language: Finnish

LASISEINÄ

Romaani

Kirj.

SIGNE STENBÄCK

Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1929.

I.

— Anno Domini 1910. —

Alppilaakso on heräämäisillään. Virran vesi kuohuu ja pauhaa siltojen alla. Raikkaana se huuhtelee rannan kiviä, mutta suvantopaikoissa nousee jo kylmän vihreä värisointu pinnalle. Yöllisen rajuilman jäljet unohtuvat päivän koittaessa.

Pilvenuntuvat hyväilevät ohimennen rinteitä ja huippuja. Ne kiitävät, kiitävät nousten, laskien syvyyksien yllä, ikäänkuin yläilmoissa kävisi ankara näkymätön aallokko.

Pfarr-kirkon kellot soivat. On aamumessun aika.

Pyhän Johannan luostarin heikosti kellertävät rakennusryhmät kohoavat tummaa alppiseinää vasten vakavan jykevinä kaupungin etelärinteellä. Suuri kirkko suippokaarineen toisella. Ja ne puhuvat lakkaamatta, nämä vanhat muurit — varsinkin näin varhaisina aamuhetkinä, jolloin pyhäkkö lähettää kutsunsa yli laakson. Silloin aukenee luostarin pääportti ja joukko hiljaisia nunnia astuu ulos; heidän pukunsa on valkea ja musta. Pitkät, poimutetut hameet kahisevat tasaisesti, ja sileän hunnun alla ovat silmät alasluodut — melkein elottomat.

He kulkevat äänettöminä, kädet ristissä rinnalla. Heitä on vanhoja ja nuoria, kumaraselkäisiä ja sorearyhtisiä. Heidän yllänsä aukeaa taivaan pohjaton sini, ja kiurujen riemu hukkuu vähitellen suurten kellojen mahtavaan soittoon, mutta he kulkevat kuurojen tavoin eteenpäin, yhä eteenpäin, kunnes kirkon kaariovi sulkeutuu heidän jälkeensä, ja he häviävät kuin suuret linnut holvien vilpoisaan varjoon.

Sisar Felicia astuu joukon etunenässä. Hän on kookas ja hento, hienojen silmäluomien läpi kuultaa sininen suoniverkko ja lapsekas suu on päättävästi suljettu. Hän kulkee arvokkaasti, nöyrä alistuvaisuus joka liikkeessä; mutta hän hengittää intohimoisesti suloista aamuilmaa keuhkoihinsa. Se on tullut hänelle tavaksi, elinehdoksi näinä aamuina pitkien, tuskallisten öitten jälkeen, jolloin niin useasti sairaat luostarin parantolassa ovat hänen apuunsa turvanneet.

Sisar Felicia huokailee kuulumattomasti. He ovat tulleet ikivanhan roomalaissillan kohdalle, ja siellä hänen katseensa äkkiä kääntyy pohjoiseen päin. Kirkas välke syttyy hänen silmiinsä. Hänen sydämensä tervehtii huoletonta virtaa, jonka lähteet pulppuilevat juuri hänen lapsuuskotinsa lähettyvillä.

Miten mielellään nuori nunna pysähtyisikään hetkiseksi noita rakkaita kuohuja katselemaan! Mutta hän tietää, että kaikki tällainen olisi sääntöjä vastaan, ja hän jatkaa nurkumatta matkaansa kirkkoa kohti.

Sisar Felicia lukee Avensa hartaasti ja moneen kertaan. Se on varmin keino rauhan saavuttamiseksi, sen hän tietää, mutta ihmeekseen hänen tällä kertaa on myönnettävä, että jokin outo levottomuus yhä kasvaa sielun syvyydessä. Kasvaa ja raatelee!

Kaupunki heidän ympärillään nukkuu. Sisar Felicia huoahtaa keventyneenä huomatessaan, että pitkä rantakäytävä tällä haavaa lepää autiona ja puhtaana noista kirjavista tyhjäntoimittajista, jotka myöhemmin täyttävät sen heleillä nauruillaan ja vieraitten kielten soinnahduksilla. Niin, tännehän he tulvivat kaikilta maailman ääriltä, nuo oudot päivänkorennot! Mitä he hakevat? Terveyttä turmeltuneille ruumiilleen! — Nuori nunna pudistaa päätään. Hän, Felicia, tietää mitä he tarvitsisivat mutta karttavat. Rauhaa, rauhaa, hän mumisee hiljaa melkein suljetuin huulin. Ja rauhaa hän itsekin juuri nyt kaipaa.

Polttava tuska rinnassa hän muistaa aikaa, jolloin tietoisuus omasta pyhästä kutsumuksesta oli välkkynyt kuin pohjaton, kirkas lähteensilmä hänen sielussaan. Nyt se oli sumentunut. Eikä hän ripissäkään ollut saanut lohdutusta pitkään aikaan. —

Kalpeat posket ovat äkkiä lehahtaneet punaisiksi ja rinta nousee ja laskee. »Oo, pyhä Äiti!» hän toistaa toistamistaan. »Auta minua, armahda minua kurjaa!»

Kuin unenhorteessa hän lankeaa polvilleen marmorisen vihkivesiastian ääreen, kastaa polttavat sormenpäänsä ja ristii kasvonsa itkien. Hiljainen soitto täyttää kirkon, jonka hämärässä pyhä savu leijailee sinertävänä ja läpikuultavana kuin aamuinen usva vuorilla.

Sisar Felicia yrittää rukoilla.

Ennen hänen aina on ollut helppo vapautua huolista ja murheista sävelien soidessa hänen ympärillään. Nyt on päinvastoin. Kaikki koskee. Hän katselee ihmetellen nuorta noviisia, joka polvistuu hänen oikealla puolellaan. Miten on mahdollista, että nuoren tytön kasvot voivat loistaa tuolla tavalla! Sisar Felicia huomaa pienen, kostean kiharan neitosen ohimolla. Se on tumma ja kiiltävä, ja häntä puistattaa, sillä hänen omat, leikatut hiuksensa tulevat äkkiä hänen mieleensä painajaisunen tavoin.

»Kiittäkäämme ja ylistäkäämme!» kuuluu vanhan papin lempeä ääni. Niin, mistä hän kiittäisi?

Hiki helmeilee sisar Felician otsalla suurina karpaloina.

Kaukaisesta menneisyydestä lähenevät häntä lohdutuksen henget. Hän näkee pienen kotinsa, oman kylänsä valkean kirkon punaisine torneilleen. On pyhä ja suuret juhlat. He ovat jo varhaisesta aamusta saakka rukoilleet pyhältä Äidiltä apua eräälle pienelle, kultahapsiselle lapselle, joka istuu kirkkain silmin äitinsä vieressä kuorin lähettyvillä. He ovat pyytäneet ihmeen tapahtumista, ja se on tapahtunut.

Sisar Felicia sulkee silmänsä, hän tahtoo vaipua tuohon muistoon koko sielullaan, sillä olihan tuo lapsukainen ollut hän itse. Olihan hän silloin omassa, hennossa ruumiissaan tuntenut parannuksen voimien liikkuneen, ja uupuneet jalat tottelivat hänen käskyjään jälleen. »Kiittäkäämme ja ylistäkäämme!» oli pappi silloinkin sanonut.

Mutta äiti oli luvannut lapsensa Jumalalle — nunnaksi pyhän Johannan luostariin.

Kaikki olivat suuresti iloinneet, ihmeestä oli kerrottu pitkin laaksoa, jopa kaukana vieraissa kylissäkin, — isä yksin oli itkenyt painaen päivänpaahtamat kasvonsa lapsukaisen kullanhohtaviin hiuksiin kuin armoa anoen. Mutta sen päivän jälkeen tyttönen tiesi, että hän oli toisenlainen kuin muut. Hänelle puhuttiin paljon »ihmeestä», kunnes hän kuvitteli oman sydämensä valkoiseksi temppeliksi, jossa tuo muisto leijaili kuin hopeahohteinen kyyhky holvikaton harjalla, josta sen lempeät helmisilmät katselivat häntä pyhän savun läpi. —

Mielenrauha palaa hiljalleen sisar Felician sieluun näitä aikoja muistellessa —. Hän voi jälleen kiittää ja ylistää. Kiittää elämästä, jonka hän on pyhittänyt yksin Jumalalle ja rakkaudentyölle, kiittää luostarikammionsa viileästä yksinäisyydestä ja oman ruumiinsa koskemattomuudesta ja, yli kaiken, kiittää siitä hetkestä, joka niin tyyten erotti hänet maailmasta! Sillä — maailma on paha — siitä hän oli vakuutettu.

»Siunatut olkoot vuorilla sanansaattajan askelet, jotka julistavat rauhaa!» Papin ääni tunkeutuu hänen sydämensä sisimpään. Sisar Felician katse muuttuu samalla hätäiseksi. Sanansaattaja — kuka hän on, ja minkälainen? Nuori nainen on kauan kuvitellut häntä ruskeaihoiseksi mieheksi, mutta hänen kasvonsa, ovat aina jääneet häneltä kuin sumuun. Nyt hän näkee ne. Hänellä on sinertävän musta tukka ja voimakkaat käsivarret, tuuheat kiharansa hulmuilevat hänen astuessaan vuoren rinnettä pitkin heitä kohti, eikä silmissä näkynyt muuta kuin nuoren ihmisolennon aamuista riemua. Sisar Felicia on jälleen kylmien väreitten vallassa. Onhan hän nähnyt kaiken tämän ennen, kauan, kauan sitten!

Kotikylän vanha, jykevä linna muistuu hänen mieleensä, ja Franz, ainoa poika, hymyilee hänelle kuin kerran helluntaikarnevaaleissa, jolloin hän oli kantanut pientä, sairasta tyttöä olallaan läpi riemuitsevan kaupungin ja kutsunut häntä »Untuvaisekseen». Ramezin Franz!

Tukahdutettu huuto puristautuu suljettujen huulien välitse. Hän on kaatumaisillaan suulleen mosaiikkilattialle, mutta näkymätön voima pitää häntä pystyssä, ja hän rukoilee kuin kuolemantuskassa:

»Pyhä Neitsyt, armahda minua, syntistä!»

Ja voimat kasvavat kellojen soidessa.

He ovat taas matkalla kotiin päin, pyhän Johannan luostarin nunnat.
Aamumessu on lopussa.

Sisar Felician posket ovat punaisia läikkiä täynnä. Tällä kertaa hän ei seisahdu sillalle, eikä hän anna muistoilleen valtaa. Ei, ei! Työ häntä odottaa!

Hän pakenee ajatuksissaan sairaittansa luokse. Miten paljon huoletonta elämää, heistä uhkuukaan, vaikka jokainen tietää, että puolet heistä jo on tuomittu kuolemaan! Hän tuntee säälinsekaista kiintymystä heitä kaikkia kohtaan — paitsi tätä yhtä, tätä viimeiseksi saapunutta. Eikä hän jaksanut kamppailla vastaankaan. Heidän välillään oli heti alusta syntynyt kuuma, sanaton taistelu.

Sairas oli nainen kaukaisesta maasta, Pohjolasta, oli isä Jacobus, lääkäri, ilmoittanut surumielisesti. Hän ei yskinyt, mutta verensyöksy voi millä hetkellä tahansa lopettaa hänen elämänsä. Tumma tukka aaltoili hänen pieluksellaan, ja voimakkaat, pitkät sormet näyttivät levottomilta. Olisi voinut luulla häntä etelämaalaiseksi, ellei iho olisi ollut niin vaalea ja hänen kielenkäyttönsä niin outo. Uupuneena sairas oli vaipunut horroksentapaiseen uneen heti päästyänsä vuoteeseen, ja ihmetellen sisar Felicia oli todennut, että kasvot muuttuivat lapsellisen pehmeiksi hänen nukkuessaan.

Mies istui hänen luonansa iltaan saakka. Hän oli jo valkohapsinen, olisi voinut uskoa isäkseen.

Angeluksen aikaan sairas heräsi. Hän hymyili ja katseli ympärilleen. Mutta kun sisar Anna, noviisi, kysyi, saivatko he aukaista ovet nunnien laulaessa, pudisti hän päätään.

»Ei kiitoksia! On parempi näin.»

Ja hartaat sävelet tunkeutuivat kuin anteeksi pyytäen suljettujen ovien läpi.

Mies istuu silmät ummessa. Hän kuuntelee ja vaimo katselee häntä uteliaasti.

»Eero!»

»Haluatko jotakin?» vastaus on säikähdystä täynnä.

»En, en kerrassaan mitään.» Hän viittoilee kädellään, ja mies siirtyy lähemmäs.

»Onko tuo laulu sinusta kaunis?»

»Ei. En voi sanoa. — Mutta se on harras.»

»Mistäs tiedät?»

»Tunnen sen.»

Veitikka vilahtaa äkkiä sairaan silmissä.

»Tunnet! Sinä viisas ja järkevä Eero Orjatmaa, poikakoulun rehtori ja logiikan opettaja, vakuutan sinulle, että kuvittelet. On niin helppo kuvitella istuessa noin sairaan vaimonsa vuoteen ääressä — luostarissa — Angelus-aikana.»

Eero ei vastaa. Laulu heikkenee.

»Kuulehan, jospa minä nyt jaksaisin hyräillä »Kuljin minä kesäyöllä — yksin» — olisi se yhtä harras. Etkö usko?

Äänettömyys jatkuu. Sairas nousee äkkiä istumaan.

»Luuletko, että minä koskaan enää voin laulaa?» hän kuiskaa kiihkeästi.
»Mitä lääkärit arvelevat?»

»Eipä juuri mitään uutta, lapsukainen. Isä Jacobus on sanaton mies, mutta etevä. Häneen voit luottaa.»

»Minä en tahdo kuolla! Kuuletko, Eero, minä en tahdo. Olen saanut elää niin vähäisen vasta. Otit minut liian nuorena. Oletko koskaan ajatellut sitä?»

Mies on noussut. Hänen pitkä, kulmikas vartalonsa näyttää melkein jättiläismäiseltä avonaisessa ikkunassa. Sairas tietää, että hän takoo hermostuneesti ruutua. Kiihkeästi vaimo painaa huulensa valokuvaan, joka on hänen yöpöydällään.

»Pikku tyttöni, pikku tyttöni!» hän vaikeroi.

»Ritva!» Miehen ääni rukoilee. »Koeta tyyntyä, muuten viimeinenkin toivo sammuu! Kevät lähestyy, — ihmeitä voi joskus tapahtua.»

Sisar Anna ilmestyy oveen. Hän huomauttaa ystävällisesti, että olisi parasta, jos sairas nyt saisi jäädä yksin. Ja mies lähtee.

»Monta päivää en voi viipyä, pieni Ritva.

Ymmärräthän — kouluni.»

»Ymmärrän.»

Kaikki on hiljaista.

Käytävästä kuuluu silloin tällöin askeleita.

Ritva ei jaksa sytyttää valoa. Hän ei sitä kaipaakaan, vaan makaa selällään katsellen etelän ihmeelliseen, mustaan yöhön. Verhot liikkuvat, jokin perhonen eksyy huoneeseen, lepattaa hänen kasvojensa yllä ja häviää jälleen. Kaukaisia säveliä kuuluu boulevardilta, sieltä, missä terveet vaeltavat. Kumma jännitys valtaa hänet. Mitä orkesteri nyt esittää? Wagneria! Hän puree alahuulensa verille Siellä ihmisvilinässä, värien ja tuoksujen sekasorrossa, siellä hänen täytyy saada olla mukana kerran. Hän ei tahdo kuolla! Ei!

Ovi avautuu ja huoneeseen virtaa kirkas valo. Kynnyksellä seisoo mies, iloinen hymy silmissä. Hän tervehtii, mutta Ritva jää tuijottamaan.

»Olen Franz Haller, alilääkäri muuten.»

Hänen takanaan seisoo sisar Felicia kristallinen hedelmämaljakko kädessä. Kuulumattomasti hän liukuu lattian yli, asettaa oranssit pöydälle, peittää sairaan olkapäät huolellisesti ja toivottaa hyvää yötä. Silloin Ritva huomaa, että hän tuskin on vastannut tohtorin tervehdykseen.

»Olen Ritva Orjatmaa — Suomesta», hän sanoo.

»Aion tulla terveeksi täällä.»

»Aikomuksenne on hyvä. Koetamme auttaa teitä.»

Iltatuuli tuo mukanaan muutamia säveliä kaupungilta päin.

»Voitteko sanoa minulle, tohtori Haller, Wagneriako he soittavat?»

»Kyllä. Tannhäuser, ellen erehdy.»

Huomaamattomasti hän tutkii valtimoa ja lähtee.

Ritva Orjatmaa jää kuuntelemaan hänelle outoja ääniä, jotka tulvivat sisään suuresta pimeydestä. Kaikki on hänelle uutta, kaikki väsyttää.

Lopuksi hän sulkee silmänsä. Luomet polttavat, mutta hän on jo tottunut siihen. Ajatukset siirtyvät raukeina kaukaiseen kotimaahan, sinne, missä vielä talvi paukkuu nurkissa ja lumi narisee jalkojen alla.

»Lea ja Taru», hän kuiskaa. Heidän pienet kaksoisensa! Niin, nyt kai hekin jo nukkuvat. Inkeri-täti on käynyt sanomassa hyvää yötä, he ovat jutelleet kuiskutellen päivän tapahtumista — ja viimeksi — äidistä! Lealta on päässyt pieni itkunpätkä, mutta Taru on viisas ja järkevä kuten aina. Ja sitten Nukku-Matti on soudellut heitä unten saarille.

Ritva tietää, että Lea uinuu ylen kauniisti valkoiset sormet ristissä posken alla, mutta Tarun vuoteesta kuuluu levotonta liikettä. Hän kääntyy ja heittelehtii, kunnes vuodevaatteet, tummat kiharat ja puoliavoin suu muistuttavat jonkun modernistin asetelmaa. Silloin hän nukkuu.

He ovat jo viisitoistavuotiaat, Eeron ja Ritvan kaksoiset.

II.

Sisar Felician astunta on siro, pitkä puku aaltoilee pehmeästi hänen vartalonsa ympärillä, mutta Ritva pelkää pitkien sormien kosketusta, sillä kädet ovat kovat ja sydämettömät. Ne vetävät armottomasti raskaat kiharat hänen kuumeisilta kasvoiltansa ja paljastavat otsan niin, että sairaan silmät näyttävät eksyneiltä ja turvattomilta. Ritva koettaa alistua, hän on liian väsynyt vastustamaan, mutta toivoo joka aamu kiihkeästi, että sisar Anna, noviisi, tulisi auttamaan häntä pukeutumisessa. Ja usein se tapahtuukin. Silloin koko päivä muuttuu valoisaksi.

Sisar Annalla on lapsen kasvot ja neitseellisesti pyöristynyt povi. Hänen hillitty naurunsa on vielä nuori ja terve, ja pienet »ah»-huutonsa saavat Ritvan muistamaan omia villivarsojaan rupattavine huulineen.

»Miksi rupesitte nunnaksi?» kysyi sairas eräänä hiljaisena iltahetkenä ennen maatamenoa. »Kertokaa!»

Nunna punehtui vienosti. »Minä haluan pois maailmasta.»

Ritva hymyili. »Maailmaa ette tunne ettekä elämää, lapsi.»

Uteliaan hämmingin vallassa nuori nainen vilkaisi ympärilleen, mutta vanhempi jatkoi:

»Voin vakuuttaa, että kerran kadutte kyyneliin asti. Oletteko koskaan tullut ajatelleeksi, että — maailma on kaunis ja elämä rikas ja ihana?»

»Maailmassa ei palvella Jumalaa, — ja minä tahdon olla yksin Hänelle kuuliainen.»

Ritvaa ihmetytti äänen vakava sointi.

»Sen voi tehdä hyvin monella tavalla. — Tulkaa äidiksi, synnyttäkää maailmaan terveitä, suloisia lapsia. Sekin voi joskus olla Jumalan palvelemista.»

Nuori sisar Anna hyvästeli hätäisesti ja poistui huoneesta paeten.

Sen illan jälkeen sisar Felicia yksin toimitti työt Ritvan luona — mutta kun noviisin ja sairaan katseet kohtasivat toisensa avarassa hallissa, syttyi iloinen hymy molempien kasvoihin.

Ritva heikkeni päivä päivältä. Hänen korvissansa kohisi ja soi lakkaamatta, kunnes hänen väsyneet silmänsä sulkeutuivat unen horteeseen ja ajatukset yksin elivät ja liikkuivat. Helppo oli silloin siirtyä paikasta toiseen, kevyttä unohtautua häiriintymättä muistojen yrttitarhoihin, joitten portit aukenivat kuin itsestään. Silloin tällöin hän heräsi isä Jacobuksen ystävälliseen puhutteluun tai tohtori Hallerin rohkaiseviin sanoihin, mutta vaipui pian taas samaan tilaan ja soljui pois.

Mutta Ritva ei tuntenut tuskia. Hän oli onnellinen. Vallattomat tuulet huipuilla ja rehevien rotkojen syvyyksissä sujahtivat usein vilvoittavina hänen huoneeseensa. Silloin hän näki unta merestä, lapsuuskotinsa kesäisestä ulapasta.

»Paasi polttaa, äiti!» hän kuiskasi.

»Käännä kylkeä, kultakutri!» kuului äidin vastaus. »Paasi on juuri sinua varten, pieni. Sinun täytyy paahtua, muuttua ruskeaksi, ennenkuin syksy saapuu.»

Äidin ääni helähti hopeankirkkaana rannalta päin; hän istui siellä suurella, punaisenruskealla kivellä seuraten lapsensa leikkiä auringonpaisteessa. Ja aallot lauloivat. Niin, siinä hän todellakin oli, hänen oma, jumaloitu »kesä-äitinsä», joka melkein aina käytti tummia pukuja kotona, mutta joka pitkin talvea suurella lavalla muuttui kuin saduissa milloin sinipiiaksi, milloin perhoseksi — milloin ylvääksi prinsessaksi! Mutta kesäisin hän oli ja eli vain pikku tyttöänsä varten. Silloin hän oli voikukka-äiti, aallokko-kuningatar tai sorea säde-kaunokki! Mutta, kerran, kun äiti kirkkaana sunnuntaiaamuna oli noussut polkua pitkin rannalta päin, oli isä äkkiä tempaissut hänet syliinsä niin rajusti, että kaikki näkinkengät olivat karisseet hänen esiliinastaan maahan, ja sanonut: »Kesävirteni sinä olet, Anne, ymmärrätkö, olet elämäni syvin kiitoslaulu!» Tuota ei pieni Ritva silloin ollut lainkaan ymmärtänyt, vaan hän oli hämillään piiloutunut kuistin suojaan.

Myöhemmin nuo sanat usein kaikuivat hänen mielessään.

»Paasi polttaa!» Ritva toisti heikosti, aukaisi silmänsä ja tunsi suuren, viileän käden kosketuksen otsallaan. Herätessään hän huomasi tohtori Hallerin vuoteensa ääressä, mutta tuokion kuluttua hän vaipui jälleen uneen.

Oi, noita kotirannan aaltoja! Hänen ruskeat jalkansa loiskuttavat kirkkaita vesihelmiä ilmaan — miljoonittain, miljoonittain!

Samassa kuuluu askeleita. Äiti juoksee hänen luoksensa.

»Ritva, tulehan tänne!»

Ja lapsi tottelee.

Silloin äiti asettaa hänen eteensä kokonaisen kantamuksen pehmeätä, tummaa savea.

»No, nytpä löysinkin, näetkö? Tuolla kaukana suon reunalla sitä on. Mutta tämä riittää aluksi, eikö totta? Älä vain tuo kuistille äläkä huoneisiin, lapsi kulta! Täällä rannalla voit muovailla miten paljon haluat.»

Riemu on suuri, ja hennot sormet puristavat esille sadun ihmeitä kesän kuluessa. Pian ovat nukkekaapin hyllyt saviukkeleita ja kummia elukoita täynnä. Jokaisella on oma tarinansa, mutta kun niitä lopuksi on tullut liian monta, sattuu, että pieni taiteilija joutuu ymmälle. Jokin jää jutun ulkopuolelle ja Ritva kovistaa: »Sano heti paikalla, ken olet, taikka viskaan sinut mereen!»

Lapsi kasvoi, tuli neidoksi.

Mutta elämä jäi hänelle vieraaksi, unelmien harso peitti sen häneltä sinertävän autereen tavoin. Tyttöseurassa hän vaikeni, poikien parissa hän avautui ja oli luonnollinen. Hänen muovailutaidostaan puhuttiin paljon, mutta itse hän ei pitänyt sitä minään. Äidin taide oli hänestä jotakin paljon, paljon suurempaa. Hänen esiintyessään oopperassa Ritva istui aition nurkassa kuin lumottuna, joskus vuodattaen tuskan kyyneleitä, toisinaan autuas hymy huulillansa tietäen, että hän, juuri hän, oli ihanan Aune Talaan pieni tyttö. Ja tuo tietoisuus täytti hänet sanomattomalla riemulla.

Äiti opetti lapselleen plastiikkaa. Illalla, isän istuessa huoneessaan suurten kirjojensa ääressä, he tanssivat yhden ainoan kynttilän valaistuksessa hiljan-hiljaa, ja nuori varsi taipui harmaassa mekossa kuin keväinen virpi. Tukka kostui, ja äiti irroitti palmikot, jotta raskaat kiharat riippuivat valtoimina pitkin hentoja olkapäitä. Sellaisten hetkien jälkeen ilmestyi aina Ritvan saviolentoihin enemmän kauneutta ja linjoihin sanatonta, kuumaa kaipuuta.

»Mitäpä, jos tuosta lapsesta tehtäisiin — kuvanveistäjä?» kysyi eräänä iltana Eero Orjatmaa, isän ystävä, teepöydässä. Hän oli koko iltapäivän tuntijan silmin tarkastellut tytön töitä.

Ritva katsoi isään. Tämän ilme ei kertonut mitään, hän oli uudelleen vaipunut lehtensä lukemiseen, mutta äidin poskille leimahti tumma puna.

»Mahdottomia sinä puhut, Eero», hän sanoi. »Tiedäthän, että olemme köyhiä.»

Silloin lapsikin punehtui. Se tuntui pahalta. Mutta Eero nauroi.

»On tapahtunut kummempia maailmassa. Ritvan on päästävä taidekeskukseen, jossa hän oppii tekemään työtä. Lahjoja riittää kyllä.»

Syntyi pitkä, kiusallinen äänettömyys. Tyttönen poistui omaan suojaansa kuin pahantekijä. Ihmetellen hän katseli pitkiä, voimakkaita sormiaan, kunnes kuumat kyynelet täyttivät hänen silmänsä ja sydän pamppaili oudon tuskaisesti.

»Olemmehan köyhiä.» Niin oli äiti sanonut, mutta sanat kuuluivat vierailta tytön korvissa, sillä hän ei koskaan ollut sitä ajatellut. Olihan heillä oma kotinsa kaupungissa ja oma, suloinen kesämökkinsä! Isä opetti kieliä koulussa, jossa Eero Orjatmaa oli rehtorina — ja äiti, oma äiti, lauloi oopperassa. Köyhät olivat ne, jotka käyttivät likaisia vaatteita ja rumia sanoja! Ritvan seitsemäntoista-vuotias sydän teki vastarintaa. Ei, ei, hän ei tahtonut lähteä pois! Hän oli aivan suunniltaan kauhusta. Eikä Eero koskaan, koskaan enää saisi nähdä hänen savitöitänsä eikä päättää, hänen tulevaisuuden kohtalostaan mitään!

Hänestä tuntui ikäänkuin hän olisi ollut nuori puu, valkoinen, kesäinen koivu, joka väkivallalla riistettiin irti juurineen kotirannastaan. Häneen koski, ja häntä hirvitti ajatus, että juuri Eerolla oli voimia suorittaa tämä työ.

— Oi Seine-virran kauneutta! Oi valkoisten siltojen iki-ihanaa kaupunkia! — — Sinne Ritva kuitenkin joutui. Kahden vuoden ankaran työn jälkeen hänet kutsuttiin takaisin Suomeen isän kuolinvuoteelle.

Pieni, kalpea äiti otti hänet vastaan kuumalla hellyydellä. Hän oli jo vuosi sitten lopettanut oopperatyönsä. Ja Ritva ymmärsi, että he nyt todella olivat köyhät.

Isä katsoi häneen sammuvin silmin. Hänen viimeiset sanansa olivat: »Muista, rakkaani, että Eero on ollut meille kaikki kaikessa näinä raskaina vuosina! Muista olla hänelle — kiitollinen.»

Eero Orjatmaa oli neljänkymmenenviiden vuoden vanha saadessansa Ritva Talaan omakseen. Hän oli suuren, uskonnollisen suvun viimeinen miehinen jäsen, suvun, joka silloin oli niin runsaasti siunattuna iäkkäillä hyväntekeväisyysyhdistysten johtohenkilöillä, vanhoilla neidoilla, jotka vetivät tukkansa niin siveän sileiksi pääkallonsa yli, että viaton kesäkärpänen auttamattomasti siinä liukastui, tädeillä, joitten mielestä Ritva oli korukapine, hyönteinen, tuhoperhonen suorastaan.

Mutta järkevä Eero oli huumaantunut ja onnellinen. Hän oli aina ollut selvä myötätuulten mies.

Nuori Ritva voihki hänen luisevassa sylissään. Hän huusi ääneen köyhän ystävänsä nimeä tuolla kaukana Seine-virran rannoilla, mutta mies hymähti.

»Olet lapsellinen, pieni vaimoni — et käsitä lainkaan omaa parastasi.
Mutta sehän kuuluu taiteellisuuteen!»

Kuolemanpelon vallassa hän kulki huoneesta huoneeseen upeassa kodissaan Kalliosaarella, tuntikausia hän istui toimetonna kädet helmassa avarassa ateljeessaan. Siihen aikaan hän vihasi kuihtunutta pikku äitiäänkin, joka ei ollut yrittänytkään häntä auttaa. Häntä raivostutti.

Tyynnyttyänsä kauhustaan Ritva huomasi odottavansa lasta, ja hän tuli järkiinsä jälleen.

Eero Orjatmaa oli nuortunut. Hän käveli reippaasti hyräillen ja sulki puutarhaporttinsa itsetietoisen varmasti. Koulupojat hyötyivät suuresti rehtorin onnesta, ja he silmäsivät nuorta Ritvaa, joka niin ilmeisesti oli saanut heidän rehtorinsa suvaitsevaksi ja ystävälliseksi.

Suvun tädit kutoivat pikku vaatteita. Niitä ilmestyi tusinoittain. Ja tuojat olivat tärkeän näköiset, jutellen puoliääneen tulevasta suuresta tapahtumasta. Miten paljon he tiesivätkään. Nuori äiti ihmetteli, ettei hänen oma emonsa koskaan ollut kertonut hänelle moisia salaisuuksia. Inkeri-täti oli kaikesta päättäen viisain, mutta häntä Ritva pelkäsi monien kysymysten vuoksi, jotka aina niin helposti lipuivat hänen kieleltään. Ymmärsikö Eeron vaimo, mikä onni häntä odotti?

»En tiedä — tuskia minä ensin odotan.»

Vanha neito nakkasi niskojaan.

»Tuskia! — Vielä mitä! Niin puhtaan miehen vaimo pääsee paljon vähemmällä. Eikö Ritva ollut sitä kuullut?»

»Ei.»

»Synnytys voi muodostua vallan tuskattomaksi moraalisesti virheettömille ihmisille.»

Ritva poistuu. Häntä pyörryttää — ja inhoittaa. Hän katselee pingoittunutta, nuorta ruumistaan polttavin silmin.

»Oi, Herra Jumala!» hän huokailee, »auta, etten oppisi vihaamaan tätä näkymätöntä olentoa, joka painaa, painaa — joka tekee vartaloni rumaksi ja salpaa minulta hengen!»

Ritva oli pienestä pitäen pelännyt ruumiillisia tuskia.

Ja he syntyivät maailmaan, kaksoiset, Lea ja Taru. Kului päiviä, ennenkuin nuori äiti jaksoi heitä katsella, mutta kun hän ensimmäisen kerran tietoisesti näki pienet, punaiset lapsenhuulet rinnoillaan, itki hän hiljaa ja kauan.

Ritva Orjatmaasta oli tullut äiti.

* * * * *

Angelus-kellot soivat. Pfarr-kirkko aloittaa, sitten seuraavat Pyhän
Yrjänän syvä malmisoitto ja rinnekylien pyhäkköjen heleät vastaukset.
Viimeiseksi kumajavat ilmassa Caterina-kirkon kaukaiset soinnahdukset.

Ritva herää siihen, että kylmä kääre on asetettu hänen otsalleen tohtori Hallerin antaessa morfiiniruiskeen. Hän on nyt selvänä.

»Miksi?» hän kysyy lääkäriltä.

»Siksi, että saisitte rauhaa. Tahdotteko, että sähkötämme miehellenne?»

Sairas miettii.

»En. — Tehkää se vasta sitten. — Sitten — ymmärrättekö?»

III.

Mutta tämä — sitten — muodostuikin vallan toisenlaiseksi kuin Ritva
Orjatmaa odotti.

Paraneminen alkoi vähitellen kevään edistyessä. Kuume pakeni, ja helluntai-aamuna avattiin ovet suurelle parvekkeelle. Aurinko häikäisi. Ilma oli kirkas kuin lasi, tuoksuja täynnä.

Ritva huomasi rakastavansa elämää kiihkeästi jälleen, koko olennollaan, ja hän katseli ympärilleen kuin syvästä unesta vasta herännyt ihminen.

Pieni poika leikki puistossa hänen parvekkeensa lähettyvillä. Hänen sinertävän mustat kiharansa hulmusivat villeinä ruskeitten poskien kehyksenä, ja iloiset sanat tuntuivat Ritvan korvissa linnun liverryksiltä. Varjossa lepäsi nuori äiti suuren akaasia-puun alla. Hän seurasi lapsensa liikkeitä hiljaa hymyillen.

»Kuka hän on?» Ritva kysyi sisar Felicialta, joka istui hänen luonaan ommellen hienon hienoa alttarivaatetta luostarin kirkkoa varten. Puhuteltu ei katsahtanut ylös työstään.

»Itävaltalaisen upseerin vainio. Hän on ollut täällä hyvin kauan.»

»Ja hän paranee?» Ritva jatkoi melkein uhmaten.

Sisar Felicia pudisti päätään.

»Ei. Valitettavasti ei.»

»Mistä tiedätte sen niin varmasti? Voitte erehtyä. Hän on niin nuori.»

Nunna katsahti nopeasti Ritvaan.

»Juuri siksi! — Mutta hän ei millään tavoin ole säälittävä. Hän on täydellisesti alistunut.»

»Mutta tuo suloinen lapsihan on hänen!» Hiljaisuus oli pitkä.

»Siksi äidin viimeiset hetket ovatkin noin kauniita.»

Sisar Felician silmät säteilivät, mutta Ritvan sydän kuohahti.

»Te ette käsitä elämää, te naimattomat!»

»Ehkä. — Olen vain syvästi vakuuttunut siitä, että nuoren äidin suuri alistuvaisuus on Jumalalle otollisempi kuin ihmisten uppiniskainen vastarinta.»

Ritva jäi kuuntelemaan sisar Felician ääntä. Hän piti siitä. Se oli pehmeä ja kaunis, se oli jo useasti saanut hänet antamaan anteeksi sanojen pohjattoman kylmyyden ja hänen olentonsa luotaan työntävän sävyn. Näkymätön muuri oli heti alusta noussut heidän välilleen, eikä kumpikaan heistä yrittänyt sitä poistaa. He väistyivät molemmat, eikä Ritvan katse voinut olla seuraamatta sisar Feliciaa. Hänen kauneutensa hämmästytti. Miten oivallinen malli hän olisikaan, kunhan vain nuo moninkertaiset hunnut ja raskaat, kahisevat vaatteet saisi poistetuiksi!

Ritva muisti pientä välikohtausta samana aamuna.

Isä Jacobus oli juuri tutkinut hänen rintaansa, kun Ritvan katse sattui sisar Feliciaan, joka — kasvot lumivalkoisina ja nöyrinä — nojasi poskensa tohtori Hallerin olkaa vasten silmät suljettuina. Tuokio oli lyhyt — mutta huomattuaan sairaan hämmästyksen oli nunna punastuen kääntynyt oveen päin ja poistunut huoneesta vanhan lääkärin seurassa. Tohtori Haller jäi istumaan hänen luokseen kuin ennen.

Äänettömyys kiusasi Ritvaa.

»Te olette ehkä vanhat tuttavat?» hän lopuksi sanoi.

»Kyllä.» Vastaus oli huoleton, mutta katse hieman hermostunut. »Sisar Felician isä on viinitarhuri meillä — Ramezin tilalla. Tyttö on muuten ollut kuvankaunis jo pienestä pitäen, vaalea kuin Michel Angelon enkelit — mutta hän oli rampa lapsena. Jokin hysteerinen halvaus. Mutta hän parani — ja tuli nunnaksi. Pyhimys hänessä on kaikesta päättäen kasvamassa.»

»Älkää te, hyvä tohtori, estäkö kehityksen juoksua!» sanoi Ritva hymähtäen.

Tohtori katseli häntä liikkumatta. »En, en tietenkään. Mutta hänessä on jokin ihmeellinen hurma. Siitä en pääse. Ja elämänhurmio on ainoa, joka pitää meidät pystyssä. En päästä käsistäni tippaakaan sen maljan helmeilevästä nesteestä — olkoon antaja vaikka itse Pyhä Neitsyt!»

Sanat eivät tuntuneet pahoilta nuoren, terveen ihmisen huulilla, mutta Ritva vaikeni. Hän tuli pakostakin ajatelleeksi omaa elämäänsä — omia kuolleita vuosiaan, ja häntä värisytti sormiin asti.

»Teitä viluttaa, hyvä rouva,» huomautti nuori mies hätäisesti peittäen sairaan purppuranpunaisella huovalla. »Kuumehan on poissa.»

»On, on. Minua ei vaivaa mikään. Muuan ajatus vain ahdisti.»

»Siitä teidän on päästävä, jos kerran haluatte elää! Antakaa kuolleiden haudata kuolleensa! Menneet ajat eivät palaa. Eläkää eteenpäin!»

Ritva jäi katselemaan tohtori Hallerin käsiä. Ne olivat suuret ja jäntevät, sormet pitkät ja ruskeat. Leuka, joka nojasi niihin, tuntui kumman voimakkaalta, alahuuli oli hieman ulkoneva.

»Te olette siis Ramezin Franz! Ainoa poika?» kysyi Ritva. »Sisar Felicia on joskus kertonut kodistanne — vanhasta linnasta vuoren rinteellä.»

Tohtori nauroi hilpeästi. »Niin olen. Mutta pyhä nunnamme tietää hyvin vähän. Ramezin historia on sangen vanha ja salaperäinen. Tämän maan ylhäiset — herttuat ja muut — jättivät paljon jälkiä laaksoihimme. Hurskaat rakennuttivat pyhäkköjä — elostelijat lahjoittivat »luonnollisia» poikia ja tyttäriä joukoittain. Ja he kantavat kaikki vanhojen sukujen tunnusmerkit — kuten minä alahuulessani.» He nauroivat molemmat.

»Te ette ainakaan aio pystyttää kirkkoja, huomaan!»

»En. Olen ylen onnellinen siitä, että saan elää aikana, jolloin on luvallista olla — vain ihminen!»

Hän käveli edestakaisin huoneessa. Äkkiä hän jäi seisomaan Ritvan vuoteen jalkopäähän, nojasi siihen ja sanoi:

»Ehkä tiedätte, että Ramezin vanha linna on rakennettu aivan vuoren rinteelle? Sen ihanat viiniviljelykset ovat usein joutuneet sulamaveden ja laviinien uhriksi. Aivan puistomme ulkopuolella on syvä, rosoinen joenuoma, joka kesäisin ammottaa kuivana kuin kuolleen pedon kita, mutta keväisin täyttyy myllertävillä kuohuilla. Joskus se nousee yli äyräittensä. Ja voi meitä silloin!»

Hän tuijotti pitkään ulos ikkunasta etelään päin.

»Ei ole vuoristolaisen helppo elää ja uskoa — rajuilman aikana, tulvien tuhokausina! Silloin kirkkojemme kellot soivat. Mutta taivas on musta ja armoton. — Ja päivän valjetessa kiitämme viiniviljelyksiemme rippeistä, kaikesta siitä, mikä on meille jäänyt jäljelle. Hurskaat pystyttävät pyhäinkuvia kotiensa ulkopuolelle toivoen, että he ensi kerralla säästyisivät.»

Surumielinen hymy oli levinnyt hänen nuorille kasvoilleen. Ritva kuunteli henkeään pidättäen. Hän jatkoi:

»Meilläkin Ramezissa on kaksi tuollaista muistomerkkiä. Mutta ne ovat aina minusta edustaneet kahta eri maailmaa. Molemmin puolin jokiuomaa ne seisovat. Toinen esittää pyhää madonnaa Kristus-lapsi sylissään. Se on kerrassaan kaunis, puhdas ja hieno — puuveistokseksi. Sen alla luemme sanat: »Tämä pystytettiin erään pienen viattoman lapsen pelastumisen muistoksi.» — Sisar Felician suku on sen lahjoittanut. Sitä vastapäätä upeilee toinen — kallisarvoisempi ja ehdottomasti rumempi. Purppuraan ja kultaan puettu pyhimys tuijottaa meihin kirkkain silmin, joissa ei koskaan ole kuvastunut rakkauden häiventäkään. Mutta ukolla on yllään muurattu katto ja jalkojensa juurella kukkivia eternellejä. Jalustaan on kaiverrettu sanat: »Oo, pyhä Nicolas, varjele meitä veden vaarasta!» — Katsokaa, asukkaat tahtovat suojelusta viinitarhoilleen. Jokapäiväinen leipä on kyseessä! Mutta tulvat ja laviinit riehuvat niinkuin ennenkin. Meiltä ihmisiltä kysytään vain taitoa pelastautua — tai alistua, jos vaaditaan.»

Franz Hallerin otsa oli kostea. Hän pyyhki keveästi kiiltävät helmet ohimoiltaan. Äkkiä hän sanoi:

»Kuulkaa, Ritva-rouva, teidän on kerran tultava kanssani Rameziin. Pianhan te pääsette pystyyn. — Olette terve jälleen. Taiteilijalle siellä kyllä on paljon mielenkiintoista — uskoisin.»

Ritva ojensi hänelle kätensä. »Kiitän. Tulen mielelläni.»

Tuntui niin oudon tyhjältä tohtori Hallerin poistuttua huoneesta.
Nyt Ritvaa todellakin palelsi. Palelsi niin rajusti, että hampaat
kalisivat, ja hän kaipasi tuon syvän äänen soinnahduksia tuskallisesti.
Jokin tuntematon voima ailahti hänen sisimmässänsä, ailahti ja koski.

»Antakaa kuolleitten haudata kuolleensa!» nuori mies oli sanonut, ja hän oli ollut oikeassa.

Ritva painoi poskensa pielukseen. Hänen kuolleet vuotensa, hänen nuoruutensa, minne ne olivat hävinneet? Ja hänen ja Eeron ainoa, pieni poika? Tummakiharainen, kaunis ja voimakasrakenteinen pikku mies, hän, joka hengetönnä saapui maailmaan! Ei, hän ei tahdo, ei jaksa muistaa. Paeten itseään Ritva loi katseensa huoneensa ainoaan taideteokseen. Se oli Ristiinnaulittu, mutta kärsimys oli esitetty niin raa'alla voimalla, että hän kauhistuneena kääntyi pois. Samalla koko suoja täyttyi heikosti sinipunertavalla valolla. Ritva nousi istumaan. Silloin hän näki lumihuippujen hohtavan, liekehtivän kuin polttavan tulen vallassa. Tummanviolettina peittivät illan varjot laakson pohjaa, rotkot ammottivat mustina vuorten kyljissä, mutta ylhäällä paloivat kylmänvihreät glaciärit tuhansin värivivahduksin äänettömissä korkeuksissaan.

Ilta hämärtyi nopeasti. Tuli yö. Sisar Felicia kävi ohimennen hänen luonaan, mutta huomattuansa Ritvan silmien ilmeen, hän pysähtyi kysyen:

»Mitä nyt? Haluatteko jotakin?»

»En.» — Hoitaja meni lähemmäs.

Ritva nojautui samalla nunnan rintaan äänettömästi itkien. Sisar Felicia hyväili hellästi hänen olkapäitään, mutta hänen suuret sinisilmänsä pysyivät kylminä ja hiljaisina. Hän oli tottunut vaikenemaan ja kielen synnit olivat hänelle tuntemattomat.

Sinä yönä Ritva valvoi.

Hän muisti, että yöpöydällä hänen vieressään oli kotoa kirje, joka oli jäänyt aukaisematta. Kylmin sormin hän kosketti sitä kuin anteeksi pyytäen — koettaen selittää itselleen, ettei hän voinut siihen mitään. Eeron kirjeet olivat aina samanlaiset. Hän iloitsi vilpittömällä tavallaan vaimonsa paranemisesta, mutta lausui samalla toivomuksensa, että hän jäisi etelään kesän yli, ehkäpä jouluun saakka. Silloin kaikki olisi varmempaa, kuumekohtaukset poissa j.n.e. Muuten heillä, Kalliosaarella, oli kaikin puolin hyvä. Inkeri-sisko hoiti kotia ja tyttäriä ensiluokkaisesti. Hengellinen vaikutus, joka hänestä lähti, oli ollut nuorille sydämille erittäin terveellinen, Eeron mielestä. He kun juuri kävivät rippikouluakin!

Ritva hätkähti. Kaikki tuo oli hänelle uutta ja vierasta. Kylmyys uhkui joka sanasta. Hänen pienet villivarsansa, Lea, kauniine kasvoineen ja Taru, rakas, tumma Taru, joka itse ei osannut vähääkään piirtää, mutta aina oli ollut valmis tarjoutumaan malliksi äidille! Rippikoulua? Mitä vielä?

Äidin sydäntä vihloi. Hän muisti menneitä aikoja. Valkoisessa huoneessa hän näki kaksi vuodetta ja pieluksilla kaksi pientä päätä. Itse hän istui matalalla jakkaralla niiden välissä kuunnellen Lea-tyttösen lyyrillistä ääntä hänen lukiessaan:

»Hetkinä illan hiljaisen, tulen luoksesi, Isäni taivainen, ilot, huolet tuoden sulle.»

Mutta kun Tarun vuoro tuli, kuuluivat sanat:

»Levolle lasken, Luojani, armias, ole suojani!»

Ritvan lasten jumalankaipuu oli välittömässä yhteydessä sen rakkauden kanssa, joka yhdisti heidät suureen luontoon — ja heidän äitinsä taiteeseen. Paljon sanoja he eivät kaivanneet eivätkä liioin virsien veisuuta, mutta kun myrsky raivosi ja meri vaahtona ulisi heidän kotinsa rantamilla, silloin Taru risti kätensä ja rukoili ääneen: »Herra, varjele kaikkia niitä, jotka tänä iltana ovat vaarassa!» Ja Lean silmistä putoili karpalonsuuruisia kyyneleitä. Rajuilma oli hänestä sekä kaunis että peloittava. Ritva vääntelee sormiaan muistellessaan, miten monta kertaa hän oli muovaillut tyttösten hentoja vartaloita pehmeään saveen! — Eräs ilta johtuu hänen mieleensä. Kaksoiset olivat silloin seitsemän vuoden ikäiset, äiti asui heidän luonansa Kalliosaarella.

Pikku äiti, miten paljon — tahi miten vähän hän oli nähnyt ja käsittänyt siitä sanattomasta yksinäisyydestä, johon hän oli saattanut tyttärensä pakottamalla hänet menemään Eeron kanssa naimisiin — Eeron, vanhan miehen! Ensimmäisen vastarinnan jälkeen Ritva oli vaiennut, mutta hän oli kauan luullut vihaavansa äitiään. Ja hän oli paennut työnsä helmaan. — Oi, hänen oman maailmansa hiljaisuutta! Hänen ateljeensa! Ritva hyväilee ajatuksissaan joka esinettä hellin käsin — nostelee peitteet puolivalmiitten töitten yltä. — »Äiti, äiti» — hän kuiskaa. »Miten varovaisesti sinä silloin aukaisitkaan oveni — juuri sinä iltana! Miten kaunis hymysi olikaan sanoessasi: »löysin aivan sattumalta entisen plastiikkapukusi, Ritva. Siitä on vuosia, kun sitä käytit. — Tyttöset nukkuvat, Eero on opettajainkokouksessa lyseolla. Tule salonkiin, lapsi! Minä soitan hieman Gluckia — ja sinä — sinä tanssit! Tule!»

Ja Ritva totteli hymähtäen.

Yksi ainoa kynttilä paloi flyygelin kannella. Ritvan sydän takoi. Kuulumattomin askelin ja pehmein liikkein hän seurasi musiikin nousua entisen rajattoman onnen vallassa. Rytmi muuttui linjoiksi, soinnut väreiksi. Häipyneet olivat hänen kuolleet vuotensa, ja pieni, hento äiti oli taas kaunis, laulava Aune Talas.

Ritva heräsi todellisuuteen siitä, että kaksi yöpukuista pikku olentoa seisoi ihmetellen ovensuussa. »Äiti, äiti, sinä olet niin ohut kuin ilma!» Taru värisi innostuksesta. Ritva suuteli heitä.

»Me tulemme mukaan, me osaamme kyllä. Isoäiti on usein soittanut meille ja me olemme tanssineet.» Lea oli varma asiastaan.

»Tulkaa, tulkaa, lapsukaiset!» Ritva nauraa.

»Mutta heittäkää toki pois nuo pitkät yöpuvut! Te kompastutte niihin.»

Ja valkoiset paidat jäävät kynnykselle kuin kaksi pientä lumikinosta vihreätä mattoa vastaan, kuin talven jätteet kevään tullen. — Isoäiti soittaa.

He tanssivat kaikki kolme. Kynttilän liekki lepattaa.

Miten suloiset lapset ovatkaan tässä valaistuksessa!

Äidin silmät kyyneltyvät. Nuo valkoiset ihmisolennot notkeudessaan ovat taideteoksia sormenpäitä myöten, eikä herkkä rytmillinen kauneuskaan heidän liikkeissään ole opittua, ei, perittyä kaikki on, Luojan antimia!

Juuri ennenkuin kynttilä on palanut loppuun, kuuluu Eeron ääni hallista.

»Ritva!» hänen äänensä on käheä ja hänen huulensa verettömät. »Oletteko kaikki hulluja? Vanha äitikin!» Ja hän ottaa molemmat lapsensa syliinsä. Lea huudahtaa heikosti, mutta seuraavassa tuokiossa he ovat vuoteissaan ja peitetyt leukaan saakka.

Ritva jää tuijottamaan heidän jälkeensä, sitten hän pakenee äitinsä huoneeseen. Siellä hän kyyristyy kokoon sängyn jalkopäähän säikähtynyt ilme silmissään. Lapsien suojasta kuuluu Eeron ääni. Hän lukee harvaan Herran rukouksen, mutta Ritva peittää korvansa. »Hän on kauhea, kauhea!» hän kuiskaa lakkaamatta.

Avuttomasti vanha äiti häntä hyväilee. »Tule toki järkiisi, lapsi, eihän tämä mikään kuoleman synti ollut.»

Vähitellen Ritva tyyntyi. Kyyneltensä läpi hän katselee äitiään ja kysyy arvaamatta: »Kuulehan, — sano minulle, oliko jokin onnettomuus tapahtunut, kun sinä tulit — isäni vaimoksi? Sinähän olit tulemaisillasi kuuluisuudeksi.»

Äiti kalpenee, mutta hänen silmänsä säteilivät.

»Onnettomuusko? — Niin, siksi ihmiset sitä kutsuvat. — Minä en. —
Muista — sinä olet rakkauden hedelmä!»

Ritva syöksyi pystyyn. Suorana hän seisoi äitinsä edessä. Kädet puristautuivat nyrkkiin.

»Ja minulle sinä soit — Eeron!»

Äiti ei liikahtanut.

»Tiesin, ettet olisi voinut kestää köyhyyttä! Sinulla on lapsesi ja taiteesi lohdutuksenasi!»

Tytär poistui sanaa sanomatta huoneesta.

Hallissa Eero odotti. Ritvan kädet riippuivat hervottomina sivuilla, hän nojautui seinään, mutta Eero nosti hänet syliinsä ja kantoi hänet pois. Miehen kuuma hengitys poltti hänen ohimoaan, mutta hän oli kuin kuollut. Jostakin kaukaa hän kuuli sanat: »Muista, että lapsemme kuuluvat myöskin minulle!» Eero puhui änkyttäen. »Minulle — vaikka heissäkin ehkä liikkuu hiukan tuota kirottua verta, joka sinun suonissasi palaa. — Sinä olet vielä kuin nuori, kaunis puu, Ritva! Mutta hyvä niinkin. Taivut, taivut — säästyt ehkä siten taittumisesta.»

Muutamia viikkoja sen illan jälkeen vanha äiti sairastui ja kuoli. Eeron vanhin sisar, Inkeri, muutti silloin heidän kotiinsa, sillä koko suku oli yhtä mieltä siitä, että Ritva tarvitsi häntä, varsinkin nyt, kun hän monen vuoden jälkeen odotti lasta.

Paras vierashuone pantiin kuntoon vanhaa neitiä varten, ja Ritva iloitsi siitä, että se oli kylliksi kaukana hänen ateljeestään, josta kalkutus olisi häirinnyt ja saanut aikaan ikävyyksiä. Sillä Inkeri vihasi Ritvan marmoritöitä koko sydämestään, epäjumalien palvelukseksi kutsui, mutta omalla puolellaan hän piti omia kokouksiaan lauluineen ja puheineen, ja ketterät, vanhat sormet kutoivat lakkaamatta ihastuttavia villasukkia pakanalähetyksen hyväksi.

»Voi, miten suloista», huudahti kerran Lea päivällispöydässä, »jos kerran saisin nähdä sinun mustat pikku neekerisi taapertelevan noissa harmaissa töppösissä Saharan kuumassa hiekassa!» Ritva oli yrittänyt saada tytön vaikenemaan, mutta epäonnistui täydellisesti, ja koko pöytäkunta — paitsi Eero ja Inkeri — purskahti suureen nauruun. Heillä oli vieraita. Illalla Taru selitti pikkuviisaasti äidilleen: »Inkeri-täti ei pidä sinusta ollenkaan! Katso, maailmassa on kaksi eri lajia ihmisiä, hyviä ja huonoja. Hän sanoi, että hänestä tuntuu niin ikävältä, ettet sinä kuulu hyviin.»

Ritva suuteli lavertelevat huulet mykiksi, mutta lapsen sanat olivat koskeneet kipeästi. Sydän, jonka alla uusi elämä sykki, oli yksinäinen ja surua täynnä, se kamppaili olemassaolonsa puolesta sellaisena kuin oli, mutta taistelu tuli joskus ylivoimaiseksi.

Odottava äiti upottautui työhönsä ja unelmiensa siniaaltoihin. Kaleviksi hän kutsui lapsensa siitä päivästä saakka, jolloin hän tunsi sen ensimmäisiä, heikkoja liikehtimisiä povessaan, sillä hän oli varmasti tietävinään, että hän saisi pojan. Siihen aikaan hän joskus kaipasi Eeron hellyyttä kyyneliin asti. Hän olisi tahtonut olla pieni ja onnellinen tuon suuren, vanhan miehen rinnalla, hän oli kuolemaan asti väsynyt kaikkeen vastarintaan ja loppumattomaan puolustautumiseen, mutta Eeron läheisyydessä sanat jäykistyivät ja kuolivat.

Tuli kevät. Jäät lähtivät ja meri aaltoili jälleen vapaana Kalliosaaren ympärillä.

Ritva oli viimeistellyt erästä suurta korkokuvaa. Ateljeen ikkunoista kuului kiurujen laulu, mutta hän ei jaksanut iloita siitä kuin ennen. Hänen povessaan oli tullut niin oudon hiljaista. Uupuneena hän heittäytyi Eeron syliin. Häntä peloitti ja värisytti.

»Ole minulle hyvä», hän pyyteli. »Ole hyvä ja lämmin, vaikka se olisi sinulle vastenmielistäkin! En jaksa enää. — Luulen, että pojumme on kuollut.»

Mies katsoi avuttomasti vaimoonsa. »Ei, ei — sinä olet vain liian heikko — liian rasittunut. En ole pitänyt työstäsi tähän aikaan. Olisit pysynyt levossa».

»En ole voinut, Eero!» —

Ritva oli ollut oikeassa. Pikku Kalevi tuli heidän luokseen kuolleena.

Eikä äiti sen jälkeen voimistunut. Oliko hän sittenkin katkennut sydänjuuria myöten?

IV.

Oi, vuoriston soreata, tummaa kansaa! Te, jotka arvokkaina kannatte kauniita, kirkasvärisiä pukujanne ja tervehditte vastaantulijaa vakavilla sanoillanne »Grüss Gott!», teihin ei voi kyllästyä kuin komean konserttisalin hienoon yleisöön. Varmoin, hitain askelin te astelette jyrkkiä rinnepolkujanne pitkin ja murteenne on voimakas ja sointuva.

Ritva Orjatmaa oli parannuttuaan helposti tutustunut alppikaupunkiin ja sen tapoihin, mutta pitkillä kävelyillään hän ei enää suunnannut askeleitaan suuria boulevardeja kohti eikä liioin tuntenut tuota polttavaa halua upottautua ihmisvilinään kuin ensi aikoina pyhän Johannan luostarin sairaalassa. Ei, hänen kaipuunsa veti hänet muuanne! Vanhojen kirkkojen viileään hämärään ja maaseutukylien syvään rauhaan! Tunkeutuivathan nytkin ulkoilmakonserttien sävelet aaltoilevina hänen huoneeseensa, mutta ne eivät enää houkutelleet, eivät puhuneet hänelle mitään. Ne kuuluivat vain ympäristöön. Kirkkaina aamuhetkinä he kulkivat, sisar Anna ja hän, ihmeellisillä löytöretkillä. Ja he olivat onnelliset kuin kaksi lasta.

Hieno puna nousi nuoren noviisin poskille Ritvan kertoessa hänelle kaukaisesta kotimaastaan ja lapsistaan. »En käsitä», hän kerran mumisi. »En voi käsittää, että teillä on suuria tyttäriä. Te olette itse vielä niin nuori.» Ritva hämmästyi. »Olen vain niin kiitollinen siitä, että vielä saan elää, kiitollinen elämän suuresta lahjasta. Ymmärrättekö?»

Sisar Anna katseli häntä kysyvästi. »Te olette ehkä yksi noita harvoja onnellisia?» hän vastasi epävarmasti hymyillen.

»En tiedä.» Ritva käänsi puheen toisaanne. »Olen hyvin iloinen siitäkin, että te taas saatte olla luonani, rakas sisar Anna. Riippuuko tämä yksinomaan sisar Felician pahoinvoinnista? Siinä tapauksessa soisin sen kestävän kauan.» Puhuja nauroi keveästi.

Nuori nainen katsahti häneen moittivasti ja surullisena.

»Me — kaikki muut — rukoilemme, että ylihoitajamme pian tulisi entiselleen», hän vastasi lyhyesti.

»Mutta, mikä häntä vaivaa?»

»Sitä ei tiedä edes isä Jacobuskaan. Mutta jotakin vakavaa se on, sillä äiti abbedissa on usein käynyt hänen luonansa ja vanha sisar Cordula valvoo hänen kammiossansa öisin. Luulen, että hänellä on taisteluja, ja luulen myöskin, että ne raatelevat pahimmin sellaisia, joista kerran tulee pyhimyksiä.»

Ritva siveli hänen poskeaan surumielisesti. »Voi, lapsi, onko teidän kaikkien mahdoton ymmärtää, että sisar Felicia on ihminen — ja nuori?»

He olivat tulleet pyhän Yrjänän kirkon edustalle. Tuuheissa seetripuissa peipposet livertelivät. Sisältä kuului hiljainen soitto. He pysähtyivät. Sisar Anna aukaisi suuren oven. Se oli mahtava ja tumma — saranat ja kädensija taidokkaasti koristellut. Pyhäkön viileys hyväili Ritvan polttavia ohimoita. Hän jäi seisomaan hiukan syrjään sisar Annan polvistuessa vihkivesialtaan ääreen. Särmikäs, monivärinen valojuova lankesi ikkunamaalauksien läpi yli kuorin, jossa valkoiset liljat, narsissit ja siniset gentianat lemusivat. Alttarin edessä seisoi kaksi nuorta ihmistä, mies ja nainen matkapuvuissa, mutta pappi loisti täydessä ornaatissaan. Oli vihkimätilaisuus. — Voimakas tunnelma valtasi Ritvan, hänen silmänsä täyttyivät kyynelillä, mutta noviisi astui tottuneesti hänen viereensä jääden kuuntelemaan hengen miehen sanoja. Tuska pakotti Ritvan rintaa. — »Oi, mitä te lupaattekaan, te ihmislapset!» hänen sielunsa voihki. »Mitä? Uskollisuutta koko elämän ajaksi? Rakkautta? Mitä te tiedätte lemmestä, joka poroksi polttaa, antautumisesta, joka armotta suistaa kadotukseen, tai aukaisee ihmissydämille taivaan portit!» Häntä puistatti. Kaikki oli jälleen hiljaista. Silloin parvekkeelta kuului Wagnerin iki-ihana »Pyhiinvaeltajain kuoro» sovitettuna sellolle ja uruille. Ritva hengähti syvään, vapautuneesti. Hänen katseensa oli sattunut erääseen pikkutyttöön, joka polvistuneena rukousjakkarallaan opetteli tekemään pyhää ristinmerkkiä. Kätönen oli hyvin ruskea ja sangen pieni, mutta isä, joka oli kumartunut hänen ylitsensä, johti joka liikkeen äänettömästi kuiskaten »Avensa» — ja lapsosen silmät säteilivät onnesta. Hän oli mukana!

Ritva katseli heitä lakkaamatta loppuun asti.

Hänen itkunsa oli tauonnut. Ehkä, ehkä sittenkin oli olemassa onnea maailmassa — hiljaisten hetkien syvää autuutta? »Lapsi», hän kuiskasi, »lapsi, kenties olet sinäkin sovittanut paljon, paljon lyhyessä elämässäsi!»

He kulkivat kotimatkan hiljaa, molemmat omiin ajatuksiinsa vaipuneina.

Tohtori Haller seisoi Ritvan parvekkeen ovessa. Hän oli kärsimättömän näköinen. »No, vihdoinkin! Kylläpä vaelluksenne kesti kauan tänään! Missä olitte?»

»Pyhän Yrjänän kirkossa.»

Ritvan musta silkkivaippa käsivarrellaan tohtori huomautti lyhyesti:

»Kirkoissamme on usein kylmää. Olette kovin ohuesti puettu. Olkaa varuillanne!» Hänen katseensa solui Ritvan vartaloa pitkin. Sisar Anna jätti hyvästit, ja he astuivat huoneeseen. Ritva nojautui silmänräpäykseksi ovenpieleen, häntä pyörrytti, sielläkin ihmeellinen kukkaistuoksu tulvi odottamatta häntä vastaan. Pöydällä, säkenöivässä kristallimaljakossa, oli tummanpunaisia ruusuja. »Oi!» Hän painoi poskensa niihin.

»Ne ovat Ramezista. Isälläni on yksi ainoa intohimo — nyt enää. Ja se on sangen miellyttävä. Hän viljelee viiniä — ja ruusuja.»

He hymyilivät toisilleen.

»Miten hyvä olittekaan ajatellessanne minua!» Ritva suuteli vasta auennutta kukkaa. Tohtori pudisti päätään. »Oikeastaan ne ovat isältä», selitti hän harvaan. »Minulla olisi muuten pyyntö teille, Ritva-rouva.»

»Ja se kuuluu?»

»Tahdotteko tänään lähteä kanssani Rameziin noin puolen päivän aikaan? Vanha Stefan on silloin täällä vaunuineen — ehditte hyvin levätä parisen tuntia ennen matkaa. Isä odottaa päivälliselle.»

»Miten hauskaa! Kiitän! Te puhuitte vaunuista, tohtori Haller.
Kaksivaljakko, niinhän?»

»Niin.» Tohtori nyökkäsi.

Ovelle koputettiin. Sisar Felician silmät katselivat heitä molempia kotvan aikaa. Ne näyttivät säikähtyneiltä, mutta muuttuivat pian rauhallisiksi jälleen. Hän ojensi Ritvalle kirjeen.

»Kotoa kai?» hän hymähti kauniisti.

»Kyllä. — Mutta oletteko terve taas, sisar Felicia?»

Ritva laski kirjeen pöydälle.

»Olen — samoin kuin te, rouva Orjatmaa.»

»Ette kuitenkaan pääse minusta vielä moneen viikkoon. Omaiseni toivovat, että vielä jäisin tänne».

»Olen heidän kanssaan samaa mieltä», tohtori Haller kuiskasi poistuessansa. »Lukekaa rauhassa kotoiset uutisenne! Mutta — puolen päivän aikana odotan teitä.»

Yksin jäätyänsä Ritva pujahti pehmeään aamuviittaansa ja heittäytyi parvekevuoteelleen sydän jyskyttäen oudon ilon ja odotuksen vallassa. Puku oli paksua, tiilenväristä silkkiä, väljä ja itämaalaisesti koristeltu loistavin kukkakiehkuroin. Oi, miten syvästi hän oli vihannut sen kauneutta sairaana ollessaan! Nyt se tuntui ihmeen suloiselta. Hyväilyn tavoin se kosketti hänen olentoaan, sulki hänet kuin pitkään syleilyyn.

Ritva huomasi vasta nyt, miten ruskeiksi hänen kätensä olivat tulleet. — Ruusut tuoksuivat. Suuren, valkoisen kirjeen rauhalliset kirjaimet katselivat häntä syyttävinä. Ei, ei, hän ei jaksanut lukea sitä nyt! Kuumeisesti hän kätki sen pöytälaatikkoonsa. Hän tahtoi olla onnellinen, omalla tavallaan, onnellinen — vaikkapa tämän ainoan kerran eläessänsä!

* * * * *

Ritva pukeutuu vitkaan. Hän hyräilee hiljaa katsellessansa yksinkertaista tummanvihreätä pukuaan, jonka ainoana koristeena on pieni ruusu kiinnitettynä rintaan miekanmuotoisella soljella.

Puiston puolelta kuuluu kavioitten kapsetta. Satuahan tämä on, vanhaa, kaunista satua! Ohimennen Ritva muistaa vastasaapunutta kirjettä mieheltään ja hänen kasvonsa käyvät vakaviksi. Tämä on jo toinen, joka jää laatikkoon — aukaisemattomana. Hän syöksyy kirjoituspöytänsä luo kuin pakeneva, mutta viime tingassa hän kääntyy oveen päin. Ei, hyvä Jumala, ei! Hän ei jaksa nyt, juuri nyt!

Sillä kumma muutos on tapahtunut Ritvan sielussa. Kotoiset äänet ovat siellä vaikenemassa, kaipuu entisiin oloihin jäätymässä. Lapsetkin! Nehän olivat myös pyytäneet äitiään jäämään etelään, jäämään yli kesän, yli syksyn — ehkä ensi kevääseen saakka! Olisi ollut helpompi alistua, jos yksi heistä olisi kertonut, miten tyhjältä koti tuntui ilman häntä, miten hiljaisiksi heidän iltansa olivat muuttuneet! Hän oli hakenut joka kirjeestä tämän tapaista sanaa, mutta suotta.

Silloin hän oli huutanut tuskasta, rukoillut itsellensä kuolemaa. Nyt hän eli kuin herpaantunut, väistyen entisten muistojensa teiltä kauas, hyvin kauas pois. Hän vaipui nykyisten elämystensä helmaan kuin väsynyt lapsi.

He kulkevat äänettömästi jutellen pitkän käytävän läpi. Nuori tohtori sädehtii ilosta. Isä Jacobus huiskuttaa heille iloisesti portailta.

»Teet oikein, Franz! Vuoristoilma on ihana tähän aikaan vuodesta.
Terveisiä isällesi!»

Ajoneuvot ovat vanhanaikaisen komeat pehmeine, vaaleanruskeine samettisisustuksineen, ja Stefan on pistänyt kaksi tuuheaa villiruusukimppua hevosten länkiin. Hänellä on valkoinen parta ja ilakoivat silmät ryppyisessä naamassaan.

Ennen lähtöä Ritva äkkiä katsahtaa luostariin päin. Hän näkee arvaamatta sisar Felician kasvot eräässä ikkunassa. Ne ovat jäykät ja ilmeettömät, mutta katseesta leimahtaa äkkiä häntä vastaan rajaton viha. Ritva lyyhistyy kokoon vaunun nurkkaan.

»Mitä tuo merkitsee, tohtori? Sanokaa!»

Franz Haller ei liikahda. »Ei mitään, josta kannattaa puhua. Nyt on olemassa vain te ja minä, Stefan ja kaksivaljakko, isä ja rakas, vanha Ramezin linna! Niinhän? Ei mitään, ei mitään muuta! Kuuletteko, Ritva-rouva?»

Vastaantulijat hymyilevät heille ja hevosten koristuksille.

»Voiko ilo olla niin suuri, että se tekee ihmisen sydämettömäksi?» sanoo Ritva hetken kuluttua muistaen sisar Feliciaa. Hän silitteli silkinhienoa pantterinpoikasennahkaa, jonka Franz oli levittänyt heidän polviensa ylitse.

»En tiedä. Mutta sen tiedän varmasti, että onni voi joskus tuntua niin pohjattomalta, että tulee sääli kaikkia, kaikkia ihmisiä.»

Tie kiemurteli hitaasti kohoten vuorille päin. Kadut ja laakso jäivät vähitellen heidän taaksensa punakattoisine rakennusrykelmineen, ja tumman muratin peittämät muurit sulautuivat ympäristön syvään vehreyteen kuin pehmeät varjot. Hedelmäpuut olivat täydessä kukassa. Valkoisia, morsiushunnunkaltaisia läikkiä kaikkialla! Mutta vakavat, vaiteliaat sypressit nostivat suippolatvansa melkein mustina taivasta kohti. Ritva siirtyi istumaan tohtori Halleria vastapäätä.

»No, miksi niin?» Franz ihmetteli.

»Tahdon kerran nähdä kaikkea tuota ylhäältä päin. Vuorenrinteitä olen jo kauan, kauan katsellut.»

»Niin, kuuluttehan te niihin, jotka eivät voi elää menneitä muistelematta. Se voi joskus tappaa.» Ääni oli matala. Ritva ei kuullut viimeisiä sanoja. Hän ojensi molemmat kätensä laaksoa kohti. Musta viitta liukui alas hartioilta.

»Oi, miten rakastan tuota maailman kolkkaa!»

»Miksi?»

»Siksi, että kaikki siellä on minulle niin uutta ja kuitenkin niin sanomattoman tuttua. Siksi, että siellä olen löytänyt niin paljon, jota kutsun täydelliseksi kauneudeksi.»

»Minulle se on vanhaa ja kulunutta. Mutta voitte ehkä silti olla oikeassa.» Franz Haller rypisti kulmiaan.

Ritva virkkoi kuin itsekseen:

»Olin niin väsynyt tullessani tänne — uupunut ja lohduton. Mutta kaikki on sittenkin kääntynyt hyväksi. Opin jälleen hengittämään — henkisestikin. Ja onneksi olin kadottanut luonteeni hyökkääväisyyden kokonaan. Hiljaisuudessa näin uusia näkyjä, uusia linjoja ympärilläni, yksinäisyydessäni opin käsittämään, että ne ihmiset, jotka kerran näitä pyhäkköjä rakennuttivat, olivat hartaammassa yhteydessä Korkeimman kanssa kuin me. Ääriviivojen nousu on puhunut minulle lakkaamatta, ja värien hillitty sopusointu on muuttunut ikuisiksi akordeiksi sielussani. Minusta on tullut palvoja, minusta — kapinoivasta etsijästä!»

»Älkää toki antako vain ihmisille kunniaa esimerkiksi vanhojen freskojemme ihanuudesta! Aika on ollut mukana uutterana avustajana. Se patinoi hurmaavasti, mutta se jää samoin kuin moni muu suuri mestari — kiitoksemme ulkopuolelle», tohtori selitti hymyillen.

He jäivät tuokioksi omiin ajatuksiinsa vaipuneina, uneksien, kunnes Ritva istuutui jälleen entiselle paikalleen. Heidän eteensä avautuivat Ramezin valtavat viinitarhat, ja linnan ruskehtavat muurit häämöittivät akaasioitten lomitse. Kumeasti kaikui hevosten kavioitten kapse hämärässä porttiholvissa, mahtava haukunta kuului pihalta. He olivat perillä.

»Don José!» Franz kutsui. »Tuon kaukaisen vieraan taloon. Sanohan tervetulleeksi!»

Suuri, musta koira katsoi Ritvaa tutkivasti häntää heilutellen. Hetken mietittyään se vakavana sieppasi tulijan käsineet suuhunsa ja kantoi ne portaita ylös.

»Kamaripalvelija, kuten huomaatte, hyvä rouva!» nauroi tohtori Haller avatessaan oven eteishalliin. »Tervetuloa Rameziin!»

Hän suuteli Ritvan sormenpäitä. Raudanharmaat seinät oli värikkäillä taideteoksilla koristettu ja kivilattian peittivät tummat matot.

»Täällä pohjakerroksessa on hiukan modernisoitua, jotta me, nykyajan ihmiset, voisimme viihtyä ja elää. Entiset linnansalit löydätte tuolla ylhäällä. — Mutta vien teidät ensin isäni luokse.»

Immanuel Haller, Ramezin linnan hallitsija, oli poikansa täydellinen vastakohta. Hänen valtava otsansa oli hieman ulkoneva; ja suuret silmät olivat syvät. Vanhan herran liikkeet tuntuivat väsähtäneiltä, mutta selkä pysyi suorana. Ainoastaan äänen sointi oli sama kuin Franzin. Herttainen hymy levisi säteinä yli otsan ja ohimoiden hänen tervehtiessään Ritvaa salongin ovessa.

»Olette ensimmäinen suomalainen, joka astuu vanhan kotimme kynnyksen yli minun aikanani. Tervetuloa!»

Ritva katsoi kysyvästi Franziin.

»Niin», tämä selitti. »Isäni on elänyt hyvin eristettynä näinä viime vuosina. Äitini kuoli varhain, olin silloin aivan pieni.»

Muratin peittämä parveke oli vilpoisa keskipäivän helteessäkin ja jääkylmä Ramezin viini tuntui suloisen virvoittavalta.

»Terveydeksenne!» isäntä lausui sydämellisesti. »Maljanne, hyvä rouva!
Ja kaukaisen, kauniin maanne malja!»

Ritvan katse sumeni hetkiseksi. Maa, kotimaa, oliko hänelläkin jossakin etäisyydessä jotakin sellaista? Lehti tuulessa hän oli, lehti tuulessa! Hän sulki silmänsä, mutta kaksi polttavaa pisaraa pusertui esille vasten hänen tahtoaan.

Immanuel Haller luuli ymmärtävänsä vieraansa liikutuksen ja sanoi hellävaroen:

»Koti-ikävä on vastustamaton. Minäkin kuulun niihin, jotka eivät ikinä jaksaisi irtaantua.»

Ritvan sydän oli tulvillaan kiitollisuutta. Hän hymyili kuin lapsi, joka oli päässyt ilmaisemasta suurta salaisuutta aikuisille, hän tiesi, että vanha herra oli käsittänyt hänet väärin, mutta hän ei tuntenut pienintäkään tarvetta esiintyä oikeassa valossa — sellaisena kuin hän oli. Tämähän oli satua, unhotusta, lepoa helteisellä tiellä! Kukkaistuoksua!

Yläkerrassa tunnelma muuttui synkemmäksi. Harmailla kiviseinillä riippui teräsaseita ja suunnattomia haarniskoita, kypäriä ja jättiläismiekkoja, mutta Immanuel Haller oli oivallinen esittäjä. Kuin ohimennen hän mainitsi vuosilukuja ja historiallisia tapahtumia, mutta sitä runsaammin hän kertoeli pieniä tapahtumia eri aikakausilta, episodeja kauan sitten sammuneitten ihmisten elämästä. Vanhat muotokuvat saivat eloa, aseet kalahtivat ritarisalissa ja linnanrouvan huoneesta kuului kätkyen hiljaista soudattelua.