Lasiseinä

VIII.

Pakastaa. On kirkas aamu joulukuun alkupuolella. Itämeri aaltoilee tummanvihertävänä. Lokit seuraavat pitkin siivenlyönnein laivaa, joka pyrkii pohjoista kohti.

Ritva on melkein yksin kannella. Yö on ollut myrskyisä, siksipä voimakas, tasainen aamutuuli tuntuukin niin suloiselta.

»Jospa saisin olla valkoinen lintu avaruudessa, jolla olisi oikeus seurata teitä kaukaiseen kotimaahanne! Mutta nykyhetkenä en ole mitään. Rohkeuteni on pettänyt. Olen kuin kuollut, joka makaa haudassaan ahtaassa, mustassa kirstussa, kuollut, joka ei saa rauhaa vain siksi, että maan yrtit itävät tuolla ylhäällä auringon paisteessa, siksi, että ihmiset yhä vielä kulkevat hänen ylitsensä, tallaten hänen leposijaansa jalkojensa alle, siksi, että nuori elämä yhä vielä nyyhkii ja riemuitsee maailmassa, josta hän on poispyyhitty ainaiseksi.» Niin oli Franz Haller kirjoittanut ennen hänen lähtöänsä, mutta sanat, joilla Ritva oli koettanut lohduttaa, olivat olleet sangen tyhjät. Hän vastasi niihin: »Minulle ei saa puhua alistumisesta, se merkitsisi minunlaiselleni pelkkää sielullista laiskuutta. Ja siihen en tahdo vajota, en ainakaan vielä tänään. Huomisesta en vastaa.»

Kotkanpoikanen, kotkanpoikanen. Ritva ajattelee nuorta ystäväänsä vallan uudella tavalla heidän eronsa jälkeen. Äidinhellyydeksikö tuo mullistava tunne olikin muuttumassa? Hän ei jaksanut eritellä.

Ihmisiä alkaa ilmestyä kannelle, mutta Ritva iloitsee yksinäisyydestään. Hän ei tunne ketään, ei kuule yhtäkään tuttua ääntä. Lokit kirkuvat. Aikovatkohan tulla Suomeen saakka? Ehkä ovatkin kotimaan rantamien omia lintuja. Lämmin aalto täyttää rinnan. Niin, onhan hänkin nyt matkalla kotiin monien kuukausien jälkeen, jotka tuntuvat vuosilta. Ja muutamien viikkojen kuluttua on — joulu! Ihmissydänten juhla, marttyyrilapsen suuri pyhä. Betlehemin tähden yö, jonka loiste himmentyen oli kätkeytynyt vuosien epäilysten varjoon. Oi, jospa olisi jäljellä pisara lapsuusajan vilpittömästä uskosta!

Liikehtiminen kannella vilkastuu, kuuluu kovaäänistä puhelua. Heitä on iso joukko — naisia ja miehiä, kaikesta päättäen jokin retkikunta palaamassa kotimaahan. Ritvasta tuntuu meluava keskustelu vastenmieliseltä, hänen mennyt, hiljainen eristymisensä nousee kuin muuri hänen ja touhuavien ihmisten välille. Ja hän toivoo kiihkeästi voivansa vaipua omiin mietteihinsä jälleen.

Silloin häntä puhutellaan. Ääni on reipas ja ystävällinen.

»Ritva Orjatmaa! Mikä yllätys! Ja sinä olet nyt terve?»

Säikähtyneenä Ritva kääntyy ojentaen kätensä puhujalle. Hän on lehahtanut punaiseksi. Margareta v. Wahren katselee häntä arvostelevasti heidän tervehtiessänsä. Sitten hän jatkaa:

»Sinä kylläkään et ole vahvan näköinen, mutta toivotaan sittenkin parasta.» Hän osoittaa varmalla kädenliikkellä joukkoaan.

»Olen ollut ohjaajana ja neuvonantajana parisen viikkoa ulkomailla. Yhteiskunnallinen työ on saanut paljon uutta virikettä ja tässä näet nuoria, terveitä voimia, joilta odotan paljon. Varsinkin siksi, että teemme kaikki Jumalan nimessä, olemme Hänen työkentällään.»

Ritva vaikenee neuvottomana, hän ei keksi mitään sanomista.

Margareta v. Wahren selittelee suojaavasti:

»Lapsi on kansan tulevaisuus. Me tutkimme lasten terveydenhoitoa todenteolla. Siitä riippuu niin paljon.»

»Tietenkin.» Ritva virkkaa ylimalkaisesti tuntien itsensä kovin kömpelöksi. Retkikunnan katseet piinaavat häntä. Siihen keskustelu hänen puolestaan olisi saanut tauota, mutta toinen ei hellitä.

»Kodissasi Kalliosaarella on tapahtunut paljon sinun poissaollessasi.
Tottakai sen tiedät?»

»Kyllä.» Ritva torjuu.

»Toivon, että iloitset siitä, hyvä ystävä! Ajattelehan suloisia tyttäriäsi, niin nuoria ja kuitenkin selvillä elämän tiestä, Jumalan tahdon suuruudesta!»

Ritvan katse polttaa äkkiä hänen huuliaan, ja hän mykistyy.

»Oih! Ei nyt puhuta siitä, en jaksa kajota tuohon näin vieraitten ihmisten ympäröimänä.»

Margareta nousee, yrittää hymyillä, mutta hänen poskensa hehkuvat. Tuokion kuluttua Ritva on jätetty rauhaan. Hän uskaltaa jälleen hengittää, sulkeutua itseensä, mutta seuraten matkan päästä entisen koulutoverinsa eleitä hänen puhuessaan joukolleen, hän ei voi olla muistelematta kaukaista aikaa, jolloin Margareta v. Wahren niin äkkiä ilmestyi hänen elämäänsä. Miten komealta oli näyttänytkään tuo valkoinen kivihuvila, joka punaisine tiilikattoineen oli noussut toiselle puolelle katua aivan hänen lapsuuskotiansa vastapäätä! Ylevänä se katseli ympäristön vaatimattomia asuntoja ja pieniä puutarhoja, joissa auringonkukat ja kirjavat begooniat loistivat. Ja siellä suuressa rakennuksessa asui vain neljä ihmistä, äiti, isä, pieni tyttö ja vanha, ankaran näköinen Sanna, joka hiukan ontui. Hän oli oikeastaan ainoa liikkuva piste uudessa talossa, sillä hän se oli, joka kovisti talonmiestä pitämään portit kerjäläisiltä suljettuna, hän otti vastaan postinkantajat ja sen sellaiset. Talon hallitsijoista ei siihen aikaan vielä näkynyt paljonkaan. Mutta eräänä aamuna eräs tyttönen seisoi Ritvan kodin punaisen portin luona suuri laukku kädessä.

»Asutko sinä täällä?» hän kyseli hyvin kirkkaalla äänellä.

»Asun.» Pientä Ritvaa oikein puistatti, tämä oli suuri hetki hänen elämässänsä.

»Tuo on minun kotini», toinen ilmoitti katsellen uutta taloa toisella puolella katua.

»Tiedän sen. Olen nähnyt sinut joskus ikkunoissa.»

Vieras osoittaa pihamaan kukkasia valkoisella kädellään.

»Tehän asutte kuin maalla!»

Ritva ei käsitä, mitä toinen tarkoittaa, mutta vastaa nauraen:

»Samoin te. Katu vain meidät erottaa,»

Tyttönen pudistaa itsepintaisesti päätään:

»Ei, tämä on meidän kaupunkikotimme. Kesät vietämme maatilallamme.»

Ritva innostuu sanomattomasti.

»Oi, niin mekin! Meillä on mökki saaristossa.»

»Vai on.» Ääni on kylmä, keskustelu loppuu tuokioksi. Sitten hän kysyy:

»Mikä sinun niinesi on?»

»Ritva. — Ritva Talas!»

»Kumma nimi. Minä taas olen Margareta von Wahren.»

Hätääntyneenä Ritva utelee:

»Miksi minun nimeni on — kumma? Minä olen suomalainen.» Ääni pettää arveluttavasti.

Vieras nyökkää hyväksyen:

»Niin, minäkin olen suomalaistunut.»

Sitä Ritva ei lainkaan ymmärtänyt, mutta sanojen outous hänen maailmassansa teki, että pieni toveri näytti satumaisen viisaalta.

»Joko nyt lähdetään kouluun?» hän kysyy ujosti. Ja he ottavat toisiaan kädestä — alkaen juhlallisesti ensimmäistä, yhteistä matkaansa. He ovat niin erilaisia kuin kaksi ihmistainta saattaa olla.

Pikku Margaretan kasvot ovat läpikuultavan valkoiset, hienolle iholle eivät kesän teerenpisamat eksy, ja vaalea tukka riippuu paksuissa palmikoissa selässä. Niiden siistit ruusukkeet eivät koskaan hellitä otettaan kuten Ritvan heleän punainen nauha, joka niin helposti luisuu pois — jättäen mustat hiukset valloilleen.

»Sinun poskesi ovat kuin kaksi punaista kesäomenaa», Margareta ilmoitti eräänä päivänä kotimatkalla uudelle ystävälleen.

»Miten kiltisti sanottu!» Ritva riemastui, mutta toinen jäähdytti hänet kokonaan sanomalla:

»Älä uskokaan, että tuo oli mikään komplimangi!»

»Mitä se on?»

Toveri nauroi katketakseen:

»Sinä olet metka tyttö. Aina sinä vain kyselet ja kyselet.»

»Saa kysyä — kun ei tiedä.»

»Minä en juuri koskaan sitä tee!»

»Vai niin. Sitten kai sinä tiedät kaikki.»

»Melkein.»

Ja hän oli oikeassa. Paljon hän tiesi ja oli kuullut, tuo pieni ihmislapsi, mutta asiat, joista hän kertoi, olivat kokonaan Ritvalle tuntemattomat, siksi kuuntelija jäikin ulkopuolelle ihmettelemään. Kaikesta huolimatta Ritva ihaili häntä suuresti uskaltamatta kuitenkaan sanallakaan koskettaa omia elämyksiään.

»Tiedätkö, minusta on useasti ollut kuvia maan lehdissä?» Margareta yritti puhua suurten tavoin.

»Eihän? Miksi?» Ritva oli taas pelkkänä korvana.

»Siksi, että olen saanut mallikasvatuksen.»

»Mitä se on?»

»Jopa sinä jaksatkin kysyä! Se merkitsee vain sitä, että minun äitini tietää paremmin kuin muut äidit, miten annetaan auringonkylpyjä lapsille. Ja minä saan seistä ihka-alastomana rannalla, ja minut kuvataan, ja äiti kirjoittaa tekstin, ja sitten muut saavat oppia tekemään samoin. Ymmärrätkö?»

»Vähän.»

»Uh, vaivaista! Sinä olet väsyttävä.»

»Kuinka niin?»

»Ole vaiti!» Margareta suuttui.

Mutta ennen erkanemista hän tekee vielä valtavan yrityksen valaistaksensa tuon typerän olennon mieltä.

»Äitini on myös hyvin usein lehdissä. Hän on malliäiti. Hän tietää, miten sellaiset lapsenhousut leikataan, jotka eivät kiristä eivätkä irriteeraa pintaa, siksi hän saa niitä kuvilla demonstreerata. — Ja sitäpaitsi hän tuntee sormenpäillään, mikä on oikeata porsliinia, mikä väärää. Se on tärkeätä juuri nyt, suuren matkimisen aikakautena. Ymmärrätkö?»

»En.»

Silloin puhujan ääni väräjää mielenliikutuksesta.

»Äitini kahvipöytä on kulkenut läpi Euroopan. Sen kaltaista ei juuri missään ole.»

»Oh-oo! Onko se nyt kotona teillä taas?»

Margareta räpäyttelee silmiään.

»Kotona se on ollutkin koko ajan. Hanhi, puhunhan minä kuvista!»

Nyt Ritva suoristautuu.

»Onpa minunkin äidistäni sellaisia otettu — ja monta.»

»Missä?»

»Oopperassa!»

He seisovat vastakkain tuijottaen toistensa silmiin kuin kaksi kukonpoikaa.

»Oopperassa? Siinä komelianttipesässä!»

»Mitä se sitten on?»

»Se on — ooppera.»

He eroavat kiukuissaan, mutta aidan takaa kuuluu Margareta kysyvän:

»Mitä äitisi siellä tekee? Onko hän brimatonna edes?»

»Hän on — tähti!»

Sen jälkeen he olivat vihoissaan toisilleen pitkät ajat.

Mutta Ritva kaipasi toveriaan koko sydämestään. Siksipä hänen riemunsa oli niin rajaton, kun he taas yhdessä lähtivät kouluun ja käsikädessä palasivat kotiin. Margaretan suuri varmuus vaikutti rauhoittavasti hänen levottomaan olentoonsa, ja hän tunsi sen. Äidilleen Ritva oli luvannut olla suuttumatta ystäväänsä koskaan enää. Oli kulunut viikkoja ilman yhteentörmäyksiä, he olivat eläneet sulassa sovussa. Mutta ukkospilvi nousi pian uudelleen heidän taivaalleen, ja siitä tuli kohtalokas hetki.

»Tiedätkö, että meillä on mallitalo maalla?» Margareta alkoi.

»Mitä se on?» — Sama kysymys.

»Selitän. Se on sellainen ylen kaunis ja ensiluokkainen paikka, jonne ihmiset tulevat joukoittain katselemaan ja oppimaan pitkin vuotta. Kun he sitten ovat syöneet ja juoneet ja sanoneet: »ihmeellistä» taikka »saavuttamatonta» ja sen sellaista, silloin on retkeily onnellisesti päättynyt. Ja meillä on rauhaa.»

»Vai niin.»

»Katso, meillä on monta sellaista joka kesä.»

»Vai niin!»

He olivat ehtineet koulun portille, kun Ritvan katse äkkiä kirkastui.

»Voi, nyt minäkin ymmärrän koko asian! Meilläkin saaristossa on joskus tuollaisia retkeilyjä. Kurjet! Tiedäthän, kurjet! Ne eivät koskaan tule lähemmäs kuin suurelle suoniitylle. Mutta sielläpä heillä vasta onkin eri hauskaa. He astelevat edestakaisin pehmein, huojuvin askelin, nokkivat lakkaamatta toisiaan ja kirkuvat: »kur-kii, kur-kii! — Ja sitten ne matkustavat. Keväisin pohjoiseen päin, syksyllä etelään.»

Ritvan ääni oli noussut ja laskenut kertomuksen mukaan. Suurin elein hän oli matkinut lintujen lentoa, mutta Margareta oli ollut häpeissään ja onneton.

»Älä viitsi, kuule! He katselevat sinua, Ritva.»

»Ketkä?»

»Hyi, kaikki! Etkö näe?»

Toverit piirittivät heidät joka puolelta, mutta he eivät tehneet pilkkaa, ei, he vaativat vain pikku Ritvaa kertomaan paljon enemmän kesäkotinsa satulinnuista. Ja sitä ei tarvittu pyytää kahta kertaa.

Mutta siitä päivästä ilmestyi halkeama muuriin. Se laajeni armotta.

Vaieten he kulkivat yhdessä, Ritva sulki kotiporttinsa helpotuksesta huoaten, ja onneksi suru jäi sen ulkopuolelle.

Kotona hän oli onnellinen.

Iltaisin isä luki heille, siellä elettiin loppumatonta satua, siellä hän sai tanssia, äidin säestäessä, taikka kuunnella äidin laulua, joka kantoi hänet pois unelmien saarelle hopeasiivin.

Vielä kerran he joutuivat taisteluun, Margareta v. Wahren ja hän, ennenkuin heidän lapsuudenystävyytensä satulinna muuttui raunioiksi.

»Olet aina liian koreasti puettu.»

Ritva säpsähti ja kysyi kauhistuneena:

»Kenelle sinä puhut?»

»Sinulle. — Ja minun äitini ei voi kärsiä sinua.»

»Miksi?»

»En tiedä. Taikka tiedän kyllä. Vanhempani eivät jaksa sietää sinun äitiäsi. Nyt sen tiedät.»

Ritva huudahti kuin olisi lyönti sattunut häneen, käänsi selkänsä Margaretalle ja alkoi juosta. Eikä pysähtynyt ennen kuin kotinsa kynnyksellä. Koski, koski! Mutta hän päätti olla puhumatta asiasta sanaakaan omaisilleen. Ja hän pui nyrkkiä.

Illalla hän ei voinut nukkua. Sydän takoi. — Äiti oli vielä ylhäällä.
Hyvin hiljaa Ritva kuiskasi:

»Huuletko, että Margaretalla on aivan 'oikeat' vanhemmat?»

»Tietysti, lapsi. Miten sinä nyt sellaisia aprikoit?»

»Katso, kun hän saa hopeamarkkoja siitä, että hän kattaa pöydän.
Sellaista annetaan vain vieraille ihmisille.»

»No, unohda pois se asia! Ei äiti voi muuta sanoa. Hyvää yötä!»

Hän yritti nukkua, mutta sydän oli pakahtua, ja melkein kirkuen hän huusi:

»Äiti, rakas, pikku äiti — miksi Margaretan vanhemmat eivät voi sietää sinua? Miksi?»

Äiti lysähti kasaan matalalle tuolille Ritvan viereen, mutta hän hymyili valoisasti:

»Rakkaani, se on kokonaan n.k. makuasia. Toiset pitävät mustasta, toiset valkoisesta, on ihmisiä, joille punainen väri on kauhistus. Ja Maija-Stiinamme esimerkiksi pitää paljon enemmän paksuista kanoistamme kuin laululinnuista kesämökkimme puutarhassa. Kanat antavat munia, ilman niitä on vaikeata tulla toimeen, mutta voi elää — ilman lauluakin! — — Koeta nyt nukkua, rakas lapsi!»

Keskellä yötä Ritva herää. Äidin huoneessa tuli palaa, mutta, mitä hän kuulee? Nyyhkytyksiä? Äitikö itki? Hän aukaisee hiljaa oven, siristää silmänsä valoa kohti ja hiipii varpaillaan äidin luo. Ritvan omat, pienet sukat ovat parsittuina hänen helmassaan, ja kaunis koulupuku riippuu tuolin selkänojalla, uusi, valkoinen pitsi kaula-aukossa. Mutta äiti itkee! Nyyhkyttää! Lapsi on jäykkänä kauhusta, kunnes hänen omat kyynelensä rupeavat vuotamaan. Se helpottaa.

Äiti suutelee häntä hellästi: »Hiljaa, hiljaa, pikku Ritva! Emme saa herättää isää!» Hän puhuu rauhoittaen. Mutta tyttönen on kuuro, hän painautuu äitiinsä pohjattomassa surussa, sillä hän tietää, että Margaretan sanoilla ja äidin kyynelillä on jokin salainen yhteys, josta hän ei pääse selville.

* * * * *

He kulkivat omia teitään monta, monta vuotta, Ritva Talas ja Margareta von Wahren.

Miten kauas muistot olivat hänet vieneetkään! Kaukana häämöttää Suomen ranta! Lokkiparvi tihenee.

Margareta seisoo varmana kannella — suuren retkikuntansa ympäröimänä.
Puhetta riittää yhä.

Ritva hymyilee itsekseen.

IX.

Könni-kello Ritvan ateljeessa oli ihmeissään mutta sangen iloinen. Se oli kauan katsellut talvista aurinkoa, joka paistoi huoneeseen heittäen kultasäteitään kimpuittain seinien pinnalle paljastaen hienon lukinverkon siellä täällä, sytyttäen tanssivia liekkejä purppuranpunaisiin verhoihin. Kello oli juttutuulella, sillä nuoret askelet, jotka kiireisesti liikkuivat suojassa, olivat saaneet hänen mielensä leppoisaksi ja lempeäksi kaikkia kohtaan. Joko nyt loppuisi pyhä hiljaisuus? Enteet näyttivät ainakin myönteisiltä. Yhä punaisemmin hohti taivaan kilo, ja vanha kello mumisi:

»Olet suuri mestari, sinä valonantaja — iästäsi huolimatta!»

Iloiset säteet säkenöivät vanhan kellon ylitse. Kiitokseksi se kajahdutti muutamia hitaita lyöntejä niin mahtavasti, että rinta rasahti. Tarun tumma katse kohtasi hänet, siinä oli odotusta ja pienen pieni hymyn häivä väräytteli suupieltä. Tyttö oli aina rakastanut tuota vakavaa vanhusta äidin työhuoneen nurkassa.

»Jopa keveästi heletät, piika hienohelma», kello kuiskasi. »Maija-Stiinan kanssa olimme usein sotajalalla. Hänellä oli tapana töytäistä minua ylenkatseellisesti. Olin hänen mielestänsä ruma, mutta hän ymmärsi kuitenkin, että kuuluimme molemmat samaan perheeseen, siksi vihamielisyydet eivät koskaan käyneet sietämättömiksi. Ja hän piti minua kunnossa, veti oikealla ajalla — joskus oikein hellin käsin. — Mutta sinun vertaistasi ei ole, tyttöseni! Kerron sinulle salaisuuden; sinulla on sukusi silmät.»

Taru aukaisi kaapin oven. Sisäosa oli ajan tummentama, luodit heiluivat hiljaa, vaikk'ei hän niihin ollut kajonnutkaan. Hän poisti hellävaroen tomun rosoisista nurkista ja huomasi samassa puuhun kaiverrettuja kirjoituksia, joita hän ei ennen ollut nähnyt. Nimiä, nimiä vain, vuosilukuja, tähtiä ja ristejä. Viimeiseksi isoisän ja vanhan-äidin! Ne hän tunsi. Äidin käsialakin oli hänelle sangen tuttu, mutta syntymä- ja kuolinmerkit olivat toisenlaiset kuin muut. Synkkää mustuutta ei niissä ollut, ei, kullalla äiti oli ne koristanut. Taru istuutui lattialle vanhan kellon eteen nojaten leukansa käsiin. »Puhu, sinä uskollinen ystävä!» hän pyyteli silitellen kaapin kovia sivuja. Ja hiljainen työhuone täyttyi kuiskeilla, joita vain hän kuuli:

»Vietre piikasein!» kello tikitti. »Säälin sinua ja koko kaunista sukukuntaasi. Olette kuin maan yrtit, synnytte kukkiaksenne, kukoistatte, kuihdutte ja joudutte kerran Tuonen virran aaltoihin. Mutta aikanne on niin lyhyt, ehditte tuskin kasvaa täyteen mittaanne, kun jo armoton sammuttaja astuu eteenne, sulkee teiltä tien ja osoittaa minulle lähdön hetkeä. Silloin vanha sydämeni vavahtaa — ja vaikenee.

Olenpa nähnyt heitä monen monta — sukusi suuria ja pieniä — kaukana täältä, Pohjanmaan tasangolla. Synnytyshetket on merkitty pintaani, olen nähnyt keväisen onnen hipovan morsianten huntuja, olen kuullut ihmisriemun ja surun aaltoilua ympärilläni, mutta kaikki on vain ollut liian lyhyttä. Kerran minäkin olen toivonut osaavani itkeä. Se oli silloin, kun äitisi isä vei minut pois sukutalonsa vieraspirtistä ja toi minut tänne — suurkaupungin vilinään. Pirstoutuneena olisin tahtonut saapua perille — mutta minä kestin vasten tahtoanikin. Kutsuin ryöstäjäni herjaksi, vaikka häntä rakastin. Päätin pahasti kostaa, löin vääriä lyöntejä pitkät ajat, mutta toinnuttuani ensi kauhustani huomasin vanhan toverin samassa suojassa. Nurkkakaappi tuolla! Ja vihani suli. Kun aurinko aamulla sattui kaapin kanteen, koin uuden yllätyksen. Vieraspirtin komea tinakynttilänjalka seisoi siellä kuten ennen. Meitä oli siis kolme, ja kolme on pyhä luku!»

Taru yhäti sormeili tähtiä ja ristejä.

»Kenen vuoro nyt seuraa?»

»Ei sitä tiedä muu kuin Yksi. Ei ole hyvä kysyä, täytyy odottaa ja elää.»

»Mutta — ellei jaksa.»

»Ovathan muutkin jaksaneet, tarkoitan sukusi unennäkijät, soittajat ja savenvalajat. Ethän ole heitä heikompi, tumma tiuku? Taikka pelkäätkö elonillan terhentä — jo nyt?»

»En, en!»

Vanha kello tikitti rauhallisesti.

Taru nousi. Hän palasi työhönsä. Syvä, hidas katse solui lopuksi jokaisen esineen ylitse, niin, hän oli nyt valmis, enempää hän ei voinut tehdä, mutta onnelliseksi hän siitä huolimatta ei tuntenut itseänsä. — Uusi järjestys vaivasi häntä. Äidin työhuone, äidin oma valtakunta! Se uhkui kauneutta, mutta miksi kaikki taideteokset niin armottomasti oli siirretty pois heidän salongistaan? Sitä lapsi ei jaksanut käsittää. Eikä hän pitänyt isän katseesta, kun tämä selitti, etteivät nämä alastomat olennot enää sopineet paikkaan, johon tästä lähtien nuoria ja vanhoja kokoontui hengellisiin kokouksiin. Tarua puistatti, eikä hänellä ollut mitään sanomista isän kysyessä, eikö noin iso tyttö jo tietänyt olevansa — täysikasvuinen.

Täydessä valaistuksessa korkealla jalustalla oli Ritvan viimeinen marmoriveistos: »Tyttö ja sammakko.»

Miten hyvin Taru muisti jokaista hetkeä, pikku seikkoja myöten, jolloin se valmistui! Tuntikausia hän oli saanut olla polvillaan soittamassa pajupilliä suurelle sammakolle, joka kuunteli koko rumalla olennollaan. Eikä hän siihen koskaan väsynyt, sillä äidin sadut olivat mukana, äidin hyräily soi hänen korvissaan. »Tein minä pillin pajupuusta — toki vain pajupuusta», he lauloivat yhdessä, ja sitten seurasi kertomus kuninkaanpojasta, joka niin useasti elämän taipaleella tulee meitä vastaan halpaan viittaan puettuna, köyhyyden naamio kasvoillaan, mutta kruunu kätkettynä pukunsa poimuihin. — Kaksi polttavaa kyyneltä vieri Tarun poskea pitkin. Oi, hän muisti niin selvästi, että isäkin oli pitänyt äidin ja hänen satutytöstään! Mutta nyt oli kaikki muuttunut — kuin taikaiskulla.

Lean askelet kuuluivat käytävästä, ja Taru kuivasi kiireesti silmänsä, otti punaiset tulppaanit ikkunalaudalta ja siirsi ne verhon taakse, jossa äidillä oli makuusuojansa.

»No, vieläkö sinä tuolla hääräät? Minäkin tarvitsisin apua.»

Lean posket punoittavat, valkoinen liina on sirosti solmittuna korvan juurelle. Hän on terve ja kukkea kuin kesäinen ruusu, mutta suuresta vauhdikkuudestaan huolimatta hän tarvitsee aina apua, varsinkin Tarun taholta. Ja sisar toimii hiljaa ja tuloksellisesti. Lea korjaa kiitokset. Eikä kukaan sitä huomaa, kaikki ovat siihen tottuneet. Vanha Maija-Stiina oli ollut ainoa, joka teki tenää, mutta nyt hänkin on poissa, ja Toinille, joka nyt täyttää vanhuksen sijan, on Lea-tyttönen täydellinen ilmestys. Palvominen on järkähtämätön. Taru jää varjoon.

Lea lyö kätensä yhteen sulasta hämmästyksestä avattuansa oven. »Sinä olet tehnyt ihmeitä! Ateljee on kuin taidenäyttely!»

Tarun suu on katkera hänen sanoessansa:

»Mutta, mitä sinä luulet äidin sanovan tästä?»

»En tiedä. En ole sitä ajatellut. Totta kai hänen on pakko myöntää, että on parasta — juuri näin, uskovaisessa perheessä.»

Viimeiset sanat pyrkivät väkinäisesti huulien yli, mutta sointi on sellainen, että vieras luulisi hänen puhuvan armaastaan.

Taru poistuu huoneesta, sulkee oven ja sanoo synkästi:

»Täällä on tehty rikos, usko minua, saamme tätä vielä katua.»

* * * * *

Koko ilma on hienoja lumikristalleja täynnä, niitä kimmeltää kaikkialla, ne laskeutuvat hunnun tavoin talvisen auringon eteen ja peittävät maan hiljan-hiljaa.

»Rasahtaa jalkojen alla», sanoo Ritva Eerolle heidän lähestyessänsä kotiaan.

»Niin, tulee pakkasia», Eero nyökkää. Kaksi suoraa, sinertävää savupatsasta nousee ilmaan, joku raoittaa kuistin ovea.

»Koti!» Ritva puristaa miehensä käsivartta, mutta Eero ei vastaa. Hän on niin kauan odottanut tätä hetkeä — ja nyt, kun se on tullut, on hän väsynyt, väsynyt ja — vanha.

Vaimo katselee häntä sivulta.

»Olet kovin muuttunut, Eero!»

Mies suoristautuu, mutta painuu pian taas etukumaraan.

»Niin sinäkin», hän sanoo keveästi.

Portailla Ritva äkkiä pysähtyy, hän vapisee, sydän takoo. Eero tarjoaa hänelle kätensä.

»Peloittaa», Ritva mumisee. Eero ei sitä kuule, vaan kysyy:

»Mitä sanoit?»

»Peloittaa!»

»Mikä? Olethan sinä nyt kotona!»

»Niin olen — mutta sittenkin!»

»Saamme ehkä aloittaa elämämme — uudestaan.»

Ritva riistäytyy irti ja juoksee sisään.

»Lapsukaiset, lapsukaiset!» hän riemuitsee lakkaamatta.

* * * * *

Päivällispöytä on katettu neljälle. »Missä Inkeri on?» äiti kysyy hymähtäen.

»Heillä on ompeluseura neiti Holmin luona tänään. On niin paljon tehtävää näin joulun edellä», Eero selittää.

»Sepä hauskaa! Kiltisti tehty muuten, että jätti meitä varten nämä ensimmäiset tunnit.» Ritva puhuu vallattomasti, mutta Toinin kasvot häviävät samassa ovensuusta.

»Entä — Maija-Stiina?»

Eero rykäisee vaivautuneena:

»Hän elelee nykyjään kotipuolessaan.»

»Elelee? Eikö hän enää palaa? Tuliko hän sairaaksi?»

»Ei. Mutta sattui muita ikävyyksiä. Inkeri ei pitänyt hänestä, ja olihan Maija-Stiina jo vanha.»

Ritva puree huuliaan.

»Hän oli ainoa perintö — jonka kotoani toin sinun taloosi, Eero», hän lausuu äänettömästi.

Tuokion vaiettuaan Eero virkkaa:

»En tahtonut saattaa sinua levottomaksi. Siksi en kirjoittanut. Nuori
Toini sopii meille erittäin hyvin. Hän on kääntynyt — hänkin.»

Keskustelu ei enää suju, Tarun kasvot ovat kalpeat. Hän ei syö juuri mitään. Polttavin silmin hän katselee äitiään, jonka ruskea iho näyttää niin ohuelta ja läpikuultavalta. Hän voisi langeta polvilleen hänen eteensä pyytääksensä anteeksi, anteeksi.

Sanaa sanomatta he nousevat aterialta.

Tuli räiskyy iloisesti salin uunissa, kruunun kynttilät on sytytetty. Iso huone kylpee valossa, mutta Ritva seisoo flyygelin luona kuin sokaistuna — kuin unessakävijä.

»Mitä kaikki tämä merkitsee, lapset? Selittäkää, äiti ei ymmärrä yhtään mitään!» Kaikki on hiljaa.

Keisariajantyylinen tumma kalusto on aiheettomasti siirretty nurkkaan, ja sen takana seisoo kipsinen jäljennös Thorvaldsenin Kristuksesta ojennetuin käsivarsin. Asetelma olisi voinut olla kaunis, mutta juuri nuo käsivarret rikkovat kaikki linjat taustan värikkäissä lintu-maalauksissa.

»Tuohan on räikeä rikos.» Ritva huohottaa suunniltansa hämmästyksestä.
»Että saatoitkin, Eero!»

Mutta mies ei kuule häntä, hän on vetäytynyt omaan huoneeseensa. Horjuvin askelin Ritva poistuu. Ateljeen ovi on auki. Hento tytönvarjo liikkuu huoneessa.

»Taru!» äiti kutsuu. »Taru!»

Seitsemän kellertävää kynttilää palaa vanhassa tinajalustassa, niiden valo on lempeä kuin äidin silmäin loiste. »Tyttö ja sammakko», suuren korkokuvan alkuvaiheet paljastettuina, »Vanha kellonsoittaja» pronssissa, »Äidin ilo», koiratutkielma — kaikki ne kuiskaavat hänelle oman tarinansa, seinien etsauksia myöten.

Ritva vetää Tarun luokseen, hyväilee hänen tukkaansa ja suutelee kylmiä sormia, jotka väsyneinä lepäävät hänen polvillaan.

»Miten kauniisti olet äitiä, ajatellut, lapsukainen! Kiitos, kiitos!»

»Olen kaivannut sinua niin — paljon! Olen ollut yksin.» Hän puhuu katkonaisesti ja hyvin hiljaa hiipien yhä lähemmäksi äitiään, kunnes hän piiloittaa päänsä Ritvan helmaan.

»Olethan ajatellut minua — usein?»

»Olen, rakkaani!» — Mutta sanat kuolevat Ritvan huulilla pitkään nyyhkytykseen. Taru nostaa päänsä, silmät kysyvinä, ja äiti sulkee ne kädellään. »Pyhäköissä muistin sinua, lapsi.»

»Olisit muistanut silloin, kun etelän kevät puhkesi kukkaan, kun yrtit tuoksuivat.»

»Miksi juuri silloin?»

»Siksi, että maan kasveilla on juuret, jotka elävät, mutta temppelien ruusut on tuomittu kuolemaan.»

Ritva kuuntelee kummastuneena nuoren äänen uusia sointuja.

Niin he istuivat, tunnit vierivät, äiti on unohtanut kotiintulonsa yllätykset kokonaan. Kynttilät ovat palaneet melkein loppuun, kun Lea kutsuu heidät teelle.

Inkeri on kotona. Hiukan hermostuneesti hän toivottaa kälynsä tervetulleeksi kotiin. Ritva kiittää.

»Näin aivan vilahdukselta Margareta v. Wahrenin. Sanoi olleensa matkatoverinasi.»

»Niin, me tapasimme laivalla. Hänellä oli oma joukkonsa.»

Myöhemmin syntyi outo levottomuus Ritvan kertoessa Etelästä, suuresta jäätiköstä ja Fülgenhüttenin asukkaista. Hän tunsi selvästi, että jokainen sana arvosteltiin, että jokainen kuvaus joutui kultavaa'alle, ja hän oli jo sanonut hyvää yötä, kun Eero, vilkaistuansa kelloon, virkkoi:

»Meillä on ollut tapana laulaa yhdessä iltaisin. Tahdotko olla mukana?»

Ritva nyökkäsi, mutta salonkiin tultua tuska kouristi hänen kurkkuaan kuin peto. Hän vaipui hervottomana nojatuoliin ja — odotti. Kaunissointuinen ehtoovirsi tulvi suurena ja rauhoittavana häntä vastaan. — Lea-tyttökö soitti? Ritva katsoi lapseensa ihmetellen. Saven kaltainen olet, ihmislapsi, näkymättömän valajan kädessä, hän mumisi. Tytöt lauloivat ensi nuoruusajan herkkyydellä, antaumuksella, josta itse eivät olleet tietoisia, ja Ritva oli äkkiä näkevinään oman äitinsä kasvot, Aune Talaan katse kohtasi hänet. »Kuule, äiti, miten pikku tyttömme laulavat! Puhtaan puhtaasti! Kiitos, äiti, siitä!»

Hän on hyrskähtämäisillään itkuun, mutta kaukainen ääni puhutteli häntä hellin, lohduttavin sanoin: »Heillä on säveliä veressään, säveliä ja rytmiä, kuten meillä kaikilla. Ja heillä on nyt kevät herkeimmillään.»

Huone täyttyi heikolla valolla. Ritva ei tietänyt, mistä se tuli, mutta hän näki sen tiivistyvän jokaisen henkilön ympärille sädekehän tapaan. Voimakkaammin aaltoilivat värivivahdukset Tarun lähettyvillä. »Jos olen sokea, aukaise silmäni näkemään!» Ritvan yksinäinen sydän rukoili omalla tavallaan.

X.

Yksinäisyys oli hukuttaa hänet. Eristäytyminen pyhän Johannan luostarissa tuntui tähän verrattuna kauniilta unennäöltä. Hän kaipasi sisar Annan läheisyyttä, ja sisar Felician tyylipuhtaat piirteet johtuivat useasti hänen mieleensä. Muistot soivat silloin tällöin malmikellojen tavoin, mutta äänet loittonivat ja kuolivat. Ritva jäi tuijottamaan tyhjyyteen.

He olivat kaikki yksin, Eeron ja Ritvan kodissa — paitsi Inkeri, joka tiesi olevansa sangen tärkeä osa sitä valtavaa pyörää, joka tätä nykyä vieri yli seudun valmistaaksensa Jumalalle tien ihmisten sydämiin. Voimalla ja väkevyydellä sen kulku kävi. Kuka ehti ajatella niitä, jotka uupuneina olivat sattuneet takertumaan valtatien liejuun, taikka heitä onnettomia, joilta puuttui alistumisen taito, eivätkä tahtoneet valehdella! Heidät muserrettiin, jotta tie selviäisi. Ja koko joukko vastakääntyneitä ja vanhoja kristittyjä muuttui ajan oloon homogeeniseksi massaksi, jossa ei voitu erottaa yksilöitä toisistaan. Heidän palvontansa oli samanlaista, heidän riemunhuudahduksensa kaikuivat aina samalla tavalla, ja jos joku erosi muista, sanottiin häntä — luopioksi. Tässä lakkaamattomassa työssä tullaksensa »yhdeksi» heidän korvansa herkistyivät, jokainen soraääni tuli kuuluville ja sen aikaansaaja joutui heti rukouskokousten puheenaiheeksi. Näissä illoissa tutkittiin ihmisten sydämet ja munaskuut, eikä kukaan päässyt pakoon.

Miten perinpohjin he tunsivatkaan lähimmäisensä, nämä sielujen parantajat! Ritva kammosi heitä, ja heidän kodissaan pidettyjen kokousten ajaksi hän vetäytyi ateljeehensä saadakseen pysyä rauhassa.

Hän ajatteli herkeämättä taiteellista työtään, ja kun ihmiset kyselivät, milloin suuri korkokuva valmistuisi, hän vastasi: ensi syksynä, vaikka hänen omat epäilyksensä saivat hänet vavahtamaan. Sisäinen jännitys kasvoi päivä päivältä, ainoat lepohetkensä hän vietti Franz Hallerin kirjeiden ääressä. Niitä tuli runsaasti, ja Ritva oli tulvillaan kiitollisuutta.

Joulu läheni.

Tuli suloisia iltahetkiä, jolloin entinen kodintuntu jälleen astui kynnyksen yli ja odotuksen lapsensilmät kurkistivat ovenraosta. Mutta ne pakenivat aina kuin häveten omaa vaatimattomuuttaan. Kaikilla oli nyt niin paljon muuta ajattelemista, syvempiä ongelmia ratkaistavina — kuin pienien joululahjojen valmistaminen ja runojen sepustaminen. Ritva yksin kokosi helmansa täyteen halpoja antimia, joissa hänen sydämensä kaipuu piili. Kahden Tarun kanssa he puhelivat entiseen tapaan, mutta perheen ollessa koolla hänkin luisui pois, ja äiti oli yksin. Kaikki olivat Ritvaa voimakkaammat.

Kalliosaaren teillä vilisi nuorta väkeä, tyttöjä ja poikia, jotka olivat olleet joulukuusen haussa, ja vastaantulija totesi, että pienten puu aina oli sen kodin kaltainen, johon se oli aiottu. Rikkaan kauppiaan reessä lojui mahtava kuusi puhuen avarista suojista ja suunnattomista makeismääristä, ja Eveliina Holmille vietiin kumma otus, harvaoksainen nälkätaituri, jonka köyhyys kätkettiin aaltoileviin »enkelinsuortuviin» ja kullalla kirjailtujen silkkinauhojen alle. Pappilan vanha renki kantoi olallaan komean kuusen latvaosan, jossa riippui ruskehtavia käpyjä. Hän tervehti Ritvaa ohimennen siirtäen karvalakkinsa toiselle korvalle saaden vastaukseksi: »Miten kaunis puu!»

»Otin sen suuresta aukeasta. Se on kasvanut auringossa, siksi onkin näin tuuhea ja tasainen. Hyvää joulua, rouva Orjatmaa!»

»Kiitoksia, samaten.»

Pakkanen oli muuttumassa suojaksi, satoi suuria lumihiutaleita. Ritva oli joutunut kukkulalle, josta aava, jäätynyt meri näkyi. Tuon loppumattoman pinnan hiljaisuus teki hyvää, viihdytti kuin vanha, yksitoikkoinen tuutulaulu. Kasvot kääntyneinä ylöspäin hän antoi nuoskalumen peittää poskensa kylmillä suudelmillaan, sulaen kirkkaiksi kyynelkarpaloiksi. Hän luuli olevansa yksin, mutta erehtyi, sillä rinteet olivat pienokaisia täynnä. Ne vierittivät palloja, piehtaroivat maassa, heidän ilonsa oli rajaton. Ritvan suupielet vetäytyvät hymyyn, ja hänkin tarttui märkään lumeen, kopristi käsiään, kunnes tanakka joulu-ukko oli syntynyt. »Enemmän, enemmän!» lapset pyytelivät pienet, punaiset nenät kosteina ja silmät suurina ihastuksesta. »Me tuomme kyllä lunta sinulle!» Ja pian Ritva oli työssä. Auttajat vierittivät pallonsa tällä kertaa rinnettä ylös, tallasivat leveän tien hänen ympärilleen, koko kukkula oli kuin muurahaiskeko, jonka keskeltä ihmeellinen satuolento kohosi.

»Kuka hän on? Kerro!» lapset kovistivat. »Arvatkaa! Se on hauskempi!»
Ja pienet otsat menivät ryppyyn sulasta miettimisestä.

Lyhyt talvipäivä kallistui ehtooseen päin, kun Ritva lopetti muovailunsa. Sormet olivat punaiset, kynsiä viilsi, mutta ilakoivat ihmislapset olivat saaneet hänen mielensä keventymään. Onnentapainen tunne ailahti sydämessä.

»Partaniekka sopisi joulu-tontuksi, mutta ei hän sitä ole», poikanen mietti vakavana. Hän puhui kuin kuninkaasta. »Hänellä on soitin polvillaan!» toinen huudahti. »Minäpä tiedän. Se on Väinämöinen!»

Ritva nyökkäsi. »Iki-laulaja, tiedättekö mitään hänestä?»

Kyllä lapset tiesivät — puhuivat melkein kaikki yht'aikaa.

Hämärtyi, he erkanivat hiljalleen, mutta Ritva kääntyi vielä kerran kukkulan alla katsomaan taakseen. Yksinäinen soittaja-vanhus näytti mustalta tummenevaa taivasta vasten.

Satoi lunta, suuren suuria hiutaleita.

* * * * *

Oli jouluaamu. Ulkoa kuului kulkusten kilinää ja iloisia ihmisääniä.
Kaikki kiiruhtivat kirkkoon.

Ritva oli jäänyt kotiin, sillä hän tahtoi viettää aamun itsekseen, jotta pääsisi eroon illan jännityksestä, joka yhäti piti hänet kourissaan. Hän katseli ateljeensä ikkunasta jäätynyttä lahdelmaa, jonka yli reet liukuivat Kalliosaarta kohti. Rannoilla tulet vilkkuivat, hän seurasi niitä silmillään taivaanrantaan asti. Siellä kaukainen majakkavalo salamoi.

Ritvan sylissä on suuria, täyteen ahdettuja paperiarkkeja. Hän lukee:

»Tämänhän pitäisi olla joulutervehdyksen tapainen, mutta en ole ollenkaan varma siitä, joutuuko se perille määräpäiväksi. Jos niin sattuisi, lukekaa se jäätyänne yksin suurena juhlayönä. Olen silloin luonanne — kaikkineni. Kuulitteko, Orvokki, mitä sanoin? En tule kulunein rauhantoivotuksin, se olisi valheellista, sillä rauhaa emme voi kenellekään antaa. Se on kamppailun tulos, kaikki muu on velttoutta. Ja — mehän olemme kesken taistelua — molemmat. Jos teitä uuvuttaa, toivoisin teille hiljaisen unhotuksen hetken, sellaisen, jonka niin moneen kertaan elimme kellojen soidessa alppilaaksossamme. Ja sen jälkeen — uusia voimia!

»On ollut kovin vaikeata pysyä harkitsevana tiedemiehenä, joka ponnistelee väitöskirjansa kimpussa — näin ennen joulua. Kaikki häiritsee. Yksi ainoa tuskanvoihkaisu on ollut kylliksi ajaaksensa minut ulos ihmisvilinään koko illaksi. Ja työni on jäänyt sikseen. Olen kuljeksinut ulkona kuin kaikki muut, yrittäen sulautua tähän soraäänien inhoittavaan sinfoniaan, mutta muistot Ramezin vanhasta linnasta, — isästä ja — teistä, ovat panneet minut epäonnistumaan. Kiitänkö siitä? Joskus huomaan ihmisvilinässä tutut kasvot, mutta tervehdittyäni muuttuvat ne jälleen ventovieraiksi. Voitteko sanoa minulle, miksi? Olen itse ajatellut, että kaikki riippuu siitä, että päämäärämme ovat niin tyyten erilaiset. En ole vielä voinut hakea tyydytystä katujen pimennoista, joissa rakkauden irvikuva katselee meitä viekkain käärmeensilmin, mutta ehkä opin, jos sekin kuuluu elämään. Sillä itse elämäähän minä etsin. Joskus pelkään pahasti, että sanani paisuvat liian suuriksi, ehkä olenkin vain ulkona mustassa tähtiyössä hakeakseni käsiini Ramezin Franzin lapsensielun, sellaisena kuin se minua pakeni kerran — tuskan hetkenä.

»Niin, minähän en lähde kotiin jouluksi. Liitän tähän kirjeeseen pienen tervehdyksen isältäni. Hän ei tiennyt osoitetta.»

Nimikortti putosi pöydälle. Käsiala oli ohutta ja hienoa.

»Rakas rouva Orjatmaa! Sytytän pyhänä iltana, yhden ainoan kynttilän vanhan spinetin kannelle. Sen valo sattuu suureen tinakrusifiksiin, jota te rakastitte. Ajattelen teitä! Ystävänne

Immanuel Haller.»

Kyynelet kihosivat Ritvan silmiin. Hetken kuluttua hän jatkoi lukemistaan.

»Orvokki!

Luulin, että kirjeeni olisi loppunut tuohon, mutta lisään vielä muutaman sanan.

Lasiseinä, lasiseinä! Näettekö nyt, miten se teidät ympäröi joka puolelta? Ihmisten sanoissa, yksinäisyydessänne, ja eniten kaikesta tuossa ahtaassa uskonnollisuudessa, joka jättää teidät kuolemaan nälkään ja janoon. Murtakaa se, teidän on päästävä läpi!

Minulla oli ystävä täällä, lääkäri kuten minä, mutta minua paljon vanhempi. Igor Surgin, venäläinen. Hänen perheensä eli Algierissä, muuta en tiedä, paitsi sen, että hän soitti mestarillisesti selloa. Hänen ranskankielensä herätti minussa ensimmäisestä hetkestä, mielenkiintoa, ja meistä tuli ystäviä. Hän ei koskaan puhunut itsestään, mutta uskoin kuitenkin ymmärtäneeni hänet sangen hyvin. Igor Surgin oli valoisin ihminen, jonka eläessäni olen tavannut. Hänen hillitty naurunsa jäi korviini kaikumaan pitkät ajat. — Pari päivää sitten vietimme jälleen iltamme yhdessä huoneessani. Hänellä oli sellonsa mukanansa, me olimme hieman soitelleet. Näin hänen katseensa paksun savupilven läpi, hän hymyili kirkkaasti, sillä olin puhunut hänelle Ramezista -— ja teistä. »Kuulehan», Igor virkkoi, »käytät sanaa sielu liian usein, varsinkin kun kerran tulet huomaamaan, ettei sitä olekaan olemassa.»

En vastannut, mutta hän jatkoi samassa kevyessä äänilajissa:

»Sielu — sielu? Kaikki, mitä me kutsumme sillä nimellä, on sirpaleita, ulkonaisten kiihotinten tulosta, jonka juuret löydämme fyysillisessä olemuksessamme, ruumiimme soluissa yksinkertaisesti.»

Istuin pianoni ääressä, omat ajatukseni pyrkivät kauas pois, siksi en tahtonut jatkaa erittelyä sen pitemmälle, mutta ystäväni ääni muuttui odottamattani vakavaksi.

»On anteeksiantamatonta puhua niin paljon siitä, josta emme tiedä mitään. Olisi parempi — elää! Ymmärrätkö, tehdä jokaisesta elämyksestä taideteos, jonka kauneus yhäti kasvaa, kunnes se vie meidät siihen hetkeen asti, jolloin sirpaleet meissä tulevat kokonaisuudeksi, kaipuumme kyynelet sulavat yhteen, täyttäen onnemme pikarin ääriä myöten. Ja sellainen hetki odottaa meitä!»

»Kenen tahdosta?»

»Kohtalon!»

»Eikö Jumalan?»

»Ei. Häntä en tunne.»

»Entä — alkujen alku?»

Igorin katse kirkastui:

»On parempi sanoa — en tiedä — kuin — Jumala loi. Ehtii pitemmälle, usko minua.»

»Entä — oma minämme?»

»Löydän sen kerran juuri tuona hetkenä, josta puhuin, mutta se voi joskus piillä syvyyden syvyydessä kuin päärly simpukan kuoreen kätkettynä.»

»Ja minun täytyy siis vajota, ennen kuin se on minun?»

»Ken tietää! Ehkä pääset vähemmälläkin.»

Hän kosketteli koko ajan pehmeästi sellonsa kieliä.

Olimme jo hyvästelleet, kun hän päättävänä kääntyi takaisin huoneeseen.

»Franz, minulla oli sinulle jotakin sanomista.

Olen pitkin iltaa soittanut preludioita, mutta asia on jäänyt sikseen.
Nyt sinun täytyy kuulla se!»

Hän käveli edestakaisin huoneessani.

»Tahdotko tehdä minulle palveluksen?»

»Kyllä. Sen tiedät.»

»Olen pyytänyt sinulle luvan olla läsnä eräässä aivoleikkauksessa lähipäivinä.»

»Mikä on potilaan nimi?»

»Igor Surgin.»

»Sinä?»

»Niin. Ja elämäni on kyseessä.»

»Oletko tietänyt siitä, kauan?»

»Noin vuoden ajan. Se on kasvi. Voisi jatkua näinkin, mutta en jaksa enää ilman morfiinia. Enkä sellaiseen rupea.»

Hän oli taas entisellään, ääni tyven ja leikkisä.

»Sinähän tiedät, mikä minua odottaa?»

En ehtinyt vastata, hän oli poissa. Kuulin hänen hyräilevän portaissa.

Tänään se tapahtui.

Hän meni pois hiljaa ja tuskattomasti. Kumarruin hänen ylitsensä, mutta hän ei nähnyt minua. »Äiti!» hän kuiskasi. »Äiti.»

Igor Surginin sello on vielä huoneessani.

Hyvää yötä, Orvokki!

Ystävä.

<tb>

Jouluaamun tähdet olivat valjenneet, Suoja oli ohi, ja pakkanen alkoi piirtää siroja kukkasia ikkunanruutuihin.

Ritvaa paleli. Ateljee oli armottoman kylmä, hän aukaisi oven ruokasaliin ja meni uudestaan vuoteeseen lämmetäksensä.

Puheensorinaa kuului eteisestä. Kirkossakävijät palasivat kotiin. Ritva makasi silmät ummessa, puoleksi unenhorteessa, mutta Inkerin ääni sai hänet heräämään jälleen. Hän puhui Toinin kanssa tämän kattaessa aamiaispöytää.

»Sinulla, joka vielä olet nuori uskossa, on tärkeätä oppia tuntemaan ero henkien välillä, Ilman sitä taitoa ei pääse pitkälle totuuden tiellä. Kuulitko, mitä kirkkoherramme sanoi tänään?»

»Kyllä.»

»Katso, meidän täytyy tietää, kenen kanssa seurustelemme elämässä.»

»Siinä ei kysytä paljonkaan taitoa.»

»Voi, lapsi, miten vähän tunnet maailmaa! Mustaa ja valkoista on sekoitettu hyvin eksyttävästi esimerkiksi juuri tässä kodissa, jossa palvelet.»

»En ole huomannut sellaista.»

»Ei kukaan sitä vaadikaan. Minä vain autan sinua. Isäntäsi, rehtori, on syvä hengen mies. Jumala on saanut ohjata häntä kirkkaudesta kirkkauteen suurten kärsimysten kautta. Minähän olen seurannut veljeni kehityksen kulkua lapsuudesta saakka. Hän on kristitty sanan parhaimmassa merkityksessä.»

»Saanko nyt lähteä, minulla olisi työtä keittiössä?»

»Et vielä. — Veljeni ainoana suruna on ollut — hänen vaimonsa.»

»Niin, sairautta on aina raskasta kantaa.» Toini on vakava, levoton.

»En tarkoittanut sitä. Hän on vailla uskoa — siinä suurin taakka.»

»Saanko nyt lähteä, hyvä neiti?»

»Kyllä, kyllä! Pyytäisin vain, että sinäkin auttaisit meitä kantamaan rouvaa rukouksen siivillä Herran eteen.»

Tyttö hävisi keittiöön. Ruokasalista kuuluivat Inkerin syvät huokaukset.

Ritvaa kylmi.

XI.

»Lähdette meitä pakoon, rouva Orjatmaa?» kuului kirkkoherran ääni.

He seisovat eteishallissa eräänä kirkkaana kevätiltana, Ritva menossa tavanmukaiselle kävelylleen auringonlaskun aikana — pastori Aalto vasta saapuneena johtamaan rukouskokousta heidän kodissaan. — Ritva on kalpea. Toini auttaa turkin rouvansa ylle, tämä hymähtää sielunpaimenelle:

»En tee sitä lainkaan mielenosoituksellisesti, vakuutan sen. Minun on vain mahdoton pysyä sisällä näin kauniina iltana. Pian hanki kantaa! Oletteko huomannut sitä?»

»Olen. Mutta enhän ole urheilija.»

»Ihme kyllä!»

Kirkkoherra on komea miehentyyppi, vaalea ja voimakas, tavallisia ihmisiä päätä korkeampi.

»Toivotan teille oikein hyvää iltaa.»

»Samoin.»

Ritva sulkee keventyneenä oven taaksensa, sillä keskustelut Antero Aallon ja hänen välillään saavat aina taistelun muodon — hiljaisesta sävystään huolimatta. Eikä hän pidä tämän tapaisesta voimainmittelystä — miehen kanssa.

Hän kulkee rantatietä pitkin, navakka tuuli salpaa häneltä hengen, mutta hänen mielensä uhkuu sisäistä iloa, kiitollisuutta siitä, että jälleen voi tehdä työtä. Sillä — hänen suuri kohokuvansa on valmistumaisillaan paljon ennemmin, kuin hän oli uskaltanut toivoa. Kipsiluonnos on päätetty, hän odottaa vain marmorityön alkua.

Tämä sisäisten näkemysten voimakausi on tullut hänen ylitsensä kuin lahja, puhjennut kukkaan kuin kylmän kevään ensi vuokko lumen ja jään keskeltä. Hänen kaipuunsa, hänen syvin vakaumuksensa on »Lasiseinän», kamppailevissa olennoissa saanut näkyvän muodon.

»Olen melkein onnellinen», hän kuiskaa itsekseen, kuvitellen mielessänsä aikaa, joka kerran on koittava heille kaikille, suurta sovituksen hetkeä, jolloin Eero ja lapset näkisivät hänen sydämensä sellaisena kuin se oli. Silloin kylmä tuomitseminen kaikkoaisi, eikä kukaan enää vaatisi häneltä sellaista, mitä hänellä ei ollut.

Puut humisivat. Kaukainen kevät lähestyy, sulamisen aika, jäittenlähtö! Taivaanranta liekehtii, metsänreuna hohtaa veripunaisena, mutta jäälakeus lepää syvässä unessa hänen edessänsä. On vielä pitkä aika vapautumisen hetkeen, jolloin aurinko on voittanut. Jaksaakohan odottaa?

Ritva on kävellyt ripeästi, mutta äkkiä hänen on pakko pysähtyä levätäksensä. Rintaan koskee. Ruumiillinen tuska panee hänen sydämensä jyskyttämään, silmissä mustenee. Mutta hän nousee heti rajattomaan vastarintaan. Ei, ei, hän tahtoo pysyä pystyssä! Hengittäen varovaisesti hän kääntyy kotiin päin, mutta kylmä hiki kostuttaa hänen ohimojaan lakkaamatta.

Kauas kaikuu virrenveisuu hänen kodistaan. Yksi salonginikkunoista on avattuna, ja Ritva näkee ohimennen hikisiä ihmiskasvoja pitkin seiniä. Häntä huimaa ajatellessansa ilmaa tuossa huoneessa. Sanat »autuuden tie» sattuvat hänen korviinsa hänen astuessansa kuistille ja syvä vako ilmestyy silmien väliin, mutta hän hymähtää muistellessansa Franz Hallerin sanoja:

»Uskon, että terve, nuori pakana, joka aamuisin kumartaa aurinkoa ja taivaan valkoisia voimia, on lähempänä Jumalaa kuin nykyajan intoilijat, jotka kovakouraisesti tarttuvat jumaluuteen, joka alati pakenee.»

Kokous on loppumaisillaan. Ainoastaan sisäinen rengas, johon kotiväki kuuluu, on jäänyt jäljelle. Jokin tärkeä asia sydämellänsä he alkavat uudestaan rukoilla. Joka sana kuuluu Ritvan huoneeseen. Inkerin ääni on terävä kuin nuoli.

»Sinun puoleesi käännymme, sinä kaikkinäkevä. Tiedät, mitä anomme. Auta, että tämän kodin äitikin pian pääsisi irti ketjuista, jotka kytkevät hänet syntiin ja maailmaan! Anna hänen nähdä sinun kiivaat kasvosi taiteensa tuomitsijana. Saastaa ja turhuutta ovat hänen työnsä. Ne eivät ylistä sinua! Armahda meitä! — »

»Amen.»

Lastenkin äänet yhtyvät siihen.

»Auta, ettei mikään turmelisi nuoria kukkasia sinun tarhassasi, Herra!
Aamen.» Kirkkoherra lopettaa.

Ritva seisoo ovessa. Hän on kalmankalpea, mutta silmät palavat, sillä hän on vilahdukselta nähnyt papin katseen, joka kiihkeästi on takertunut Lean huuliin.

»Sinä valkeaksi sivuttu hauta!»

Huoneessa olijat syöksyvät kauhistuneina ylös.

— Ritva on poissa. He tuijottavat avuttomina toisiinsa.

»Suuri on pahuuden valta.» Inkeri lausuu sen hyvästellessänsä kirkkoherraa, mutta he katselevat seiniä aroin silmäyksin.

Ritvan korvissa kohisee. Kuumeisen veren aallot polttavat hänen pintaansa. Hän luulee lopun lähenevän ja toimii mielipuolen voimin.

»Jos on lähdettävä — lähden kaikkineni, kaikkineni», hän hokee. Ja vasara iskee, sirpaleita lentää ja musertuu tomuksi.

»Lasiseinä, lasiseinä, jopa katoat — kerrankin!» hän iloitsee nähdessänsä vuosien työn hävitettynä. »Jos on lähdettävä — otan teidät mukaani! Korjaan yksin unelmieni sadon!»

Kero seisoo hänen takanaan:

»Ritva!» Ääni katkesi.

Silloin Ritva käpristyi kokoon ja kaatui suulleen. Verivirta pusertui esille hänen huuliensa välitse.

»Lähden kaikkineni!» hän vielä kerran toisti.

XII.

Akaasiat kukkivat. Ne ojentavat kyhmyiset oksansa yli muurin, pudottaen silloin tällöin jonkin lehden tienviereen, peittävät pienen puutarhan pehmeään varjoonsa. Rungot ovat mahtavat. Niiden onkaloissa pikkulinnut pesivät. Toiset saapuvat, toiset lähtevät, visertelyä riittää niin kauan kuin aurinko lämmittää rinteitä ja laaksoja.

Jos aukaiset mustan rautaportin, joudut kapealle polulle, joka vie sinut kukkasryhmien läpi valkoisen huvilan kuistille. Rakennuksella on korkea tiilikatto ja vihreät ikkunaluukut, jotka harvoin suljetaan, sillä hän, joka elää siellä, rakastaa yli kaiken taivaan tähtiä ja vuorenhuippujen loistetta.

On kulunut vuosia siitä päivästä, jolloin Ritva Orjatmaa kuolemansairaana toisen kerran tuotiin Pyhän Johannan luostariin. Kamppailu oli ollut kova, mutta suuri sammuttaja oli viimein väistynyt elämän tieltä. Alppiseutua Ritva ei kuitenkaan jättänyt, ja juurtuminen uuteen maahan kävi hiljaa ja huomaamatta. Hänen väsynyt sielunsa eli ensi aikoina kuin horteessa, siltä puuttui voimia riistäytyä irti. Ainoa tietoinen tunne oli rajaton kiitollisuus niitä kohtaan, jotka osoittivat hänelle hyvyyttä. Hän kiitti auringosta ja ilmasta, jota oli niin helppo hengittää, hän kiitti, kun laakson kellot soivat.

Mutta Ritva pysyi kauan, hyvin kauan siipirikkona.

Vasta muutettuansa omaan, pieneen kotiinsa alppirinteellä hän toipui. Hänen mustat suortuvansa olivat silloin hopeanhohteiset, ja entinen, kevyt astunta oli käynyt verkkaiseksi.

— Akaasiat kukkivat. Ritva on yksin puutarhassaan, liljat ovat auenneet. Kirjavat perhoset lentävät lepattaen kosteitten kupujen suojaan ja palaavat jälleen siivet raskaina kullanhohtoisesta siitepölystä. Mehiläiset surisevat. Korkealla ilmassa kurkien musta aura loittonee pohjoista kohti. Ritva seuraa heitä suru silmissään. Kurki-i-i! riemunhuudot heikkenevät. Hieno aamuauer on peittänyt linnut hunnullaan.

»Näittekö, Rose?» hän kysyjä naiselta, joka aukaisee portin. »Kotini linnut palaavat Pohjolaan.»

»Niitä on monta tänä vuonna», hän vastaa suudellen Ritvan kättä.

»Oi, tervetuloa, tervetuloa!»

Fülgenhüttenin emäntä on kuin kotonaan ystävänsä suojissa. Pehmein liikkein hän riisuu pitkäripsuisen hartiahuivinsa yltään ja syvästi kumartuen hän laskee kimpun alppiruusuja suuren krusifiksin eteen, joka kohoaa työhuoneen sinistä päätyseinää vasten. Se on Ritvan ainoa marmoriveistos nykyjään.

»Olen niin iloinen tuon synnystä», Rose puhuu puoliääneen. »Varmasti kaunein koko seudullamme», hän lisää sydämellisesti, mutta Ritva kääntää puheen toisaanne, sillä hänestä tuntuu, kuin olisi juuri krusifiksin aikaansaaminen vienyt häneltä viimeiset voimat.

Pieni, tumma Angelica, Ritvan ainoa seuralainen, tuo virvokkeita, oransseja ja valkoviiniä.

»Ramezista?» Rose kysyy.

»Niin on. Vanha Stefan tuo useasti tämäntapaisia tervehdyksiä
Immanuel-herralta.» He nyökkäävät hiljaa toisilleen.

»Kertokaa jotakin, Rose!» Ritva pyytää. »Tahdon niin mielelläni kuulla ääntänne juuri nyt. Nuo linnut saivat minut surulliseksi.»

Vieraan otsa kirkastuu.

»Tärkeintä, mitä voin sanoa, koskee Giovanniani. Ajatelkaa, hän pääsee syksyllä kouluun, hänestä tulee tähtitieteilijä.»

Ritva katselee kummastuneena puhujaan, jonka huulet ovat kalvenneet.

»Miten vanha hän on, poikanne?»

»Kuusitoista täyttänyt.»

»Entä — nimensä?»

»Hän on nyt Jean v. Riewen. Ymmärrättekö, hänen isänsä on hänet tunnustanut omakseen!»

Ateljeessa kuuluu vain Rosen hiljaista itkua.

»Olen odottanut niin kauan, on ollut helpompi kantaa suruani. Ilo on viedä minulta hengen.»

Ritva hyväilee hänen ruskeita käsiään. Niistä virtaa ihmeellinen lepo.
Lopuksi hän virkkaa:

»Olen teitä niin paljon köyhempi, Rose. Olen usein kerjäläisenä kolkuttanut sydämesi ovea, mutta almuja et ole minulle tarjonnut, et, kuninkaallisia lahjoja olet antanut minulle yltäkylläisyydestäsi.»

Roselle nämä sanat eivät olleet uusia, mutta herkällä vaistollaan hän vetäytyi syrjään piiloutuen toisen murheen varjoon, joka ehkä oli hänen omaa suruansa suurempi.

»Tehän olette — äiti!» hän puhui varovasti.

»En — nyt enää. Kaikki on mennyttä, tiedätte sen.»

»Mutta teillä on aikaa. Odotus voi kerran loppua.»

Ritva pudistaa päätään.

»Ei — sillä tavalla. Minua ei tarvita siellä.»

Rosen suuri äidinkatse loistaa Ritvaa vastaan:

»Luulen sittenkin, että teidän kerran on palattava juuri sinne, mistä olette paennut, rakkaani.»

»Tiedän, että kuolen silloin.»

»Surun laita on samanlainen kuin — onnenkin. Se on otettava vastaan sellaisenaan. — Jos väistyy — se muuttuu hirviöksi.»

Ritva siunaa ääntä, joka puhuu hänelle, korvia, jotka häntä väsymättä kuuntelevat, ja hän kertoo uudestaan elämänsä pitkää satua silmät ummessa, nojaten päänsä Rosen rintaan. — Niin, Eeronhan Rose tunsi, ja Taru-tyttö oli hänelle rakas. He olivat tavanneet jo vuosia sitten, silloin, kun he yhdessä kamppailivat kuoleman kanssa Ritvan puolesta. Mutta kaikki oli nyt toisin. — Hirvittävä sota raateli maat, jotka erottivat hänet omaisistaan, hän oli saanut jäädä sairaana etelään. Ja aika oli vierinyt. Hiljaisuus piteni, sanat lyhenivät, kunnes kaikki herkesivät puhumasta hänen kotiintulostaan. On parempi näin, oli Eeron tapana kirjoittaa. Häntä väsytti — ja hän oli oikeassa. On parempi näin. Mutta kahleet painoivat Ritvaa, ja hän oli liian ylpeä — puhumaan vapautumisesta. Eero ei olisi voinut sitä käsittää.

Seuraa pitkä hiljaisuus, sitten Ritva jatkaa. »Isä on niin vanha ja uupunut», oli Taru kirjoittanut. »Hän elää nyt yksinomaan kirjojensa maailmassa.» Kertoja hymyili — jokaisella sielulla on oma piilopirttinsä. — Leasta oli tullut Antero Aallon vaimo. Miten reippaasti ja käytännöllisesti hän oli toiminutkaan järjestäessänsä lapsuuskotinsa pappilaksi, ja miten auliisti hän oli luovuttanut kirjaston isälle ja ateljeen Tarulle. Ja Taru oli ollut kiitollinen, sillä hän rakasti hiljaisuutta kuten isä — yli kaiken. Hän tutki vanhoja kieliä.

— On parempi näin, uskoiko Rosekin sen?

Kuuntelija pudisti suruisesti päätään. Olihan hän niin monta kertaa sanonut, mitä uskoi, mitä toivoi.

Ritva vääntelee käsiään.

»Mutta — kotkanpoikani, kotkanpoikani, mitä sanoitte hänestä?»

»Hän ei palaja, ennenkuin hän täydellä oikeudella saa periä omansa.
Tunnen Ramezin miehet.»

Portti aukenee, käytävältä kuuluu askeleita. Vanha Stefan seisoo kynnyksellä syli täynnä maidonvalkoisia neilikoita. Hänen ryppyiset kasvonsa ovat vakavat.

»Ette koskaan saavu tyhjin käsin», Ritva lausuu tervehtiessänsä.

Ukko ojentaa hänelle kirjeen.

»Immanuel-herra pyytää vastausta.»

Hän kirjoittaa:

»Poikani on odottamatta määrätty rintamalääkäriksi. Saapuu kotiin pariksi päiväksi jonkin ajan kuluttua. Tulkaa, rakas ystävä, luokseni huomenna.

Tarvitsen teitä.

Teidän Immanuel Haller.

* * * * *

»Ajakaa, Stefan, kaupungin ympäri niinkuin silloin, muistatteko?»

»Kyllä, Franz-herra!»

He ovat laskeutumassa laaksoa kohti Ramezin linnasta Ritvan kanssa. On viimeinen yö ennen tohtori Hallerin lähtöä rintamalle.

Hän pitää Ritvan kättä omassaan, joka on suuri ja lämmin. Valot vilkkuvat.

»Katso, Orvokki, kaikkea tätä olen kaivannut läpi vuosien villiin tuskaan saakka. Huippuja ja rinteitä, omaa kieltäni ja pyhäkköjemme rauhaa. Isä on ollut oikeassa, koti ei ole hellittänyt otettaan.»

Ajaessansa kaupungin poikakoulun ohi Franz kertoo nauraen:

»Tuossa olen kerran antanut itselleni raippoja siitä, että olin menehtyä koti-ikävään. Olin olevinani miehinen mies, mutta sain kuumetta — ja minut lähetettiin Rameziin pariksi viikoksi. Kuritus oli siis kuitenkin välillisenä apuna hädässäni.»

He ovat nyt tulleet pyhän Johannan luostarin pääportin edustalle. Vanha munkki on juuri astumassa sisään, mutta kääntyy äkkiä ohikulkijoita kohti.

»Franz Haller? Eikö niin?»

»Kyllä, isä Jacobus.»

»Ja huomenna sinä siis lähdet?»

»Niin on määrä.»

Vanhus nostaa oikean kätensä.

»Pyhä Neitsyt olkoon kanssasi.»

He jatkavat matkaansa, mutta Ritva on kyyristynyt kokoon vaunun nurkkaan.

»Orvokki, älä lennä luotani kuin pelästynyt lintu?»

»Muistot! Ymmärrätkö?»

»Tahtoisitko elää niitä vailla?»

»En!»

Ritvan kodin ikkunoissa palaa tuli. Pieni Angelica odottaa.

»Nyt voit lähteä kotiinpäin jälleen, Stefan! Kuljemme jalkaisin lopputien. Tunnin perästä on oltava kasarmilla. Näkemiin siis!»

Ukko ojentaa molemmat kätensä Franzille kyynelten virratessa pitkin ryppyisiä poskia.

»Jumala teitä varjelkoon!» hän toistaa moneen kertaan. He nousevat hiljaa rinnettä, ylös käsi kädessä kuin kerran ennen suuren jäätikön luona Ivignan huipun varjossa.

Portilla he pysähtyvät.

»Käännynkö?» Franzin ääni vavahtaa.

»Et!»

Tien hiekka rasahtaa heidän jalkojensa alla. Kun Ritva on aukaissut oven, he seisahtuvat uudelleen. Franz painaa sen äänettömästi kiinni. »En tule sisään!»

Ritva katsoo häneen pitkään.