XXXVI
YLIOPISTO.
Häät oli vietettävät kahden viikon kuluttua: mutta luennot alkoivat aikasemmin, ja me Volodjan kanssa matkustimme syyskuun alussa Moskovaan. Nehljudovit olivat jo myöskin palanneet maalta. Dmitri (jonka kanssa olimme erotessa päättäneet kirjottua toisillemme, mutta tietysti emme kertaakaan kirjottaneet), ajoi heti luokseni ja me suostuimme niin, että hän seuraavana päivänä saattaa minut yliopistoon ensi kertaa luentoja kuuntelemaan.
Oli kirkas, auringonpaisteinen päivä.
Heti kun astuin luentosaliin, tunsin kuinka olentoni katoaa mitättömäksi tässä ilosessa nuorisolaumassa, joka lainehtii kirkkaassa, suurien ikkunoiden läpi tulevassa päivänpaisteessa, meluten kaikissa ovissa ja käytävissä. Oleminen tämän äärettömän joukon jäsenenä tuntui aika miellyttävältä. Mutta minulla oli hyvin vähän tuttavia kaikkien näiden joukossa, ja niidenkin kanssa, jotka olivat tuttuja, rajottui tuttavuus päännyykäytyksiin ja sanoihin: "päivää Irtenjev!" Ympärilläni tervehdittiin, tungeskeltiin, kuului ystävyyden, hymyn, pilan sanoja joka taholta. Kaikkialla tunsin tuota nuorta seuraa yhdistävää sidettä, ja tunsinpa vielä, että tämä side oli ikäänkuin jättänyt minut ulkopuolellensa. Mutta tuo oli ainoastaan hetkellinen vaikutus. Siitä syntyneen harmin vuoksi minä päinvastoin rupesin pian ajattelemaan, että on hyväkin minun olla kuulumatta koko tähän seuraan, — että minulla pitääkin olla oma erikoinen piirini hienompia ihmisiä, ja istuin kolmannelle penkille, missä istuivat kreivi B., purooni Z., ruhtinas P., Iivin ja muita samallaisia herroja, joista Iivin ja kreivi B. olivat minulle tuttuja. Mutta nämätkin herrat katsoivat minuun niin, etten tuntenut kuuluvan heidänkään joukkoonsa. Aloin tarkastella mitä ympärilläni tapahtui. Semjonov, harmaine hiustupsuineen ja valkoisine hampaineen, istui takin napit auki jotenkin lähellä minua ja pulpettiin nojautuneena pureskeli kynää. Se kymnasisti, joka oli ensimäisenä suorittanut pääsytutkinnot, istui ensimäisellä penkillä poski yhä sidottuna mustalla liinalla ja leikki hopeaisen kellonavaimensa kanssa. Ikonin, joka sittenkin oli kuin olikin tullut ylioppilaaksi, istui ylimmällä penkillä sinisissä reunajuovaisissa housuissa, jotka peittivät koko saappaan. Hän huusi nauraen olevansa parnassilla. Ilinka, joka kumarsi minulle ihmeekseni ei ainoastaan kylmästi, vaan vieläpä ylenkatseellisestikin, ikäänkuin olisi tahtonut huomauttaa olevamme täällä yhdenvertaisia, istui ihan edessäni ja pantuaan hyvin tuttavallisesti jalkansa pulpetille (luullakseni minun kustannukselleni), jutteli toisen ylioppilaan kanssa, silloin tällöin katsahdellen minuun. Vieressäni jutteli Iivinin joukkokunta ranskankielellä. Nuo herrat tuntuivat minusta ylen tyhmiltä. Jokainen sana, jonka kuulin heidän keskustelustaan, tuntui minusta ei ainoastaan typerältä, vaan väärin lausutultakin (ce n'est pas français, puhelin minä itsekseni), mutta taas Semjonovin, Ilinkan ja muiden asennot, puheet ja hommat tuntuivat minusta epähienoilta, sopimattomilta, ei "comme il faut".
Minä en kuulunut mihinkään joukkokuntaan, ja tuutien itseni yksinäiseksi ja kykenemättömäksi lähestymiseen, vihottelin itsekseni. Eräs ylioppilas edessäni olevalla penkillä puri kynsiään niin että sormien päät punersivat, ja tuo tuntui minusta niin vastenmieliseltä, että siirryin kauemmaksi hänestä. Muistan tänä ensi päivänä olleeni mieleltäni hyvin surullinen.
Kun professori tuli esille ja kaikki vaikenivat, muistan laajentaneeni satiirisen arvosteluni myöskin professoriin, ja minua oli hämmästyttävinään se, että hän alkoi luentonsa johdatuksella, jossa mielestäni ei ollut mitään järkeä. Olisin tahtonut, että luento olisi ollut alusta loppuun niin järkevä, ettei siitä olisi voinut ottaa pois eikä siihen lisätä ainoatakaan sanaa. Kun petyin, niin piirtelin vihkooni, joka oli kauniisti sidottu ja johon olin kirjottanut "ensimäinen luento", kahdeksantoista profiilia, jotka yhtyivät piiriin kukan tavalla, ja ainoastaan silloin tällöin olin liikuttavinani kättä paperilla, että professori olisi luullut minun kirjottavan muistiin. Tämän luennon kestäessä tulin siihen päätökseen, että on aivan tarpeetonta kirjottua kaikkea, mitä professori tulee puhumaan, ja sitä sääntöä noudatinkin luentojen päättymiseen asti.
Seuraavilla luennoilla en enää tuntenut itseäni niin yksinäiseksi, olin tehnyt tuttavuuksia, puristanut toverien kättä, keskustellut, mutta sittenkään ei minun ja toverien välillä syntynyt todellista lähestymistä, ja vielä useinkin sain siis sydämmessäni surra ja teeskennellä. Iivinien joukkokuntaan eli aristokraatteihin, joiksi heitä yleensä sanottiin, en voinut yhtyä, koska, mikäli nyt muistan, vierastelin heitä, ja tervehdin ainoastaan silloin kuin he minua tervehtivät, mutta he puolestaan näyttivät hyvin vähän kaipaavan minun tuttavuuttani. Enemmistön kanssa taas en yhtynyt aivan toisista syistä. Heti kun tunsin, että joku toveri alkoi minuun kiintyä, minä annoin hänen tietää käyväni päivällisillä ruhtinas Ivan Ivanovitshin luona, ja että minulla on omat vaunut. Tätä puhuin ainoastaan näyttäytyäkseni edullisemmalta puoleltani ja siinä tarkotuksessa, että toveri olisi minuun kiintynyt sen johdosta vielä enemmän; mutta melkein joka kerta kävi päinvastoin, niin että annettuani tietää sukulaissuhteestani ruhtinas Ivan Ivanovitshiin, toveri ihmeekseni muuttui äkkiä ylpeäksi ja kylmäksi.
Olipa joukossamme muiden muassa vapaata paikkaa nauttiva ylioppilas Operov, vaatimaton, hyvin lahjakas ja ahkera nuorukainen, joka tervehtiessään piti kättä aina lautana, kääntämättä sormia ja tekemättä kädellä mitään liikettä, niin että toverit joskus piloilla tarjosivat hänelle kättä samalla tavalla vastaan. Minä istuin meikein aina hänen viereensä ja usein puhelin hänen kanssaan. Operov miellytti minua erittäinkin niiden vapaiden mielipiteiden vuoksi, joita hän lausui professoreista. Hän arvosteli hyvin selvään ja tarkasti jokaisen professorin luennoimista, jopa joskus ivasikin heitä, mikä suuresti oudostutti ja hämmästytti minua, sanottu kun se oli hänen hiljaisella pikku äänellään, joka piiperti hänen pikkuruikkuisesta suustaan. Siitä huolimatta hän kuitenkin hyvin suurella huolella kirjotteli muistiin hienolla käsialallaan poikkeuksetta kaikki luennot. Me aloimme jo tutustua toisiimme, päätimme valmistua yhdessä, ja hänen pienet, harmaat lyhytnäköiset silmänsä alkoivat jo mielihyvällä kääntyä puoleeni, ilmestyessäni paikoilleni hänen viereensä. Mutta minä pidin tarpeellisena kerran keskustellessamme ilmottaa hänelle, että äitini oli kuollessaan pyytänyt isää olemaan panematta meitä valtionkouluun, ja että kaikki valtionkoulujen oppilaat saattoivat kyllä olla oppineita, mutta minusta nähden myös jotain toista, nimittäin ce ne sont pas des gens comme il faut, — sanoin minä änkyttäen ja tuntien jostakin syystä punastuvani. Operov ei vastannut mitään, vaan seuraavilla kerroilla hän ei tervehtänyt minua ensiksi, ei tarjonnut kättään eikä jutellut, ja kun istuin paikoilleni, niin hän, kumartaen päänsä sormen etäisyydelle vihoista, oli niitä tutkivinaan. Minä ihmettelin tätä Operovin aiheetonta kylmenemistä. Mutta pour un jeune homme de bonne maison pidin sopimattomana hieroa sovintoa vapaapaikkaa nauttivan ylioppilas Operovin kanssa, ja jätin hänet siis rauhaan, vaikka hänen kylmenemisensä tunnustaakseni minua suuresti suretti. Kerran saavuin ennen häntä, ja kun eräs mielikki professoreista oli luennoitseva, niin oli kokoontunut paljon semmoisiakin, jotka muuten eivät käyneet luennoilla, ja kaikki paikat näin ollen olivat otetut; minä istuin Operovin paikalle, asetin vihkoni pulpetille ja poistuin. Palattuani luentosaliin huomasin vihkoni muutetuiksi takimmaiselle pulpetille ja Operovin istuvan minun paikallani. Minä huomautin hänelle, että olin pannat siihen vihkoni.
— Mistä minä tiesin, vastasi hän punastuen ja katsomalla minuun.
— Toistan teille, että panin vihkoni tähän, sanoin uudelleen ja aloin tahallani kiivastua, aikoen pelottaa häntä urhoollisuudellani. — Kaikki sen näkivät, lisäsin minä ympärillä oleviin ylioppilaihin katsahtaen, mutta vaikka monet katsoivat uteliaina minuun, niin ei kukaan vastannut.
— Ei täällä paikkoja osteta, vaan se istuu, joka ennen ehtii, sanoi
Operov vihasesti liikahtaen ja pahastuneena minuun vilkaisten.
— Se merkitsee, että te olette moukka, sanoin minä.
Operov taisi murahtaa jotakin semmoista kuin: "ja sinä olet tyhmä nulikka", mutta minä en sitä yhtään kuullut. Ehkä olisin sentään jotain vielä lisännyt, mutta samassa ovi aukeni ja professori ilmestyi sinisessä frakissa, kumarsi ja nopeasti meni kateederille.
Mutta ennen tutkintoja, kun minulle tuli luentovihot tarpeellisiksi, tarjosi Operov, muistaen lupauksensa minulle omat vihkonsa ja ehdotti, että lukisimme yhdessä.
XXXVII
SYDÄMMEN ASIOITA.
Sydämmen-asiain kanssa olin tänä talvena hyvinkin paljon tekemisissä. Olin näet kolmeen kertaan rakastunut. Kerran olin kovasti rakastunut erääseen hyvin täyteläiseen naiseen, joka minun läsnä ollessani ratsasti Freitagin manesissa, ja jonka tähden minä joka tiistai ja perjantai, eli niinä päivinä, joina hän ratsasti, ilmestyin manesiin häntä katsomaan, mutta joka kerta minä kovasti pelkäsin, ettei hän vaan huomaisi minua ja asetuin senvuoksi aina hyvin kauas hänestä, nopeasti pakenin sitä paikkaa, mistä hänen oli kulkeminen, ja huolimattomasti käännyin pois, kun hän sattui katsahtamaan minuun päin. Tästä syystä en edes tullut tarkemmin nähneeksi hänen kasvojaan, enkä tähän päivään asti tiedä, oliko hän todella kaunis vai ei.
Dubkov, joka oli sen naisen kanssa tuttu, tapasi minut kerran manesissa piiloutuneena lakeijain ja turkkien taakse, joita nämä pitelivät, ja saatuaan Dmitriltä kuulla tilani, tahtoi esittää minut tuolle amatsoonille, — josta niin pelästyin, että suinpäin hyökkäsin manesista ulos, ja pelosta, että hän oli sille jo maininnut minusta, en uskaltanut enää pistää jalkaani manesiin, en edes tulla lakeijoihin asti.
Kun rakastuin tuntemattomiin ja erittäinkin naimisissa oleviin naisiin, jouduin vielä tuhat kertaa pahemman ujouden alaiseksi kuin se, joka oli minut vallannut Sonitshkan edessä. Minä pelkäsin enin kaikesta maailmassa, että rakkauteni esine saisi tietää rakkaudestani tai edes olemassaolostanikin. Minusta näytti, että jos hän vaan olisi saanut tietää siitä tunteesta, joka minulla häntä kohtaan oli, niin se olisi ollut hänelle semmoinen loukkaus, jota hän ei olisi voinut koskaan anteeksi antaa. Ja kylläpä olikin asian laita semmoinen, että jos tuo amatsooni olisi päässyt perille, millä silmillä minä häntä lakeijain takaa katselin, ja kuinka minä kuvailin ryöstäväni hänet ja vieväni maalle, ehkä hänen loukkaantumisensa olisi ollutkin oikeutettu. Mutta selvästi en voinut käsittää, että tuntemalla minut hän ei vielä tarvinnut tuntea ajatuksiani, ja että ei siis olisi ollut mitään häpeällistä tutustua hänen kanssaan.
Toisen kerran rakastuin Sonitshkaan, kun tapasin hänet sisareni luona. Toinen rakkauteni häneen oli jo kauan sitten haihtunut, mutta minä rakastuin vielä uuden kerran häneen sen johdosta, että Ljubotshka antoi minulle vihkosen runoja, jotka Sonitshka oli jäljentänyt ja jossa vihossa Lermontovin "Demooni" oli muutamissa synkän rakkauden kohdissa alleviivotettu punasella läkillä ja kukkia sivujen väliin pistetty. Muistin, kuinka Volodja oli suudellut viime vuonna neitosensa kukkaroa. Minä koetin tehdä samaa, ja todellakin, kun ollessani illalla yksin huoneessani aloin haaveksien katsella kukkaa ja viedä sitä huulilleni, niin tulin jonkinlaiselle miellyttävälle itkupäälle ja olin uudestaan rakastunut, eli oikeastaan semmoista muutamien päivien kuluessa kuvailin.
Kolmannen kerran vihdoin rakastuin tänä talvena erääseen neitoseen, johon Volodjakin oli rakastunut ja joka kävi meillä. Tässä neitosessa muistaakseni ei ollut yhtään mitään kaunista, ainakaan ei sitä kaunista, joka tavallisesti oli mieleeni. Hän oli erään moskovalaisen etevän ja oppineen naisen tytär, pieni, laiha, päässä pitkät, englantilaiset kutrit ja profiili läpikuultava. Kaikki sanoivat, että tämä neiti on vielä äitiänsäkin oppineempi ja etevämpi; mutta tätä asiaa en minä voinut arvostella, sillä tuntien jonkinlaista jumaloivaa pelkoa hänen järkensä ja oppinsa edessä, olin ainoastaan yhden kerran puhunut hänen kanssansa ja silloinkin sanomattomalla vavistuksella. Mutta Volodjan ihastus — ja hän ihastusta osottaessaan ei milloinkaan välittänyt ympäristöstä — tarttui minuun semmoisella voimalla, että kiihkeästi rakastuin neitiin. Kun aavistin, että Volodja pahastuu, jos saa tietää, että "kaksi velimiestä oli rakastunut yhteen ja samaan neitiin", en puhunut hänelle mitään rakkaudestani. Minulle tuotti tässä tunteessa juuri se ajatus tyydytystä, että rakkautemme oli siihen määrään puhdas, ettemme riitaantuneet keskenämme vaikka sen esineenä oli sama ihana olento, vaan olimme kumpikin valmiit uhraantumaan toistemme hyväksi, jos se tulisi välttämättömäksi. Vaikka tosin mitä uhraantumiseen tuli, ei Volodja tainnut olla siihen niinkään valmis, sillä hän oli rakastunut niin kiihkeästi, että oli aikonut antaa korvalle ja vaatia kaksintaisteluun erästä todellista diplomaattia, jonka oli määrä mennä tuon neidin kanssa naimisiin. Mutta minun oli hyvin mieluista uhrata tunteeni, ehkä siksi, ettei se paljon vaivaa maksanut, koska olin ainoastaan yhden kerran antautunut hienoon keskusteluun tämän neidin kanssa klassillisen musiikin arvosta, ja rakkauteni kaikista ponnistuksista huolimatta haihtui seuraavalla viikolla.
XXXVIII
TANSSIAISISSA.
Huvitukset, joihin vanhempaa veljeäni matkien aijoin antautua ylioppilaaksi päästyäni, menivät tänä talvena kokonaan myttyyn. Volodja tanssi hyvin paljon, isä kävi myöskin tanssiaisissa nuoren vaimonsa kanssa; mutta minua luultavasti pidettiin joko liian nuorena taikka kykenemättömänä näihin huvituksiin, eikä kukaan esittänyt minua niille piireille, joissa tanssiaisia pantiin toimeen. Huolimatta avomielisyyden lupauksesta Dmitrille en sanonut hänelle enkä liioin kenellekään muulle, kuinka kovasti mieleni olisi tehnyt tanssiaisiin ja kuinka kipeästi minua kirveli se seikka, että minä unohdettiin ja näyttiin pidettävän vaan jonkinlaisena filosoofina, joksi minä juuri sen pakon vuoksi tekeydyinkin.
Mutta tänä talvena oli illanvietto ruhtinatar Kornakovin luona. Hän itse kutsui meidät kaikki ja muiden muassa minut, joten minun oli nyt ensi kertaa ajaminen tanssiaisiin. Ennen lähtöä tuli Volodja luokseni minun huoneeseeni ja tahtoi nähdä kuinka minä pukeudun. Minua suuresti kummastutti ja arvoitutti tämä hänen menettelynsä. Olin luullut, että halu näyttää kauniisti pukeutuneelta oli hyvin häpeällinen ja että sitä oli peittäminen; hän sitä vastoin piti tuota halua siihen määrään luonnollisena ja välttämättömänä, että ihan avomielisesti sanoi pelkäävänsä, etten minä vaan häpäisisi itseäni. Hän käski minun välttämättä vetää jalkaani kiiltonahkakengät ja kauhistui, kun aijoin panna käteeni säämiskähansikkaita: hän ripusti kellonvitjani jollakin omituisella tavalla, ja vei mukaansa Kuznetskin kadulle parturille. Tukkani kiharrettiin. Volodja astui syrjälle ja katseli minua vähän loitompata.
— Kas nyt on hyvä, mutta ettekö todellakaan voi saada noita tupsuja silitetyiksi? sanoi hän kääntyen tukanlaittajan puoleen.
Mutta vaikka M-r Charles olisi kuinkakin kummallisilla ja limaisilla essensseillä voidellut tupsujani, ne sittenkin kohosivat heti kun panin hatun päähäni, ja yleensäkin näytti minusta kiharrettu pääni paljon rumemmalta kuin ilman kiharoita. Ainoa pelastukseni oli tekeytyä leväperäiseksi ja huolimattomaksi. Ainoastaan siinä muodossa saattoi ulkomuotoni näyttää joltakin.
Volodja taisi olla samaa mieltä, koska pyysi minun hävittää kiharrus, ja kun sen tein, enkä sittenkään näyttänyt kauniilta, ei hän enää katsonut minuun, vaan koko matkan Kornakoviin asti pysyi vaiteliaana ja surullisena.
Kornakoville tulin Volodjan kanssa sangen rohkeana; mutta kun ruhtinatar sitten pyysi minua tanssimaan, ja minä vaikka olin tullut juuri tanssimisen aikeissa, en sanonut tanssivani, niin aristuin sen johdosta taas, ja jäätyäni yksin tuntemattomien ihmisten loukkoon jouduin tuohon tavalliseen mahdottomaan, yhä kasvavaan ujoudentilaan. Minä seisoin mykkänä samalla paikalla koko illan.
Valssin aikana yksi ruhtinattarista lähestyi minua ja tuolla koko perheelle omituisella virallisella ystävyydellä kysyi minulta, miksi en tanssi? Muistan kuinka minä tällöin aristuin, mutta kuinka samalla aivan tahtomattani kasvoilleni levisi itsetyytyväinen hymy ja minä aloin puhua ranskaksi mitä pöyhkeimmillä lauseilla semmoista lorua, jota nytkin vielä kymmenien vuosien kuluttua häpeän muistaa. Varmaankin oli minuun musiikki sillä tavoin vaikuttanut, — oli kiihottanut hermoni ja toivoakseni tehnyt kuulumattomaksi vähemmän selvän osan puheestani. Minä löpisin jotain ylhäisimmästä seurapiiristä, sen miesten ja naisten tyhjyydestä, ja laskettelin sellaista puuta heinää, että piti vihdoin pysähtyä kesken lausetta, jota ei ollut enää mitään mahdollisuutta lopettaa.
Tuo yksin jo rotunsakin puolesta seurusteluun taipuisa ruhtinatar hämmästyi ja katsahti moittien minuun. Minä vaan hymyilin. Tällä kriitillisellä hetkellä Volodja, joka huomattuaan minun kiihkeän puheeni tahtoi luultavasti tietää, millä viisauksilla minä lunastan itseäni vapaaksi tanssista, lähestyi meitä yhdessä Dubkovin kanssa. Huomattuaan minun hymyilevät kasvoni ja ruhtinattaren säikähtyneen ilmeen ja kuultuaan sitten sen kauhean lorun, jolla puheeni lopetin, hän punastui ja kääntyi pois. Ruhtinatar myöskin nousi ja läksi luotani. Minä sittenkin hymyilin, mutta samalla niin kovasti kärsin tästä tyhmyydestäni, että olisin ollut valmis vajoomaan maan alle, ja että minun oli välttämätöntä hinnalla millä hyvänsä ruveta liikkumaan ja puhumaan jotain, tullakseni ulos siitä asemasta, jossa olin. Lähestyin senvuoksi Dubkovia ja kysyin montako valssia hän oli suorittanut hänen kanssaan. Olin näet olevinani muka leikkisä ja iloinen, mutta oikeastaan rukoilin vaan apua siltä samalta Dubkovilta, jolle olin huutanut: "suu kiinni!" päivällisillä Jahrin ravintolassa. Dubkov ei ollut kuulevinaan ja kääntyi toiseen päin. Koetin lähestyä Volodjaa ja sanoin hänelle yli voimain koettaen antaa äänelleni pilan väreen: — "No mitä, Volodja, tokko olet väsynyt?" Mutta Volodja katsahti minuun ikäänkuin olisi tahtonut sanoa: — "etpä sinä puhu tuolla lailla, kun olemme kahden kesken", ja sanaakaan sanomatta lähti luotani, nähtävästi peläten, etten minä vielä takertuisi hänen seuraansa.
"Nyt siis jo veljenikin hylkää minut!" ajattelin minä.
Minulla ei kuitenkaan riittänyt voimaa lähteä tanssiaisista. Synkkänä seisoin loppuun asti samalla paikalla, ja vasta kun kaikki pois lähtiessä tungeskelivat eteisessä, ja lakeija auttaessaan palttoota ylleni satutti sillä lakkini reunaan, niin että tämä nousi, minä itku kurkussa rupesin luonnottomasti nauramaan, ja kääntymättä erikoisesti kenenkään puoleen sain kuin sainkin sanotuksi: "comme c'est gracieux!"
JUOMINGIT.
Vaikka Dmitrin vaikutuksen alaisena en vielä ollutkaan antautunut tavallisiin ylioppilashuvituksiin, joita sanottiin vifteiksi, tulin jo tänä talvena kerran tilaisuuteen ottamaan osaa siihen iloon, mutta siitä ei jäänyt minulle aivan mieluista muistoa. Näin se oli.
Vuoden alussa, kerran luennolla, paroni Z., pitkä, vaaleaverinen, sangen totisen näköinen, säännöllisen kasvoinen nuori mies kutsui meidät kaikki luokseen viettämään toveri-iltamaa. "Meidät kaikki" merkitsi enemmän tai vähemmän comme il faut vaatimuksia täyttäviä toveruksia, joiden joukkoon tietysti eivät kuuluneet Grappit, ei Semjonovit, ei Operovit, eivätkä nuo muut puolivillaiset herrat. Volodja hymähti ylenkatseellisesti, kun sai kuulla minun lähtevän ensikurssilaisten viftiin: mutta minä puolestani odotin harvinaista ja suurta huvia tästä minulle vielä tuntemattomasta ajanvietosta, ja määräaikana, täsmälleen kello kahdeksan, saavuin paroni Z:n luo.
Paroni Z. otti vastaan vieraita valkosessa liivissä, takin napit auki, pienenlaisen rakennuksen valaistussa salissa ja vierashuoneessa. Hänen vanhempansa olivat luovuttaneet juhlaa varten koko illaksi päähuoneet. Käytävässä näkyi uteliaiden palvelustyttöjen hameita ja päitä ja ruokasalissa vilahti jokin rouva, jonka otaksuin itse paronittareksi. Vieraita oli noin parikymmentä henkeä, kaikki ylioppilaita, paitsi herra Frostia, joka oli tullut yhdessä Iivinien kanssa, ja muuatta pitkää, punatukkaista siviliherraa, joka oli kemujen johtajana ja esitettiin kaikille paronin sukulaisena ja entisenä tarttolaisena ylioppilaana. Liian kirkas valaistus ja tavallinen virallinen huoneiden järjestys vaikuttivat alussa niin kylmentävästi koko nuorisoon, että kaikki pysyttelivät seinämillä, lukuunottamatta muutamia uskalikkoja ja tarttolaista ylioppilasta, joka jo oli avannut liivinsä napit ja näytti olevan läsnä yhtaikaa jokaisessa huoneessa ja joka huoneen joka nurkassa, ja tuntui täyttävän koko huoneen soinukkaalla, miellyttävällä, milloinkaan vaikenemattomalla tenorillaan. Toverit sitä vastoin olivat enimmäkseen vaiti ja sävyisästi keskustelivat professoreista, tieteistä, tutkinnoista tai yleensä totisista ja mieltä kiinnittävistä asioista. Kaikki erotuksetta tirkistelivät tuon tuostakin ruokasalin ovelle päin, ja salaamisesta huolimatta oli kaikkien kasvoilla kysymys: "eiköhän jo olisi aika alkaakin." Minustakin näytti, että oli jo aika alkaa, ja odotin tätä alkua maltittomalla innolla.
Teenjuonnin jälkeen, jota lakeijat kantoivat vieraiden eteen ympäri huonetta, kysyi tarttolainen ylioppilas Frostilta venäjäksi:
— Osaatko laittaa boolia, Frost?
— O ja! vastasi Frost saksaksi, mutta tarttolainen kysyi häneltä taas venäjäksi.
— Ryhdyppä siis laittamaan (he sinuttelivat toisiaan entisinä Tarton ylioppilaina), ja Frost rupesi pitkin askelin kulkemaan vierashuoneesta ruokasaliin ja ruokasalista vierashuoneeseen, ja pian ilmestyi pöydälle suuri soppavati, jonka päällä kolmen ristikkäin asetetun ylioppilasmiekan varassa seisoi kymmenen naulan painoinen sokeritoppa. Paroni Z. kulki tällä välin herkeämättä vieraan luota vieraan luo, jotka olivat kokoontuneet vierashuoneeseen katsomaan soppavatia, ja liikkumattomin, totisin kasvoin puhui kaikille melkein yhtä ja samaa: "hyvät herrat, juokaamme yleinen veljenmalja, eihän meidän kurssillamme muuten synny mitään toveruutta. Avatkaa toki takkinne, tai riisukaa ne kokonaan, niinkuin hän tuolla." Tarttolainen ylioppilas oli todellakin riisunut takkinsa ja käärinyt hihansa valkosia kyynäspäitä ylemmäksi, sekä seisten tanakasti hajareisin paraikaa sytytteli soppavatiin kaadettua rommia.
— Hyvät herrat, sammuttakaa kynttilät! huusi tarttolainen äkkiä niin tarmokkaan äänekkäästi, ettei olisi voinut kuulua kovemmalta, jos olisimme kaikki suu auki yhtaikaa kiljuneet. Mutta me katselimme äänettöminä soppavatia ja tarttolaisen valkoista paitaa, ja tunsimme ratkaisevan juhlahetken tulleen.
— Löschen sie die Lichter aus, Frost! huusi tarttolainen uudelleen, tällä kertaa saksaksi, koska taisi olla ylen innoissaan. Frost ja me muut rupesimme sammuttamaan kynttilöitä. Huoneeseen tuli pimeä, ainoastaan valkoset hihat ja kädet, jotka kannattivat miekkain päällä olevaa sokeritopanpäätä, olivat sinertävän liekin valaisemat. Äänekäs tarttolaisen tenori ei ollut enää yksinäinen, sillä huoneen kaikissa nurkissa oli alettu puhua ja nauraa. Monet riisuivat takkinsa (erittäinkin ne, joilla oli hienot ja moitteettoman puhtaat paidat), minä tein samoin, ja ymmärsin, että nyt se oli alkanut. Vaikka mitään erikoisen hauskaa ei vielä ollut, olin kuitenkin lujasti vakuutettu siitä, että kyllä siitä hyvä tulee jahka vaan juomme lasillisen tuota juomaa.
Juoma kypsyi. Tarttolainen ylioppilas kaateli sitä laseihin, ja kaatelipa paljon syrjäänkin, sekä huusi: "no nyt, hyvät herrat, alkakaamme." Kun olimme jokainen ottaneet käsiimme täyteen kaadetut tahmeat lasit, virittivät ylioppilas ja Frost saksalaisen laulun, jossa usein toistettiin huudahdusta juhhei! me aloimme kaikki epätasaisesti laulaa mukana, kilistelimme laseja, jotain huusimme, ylistimme juomaa, jota joimme käsi kierrettynä toverin käden ympäri, tai ilman tätä temppua. Nyt ei ollut enää mitään odotettavaa, vifti oli täydessä menossa. Olin juonut jo kokonaisen lasin, minulle kaadettiin toinen, ohimoissani jyskytteli, ympärilläni kuului huutoja ja naurua, mutta ei sittenkään tuntunut hauskalta, olinpa päinvastoin vakuutettu siitä, että minun ja muiden oli ikävä, vaan että pidimme jostakin syystä tarpeellisena teeskennellä, että oli hyvin hauskaa. Teeskennellä ei tarvinnut ainoastaan tarttolainen ylioppilas: hänen kasvonsa kävivät yhä punasemmiksi ja hänen äänensä oli yhä kuuluvampi, hän täytteli kaikille tyhjät lasit ja kaateli yhä enemmän pöydälle, joka oli tullut joka paikasta imeläksi ja tahmeaksi. En muista enää, mitkä asiat seurasivat toisiansa, muistan ainoastaan, että minä tänä iltana hirveästi rakastin tarttolaista ylioppilasta ja Frostia, opin ulkoa saksalaisen laulun, ja suutelin heitä molempia imeliin huuliin; muistan myöskin, että samana iltana vihasin tarttolaista ylioppilasta ja aijoin paiskata häntä vastaan tuolin, mutta pidätin itseni; muistan, että paitsi tuota kaikkien ruumiinjäsenten tottelemattomuutta, jota olin kokenut myöskin noissa päivällisissä Jahrin ravintolassa, minun särki ja pyörrytti niin päätäni, että kovasti pelkäsin heti kuolevani; muistan vielä, että me jostakin syystä istuimme kaikki lattialle ja käsiämme huitoen ja laulaen kansanlaulua Volgasta matkimme soutamista, ja että minä silloin ajattelin sitä aivan tarpeettomaksi tempuksi; muistan edelleen että minä permannolla maaten painin mustalaispainia, nyrjäytin jollekin kaulanikaman ja ajattelin, että tuota ei olisi tapahtunut, ellei hän olisi ollut humalassa; muistan, että syötiin illallista ja juotiin vielä jotakin toista juomaa, — että minä kävin pihalla virkistymässä, — että päähäni tuntui kylmältä, — että lähtiessä oli hirveän pimeä, että vaunujeni astinlauta oli tullut viettäväksi ja liukkaaksi, eikä Kuismasta voinut pidellä, koska hän oli tullut heikoksi ja heilui kuin ruoko; mutta myös muistan erittäinkin, että tänä iltana kaiken aikaa tiesin menetteleväni hyvin tyhmästi, kun teeskentelin iloa ja olin muka rakastavinani juomista ja olevinani aivan selvä, ja myöskin lakkaamatta tunsin muidenkin menettelevän hyvin tyhmästi, kun teeskentelivät samaa. Minusta näytti, että jokaisen oli samoin epämieluista olla kuin minunkin, mutta kun jokainen luuli yksin tuntevansa tätä epämiellyttäväisyyttä, niin jokainen myöskin piti velvollisuutenaan teeskennellä iloa ollakseen häiritsemättä yleistä iloa: tämän ohella pidin, ihmeellistä kyllä, velvollisuutenani teeskennellä yksistään siitäkin syystä, että soppavatiin oli ajettu kolme pullollista samppanjaa, à kymmenen ruplaa, ja kymmenen pullollista rommia à neljä ruplaa, mikä teki yhteensä seitsemänkymmentä ruplaa, illallista laskematta. Olin aivan varma, että asian laita oli tämmöinen. Senpä vuoksi minua seuraavan päivän luennolla suuresti kummastutti, kun toverini, jotka olivat illalla olleet paroni Z:n luona, eivät lainkaan hävenneet muistella mitä olivat siellä suoritelleet, vaan päinvastoin kertoivat illan tapahtumista tahallaan niin ääneen, että muut ylioppilaat saattoivat kuulla. He kehuivat juominkeja suuremmoisiksi, sanoivat että tarttolaiset ovat niissä asioissa mestareja, ja että paronin luona oli juotu neljäkymmentä pullollista rommia kahteenkymmeneen mieheen, joista miehistä monet olivat jääneet pöytien alle. En voinut käsittää, minkä vuoksi he tätä kertoivat ja laskettelivat lisäksi vielä valeitakin.
XL
YSTÄVYYS NEHLJUDOVIEN PERHEEN KANSSA.
Tänä talvena tapasin hyvin usein sekä Dmitriä itseään, joka kävi tuon tuostakin meillä, että myös koko heidän perhettään, johon olin alkanut kiintyä.
Nehljudovilaiset — äiti, täti ja tytär — viettivät kaiket illat kotona ja ruhtinatar rakasti, että iltasin hänen luokseen kokoontui nuorisoa, semmoisia miehiä, jotka pystyivät — kuten hän sanoi — viettämään koko illan ilman kortteja ja tansseja. Mutta arvatenkin oli tämmöisiä miehiä harvassa, koskapa minä, joka kävin heidän luonaan melkein joka ilta, harvoin tapasin siellä vieraita. Olin läheltä tutustunut tämän perheen jäseniin, heidän erilaisiin tunnelmiinsa, olin jo päässyt heidän keskinäisten suhteittensakin perille, tottunut heidän huoneihinsa ja huonekaluihin, ja kun ei ketään vieraita ollut, tunsin itseni peräti vapaaksi, lukuunottamatta niitä tilaisuuksia, jolloin jäin kahden kesken Varinkan seuraan. Minusta yhä näytti, että hän, ollen rumanpuoleinen neiti, olisi kovin halunnut, että olisin häneen rakastunut. Mutta jo tämäkin tukaluus alkoi mennä ohitse. Hän osotti kyllin selvään hänelle olevan yhdentekevää puhuiko hän minun, vai veljensä, vai Ljubov Sergejevnan kanssa, niin että vihdoin totuin katsomaan häneen luonnollisesti, niinkuin tavalliseen ihmiseen, joka ei mitenkään häpeä osottaa sitä iloa, minkä hänen seuransa hänelle tuottaa. Tuttavuutemme kestäessä hän kaiken aikaa esiintyi minun silmissäni — päivin: milloin hyvin rumana, milloin rumanpuoleisena neitinä, mutta hänen suhteensa en kertaakaan kysellyt itseltäni, olenko rakastunut vai en. Joskus kyllä puhelin välittömästi hänen itsensä kanssa, mutta useimmiten kuitenkin puhelin hänen kanssaan kääntyen Ljubov Sergejevnan tai Dmitrin puoleen, ja tämä jälkimäinen puhelutapa minua erittäin miellytti. Minulle tuotti suurta tyydytystä jutella hänen läsnä ollessaan, kuulla hänen laulavan ja yleensä tietää hänen olemisestaan samassa huoneessakin, jossa itse olin; mutta ajatus siitä, millaiseksi suhteeni Varinkaan vastaisuudessa muodostuu, ja entinen aikomukseni uhrautua ystäväni hyväksi, jos tämä rakastuu sisareeni, tuli enää harvoin mieleeni. Jos tämmöiset ajatukset juolahtivatkin päähäni, niin tuntien tyytyväisyyttä nykyisyyteen tahtomattanikin karkotin tulevaisuuden ajatukset.
Tästä läheisestä tutustumisesta huolimatta pidin välttämättömänä velvollisuutenani peittää Nehljudovien koko joukkokunnalta ja erittäinkin Varinkalta varsinaisia tunteitani ja mielihalujani, koetinpa päinvastoin osottaa itseäni ihan toiseksi nuoreksi mieheksi kuin oli se, mikä todellisuudessa olin, jopa semmoiseksi joutumista todellisuudessa ei olisi voinut ollakaan. Koetin näyttäytyä tuliseksi, innostuvaksi, huudahtelin ihastuksesta, tein innokkaita kädenliikkeitä, kun jokin minua muka hirveästi miellytti, samalla kun koetin näyttäytyä välinpitämättömäksi jokaiseen todella kummallisempaan asiaan, jonka näin tai josta minulle kerrottiin: koetin esiintyä ilkeänä ivaajana, jolla ei ole mitään pyhää, ja samalla myös hienona havaintojen tekijänä: koetin esiintyä loogillisena kaikissa teoissani, tarkkana ja täsmällisenä elämässä, ja samalla kuitenkin kaikkea aineellista halveksivana. Voin rohkeasti väittää olleeni todellisuudessa paljoa parempi kuin se outo olento, jota koetin itsestäni saada; mutta sittenkin, semmoisenakin miksi tekeydyin, kiintyivät Nehljudovit minuun, eivätkä onnekseni näyttäneet uskovan valheolentooni. Ljubov Sergejevna oli ainoa, joka piti minua mitä suurimpana egoistina, jumalattomana pilkkaajana, eikä tuntunut rakastavan minua. Hän kinaili usein kanssani, suuttui ja hämmästytti minua katkonaisilla, kaikkea yhteyttä vailla olevilla lauseillaan. Mutta Dmitri pysyi häneen yhä entisissä kummallisissa, enemmän kuin ystävällisissä suhteissa eikä sanonut kenenkään ymmärtävän Ljubov Sergejevnaa, joka muka teki hänelle hyvin paljon hyvää. Ja tämä heidän keskinäinen ystävyytensä yhä entiseen tapaan katkeroitti koko perhettä.
Varinka, jutellessaan kerran kanssani tästä kaikille meille käsittämättömästä liitosta, selitti sen näin:
— Dmitri on itserakas. Hän on liian ylpeä, ja niin viisas kuin onkin, pitää hyvin paljon ylistyksestä ja ihailusta, tahtoo aina olla ensimäinen, mutta täti kaikessa viattomuudessaan on hänen ihailijansa eikä ole kyllin hienotunteinen peittääkseen tätä ihailuaan, joten tulee imarrelleeksi Dmitriä, ei kyllä teeskennellysti vaan aivan tosissaan.
Tämä väite painui mieleeni, ja kun myöhemmin sitä seuloin, en voinut olla ajattelematta, kuinka viisas Varinka sentään oli, jonka johdosta mielihyvällä enensin hänelle arvonantoani. Tämmöisiä arvon-enennyksiä havaitun järkevyyden ja muiden siveellisten ansioiden perustuksella tein kyllä mielihyvällä, mutta kuitenkin jonkinlaisella ankaralla punnitsemisella, enkä koskaan päästänyt itseäni innostumaan ja nostamaan arvonantoani huippuunsa. Niinpä kun Sofia Ivanoviin, joka saattoi väsymättä hänestä puhua, minulle kertoi miten Varinka neljä vuotta sitten lapsena maalla oli kerran luvatta antanut kaikki vaatteensa ja kenkänsä talonpoikaislapsille, niin että vaatteita piti sitten hakea takasin, en minä heti pitänyt tätä tapausta arvon-enennystä ansaitsevana, vaan mielessäni ivasin häntä tuommoisen epäkäytännöllisen katsantotavan johdosta.
Kun Nehljudoveilla oli vieraita, joskus muiden muassa myös Volodja ja Dubkov, vetäysin minä tyytyväisenä ja kotolaisen rauhallisella tunteella viimeiselle taka-alalle, en puhellut, vaan ainoastaan kuuntelin mitä muut puhuivat. Ja kaikki mitä muut puhuivat, näytti minusta niin uskomattoman typerältä, että hengessäni ihmettelin, kuinka niin viisas, loogillinen nainen kuin ruhtinatar ja koko hänen perheensä, saattoi kuunnella semmoisia loruja, vieläpä vastata niihin. Jos olisin silloin huomannut verrata näitä loruja, joita muut puhuivat, siihen mitä puhuin itse, kun ei heitä ollut, en varmaankaan olisi ihmetellyt. Vielä vähemmin olisin ihmetellyt, jos olisin päässyt käsittämään, että meidän omat kotolaiset — Audotja Vasiljevna, Ljubotshka ja Katinka — olivat juuri samallaisia naisia kuin kaikki muut, ei ollenkaan ala-arvoisempia, ja olisin muistanut, kuinka Dubkov, Katinka ja Audotja saattoivat pitkinä iltoina jutella keskenään iloisesti hymyillen; kuinka Dubkov melkein joka kerta ja milloin minkin tekosyyn nojalla alkoi tuntehikkaasti deklamoida: "Au bouquet de la vie, infortuné convive…" tai kohtia "Demoonista", ja yleensä millä innolla ja mitä tyhmyyksiä he puhuivat monta tuntia peräkkäin.
Tietysti vieraiden läsnäollessa Varinka tuli minua vähemmin huomanneeksi kuin ollessani kahden kesken, ja silloin ei luettu ääneen eikä soiteltu, joka muuten oli niin hauskaa. Seurustellessaan vieraiden kanssa hän menetti minusta nähden parhaimman puolensa — tuon rauhallisen järkevyytensä ja luonnollisuutensa. Muistan miten hänen keskustelunsa teatterista ja ilmasta veljeni Volodjan kanssa minua oudostuttivat. Tiesin Volodjan välttävän ja halveksivan banaalisuutta enemmän kuin mitään muuta maailmassa, samoin Varinkakin aina nauroi teeskenneltyä mielenkiintoa "ilma"-keskusteluissa y.m., — mutta miksi he yhteen tultuaan molemmat alituiseen puhuivat mitä joutavinta roskaa, ja ikäänkuin häpesivät toistensa puolesta? Joka kerta tämmöisten keskustelujen jälkeen minä itsekseni vihottelin Varinkalle, seuraavana päivänä laskin pilaa eilisistä vieraista, mutta olon Nehljudovien perhepiirissä tunsin vielä hauskemmaksi.
Miten olikaan, aloin tuntea huvittavammaksi seurustella Dmitrin kanssa hänen äitinsä vierashuoneessa, kuin kahden kesken Dmitrin kanssa.
XLI
YSTÄVYYS NEHLJUDOVIN KANSSA.
Juuri tähän aikaan riippui ystävyyteni Nehljudovin kanssa enää vaan hiuskarvasta. Olin jo liian kauan arvostellut häntä ollakseni näkemättä hänessä vikoja; mutta nuoruuden alkuaikoina me rakastamme ainoastaan intohimon perustuksella, ja siksi ainoastaan täydellisiltä näyttäviä ihmisiä. Mutta heti kun intohimon usva alkaa vähitellen häipyä tai sen läpi tahtomattammekin arvostelun selvät säteet välkähtävät ja me näemme intohimomme esineen sen oikeassa valossa, ansioineen ja puutteineen, niin puutteellisuudet, odottamatta esiin tulleina, kouraantuntuvina, liioteltuina pistävät silmiimme, uutuuden viehätys ja toivo, että joku toinen ihminen saattaa silti olla täydellinen, edistävät kylmentymistämme jopa vastenmielisyyttäkin entistä intohimomme esinettä kohtaan, ja säälimättä me heitämme sen luotamme ja kiirehdimme uutta täydellisyyttä hakemaan. Ettei minun käynyt juuri samoin suhteissani Nehljudoviin, siitä saan kiittää hänen itsepintaista, pedantillista, enemmän järkiperäistä kuin sydämmellistä kiintymystänsä minuun, jota en olisi mitenkään kehdannut pettää. Paitsi sitä meitä liitti toisiimme tuo merkillinen avomielisyyden lupauksemme. Erottuamme me ikäänkuin pelkäsimme jättää toinen toisemme valtaan kaikkia noita toiselle uskottuja ja itseä hävettäviä siveys-salaisuuksia. Toiselta puolen taas tuo avomielisyyden periaatteemme, kuten molemmat näimme, ei enää pitkään aikaan tullut välillämme noudatetuksi, vaan päinvastoin häiritsi meitä ja synnytti outoja keskinäisiä suhteita välillemme.
Dmitrin luona tapasin tänä talvena melkein joka kerta hänen ylioppilastoverinsa, Bezobedovin, jonka kanssa hän luki yhdessä. Bezobedov oli pienenläntä, rokonarpinen, laiha mies, jonka kädet olivat aivan pienet ja syyläin peittämät, tavaton tukka aina kampaamatonna, vaatteet aina repaleisina; hän oli likanen, sivistymätön ja huonopäinenkin. Dmitrin välit hänen kanssaan, samoin kuin Ljubov Sergejevnankin kanssa olivat minulle käsittämättömät. Ainoa perustus, jolla hän oli saattanut valita tuon miehen kaikkien toveriensa joukosta ja tehdä sen kanssa ystävyyden liiton, saattoi olla ainoastaan se, että rumempaa ulkonäköä kuin Bezobedovilla ei ollut yhdelläkään ylioppilaalla koko yliopistossa. Mutta arvatenkin juuri siitä syystä halusi Dmitri, kaikille vastahakoon, osottaa juuri tuolle olennolle ystävyyttä. Kaikissa heidän väleissään tuntui Dmitrin ylpeä tunne: "Kas minulle on yhdentekevää mitä miehiä te olette, minulle ovat kaikki yhdenarvoiset, ja kun häntäkin rakastan, niin se merkitsee, että hänkin on hyvä."
Ihmettelin, miten hän jaksoi alituiseen pakottaa itseänsä, ja miten Bezobedov parka kesti tukalaa asemaansa. Koko tuo ystävyys oli minulle ylen vastenmielinen.
Kerran tulin Dmitrin luo viettääkseni illan yhdessä hänen äitinsä vierashuoneessa, jutellaksemme ja kuunnelluksemme Varinkan laulua tai lukua; mutta Bezobedov jo istui ylhäällä. Dmitri vastasi minulle jyrkällä äänellä, ettei voinut tulla alas, koska, kuten näin, hänellä oli vieraita.
— Ja mitä hauskuutta siellä on? lisäsi hän: — paljon parempi on kun jäämme tänne rupattelemaan.
Vaikkei minua lainkaan haluttanut viettää paria tuntia Bezobedovin seurassa, en kuitenkaan rohjennut yksin mennä vierashuoneeseen, ja harmitellen ystäväni omituisuuksille istuin äänetönnä keinutuoliin keinumaan. Hirveästi vihottelin Dmitrille ja Bezobedoville siitä, että he olivat riistäneet minulta ilon oleskella alhaalla; odotin vaan milloin Bezobedov lähtee, ja apein mielin kuuntelin heidän keskusteluaan. "Mainion suloinen vieras! Istu vaan sen kanssa!" ajattelin minä, kun lakeija toi teetä ja Dmitrin oli noin viisi kertaa pyytäminen Bezobedovia ottamaan lasia, koska ujo vieras piti velvollisuutenaan alussa kieltäytyä ja sanoa: "ottakaahan te ensin." Dmitri, ihan selvästi pakottaen itseään, huvitteli vierastaan puhelulla, johon koki kaikin tavoin ja useaan kertaan vetää myös minut osalliseksi. Minä murjotin synkkänä ja vaiteliaana.
"Älä koetakaan tehdä semmoista naamaa, ettei muka kukaan aavistaisi sinun ikävöivän", käännyin minä ajatuksissani Dmitrin puoleen, yhä vaijeten ja tasaisesti kiikkuen edestakasin keinutuolissa. Jonkinlaisella mielihyvällä minä yhä enemmän kiihdytin itsessäni mykkää vihaa ystävääni kohtaan. — "Kylläpä olet pöllö, ajattelin minä hänestä: — voisit viettää hauskasti illan omien kotolaistesi seurassa, mutta ei, siinä se istuu mokomankin elukan seurassa, ja aika vaan rientää, kohta on jo myöhäistä mennä vierashuoneeseen", — ja minä mulkoilin ystävääni puhtainta sappea. Hänen kätensä, koko asentonsa, kaulansa, ja erittäinkin niskansa ja polvensa inhottivat ja loukkasivat minua siihen määrään, että olisin suurella nautinnolla tällä hetkellä tehnyt hänelle vaikka mitä pahaa.
Vihdoin Bezobedov nousi lähteäkseen, mutta Dmitri tietysti ei voinut heti päästää noin miellyttävää vierasta: tarjosi hänelle yösijaa, johon Bezobedov onneksi ei kuitenkaan suostunut, vaan läksi.
Saatettuaan hänet Dmitri palasi ja vähän itsetyytyväisesti hymyillen ja hieroen yhteen käsiänsä, — luultavasti senkin johdosta, että oli kuin olikin pitänyt päänsä, ja myöskin sen johdosta, että oli vihdoin päässyt ikävästä, — alkoi kävellä pitkin huonetta, tuon tuostakin minuun vilkaisten. Hän inhotti minua yhäkin enemmän. "Kuinka se uskaltaa kävellä ja hymyillä!" ajattelin minä.
— Miksi vihottelet? sanoi Dmitri äkkiä, pysähtyen eteeni.
— En lainkaan vihottele, vastasin minä niinkuin aina tällaisissa tapauksissa vastataan: — minua vaan harmittaa, että sinä teeskentelet sekä minun, että Bezobedovin, että itsesikin edessä.
— Mitä joutavia! En teeskentele koskaan kenenkään edessä.
— Minä en ole unohtanut avomielisyyden lupaustamme ja puhun siis suoraan. Olen vakuutettu, sanoin minä, ettet voi sietää tuota Bezobedovia, niinkuin en minäkään, sillä hän on tyhmä ja herraties mitä, mutta sinä vaan haluat kopeilla hänen kustannuksellaan.
— En vähintäkään! Ja ensiksikin, Bezobedov on perin hyvä mies…
— Mutta minä sanon: kopeilet! Sanonpa vielä, että sinun ystävyytesi Ljubov Sergejevnaan perustuu myöskin siihen, että hän pitää sinua jumalana.
— Sanoinhan sinulle, että ei perustu.
— Mutta minä sanon, että perustuu, sillä semmoista olen itsekin kokenut, vastasin minä pidätetyn harmin kiihkeydellä ja haluten avomielisyydelläni saattaa hänet aseettomaksi: olen sanonut ja sanon vieläkin, että aina kuvailen rakastavani niitä ihmisiä, jotka puhuvat minulle miellyttävää, mutta kun tutkin asiaa tarkemmin, niin huomaan, ettei oikeata ystävyyttä välillämme olekaan.
— Ei, jatkoi Dmitri, vihaisella liikkeellä oikaisten kaulustansa: kun minä rakastan, niin eivät ylistykset eikä moitteet voi tunnettani muuttaa.
— Se ei ole totta; olenhan sinulle tunnustanut, että kun isäni sanoi minua heittiöksi, niin minä jonkun aikaa vihasin häntä ja halusin hänen kuolemaansa, samoin sinäkin…
— Puhu sinä vaan omasta puolestasi. Hyvin ikävä on, jos olet sellainen…
— Päinvastoin, kiljasin minä hypähtäen keinutuolista ja raivokkaan urhoollisena katsoen häntä silmiin; tuo oli huonosti sanottu; etkös ole puhunut minulle veljestä, — enpä minä sitä sinulle muistuta, sillä se olisi epärehellistä, etkös ole puhunut… mutta kyllä minä sanon sinulle miten sinua nyt ymmärrän…
Ja haluten pistää häntä vielä enemmän kuin hän oli minua pistänyt, aloin hänelle todistaa, ettei hän rakasta ketään, ja lausuin julki kaiken sen, jossa luulin olevani oikeutettu häntä moittimaan. Olin hyvin tyytäväinen siihen, että olin kaikki sanonut, aivan unohtaen, että tämmöisen paljastuksen ainoa hyväksyttävä tarkotus saattoi olla se, että hän tunnustaisi virheensä, joista minä huomautin, mutta tuo tarkotus ei missään tapauksessa voinut toteutua tällä hetkellä, jolloin hänen mielensä oli kiihottunut. Rauhallisena ollessaan, jolloin hän todella olisi voinut tunnustaa, en olisi koskaan hänelle tätä sanonut.
Väittelymme alkoi jo muuttua riidaksi, kun Dmitri samassa vaikeni ja meni toiseen huoneeseen. Minä rupesin menemään hänen perässään ja jatkoin puhettani, mutta hän ei vastannut minulle. Tiesin, että hänen vikojensa luetteloon oli otettu myöskin pikastuminen, ja nyt hän sitä karkotteli luotaan. Minä kiroilin mielessäni kaikkia hänen luettelojaan.
Siihenpä nyt oli tuonut meidät tuo periaate: sanoa toiselle kaikki mitä tunsimme, eikä koskaan kellekään kolmannelle puhua toisistamme. Innostuen avomielisyyteemme olimme joskus tunnustaneet toisillemme häpeällisimpiäkin seikkoja, omaksi vahingoksemme sekottaen usein pelkkiä mielessä herääviä, ohimeneviä ajatuksia todellisiin pahoihin haluihin ja tuntoihin, kuten oli esimerkiksi se minkä olin äsken hänelle sanonut; silläpä nämä tunnustukset eivät liittäneet meitä lujemmin toisiimme, vaan päinvastoin kuivattivat ystävyyttämme ja edensivät meitä toisistamme. Ja nyt itserakkaus ei sallinut hänen tehdä kaikkein tyhjänpäiväisintä tunnustusta, ja riidan tulessa me käytimme hyväksemme niitä aseita, joita itse olimme ennen toisillemme antaneet ja jotka haavottivat hirmuisen kipeästi.
XLII
ÄITIPUOLI.
Vaikka isä oli aikonut tulla vaimoineen Moskovaan vasta uuden vuoden jälkeen, tuli hän jo lokakuussa syksyllä, jolloin oli vielä erinomainen metsästyksen aika. Isä sanoi muuttaneensa aikeensa, koska hänen asiansa oli tuleva senatissa esille; mutta Mimmi kertoi Audotja Vasiljevnan siihen määrään ikävöineen maalla ja niin usein puhuneen Moskovasta ja tekeytyneen niin sairaaksi, että isä vihdoin oli päättänyt hänen pyyntönsä täyttää. — "Sillä hän ei ollut koskaan isää rakastanut, vaan oli ainoastaan soitellut rakkauttaan kaikkien korviin ja pyrkinyt vaan rikkaihin naimisiin", lisäsi Mimmi haaveksivalla huokauksella, ikäänkuin olisi sanonut: "toista olisi ollut, jos se mies olisi osannut panna arvoa eräille muille naisille."
Nuo eräät muut naiset tekivät kuitenkin vääryyttä Audotja Vasiljevnalle; tämän rakkaus isään, intohimoinen, uhrautumiseen alistuva rakkaus ilmeni joka hänen sanastaan, katseestaan ja liikkeestään. Mutta tämmöinen rakkaus ei häntä lainkaan estänyt, samalla kun hän toivoi pysyä yhdessä jumaloitsemansa miehen kanssa, myöskin toivomasta erikoisempaa päähinekoristetta madame Annetten makasiinista, harvinaisella, sinisellä strutsin sulalla varustettua hattua ja sinistä venetsialaista samettipukua, joka olisi taiteellisesti paljastanut hänen siron, valkean rintansa ja käsivartensa, mitkä olivat tähän saakka olleet näkymättöminä kaikille muille paitsi miehelle ja piijoille. Katinka oli tietysti äitinsä puolella, mutta meidän ja äitipuolemme välillä syntyi heti hänen tulonsa päivästä alkaen jonkinlaiset merkilliset leikkisät välit. Kohta hänen astuttuaan alas vaunuista Volodja, tehden kasvonsa totisiksi ja silmänsä sameiksi, kumarrellen ja lyöden kantapäitänsä yhteen, lähestyi hänen kättänsä ja sanoi ikäänkuin jotakuta matkien:
— Minulla on kunnia sanoa äitikulta tervetulleeksi ja suudella hänen kättään!
— Vai niin, siinähän on oma rakas poikaseni! sanoi Audotja Vasiljevna vetäen suunsa kauniiseen, yksitoikkoiseen hymyyn.
— Älkääpä unohtako toistakaan poikaistanne, sanoin minä, myöskin suudellen hänen kättään ja tahtomattani matkien Volodjan ilmettä sekä puhetta.
Jos me ja äitipuoli olisimme olleet varmat keskinäisestä ystävyydestämme, olisi tämä ilme voinut tarkottaa tavallisten rakkaudenilmaisutapojen halveksimista; jos olisimme päinvastoin olleet jo vihamieliset toisillemme, olisi se voinut tarkottaa ivaa taikka teeskentelyn halveksimista, tai halua peittää läsnäolevalta isältä todellisia suhteitamme; mutta semmoisena kuin tuo ilme nyt esiintyi — joka muuten oli erittäin Audotja Vasiljevnan makuun — ei se merkinnyt yhtään mitään, vaan ainoastaan peitti kaikkien suhteiden täydellistä puutetta. Myöhemmin olen usein huomannut muissakin perheissä, kun jäsenet tuntevat, etteivät välit tule olemaan aivan eheitä, — tuommoisia pilapuheille rakennettuja tekosuhteita; ja juuri nuo suhteet tahtomattammekin vakaantuivat meidän ja Audotja Vasiljevnan välillä. Me emme melkein milloinkaan päässeet niiden ulkopuolelle, olimme aina teeskennellyn kohteliaita hänelle, puhuimme ranskaa, harppailimme, kumartelimme, ja sanoimme häntä nimellä chère maman, johon hän aina vastasi samantapaisilla pienillä pilapuheilla ja kauniilla, yksitoikkoisella hymyllään. Ainoastaan tuo itkupussi Ljubotshka hanhenjalkoinensa ja yksinkertaisine puheineen kiintyi äitipuoleen ja yritteli sangen lapsekkaalla, joskus kömpelölläkin tavalla lähestyttää häntä muuhunkin perheeseemme; silläpä myöskin ainoa henkilö koko maailmassa, johon Audotja Vasiljevnalla lukuunottamatta isää oli pisarakaan kiintymystä, oli Ljubotshka. Audotja Vasiljevna osotti hänelle jonkinlaista kiihkeätä ihailua ja arkaa kunnioitusta, joka suuresti ihmetytti minua.
Alkuaikoina Audotja Vasiljevna nimitti itseään mielellään äitipuoleksi ja viittaili siihen, miten aina lapset ja talonväki tekee vääryyttä äitipuolille ja kuinka tukalaksi tämän olo sen johdosta käy. Mutta vaikka hän edeltäpäin aavisti tämän olon tukaluutta, ei hän tehnyt mitään sen asian hyväksi: ei hellitellyt tätä, ei hyväillyt tuota, ei välttänyt toruilemista, mikä kuitenkin olisi hänelle ollut helppoa, koska hän oli luonteeltaan anteeksiantavainen ja hyvin hyvä. Eikä hän ainoastaan ollut tätä tekemättä, vaan, edeltäpäin peläten asemaansa, asettui kenenkään hyökkäämättä puolustusasemaan, pitäen itseselvänä, että kaikki talonväki oli paneva parastaan saattaakseen hänelle mielikarvautta, ja näki kaikessa tahallista loukkaamisen halua sekä piti parhaana kärsiä nurkumatta; mutta tuolla toimettomuudellaan hän ei niittänyt rakkautta, vaan tylyyttä. Sitä paitsi puuttui häneltä niin täydellisesti tuota meidän kodissamme korkeimpaan määräänsä kehittynyttä ymmärtämisen taitoa, josta jo olen puhunut, ja hänen tapansa olivat niin vastakkaiset niille tavoille, jotka olivat meidän kodissamme juurtuneet, että jo yksistään tämäkin seikka vaikutti hänen vahingokseen. Meidän täsmällisessä, siistissä kodissamme hän eli aina niinkuin olisi vastikään sinne saapunut, nousi ja pani maata milloin varhain milloin myöhään, söi päivällistä milloin yhdessä milloin erikseen, välistä ihasteli välistä taas ei ihastanut, kävi melkein aina, milloin ei ollut vieraita, puolipukeissa, ujostelematta näyttäytymästä meille jopa palvelijoillekin alushameisillaan, ainoastaan vaippa hartioilla, käsivarret paljaina. Alussa tämä tapain yksinkertaisuus miellytti minua, mutta sitten hyvinkin pian juuri tämä yksinkertaisuus vaikutti, että kadotin viimeisenkin kunnioituksen häneen. Vielä enemmän meitä ihmetytti se, että hän oli vieraiden läsnä ollessa ihan toinen nainen kuin ilman vieraita: vieraiden aikana hän oli nuori, terve ja kylmä kaunotar, joka oli komeasti puettu, ei tyhmä eikä älykäs, mutta ilomielinen; kun taas vieraita ei ollut, hän oli vanhanpuoleinen, väsynyt, puvussaan huolimaton, ikävöivä, vaikka tosin rakastava nainen. Usein, kun hän suu hymyssä, posket pakkasesta punasina, onnellisena kauneutensa tiedosta palasi joltakin visiitiltä, ja otettuaan hatun päästään, katsahti peiliin, taikka kun hän suhahteleva, avokaulainen tanssiaispuku yllä, ujostellen ja samassa ylpeillen palvelijain edessä kulki vaunuihinsa, taikka kun hän kotona pikkuiltamissamme esiintyi korkeakaulaisessa silkkipuvussa, jotain hienoja pitsejä vaaleata kaulaa vasten, ja hymyili sivuilleen tuolla kauniilla yksitoikkoisella hymyllään, ajattelin minä häntä katsoessani, mitäpä sanoisivatkaan kaikki hänen ihailijansa, jos olisivat nähneet häntä semmoisena kuin minä häntä näin, kun hän iltasilla jäätyään kotiin, kahdentoista jälkeen odotteli miestään klubista, yllään jokin kapotti, tukka sukimatonna, varjona kulkien heikosti valaistuissa huoneissa! Hän tuli välistä pianon ääreen ja kasvot ponnistuksesta rypyssä soitti ainoan osaamansa valssin, milloin taas otti käteensä romaanin ja luettuaan pari sanaa keskeltä viskasi sen pois, milloin taas, herättämättä palvelijoita, meni ruokakaapin luo, otti sieltä kurkun ja kylmää vasikanpaistia ja söi sitä seisaaltaan, milloin jälleen, väsyneenä, ikävöiden, ilman tarkotusta harhaili huoneesta huoneeseen. Mutta enin kaikesta meitä edensi toisistamme tuo ymmärtämisen puute, joka etupäässä ilmausi hänelle ominaisessa tavassa osottaa alentuvaista huomiota, kun hänen kanssaan puhuttiin asioista, joita hän ei ymmärtänyt. Ei tosin voinut lukea hänen viakseen, että hän oli tietämättään tehnyt itselleen tavan kevyesti hymyillä yksistään huulilla ja kallistaa päätänsä, kun hänelle puhuttiin asioista, jotka eivät kiinnittäneet hänen mieltänsä (ja paitsi häntä itseään ja hänen miestään ei häntä mikään kiinnittänyt), mutta tuo hymy ja tuo pään kallistaminen oli usein toistettuna sietämättömän kyllästyttävää. Myös oli hänen iloisuutensa, jolla hän ikäänkuin teki pientä pilaa hänestä itsestään ja koko maailmasta, vähän kömpelöä eikä tarttunut kehenkään; hänen tunteellisuutensa oli liian äitelää. Ja kiusallisinta oli, ettei hän ujostellut alituisesti puhua kelle tahansa rakkaudestansa mieheensä. Vaikkei hän valehdellutkaan sanoessaan koko elämänsä olevan rakkaudessa mieheensä, ja vaikka hän sen koko elämällään kyllä todistikin, niin meidän käsittääksemme oli tuommoinen ujostelematon, alituinen vatkuttaminen omasta rakkaudestaan inhottavaa, ja me häpesimme hänen puolestaan, kun hän puhui siitä syrjäisten kuullen, häpesimme vielä enemmän kuin häpesimme hänen tekemiään ranskankielen virheitä.
Hän rakasti miestään enemmän kuin mitään muuta maailmassa, ja mies myös rakasti häntä, erittäinkin alku-aikoina ja milloin näki hänen olevan muidenkin mieleen. Hänen elämänsä ainoa tarkotus oli miehensä rakkauden omistaminen; mutta hän näytti aivan kuin tahallaan panevan parastansa tehdäkseen juuri sitä, mikä oli hänen miehelleen vastenmielistä, mutta hän teki sitä kuitenkin tarkotuksessa todistaa juuri rakkautensa ja alttiutensa voimaa.
Isä rakasti koreita pukuja, rakasti nähdä häntä seuroissa kaunottarena, joka herätti ylistystä ja ihailua: mutta hänpä muka isän tähden luopui halustaan korupukuihin ja totutteli itseään istumaan alituiseen kotona harmaassa puserossa. Isä, joka oli aina pitänyt vapautta ja tasa-arvoisuutta kotisuhteiden välttämättömänä ehtona, toivoi, että hänen lempityttönsä Ljubotshka ja hyväluontoinen nuori vaimo todellisesti kiintyvät toisiinsa; mutta Audotja Vasiljevna "altistui" ja piti välttämättömänä osottaa talon oikealle emännälle, joksi hän Ljubotshkaa nimitti, kömpelöä kunnioitusta, joka kipeästi loukkasi isää. Isä oli tänä talvena pelannut paljon, loppupuolella oli paljon kadottanutkin, ja tapansa mukaan, tahtomatta sekottaa peliään perhe-elämän asioihin, salasi sekä voittojaan että tappioitaan kaikilta kotolaisilta. Mutta Audotja Vasiljevna "uhrautui"; joskin aivan kipeänä, jopa lopputalvella raskaudentilassakin ollen, hän piti velvollisuutenaan, harmaa pusero yllä, tukka kampaamatonna, vaikka neljän aikaan aamulla, horjuen mennä isää vastaan, kun tämä toisinaan paljon kadotettuaan väsyneenä, nolona palasi klubista. Audotja Vasiljevna tiedusteli häneltä hajamielisenä oliko hänellä ollut pelionnea ja teeskennellyllä huomiolla, päätä puistaen kuunteli hänen tilintekojaan klubista ja hänen sadannen kerran lausuttuja pyyntöjään, ettei häntä milloinkaan kotona odotettaisi. Siitä huolimatta, ja vaikka voitto tai tappio, josta isän koko omaisuus riippui, ei lainkaan kiinnittänyt Audotja Vasiljevnan mieltä, hän kuitenkin edelleen otti joka yö isää vastaan, kun tämä palasi klubista. Noihin kohtaamisiin saattoi hänet uhrautumishalunsa rinnalla tosin myöskin salainen mustasukkaisuus, josta hän mitä suurimmassa määrässä kärsi. Ei kukaan maailmassa olisi voinut saada häntä uskomaan, että isä palasi noin myöhään todellakin klubista eikä rakastajattaren luota. Hän koetti lukea miehensä kasvoista tämän rakkaussalaisuuksia; mutta voimatta mitään lukea antautui huokaillen jonkinlaiseen surun nautintoon ja onnettomuutensa miettimiseen.
Näiden ja monien muiden alituisten uhraantumisten johdosta alkoi siinä tavassa, millä isä kohteli vaimoaan tämän talven loppukuukausina, jolloin hän oli paljon kadottanut ja siksi oli enimmäkseen pahalla tuulella, tuntua tuontuostakin hiljaista vastenmielisyyttä, sitä hillittyä inhoa rakastettuun olentoon, joka tahtomattakin esiintyy haluna tehdä kaikkia mahdollisia pikku mielenharmia tuolle olennolle.
XIII
UUSIA TOVEREITA.
Talvi oli kulunut huomaamatta ja jo taas lumi alkanut sulaa. Yliopiston ilmotustaululle oli jo naulittu luettelo tutkintojen järjestyksestä, kun äkkiä todella hoksasin, että minun oli annettava vastauksia kahdessatoista eri aineessa, joissa olin kuunnellut luentoja, mutta joista en ollut ainoatakaan todella kuunnellut, sitä vähemmin pannut paperille taikka valmistanut tutkintoa varten. Merkillistä, ettei niin selvä kysymys kuin: miten minun käy tutkinnossa? ollut kertaakaan mieleeni juolahtanut. Mutta tänä talvena olin ollut niin sakeaan usvaan kietoutunut, nauttiessani vaan siitä että olin suuri ja "comme il faut", — että tuon kysymyksen muistuessa minä vaan vertasin itseäni tovereihini ja ajattelin: aikovathan nekin suorittaa, mutta eihän niistä ole vielä puoletkaan "comme il faut", siis minulla on etuja heidän rinnallaan, jotka takaavat, että minun käy hyvin. Menin luennoille ainoastaan siksi, että olin siihen tottunut ja että isä kehotteli minua. Sitäpaitsi oli minulla paljon tuttujakin, joten yliopistossa olo oli usein hauskaakin. Pidin tuosta luentosalien melusta, puhelusta, naurusta, — rakastin luennon aikana, istuen viimeisellä penkillä, professorin yksitoikkoisen äänen uinuttamana mietiskellä jotakin, tai tarkastella tovereita; rakastin myöskin pistäytyä jonkun toverin kanssa ravintolaan ja palata sieltä varovasti raottaen ovea ja pujahtaen takaisin luentosaliin, rakastin myöskin ottaa osaa vallattomuuksiin, kun ylioppilasjoukot nauraen ja meluten tungeskelivat käytävissä. Tuo kaikki oli ylen hauskaa.
Kun kaikki jo alkoivat käydä ahkerammin luennoilla, kun fysiikan professori lopetti luentokurssinsa ja jätti hyvästi tutkintoihin asti, kun ylioppilaat jo kokosivat muistiinpanovihkojaan ja alkoivat eri ryhmissä valmistua tutkintoon, silloin minäkin arvelin, että taitaa olla aika ryhtyä toimeen. Operov, jonka kanssa me yhä tervehdimme toisiamme, mutta olimme muuten mitä kylmimmissä suhteissa, kuten jo olen sanonut, tarjosi minulle omat vihkonsa, vieläpä ehdotti, että kävisimme niiden mukaan kurssin läpi yhdessä muiden ylioppilaiden kanssa. Minä kiitin häntä ja suostuin, toivoen tämän kunnianosotuksen johdosta kokonaan sopivamme hänen kanssaan entiset erimielisyytemme, mutta pyysin ainoastaan, että kokoonnuttaisiin aina minun luokseni, koska minulla oli hyvä kortteeri.
Minulle vastattiin, että ruvetaan valmistumaan vuorotellen milloin yhden milloin toisen luona, mihin vaan on lyhyempi matka. Ensimäisellä kerralla kokoonnuttiin Zuhinin luo. Hänellä oli pieni, väliseinällä erotettu huone suuressa talossa Trubetskoin bulevardilla. Ensi määräpäivänä tulin myöhään, kun luku oli jo alkanut. Pieni huone oli kokonaan tupakin savun, vieläpä mahorkan vallassa, jota Zuhin itse poltti. Pöydällä oli tuoppi viinaa, tirrikka, leipää, suolaa ja lampaan-reisiluu.
Nousematta seisaalleen Zuhin tarjosi minulle viinaa ja kehotti riisumaan takkini.
— Ette taida olla tottunut tämmöiseen kestitykseen, lisäsi hän.
Kaikki olivat likasissa karttuunipaidoissa, irtonaiset rintapaidat näkyvissä. Koettaen olla ilmaisematta ylenkatsettani heihin minä riisuin takkini ja heittäysin toverillisesti sohvalle. Zuhin luki vihkojen mukaan, toiset pysäyttelivät häntä kysymyksillään, joihin hän vastasi ytimekkäästi, viisaasti ja täsmällisesti. Aloin kuunnella, ja ymmärtämättä paljoakaan, kun en ollut edellistä kuullut, tein kysymyksen minäkin.
— Ohhoh, ettehän te voi kuunnella, kun ette tuota tiedä, sanoi Zuhin: — minä annan teille vihot, niin käytte läpi huomiseksi; eihän siitä selittämisestä muuten ole hyötyä.
Häpesin tietämättömyyttäni, ja samalla tuntien Zuhinin huomautuksen olevan paikallaan, lakkasin kuuntelemasta ja aloin tehdä havaintoja näistä uusista tovereista. Luokiteltaessa ihmisiä comme-il-faut ja ei comme-il-faut ihmisiin, nuo näyttivät kuuluvan toiseen luokkaan ja herättivät siis minussa ei ainoastaan ylenkatsetta vaan myöskin personallista vastenmielisyyttä, erittäinkin koska he, olematta comme il faut, sittenkin pitivät minua vaan vertaisenaan, vieläpä hyväntahtoisesti asettuivat jonkinlaisiksi suojelijoikseni. Tuota inhoa herättivät minussa erittäinkin heidän jalkansa ja likaset kätensä purtuine kynsineen, sekä Operovin pikkusormen pitkä kynsi, ja heidän punertavat paitansa, ja irtonaiset rinnustimensa, ja haukkumasanansa, joilla he osottivat, toinen toisilleen hellyyttä, ja likanen huone, ja Zuhinin tapa alituiseen niistää nenäänsä painamalla sormea toista sierainta vasten, ja erittäinkin heidän omaperäinen puhetapansa, jossa sanoilla oli omituiset korkonsa ja sovitut painonsa.
Huolimatta kuitenkin näistä siihen aikaan minulle ylen vastenmielisistä ulkonaisista seikoista minä vainusin noissa ihmisissä jotakin hyvää ja kadehdin sitä iloista toverihenkeä, joka heitä yhdisti. Tunsin heihin vetovoimaa ja pyrin heitä lähestymään, niin vaikeata kuin se minulle olikin. Hiljaisen ja rehellisen Operovin jo tunsin: nyt oli erittäin mieleeni tuo vikkelä, tavattoman älykäs Zuhin, joka näytti olevan tämän piirin päämiehiä. Hän oli pienehkö, ruskeatukkainen, tanakka mies, kasvot vähän turvonneet ja aina kiiltävät, mutta merkillisen viisaat, elävät ja itsenäiset. Tuon ilmeen vaikutti ennen kaikkea hänen ei aivan korkea, mutta mustien, syvien silmien yli käyristyvä otsansa, harjana seisova lyhyt tukkansa, musta, aina ajelemattoman näkönen partansa. Hän ei näyttänyt ajattelevan itseänsä (mikä puoli minua aina kovasti miellytti ihmisissä), mutta hänen järkensä ei tuntunut milloinkaan jäävän työttömäksi. Hänen kasvonsa olivat niitä paljon puhuvia kasvoja, jotka muutaman tunnin kuluttua siitä hetkestä, jolloin ensi kerran ne näitte, yhtäkkiä kokonaan muuttuvat silmissänne. Tuo tapahtui minulle lopulla iltaa. Yhtäkkiä näyttäytyi hänen kasvoillaan uusia ryppyjä silmät painuivat syvemmäs, hymy muuttui toiseksi ja koko kasvot saivat niin toisen muodon, että olisin vaivalla tuntenut häntä samaksi.
Kun lukeminen oli loppunut, niin Zuhin, muut ylioppilaat ja minä, osottaakseni toverillisuuttani, joimme kukin lasillisen viinaa, ja tuoppi meni melkein tyhjäksi. Zuhin kysyi kellä olisi ollut antaa suutarinmarkka, että eräs vanha vaimo-ihminen, joka häntä palveli, olisi lähetetty ostamaan lisää. Minä rupesin tarjoomaan omia rahojani, mutta Zuhin ei ollut kuulevinaan ja kääntyi Operovin puoleen, joka antoi hänelle lasihelmikukkarostaan vaaditun kolikon.
— Varo vaan, ettet ratkea juomaan, sanoi Operov, joka itse ei juonut mitään.
— Vielä mitä, vastasi Zuhin imien ydintä lampaan luusta (muistan ajatelleeni silloin, että siksi hän onkin niin viisas, kun syö paljon luunydintä). — Vielä mitä, arveli Zuhin vetäen suunsa hymyyn; mutta hymy hänellä oli sellainen, että sen ehdottomastikin huomasi ja tunsi hänelle siitä hymystä kiitollisuutta. Vaikka ratkeaisinkin, niin ei ole enää hätää, katsotaanpa nyt kumpi meistä voiton ottaa, professoriko minusta vai minä professorista. Kyllä se nyt jo istuu täällä päässä niinkuin nakutettu, lisäsi hän kerskaillen näpäyttäen itseään otsaansa; — kunpa vaan Semjonov läpäseisi, se se kuuluu taas olevan pahalla juomapäällä.
— Missä se kuljeksii? kysyi joku.
— Enpä minäkään ole sitä hyvään aikaan enää nähnyt, jatkoi Zuhin: — jo siitä on aikaa kun me hänen kanssaan yhdessä reuhasimme Lissabonin kapakassa. Taisi siitä syntyä jälkijupakoitakin. — Mutta mikä terävä pää! Mitä tulta siinä miehessä on! Mitä älyä! Paha on, jos se mies hukkuu. Ja hakkuuhan se! ei se ole niitä miehiäkään, että se luonnollaan yliopistossa pysyisi.
Vielä vähän juteltua kaikki alkoivat lähteä ja tehtiin päätös seuraavinakin päivinä kokoontua Zuhinin luo, koska tämän asunto oli lähimpänä kaikkien muiden asuntoja. Ulos tultuamme minua hävetti ajaa yksin hevosella, kun kaikki muut kävelivät, ja arastellen minä pyysin Operovia viereeni, ja lupasin ajaa hänen katunsa kautta. Zuhin oli tullut mukanamme ulos; hän lainasi ruplan Operovilta ja meni koko yöksi jonnekin vieraille. Matkalla kertoi Operov minulle yhtä ja toista Zuhinin elämäntavoista, ja kotiin tultuani minä en pitkään aikaan voinut nukkua, vaan yhä ajattelin noita vasta saatuja uusia tuttavuuksiani. Olin kahden vaiheilla pitikö minun heitä kunnioittaa, johon kehotti heidän tietonsa, yksinkertaisuutensa, rehellisyytensä ja tuo heidän nuoruutensa ja reippautensa runollisuus, — vai pitikö antaa myöten sille vastenmielisyydelle, jota tunsin heidän epäsiisteyttään kohtaan. Kaikesta halustani huolimatta minun oli siihen aikaan sanan täydessä merkityksessä mahdoton lähestyä heitä. Ymmärsimme kaikki asiat ihan eri tavoilla. Oli kokonainen pohjattomuus sellaisia vivahduksia, jotka minusta muodostivat elämän viehättävyyden ja arvon mutta jotka heille olivat aivan käsittämättömiä, ja päinvastoin. Mutta pääsyynä lähestymisen mahdottomuuteen oli verkatakkini 20-ruplan hintainen kangas, ajoneuvoni ja hollantilainen paitani. Tämä syy oli minulle erittäin tähdellinen: minusta tuntui kuin olisin ehdottomasti loukannut heitä noilla varallisuuteni tunnusmerkeillä. Tunsin itseni heidän edessään syylliseksi, ja milloin nöyrtyen milloin taas kapinoiden tätä ansaitsematonta nöyrtymistä vastaan sekä ruveten itseluottavaiseksi, en voinut mitenkään päästä heidän kanssaan tasa-arvoiselle, rehelliselle pohjalle. Mutta raaka ja rikoksellinen puoli Zuhinin luonteessa peittyi silmissäni siihen aikaan niin kokonaan sen runollisen urheuden rinnalla jota hänessä vainusin, ettei siinä ollut minusta yhtään mitään epämiellyttävää.
Parin viikon kuluessa kävin melkein joka ilta lukuja kertaamassa Zuhinin luona. Tein kuitenkin sangen vähän työtä, sillä, kuten sanottu, olin jäänyt tovereistani jälkeen ja kykenemättä yksin lukemaan heidät saavuttaakseni, ainoastaan teeskentelin kuuntelevani ja ymmärtäväni mitä he lukivat. Taisivat toverinikin arvailla minun teeskentelevän ja usein huomasin heidän jättävän pois paikkoja, jotka olivat heille tuttuja, milloinkaan minulta kysymättä.
Päivä päivältä katsoin heidän epäsiisteyttään yhä leppeämmin silmin, perehtyen heidän tapoihinsa ja löytäen niistä paljon runollisuutta. Ja ainoastaan Dmitrille antamani kunniasana, etten milloinkaan mene heidän kanssaan juomaretkille, piti minua heidän huvituksistaan erillä.
Kerran tahdoin kehua heidän edessään tietojani kirjallisuudessa, erittäinkin ranskalaisessa, ja viritin keskustelun tästä aineesta. Ihmeekseni tuli ilmi, että he olivat lukeneet paljon enemmän kuin minä, tunsivat ja arvostelivat englantilaisia jopa espanjalaisiakin kirjailijoita, puhuivat Lesage'sta, josta en ollut edes kuullutkaan. Pushkin ja Zhukovski olivat heille kirjallisuutta (eikä, niinkuin minulle, ainoastaan keltakantisia pikku kirjoja joita olin lapsena lukenut). Dumas'ta, Sue'ta ja Févalia he halveksivat jo aikaa sitten sekä arvostelivat, erittäinkin Zuhin, kirjallisuuden kysymyksiä paljon paremmin ja selvemmin kuin minä, jota minun oli hyvin vaikea myöntää. En myöskään musikin tuntemisessa ollut heitä etevämpi. Vielä suuremmaksi ihmeekseni sain tietää, että Operov soitti viulua, eräs toinen violonselloa ja pianoa, ja että molemmat soittivat yliopiston orkesterissa, olivat aika eteviä soittoniekkoja ja pitivät hyvää musiikkia suuressa arvossa. Sanalla sanoen, kaikkea, missä olisin heidän edessään kerskaillut, lukuunottamatta ranskan- ja saksankielen ääntämistä, he osasivat paremmin kuin minä, eivätkä sen johdosta lainkaan ylpeilleet. Olisinhan voinut kopeilla käytöstaidostani, mutta sitä taitoa ei minulla ollut, niinkuin Volodjalla. Mitäpä siis oli se ylemmyys, jolta minä heihin katsoin? Oliko se tuttavuuteni ruhtinas Ivan Ivanovitshin kanssa? Oliko se taitoni ääntää ranskaa? vaununi? hollantilainen paitani? kynteni? Kunpa tuo kaikki ei vaan olisi joutavaa turhuutta? — häämötteli minulle joskus jo mielessäni kadehtiessani heidän toverihenkeään ja sitä hyvänsuopaista nuorta iloa, jota edessäni näin. He kaikki sinuttelivat toisiaan. He kohtelivat toisiansa melkein raa'an yksinkertaisesti, mutta tuonkin raakuuden alta tuntui selvästi pelko hiukankaan loukata toista. Roisto, sika, jotka käytettiin heidän keskuudessaan hellittelyniminä, karmivat pintaani ja saattoivat minun heitä itsekseni ivaamaan, mutta nuo sanat eivät loukanneet eivätkä häirinneet läheisintä ystävyyttä heidän välillään. Toisiaan he kohtelivat niin varovasti ja hienotunteisesti, kuin voivat tehdä ainoastaan köyhät ja hyvin nuoret ihmiset. Mutta Zuhinin luonteessa ja hänen juomaretkeilyissään Lissaboniin tuntui vielä jotakin leveää, vapaata. Tuntui kuin heidän juomingeissaan olisi ollut jotakin aivan toista kuin tuossa pelissä poltetun rommin ja sampanjan kanssa, johon olin ottanut osaa paroni Z:n luona.