Note: Project Gutenberg has the other volume of this work.

Volume I: see https://www.gutenberg.org/ebooks/52981

LAPSUUS, POIKA-IKÄ, NUORUUS II-III

Kolme novellia

Kirj.

LEO TOLSTOI

Suom. Arvid Järnefelt

Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
Päivälehden kirjapainossa 1905.

SISÄLLYS:

Poika-ikä:

     I. Kyytimatka.
    II. Ukkonen.
   III. Uusi katsantotapa.
    IV. Moskovassa.
     V. Vanhempi veljeni.
    VI. Masha.
   VII. Haulia.
  VIII. Karl Ivanovitshin historia.
    IX. Edellisen luvun jatko.
     X. Jatko.
    XI. Yksikkö.
   XII. Pikku avain.
  XIII. Pettäjä.
   XIV. Pimennys.
    XV. Mietteitä.
   XVI. Kun survotaan, niin saadaan jauhoja.
  XVII. Viha.
 XVIII. Piikainkamari.
   XIX. Poika-ikä.
    XX. Volodja.
   XXI. Katinka ja Lubotshka.
  XXII. Isä.
 XXIII. Mummo.
  XXIV. Minä.
   XXV. Volodjan ystäviä.
  XXVI. Keskusteluja.
 XXVII. Ystävyyden alku.

Nuoruus:

       I. Mitä pidän nuoruuteni alkuna.
      II. Kevät.
     III. Mietteitä.
      IV. Perhepiirimme.
       V. Periaatteet.
      VI. Rippitunnustus.
     VII. Lähtö luostariin.
    VIII. Toinen rippitunnustus.
      IX. Miten valmistun ylioppilastutkintoon.
       X. Historian tutkinto.
      XI. Matematiikan tutkinto.
     XII. Latinan tutkinto.
    XIII. Aikaihmisenä.
     XIV. Volodjan ja Dubkovin toimia.
      XV. Minua onnitellaan.
     XVI. Kina.
    XVII. Valmistun visiittejä tekemään.
   XVIII. Valahinit.
     XIX. Kornakovit.
      XX. Iivinit.
     XXI. Ruhtinas Ivan Ivanovitsh.
    XXII. Sydämmellinen keskustelu ystäväni kanssa.
   XXIII. Nehljudovit.
    XXIV. Rakkaus.
     XXV. Alan tutustua.
    XXVI. Minä esiinnyn edullisimmalta puolelta.
   XXVII. Dmitri.
  XXVIII. Maalla.
    XXIX. Meidän ja tyttöjen väliset suhteet.
     XXX. Minun toimeni.
    XXXI. Comme il faaut.
   XXXII. Nuoruus.
  XXXIII. Naapurit.
   XXXIV. Isän naiminen.
    XXXV. Mitä me uutisesta arvelimme.
   XXXVI. Yliopisto.
  XXXVII. Sydämmen asioita.
 XXXVIII. Tanssiaisissa.
   XXXIX. Juomingit.
      XL. Ystävyys Nehljudovin perheen kanssa.
     XLI. Ystävyys Nehljudovin kanssa.
    XLII. Äitipuoli.
   XLIII. Uusia tovereita
    XLIV. Minä saan reput.

POIKA-IKÄ

Novelli.

I

KYYTIMATKA.

Taas on kahdet ajoneuvot Petrovskin portaiden edustalla; toiset niistä on peittovaunut ja niihin istuutuu Mimmi, Katinka ja Ljubotshka, sisäpiika ja itse Jaakko pehtori, kuskipukille; toiset vaunut ovat vähäiset puolikatetut, joissa matkustamme me Volodjan kanssa ja äskettäin palkkapalvelijaksi otettu lakeija, Vasili.

Isä, jonka oli muutaman päivän kuluttua myöskin lähteminen Moskovaan, seisoo hatutta päin portailla ja ristinmerkeillä siunaa lähteviä.

"No, Jumala olkoon kanssanne! anna mennä!" Jaakko ja kuskit paljastavat päänsä ja siunaavat, vaununkoppa alkaa hypähdellä epätasaisella tiellä ja suuren alean koivut yksi toisensa perästä juoksevat meidän ohitsemme. Ei minua lainkaan sureta: henkinen katseeni ei viivy siinä minkä jätämme, vaan siinä mikä minua odottaa. Sen mukaan kuin raskaiden muistojen yhteydessä olevat esineet etenevät, nämä muistot kadottavat voimansa ja nopeasti vaihtuvat täynnä voimaa, tuoreutta ja toivoa oleviin elämänilon tunteihin.

Harvoin olen viettänyt — en sano iloisia, koska minua vielä hävettää antautua iloseksi, — vaan niin miellyttävän hyviä päiviä, kuin tämän matkustuksemme neljä päivää. Edessäni ei ollut äidin huoneen suljettua ovea, jonka ohitse en ollut voinut vavahtamatta kulkea, ei lukittua pianoa, jota ei kukaan lähestynyt ja johon ei kukaan edes katsahtanut ilman jonkinlaista pelkoa, — ei surupukuja (meillä kaikilla oli yllämme tavalliset matkavaatteet), ei mitään niistä esineistä, jotka elävästi muistuttaen ikipäiviksi menettämäämme vainajaa olisivat pakottaneet varomaan jokaista elämän ilmausta, koska sillä olisi ikäänkuin loukannut hänen muistoansa. Nyt sensijaan yhä uudet ihanat paikat ja esineet vetivät huomiotani puoleensa ja virkistivät minua, keväisen luonnon täyttäessä sielun nykyisyyden ilolla ja valoisilla tulevaisuuden toiveilla.

Ani varhain aamulla tuo säälimätön ja uudessa virassaan liiankin harras Vasili jo nykii vuoteen peitettä pois, vakuuttaen että jo on aika lähteä liikkeelle ja että kaikki jo on valmista. Ei enää auta kokoonkäpristyminen, ei viekasteleminen, ei suuttuminen, eikä rukoileminen että saisi edes neljänneksen tuntia jatkaa makeata aamu-unta; Vasilin päättäväisistä kasvoista näkyy selvästi, että hän on taipumaton ja aikoo vähintäin kaksikymmentä kertaa nykäistä peitettä pois. Ei siis muuta kuin vuoteesta ylös ja pian pihalle peseytymään.

Eteisessä kiehuu jo teekyökki, jota eturatsastaja Mitjka, punasena kuin krapu puhaltelee hehkuksiin: pihalla on kosteata ja sumuista, tunkio höyryää; aurinko iloisilla, kirkkailla säteillään valaisee itäistä taivaanpuoliskoa ja laajojen katoksien olkikattoja, jotka kasteesta helmeilevinä ympäröivät pihaa. Katoksien alla näkyvät hevosemme sidottuina appeitten eteen ja kuuluu niiden tasainen rouskunta. Jokin pörröinen halli, joka oli päivännousuksi laittautunut tunkiolle makaamaan, venyttelee laiskasti jäseniään, ja häntäänsä heiluttaen lähtee hiljaa lönköttämään toiselle puolelle pihaa. Toimelias emäntä aukasee narisevan veräjän, ajaa mietteissään olevia lehmiä kylän karjakujalle, josta jo kuuluu karjalauman töminä ja ammunta, ja vaihtaa jonkun sanan unisen naapurivaimon kanssa. Hihat käärittyinä Filip kiertää ylös kiulua syvästä kaivosta ja läikytellen kaataa vettä tammiseen kaukaloon, jonka viereisessä lätäkössä vasta heränneet hanhet pöristelevät itseään; ja mielihyvällä minä katselen Filipin täysipartaisia, merkitseviä kasvoja ja noita paksuja suonia ja lihaksia, jotka jyrkästi piirtäytyvät hänen vankoille paljaille käsilleen, kun hän tekee jonkun voimain ponnistuksen.

Väliseinän takaa, missä Mimmi oli tyttöjen kanssa nukkunut, missä me illalla juttelimme heidän kanssaan, kuuluu myös liikettä. Masha kulkee edestakasin nähtävästi ruuan valmistuksessa kantaen milloin mitäkin esineitä, joita hän koettaa meidän uteliailta katseillamme salata; yhä useammin ja useammin hän juoksee meidän ohitsemme, kunnes vihdoin ovi avataan ja me käsketään teetä juomaan.

Vasili, liiallisen virkainnon puuskassa, tekee tuon tuostakin hyökkäyksen huoneeseen, kantaa sieltä milloin minkin esineen ja kaikin tavoin koettaa saada meitä kiirehtimään lähtöämme. Hevoset ovat jo valjaissa ja maltittomasti jo helistävät kulkusiaan; kapsäkit, kirstut, laatikot ja rasiaiset pakataan uudestaan kokoon ja me asetumme paikoillemme. Mutta joka kerta pikkuvaunuihin tultuamme me löydämme kokonaisen vuoren istuimella, emmekä mitenkään voi ymmärtää kuinka tuo kaikki oli tätä ennen saatu sopimaan ja kuinka nyt voimme saada itsellemme tilaa; erittäinkin eräs pähkinäpuusta tehty kolmikulmaisella kannella varustettu teerasia, joka annettiin meille pikkuvaunuihin ja asetettiin minun alleni, saattoi minut mitä kiivaimpaan vastarintaan. Mutta Vasili sanoi, että se kyllä aikaa myöten painautuu ja minä olin pakotettu uskomaan.

Aurinko oli juuri kohonnut yhtäjaksoisen valkean pilven takaa, joka oli peittänyt idän taivaan, ja koko seutu kirkastui rauhallisen iloisaan valaistukseen. Kaikki oli niin ihanaa ympärillämme, ja sielussa oli niin kevyttä ja rauhallista… Tie kiertelee leveänä nauhana edessämme, kuivuneiden sänkipeltojen ja kasteessa kimaltelevien oraspeltojen välitse; tien syrjässä tapaamme siellä täällä jonkun juron pajupehkon tai jonkun nuoren koivun, jonka lehdet ovat hiirenkorvalla ja joka heittää pitkän, liikkumattoman varjon kuivuneen, savisen tien raitiolle ja lyhyelle ruoholle… Pyörien ja kulkusten yksitoikkoinen melu ei saa kiurujen laulua kuulumattomaksi, jotka visertelevät tien kummallakin puolella. Koin syömän vaunukankaan ja pölyn sekä eräänlaisen hapon haju, joka on ominainen meidän pikkuvaunuillemme, joutuu allekynteen ihanan aamutuoksun rinnalla, ja minä sielussani tunnen iloista levottomuutta, halua jotakin tehdä, — joka on todellisen nautinnon tunnusmerkki.

Minä en ollut ehtinyt suorittaa rukoustani kestikievarissa: vaan kun olen usein huomannut, että sinä päivänä, jolloin olen syystä tai toisesta unohtanut suorittaa tätä menoa, minulle aina sattuu jokin onnettomuus, niin nyt koetan parantaa erehdystäni: otan lakin päästäni, käännyn vaunujen nurkkaan, luen rukouksia, teen ristinmerkkiä takkini alla, ettei kukaan sitä näkisi. Mutta tuhannet eri esineet haihduttavat huomiotani, ja hajamielisesti minä moneen kertaan toistan samoja rukouksen sanoja.

Tuossa maantien vieressä kiertelevällä jalankävijäin polulla näkyy joitakin hitaasti eteenpäin matelevia olentoja: ne ovat toivioretkeläisiä. Heidän päänsä ovat käärityt likasiin huiveihin, selän takana on heillä tuohikontit, jalkojen ympäri on kiedottu likaset, ryysyiset rievut ja raskaat lapikkaat. Tahtiin heilutellen keppejänsä ja meitä tuskin huomaten he hitain, raskain askelin liikkuvat eteenpäin toinen toisensa jäljessä, ja minun mieltäni kiinnittää kysymys: mitävarten ja minne he kulkevat? kauanko heidän vaelluksensa tulee kestämään ja milloinka heidän pitkät varjonsa yhtyvät pajupehkon varjoon, jonka ohi he kohta kulkevat? Tuolla tulee vastaan täyttä kyytiä nelivaljakko. Ei mene kuin silmänräpäys ja nuo kasvot, jotka parin sylen välimatkalla ystävällisen uteliaasti katsoivat meihin, ovat jo sujahtaneet ohitsemme, ja tuntuu niin omituiselta ajatella, ettei näillä kasvoilla ole mitään yhteyttä minun kanssani ja että ehkä en tule niitä milloinkaan enää näkemään.

Tuossa astuu tien syrjässä kaksi hikistä pörhökarvaista hevosta siloineen, vetohihnat mäkivöiden alle pistettyinä ja selässä istuu nuori kyytimies, suurisaappaiset jalat roikkuvat molemmin puolin hevosta, jonka säessä heiluu irtonainen luokka, tiukusen silloin tällöin tuskin kuuluvasti kilahdellessa. Kyytipojalla on lakki toisella korvalla ja hän vetelee jotain pitkää laulusäveltä. Hänen kasvonsa ja koko olentonsa ilmasevat niin perin laiskaa, huoletonta tyytyväisyyttä, että minusta alkaa tuntua onnenhuipulta olla kyytimiehenä, palata kyydistä ja laulaa surullisia lauluja. Tuolla kaukana notkon takana häämöttää vaalean sinistä taivasta vastaan viheriäkattoinen maalaiskukko; tuolla näkyy kylä, herraskartanon punanen katto ja viheriöinen puutarha. Kuka asuu siinä talossa? onko siellä lapsia, isää, äitiä, opettajaa? Miksi emme lähtisi siellä käymään ja tutustuisi isäntäväen kanssa? Tuossa liikkuu eteenpäin pitkä jono tavattoman suuria kuormia, joita vetää paksujalkaiset, kylläiset kolmivaljakkohevoset, ja meidän on väistyminen tien syrjään päästäksemme ohitse. "Mitä viette?" kysäsee Vasili ensimäiseltä kuorma-ajurilta, joka aisalla istuen ja piiskaansa huiskutellen kauan suu auki järjettömästi töllistelee meihin ja vastaa vasta silloin kuin ei enää voi häntä kuulla. "Mitä tavaraa on kuormana?" kysyy Vasili toisen kuorman kohdalla, jossa kuorma-ajuri makaa uuden vuodan alla. Vaaleaverinen, punanaamainen ja -partainen pää pistäytyy hetkeksi vuodan alta, välinpitämättömän halveksivasti katsahtaa meidän vaunuihimme ja vetäytyy jälleen näkyvistä; — ja minä ajattelen, että nämä kuorma-ajurit varmaankaan eivät tiedä keitä me olemme ja mistä ja minne me matkustamme…

Vajonneena noin puolentoista tunnin aikana monenlaisten havaintojen tekemiseen en huomaa lainkaan niitä käyriä numeroita, jotka ovat merkityt virstantolppiin. Mutta jo alkaa aurinko yhä kuumemmin paahtaa päähäni ja selkääni, yhä sakeampi pöly nousee tieltä, kolmikulmainen teerasian kansi alkaa yhä enemmän vaivata minua, muutan tuon tuostakin asemaani, mutta en pääse kuumuudesta, epämukavuudesta ja ikävyydestä. Nyt kääntyy koko huomioni virstantolppiin ja niiden käyriin numeroihin; teen erilaisia matemaattisia laskuja siitä kuinka pian voimme saapua seuraavaan kestikievariin. "Kaksitoista virstaa on kolmasosa kolmestakymmenestä kuudesta, mutta Lipotsin kestikievariin on neljäkymmentäyksi virstaa, siis olomme suorittaneet kolmanneksen matkasta ja kuinka paljon vielä?" j.n.e.

— Vasili hyvä, sanon minä huomatessani että hän alkaa torkkuen nuokkua kuskipukilla, — päästä minut kuskipukille. Vasili suostuu. Me vaihdamme paikkamme: hän alkaa heti kuorsata ja levittää itsensä niin, että vaunuissa ei ole enää paljon kenellekään tilaa; mutta minäpä korkeasta asemastani näen mitä ihanimman kuvan, nimittäin meidän neljä hevostamme, Liinakon, Husaarin, Vasemman aisahevoson ja Apteekkarin, jotka kaikki olen tutkinut vähimpiin erikoisuuksiin ja vivahduksiin asti.

— Miksi Husaari on nyt pantu oikealle puolelle eikä vasemmalle, Filip? kysyin vähän arasti.

— Husaariko?

— Ja Liinakko taas ei mitään vedä, sanoin minä.

— Husaaria ei auta valjastaa vasemmalle, sanoo Filip panematta huomiota jälkimäiseen huomautukseeni: — se ei ole sellainen hevonen, että sitä kävisi vasemmalle valjastaminen. Vasemmalla pitää olla sellainen hevonen, joka sanalla sanoen on toisenlainen, mutta tämä ei ole sellainen hevonen.

Ja näin sanoen Filip kumartuu oikealle puolelle ja ohjia nykien alkaa kaikin voimin piiskata Husaari parkaa häntään ja jalkoihin ja vielä jotenkin omituisella tempulla altapäin, ja vaikka Husaari ponnistaa kaikki voimansa, niin Filip ei lakkaa piiskaamasta ennen kuin tahtoo itse levähtää ja kallistaa lakkinsa käsittämättömästä syystä toiselle korvalle, vaikka se tähän asti oli erittäin hyvästi ja tanakasti hänen päässään istunut. Minäpä käytän hyväkseni tätä onnellista tilaisuutta ja pyydän Filipin antamaan ohjakset minulle. Hän antaa käteeni ensin yhden ohjaksen, sitten toisen; vihdoin siirtyy minulle kaikki kuusi ohjasta, vieläpä piiskakin, ja nyt olen täydellisesti onnellinen. Yritän kaikin tavoin matkia Filipiä ja kyselen kelpaako näin; mutta hän on aina vaan minuun tyytymätön; sanoo että milloin tämä milloin tuo ei vedä mitään, pistää kätensä minun kainaloitteni alta ja ottaa minulta ohjakset. Kuumuus yhä enenee, pikku hattarat alkavat paisua ja yletä yhä korkeammalle, ne yhtyvät ja saavat tumman harmaan varjon. Vaunujen ikkunasta pistetään sisälle pullo ja mytty; Vasili on merkillisen ketterästi hypännyt vaunujen liikkeessä ollessa kuskipukilta ja tuonut meille piirakkaisia ja kaljaa.

Jyrkissä alamäissä me kaikki tulemme ulos vaunuista ja toisinaan juoksemme kilpaa siltaan asti, sillä aikaa kuin Vasili ja Jaakko jarrutettuaan pyöriä, molemmilta puolin tukevat vaunuja; ikäänkuin he saattaisivat pitää vaunuja pystyssä, jos ne ottaisivat kaataakseen! Sitten minä ja Volodja siirrymme Mimmin luvalla peittovaunuihin, mutta Ljubotshka ja Katinka istuutuvat vaihteeksi pikkuvaunuihin. Nämä vaihdokset tuottavat tytöille suurta hupia, sillä heidän mielestään — ja syystä kyllä — pikkuvaunuissa on paljon hauskempi olla. Kuumuuden aikana me joskus, metsän läpi ajaessamme jättäydymme pikkuvaunuinemme isoista vaunuista jälkeen, taittelemme vehreitä lehviä ja laitamme pikkuvaunuihin lehtimajan. Tämä liikkuva lehtimaja nyt täydessä vauhdissa saavuttaa isot vaunut ja Ljubotshka tällöin vinkuu hirmuisen kimakalla äänellä, minkä hän muistaa tehdä jokaisessa tilaisuudessa, joka vaan tuottaa hänelle suurta hupia.

Mutta tuossahan on jo kylä, jossa on aikomus syödä päivällistä ja levähtää. Jo tuntuu tuttu kyläinen tuoksu — haisee savulle, tervalle, lampaille, — alkaa kuulua puheääniä, askeleita, pyörien räminää; kulkustenkin ääni on jo toinen kuin avonaisella kentällä; kummallakin puolen tietä vilahtelee tuparakennuksia olkikattoinensa, veisteltyinä kuisteillensa ja pikku ikkunoineen, joiden punasten tai sinisten ristikkojen takaa siellä täällä pistäytyy uteliaan akan pää. Tuossa on kylän poikasia ja tyttöjä paitasillaan: silmät selällään, kädet hajallaan he joko liikkumatta seisovat paikoillansa taikka paljain jaloin nopeasti vilistävät pölyisellä tiellä, ja Filipin uhkauksista huolimatta juoksevat ajoneuvojen jälessä, pyrkien kiipeämään vaunujen taa sidottujen matkakirstujen päälle. Tuossa juoksee miehiä esille kummallekin puolelle vaunuja, koettaen parhain sanoin ja liikkein vietellä matkustajia kukin omaan taloonsa. Tpruu! portti narahtaa ja me ajamme pihalle. Neljän tunnin levähdys ja vapaus!

II

UKKONEN.

Aurinko kallistuu länteen ja vinoilla kuumilla säteillään sietämättömästi paahtaa kaulaan ja poskiin; mahdotonta oli kajota vaunujen kuumentuneihin reunoihin; sakea tomu kohosi tieltä ja täytti ilman. Ei käynyt vähinkään tuulen henki, joka olisi tomua hajottanut. Meidän edellämme aina saman välimatkan päässä huojui tasaisesti vaunujen pölyttynyt kuomukatto, jonka takaa tuontuostakin näkyi kuskin piiska, hänen hattunsa ja Jaakon lakki. En minä tiennyt minne pääni pistää, eikä mikään voinut mieltäni kiinnittää, ei vieressäni istuvan torkkuvan Volodjan pölystä mustuneet kasvot, ei Filipin selänliikkeet, ei ajoneuvojemme pitkä varjo, joka vinottain juoksi meidän jäljessämme. Koko huomioni oli kääntynyt virstantolppiin, joista jo kaukaa otin vaaria, ja sitten pilviin, jotka oltuansa ensin hajalla taivaanrannassa nyt menivät tummiin varjoihin ja kokoontuivat yhdeksi suureksi mustaksi pilveksi. Joskus kumahteli kaukainen ukon jyrinä. Ja tämäpä viimeinen seikka pani minut ylen maltittomasti odottamaan pikaista pääsyä kestikievariin. Ukkonen herätti minussa sanomattoman raskaita tuskan ja pelon tunteita.

Lähimpään kylään oli vielä noin kymmenkunta virstaa, mutta suuri, tumma, sinisenpunerva pilvi, joka oli ties mistä ilmestynyt, liikkui ilman vähintäkään tuulta nopeasti meitä kohden. Vielä peittymätön aurinko valaisee kirkkaasti sen synkkiä muotoja ja harmaita jonoja, jotka ylettyvät taivaanrantaan asti. Silloin tällöin välähtelee etäisyydessä salama ja kuuluu heikko, yhä kasvava ja lähestyvä jymy, joka vihdoin muuttuu katkonaiseksi yli koko taivaan ulottuvaksi jyrinäksi. Vasili nousee kuskipukilta ja nostaa vaunujen kuomut, kuskit vetävät yllensä sadevaipat ja joka jyrähdyksellä ottavat lakin päästänsä ja siunaavat itseänsä; hevoset pörhistävät korviansa, levittävät sieramiaan ikäänkuin haistaakseen raitista ilmaa, joka tulee lähestyvän pilven puolelta, ja entistä nopeammin vierivät vaunut pölyisellä tiellä. Oloni käy tuskalliseksi ja veri tuntuu nopeammin sykkivän suonissani. Nyt etumaiset pilvet jo alkavat peittää aurinkoa; nyt se jo viimeisen kerran pilkisti esille, valaisi kauhean synkän taivaanrannan ja peittyi. Koko seutu äkkiä muuttaa muotonsa ja synkistyy. Kas kuinka haapametsäkin jo värähtelee; lehdet saavat jonkinlaisen vaalahtavan värin, joka kirkkaasti piirtäytyy punasensinervää pilveä vastaan, ne suhisevat ja pyörivät; suurten koivujen latvat alkavat huojua ja kuivia heinätupsuja lentelee tien yli. Mustat ja valkorintaiset pääskyt, aivan kuin tahtoisivat pysäyttää meidät, liitelevät vaunujemme ympäri lentäen ihan hevosen rinnan alitse; varikset haralla siivin kiitävät vinokaria myötätuuleen; nahkapolstan alareunat, jolla me olemme suojeltu, alkavat kohoella, päästävät luoksemme kosteita tuulispäitä ja lepattavat, Salama välähtää juuri kuin vaunujemme kohdalla, häikäsee näön ja hetkeksi valaisee harmaan kankaan, sen reunustuksen ja nurkkaan painautuneen Volodjan. Samassa tuokiossa jyrähtää ihan päämme kohdalla mahtava ukkonen, joka ikäänkuin yhä korkeammalle ja korkeammalle, laajemmalle ja laajemmalle nousten ja yhä koveten vihdoin korvia tärähyttävästi pamahtaa ja panee jokaisen säikähdyksestä pidättämään henkeä. Se on Jumalan viha! kuinka paljon runollisuutta on tuossa rahvaan ajatuksessa.

Pyörät pyörivät yhä pikemmin: Vasilin ja Filipinkin selästä päättäen he kumpikin myöskin pelkäävät. Vaunut kiitävät nopeasti alamäkeen ja nyt jo kolahtelevat sillan lautoihin; minä en uskalla liikahtaakaan, vaan odotan joka hetki meidän kaikkien perikatoa.

Tpruu! paallikas irtausi ja yhtämittaisista, korvia tärisyttävistä jyrähdyksistä huolimatta me olemme pakotetut pysähyttämään sillalle.

Kurottaen pääni vaunujen ikkunasta minä sydämeni pamppaillessa toivottomana seuraan Filipin paksujen, mustien sormien liikkeitä. Kiirehtimättä hän laittaa silmukan ja oikasee vetohihnat, sysäillen sivuhevosta milloin kyynärpäällään, milloin piiskan varrella.

Tuskan ja pelon tunteet kasvoivat minussa ukkosen mukana, mutta kun sitten tuli tuo jylhä äänettömyyden hetki, joka tavallisesti käy kovimman pamauksen edellä jännityin siihen määrään, että varmaan olisin kuollut mielenkuohuun, jos tämä tila olisi vielä kymmenenkin minuuttia kauemmin kestänyt. Juuri sillä hetkellä ilmestyi sillan alta äkkiä jokin likasen ryysyiseen paitaan puettu ihmisolento, järjettömät kasvot turponeina, pää paljaana, kerittynä, epävakaisesti heiluvana, jalat jänteettöminä ja väärinä, — ja pisti vaunujen sisään jonkinlaisen punasen, kiiltävän kädentyngän.

"Armollinen herra! antakaa roponen raajarikkoiselle! Jumala on teitä palkitseva!" kuului kivulloinen ääni, ja kerjäläinen tekee joka sanallensa ristinmerkin ja kumarruksen.

En voi kielin kertoa sitä värisyttävää kauhua, joka tällä hetkellä tärisytti sieluani. Tukkaani pörhöstytti ja silmäni tuijottivat pelosta sekavina kerjäläiseen…

Vasili, jonka tehtävänä oli almujen jakeleminen matkan aikana, neuvoo Filipiä miten paallikas on kiinnitettävä, ja vasta sitten kun kaikki on valmista ja Filip ohjia käteensä kooten jo kiipee kuskipukille, alkaa Vasili kaivella sivutaskuansa. Mutta juuri kun me lähdemme liikkeelle pysähtyvät hevoset silmiä sokaisevan salaman vuoksi, joka hetkeksi täyttää tulisella valollaan koko notkon. Ja heti senjälkeen seuraa niin armoton ukon jyrähdys, että on kuin koko taivas sortuisi meidän ylitsemme. Tuuli yltyy vieläkin: hevosten harjat ja hännät, Vasilin kauhtana ja polstan liepeet hulmuavat samaan suuntaan ja epätoivoisesti viuhtovat raivokkaiden tuulispäiden puuskauksissa. Kuomun nahkaiselle pinnalle putosi suuri sadepisara… putosi toinen, kolmas, neljäs, ja äkkiä rupesi joku ikäänkuin rummuttamaan päämme päällä ja koko seutuun levisi tasainen sateen kohina. Vasilin kyynäspäiden liikkeistä näin hänen päästävän auki kukkaroansa: kerjäläinen yhä siunaten ja kumarrellen, juoksi ihan pyörien vieressä, että saattoi milloin tahansa ruhjoutua niiden alle. "Anna Kristuksen tähden!" Vihdoin lentää kuparikolikoita ohitsemme ja tuo onneton olento läpikastuneessa paidassansa, joka tuskin peittää hänen laihoja jäseniään, pysähtyy tuulessa huojuen keskelle tietä kolikkoa etsimään ja katoaa näkyvistämme.

Vinosti tuleva sade, jota ankara tuuli ajoi, kaatoi vettä kuin ämpäristä; Vasilin pörhöisestä selästä vuoti vesi mutaiseen lätäkköön, joka oli muodostunut nahkaiselle polstalle. Pöly, joka aluksi oli palleroitunut muuttui veteläksi liaksi, joka tarttui pyöriin, ja savisissa raitioissa alkoivat mutaiset virrat juosta. Salama välähteli leveämmin ja kalpeammin ja ukkosen jyrinä ei sateen tasaisessa kohinassa enää tuntunut niin kauhistavalta.

Mutta nyt sade jo hienonee: pilvet alkavat muodostua lainehtiviksi, ne kuultavat siitä kohden missä auringon pitäisi olla, ja harmaan vaaleiden reunojen läpitse näkyy jo hiukan sinistä taivasta. Hetken kuluttua paistaa auringon arka säde tien lätäkköihin, hienoihin sadejuoviin ja puhdistuneeseen, loistavaan maantieruohoon. Musta pilvi peittää nyt yhtä uhkaavasti vastapäistä taivaan puolta, mutta minä en enää pelkää sitä. Tunnen sanomattoman iloista, toivorikasta elämänonnea, johon raskas pelontunne on äkkiä vaihtunut. Sieluni hymyilee niinkuin virkistynyt, ilahtunut luonto. Vasili kääntää alas kauhtanansa kauluksen, ottaa hatun päästänsä ja pudistaa siitä veden; Volodja irrottaa polstan; minä kurottaudun kuomusta ja ahmin sisääni tuoretta, henkevää ilmaa. Kiiltäväksi puhdistunut katettujen vaunujen katto keikkuilee taas edessämme matkakirstuilleen, hevosten selät, mäkivyöt, ohjat, pyöränvanteet — kaikki on märkää ja kiiltää auringon säteissä, kuin olisi lakeerattu. Toisella puolella tietä on silmänkantamaton kesantopelto, jonka ainoastaan siellä täällä pienet notkelmat katkasevat. Pellon märkä multa ja ruohot loistelevat, ja tummana mattona se ylettyy aina taivaanrantaan asti; toisella puolella on haapametsä sekasin pähkinäpuiden ja tuomien kanssa. Se seisoo ikäänkuin onnesta yltäkylläisenä, ei yksikään lehti liikahda, ja hitaasti putoilevat sen pestyiltä oksilta sateen kirkkaat pisarat toiskesäisille kuivuneille lehdille. Kaikilta puolin kohoilevat iloisesti visertäen ja taas nopeasti laskeutuvat töyhtökiurut; kosteissa pensaikoissa kuuluu pikku lintujen puuhaileva liike ja metsän keskeltä kajahtelee käen kukunta. Niin valtaava on tämä metsän ihana haju kevään ukkosen jälkeen, koivun, orvokin, mädänneen lehden, kantosienen, tuomen kukkain tuoksu, etten enää voi pysyä istumassa, vaan hyppään vaunuista, juoksen pensaikkoon ja välittämättä siitä, että sadepisarat kastelevat minua, taittelen kukkivan tuomen märkiä terttuja, löyhyttelen niitä vasten kasvojani ja nautin niiden hurmaavaa tuoksua. Välittämättä edes siitä, että saappaihini hinautuu suuret likakönttäreet ja että sukkani ovat läpimärät, minä juoksen pitkin läiskyviä lätäköitä katettujen vaunujen akkunalle.

— Ljubotshka! Katinka! huudan minä antaen sinne muutamia kukkaterttuja: — katsokaa kuinka ihanaa!

Tytöt kiljasevat ihastustaan ilmaistakseen; Mimmi huutaen käskee poistumaan, etten joutuisi vaunujen alle.

— Ei, mutta haistahan sinä, kuinka ihanalta se tuoksuaa, huudan minä.

III

UUSI KATSANTOTAPA.

Katinka istui vieressäni pikkuvaunuissa ja sievä pää kumarassa katseli mietteissään pyörien alta pois juoksevaan pölyiseen maahan. Minä silmäilin häntä mitään puhumatta ja ihmettelin sitä surullista ilmettä, jossa ei enää ollut mitään lapsellista, ja jonka ensi kerran näin hänen ruusuisilla pikku kasvoillansa.

— No nythän jo pian pääsemme Moskovaan, sanoin minä: — mimmoisen luulet sen oikein olevan?

— En tiedä, hän vastasi haluttomasti.

— Sanohan nyt sentään: luuletko sen olevan Serpuhovia suuremman vai pienemmän…

— Mitä?

— En minä mitään.

Mutta sen vainun nojalla, jonka mukaan toinen ihminen arvaa toisen ihmisen ajatuksia ja joka on keskustelun johtolankana, Katinka ymmärsi että minua loukkasi hänen välinpitämättömyytensä; hän nosti päänsä ja katsahti minuun.

— Onko isä teille sanonut, että me tulemme asumaan mummon luona?

— On; mummo tahtoo asettua ihan meidän kanssamme asumaan.

— Kaikkienko?

— Tietysti; me tulemme asumaan yläkerrassa toisella puolella, te toisella puolella; mutta isä sivurakennuksessa; päivällistä tulemme syömään kaikki yhdessä, alhaalla mummon luona.

— Äiti sanoo, että mummo on semmoinen ylpeä — vihanen?

— Eikö mitä! Se vaan näyttää niin alussa. Kyllä se on vähän mahtava, mutta ei yhtään vihanen; päinvastoin se on hyvin hyvä ja ilonen. Olisitpa nähnyt millaiset tanssikemut oli hänen nimipäivänään!

— Pelkään häntä sentäänkin, vaikka kuka tietää tulemmeko me ollenkaan… Katinka äkkiä vaikeni ja vaipui jälleen mietteihinsä.

— Mitä niin? kysyin minä levottomana.

— Ei mitään, muuten minä vaan.

— Ei, mutta sinä sanoit "kuka tietää"…

— Niin, mitä sinä sanoitkaan niistä mummon kemuista?

— Jaa-a, paha ettette olleet siellä; vieraita oli hirveästi, noin tuhat ihmistä, soittokunta, kenraaleja, ja minäkin tanssin…Katinka! sanoin minä äkkiä keskeyttäen kuvaukseni — ethän sinä kuuntelekaan!

— Kuuntelenpa; sinä sanoit, että sinäkin tanssit.

— Miksi olet niin ikävä?

— Pitäisikö aina olla ilonen.

— Niin, mutta sinä olet hyvin muuttunut siitä asti kuin tulimme Moskovasta. Sanoppa todenperästä, lisäsin minä päättäväisesti hänen puoleensa kääntyen: miksi olet tullut tuommoiseksi kummalliseksi?

— Mikä kummallinen minä olen? vastasi Katinka vilkkaasti, joka todisti että huomautukseni oli kiinnittänyt hänen mieltänsä: — en minä ole ollenkaan kummallinen.

— Niin, mutta et sinä ole sellainen kuin ennen, jatkoin minä: — ennen näkyi, että olit yhtä meidän kanssamme, ja pidit meitä omaisinasi ja rakastit meitä niinkuin mekin sinua, mutta nyt olet tullut niin totiseksi ja etenet meistä…

— Ei yhtään…

— Ei, annas kun sanon loppuun, keskeytin minä ja aloin tuntea pientä kutkutusta nenässäni, mikä tavallisesti käy minulla kyynelien edellä, jotka kauan pidätetyn sydämmenajatuksen lausuminen aina nostaa silmiini: — sinä etenet meistä, puhelet ainoastaan Mimmin kanssa, aivan kuin et meistä tahtoisi tietääkään.

— No eihän käy laatuun aina pysyä muuttumattomanakaan; pitäähän joskus muuttuakin, vastasi Katinka, jolla oli tapana selittää kaikki jonkinlaiseksi fatalistiseksi välttämättömyydeksi, kun ei tiennyt mistä puhua.

Muistan hänen kerran riitaantuneen Ljubotshkau kanssa, joka oli sanonut häntä tyhmäksi tytöksi. Siihen hän oli vastannut: eipä kaikki voi olla viisaitakaan, pitää olla tyhmiäkin. Mutta minua ei nyt tyydyttänyt tuo vastaus, että pitäähän muka joskus muuttuakin ja minä kuulustelin häntä edelleen:

— Mistä syystä pitää joskus muuttua?

— Emmehän voi aina yhdessä asua, vastasi Katinka hiukan punastuen ja tarkasti tähystäen Filipin selkää. — Äiti kyllä saattoi asua teidän äiti vainajanne luona, joka oli hänen ystävänsä; mutta jumalaties sopivatko he nyt yhteen kreivittären kanssa, joka kuuluu olevan niin vihanen! Ja muutenkin, pitäähän meidän joskus kuitenkin erota: te olette rikkaat — teillä on Petrovskin kartano, mutta me olemme köyhät — mammalla ei ole mitään. "Te olette rikkaat — me olemme köyhät": nuo sanat ja niiden yhteydessä olevat käsitteet näyttivät minusta tavattoman kummallisilta. Köyhiä saattoivat silloisen ymmärrykseni mukaan olla ainoastaan kerjäläiset ja talonpojat, enkä minä voinut mielikuvituksessani mitenkään sovittaa tuota köyhyyden käsitettä sulavaliikkeiseen ja sievään Katinkaan. Jos Mimmi ja Katinka olivat aina meillä asuneet, niin he minusta nähden olivat aina vastakin asuvat meillä ja kaikki oli välillämme tasaan jaettava. Eihän muuten saattanut ollakaan. Mutta nyt alkoi tuhansia uusia, epäselviä ajatuksia heidän asemansa yhdenvertaisuudesta kierrellä päässäni, ja se, että me olemme rikkaita ja he köyhiä, hävetti minua niin, että punastuin enkä voinut edes katsahtaa Katinkaan.

"Suurikin asia että me olemme rikkaita ja he köyhiä!" ajattelin minä, — "ja miten ihmeessä siitä pitää muka olla seurauksena ero! Miksi emme jakaisi tasan kaikkia mitä meillä on?" Mutta samalla ymmärsin, ettei Katinkan kanssa käy puhuminen tästä asiasta ja jokin käytännöllinen vaisto, vastahakaan noille järkiperäisille mietteille, jo puhui minulle, että hän on oikeassa ja että olisi sopimatonta selittää hänelle ajatustani.

— Voiko todella olla että sinä lähdet meiltä? sanoin minä: — kuinka me sitten rupeamme elämään erillämme?

— Minkä sille taitaa, on se minustakin paha; mutta jos niin käy, niin kyllä minä tiedän mitä minä teen…

— Rupeat näyttelijättäreksi… se on hulluutta! sanoin minä väliin, tietäen että näyttelijättäreksi rupeaminen oli hänen lempituumansa.

— Ei, tuota minä puhuin ollessani vielä pieni…

— No mitäs sinä sitten teet?

— Menen luostariin ja rupean elämään siellä, rupean käymään mustassa puvussa, samettimyssy päässä.

Katinka purskahti itkuun.

Oletteko lukija sattunut joskus eläessänne äkisti huomaamaan, että alatte katsoa kaikkia asioita ihan toisin silmin, kaikki siihen asti näkemänne esineet äkkiä kääntyvät teitä kohden toiselta tuntemattomalta puolelta? Sentapainen siveellinen muutos tapahtui minussa ensi kerran juuri tämän meidän matkamme aikana, mistä siis luenkin poikaikäni alkaneen.

Ensi kerran tuli päähäni selvä ajatus siitä, ettemme me yksin, s.o. meidän perheemme, elä maailmassa, etteivät kaikki ihmisten harrastukset pyöri meidän ympärillämme, vaan että on olemassa toinen ihmisten elämä, joilla ei ole mitään yhteistä meidän kanssamme, — jotka eivät huolehdi meidän asioitamme ja joilla ei edes ole mitään käsitystä meidän olemassaolostamme. Tietysti ennenkin tiesin tämän asian; mutta en tiennyt niinkuin nyt sain tietää, en tuntenut sitä niinkuin nyt.

Ajatus muuttuu vakaumukseksi ainoastaan yhdellä määrätyllä tavalla, ja se tapa on usein aivan äkkiarvaamaton ja omintakeinen verraten niihin tapoihin, joilla muut tulevat samaan vakaumukseen. Keskustelu Katinkan kanssa, joka oli kovasti liikuttanut minua ja pakottanut ajattelemaan hänen tulevaisuuttansa oli minulle tämmöisenä ylimenona. Silmäillessäni kyliä ja kaupunkeja, joiden ohi matkustimme, joissa jokaisessa asui ainakin yhtä suuri perhe kuin meidän, — nähdessäni naisia, lapsia, jotka hetken uteliaina katsoivat meidän ajoneuvojamme ja sitten ainiaaksi katosivat näkyvistämme, — talonpoikia, puotilaisia, jotka eivät ainoastaan olleet kumartamatta meille niinkuin olin tottunut näkemään Petrovskissa, vaan eivät edes katsahtaneet meihin, — juolahti ensi kerran mieleeni kysymys: mikä siis voi olla heidän harrastustensa esineenä, elleivät he ollenkaan välitä meistä? Ja siitä kysymyksestä heräsi muita kysymyksiä: miten ja millä he elävät, kuinka kasvattavat lapsiansa, opettavatko heitä, päästävätkö leikkimään, miten rankaisevat j.n.e.

IV

MOSKOVASSA.

Moskovaan tultuani tämä katsantotapani muutos tuli vieläkin tuntuvammaksi.

Ensi kerran kohdatessani mummoa, kun näin hänen ryppyiset, laihat kasvonsa ja sammuneet silmänsä, vaihtui orjamainen kunnioitukseni ja pelkoni säälintunteeseen; mutta kun hän suudellessaan Ljubotshkaa purskahti itkuun aivan kuin hänen edessänsä olisi ollut hänen rakastetun tytär-vainajansa ruumis, vaihtui minussa rakkaudenkin tunne sääliin. Minusta tuntui pahalta nähdä hänen suruansa meitä kohdatessaan; selvästi tuntui, että me itse emme olleet mitään hänen silmissään, — että olimme hänelle rakkaat ainoastaan muiston vuoksi; tunsin, että hänen suudellessaan minun poskiani, hänellä oli vaan yksi ainoa ajatus: häntä ei ole, hän on kuollut, en näe häntä enää milloinkaan!

Isä, joka Moskovassa ei välittänyt meistä melkein ollenkaan ja, aina huolestuneen näkösenä, ilmestyi luoksemme vaan päivällisaikoina mustassa verkanutussa taikka hännystakissa, — isä, ynnä hänen suuret, avonaiset kauluksensa, hänen yönuttunsa, hänen asiamiehensä, voutinsa, kävelynsä ja metsästyksensä, olivat paljon kadottaneet minun silmissäni. Karl Ivanovitsh, joka oli äkkiä ties mistä syystä saanut päähänsä vaihtaa kunnianarvoisen ja minulle tutun kaljunsa punertavaan peruukkiin, jonka, melkein keskeltä päätä, jakoi kahtia rihmasauma, tuntui minusta niin kummalliselta ja naurettavalta, että ihmettelin kuinka en ennen ollut tuota naurettavaa puolta huomannut.

Myöskin tyttöjen ja meidän väleihin ilmestyi jonkinmoinen raja-aita; sekä heillä että meillä oli jo omia salaisuuksiamme; he ikäänkuin ylpeilivät edessämme hameinensa, jotka olivat käyneet pitemmiksi, ja me taas housunlahkeinemme. Mitä Mimmiin tulee, niin hän ilmestyi ensimäisenä sunnuntaina päivällisille niin komeassa puvussa ja semmoisia nauhasia päässä, että heti näkyi että nyt emme enää ole maalla, ja että kaikki on täällä menevä ihan toisin kuin siellä.

V

VANHEMPI VELJENI.

Olin ainoastaan vuotta ja muutamia kuukausia nuorempi Volodjaa; me olimme kasvaneet, opiskelleet ja leikkineet aina yhdessä. Meidän välillämme ei tehty vanhemman ja nuoremman erotusta; mutta juuri niinä aikoina, joista nyt puhun, aloin ymmärtää ettei Volodja kelpaa minulle toveriksi ikänsä, halujensa ja taipumustensa puolesta. Näyttipä vielä siltä kuin olisi Volodja itsekin tuntenut vanhemmuuttansa ja ylpeillyt siitä. Tämmöinen ehkä valheellinenkin vakaumus herätti minussa itsetunnon, joka loukkaantui jokaisesta hänen kosketuksestaan. Jokaisessa asiassa hän oli minun yläpuolellani: huveissa, opinnoissa, riidoissa, käyttäytymisen taidossa, ja kaikki työnsi minua hänen luotansa ja sai minun tuntemaan käsittämättömiä siveellisiä kärsimyksiä. Jos silloin kuin Volodjalle ensi kerran tehtiin hollantilaisia poimupaitoja, olisin suoraan sanonut minua suuresti harmittavan etten minä ole sellaisia saanut, niin varmaan olisi minun ollut helpompi olla enkä olisi kuvaillut, että Volodja suoristaessaan kauluksiensa päitä, teki sitä ainoastaan minua loukataksensa.

Minua kiusasi erittäinkin se, että Volodja näytti toisinaan kyllä ymmärtävän minua, vaan koettavan sitä peittää.

Kuka ei ole huomannut niitä salaisia, sanattomia suhteita, jotka ilmaantuvat jossakin hymyn vivahduksessa, liikkeessä tai katseessa ihmisten kesken, jotka aina yhdessä elävät ja asuvat, kuten veljesten, ystävyksien, miehen ja vaimon, herran ja palvelijan kesken, erittäinkin kun nämät ihmiset eivät ole toisilleen kaikessa avomieliset. Kuinka paljon puoleksi lausuttuja toivomuksia, ajatuksia ja pelkoa tulla ymmärretyksi — ilmeneekään yhdessä ainoassa satunnaisessa katsahduksessa, kun silmä arasti ja epävarmasti kohtaa silmän!

Mutta ehkä minua petti tässä suhteessa liiallinen herkkyys ja eristelemisen taipumus; ehkä Volodja ei lainkaan tuntenutkaan sitä mitä minä, Hän oli äkkipikainen, avomielinen ja harrastuksissaan epävakainen. Innostuen mitä erilaisimpiin seikkoihin hän tavallisesti koko sielullaan antautui niihin.

Toisinaan hän esimerkiksi sai halun pikku kuvien kokoamiseen: hän piirusteli niitä itse, osteli kaikilla rahoillaan, kiusasi niitä piirustuksen-opettajaltaan, isältä, mummolta: toisinaan hän taas innostui esineihin, joilla koristeli työpöytäänsä, ja keräili niitä silloin talon joka nurkasta; joskus taas antautui lukemaan romaaneja, jotka hän salaa hankki käsiinsä ja lueskeli niitä yöt päivät… Minä innostuin ehdottomastikin samoihin asioihin; vaan olin liian ylpeä kulkeakseni hänen jälkiä, ja liian nuori ja epäitsenäinen valitakseni oman tien, mutta en mitään niin kadehtinut kuin Volodjan onnellista, jalomielisen avomielistä luonnetta, joka erittäin selvästi tuli ilmi keskinäisissä riidoissamme. Tunsin hänen menettelevän hyvin, vaan en voinut menetellä niinkuin hän.

Kerran, mitä kovimman pöytäkorukapine-innostuksen aikana, minä tulin hänen pöytänsä luo ja rikoin vahingossa tyhjän kirjavan lasipullosen.

— Kuka on sinua pyytänyt kajoomaan minun tavaroihini, sanoi Volodja tullen huoneeseen ja huomaten epäjärjestyksen, jonka olin aikaansaanut hänen pöytänsä moninaisten koristeiden symmetriassa: — ja missä on pullo?… varmaankin sinä…

— Pudotin vahingossa; se meni rikki, vähät siitä?

— Älä ikinä uskalla kajota kapineihini, sanoi hän pannen kokoon särjettyä pulloa ja murhemielin katsellen sirpaleita.

— Sinä ole vaan niin hyvä, eläkä komenna, vastasin minä. — Jos särin, niin särin; suurikin asia!

Ja minä hymähdin, vaikken ollenkaan tuntenut siihen halua.

— Niin, sinulle se ei ole suurikaan asia, mutta minulle on, jatkoi Volodja nytkäytellen olkaansa, jonka tavan hän oli isältä perinyt: — ensin särkee ja sitten vielä nauraa, inhottava nulikka.

— Minä olen nulikka, mutta sinä olet iso ja tyhmä.

— En aijo kiistellä sinun kanssasi, sanoi Volodja hiukan lykäten minua: — mene matkaasi!

— Älä tuuppaile.

— Mene matkaasi

— Sanoinhan sinulle: älä tuuppaa!

Volodja kävi käteeni ja tahtoi vetää minua pöydän luota: mutta minä olin jo ylimpään huippuun kiihottunut: tartuin pöydän jalkaan ja kaasin nurin koko pöydän: "siinä on sinulle!" — ja kaikki posliini- ja kristalli-esineet lentelivät kilahdellen lattialle.

— Inhottava nulikka!… huusi Volodja koettaen pelastaa putoavia kapineita.

"No nyt on kaikki välillämme loppunut, ajattelin minä tullessani huoneesta: me olemme ikipäiviksi riitaantuneet."

Iltaan asti emme puhuneet toistemme kanssa; tunsin itseni syylliseksi, pelkäsin katsahtaa häneen ja koko päivään en voinut mitään tehdä; Volodjan sitävastoin kävi tunnilla hyvin ja hän tavallisuuden mukaan jutteli ja naureskeli päivällisen jälkeen tyttöjen kanssa.

Heti kun opettaja oli lopettanut tunnin, läksin minä huoneesta: minua kammotti, hävetti ja tuntui epämukavalta jäädä kahden veljen kanssa. Historian iltatunnin jälkeen otin vihot ja suuntausin ovelle. Mennessäni Volodjan ohitse, vaikka minua halutti pysähtyä ja tehdä hänen kanssaan sovinto, minä päinvastoin rypistin silmäni ja tein kasvoni vihasiksi. Volodja samassa nosti päätään ja tuskin huomattava, hyväntahtoinen pilahymy huulilla, rohkeasti katsahti minuun. Meidän katseemme kohtasivat toisensa ja minä ymmärsin hänen ymmärtävän minua ja myös sitä, että minä ymmärrän, että hän ymmärtää, mutta jokin vastustamaton tunne saattoi minut kääntymään pois.

— Nikolenka! sanoi hän minulle aivan yksinkertaisella eikä lainkaan isällisellä äänellä: — ei viitsitä olla vihaset. Anna anteeksi, jos olen tehnyt sinulle vääryyttä!

Ja ojensi minulle kätensä.

Aivan kuin yhä ylemmäs ja ylemmäs kohoten, alkoi jokin äkkiä painaa rintaani ja ehkäistä hengitystäni; mutta se kesti ainoastaan sekunnin ajan: silmiini nousi kyyneleitä ja tuli helpompi olla.

— Anna… minulle an… teeksi, Vol… dja! sanoin minä puristaen hänen kättänsä.

Volodja katsoi minuun niinkuin ei olisi lainkaan ymmärtänyt mistä syystä silmissäni oli kyyneleitä…

VI

MASHA.

Mutta ei yksikään niistä muutoksista, jotka katsantotavassani tapahtuivat, ollut niin hämmästyttävä minulle itselleni kuin se, jonka johdosta erästä sisäpiioistamme lakkasin pitämästä tavallisena naispalvelijana, ja aloin pitää naisena, josta muutamassa suhteessa rauhani ja onneni saattoi riippua.

Siitä saakka kuin muistan itseäni, muistan myöskin Mashaa, joka oli aina ollut talossamme ja johon en ollut milloinkaan kääntänyt vähintäkään huomiota, kunnes aloin katsella häntä toisin silmin. Masha oli noin viidenkolmatta ikäinen, kun minä olin neljäntoista; hän oli hyvin sievä, mutta pelkään kuvata häntä, pelkään että mielikuvituksessani jälleen herää hänen lumoava ja viettelevä kuvansa, joka siinä oli intohimoni aikana. Ollakseni erehtymättä sanon ainoastaan, että hän oli tavattoman vaaleaihoinen, komeasti kehittynyt, ja oli nainen; mutta minä olin neljäntoista ikäinen poika.

Eräänä semmoisena hetkenä, jolloin lukemisen sijaan mieluummin kävelee kirja kädessä pitkin huonetta ja koettaa astua ainoastaan lattian lautojen rakosia myöten, tai laulaen jotakin tyhmää pätkää, taikka piirtäen lakilla pöydän reunaan, taikka ilman mitään tarkotusta loppumattomasti toistaen jotakin lausetta, — sanalla sanoen eräänä semmoisena hetkenä, jolloin järki kieltäytyy työstä ja mielikuvitus, saatuaan ylivallan, hakee vaikutuksia, läksin luokkahuoneesta ja lystikseni laskeusin rappusten porraslavalle.

Joku kenkäniekka kulki rappusten toisessa käänteessä. Luonnollisesti halusin tietää, kuka se on, mutta äkkiä askelten kopina hiljeni ja minä kuulin Mashan äänen: "voi mikä te olette, entä kun Maria Ivanovna tulee — mitä se sanoo?"

— "Ei tule, puhui Volodjan ääni kuiskaten, ja kohta senjälkeen jokin liikahti, ikäänkuin Volodja olisi tahtonut häntä pidättää."

— "Hyi, mihin pistätte kätenne! hävetkää!" ja Masha juoksi ohitseni, huivi syrjään sysättynä, jonka alta näkyi valkea, täyteläs kaula.

En voi lausua mihin määrin tämän salaisuuden ilmi tuleminen hämmästytti minua, mutta hämmästyksen tunne kuitenkin aivan pian antoi sijaa myötätuntoisuudelle Volodjan menettelyyn nähden: minua ei enää kummastuttanut itse hänen menettelynsä, vaan ihmettelin ainoastaan miten hän oli päässyt sen perille, että semmoinen menettely oli miellyttävää. Ja minua ehdottomasti halutti menetellä samoin.

Tuntikausia saatoin joskus viettää mitään ajattelematta porraslavalla, jännityksellä ottaen vaaria vähimmistäkin liikkeistä, joita kuului ylhäältä; mutta en vaan voinut milloinkaan pakottaa itseäni tekemään samaa kuin Volodja, vaikka sitä olisin halunnut enemmän kuin mitään muuta maailmassa. Oven taakse piiloutuneena minä joskus raskasta kateutta ja mustasukkaisuutta tuntien kuuntelin teuhaamista, joka tapahtui ylhäällä piikain puolella, ja ajattelin: mimmoiseltahan tuntuisikaan, jos minä menisin ylös ja samoin kuin Volodja rupeisin suutelemaan Mashaa? mitä sanoisin hänelle paksuine nenineni ja törröttävine tupsuineni, kun hän kysyisi minulta mitä tarvitsen? Joskus kuulin Mashan sanovan Volodjalle: kiusan kappale! mitä te oikeastaan tahdotte minusta, menkää tiehenne, vallaton… eipä Nikolai Petrovitshkaan milloinkaan tule tänne kujeilemaan!… Hän ei tiennyt, että Nikolai Petrovitsh istuu tällä hetkellä rappusten alla ja olisi valmis antamaan kaikkensa ollakseen vaan sen vallattoman Volodjan asemassa.

Olin luonteeltani ujo, mutta ujouttani enensi vielä rumuuteni tieto. Ja olen vakuutettu siitä, ettei millään ole niin silmään pistävää vaikutusta ihmisen kehityksen suuntaan, kuin hänen ulkomuodollaan, eikä niin paljon ulkomuodollaan kuin tiedolla sen miellyttäväisyydestä tai epämiellyttäväisyydestä. Olin liian itserakas voidakseni tottua asemaani, lohdutin itseäni ketun lohdutuksella: että viinirypäleet eivät olleet vielä kypsiä s.o. koetin halveksia kaikkia niitä huveja, joita miellyttävä ulkonäkö tuottaa, joita Volodja käytti hyväkseen ja joita koko sydämmessäni kadehdin, sekä ponnistin järkeni ja mielikuvitukseni kaikki voimat löytääkseni nautintoa ylpeässä yksinäisyydessä.

VII

HAULIA.

— Jumalan tähden, ruutia!… huudahti Mimmi säikähdyksestä hengästyneellä äänellä. — Mitä ihmeitä te teette? Tahdotteko polttaa koko talon ja hävittää meidät!

Ja sanomattoman lujamielisen näköisenä Mimmi käski kaikkien syrjäytyä ja suurin askelin lähestyi lattialle varisseita haulia ja, halveksien vaaraa, joka olisi voinut syntyä odottamattomasta räjähdyksestä, alkoi polkea niitä jaloilla. Kun vaara oli hänen käsityksensä mukaan sivuutettu, hän kutsui Mihein esille ja käski hänen viskata kaiken tuon ruudin jonnekin kauas pois mieluimmin veteen, ja ylpeästi pitsimyssyänsä keikuttaen suuntausi vierashuoneeseen. "Todella mainiosti heitä pidetään silmällä", murahteli hän.

Kun isä tuli sivurakennuksesta ja me lähdimme hänen kanssaan mummon luo, niin Mimmi siellä jo istui ikkunan ääressä ja jonkinlainen salaperäisen virallinen ilme kasvoilla katseli ankarasti oven ohi. Hän piteli kädessään jotain, joka oli kääritty moneen paperipalaan. Arvasin, että käärössä oli haulia ja että mummolle oli jo kaikki kanneltu.

Paitsi Mimmiä oli mummon huoneessa vielä sisäpiika Gasha, joka, päättäen hänen punasen vihasista kasvoistaan, oli kovasti kiihottunut, ja tohtori Blumenthal, pieni, rokonarpinen mies, joka koetti rauhottaa Gashaa, tehden silmillä ja päällä salaperäisiä suostuttamisen merkkejä.

Mummo itse istui vähän syrjittäin ja pani pasianssia — niin sanottua "Matkailijaa", mikä oli aina merkkinä arveluttavan epäsuotuisasta mielentilasta.

— Miten voitte tänään, maman? oletteko hyvin nukkunut? sanoi isä kunnioituksella suudellen hänen kättänsä.

— Aivan erinomaisesti, ystäväni, pitäisipä teidän tietää, että olen aina aivan terve, vastasi mummo äänellä ikäänkuin isän kysymys olisi ollut mitä sopimattomin ja loukkaavin. — Saanko minä siis puhtaan nenäliinan, vai en? jatkoi hän kääntyen Gashaan.

— Olen antanut, vastasi Gasha osottaen lumivalkoista batistinenäliinaa, joka oli pantu nojatuolin kädensijalle.

— Viekää pois tämä likanen rääsy ja antakaa minulle puhdas, ystäväni.

Gasha meni vaatekaapin luo, veti auki laatikon ja paiskasi sen jälleen kiinni niin voimakkaasti, että ikkunat tärähtivät huoneessa. Mummo katsahti ankarasti meihin kaikkiin ja yhä seurasi piian kaikkia liikkeitä. Kun tämä antoi hänelle minusta nähden juuri saman nenäliinan, sanoi mummo:

— Milloin vihdoin aijotte hieroa minulle tupakkaa, ystäväni?

— Sittekun joudan.

— Mitä sanotte?

— Teen sen kohta.

— Ellette tahdo palvella minua, ystäväni, niin olisitte suoraan sanonut: olisitte jo kauan sitten ollut vapaa.

— Päästäkää vaan, kukapa sitä itkee, murisi piika puoliääneen.

Silloin tohtori alkoi räpytellä hänelle silmää, mutta hän katsahti niin vihasesti ja varmasti tohtoriin, että tämä meni hämille ja rupesi leikkimään kellonavaimensa kanssa.

— Näettekö ystäväni, sanoi mummo kääntyen isään, kun Gasha yhä muristen meni huoneesta: näettekö kuinka minulle vastataan omassa talossani?

— Sallikaa, maman, että minä itse hieron teille tupakkaa, sanoi isä, joka mummon sanoista oli nähtävästi joutunut hyvin vaikeaan asemaan.

— Ei, paljon kiitoksia: siksihän se onkin niin röyhkeä minulle, että tietää kenenkään muun ei voivan hieroa tupakkaa niinkuin minä tahdon. Onko teillä, ystäväni, tietoa siitä, jatkoi mummo hetken vaiti oltuaan: — että lapsenne olivat äsken polttaa poroksi koko talon?

Isä katsoi kunnioittavalla uteliaisuudella mummoon.

— Niin katsokaa millä he leikkivät! Näyttäkää herralle, sanoi hän kääntyen Mimmiin.

Isä otti käteensä haulit eikä voinut olla naurahtamatta.

— Mutta nuohan on haulia, maman, sanoi hän: — eihän se ole mitään vaarallista.

— Olen teille suuresti kiitollinen, ystäväni, että opetatte minua, olen vaan liian vanha…

— Hermot, hermot! kuiskasi tohtori.

Ja nyt isä paikalla kääntyi meihin:

— Mistä olette saaneet? ja kuinka uskallatte leikkiä semmoisilla kapineilla?

— Turhaa on heitä kuulustella, pitää kysyä lastenhoitajalta, sanoi mummo pannen erityisesti, halveksivan painon sanaan lastenhoitaja: — miksei hän katso paremmin perään.

— Voldemar sanoi, että Karl Ivanovitsh itse on antanut hänelle tämän ruudin, pisti Mimmi väliin.

— No, siitä nyt näette mikä mies se on, jatkoi mummo: — ja missä hän on, tuo lastenhoitaja, mikä hänen nimensä olikaan? käskekää tänne!

— Minä lupasin hänen mennä vieraisiin, sanoi isä.

— Se on aivan sopimatonta; hänen pitää aina olla saapuvilla. Lapset eivät tosin ole minun, vaan teidän, eikä minulla siis ole oikeutta neuvoa teitä, koska te muutenkin olette viisaampi minua, jatkoi mummo: — mutta näyttäisi jo toki olevan aika hankkia heille todellinen kotiopettaja tuon lapsenhoitajan, saksalaisen moukan sijaan. Niin, typerän moukan, joka ei heille voi mitään muuta opettaa kuin huonoja tapoja ja tyroolilaisia renkutuksia. Missä ihmeen tarkotuksessa, kysyn minä, opetetaan lapsille tyroolilaisia lauluja. Vaikka kukapa nyt enää ehtisi näitä asioita ajatella, ja tehkää siis niinkuin tahdotte — se on oma asianne —

Sana "nyt enää" merkitsi "kun ei heillä ole äitiä"; — se herätti mummossa surullusia muistoja: hän laski alas katseensa valokuvalla varustettuun nuuskarasiaan ja vaipui mietteihinsä.

— Olen jo kauan sitten ajatellut tätä asiaa, kiirehti isä sanomaan: — ja olen vaan odottanut tilaisuutta neuvotellakseni teidän kanssanne, maman: eiköhän olisi syytä kutsua kotiopettajaksi St Jérômea, joka nykyään antaa heille opetusta tuntikaupalla?

— Ja mainiosti tekisit, ystäväni, sanoi mummo entistä paljoa tyytyväisemmällä äänellä: — St Jérôme on ainakin oikea gouverneur, joka käsittää kuinka ovat kasvatettavat des enfants de bonne maison, eikä mikään moukkamainen lastenhoitaja, joka korkeintain voi kuljettaa heitä kävelemässä.

— Tahdon vielä huomenna puhua hänen kanssaan, sanoi isä.

Ja todellakin kahden päivän kulutta tämän keskustelun jälkeen Karl
Ivanovitsh luovutti paikkansa nuorelle ranskalaiselle keikarille.

VIII

KARL IVANOVITSHIN HISTOORIA.

Myöhään illalla sen päivän aattona, jona Karl Ivanovitshin oli ikuisiksi lähteminen meiltä, hän pumpulisessa yönutussaan ja punasessa myssyssään seisoi vuoteensa vieressä kumartuneena kapsäkin yli, johon hän tarkkuudella pakkasi tavaroitansa.

Karl Ivanovitsh kohteli meitä viimeisinä aikoina erikoisen kuivasti: aivan kuin olisi välttänyt kaikkia suhteita välillämme. Niinpä nytkin, astuessani huoneeseen, hän vaan katsahti minuun kulmiensa alta ja sitten taas uudestaan ryhtyi pakkaamaan. Minä panin pitkäkseni omalle vuoteelleni, mutta Karl Ivanovitsh, joka oli ennen ankarasti kieltänyt näin tekemästä, ei nyt sanonut minulle mitään, ja kun ajattelin, ettei hän enää ole meitä koskaan toruva eikä mistään estävä, — ettei hänellä ole enää oleva meidän kanssamme mitään tekemistä, kävi lähestyvä ero kipeästi sydämmeeni. Minua alkoi surettaa, ettei hän enää rakasta meitä ja halusin ilmaista hänelle tämän tunteeni.

— Antakaahan minä autan teitä, Karl Ivanovitsh, sanoin minä häntä lähestyen.

Karl Ivanovitsh katsahti minuun ja uudestaan kääntyi pois, mutta nopeassa katsahduksessa, jonka hän heitti minuun, luin jotakin muuta kuin välinpitämättömyyttä, joksi olin selittänyt hänen kylmäkiskoisuuttansa; — siinä oli vilpitöntä, syvää surua.

— Jumala näkee ja tietää kaikki, ja kaikki riippuu Hänen pyhästä tahdostansa, sanoi hän suoristaen itseänsä koko pituudelleen ja syvästi huokuen. Niin se on, Nikolenka, jatkoi hän huomattuaan minun katsovan häneen vilpittömällä osanotolla: — kohtaloni on — olla onneton lapsuudestani hamaan ruumisarkkuun saakka. Minulle on aina kostettu pahalla sitä hyvää, jota olen ihmisille tehnyt, enkä odota palkintoa tältä maailmalta, vaan ainoastaan tuolta, sanoi hän viitaten taivaaseen päin. — Jospa tietäisitte elämäkertani ja mitä kaikkea olen saanut tässä elämässä kestää!… Olen ollut suutarina, olen ollut sotamiehenä, olen ollut maanpakolaisena, olen ollut tehtailijana, olen ollut opettajana, ja nyt olen vihdoin päässyt — nollaksi! — ja Jumalan pojan tavalla minä en tiedä mihin päätäni kallistaa, lopetti hän ja silmänsä sulkien vajosi nojatuoliinsa. Huomattuani, että Karl Ivanovitsh on siinä tunteellisessa mielentilassa, jolloin hän välittämättä kuulijoista omaa itseänsä varten lausuu julki sydämmensä ajatuksia, minä vaieten ja yhä hänen hyväntahtoisia kasvojansa tähystäen istuin vuoteelle.

— Te ette ole enää lapsi, te voitte ymmärtää. Minä juttelen teille elämäkertani ja kerron kaikki mitä olen kärsinyt. Joskus muistatte vanhan ystävänne, joka paljon rakasti teitä, lapsukaiset!…

Karl Ivanovitsh nojasi kätensä pöytään, joka oli hänen vieressään, nuuskasi ja kääntäen silmänsä taivasta kohden alkoi kertomuksensa tuolla omituisella vakaalla kurkkuäänellä, jota hän tavallisesti käytti meille sanellessaan:

— Minä olen ollut onneton hamasta äitini kohdusta saakka. Das Unglück verfolgte mich schon im Schosse meiner Mutter! toisti hän vieläkin tunteellisemmin.

Koska Karl Ivanovitsh oli monasti ennenkin samassa järjestyksessä, samoilla sanoilla ja ihan samalla äänenpainolla kertonut minulle elämäkertansa, niin luulen voivani esittää sen melkein sanasta sanaan niinkuin hän sen kertoi. Oliko hänen elämäkertansa todellakin semmoinen, vai oliko kertomus hänen mielikuvituksensa tuotetta, jonka kenties synnytti hänen yksinäisyytensä meidän talossamme, niin että hän vihdoin itsekin alkoi usein toistettua kertomustaan uskoa, vai koristeliko hän ainoastaan mielikuvituksen väreillä todellisia tapauksia elämästään, — sitä en ole tähän päivään asti voinut ratkaista. Todeksi sitä pitäisi uskoa, kun ottaa huomioon sen elokkaan tunteellisuuden ja metoodillisen johdonmukaisuuden, jolla se oli kerrottu ja mikä on todenmukaisuuden päätunnusmerkkejä; toiselta puolen oli kertomuksessa liian paljon runollisia kauneuksia, niin että juuri nuo kauneudet herättivät epäilystä.

"Suonissani virtaa kreivien von Sommerblattien jalo veri! In meinen Adern fliesst das edle Blut der Graven von Sommerblatt! Olen syntynyt kuusi viikkoa häiden jälkeen. Äitini mies (minä nimitin häntä papaksi) oli arendaattorina kreivi Sommerblattilla. Hän ei voinut unohtaa äitini häpeätä eikä rakastanut minua. Minulla oli pieni veli, Johan, ja kaksi sisarta; mutta vieras minä olin omassa kodissani! Ich var ein Fremder in meiner eigenen Familie! Kun Johan teki tyhmyyksiä, sanoi pappa: 'tuo lapsi ei tule antamaan minulle hetkeäkään rauhaa!' ja minua toruttiin ja rangaistiin. Kun sisarukset riitaantuivat keskenään, sanoi pappa: 'Kaarlosta ei tule milloinkaan tottelevaista poikaa!' ja minua toruttiin ja rangaistiin. Hyvä äitini oli ainoa, joka minua rakasti ja hellästi kohteli. Usein hän puhui minulle: 'Karl, tulkaa tänne huoneeseeni', ja hän salaa suuteli minua. 'Karl, Karl raukkani, sanoi hän — ei kukaan rakasta sinua, mutta minä en vaihtaisi sinua kehenkään. Yhtä ainoata pyytää sinulta sinun äitisi, puhui hän minulle: — opi hyvin ja pysy aina rehellisenä, niin Jumala ei ole sinua jättävä! Trachte nur ein ehrlicher Deutscher zu werden — sagte sie — und der liebe Gott wird dich nicht verlassen!' ja minä tein parastani. Kun olin täyttänyt neljätoista vuotta ja pääsin ripille, sanoi mamma papalle: 'Karl on tullut suureksi pojaksi, Gustaf, mitä me hänen kanssansa teemme?' Ja pappa vastasi: 'en minä tiedä.' Silloin mamma sanoi: 'antakaamme hänet kaupunkiin herra Schulzille, tulkoon hänestä suutari!' — ja pappa vastasi: 'hyvä', und mein Vater sagte: 'gut'. Kuusi vuotta ja seitsemän kuukautta asuin minä kaupungissa suutarimestarin luona, ja isäntä rakasti minua. Hän sanoi: 'Karl on hyvä työmies ja pian on hänestä tuleva minulle Geselle!' mutta… ihminen päättää, Jumala säätää… Vuonna 1796 oli määrätty kutsunta, ja kaikki, jotka kelpasivat palvelukseen kahdeksannestatoista kahdenteenkymmenenteen ensimäiseen ikävuoteen saakka kutsuttiin kokoon kaupunkiin.

"Pappa ja veli Johan saapuivat kaupunkiin ja me menimme yhdessä arvannostoon, joka ratkaisi kenen oli sotamieheksi tuleminen kenen ei. Johan veti pahan numeron — ja hän olisi joutunut sotamieheksi, minä vedin hyvän numeron — enkä olisi tarvinnut joutua sotamieheksi. Ja pappa sanoi: 'minulla oli yksi ainoa poika ja siitäkö minun on eroaminen! Ich hatte einen einzigen Sohn und von diesem muss ich mich trennen!'

"Minä otin häntä kädestä ja sanoin: 'miksi niin puhutte, pappa? Tulkaa kanssani, minä sanon teille jotain.' Ja pappa tuli. Pappa tuli ja me istuimme ravintolaan pienen pöydän ääreen. 'Antakaa meille pari seideliä', sanoin minä ja meille annettiin oluet. Me joimme lasillisen kumpikin, ja veli Johan myöskin joi.

— "'Pappa! sanoin minä: — älkää puhuko niin, että teillä on yksi ainoa poika ja siitäkö teidän on eroominen. Minun sydämmeni tahtoo pakahtua, kun semmoista kuulen. Veli Johan älköön tulko sotamieheksi, minä tulen sotamieheksi… Karl ei ole täällä kellekään tarpeellinen ja Karl tulee sotamieheksi."

— "'Te olette rehellinen mies, Karl Ivanovitsh!' sanoi minulle pappa ja suuteli minua. — 'Du bist ein braver Bursche!' sagte mir mein Vater und küsste mich!

"Ja minusta tuli sotamies."