään matkimatta — en Zhukovin, vaan Sulttaanitupakkaa, stampuulipiipun ja kaksi niini- ja ruusupuista piipunvartta. Tullessani makasiinista ja astuessani ajoneuvoihin huomasin Semjonovin, joka tavallisessa nutussa, pää kallellaan, nopein askelin kulki käytävällä. Minua harmitti, ettei hän tuntenut minua. Jotenkin kovalla äänellä komensin kuskin ajamaan esille, ja istuttuani saavutin Semjonovin.
— Päivää, sanoin hänelle.
— Päivää, päivää, vastasi hän mennen edelleen.
— Miksi ette ole ylioppilaspuvussa? kysyin minä.
Semjonov pysähtyi, siristi silmiään ja paljasti valkoiset hampaansa, ikäänkuin olisi tehnyt kipeätä katsoa aurinkoa vasten, mutta oikeastaan vaan osottaakseen välinpitämättömyyttä minun vaunuihini ja pukuuni. Sanaakaan sanomatta hän katsahti minuun ja meni edelleen.
Kuznetskin sillalta poikkesin kondiittoriin Tverskajan kadulla, ja vaikka halusin teeskennellä, että minua oli kondiittoriin tuonut ainoastaan halu lukea sanomalehtiä, en voinut kuitenkaan pidättää, vaan aloin syödä makeita torttuja toisen toisensa perästä. Huolimatta siitä, että vähän hävetti sen herran edessä, joka sanomalehtensä takaa uteliaasti minua silmäili, söin tavattoman nopeasti noin kahdeksan torttua joka lajia mitä kondiittorissa oli.
Kotiin palattuani tunsin pientä pahoinvointia; mutta siitä vähääkään välittämättä aloin tarkastaa ostoksiani, joista kuva oli minulle siihen määrään vastenmielinen, etten ainoastaan ollut sitä raameihin ja huoneen seinälle panematta, kuten Volodja, vaan visusti piilotin sen komoodin taakse, mistä sitä ei kukaan voinut nähdä. Porte-crayon ei minua täällä kotona myöskään miellyttänyt; pistin sen pöytälaatikkoon lohduttaen itseäni sillä, että tuo kapine oli hopeinen, siis pysyvän arvoinen ja ylioppilaalle tavallaan sangen tarpeellinen. Tupakkavehkeet sitä vastoin päätin paikalla panna käytäntöön ja koetella. Avattuani tupakkipaketin, tarkasti täytettyäni piipun pesän punasenkellertävällä hienolla sulttaanitupakalla, panin sen päälle kytevän taulan ja pidellen piipunvartta keskisormen ja nimettömän välissä (se asento oli erikoisesti mieleeni), aloin vetää savua.
Tupakin haju oli erinomaisen miellyttävä, mutta suussa tuntui katkeralta ja hengitystä ahdisti. Rohkaisten itseäni minä kuitenkin aika kauan vetelin savuja, yrittelin tehdä rinkejä ja "vetää sisään". Pian oli sinertävä savupilvi täyttänyt huoneen, piippu alkoi korista, kuuma tupakki hypähteli, mutta suussa tuntui polttoa ja päässä pientä pyörrytystä. Minä aijoin jo lopettaa ja vielä tahdoin vaan katsahtaa miltä näytän piippuineni peilissä, kun ihmeekseni jalat horjahtivat; huone alkoi pyöriä ja kun vilkasin peiliin, jonka ääreen vaivalla pääsin, huomasin olevani kalpea kuin lakana. Tuskin ennätin kaatua sohvalle kuin tunsin sellaista kuvotusta ja niin suurta heikkoutta, että luulin olevani myrkytetty ja jo kuolemaa tekeväni. Pelästyin kauheasti, olin huutamaisillani apua ja käskemäisilläni lääkäriä hakemaan.
Mutta tämä säikähdys ei kestänyt kauan. Pian ymmärsin, mistä oli kysymys, ja hirveässä päänkivistyksessä, perin heikontuneena makasin pitkän aikaa sohvalla, tylsästi tuijottaen Bostandjoglon vaakunaan, joka oli kuvattu tupakkikäärön kylkeen, — tuijotin permannolla makaavaan piippuun, uloskarisseeseen tuhkaan ja torttujen jäännöksiin, ja surullisella pettymyksellä ajattelin: "en kai sitten olekaan vielä ihan suuri, koska en voi polttaa muiden tavalla, ja eipä minun näy olevan sallittu myös muiden tavalla pidellä piipunvartta keskisormen ja nimettömän välissä, vedellä savuja ja puhaltaa sitä ulos ruskeiden viiksien läpi." Dmitri tapasi minut tässä epämiellyttävässä tilassani, tultuaan meille viiden ajoissa, kuten oli sovittu. Juotuani lasillisen vettä minä kuitenkin melkein kokonaan virkistyin ja olin valmis lähtemään hänen seurassaan.
— Ja mikä halu teidän on polttaa! sanoi hän silmäillen tupakoimiseni jälkiä; — se on kaikki joutavaa rahanhukkaa. Minä olen päättänyt olla polttamatta… Mutta lähdetäänpä nyt, täytyy vielä hakea käsiimme Dubkov.
XIV
VOLODJAN JA DUBKOVIN TOIMIA.
Heti Dmitrin astuessa huoneeseeni huomasin hänen kasvoistaan, hänen käyntitavastaan ja tuosta hänelle omituisesta tavasta huonon tuulen aikana silmää siristäen ja kasvoja rumasti vääntäen nykäistä päätä syrjälle, ikäänkuin kaulusta korjatakseen, — että hän oli tuossa kylmän itsepäisessä mielentilassa, joka oli vallalla silloin kuin hän ei ollut tyytyväinen itseensä, ja joka aina vieroitti minua hänestä. Viime aikoina olin jo alkanut tehdä havaintoja ja arvosteluja hänen luonteestaan, mutta ystävyyteemme ei sillä ollut mitään vaikutusta: ystävyytemme oli vielä niin nuori ja voimakas että katsoinpa minä Dmitriä miltä puolelta tahansa aina hän näytti minusta yhtä täydelliseltä. Hänessä oli kaksi eri ihmistä, jotka kumpikin ihastuttivat minua yhtä paljon. Toinen, jota kiihkeästi rakastin, oli hyväsydämminen, hellä, nöyrä, iloinen ja tiesi itse näistä hyvistä ominaisuuksistaan. Hänen ollessa tässä mielentilassa, näytti koko hänen ulkomuotonsa, äänensä, kaikki liikkeensä ikäänkuin puhuvan: "olen nöyrä ja hyvä, nautin siitä, että olen nöyrä ja hyvä, ja te voitte sen kaikki nähdä." Toinen — johon vasta nyt aloin tutustua ja jonka suuruutta ihastelin — oli kylmä, itseänsä ja muita kohtaan ankara, ylpeä, kiihkoisuuteen asti uskonnollinen ja yksipuolisuuteen asti siveellinen mies. Tällä hetkellä hän oli tuo toinen ihminen.
Sillä avomielisyydellä, joka oli suhteittemme välttämätön peruste, sanoin hänelle istuessamme vaunuihin, että minua suretti nähdä häntä tänä onneni päivänä noin raskaalla ja minulle epämiellyttävällä tuulella.
— Varmaan on jokin teitä pahottanut: miksi ette sano sitä minulle? kysyin minä.
— Nikolenka! vastasi hän kiirehtimättä, hermostuneesti kallistaen päätään syrjälle ja tehden naamaa. — Jos olen luvannut olla mitään salaamatta teiltä, niin ei teilläkään ole syytä epäillä minussa umpimielisyyttä. Eihän saata aina olla yhtä valmis avomielisyyteen, mutta jos jokin on saanut minut pahalle tuulelle, niin en itsekään tiedä mikä.
"Mikä ihmeellisen avomielinen, rehellinen luonne", ajattelin minä enkä puhunut enempää hänen kanssaan.
Näin sanaakaan sanomatta me saavuimme Dubkovin luo. Dubkovin kortteeri oli tavattoman komea, taikka ainakin näytti minusta sellaiselta. Kaikkialla oli mattoja, tauluja, uutimia, kirjavia seinäpaperia. muotokuvia, taivutettuja keinutuoleja, voltaire-nojatuoleja; seinillä riippui pyssyjä, pistooleja, metsästyslaukku ja jonkinlaisia kartongista tehtyjä eläinten päitä. Tämän työhuoneen nähtyäni ymmärsin heti ketä Volodja oli matkinut omaa huonetta sisustaessaan. Me tapasimme Dubkovin ja Volodjan kortinpeluussa. Jokin minulle tuntematon herrasmies (luultavasti ei kovinkaan paljon merkitsevä, päättäen hänen ujosta asennostaan) istui pöydän ääressä ja katseli hyvin hartaasti peliä. Dubkov itse oli silkkisessä nutussa ja pehmeissä kengissä. Volodja istui takki riisuttuna vastapäätä häntä sohvalla ja päättäen punehtuneista kasvoistaan ja tyytymättömästä, vilkkuilevasta katseestaan, jonka hän hetkeksi korteista irrottuen heitti meihin, hän oli hyvin kiinni pelissä. Nähtyään minut hän punastui vielä enemmän.
— No, sinun on vuoro sekottaa, sanoi hän Dubkoville. Huomasin, ettei hänen mieleensä ollut minun saavan tietää, että hän pelaa korttia. Mutta hänen katseessaan ei näkynyt hämmennystä, se ikäänkuin puhui minulle: "niin, minä pelaan, mutta sinä sitä ihmettelet ainoastaan siksi, että olet vielä nuori. Se ei ole mitään pahaa, vaan on meidän iällämme välttämätön asia."
Minä heti vainusin ja ymmärsin asian.
Dubkov ei ruvennutkaan jakamaan kortteja, vaan nousi, puristi käsiämme, pyysi istumaan ja tarjosi piippuja, joista me kuitenkin kieltäysimme.
— Jaha, siinäkö nyt on siis meidän diplomaattimme, joka on vikapää alkavaan juhlaan, sanoi Dubkov. — Piru vieköön, överstin näköinen se on kuin onkin!
— Hm! panin minä tuntien jälleen kuinka kasvoilleni puhkeaa tuo tyhmän itserakas hymy.
Minä kunnioitin Dubkovia niinkuin vaan voi kuudentoista ikäinen poika kunnioittaa seitsemänkolmatta ikäistä ajutanttia, jota kaikki aikuiset sanovat hyvin eteväksi nuoreksi mieheksi, joka mainiosti tanssii, puhuu ranskaa, ja joka sydämmessään halveksien nuoruuttani nähtävästi koettaa sitä peittää.
Kunnioituksestani huolimatta oli minun koko tuttavuuteni aikana jumalaties mistä syystä vaikea ja epämukava katsoa häntä silmiin. Myöhemmin tein sen huomion, että minun on kolmenlaisten ihmisten silmiin vaikea katsoa: niiden, jotka ovat minua paljon pahemmat, niiden, jotka ovat minua paljon paremmat, ja niiden, joiden kanssa me emme ota toisillemme sanoaksemme mitä kumpikin tiedämme. Ehkä Dubkov oli parempi, ehkä myös huonompi minua, mutta varmaa vaan on, että hän sangen usein valehteli, tunnustamatta valhettaan, — että minä olin tuon hänen heikkoutensa huomannut enkä tietysti uskaltanut hänelle siitä puhua.
— Pelataan vielä yksi kuningas, sanoi Volodja nytkäytellen olkaansa, niinkuin isä, ja sekotellen kortteja.
— Kas kuinka se nyt siihen peliin takertui! sanoi Dubkov: — lopetetaan toinen kerta. No, taikka sama se, jaa kortit.
Heidän pelatessaan minä tarkastelin heidän käsiään. Volodjalla oli suuri kaunis käsi, peukalon etäisyys muista sormista ja näiden taivutus hänen korttia pidellessään, muistutti siihen määrään isän kättä, että olin hetkeksi valmis luulemaan Volodjan tahallaan pitelevän korttia niin, että olisi aikaihmisen näköistä; mutta heti kun katsahti hänen kasvoihinsa, näki selvästi, ettei hän mitään muuta ajatellut kuin kortteja. Dubkovin kädet sitä vastoin olivat pienet, ikäänkuin ajettuneet, sisäänpäin kääntyvät, erittäin sukkelat ja hienosormiset, — juuri semmoiset kädet, jotka ovat tavallisesti sormuksilla koristetut ja joita tavataan käsitöihin halukkailla ja kauniita esineitä rakastavilla ihmisillä.
Luultavasti Volodja jäi tappiolle, sillä se herra, joka katseli hänen kortteihinsa teki huomautuksen, että Vladimir Petrovitshilla on hirveän huono onni, ja Dubkov otti portföljinsä, kirjotti sinne jotain sekä näytti kirjotetun paikan Volodjalle sanoen: "näinkö?"
— Niin! sanoi Volodja teeskennellyn hajamielisesti katsahtaen kirjaan.
— Nyt lähtekäämme.
Volodja otti ajoneuvoihinsa Dubkovin, minä ajoin Dmitrin kanssa hänen vaunuissaan.
— Mitä ne oikein pelasivat? kysyin minä Dmitriltä.
— Pikettiä. Se on tyhmä peli, ja yleensäkin on peli tyhmää.
— Pelaavatko he suurienkin rahojen päälle?
— Eivät hyvin suurien, mutta on se sittenkin paha.
— Ettekö te pelaa?
— En, minä olen päättänyt olla pelaamatta; mutta Dubkovin pitää aina saada toinen voitetuksi.
— Eikö se ole huonosti tehty hänen puoleltaan, sanoin minä. — Volodja pelaa varmaankin häntä huonommin?
— Tietysti ei se ole hyvä, mutta ei siinä erikoista pahaakaan ole. Dubkov pitää pelaamisesta ja osaa pelata, mutta sittenkin hän on erinomainen ihminen.
— Enhän minä ollenkaan aikonutkaan… sanoin minä.
— Eikä saakaan hänestä mitään pahaa ajatella, sillä kyllä hän on hyvä mies. Ja minä häntä hyvin rakastan ja olen aina rakastava huolimatta hänen heikkouksistaan.
Minusta vähän näytti, että juuri se kuumuus millä Dmitri puolusti Dubkovia, osotti hänen jo lakanneen rakastamasta ja kunnioittamasta tätä, vaikkei hän sitä tunnustanut itsepäisyytensä vuoksi ja siksi ettei kukaan voisi häntä moittia vaihtelevaisuudesta. Hän oli yksi niitä ihmisiä, jotka rakastavat ystäviään koko elämän ajan, ei niin paljon siksi, että nämä ystävät alituisesti pysyisivät heille ystävinä, kuin siksi, että kerran vaikkapa erehdyksestäkin kiinnyttyään johonkin ihmiseen he pitävät epärehellisenä enää lakata häntä rakastamasta.
XV
MINUA ONNITELLAAN.
Dubkov ja Volodja tunsivat Jahrin ravintolassa kaikki tarjoilijat nimeltä, ja ovenvartiasta isäntään kaikki osottivat heille suurta kunnioitusta. Meille osotettiin heti erityinen huone ja tarjottiin merkillisesti kokoonpantu päivällinen, jonka Dubkov oli valinnut ranskalaisen ruokaluettelon mukaan. Jäädetty samppanjapullo, johon koetin katsoa mahdollisimman välinpitämättömästi, oli jo pantu esiin. Päivällinen sujui hauskasti huolimatta siitä, että Dubkov tapansa mukaan kertoi mitä kummallisimpia juttuja, muka tositapauksia, — muun muassa kuinka hänen mummonsa oli kiväärillä tappanut kolme hänen kimppuunsa hyökännyttä ryöväriä, (jolloin minä punastuin ja silmät alas luotuina käännyin hänestä pois), ja huolimatta myös siitä, että Volodja nähtävästi pelkäsi minun puolestani joka kerta kun rupesin jotain sanomaan, (joka oli aivan turhaa, koska minä muistaakseni en sanonut mitään häpeällistä). Kun samppanja oli tarjottu, onnittelivat minua kaikki ja minä join Dubkovin ja Dmitrin kanssa sinunmaljan, jonka jälkeen me suutelimme toisiamme. Kun en tiennyt kelle tuo samppanjapullo oikein kuului (sittemmin sain tietää sen olleen yhteisen), ja kun minä tahdoin kestitä ystäviäni omilla rahoillani, joita alituisesti tunnustelin taskustani, vedin salaa esille kymmenruplasen, käskin luokseni tarjoilijan, annoin hänelle rahat, ja kuiskaten — kuitenkin niin että kaikki kuulivat, sillä he vaieten katsoivat minuun — sanoin hänelle että toisi vielä puolipullollisen samppanjaa. Volodja punastui, alkoi nytkytellä olkaansa ja katsoi niin pelokkaasti minuun ja muihin, että selvään tunsin kuinka suuren virheen olin tehnyt, mutta puolipullonen tuotiin ja se juotiin suurella mielihyvällä. Tuntui yhä sangen hauskalta. Dubkov lateli valheita väsymättä ja Volodja myöskin kertoi niin naurettavia juttuja ja niin hyvästi, etten olisi ikinä odottanut, ja me nauroimme paljon. Pääasia Volodjan ja Dubkovin hassutuksissa oli tämmöinen sukkeluus: "oletteko olleet ulkomailla?" kysyi muka toinen. — "En, en ole ollut", vastasi toinen, "mutta veljeni soittaa viulua." He olivat tämänlaisessa järjettömyyden komismissa saavuttaneet semmoisen täydellisyyden, että lyhentäen panivat sukkeluuden uusiin muotoihin, sanoen: "minun veljeni myöskään ei ole koskaan viulua soittanut", — ja täydellisesti ymmärsivät toisiansa. Jokaiseen toistensa kysymykseen he vastasivat samaan tapaan, mutta joskus toisen kysymättäkin koettivat yhdistää kahta mahdollisimman vierasta lausetta, sanoen tuon lauseen aivan totisen näköisinä, — ja se nauratti kovasti. Minä aloin vähitellen ymmärtää mistä oli kysymys, ja tahdoin myös kertoa jotain naurettavaa, mutta kaikki katsahtivat arasti minuun, taikka koettivat olla minuun katsomatta niin kauan kuin puhuin, joten sukkeluus meni myttyyn. Dubkov sanoi: "älä vätystele, veli diplomaatti", mutta minusta tuntui olo niin mieluiselta samppanjan perästä ja suurien seurassa, että tuo huomautus ainoastaan pikkuruikkusen raapasi minua. Dmitri, vaikka joikin rinnan meidän kanssamme, pysyi yksin yhä vaan ankaran totisessa mielentilassaan, joka hiukan jarrutti yleistä iloisuutta.
— Kuulkaapa, hyvät herrat, sanoi Dubkov: — päivällisen jälkeen on diplomaatti tietysti aikamieheksi vihittävä. Emmeköhän lähdekin tätikullan luokse, kyllä hän sitten siellä antautuu käsiimme.
— Eihän Nehljudov kuitenkaan lähde, sanoi Volodja.
— Sietämätön erakko! sinä olet sietämätön erakko! sanoi Dubkov kääntyen hänen puoleensa. — Ajetaan yhdessä, saat nähdä että täti on mainio nainen.
— En lähde itse enkä laske häntä, vastasi Dmitri punastuen.
— Ketä? diplomaattiako? Tahdothan sinä, diplomaatti? Katso kuinka hän kirkastui heti kun alettiin tädistä puhua.
— Ei niin, etten laske, jatkoi Dmitri nousten paikaltaan ja alkaen minuun katsomatta käydä edes takasin: vaan en kehota häntä enkä haluaisi hänen lähtevän. Nyt hän ei ole enää alaikäinen ja jos tahtoo voi hän lähteä ilman teitäkin. Mutta sinä Dubkov varmaan häpeät, että menettelet huonosti, siksi tahdot että muutkin tekisivät samoin.
— Mitä pahaa siinä on, sanoi Dubkov iskien silmää Volodjalle, — että minä kutsun teitä kaikkia tädin luo juomaan lasillisen teetä? Mutta jos sinulle on vastenmielistä, että lähdemme, niin olkoon: me ajamme Volodjan kanssa. Lähdetkö Volodja?
— Hm, hm! pani Volodja myöntävästi, — ajetaan vaan, mutta sitten palataan meille ja jatketaan pikettiä.
— Sanoppa aijotko lähteä heidän kanssaan vai etkö? kysyi Dmitri lähestyen minua.
— En, vastasin minä antaen hänelle tilaa sohvalla, johon hän istui: — minä en muutenkaan tahdo, mutta jos sinä et kehota, niin en mistään hinnasta lähde.
— Ei, lisäsin minä senjälkeen, — se ei ollut totta, ettei minua haluta lähteä heidän mukaansa; mutta olen hyvilläni etten lähde.
— Ja mainiosti teet: — elä oman tahtosi mukaan, äläkä tanssi kenenkään pillin mukaan, se on kaikkein parasta.
Tämä pieni kina ei häirinnyt meidän iloisuuttamme, vaan päinvastoin enensi sitä. Dmitri siirtyi äkkiä siihen hellyyden mielentilaan, jota eniten hänessä rakastin. Kuten jälestäpäinkin moneen kertaan huomasin, vaikutti tehty hyvätyö häneen aina sillä tavalla. Hän oli nyt tyytyväinen itseensä sen johdosta, että oli pidättänyt minut. Hän tuli perin iloiselle tuulelle, käski vielä pullollisen samppanjaa (mikä oli vastoin hänen sääntöjänsä), kutsui huoneeseemme jonkun tuntemattoman herran ja alkoi sitä juottaa, lauloi Gaudeamus igitur, vaati meidän toistamaan säkeitä, ja ehdotti, että lähtisimme Sokolnikiin ajelemaan, jota Dubkov puolestaan piti liian aistillisena.
— Nyt pojat iloitkaamme, puhui Dmitri hymyillen: — tämän miehen ylioppilaaksi pääsemisensä kunniaksi minä ensi kerran juon itseni humalaan, olkoon menneeksi. — Tuo iloisuus sopi Dmitrille kummallisen hyvin. Hän muistutti jotain kasvattajaa tai hyvää isää, joka tyytyväisenä lapsiinsa on tullut hyvälle tuulelle ja tahtoo yhtaikaa sekä naurattaa heitä että todistaa heille, että voi sitä kunniallisestikin ja säädyllisesti huvitella; mutta siitä huolimatta vaikutti sekä minuun että luultavasti muihinkin tämä odottamaton iloisuus tarttuvasti; erittäinkin kun olimme nauttineet miestä kohti melkein puolipullollisen samppanjaa.
Tämmöisessä suloisessa mielentilassa minä siirryin suureen huoneeseen polttaakseni paperossin, jonka Dubkov oli minulle antanut. Paikaltani noustua huomasin, että päätäni vähän pyörryttää, ja että jalat kulkivat ja kädet olivat luonnollisessa asennossa ainoastaan silloin kuin niitä tarkkaan ajattelin. Muussa tapauksessa jalkani harhailivat syrjään ja kädet suorittelivat jonkinlaisia omintakeisia liikkeitä. Minä kiinnitin näihin jäseniini koko huomion, käskin käsien kohota panemaan takkini kiinni, silittää tukkaa, (jolloin ne kohottivat kyynäspäitä aivan liian korkealle), mutta jalkojen käskin mennä ovelle päin, jonka ne täyttävätkin, mutta polkivat vaan ikäänkuin liian kovasti, taikka sitten liian hellävaroin, erittäinkin vasen jalka yhtämittaa kohosi varpailleen. Joku ääni huusi minun takanani: "Minne sinä menet? kyllä kynttilä tuodaan." Minä arvasin, että tämä ääni kuului Volodjalta ja minua huvitti suuresti se, että olinpahan arvannut, mutta vastaukseksi hänelle minä ainoastaan vähän hymähdin ja läksin edelleen.
XVI
KINA.
Suuressa huoneessa, johon tulin, istui pikku pöydän ääressä lyhyenläntä, lihava, punertavaviiksinen siviiliherra jotakin syöden. Hänen vieressään istui pitkäkasvuinen, ruskeaverinen, viiksetön herra. He puhelivat ranskaa. Heidän katsahduksensa arvelutti minua, mutta päätin kuitenkin sytyttää paperossini kynttilästä, joka seisoi heidän edessään pöydällä. Katsellen syrjään ollakseni heidän silmäyksiään kohtaamatta minä lähestyin pöytää ja aloin sytytellä paperossia. Kun se oli syttynyt, en malttanut olla katsahtamatta syövään herraan. Hänen harmaat silmänsä tähystivät minua kiinteästi ja vihamielisesti. Juuri kun aijoin kääntyä poispäin, alkoivat hänen punertavat viiksensä liikkua ja hän lausui ranskaksi: — en rakasta että poltellaan päivällistä syödessäni, hyvä herra.
Minä änkytin siihen jotakin epäselvästi.
— Niin, en rakasta, jatkoi ankarasti viiksiniekka herra vilkaisten viiksettömään vieruskumppaniinsa niinkuin olisi kehottanut ihailemaan miten hän kohta oli löylyyttävä minua: — en rakasta, hyvä herra, ja niitä, jotka ovat niin epäkohteliaita, että tulevat polttelemaan toisen nenän eteen, en myöskään rakasta.
Ymmärsin heti, että tuo herra toruu minua, mutta ensi hetkellä tunsin niin kuin olisin ollut hyvin syyllinen heidän edessään.
— En luullut sen teitä häiritsevän, sanoin minä.
— Jaha, te ette luulleet olevanne moukka, mutta minä luulen! kiljasi herra.
— Mikä oikeus teidän on huutaa, sanoin minä tuntien, että hän loukkaa minua ja alkaen itsekin suuttua.
— Se oikeus, etten ikinä anna kenenkään hypätä nokalleni; ja aijon aina opettaa teidän kaltaisia sankareja. Mikä on nimenne, hyvä herra? ja missä asutte?
Minä olin hyvin suutuksissani, huuleni vavahtelivat ja henkeäni ahdisti. Mutta sittenkin tunsin itseni syylliseksi, luultavasti sen johdosta että olin juonut paljon samppanjaa, enkä siis sanonut tälle herralle mitään hävyttömyyksiä, vaan huuleni päinvastoin mitä nöyrimmällä tavalla nimittivät sukunimeni ja osotteemme.
— Nimeni on Kolpikov, hyvä herra, koettakaapa olla vastedes kohteliaampi. Me tapaamme vielä toisemme (vous aurez de mes nouvelles), päätti hän, niinkuin koko puhekin oli käynyt ranskaksi.
Minä vastasin ainoastaan: "sangen hauskaa", koettaen antaa äänelleni mahdollisimman enemmän lujuutta, sitten käännyin ja palasin paperossineni, joka oli ehtinyt sammua, huoneeseemme.
Tästä tapahtumasta en puhunut mitään veljelle enkä ystäville, erittäinkin koska he näyttivät olevan kiivaassa keskustelussa, vaan istuuduin yksin nurkkaan miettimään tuota kummallista tapausta. Sanat: "te olette moukka, hyvä herra" (un mal élevé, Monsieur) soivat yhä korvissani, yhä enemmän kiihottaen mieltäni. Humala oli minulta kokonaan kadonnut. Kun ajattelin miten olin tässä asiassa menetellyt, tuli minuun kauhea aavistus, että olin ehkä esiintynyt pelkurina. "Mikä oikeus hänen oli hyökätä kimppuuni?! Miksi hän ei voinut yksinkertaisesti sanoa vaan minulle, että tupakinsavu häntä häiritsee? Siis syyllinen oli hän? Miksen minä, kun hän sanoi minua moukaksi, vastannut hänelle: hyvä herra, moukka on se, joka käyttäytyy röyhkeästi; — tai miksi en kiljaissut hänelle vaan: suu kiinni! — se olisi ollut parasta; miksi en vaatinut häntä kaksintaisteluun? Ei! minä en tehnyt mitään semmoista vaan niinkuin raukkamainen pelkuri pidin vääryyden hyvänäni." — "Te olette moukka, hyvä herra!" kaikui kaikumistaan repivästi minun korvissani. "Ei, tätä ei saa näin jättää", ajattelin minä ja nousin, vakaasti päättäneenä mennä uudestaan tuon herran eteen ja sanoa hänelle jotain kauheata, tai ehkä iskeä häntä kynttiläjalalla päähänkin, jos niikseen tulee. Suurimmalla nautinnolla ajattelin tätä viimeistä mahdollisuutta, mutta sittenkin astuin pelokkaasti uudestaan tuohon isoon huoneeseen. Onneksi herra Kolpikovia ei ollutkaan enää salissa, siellä oli ainoastaan lakeija, joka korjasi jätteitä pöydältä. Minä olin ilmaisemaisillani lakeijalle mitä oli tapahtunut, olisin selittänyt hänelle, etten ollut lainkaan syyllinen, mutta en siltä kuitenkaan tehnyt. Sangen synkässä mielentilassa palasin uudestaan huoneeseemme.
— Mikä ihme nyt on diplomaatillemme tullut? sanoi Dubkov: — varmaan se on paraikaa ratkaisemassa Europan kohtaloa.
— Anna minun olla, sanoin minä synkästi, kääntyen pois. Kävellessäni edestakasin huoneessa minä sitten jostakin syystä rupesin ajattelemaan, ettei Dubkov ole lainkaan mikään hyvä mies. Riittää jo noita ikuisia sukkeluuksia ja "diplomaatin" arvonimiä — mitä ystävyyttä se on olevinaan. Ei hän muusta kunhan voittaisi vaan rahoja Volodjalta, ja ajelisi sen tätinsä luo… Ei ole mitään miellyttävää koko miehessä. Valetta tai alhaisuutta on kaikki mitä se puhuu, mutta toisia se on kylläkin valmis pilkkaamaan! Minusta hän on lyhyesti sanoen tyhmä, ja lisäksi huono ihminen. Näitä mietiskelin noin viiden minutin ajan, tuntien jostakin syystä yhä suurempaa vihamielisyyttä Dubkovia kohtaan. Mutta Dubkov ei pitänyt minusta mitään väliä ja se se kiukutti minua vieläkin enemmän. Vieläpä olin suutuksissani Volodjalle ja Dmitrille, koska he puhelivat mokoman miehen kanssa.
— Tiedättekö mitä, hyvät herrat? — diplomaatin pää on vedellä huuhdeltava, sanoi äkkiä Dubkov katsahtaen minuun suu naurussa, mikä minusta näytti ivalta, vieläpä petolliselta ivalta: — Sen on paha elämä! Jumalauta, sen on paha elämä!
— Te olisitte myöskin huuhdottava vedellä, itse olette paha, vastasin minä vihamielisesti hymyillen ja unohtaen että olisi ollut sanominen "sinä."
Tämä vastaus luultavasti hämmästytti Dubkovia, mutta väliäpitämättä hän kääntyi minusta ja jatkoi keskusteluaan Volodjan ja Dmitrin kanssa.
Minä yritin yhtyä heidän keskusteluunsa, mutta tunsin että oli kerrassaan mahdoton teeskennellä ja siirryin jälleen nurkkaani, missä sitten pysyinkin lähtöön saakka.
Kun oli maksettu ja alettiin panna päällysnuttua ylle, niin Dubkov kääntyi Dmitrin puoleen: — No, minne Orestes ja Pilades nyt ajaa? varmaankin kotiin keskustelemaan rakkaudesta; mutta mepä lähdemme sen suloisen tädin luokse, — se on parempaa kuin teidän hapan ystävyytenne.
— Kuinka uskallatte puhua ja nauraa meille? sanoin minä äkkiä, tullen hyvin likelle häntä ja huiskien käsilläni: kuinka uskallatte nauraa tunteita, joita ette ymmärrä? Sitä en salli. Suu kiinni! kiljuin minä ja tietämättä mitä enää sanoa sekä kovin hengästyneenä mielenkiihkosta itsekin vaikenin. Dubkov ensin hämmästyi; sitten aikoi hymähtää ja ottaa asian leikin kannalta, mutta vihdoin suureksi ihmeekseni säikähti ja katsoi maahan.
—- Enhän minä olleenkaan naura teille ja teidän tunteillenne, muuten minä vaan puhun, sanoi hän vältellen.
— Sepä! kiljasin minä, mutta juuri samaan aikaan minua alkoi hävettää oma itseni ja tuli sääli Dubkovia, jonka punaset, hämmästyneet kasvot ilmaisivat todellista mielipahaa.
— Mikä sinun on? rupesivat Volodja ja Dmitri yhtaikaa sanomaan minulle: — eihän sinua kukaan tahtonut loukata.
— Vai ei! tuo tuossa tahtoi loukata minua.
— Kylläpä on tuo veljesi hurja mies, sanoi Dubkov mennessään jo ovesta, ettei voisi enää kuulla mitä hänelle vastaan.
Ehkä olisin syössyt häntä tavottamaan ja vielä häntä haukkunutkin, mutta se sama lakeija, joka oli ollut läsnä jutussani Kolpikovin kanssa, tarjosi minulle samassa päällysnuttua ja minä heti rauhotuin, ainoastaan Dmitrin edessä enää teeskennellen olevani vihanen — sen verran kuin oli välttämätöntä, ettei äkillinen rauhottumiseni olisi tuntunut oudolta. Seuraavana päivänä tapasin Dubkovin Volodjan luona, me emme puhuneet tästä jutusta, mutta jäimme kuitenkin teitittelemään toisiamme, ja sen jälkeen meidän tuli vielä vaikeammaksi katsoa toisiamme silmiin.
Riita Kolpikovin kanssa, joka tosin ei seuraavana päivänä eikä koskaan myöhemminkään antanut minulle de ses nouvelles, oli monta vuotta tavattoman elävänä ja raskaana muistossani. Minä nytkähtelin ja kiljahtelin sen jälkeen viiden vuoden aikana joka kerta kun muistin kostamattoman loukkauksen, ja lohdutin itseäni muistellessani millaisena sankarina olin sen sijaan ilokseni esiintynyt Dubkovin jutussa. Vasta paljon myöhemmin aloin kokonaan toisin silmin katsoa tätä asiaa: minua nauratti muistella riitaa Kolpikovin kanssa ja kadutti tuo ansaitsematon loukkaus, jonka olin tuottanut kelpo Dubkoville.
Kun saman päivän illalla kerroin Dmitrille kohtauksen Kolpikovin kanssa, jonka ulkonäön hänelle tarkkaan kuvasin, hämmästyi hän suuresti.
— Aivan oikein, se on sama mies! sanoi hän: — ajatteleppas, että tämä Kolpikov on tunnettu roisto, ja päälliseksi pelkuri, jonka toverit ovat ajaneet rykmentistä, koska hän oli saanut korvapuustin eikä uskaltanut tapella; mistä ihmeestä se nyt lie niin vauhtiin päässyt? lisäsi hän hyväntahtoisesti hymyillen ja minuun katsoen: — eikö hän mitään muuta sanonut kuin "moukka?"
— Ei, vastasin minä punastuen.
— Se on ikävä juttu, mutta ei se vielä mitään tee! lohdutti minua
Dmitri.
Vasta paljon myöhemmin, jo rauhallisesti tätä seikkaa miettiessäni tein sen jotenkin todenmukaisen johtopäätöksen, että Kolpikov monen vuoden kuluttua keksittyään että minun kimppuuni saattoi hyökätä, kosti minun kustannuksellani sen viiksettömän herran läsnäollessa saamansa korvapuustin, aivan niinkuin minä juuri äsken olin kostanut tuon hänen "moukkansa" viattoman Dubkovin kustannuksella.
XVII
VALMISTUN VISIITTEJÄ TEKEMÄÄN.
Seuraavana päivänä herättyäni oli ensimäinen ajatukseni Kolpikovin juttu; jälleen minä aloin rauhattomana kävellä pitkin huonetta, mutta asiaan ei enää mahtanut mitään; sitäpaitsi oli tämä viimeinen päivä, minkä vietin Moskovassa, ja isän käskystä piti nyt tehdä muutamia visiittejä, jotka hän itse minulle merkitsi paperilapulle. Isän huolet meidän suhteemme eivät koskeneet niin paljon siveyttämme ja sivistystämme kuin suhteitamme ylhäiseen seurapiiriin. Paperilapulle oli hänen epätasaisella, nopealla käsialallaan kirjotettu: 1) ruhtinas Ivan Ivanovitshin luo välttämättä; 2) Iivinien luo välttämättä; 3) ruhtinas Mihailin luo; 4) ruhtinatar Nehljudovin ja rouva Valahinin luo, jos ehdit. Ja tietysti kanslerin, rehtorin ja professorien luo.
Viimeksi mainittuja visiittejä Dmitri ei kehottanut tekemään, sanoen että se olisi ei ainoastaan tarpeetonta, vaan sopimatontakin: mutta kaikki muut olivat vielä tänään tehtävät. Näistä minua erittäin pelotti kaksi ensimäistä visiittiä, joiden jälkeen oli kirjotettu välttämättä. Ruhtinas Ivan Ivanovitsh oli kenraali en-chef, rikas ja yksinäinen vanhus; siis minun, kuudentoistavuotiaan ylioppilaan oli oleminen hänen kanssaan suorissa suhteissa, jotka — sen tiesin edeltäpäin — eivät saattaneet asettaa minua edulliseen valoon. Iivinit olivat myöskin upporikkaita, ja heidän isänsä oli jokin mahtava siviilikenraali, joka mummon eläessä oli kaikkiaan ainoastaan yhden kerran ollut luonamme. Mutta mummon kuoleman jälkeen huomasin, että nuorin Iivineistä vierasteli meitä ja oli ikäänkuin olevinaan. Vanhin kuului jo lopettaneen lakitieteelliset opintonsa ja palvelevan Pietarissa; toinen, Sergej, jota minä muinoin olin jumaloinut, oli myöskin Pietarissa suurena, lihavana kadettina Paasiopistossa.
Nuoruudessani en pitänyt suhteista ihmisiin, jotka katsoivat itseänsä minua ylemmiksi, semmoiset suhteet olivat minulle sietämättömän tuskallisia alituisen loukkaamisen-pelon vuoksi ja kun piti ponnistaa kaikki henkiset voimansa oman itsenäisyytensä todistamiseksi. Mutta kun isän määräämät viimeiset visiitit jäivät täyttämättä, olivat nyt ensimäiset sitäkin tärkeämmät täyttää. Kävelin huoneessani tarkastellen tuolille pantua pukua, miekkaa ja hattua, ja valmistuin jo lähtöön. kun luokseni tuli onnittelulle ukko Grapp, mukanaan Ilinka. Isä Grapp oli venäläistynyt saksalainen, sietämättömän äitelä, imartelevainen ja sangen usein epäraitis; hän kävi luonamme enimmäkseen vaan pyytääkseen jotakin, ja isä istutti hänet joskus työhuoneeseensa, mutta päivällisille ei häntä koskaan istutettu yhteen seuraan. Hänen alennuksensa ja pyyteliäisyytensä oli sulanut niin kokonaan jonkinlaiseen ulkonaiseen ystävyyteen ja tottumukseen käydä talossamme, että kaikki lukivat hänelle suureksi ansioksi hänen kiintymystänsä meihin, mutta minä jostakin syystä en rakastanut häntä ja hänen puhuessaan aina häpesin hänen puolestaan.
Olin hyvin tyytymätön näiden vieraiden tuloon enkä koettanut tyytymättömyyttäni edes peittääkään. Ilinkaan olin tottunut katsomaan ylhäältä päin ja hän oli tottunut antamaan meille siihen oikeutta; jonka vuoksi minua vähän harmitti hänen nyt olevan samallaisena ylioppilaana kuin minäkin. Ja näytti kuin hänkin puolestaan olisi edessäni vähän hävennyt tätä pakollista yhdenvertaisuutta. Tervehdin häntä kylmästi ja käskemättä istumaan, sillä häpesin sitä tehdä, kun arvelin heidän voivan käskemättänikin istua, sekä annoin sanan hevosen valjastamisesta. Ilinka oli hyvä, sangot rehellinen ja viisaanlainen nuorukainen, mutta hän oli vähäsen höllämäinen: hänet valtasi alituiseen ja nähtävästi syyttä jokin äärimmäisyyden sieluntila — milloin itku milloin naurutauti milloin loukkaantuvaisuus pienimmistäkin syystä: ja nyt hän taisi olla tässä viimemainitussa mielentilassa. Ei hän puhunut, katsahteli vaan vihamielisesti milloin minuun milloin isäänsä, ja ainoastaan kun hänen puoleensa käännyttiin, hän suoritti tuon nöyrän pakollisen hymähdyksensä, johon oli jo tottunut kätkemään kaikki tunteensa ja erittäinkin häpeämisen isänsä puolesta, jota aina tunsi meidän seurassa ollessaan.
— Niin vainenkin, Nikolai Petrovitsh, puhui ukko minulle seuraten minua pitkin huonetta sillaikaa kuin pukeuduin ja kunnioittavan hitaasti pyörittäen lihavien sormiensa välissä mummon lahjottamaa hopeaista nuuskarasiaa: — heti saatuani pojalta tietää että olitte suvainneet niin mainiosti suorittaa tutkinnon, — onhan viisautenne kaikille tuttu, — kohta kiirehdin teitä onnittelemaan; olenhan minä muinoin olallani teitä kantanut ja Jumala tietää rakastavani teitä kaikkia kuin omiani, ja kun Ilinkakin yhä pyysi päästä luoksenne. — Näkyypä hänkin jo teihin kiintyneen.
Ilinka istui tällä aikaa puhumatta mitään ikkunan luona muka tarkastaen kolmikulmaista hattuani ja tuskin kuultavasti murahteli jotain itsekseen.
— Ellette pahastu, olisin teiltä tiedustanut, jatkoi ukko: — mitenkä se minun Ilinkani oikein tutkintonsa suoritti? hän olisi tahtonut pysyä teidän seurassanne, niin älkääpä te nyt häntä jättäkö, pitäkää häntä silmällä ja neuvokaa.
— Hyvinhän se tutkintonsa suoritti, vastasin minä katsahtaen Ilinkaan, joka tunsi häneen katsovani, punastui ja lakkasi huuliansa liikuttamasta.
— Saisiko hän jäädä luoksenne päiväksi tai pariksi? sanoi ukko niin arasti hymyillen kuin olisi suuresti pelännyt minua, ja mihin ikänä minä liikahdin hän yhä pysyttelihe niin lähellä minua, että tupakan ja viinan haju lakkaamatta löyhkäsi hänestä. Minua harmitti, että hän asetti minut poikansa suhteen noin kieroon asemaan, ja myöskin se, että hän häiritsi minua silloisessa sangen tärkeässä toimessani — nimittäin pukeutumisessa; mutta kaikkein enin sapetti minua tuo viinan löyhkä, joten sanoin hänelle hyvin kylmästi, etten voi olla Ilinkan seurassa, koska koko päivään en tule olemaan kotona.
— Mutta tehän aijotte lähteä sisarenne luokse, isä, sanoi Ilinka hymyillen ja minuun katsomatta: — sinne on minullakin asiaa.
Minua vielä enemmän alkoi harmittaa ja hävettää, ja antaakseeni jonkun selityksen kiellolleni kiiruhdin ilmottamaan, etten tule olemaan kotona, koska täytyy lähteä ruhtinas Ivan Ivanovitshin luo, ruhtinatar Kornakovan luo, sen Iivinin luo, jolla on niin korkea asema, ja että luultavasti tulen olemaan päivällisillä ruhtinatar Nehljudovin luona. Minusta näytti, että saatuaan tietää kuinka ylhäisten ihmisten luona aijoin käydä, he eivät enää voi asettaa vaatimuksia minun suhteeni. Kun he rupesivat lähtemään, pyysin minä Ilinkaa käymään luonani jonkun toisen kerran; mutta Ilinka änkytti vaan jotain ja hymähti teeskennellysti, näkyi selvästi, ettei hänen jalkansa ole koskaan enää astuva tähän huoneeseeni.
Heti heidän lähdettyään minä ajoin omille visiiteilleni. Volodja, jota olin vielä aamulla pyytänyt mukaan, että olisi ollut helpompi, kieltäysi sillä tekosyyllä, että olisi muka ollut liian tunteellista kahden velimiehen ajaa samoilla ajopeleillä.
XVIII
VALAHINIT.
Niinpä läksin siis yksin. Lähin visiitti oli asuntopaikan mukaan Valahinit. Minä en ollut kolmeen vuoteen nähnyt Sonitshkaa, ja rakkauteni häneen oli tietysti aikaa sitten haihtunut, mutta sielussa eli vielä elävä ja liikuttava muisto menneestä lapsuuden rakkaudesta. Olin näiden kolmen vuoden aikana muistellut häntä sellaisella voimalla ja selvyydellä, että vuodatin kyyneleitä ja olin todellakin kuin uudestaan rakastunut, mutta tuota oli kestänyt ainoastaan muutamia minuttia eikä se sitten piankaan uudistunut.
Tiesin Sonitshkan äitinsä kanssa käyneen ulkomailla, missä he olivat viipyneet kaksi vuotta ja missä heille oli sattunut semmoinen tapaturma, että dilishanssi oli kaatunut ja lasit leikelleet Sonitshkan kasvoja, josta hän olisi muka suuresti rumentunut. Matkalla heidän luoksensa minä elävästi muistelin entistä Sonitshkaa ja koetin mielessäni kuvailla millaisena hänet nyt tapaan. Hänen kaksivuotisen ulkomailla-olon vuoksi kuvailin häntä jostakin syystä hyvin pitkäksi, erittäin solakkavartaloiseksi, totiseksi ja ylimysmieliseksi, mutta tavattoman viehättäväksi. Mielikuvitukseni kieltäysi kuvaamasta hänen kasvojaan naarmujen runtelemiksi. Päinvastoin. Olinhan jossain kuullut kerrottavan intohimoisesta rakastajasta, joka oli pysynyt rakastetulleen uskollisena, vaikka tämä oli tullut rokonarpiseksi. Koetin kuvailla olevani rakastunut Sonitshkaan voidakseni lukea ansiokseni, että naarmuista huolimatta olin pysynyt hänelle uskollisena. Yleensä puhuen, lähestyessäni Valahinien taloa, en ollut rakastunut, mutta olin saanut itsessäni liikkeelle rakkauden vanhoja muistoja, ja olin senvuoksi hyvin valmistunut rakastuakseni uudestaan, ja hyvin sitä halusin; erittäinkin kun jo kauan sitten, katsoen kaikkia rakastuneita ystäviäni, häpesin että olin jäänyt heistä niin jälkeen.
Valahinit asuivat puhtosessa pikku puurakennuksessa, jonne mentiin pihan kautta. Ovi avattiin minulle kellonsoittoon, mikä silloin vielä oli Moskovassa suuri harvinaisuus. Aukasija oli aivan pikkuinen puhtaasti puettu poika. Hän ei osannut tai ei tahtonut sanoa minulle oliko herrasväki kotona ja jätti minut yksin pimeään eteiseen, juostuaan itse vielä pimeämpään käytävään.
Olin jotenkin kauan yksin tässä pimeässä huoneessa, jossa paitsi ulko-ovea ja käytävää oli vielä yksi suljettu ovi, — ja vähän niinkuin ihmettelin tuota talon synkkyyttä, osaksi myös arvelin, että se ehkä kuuluu asiaan niiden elämässä, jotka ovat käyneet ulkomailla. Noin viiden minutin kuluttua aukesi salin ovi sisäpuolelta saman pojan toimesta, ja hän saattoi minut siistiin, mutta ei rikkaasti sisustettuun vierashuoneeseen, johon heti ilmestyi myöskin Sonitshka.
Hän oli seitsemäntoistavuotias. Oli hyvin pieni kasvultaan, hyvin laiha ja kasvojen väri sairaaloisen kellertävä. Mitään naarmuja ei kasvoissa voinut huomata, mutta ihanat, kuperat silmät ja valoisa, hyväsydämmisyyden iloinen hymyily oli sama, jota tunsin ja rakastin lapsena ollessani. En ollut lainkaan odottanut näkeväni häntä tuollaisena, ja senvuoksi en mitenkään voinut heti vuodattaa häneen sitä tunnetta, jonka olin matkalla valmistanut. Hän tarjosi minulle kätensä englantilaisella tavalla, joka oli silloin yhtä suuri harvinaisuus kuin ovikellokin, puristi vilpittömästi kättäni ja istutti viereensä sohvalle.
— Voi, kuinka on hauska nähdä teitä, hyvä Nicolas, sanoi hän katsoen kasvoihini, niin vilpittömällä ilon ilmeellä, että sanoissa: hyvä Nicolas, huomasin todella ystävällisen eikä suojelevan vivahduksen. Ulkomaamatkansa jälkeen hän ihmeekseni oli vieläkin yksinkertaisempi tavaltaan, suloisempi ja tuttavallisempi käytökseltään kuin ennen. Huomasin tosin kaksi pientä naarmua nenän luona ja silmäkulmien päällä, mutta ihanat silmät ja hymy pitivät ihan yhtä muistojeni kanssa ja loistivat kuten ennenkin.
— Kuinka te olette muuttunut! puhui hän: — ihanhan te olette tullut jo suureksikin. No, entä minä, — mitä sanotte minusta?
— Ah — enpä olisi teitä tuntenut, vastasin minä, vaikka juuri samalla hetkellä ajattelin, että olisin aina tuntenut hänet. Tulin uudestaan sille huolettoman iloiselle tuulelle, jossa viisi vuotta sitten tanssin hänen kanssaan mummon nimipäivillä.
— Sanokaapa olenko hyvinkin rumentunut? kysyi hän päätänsä nyykähyttäen.
— Ette, ette ollenkaan, olette vaan vähän kasvanut, tullut vanhemmaksi, kiirehdin minä vastaamaan: — vaan päinvastoin… ja vieläpä…
— No, olkoon vaan: mutta muistatteko tanssejamme ja leikkejämme, St Jérômea. M-me Doratta (en muistanut mitään M-me Doratta; hän oli nähtävästi innostunut lapsuuden muistoistaan ja sekotti niitä toisiinsa). Ah, mikä ihana aika! jatkoi hän ja sama hymy. vieläpä parempi sitäkin, jota kannoin muistossani, ja yhä samat silmät loistivat edessäni. Hänen puhuessaan ehdin ajatella sitä mielentilaa, jossa olin tällä hetkellä ja päätin itsekseni, että tällä hetkellä olin kuin olinkin rakastunut. Heti kun olin sen päätökseni tehnyt katosi tuo onneton, huoleton tunnelmani, jonkinlainen usva peitti kaikki mikä oli edessäni, — jopa hänen silmänsäkin ja hymynsä; minua alkoi jokin hävettää, minä punastuin ja kadotin puhekykyni.
— Nyt on toiset ajat, jatkoi hän huokaisten ja vähän silmäkulmiaan kohottaen: — paljon pahemmaksi on kaikki tullut, ja mekin olemme pahentuneet, eikö totta Nicolas?
Minä katsoin vaieten häneen enkä voinut sanoa mitään.
— Missä ovat nyt kaikki silloiset Iivinit, Kornakovit? Muistattehan? jatkoi hän vähän uteliaasti katsoen minun punastuneihin ja pelästyneihin kasvoihini: — se oli ihana aika!
Minä en sittenkään voinut vastata.
Tästä painostavasta hetkestä pelasti minut tuokioksi vanhan rouva Valahinin saapuminen. Minä nousin, kumarsin ja sain takasin puhekykyni: mutta sen sijaan tapahtui Sonitshkassa äidin tultua merkillinen muutos. Koko hänen iloisuutensa ja tuttavallisuutensa heti katosi, hymykin kävi toiseksi, ja hän samassa muuttui tuoksi ulkomailta palanneeksi neidiksi, jonka olin kuvaillut tapaavani. Tuohon muutokseen ei näyttänyt olevan mitään syytä, sillä hänen äitinsä hymyili yhtä miellyttävästi ja kaikissa liikkeissään osotti yhtä suurta hellyyttä kuin ennenkin muinoin. Rouva Valahina istui suureen nojatuoliin ja osotti minut istumaan viereensä. Tyttärelleen hän sanoi jotakin englannin kielellä, jonka jälkeen Sonitshka heti läksi huoneesta, mikä seikka kevensi tilaani vielä enemmän. Rouva Valahina kyseli sukulaisista, veljestä, isästä, sitten kertoi minulle omasta suvustaan — miehensä kuolemasta, ja tuntien vihdoin, ettei minun kanssani synny mitään keskustelua, alkoi äänettömänä tuijottaa minuun aivan kuin olisi tahtonut sanoa: "jos sinä nyt nouset, kumarrat ja lähdet, niin teet mainiosti, ystäväni", — mutta minulle tapahtui merkillinen seikka: Sonitska oli palannut takasin käsityön kanssa ja istunut vierashuoneen toiseen nurkkaan, niin että tunsin päälläni hänen katseensa. Rouva Valahinan kertoessa miehensä kuolemasta minä vielä kerran muistin olevani rakastunut ja arvelin, että nyt äitikin varmaan on päässyt asian perille, joten minä sain uuden ujouden-kohtauksen, ja niin voimakkaan, etten tuntenut kykenevän jäsentäkään luonnollisesti liikahuttamaan. Tiesin että noustakseni seisaalleni ja lähteäkseni minun on edeltäpäin ajatteleminen mihin jalkani on asetettava, miten pää käännettävä, mihin käsi pantava, sanalla sanoen, olin melkein samassa mielentilassa kuin eilen juotuani puoli pulloa samppanjaa. Minä aavistin, etten tuota kaikkea voi suorittaa ja sentähden en voinut nousta, suorastaan en voinut. Rouva Valahina luultavasti ihmetteli katsoessaan minun tulipunasia kasvojani ja liikkumattomuuttani; mutta minä päätin paremmaksi jäädä istumaan tähän tyhmään asentoon kuin uskaltaa kömpelösti nousta ja lähteä. Näin istuin jotenkin kauan, odottaen että joku äkillinen tapaus johtaa minut tukalasta asemastani. Semmoinen tapaus esiintyikin. Eräs mitättömän näköinen nuori mies tuli kotolaisen tavoin huoneeseen ja kohteliaasti kumarsi minulle. Rouva Valahina nousi, pyysi anteeksi että hänen oli asioitsijansa kanssa puheleminen, ja katseli minuun ihmettelevästi, ikäänkuin olisi sanonut: istukaa nyt sitten siinä vaikka koko ikänne, en minä teitä aja ulos! Jollakin lailla tehtyäni hirveän voimainponnistuksen minä nousin, mutta en voinutkaan enää kumartaa ja minua surkutelevan äidin ja tyttären katseiden seuraamana rupesin lähtemään. Silloin takerruin tuoliin, joka ei lainkaan ollut tielläni, — mutta takerruin siksi, että olin koko huomioni kiinnittänyt siihen etten takertuisi mattoon, joka oli jalkojeni alla. Ulkoilmaan päästyäni, — puistelin itseäni ja ärjyin niin kovaan, että kuskinikin moneen kertaan kysäsi: "mitä suvaitsette?" Silloin vasta haihtui ujouteni tunne ja minä aloin jotenkin rauhallisesti miettiä rakkauttani Sonitshkaan sekä tämän kummallisia suhteita äitiin. Kun sitten kerroin isälle huomioni, että rouva Valahinan ja tyttären väli ei ollut hyvä, hän sanoi:
— Niin, äiti kiusaa sitä tyttö raukkaa hirveällä ahneudellaan, ja merkillistä se on, lisäsi hän tuntehikkaammin kuin on tapana jostakin sukulaisesta puhuttaissa: — mikä kaunis, suloinen, ihana nainen hän oli ennen! En voi käsittää, kuinka hän on niin muuttunut. Etkö nähnyt siellä jotakin hänen sihteeriänsä? Ja mikä merkillinen tapa tuo oikeastaan on: pitää sihteeriä? sanoi hän mennen vihaisesti vähän kauemmas minusta.
— Näin, vastasin minä.
— Onko se edes kaunis mies?
— Ei, ihan ruma.
— Käsittämätöntä! sanoi isä, ja vihasesti nytkytti olkaansa ja ryiskeli.
"Nyt olen siis minäkin rakastunut", ajattelin minä, vaunujen vieriessä edelleen.
XIX
KORNAKOVIT.
Toinen visiitti oli Kornakovien luo. Ne asuivat suuren kivimuurin toisessa kerroksessa Arbatin kadulla. Rappuset olivat erinomaisen juhlalliset ja siistit, vaikkei kyllä ylellisen koreat. Joka paikassa oli porrasmattoja, jotka olivat kiinnitetyt kiiltäviksi hiotuilla vaskitankosilla, mutta ei ollut kukkia eikä peilejä. Sali, jonka vaaleaksi kiillotetun permannon yli minä kuljin vierashuoneeseen, oli yhtä jäykästi, kylmästi ja siististi järjestetty, kaikki loisteli vankan varmana, vaikkei tosin aivan uutenakaan, mutta tauluja tai uutimia tai mitään koristuksia ei näkynyt missään. Muutamia ruhtinattaria oli vierashuoneessa. He istuivat niin täsmällisesti ja työttömästi, että saattoi heti päättää: — eivät he noin istuisi, elleivät vierasta odottaisi.
— Maman tulee heti, sanoi minulle vanhin heistä istuutuen lähemmäksi minua. Neljänneksen tuntia tämä ruhtinatar neiti ylläpiti keskustelua kanssani erittäin vapaasti ja niin taitavasti, ettei keskustelu hetkeksikään tauonnut. Mutta olipa liian huomattavaa, että hän "ylläpiti" keskustelua, ja sen vuoksi hän ei minua miellyttänyt. Hän kertoi minulle muun muassa, että heidän veljensä, Stepan, jota he sanoivat Etienneksi ja joka pari vuotta sitten oli lähetetty junkkarikouluun, oli jo päässyt upseeriksi. Puhuessaan veljestä ja erittäin siitä, että tämä oli vastoin äidin tahtoa ruvennut husaariksi, hän teki pelästyneen naaman, ja kaikki nuoremmat ruhtinattaretkin, jotka istuivat äänettöminä, tekivät myös pelästyneet naamat; puhuessaan mummon kuolemasta hän teki surullisen naaman, ja kaikki nuoremmat ruhtinattaret tekivät samoin; kun hän muisteli miten minä olin lyönyt St. Jérômea ja miten minua vietiin huoneesta, niin hän rupesi nauramaan ja näytti huonot hampaansa ja kaikki ruhtinattaret rupesivat myös nauramaan ja näyttivät huonot hampaansa.
Astui sisälle pääruhtinatar; sama pieni kuihtunut nainen, jonka silmät vilkkuilivat ja jolla oli tapana vetoavasti katsahdella muihin puhuessaan jonkun kanssa. Hän otti kädestäni ja nosti oman kätensä minun suudeltavakseni, jota minä muuten en olisi pitänyt välttämättömänä enkä olisi missään tapauksessa tehnyt.
— Kuinka hauska on teitä nähdä, alkoi hän tavallisen puhetulvansa, katsahdellen tyttäriinsä! — Ah, kuinka hän on äitinsä näköinen! eikö totta, Lise?
Lise vastasi sen olevan totta, vaikka varmaan tiedän, ettei minussa ollut vähintäkään yhtäläisyyttä äitini kanssa.
— Ja kuinka suureksikin olette jo tullut! ja minun Etienneni, muistattehan häntä, onhan hän pikkuserkkunne?… ei, ei pikkuserkkunne, vaan kuinka Lise? äitini oli Varvara Dmitrievna, Dmitri Nikolajevitshin tytär, mutta teidän mummonne oli Natalia Nikolajevna.
— Siis pikku pikkuserkku, Maman, sanoi vanhin ruhtinattarista.
— Ah, sinä aina sekotat, ärjäsi hänelle äiti vihasesti: — ei mikään pikkuserkku, vaan issus de germains — se te olette minun Etiennelleni. Tiedätte kai, että hän on jo upseeri? Paha vaan, että hän on liiaksi vapaudessa. Teitä nuorisoa täytyy pitää kovissa kourissa, kas noin… Älkää pahastuko, että vanha tätinne puhuu teille totuutta. Minä pidin Etienneä kurissa ja katsoin sen välttämättömäksi.
— Niin, näinpä me olemmekin sukua, jatkoi hän: — ruhtinas Ivan Ivanovitsh on minun oikea setäni ja oli myös teidän äitinne setä. Siis olimme serkuksia äitinne kanssa, ei, kun pikkuserkuksia, niin, pikkuserkuksia. No, mutta sanokaapa, ystäväni, oletteko käynyt ruhtinas Ivanin luona.
Minä vastasin, etten vielä, mutta että aijon nyt mennä.
— Ah, onko se mahdollista! huudahti hän: — teidänhän olisi pitänyt tehdä ensimäinen visiitti jo aikaa. Tiedättehän, että ruhtinas Ivan on teille yhtä kuin isä. Hänellä ei ole lapsia, siis hänen perillisensä olette te ja minun lapseni. Teidän on häntä kunnioittaminen sekä hänen ikänsä että asemansa ja kaiken muun vuoksi. Minä tiedän, että te nykyajan nuoriso ette enää pidä sukulaisuutta arvossa, ettekä välitä ukoista; mutta kuulkaa minua, vanhaa tätiänne, sillä minä pidän teistä ja pidin myös teidän äidistänne, ja mummostannekin pidin hyvin, hyvin paljon. Ei, teidän on välttämättä, ihan välttämättä lähteminen sinne.
Minä sanoin varmaan lähteväni ja kun tämä visiitti oli mielestäni kestänyt jo kylläksi kauan, niin nousin ja aijoin mennä tieheni, mutta hän pidätti minut.
— Ei, malttakaahan hetkinen. Missä on isänne, Lise? käskekää tänne; hän on oleva niin iloinen saadessaan nähdä teitä, jatkoi hän minun puoleeni kääntyen.
Noin parin minutin kuluttua ilmestyi todellakin ruhtinas Mihailo. Hän oli lyhyenläntä, vantera herra, hyvin huolimattomasti puettu, parta ajelematon ja kasvot niin välinpitämättöminä, että näyttivät tyhmiltä. Hän ei lainkaan ilostunut tulostani, ainakaan ei osottanut sitä. Mutta ruhtinatar, jota hän nähtävästi suuresti pelkäsi sanoi hänelle:
— Eikö totta, Voldemar on kovasti äitinsä näkönen (oli varmaankin unohtanut nimeni) — ja teki silmillään sellaisen liikkeen, että ruhtinas heti huomasi mitä hän tahtoi, lähestyi minua ja aivan välinpitämättömänä jopa tyytymättömän näkösenä kurotti minulle ajelemattoman poskensa, johon minun oli häntä suuteleminen.
— Mutta sinähän et ole vielä pukeutunut, vaikka jo pitäisi lähteä, alkoi ruhtinatar heti puhua vihasella äänellä, joka nähtävästi oli hänen tavallinen äänensä suhteissa kotolaisiin: — taas saat minut suuttumaan itseesi, sitä varmaan tahdotkin!
— Heti paikalla mamma kulta, sanoi ruhtinas Mihailo. Minä tein kumarrukseni ja myöskin läksin.
Olin ensi kertaa saanut kuulla olevamme ruhtinas Ivan Ivanovitshin perillisiä, ja tämä uutinen teki minuun epämiellyttävän vaikutuksen.