»Miten pienet ja hennot olivatkaan jalat, jotka näillä mosaiikkilattioilla kerran astelivat ohuissa silkkikengissään!» huudahti Ritva.
»Ja miten raskaat askelet!» jatkoi vanha herra. »Miten suuren pelon ahdistamina nuoret sydämet useasti jyskyttivät himmeästi valaistuissa sivuhuoneissa miesten melutessa hurjissa juomingeissa ritarisalissa!» Eräässä nurkkauksessa pieni liekki lepatteli miniatyyrimaalauksen alla. Immanuel Haller kulki vitkain askelin sen ohi, mutta Franz kuiskasi Ritvalle puoliääneen: »Äitini kuva.» Nuori nainen katseli heitä merensinisine silmineen, joissa suuri suru majaili, mutta Ritva ei uskaltanut pysähtyä. Outo tunne pakotti hänet eteenpäin.
Vanha herra oli aukaissut oven entiseen musiikkisaliin. Puhallussoittimet olivat Ritvalle tuntemattomat, mutta vanha, siro spinetti, jonka kannella tumma viola d'amour, neljätoistakielinen viulu, lepäsi, tuntui niin suloisen lempeältä, että hän melkein tietämättään painoi sen kellastuneita koskettimia ja sai vastaukseksi heleän akordin, lasikirkkaan soinnun, joka väreilevänä täytti koko huoneen. Ritva hätkähti, katseli ympärilleen anteeksi pyytäen, mutta huudahti hiljaa:
»Sehän on vireessä — aivan puhdas! Miten se on mahdollista?»
Franz nauroi iloisesti:
»Täällä on tehty työtä jonkin aikaa. Eilen se valmistui. Toivoimme isän kanssa — että te soittaisitte.»
Äskeinen kiitollisuus tulvi jälleen Ritvan sieluun, hän olisi tahtonut polvistua, nyyhkyttää, mutta hän ei voinut. Kalpeana hän istuutui ja selaili vapisevin sormin vanhoja nuotteja, jotka Franzin isä asetti hänen eteensä. Ne olivat kaikki kivipainoa, paperi kovaa ja helposti murtuvaa.
»Tartini!» innostui linnan herra. »Tämä on kaunis. Saatte nähdä, selviydymme hyvin, te ja minä. Tunnen sen. Koettakaamme!»
Hän veti tuolinsa hyvin lähelle Ritvan instrumenttia, painoi soittimensa rinnalle ja alkoi. Hiljainen adagio kaikui vienosti hänen ympärillään, ja hän seurasi kuin unessa. Miten helposti ne painuivatkaan nuo kellastuneet koskettimet! Soinnut syttyivät ja sammuivat kuin virvatulet, syttyivät ja sammuivat lakkaamatta.
He ovat lopettaneet.
Vanha herra suutelee Ritvan kättä.
»Kiitän teitä!» hän toistaa moneen kertaan. »Ramezin muurit ovat jälleen heränneet kuuntelemaan. Ne ovat uinailleet niin kauan, kauan.»
Franz seisoo holvi-ikkunassa. Hän on kalpea ja kiihtynyt.
»Nyt vien teidät puistoon ja jokirantaan. Tahdon näyttää teille entiset leikkipaikkani.»
Käytävässä hän äkkiä sulkee Ritvalta tien. Suurena ja voimakkaana hän puhuu:
»En tiedä, kiitinkö teitä? Nyt sen teen!» Ja hän hyväilee kuumin käsin
Ritvan suortuvia. »Meillä on ollut niin hiljaista Ramezin suojissa.
Aurinko on noussut ja painunut vuorten taa, mutta me, me olemme olleet
vangitut ja kuolleet siitä saakka, kun äiti meni pois.»
Ritva loittonee vitkaan.
»Oi, pelkäättekö minua, sanokaa, Ritva-rouva!»
»En.»
»Minulle ette saa valehdella! Sydämenne lepattaa kuin pikku linnun.»
»Minä en pelkää. Muuta en voi sanoa.»
Franzin kädet vaipuvat, hänen katseensa tyyntyy. He kulkevat käsikädessä käytäviä pitkin, hedelmäpuitten valkoiset ja heikosti punertavat lehdet leijailevat ilmassa. Viinin viljelyksillä työskentelee miehiä ja naisia. He kääntävät maan kevyillä lapioilla, ja Ritva muistaa oman maansa kivikkopeltoja, höyryäviä hevosia ja puolialastomia kyntäjiä.
»Miten toisenlaista täällä kaikki on!» hän virkkaa.
»Kaipaatteko pois?» Franzin äänessä piilee tuskan huuto, ja Ritva vastaa jälleen:
»En, en!»
He ovat saapuneet jokiuomaan. Pienoinen puro kiemurtelee sen pohjalla, muuten rannat ovat kuivat ja jyrkät. Laakso näyttää niin kaukaiselta, varjot tummenevat ja vuorten rotkot aukeavat iltavalaistuksessa. Rinteet eivät enää muodosta yksinomaan pehmeitä viivoja ja vihannoivia kukkuloita, ei, vaan siellä täällä ammottaa pohjaton kuilu mustansinisenä.
Ritva puristaa kädessään kosteata maata. Äkkiä hän huudahtaa:
»Savea! Tohtori Haller, tämähän on savea!»
»Niin on. Ja muualla sitä ei olekaan koko Ramezin alueella.»
Ritva ei kuuntele, vaan on asettunut polvilleen litteän kiven ääreen, jolle hän nostaa pehmeätä, tummaa savea paljain käsin. Hänen poskensa punoittavat.
»Istukaa hetkinen aivan noin, tohtori, saan profiilinne valmiiksi tuokiossa — kunhan vain maltatte istua.»
Franz Haller tarkastaa häntä hymyillen. Tässä tilanteessa Ritva on hänelle uusi ja ihmeellinen. Silmät säteilevät, sormet tuntuvat voimakkailta, kiharat putoilevat hänen ohimoittensa yli ja herkkä suu on puoliavoin kuin ankaran juoksun jälkeen.
»Tohtori!» hän sanoo riemuiten. »Minä osaan jälleen muovailla, ymmärrättekö, mitä tämä minulle merkitsee?»
»Ehkä.»
Ja kohokuva syntyy, mutta kun Franz työn loputtua lähestyy kiveä, huudahtaa hän hämmästyksestä. Harmaasta savesta on kuin ihmeen kautta noussut muinaisajan kilpajuoksua, alaston nuorukainen, joka kamppailee näkymätöntä estettä vastaan, joka syöksyy eteenpäin, eteenpäin. Pään ja kasvojen muoto on hänen, mutta liikunto on jostakin muualta.
Ritva pyyhkii hitaasti sormensa akaasianlehteen. Hän vapisee väsymyksestä.
»En voi siihen mitään», hän vihdoin selittää. »Näin teidät tuollaisena. — Olen nähnyt teidät ennen monta, monta kertaa luodessani jotakin uutta, mutta tunsin teidät vasta nyt.»
Franz nojautuu vuorenseinää vasten. Epäröivästi hän virkkaa:
»En käsitä.»
Suuri suru väreilee Ritvan suun seutuvilla. »Ymmärrän teitä, tohtori.
Luovassa työssä on ihmissielu aina yksin, oi, niin pohjattomasti yksin.
Mutta — näyt ovat meille valkoisten voimien lahjoja. Minkä tänään olen
tehnyt, on heijastus näkyjeni maailmasta.»
* * * * *
»Stefan», sanoo Franz paluumatkalla vanhalle palvelijalle. »Ajahan tänä iltana ensin kaupungin ympäri! Tahdon näyttää vieraallemme pyhän Johannan luostarin kuun valaistuksessa.»
Vanhus nyökkää.
Yö on pimeä. Kaukainen jyminä kuuluu pohjoisesta päin.
»Mitä se on?» Ritva kysyy.
»Rajuilma vuoristossa», Franz vastaa. »Mutta se loittonee.»
Yö on viileän kostea ja pimeä. Tohtori Haller peittää Ritvan melkein kokonaan lämpöisiin turkiksiin ja Ritva kiittää pienin, pehmein sanoin. Tie viettää hiljalleen laaksoa kohti, kaupungin valot syttyvät ja kirkkojen kellot soivat.
Franz Haller vetää ohuen hansikkaan Ritvan kädestä ja painaa otsansa siihen. Se on polttavan kuuma.
»Kertokaa minulle näyistänne», hän pyytelee.
»Paljon tahdotte minulta. En ole siitä puhunut kenenkään kanssa. Unten tähtivyö on särkyvä ja hauras!»
He ovat kauan ääneti. Vihdoin Ritva jatkaa varovaisesti, hapuillen ja peloissaan:
»Olen jo monta vuotta ennenkuin sairastuin tehnyt työtä erään suuren korkokuvan aikaansaamiseksi. Lopullisesti tahtoisin nähdä sen valkoisessa marmorissa — mutta tuskin se valmistuu koskaan.»
»Miksi?»
»Siksi, että näkemykseni muuttuvat, siksi, että itse sorrun, mutta aiheeni elää.»
Ritvan rinta nousee ja laskee, sydän takoo haljetakseen.
»Itkettekö?»
»En.» Hänen äänensä on jälleen luja. »Lasiseinäksi olen kutsunut aiheeni. Se voisi yhtä hyvin olla elämän valhe, mutta minulle se on ilmestynyt lasiseinänä, läpikuultavana, lävitsepääsemättömänä esteenä elämän tiellä, näkymättömänä hirviönä, joka riistää meiltä todelliset kasvamisen ja juurtumisen mahdollisuudet. Useasti se kohtaa meidät moraalisena vakaumuksena, joskus köyhyytenä, mutta kamalimpana — uskonnollisuutena. Ja silloin se varmasti kiduttaa kuolemaan saakka.»
»On pyrittävä läpi, Ritva-rouva, läpi, kuuletteko?»
»Kyllä! Mutta verta vuotavin sydämin — rampana ehkä.»
»Vaikka niinkin.»
Ritva vetää hiljalleen kätensä syliinsä, häntä paleltaa ja hänen huulensa värisevät tuskasta.
»Ymmärrättekö nyt, etten koskaan voi saada työtäni valmiiksi, tohtori
Haller? Ainakaan en, ennenkuin itse olen vapautunut!»
»Mikä riemu, kun kerran kuulette sirpaleitten soittoa ympärillänne!
Mikä pohjaton autuus!» Franz kuiskaa.
»Pelkään, että se tapahtuu vasta elämäni Angelus-aikana.»
Kuu hopeoi pyhän Chaterinan kirkon torneja ja kimmeltää yli virran kuohujen laakson pohjassa. Kaupunki on vilkkuvia valoja täynnään.
Tohtori Haller osoittaa vanhaa katedralia ja sanoo hyvin hiljaa nojaten poskensa Ritvan poskeen:
»Tuolla — juuri tuolla on moni ihmis-parka vuodattanut kyyneliä pyhän Neitsyen edessä, tehnyt lupauksia, nöyrtynyt, kamppaillut. Mutta sanokaa minulle, mikä häntä jälleen odottaa, kun suuri ovi on sulkeutunut hänen jälkeensä!»
»Elämä, ja elämän jano ja kaipuu.»
»Juuri niin.»
Ja Ritva odottaa, odottaa kauhistuneena, sillä hän tuntee, että hän on suistumassa tuntemattomaan syvyyteen. Mutta Franz Haller sulkee hänet pitkään syleilyyn.
V.
Ritva heräsi varhain hiljaiseen lauluun. Nunnat olivat palanneet aamumessusta ja pitivät lyhyen hartaushetken sairaille käytävässä. Ovi hänen huoneeseensa oli suljettu, mutta tietämättään hän herkisti kuntoaan äärimmilleen. Tällä kertaa hän tahtoi olla mukana, tahtoi sulautua noihin puoleksi tuntemattomiin sanoihin, joita lausuivat viattomat huulet. Hän risti kätensä rinnoille, makasi liikkumatta, kunnes kaikki hiljeni ja ihmisaskelet loittonivat hänen luotaan.
Silloin hän aukaisi silmänsä syöksyen istumaan vuoteessaan. Aurinkoa, aurinkoa kaikkialla! Oliko hän todellakin illalla unohtanut peittää ikkunansa tummilla verhoilla? Yöllä? — Yö oli ollut niin pimeä, niin lyhyt. Hänen elämänsä kaunein ja ihmeellisin yö!
Ritva elää uudelleen menneen päivän satua. Hän vaipuu ihmetellen Ramezin loistovaunujen helmaan, hän kuulee vanhan Immanuel-herran puhdasta soittoa ja tuntee spinetin viileät koskettimet sormiensa alla, mutta kaikkialla hän näkee Franzin silmät. Ja hän muistaa, miten kiihkeästi hän oli toivonut voivansa soljua pois elämästä tuon nuoren, voimakkaan ihmisolennon syleilyssä, tuossa polttavassa onnen hurmiossa. Mutta pyhän Johannan luostarin jykevä portti erotti heidät jälleen. Sen saranat kääntyivät äänettömästi.
Puutarhasta kuuluu pikkulintujen siipien suhinaa. Joku kutsuu niitä hellin sanoin. Ritva menee parvekkeelle. Sisar Felicia seisoo keskellä aurinkoista luostarinpihaa käsivarret ojennettuina kirjava peipposliuta ympärillään. Ne visertävät herkeämättä iloisesti nokkien nunnan tarjoamia leivänmurusia. Valkoinen päähine liikkuu hiljaa tuulessa, hänen kasvonsa ovat hyvin kalpeat. He tervehtivät hymyillen, mutta katseitten väliin nousee heti harmaa harso. Ritva vetäytyy sanaa sanomatta huoneeseensa. Ovesta hän katselee pyhää sisarta ja säälien hän mumisee:
»Oi, me emme vihaa toisiamme, ei — me rakastamme vain häntä liian, liian paljon!»
* * * * *
Keron kirjeet ovat hänen sylissään. Toinen on saapunut jo viikko sitten, toinen eilen. Ritva tuijottaa niihin kuin sokea ymmärtämättä, että nämä rauhalliset, varmoin ottein präntätyt sanat ovat hänelle. Hänen huulensa liikkuvat, hän lukee:
Rakas vaimoni!
Kirjeesi ovat muuttuneet sähkösanoman tapaisiksi, mutta kiitän niistä sittenkin, sillä pidän nykyistä mielentilaasi tervehtymisen merkkinä. Ja se on pääasia. Olemme myös iloinneet taipuvaisuudestasi. Ethän enää koskaan puhu koti-ikävästä. Nähtävästi on järkesi päässyt tunteittesi herraksi, ja sekin on hyvä enne. Isä Jacobus on sinuun sangen tyytyväinen kirjeestänsä päättäen. Olen ajatellut, että voisit ehkä kesäksi siirtyä jonnekin alppikylpylään, jos laakso käy liian helteiseksi ja lääkärisi sallii. Mutta älä ollenkaan ajattele tulevia päiviä, ennenkuin olet terve ja reipas jälleen. Muista se!
Elämä sujuu täällä kotona kuin ennen. Lyseon pojat kunnostautuivat tänä keväänä. Ajattele, kaksi vain sai reput, ja heitä oli yli kolmekymmentä! Saavutus!
Lea ja Taru pääsivät kuudennelle luokalle — viimeksi mainittu vallan loistavasti. Molemmat ovat kasvaneet ja kehittyneet paljon. Kuulen usein heidän huoneestaan pientä, kiihkeätä kiistaa, mutta muita kohtaan he aina esiintyvät yhtenä sieluna. Lea on kaunis ja selkärangaton, Tarusta on vaikeata päästä selville. Hän on liian suljettu.
Inkeri-tädin kanssa sattuu silloin tällöin yhteentörmäyksiä, joissa Taru aina on taipumaton, mutta Lea sovittava ja pehmeä, onneksi meille kaikille.
Kalliosaarelta olisi paljonkin uutta kerrottavaa. Vasta tullut nuori kirkkoherramme, Antero Aalto, on nykyjään huvilayhdyskuntamme keskeisin piste. Eikä suotta. Hän on sivistynyt ja lahjakas sekä oivallinen puhuja. Kuolleet sielut ovat saaneet eloa. Täytyy ihmetellä, miten paljon tuollainen kaunis intoilija saa aikaan — vähässä ajassa. Asetuin ensin, tapani mukaan, arvostelevalle kannalle, mutta minun on myönnettävä, että minäkin, vanha mies, hiljalleen siirryn hänen puolelleen, sillä hänellä on todellakin jotakin sanomista ihmisille. Ja minä kuuntelen. Mutta kotikokouksissa en ole ollut mukana, Inkerin suureksi suruksi. Hän saa tyytyä Leaan ja Taruun, minä tyydyn kirkkoon.
Niin, kirkosta puhuen! Kalliosaaren naiset tekevät kuumeisesti työtä sen kaunistamiseksi — eikä suinkaan mitään pahaa siitä, mutta sattuipa täällä kotona eräänä iltana pieni välikohtaus, joka minua suuresti huvitti. Inkerin henkiystävä ja harras uskonsisar, pyylevä neiti Eveliina Holm, hän, joka opettaa piirustusta yhteiskoulussamme (ja on ollut Pariisissa joskus unelmavuosinaan) puhui lavealti ja asiantuntijana värisommittelusta alttarin ja saarnatuolin takana. Ihmettelin sanatulvan runsautta ja kuulijoitten suopeutta. Kaikki olivat kuin yksi sydän. Mutta sitten tunnelma äkkiä särkyi. »Minähän puhun taustasta — ymmärrättekö, rakkaan kirkkoherramme taustasta, ja meidän on välttämättä muistettava hänen vaaleata olentoaan sekä laulaessa että saarnatessa. Minä ehdottaisin jotakin ihanan purppuranhohteista, — jotakin aivan erikoisen lämmintä, Eedenin yrttitarhaa muistuttavaa. Siinä ympäristössä hän pääsisi oikeuksiinsa. Käsitättekö?» — Seurasi pitkä hiljaisuus. Sitten Inkeri paiskasi kätensä yhteen kauhistuneena:
»Herra varjelkoon jokaista sinun mielikuvituksestasi! Se menee vallan liian pitkälle!» — Ja kokous hajoitettiin herkullisen kahvin jälkeen. Mutta kirkkomme on saanut hiljaisen, ruskehtavan sisustuksen. Lasimaalauksiakin syntyy, kunhan odotamme, ja Eveliina Holm saa tyytyä. Inkeri oli oikeassa. Kirkkoherramme ei ole mikään hempeä enkeli, ääntäkin hänellä riittää kuin tuomiopasuunalla.
Kesä lähenee. Teemme ehkä, tytöt ja minä, jonkin retken pohjoiseen päin. Jalkapatikassa.
Rakas Ritva, ajattelen sinua joka päivä, ja iloitsen siitä, että ehkä vielä tulet terveeksi.
Tytöt ja Inkeri lähettävät terveisensä.
Sinun Eerosi.
Kysyit jotakin ateljeestäsi. En muista juuri nyt, mitä se oli. Voin vain kertoa, että se on ja pysyy suljettuna sinun poissa ollessasi. Siellä on niin paljon helposti särkyvää. Joskus olen löytänyt Tarun sieltä. Varsinkin iltaisin, kun hän luulee olevansa yksin. Hän istuu kokoonkyyristyneenä ikkunakomerossa jalat allansa — tummana ja hentona. Miksi hän niin tekee, en ymmärrä. Eihän tyttönen piirräkään! Enkä toivoisi lapsestani taiteilijaa.
Sama.
Ritva peittää silmänsä käsillään. Ne ovat jääkylmät.
»Taru!» hän vaikeroi. »Pieni, tumma, yksinäinen tyttöni!»
Miksi he eivät kirjoita — lapset? Luultavasti hän ei koskaan ole sitä pyytänytkään! Hän on luisunut pois, pois. Ja minne hän onkaan joutunut?
Samassa Ritva muistaa entisiä kävelyretkiään Eeron kanssa, silloin kun lapset vielä olivat pienet. Lea oli aina nurkunut, mutta Taru oli astellut rohkeasti pitkän isänsä rinnalla, kunnes oli nääntyä väsymyksestä. Mutta siitä on nyt niin pitkä aika. Ritva tuntee vieläkin pienen, kuuman lapsenjalan käsissään. Voi, jospa vain osaisivat varustautua matkaa varten oikein hyvin, jotta jaksaisivat! Suuret tytöt!
Ritva Orjatmaa valittaa hiljan hiljaa koko ajan. Ja konemaisesti hän aukaisee toisen kirjeen.
Pieni Ritva!
En ole kuullut sinulta mitään, mutta se ei estä minua kirjoittamasta.
Toivon kuitenkin, että kaikki on hyvin.
Meillä on ollut vähän myrskyistä täällä, ja sinä tiedät, miten syvästi minä rakastan rauhaa kodissani! Nyt on kait pahin ohitse. Ainakin siltä näyttää kirjoittaessani sinulle. Tarusta ei voi olla täysin varma, sen olen jo kauan nähnyt, mutta hänen äskeinen puuskansa oli meille kaikille yllätys. Ajattele, Ritva, hän ilmoitti eräänä iltana teepöydässä tahtovansa välttämättä syksyllä näyttämöopistoon! Oletko kummempia kuullut? Tuo hiljainen, sulkeutunut lapsi! Inkeri-täti oli täydellisesti suunniltaan, hän itki ja puhui sekä kaunista että — rumaa, mutta tyttö ei horjahtanut. Säkenöi kuin talvinen pakkastaivas. Lea pisaroi ja lupasi kiltisti lähteä talouskouluun. Loppujen lopuksi täti vetosi kirkkoherraamme, hänen äänensä kävi pateettiseksi pehmeten ihmeellisellä tavalla. Eikö Taru lainkaan enää muistanut menneen kevään kauniita kokouksia? Eikö: — Muisti kyllä, mutta ne eivät kuulune tähän. — Eivätkö? Täti huojui nojatuolissaan. Eikö Tarun nuoreen mieleen ollut jäänyt mitään jälkiä hänen julistuksestaan? Oli, ja eniten juuri se, että me kaikki näyttelemme. Ero on vain siinä, että uusi pappi näyttelee hyvin. Sen Tarukin tahtoi oppia — mutta taiteena, ymmärsikö täti? Inkerin kasvot olivat tuhkanharmaat, hän katsoi apua anoen minuun.
»En voi hänelle mitään, sisko. Lapsi on tavallaan oikeassa.» Silloin tunsin kaksi hyvin ohutta käsivartta kaulallani. »Oi, isä, en olisi odottanut tuota! Kiitos, kiitos!» Ravistin itseni irti. Olin pahemmassa kuin pulassa. »Enhän ole mitään sanonut», yritin. »Et, et — mutta et ole kivittänytkään.» Lapsi oli kaunis tuota sanoessa. »En ole antanut minkään näköistä suostumusta uusille, tuumillesi, sen kai ymmärrät.»
»Kyllä isä. Mutta minä voin odottaa. Äitihän tulee pian kotiin. Silloin kaikki muuttuu.»
Hän oli äkkiä tullut niin nöyräksi ja pieneksi. Koetin olla hänelle hyvä, mutta olen jo vanha ja kömpelö, särkyvät kämmenissäni — tuollaiset olennot!
Inkeri oli hävinnyt huoneeseensa. Siellä olivat häntä odottamassa Eveliina Holm, neiti Margareta v. Wahren, kirjailijatar Annikki Vuori-Kaarnesalo ja kirkkoherran äiti. Puheensorina oli hillitty sinä iltana, sisar kai purki sydämensä ystävilleen ja he, vuorostaan, auttoivat häntä esittämään asiansa suurelle Jumalalle. Miten monimutkaista, eikö totta?
Kellon käydessä kahtatoista kuului huoneesta ystävien laulu. Se oli haurasta ja epäpuhdasta — vanhojen ihmisten vanhoja ääniä. »Viel' on si-jaa-a!»
Tytöt nukkuivat jo silloin.
Kaikki on jälleen järjestyksessä kodissamme.
Lea ja Taru puhuvat ihastuksella retkestämme, ja Inkerille he ovat kilttejä ja huomaavaisia. Onneksi!
Kirjoita, rakkaani, jos jaksat!
Eerosi.
Äitikin tulee pian kotiin — äitikin tulee pian kotiin! Sanat soivat lakkaamatta Ritvan korvissa, mutta ne saivat aikaan raatelevaa tuskaa. Taru-lapsi, olet jo tietoinen omasta lasiseinästäsi, mutta en voisi sinua auttaa, en tällaisena kuin nyt olen. Taistelutoverina vain sinulle käteni ojentaisin, ja olisimme jälleen yksin — molemmat.
Ritvaa väsytti.
»Minulla on teille uusi ehdotus, rouva Orjatmaa!» virkkoi isä Jacobus samana iltana. »Toivon, että hyväksytte sen.»
Hän odotti suotta vastausta ja jatkoi rauhallisesti:
»Tarvitsette tällä haavaa ilmanmuutosta vähäksi aikaa. Monte Ivignan rinteellä on kaunis, pieni parantola vartavasten toipilaille. Siellä voisitte »juoda aurinkoa» syksyyn saakka. Viininkorjuun aikana olette jälleen tervetullut pyhän Johannan luostariin. Silloin alkaa täällä laaksossamme ihmeellinen syksy, joka taiteilijalle tarjoaa paljon, paljon uutta.»
Ritva katsoo kauas yli lumihuippujen.
»Kiitoksia, isä Jacobus! Olette minulle niin hyvä ja ystävällinen — mutta luulen, että minun on matkustettava kotiin piakkoin.»
Vanha lääkäri ravistaa päätään. »Ei, ei missään tapauksessa! Rintanne voi vielä tuottaa yllätyksiä. Vakuutan, että tulette viihtymään Fülgenhüttenillä. Ja sitäpaitsi tohtori Haller usein tulee käymään luonanne. Hän on tottunut alppivaeltaja.»
Ritvan otsa kalpeni. Korvissa soi.
»Miettikää, rouva Orjatmaa, iltaan. Silloin päätämme.»
Hän vilkutti iloisesti ovesta.
Pöytään tuotiin uusi kirje. Ja hän luki:
Rakas, oma vaimoni!
Vietimme äsken Lean ja Tarun syntymäpäivää. Täyttäväthän tytöt kuusitoista vuotta. Pikku Ritva-äiti, sinulla on jo suuria lapsia! Kummallista! Olin vähän ymmällä, sillä olethan sinä aina ennen pitänyt huolta perhejuhlista, mutta Inkeri tuli minulle avuksi. Unohtumaton ilta siitä tulikin, ja syvät jäljet se jätti jokaisen sieluun. Jospa olisit ollut mukana! Inkeri oli pyytänyt luoksemme paljon ystäviä — sekä vanhoja että nuoria, mutta — en tiedä, olisitko sinä pitänyt salongistamme siinä kunnossa, kuin se nyt on. Suuri, punainen matto on viety ullakolle, samoin ryijyt. Ne olivat hänestä kovin ylellisen näköiset, mutta voithan sinä muuttaa kaikki, kun olet kotona jälleen. Huone onkin nyt hyvin avaran näköinen, kun tuolit on siirretty seiniä pitkin. Siihen sopii paljon ihmisiä. Aino-taulu on myöskin poissa. — En tiedä missä. — Kirkkoherra Aalto aloitti illan laulamalla muutamia, v. Kothenin lauluja, ja Lea säesti oikein hyvin. Milloin hän on harjoitellut, sitä en tiedä, sillä minähän olen niin paljon poissa. Tunsin itseni ensin kutsuvieraaksi — omassa kodissamme, mutta se haihtui tuntien vieriessä. Totesin sen mielihyvällä. Miten outo olikaan ilmapiiri, joka silloin meidät ympäröi! Ymmärsin, että Inkeri oli sen luonut, ja koetin mukautua hänen tähtensä, kunnes ihmeekseni onnistuin. Löysin itseni hartaasti kuuntelemasta Margareta v. Wahrenin kertomuksia slummi-työstä Lontoon West-Endissä. Hän on oleskellut siellä vuosikausia. Vilkaisin vain silloin tällöin tyttösiimme, joille tämä puoli elämää varmaankin oli uusi ja peloittava. Mutta heidän kasvoistaan en voinut lukea mitään.
Seurasi sitten neiti Vuori-Kaarnesalon hyökkäykset nykyajan taidetta vastaan. Hänen kiihkeyttään vaimensi hiukan kirkkoherran äiti, joka puhui suloisen lempeästi muotojen sielusta taikka jostakin sen tapaisesta. Hän on kuin hiljainen iltatuuli, hän vaikuttaa sovittavasti, sillä hän oli ennen kaikkea — viisas.
Lopuksi pappimme puhui Vapahtajasta, joka uhrasi nuoruutensa kärsimyksen alttarilla ja miehuutensa voimat ihmiskunnan pelastamiseksi. Hänet kruunattiin, mutta orjantappuroilla — hänen valtaistuimensa oli kirottu ristinpuu! »Sen annoin minä sinulle, mitä annat sinä minulle?»
Sanat täyttivät salimme kuin urkujen soitto.
Mitä sitten seurasi, en voi johdonmukaisesti kertoa. Tiedän vain, että monen moni kokoontui hänen ympärilleen, että polvet notkistuivat Näkymättömän Herran eteen ja suuri mullistus tapahtui ihmissydämissä.
Ritva, älä hätäänny, älä tuomitse! Sanat voivat tätä hetkeä kuvata yhtä vähän kuin sielujen kuiluja koskaan voidaan mitata.
Voin vielä nytkin nähdä Lea-tyttömme polvistuneena keskellä salia. Hän oli niin vaalea ja puhdas, niin kovin nuori. »Annan sydämeni Herralle», hän kuiskasi. Mutta Taru lankesi polvilleen kuin raskas, liian raskas taakka hartioillaan. »Minä hukun!» hän voihki. »Minä hukun!»
Enempää ei ole kertomista. En tahdo arvostella. Elämä on suuri ja vaaroja täynnä. Luulen, että lapsemme nyt ovat tallella.
Jää hyvästi, Ritva!
Eerosi.
Ritva työnsi kirjeet luotaan. Hänen kätensä vapisivat, hänen katseensa oli tyhjä. »Hyvä Jumala, hyvä Jumala!» hän hoki kuin kuolemantuskissa.
Kun isä Jacobus illalla pistäytyi hänen huoneeseensa, sanoi Ritva tyynesti:
»Kiitän teitä, rakas tohtori, minä lähden mielelläni huomenna
Fülgenhütteniin!»
VI.
Kapea alppipolku nousee, kiemurtelee kuin harmaa käärme, hukkuu hetkiseksi sakeaan metsään ja pilkistää jälleen esille jollakin aukealla puoliauenneitten gentianojen keskeltä. Tie on epätasainen, suuria kiviä täynnä. Ritva katselee kiitollisena raskaita vuoristokenkiään, jotka nyt ensi kerran ovat hänen jaloissaan. Hänellä on pehmeä, ruskehtava puku ja hän kulkee avopäin, mutta tukka on sittenkin kostea, eivätkä soljet paljonkaan auta, kiharat riippuvat tuuheina kasvojen ympärillä.
Tuuli on viileä ja ilma kevyt hengittää. Voisi kävellä maailman ääreen asti! Hänen edellään astuu Joachim Zorzi — vanha Joachim, Fülgenhüttenin entinen isäntä, joka jo aikoja sitten on jättänyt parantolansa poikansa ja tyttärensä haltuun ja nyt elää hiljaisia vuosiaan pienessä ullakkokamarissaan, kuljettaa vieraita kaukaa ja läheltä kotiseutunsa eksyttävillä teillä, vieläpä tekee vaarallisia retkiäkin Monte Ivignan huippuja kohti. Niistä hän kuitenkin aina puhuu hyvin vaatimattomasti ja ilman suuria eleitä.
Joachim Zorzi on ketterästi asettanut vieraan matkatamineet selkäänsä, jotta Ritvalle on jäänyt vain Franz Hallerin ruusut kannettaviksi. Se on suunnaton kimppu, jonka hän painaa rintaansa vasten, niin että terävät piikit viiltävät haavoja ihoon. Ne kirvelevät, mutta hän juo kuin huumaantunut kukkien tuoksua koko olennollaan.
»Valkoiset kirsikkapuut kukkivat tähän aikaan tuolla ylhäällä.
Tarvitsette väriäkin!» hän oli sanonut. »Näkemiin!» — »Näkemiin!»
Kaipuuko poltti Ritvan rintaa? Jo nyt? Pakoako tämä oli, siirtymistä pois oloista, jotka kävivät hänelle mahdottomiksi? Jospa olisi jaksanut polttaa sillat takanaan perinpohjin ja armotta! Mutta tahtoakaan ei riittänyt, ei ainakaan tänään. Ja kotiin hän ei voinut lähteä. Ritvan kädet puristautuvat nyrkkiin. Mitä he olivat tehneetkään, kaikki nuo mielettömät pappispalvojat Kalliosaarella! Nuo vanhat naiset, joitten sielujen pohjalla tyydyttämätön eroottisuus vielä ailahti, vaikka sitä kutsuttiinkin toisella nimellä. He olivat aukaisseet hänen kotinsa ovet kultaiselle valheelle, joka riisti häneltä lapsetkin. Ja Eero, hän ei tahtonut tuomita, oli ollut helpompi esiintyä katselijana. Näytelmähän oli ollut liikuttavia kohtia täynnä, ja loppujen lopuksi olivat heidän lapsensa nyt suojattuina — tallella! — Niin hänellekin kerran oli sanottu, ja valhe oli nielaissut hänet kitaansa. — Entä Tarun taiteellinen jano? Syntien joukkoon siirrettiin, ja hänen lapsestaan tehtiin henkisesti rampa.
Ritva ei enää näe polun kauneutta, hän tuntee vain, että se nousee, nousee joka askelelta, että hänen polvensa vapisevat ja hikipisarat virtaavat hänen kasvojensa ylitse ja tekevät hänet sokeaksi. Hän saa lievän yskänkohtauksen. Vuorissa kaikuu kumeasti.
»Antakaa anteeksi!» kuuluu Joachim Zorzin ääni ylempänä. »Kuljitte ensin niin ripeästi, unohdin, että ehkä olette sairas vielä.»
Ritva pakottaa itsensä hymyilemään. »Olkaa huoleti vain, väsyttää hiukkasen, mutta voinhan tottua kuten muut.»
Ukko nyökkää ystävällisesti koettaen kaikin tavoin parantaa äskeistä erehdystään.
»Näytätte niin terveeltä ja koska ette kysynyt mitään, otaksuin, että kulku oli teille pääasia. Kysyvien ihmisten kanssa matka tulee pitkäksi.»
Tie kulkee hiljaisen metsälammen rantaa pitkin. Sen pinta on musta, valkoisia lumpeita täynnä.
Ritvan poskesta tippuu pari pisaraa verta, ruusun oka on siihen sattunut, ja vanha Joachim kastelee ruudukkaan nenäliinansa veteen pyyhkien huolellisesti vieraansa pientä haavaa. Hän on kuin hellä isä.
»Minullakin on tytär Fülgenhüttenillä, Rose nimeltään. Olette ehkä yhtä vanhoja, mutta hän on suuri ja tanakka. Vuoristolaisnaiset ovat ylipäänsä sellaiset. Saavat aikaisin tottua kantamaan raskaitakin taakkoja laaksoista, ja kunnollisia teitä meillä ei ole kaikkialla.»
Tuokion kuluttua hän jatkaa: »Mistä olette kotoisin?»
»Pohjolasta. Kaukana täältä. Minun maani on tuhansien järvien maa.»
Joachim Zorzi tulee lähemmäs.
»Onko se lähellä Liettuaa?»
»Ei aivan.»
Ukko vaikenee, mutta sanat pyrkivät väkisin esille. Hän hengittää hätäisesti. »Meillä oli monta kesää peräkkäin eräs liettualainen paroni luonamme. Hänkin tarvitsi nähtävästi vuoristoilmaa. Mutta hän viihtyi ehkä liiankin hyvin. Nyt hän ei enää palaa.»
»Miksi?»
Ritva olisi mieluimmin ollut puhumatta, mutta vanhus odotti häneltä osanottoa, sen hän tunsi ja koetti riistäytyä irti omasta tuskastaan.
»Miksi? — Siitä olisi paljon kertomista. — Rose synnytti hänelle pojan.
Hän oli silloin kukkeimmillaan.»
Joachim suoristautui äkkiä. »Niin, ei enempää siitä. Se oli kai hänen kohtalonsa. Sen kynsistä ei pääse kukaan. Mutta, pyydän teitä, hyvä rouva, kutsukaa tytärtäni vain Roseksi. Luulen, että se on hänelle helpompi, silloin hänen ei tarvitse mitään selittää. Vanha isä on hänet etukäteen esittänyt.»
»Kyllä! Ymmärrän.» Ritva puhuu melkein äänettömästi, hän on purskahtamaisillaan itkuun. Hyvä Jumala, eikö hän enää edes jaksa ottaa osaa toisen ihmisen suruun!
Mies nousee miettivänä. Virallinen hymy huulillaan hän osoittaa lammikon toista rantaa.
»Katsokaa, hyvä rouva, tuolta kulkee oikotie Monte Ivignoon, vieraat käyttävät sitä ani harvoin. Se on liian synkkä, mutta sillä on se etu, että pääsee perille — ilman ohjaajaakin.»
Samalla hän nostaa molemmat kätensä suulleen ja joikuilee metsään päin syvällä, pehmeällä äänellä »Rose, Rose!» Sanat toistuvat, helähtävät heidän ympärillään joka puolelta, liitelevät valkoisten lumpeitten yllä ja piiloutuvat jälleen harmaitten vuorten rotkoihin. Ja hiljaisuus palajaa.
»Miten komeata!» Ritva yhä kuuntelee. Hänkin olisi tahtonut kajauttaa yhden ainoan nimen yli tuon uinuvan, mustan pinnan, mutta hän tietää, että siitä olisi tullut tuskanhuuto ja hän vaikenee visusti.
»Joachim Zorzi, mitä sanoittekaan äsken — kohtalosta? Tehän olette vanha ja viisas.»
Mies jatkaa kulkuaan.
»Taisin puhua liikoja — puuta heinää.»
»Ette ollenkaan!» Ritva hätääntyy.
»Tarkoitin ehkä onnettomia. Onnelliset ja suojatut eivät heitä ymmärrä.»
Vanhus oli vähitellen luisunut pois hänen lähettyviltään. Suuri yksinäisyys levisi heidän ylitsensä.
Askeleita, askeleita vain. Jokin kivi vierii rinnettä alas, kaukainen kello soi.
Tie nousee, nousee.
Auringonlaskun aikana he ovat perillä. Fülgenhütten pilkistää äkkiä esille kuin valkoinen satu, sankka kuusimetsä taustanaan ja vihreä alppiniitty etualalla. Villit kirsikkapuut kukkivat.
Joachim Zorzi joikuilee uudelleen, ja iloinen naisääni vastaa.
Ritvan huone on aivan katon rajalla. Kuin linnunpesä.
Rose ottaa hiljaisella ihastuksella uuden tulokkaan ruusut käsiinsä asettaaksensa ne avaraan maljakkoon.
»Oh, rouva!» hän sanoo. »Hän, joka antoi teille tällaisen lahjan, hän rakastaa teitä suuresti.»
* * * * *
Alppiniitty on kirkkaansinisten gentianojen peitossa, pääskyset risteilevät visertäen ilmassa ja suuret puut humisevat kevättuulessa. Häikäisevän valkoinen lumikerros loistaa Monte Ivignon rinteillä. Sillä vuoristossa on kevät, kirkas, viileä kevät silloin, kun kesäiset helteet uuvuttavat laakson asukkaita. Ritvan retket pitenevät päivä päivältä. Eniten hän kulkee yksin, lasten kirjeet selkärepussaan ja yhä kasvava koti-ikävä sydämessään. Miten suloiset he ovatkaan nyt, kun he omasta aloitteestaan puhuivat äidilleen! Uskonnollisiin asioihin Ritva ei kajoa, ja hienotunteisesti tytötkin viimein jättävät sen aiheen kokonaan. Siitä äiti on kyyneliin asti kiitollinen. Mutta hän tuntee samalla, että tämä rauha on alusta pitäen määrätty särkymään, että jokin suuri mullistus kerran heitä odottaa.
Ritva uneksii jälleen työstään voimien karttuessa, marmorikorkokuvastaan, joka tilattiin häneltä pari vuotta sitten kotikaupungin taidekoulun aulaa varten. Nyt hän on varma siitä, että se kerran valmistuu, mutta tällaisena, kun hän sen nyt näkee, on se hänelle kokonaan uusi. Näitä kamppailevia ihmissieluja on ilmestynyt hänen tielleen niin lukemattomia! Kunhan vain jaksaisi luoda ne juuri sellaisina, kuin hän ne kohtaa — ilman turhia kaunistuksia! Meisselien ja vasarain kalkatus! — — Hänen oman työhuoneensa ilma, jossa näkymättömät voimat liikkuvat, valkoiset auttajat hänet ympäröivät, tuo tiivistetty maailma, jossa hänen voimakkaimmat näkynsä saavat eloa! Yksi ainoa lause Tarun viime kirjeessä oli saanut kaiken tuon todellisuudeksi jälleen, muutamat sanat vain olivat riistää hänet uuden, valtavan elämyksen hurmiosta, johon Franz Hallerin rakkaus oli hänet upottanut.
»Äiti, tiedätkö, kotikoivumme ovat hiirenkorvasilla!»
Kotikoivut, heleän sininen taivas, muuttolinnut. Kottaraisten laulu!
Valoisat yöt!
»Rose, aion tänään viipyä poissa koko päivän», ilmoitti Ritva eräänä varhaisena aamuna emännälleen astuessansa ulos hallista. »Vaellan Ivignoon päin tuota metsätietä. Tiedättehän?»
»Yksinkö?» Rose ihmetteli.
»Niin. Isänne sanoi, ettei voi eksyä, varsinkaan kun en yritäkään huipulle.»
»Mutta varustautukaa joka tapauksessa. Kengät ja sauva ovat välttämättömät. Jos tahdotte ehtiä takaisin ennen auringonlaskua, on teidän käännyttävä suuren jäätikön alapuolella.»
He joikuilevat toisilleen — Rose kirsikkapuutarhasta, Ritva veräjältä, sitten metsä heidät erottaa. Ruskea jänis loikkii tien yli suoraan tiheään pensaikkoon ja outo petolintu kirkuu jonkin puun latvassa. Äänet katkeavat kummasti, heikko kaiku toistaa lintuemon särähtäviä, huutoja pakottaen metsässä liikkujat ihmettelemään, mikä on hätänä. Käki yksin jatkaa omaa lauluaan. Pullistunein rinnoin se kukkuu männyn oksalla sill'aikaa, kun naaras ahkerasti hakee sopivia pikkulinnun pesiä munilleen. Ja seudun neidot laskevat sormillaan taikalintusen ennustukset sydämen takoessa vallattomasti kuumassa odotuksessa. On kevät.
Ritva kulkee punaisen mökin ohi. Pihalla isäntä valjastaa suuria vetohärkiään kuorman eteen. Voimakkaat eläimet hohtavat hopeankarvaisina auringonpaisteessa.
»Grüss' Gott!» Ritva tervehtii ja ukko vastaa jurosti, mutta ovessa seisoo nuori äiti lapsi sylissään, hänen hymynsä on yhtä valoisa kuin keväinen aamu. »Grüss' Gott!»
Hänen päivänpaahtamat kasvonsa ja ylevä ryhtinsä muistuttavat suuresti Rosea, Fülgenhüttenin soreata emäntää. Noin hänkin kerran kotinsa ovesta on laskenut käen kukunnat nuorten toiveitten aikana. Milloin, milloin? — Ihmeitäkö hän pyysi, aarteista unelmoi?
»Tämä on pikku poikani», hän oli sanonut eräänä iltana Ritvalle vetäessään esille pienen kuvan taskustaan. »Hän on luostarikoulussa alhaalla kaupungissa.»
Lapsi oli kaitaposkinen ja kaunis.
»Loma-aikoina hän kai on täällä?»
»Kyllä, kyllä! Silloin hän palajaa kuin muuttolintu. Pieni Giovanni
Zorzi Fülgenhütteniltä ei viihdy laaksossa. Hän on vuoristolapsi.»
»Giovanni Zorzi, sanoitteko niin? Hän voisi yhtä hyvin olla Jean von
Liewen.»
Rosen katse suurenee.
»Voisi? Hän on Jean von Liewen. Lapseni on isänsä poika, minä olin vain maa, jossa hänen sydämensä puhkesi eloon. Mutta, saatte nähdä, kunhan aika kuluu ja poikani kunnostautuu, silloin köyhästä satuprinssistäni tulee suuren Jean von Liewenin perillinen.»
Ulkona kukkui silloin ensimmäinen käki, ja Rose kuunteli hajamielisenä.
»En, en! Minä en laske enää!»
Ritva nyökkäsi. He hymyilivät arasti.
»Siitä voisi tulla niin monta, monta vuotta.» Hän poistui suorana huoneesta. Fülgenhüttenin Rose oli oppinut odottamaan — mutta sortumatta. Ritva seurasi häntä nälkäisin katsein. Olet minua paljon, paljon rikkaampi, hänen sielunsa valitti. Olin vain maa, jossa hänen sydämensä puhkesi eloon, Giovannin äiti oli sanonut pohjaton palvonta silmissään. Vain maa, keväisten voimien täyttämä syvyys! Outo kaipuu kouristi Ritvan rintaa — lemmen, antautumisen autuus oli hänelle vieras, eikä hän sitä koskaan ollut kokenut, ja hän oli synnyttänyt maailmaan lapsia, joita orpous vaani kehdosta saakka. Virvatulten tavoin heidän elonliekkinsä olivat syttyneet hänen povessaan. Vailla riemua, vailla unten utuista auerta.
Hiljainen metsälampi lepäsi Ritvan edessä tänään vallan toisenlaisena kuin viikko sitten. Sen kiiltävä pinta oli opaalinvihreä, ja rantakalliot leikkasivat siihen sysimustat varjonsa kuin jättiläissiveltimellä. Oikullinen tuulenvilakka särki silloin tällöin kuvat tuhansiksi sirpaleiksi, mutta ne palasivat uudestaan, yhä uudestaan jokin särmikäs, purppuranhohteinen läikkä helmassaan päivän kirkastuessa. Kaikki eli.
Kirjava lintu solui äänettömästi yli veden. Smaragdinvärinen pää liikkui levottomasti ja valkoinen kaula säkenöi aamuvalaistuksessa. Pitkä, tumma houkutusääni täytti ilman, kunnes pienen puolison ruskehtava haamu ilmestyi näköpiiriin. Silloin juova laajeni ja häipyi lumpeenkukkien suojaan.
Vuorenonkaloitten yrtit tekivät urpuja — suuria ja voimakkaita. Oli kevät.
Ritva kulkee hyräillen vuorenpolkua pitkin. Oman maansa lauluja hän laulaa — merestä ja ikisalojen ihmeistä. Mutta kaiken takana on sittenkin Franz, hän ei voi sille mitään. Kerron sinulle kodistani, hän ajattelee, kaipuustani kerran kuiskaan, ja sinä ymmärrät paremmin kuin kukaan muu! Katkesiko jotakin hänen sielussansa, viritettiinkö näkymätön kannel joutsenlaulua varten?
Hän oli joutunut kielekkeelle, josta nouseva tie paikoittain selvästi näkyi. Mitä nyt? Eikö hän ollutkaan yksin? Kulkiko siellä toinenkin vaeltaja samaa päämäärää kohti kuin hän? Sauvan iskut kuuluvat yhä selvemmin, tulija on mies. — Ritva nojautuu vuorenseinään, häntä huimaa. Puro vaahtoilee hänen jalkojensa juurella, ja suuri krusifiksi levittää hänen ylitsensä suojaavat käsivartensa. Hän uskaltaa tuskin hengittää.
»Ritva, Ritva!» Kaiku vastaa, mutta kutsuttu pysyy äänettömänä, huulet suljettuina.
»Ritva, Ritva!» Hän peittää silmänsä käsillään, mutta huomaa samassa, että nuori ihmisolento syöksyy puron reunalle, tekee ristinmerkin ja juo kuin uupunut metsäkauris — pitkään, pitkään. Heidän katseensa kohtaavat toisensa, ja Ritva lysähtää polvilleen hänen viereensä. »Franz!» Miehen silmät nauravat. Hän huuhtelee kasvonsa ja käsivartensa vedellä ja heittäytyy selälleen sammalikolle.
»Täytyi viimein kutsua teitä nimeltänne. En voinut muuta, olin lopen uupunut, ja te loittonitte yhä. Tiesin, että saisin teidät sillä tavalla pysähtymään. Luulen melkein, että se nimi tänään ensimmäisen kerran kaikuu vuoristossamme.»
Ritva katselee häntä herkeämättä saman tunteen vallassa kuin Ramezissa, jolloin hänen kuvansa syntyi saveen. He ovat eläneet tämän hetken ennen, samat sanat he ovat lausuneet toisilleen, mutta milloin? Franzin käsivarret ovat kuparinruskeat, ja otsa, jossa hieno suoni tykyttää, on kaareva ja korkea. Kuin muinaisajan kreikkalaisella. Ritva on koko ajan istunut kädet ristissä helmassaan. Äkkiä Franz painaa ne rintaansa vasten.
»Puhukaa minulle! Mitä ajattelette?»
»Vain sitä, että tulitte!»
Tohtorin kaulalle nousee tumma puna. Hän nojautuu kyynärpäähän.
»En jaksanut enää. Koko sairaalassa en nähnyt enää muuta — kuin yhden huoneen. Pyysin lomaa.»
Ritvan käsi vavahtaa. Franz Haller työntää sen hellästi luotaan. Hän rukoilee:
»Älkää hätääntykö! Ette saa minua pelätä! — Kertokaa vain, mitä juuri silloin ajattelitte, kun nimenne kaikui korvissanne!»
»Kotimaatani, sen äärettömiä rantoja — — —»
Franz nostaa hänet seisomaan, kietoo toisen käsivartensa hänen olkainsa ympärille, toisella hän osoittaa vajoavia metsämaisemia heidän allansa ja lumen peittämiä huippuja taivaanrannalla. Hän puhuu harvaan.
»Täälläkin näette kappaleen ikuisuutta, mittaamattomia ääriviivoja.
Eikö riitä? Mitä pyydätte lisää?»
»Onnea!»
»Sitä ei saa pyytää, se on otettava vastaan silloin, kun se kolkuttaa ovelle. — Ja sellaisenaan! Kuuletteko?»
»Mutta jos on sokea, jos kutsuu sitä — väärällä nimellä?»
»Silloin se pakenee, särkyy kuin kupla.»
Kaikki aaltoilee, ohut, läpikuultava ilma, veren laulu. He kulkevat käsi kädessä — vaieten.
Metsät ja niityt ovat jääneet heidän taaksensa, samoin pehmeä sammal. Harmaat vuoret heidät ympäröivät joka puolelta, ja kaukana häämöittää suuri jäätikkö vihertävässä usvassa. Ilma yhä viilenee.
Franz iskee äkkiä kallion kylkeä sauvallaan. Suuria ja pieniä sirpaleita lentelee tielle. Ne ovat helposti murenevia — haurasta laatua.
»Ei sen kovempaa», tohtori miettii. »Mutta kestää sittenkin!»
Vuorimuodostumat muuttuvat jylhiksi, satumaisen hirvittäviksi.
Kaukainen kohina lähestyy heitä. Franz Haller vetää Ritvan luoksensa.
»Älkää pelästykö. Ilma on niin kuulas, kaukaisetkin äänet tuntuvat täällä hyvin läheisiltä.»
Varjot alkavat tummeta. »Katselkaa, ystäväni, tätä suurta ihmettä! Kuvitelkaa, että nämä salaperäiset, kylmät rykelmät kerran, miljoonia vuosia sitten, ovat liikkuneet, hohtaneet kuumuudessa, temmeltäneet sisäisten voimien pakottamina hurjassa kamppailussa! Mutta ne ovat jäähtyneet hiljan hiljaa, muodostaneet kuoren, jonka huipulla ikuinen jää asustaa, pukeutuneet pehmeään sammalviittaan ja piiloutuneet suojelevan metsän helmaan, laaksoissa ne viimein ovat tarjonneet ihmisille povensa rikkautta, hopeapurojen välkkyvää kauneutta. Ja vienosti kukkivia yrttejä.»
Kohina yhä lähenee. Franz painaa poskensa Ritvan kaulaa vasten.
»Ystäväni, yksinkö olisitte vaeltanut tänne saakka? Yksinkö?»
»Ehkä.»
»Olemme kylliksi yksin, me kaksi, vaikka olemme yhdessäkin», hän kuiskaa.
He painautuvat toisiinsa kuin kaksi lintua. Jyrkänteellä, jossa he seisovat, sulavat heidän varjonsa yhdeksi, mustansiniseksi satuolennoksi.
Jyminä kasvaa pauhinaksi, johon kaikki muut äänet auttamattomasti hukkuvat. Franz osoittaa jäätikön pohjoista rinnettä. Siellä on osa irtaantunut päävirrasta luoden itselleen oman uoman syöksyen ukkosenjyrinällä kuilujen yli, temmaten mukaansa uusia jäämassoja, pirstoutuen lopuksi kimmeltäviksi kristalleiksi tai harmaaksi lumisohjuksi.
»Kevät!» Franzin ääni tuntuu niin kaukaiselta, vaikka hän puhuu Ritvan korvaan. »Nyt kellot laaksossa soivat.»
Vähitellen hiljenee jymy. He voivat taas kuulla toistensa sanat. Ritva on hyvin kalpea, hänen huulensa vapisevat. Franz sivelee hänen hiuksensa kostealta otsalta. »Puhu minulle!»
»Tahtoisin kuolla!»
Mies pudistaa päätään.
»Ette! Minäkin tahdon elää! On vain niin, että kuulemme kuoleman siipien suhinan selvimmin silloin, kun itse elämä on ottanut meidät kokonaan valtoihinsa.»
Varjot pitenevät, he kääntyvät jälleen laaksoa kohti. Kulkevat jälleen käsitysten, hiljaa puhellen.
»Te kaipaatte pois», Franz virkkaa, »ja käsitän sen hyvin, sillä — kaipaan itse.»
»Te?»
»Niin, minä! Kaipaan elämään, todelliseen, suureen elämään. Olen jäänyt sen ulkopuolelle — tietämättäni. Kodissani, työssäni olen liiaksi suojattuna, siellä on kaikki valmista. Jos täytän velvollisuuteni, en tarvitse muuta. Mutta jossakin — kaukana täältä, kutsuu ja soi! — Ramez — ja vanha, hyvä isäni, säälin heitä, mutta minun täytyy päästä pois.»
»Entä työnne?»
»Työtä on kaikkialla. — Jos olisin ruvennut viininviljelijäksi, en olisi koskaan kuullut tätä kutsua, en, olisin sulautunut yhteen ympäristöni kanssa, olisin ehkä rakennuttanut pyhäkköjäkin. Nyt on toisin. Olen tulemaisillani ihmiseksi. Sen tuskan kestettyäni, jonka te toitte elämääni.»
Ritva puristaa hänen kättään. »Minä?» Hänen katseensa sumenee.
»Te! Heräsin, mutta taistelemaan.»
Hän kumartuu syvään vanhan krusifiksin edessä hitaasti tehden ristinmerkin suunsa ja rintansa ylitse.
»Me emme ole valmiita vielä — kumpainenkaan, se teidän pitäisi tietää, tehän olette kuvanveistäjä.»
Fülgenhüttenin Rose joikuilee iloisesti heille kotinsa kuistilta. Hän on ollut heistä levoton.
Vielä oli viikkoja, onnentäyttämiä päiviä viininkorjuun aikaan!
VII.
»Minä poljin yksinäni viinikuurnan, eikä kukaan ollut minun kanssani.» Ritva näkee unta, ihmeellistä, pitkää unta. Hän ojentaa käsivartensa tyhjyyttä kohti. Hän on yksin. Pyhän Johannan luostarin kellertävät muurit ympäröivät hänet jälleen.
On syksy. Väriloisteinen, toiveitten täyttymisen kausi. Kuu paistaa suoraan Ritvan huoneeseen, sen välke on kuin puhdasta kultaa mustansinisessä yössä, mutta nukkujan kasvot ovat kalmankalpeat.
Hän on kantavinaan kypsiä hedelmiä helmassaan kaukaista kuurnaa kohti. On ankara vastatuuli, käpristyneet lehdet pieksävät häntä kasvoihin, tie nousee, mutta hän ei saa levähtää. Näännyttää. Taakka suurenee. On muitakin ahertajia, ja hän puhuttelee heitä, mutta he kiiruhtavat hänen ohitsensa kuollut katse silmissään. Kaikki he vaikenevat.
»Vaeltajat, ihmiset!» hän rukoilee. »Auttakaa minua!», mutta he loittonevat. Polvet koskettavat maata. Hän kuulee äänen, joka häntä kutsuu.
»Minä poljin yksinäni viinikuurnan, eikä kukaan ollut minun kanssani.»
— Vaikenee.
»Sinäkin? Ihmisen poika, sinä puhtain maan lapsista!»
»Minä!»
Silloin taakka katoaa, ja suuren Mestarin vaipan liepeet koskettavat hänen ristiin liitettyjä sormiaan, joista tihkuu verta. Kuumia pisaroita.
»En ole koskaan huutanut sinua avukseni.» Ritva yrittää paeta, mutta ei voi.
»Omat voimasi ovat riittäneet.»
»Et ole tuskiani lievittänyt!»
»Olet itse ollut kärsimystesi herra!»
Hän herää.
Kaikki on ennallaan, kello tikittää, yö musta. Unennäkönsä hän on unohtanut, ainoa, joka on jäänyt jäljelle, on kylmä tuska. Hän tuntee sen väristyksiä koko ruumiissaan — sydämeen saakka, ja hän painaa huuliansa käsillään, jotta jaksaisi olla valittamatta. Tämä epätoivon kuilu oli auennut hänen eteensä jo Fülgenhüttenillä öisin, yksinäisinä hetkinä, jotka olivat seuranneet kuuman onnen päiviä. Ritva pelkäsi huoneensa äänettömyyttä kuin vihollista. Rosen askelet olivat silloin useasti pelastaneet hänet. Varovaisesti hän aukaisi oven, istuutui hiljaa hänen viereensä puhuen rauhoittavasti kuin sisar Anna. Ero oli vain siinä, että Rosen sanoissa piili murheellisen ystävän suru. Hän tunsi elämän!
»Olen teistä levoton», hän sanoi. »Te ette nuku juuri milloinkaan.»
Ritva hymyili surullisesti.
»Mistä sen tiedätte?»
»Tunnen sen. Huoneessanne ei ole rauhaa.» Hän virkkoi kuin anteeksi pyytäen.
»Mutta minähän olen jaksanut tehdä työtäkin täällä ollessani.» Ritva puhui vältellen. »Kaksi kohokuvaa, ja tussisilhuetteja joukoittain. Sehän on saavutus!»
Rose nyökkäsi. »Aiheenne selvenee, mutta voimanne vähenevät päivä päivältä. Näen sen sanomattannekin.»
Hän ei koskaan yritä lähemmäs, mutta Ritva tietää, että hän on käsittänyt kaiken. Siunatut olkoot kädet, jotka lohduttavat, huulet, jotka eivät kysele!
Ero Rosesta ja hänen isästään oli ollut raskas.
Ritva makaa liikkumatta pimeydessä. Hän muistelee viininkorjuun juhlaa Ramezissa. Väriä ja kauneutta kaikkialla! Miten painavat olivatkaan vanhat tinapikarit, miten helmeilevä rypäleitten veri! Suuret salit olivat kutsuvieraita täynnä, ja puistossa kisaili alustalaisten kirjava joukko.
He soittivat jälleen, Immanuel-herra ja Ritva, puheensorina muuttui kuiskeeksi, hiljaisuudeksi heidän ympärillään, sävelet yksin puhuivat omaa kieltään.
»Tänään en voisi lähteä kodistani», Franz kuiskasi Ritvalle.
»Huomenna olette vahvempi.»
Tohtori nyökkäsi myöntävästi, mutta isän silmät olivat vakavat.
»Niin — poikanihan jättää meidät piakkoin! Mutta hän palaa varmasti!
Samoin ovat kaikki Ramezin miehet tehneet. Koti ei hellitä otettaan.»
Hän puhuu yksinomaan Ritvalle: »Ja — tehän jäätte vielä pyhän Johannan
luostariin vähäksi aikaa? Se ilahduttaa minua suuresti.»
Siitä on jo kulunut viikkoja. Ritva huomaa itkevänsä — tuollaista lohdutonta itkua, joka muistuttaa kuolettavasti haavoittuneen eläimen valitusta.
Hän oli seisonut parvekkeellaan, kun Franz viimeisen kerran oli tullut hänen luoksensa. Vaieten hän sulki Ritvan syliinsä, ja hän piiloutui ystävänsä luona kuin hätääntynyt, viluinen lapsi. Tuli ilta, mutta hän ei saanut rauhaa. Hitaasti hän kääriytyi vaippaansa ja lähti ulos.
»Herra, jos olet olemassa, auta minua!» hän toistaa toistamistaan.
»Auta minua!»
Ohikulkijat katselevat häntä kysyvästi, kiiruhtavat eteenpäin unohtaen hänet jälleen. Hän on vain varjo, joka hetkiseksi tummentaa heidän polkunsa — ja haihtuu.
Pyhän Yrjänän kalmiston muurit ovat keltaisten köynnösruusujen peittämät. Ne nousevat juuri niin korkealle, että kaupungin silhuetti jää ulkopuolelle, ainoastaan alppien huiput tulevat näkyviin. Valkoiset marmoriristit vartioivat sen rauhaa, jokin punainen kukka palaa kuin tulenlieska Ristiinnaulitun jalkojen juurella.
Miten raskaalta tuntuukaan portti sinä iltana, miten kylmältä kädensija! Väristen Ritva istuutuu vanhan temppelin hämärään. Hän tahtoo levätä, unohtaa — — kuunnella tuntemattomien ihmisten askeleita mosaiikkikäytävillä, yksinäisten rukoilijoitten hiljaisia huokauksia pyhäin kuvien edessä. Niitä tulee ja menee lakkaamatta.
Kynttilät lepattavat.
Kaukana kuorin lähellä mies polvistuu. Ritva ei näe muuta kuin hänen kätensä, sillä alttarin valo lankeaa niihin, mutta vähitellen vartalokin erottuu hämärästä, pää vaipuu yhä syvemmälle ja rukousnauhan helmet helisevät hauraasti. He ovat kahden.
Silloin kuuluu raju nyyhkytys, ja Ritva kiiruhtaa horjuen ovea kohti. Kylmät syystähdet tuikkivat, tornin suuri kello soi. Jokainen kumahdus koskee kuin isku hänen sydämeensä, ja hän nojautuu avutonna tummaan krusifiksiin tallaten tietämättään kukat sen lähettyvillä.
Ovi aukenee, mies astuu ulos. He jäävät tuijottamaan toisiinsa, tulija levittää käsivartensa Ritvaa kohti, mutta kääntyy samassa paeten pois. Yksin jäänyt painautuu ristiin kuin hukkuva.
»Franz!»
Portin luota kuuluu: »Ritva!»
* * * * *
»Sisar Cordula, tekö?»
Vanha yöhoitaja hymyilee hänelle ovensuusta. »Yö on niin pimeä, ulkona myrskyää. Tahdotteko valoa?»
»Kiitoksia!»
Hän sytyttää kynttilän huoneen perällä Ristiinnaulitun eteen.
»Ne sädehtivät, nuo kultaiset kirjaimet, rakas sisar! En ole niihin ennen kiinnittänyt huomiota. Kääntäkää ne minulle!»
Nunna lukee matalalla äänellä:
»Eikö tämä teihin koske, kaikki, jotka tästä käytte ohi? Nähkää ja katsokaa, onko tuskaa sellaista, kuin minun tuskani on?»
Ritva ummistaa silmänsä. Kun hän jälleen herää todellisuuteen, on hän yksin. Aamu valkenee.
* * * * *
Franz Haller, kotkanpoikanen, on jättänyt pesänsä ja kotoiset vuorensa, paennut rakkauttaan. Hän on joutunut kauas pois — suurkaupungin elämän pyörteisiin. Hänen uljaat siipensä ovat olleet riipuksissa, nuori sielu herpaantunut, mutta ihmisiltä se on jäänyt salaan. Ei ole ketään kuuntelemassa levottoman sydämen lyöntejä, ja hän iloitsee siitä. Virran viemänä, yksi miljoonista!
Ritvalle hän kirjoittaa eräänä yönä:
»Orvokki!
Sattui kerran, pienenä ollessani, että talvi yllätti meidät ennen aikojaan. Herätessäni aamulla oli maa lumen peitossa, puistomme tiet ummessa, pensaat ja puut kietoutuneet pehmeään pumpulivaippaan. Riemuitsin, sillä tiesin, että isä Benedict, kotiopettajani, antaisi minulle lupaa sen päivän oppitunneista. Juoksin ulos. Tunnen vielä tänään, miten kylmä ilma kutkutti sieraimiani ja lumi suli vedeksi kourissani. Suuri valkeus häikäisi silmiä, jotta koski.
»Isä Benedict!» huusin parvekkeelle päin, jossa opettajani seisoi.
»Luuletteko, että taivaassakin on tällaisia kisakenttiä?»
»Vielä valkoisempiakin, poikaseni!» Epäilin, katselin ympärilleni. Silloin huomasin tumman pilkun keskellä lumikenttää. Se oli yksinäinen, musta orvokki, kyyneltynyt ihmiskatse, joka pyysi ja rukoili, joka värisi kylmyydestä. Tallustin sen luokse. En tahtonut leikkiä enää. Puhuin sille: »Miten olet jäänyt tänne vallan yksin, orvokki? Olisit nukkunut pois silloin, kun kaikki muut kukat menivät levolle. Et olisi jäänyt palelemaan ja kuolemaan.» Nostin lumet sen varresta, pengoin mustan, märän maan sen juurilta kiihtynein, punertavin sormin, ja puhalsin käsiini, jotta ne pysyisivät lämpöisinä.
Vein nuokkuvan aarteeni huoneeseeni. Ja siellä se kukki minulle kauan, kauan. — Kasvoin mieheksi.
Näin saman näyn uudelleen astuessani ensimmäisen kerran huoneeseenne. Musta orvokkini makasi siellä ihmishahmossa, värisi tuskassa — ja tahtoi elää. Tiesin sen heti, vaikka puhuittekin joskus kuolemasta ja sammumisesta. Ja te paranitte! — Mutta minun täytyi jättää teidät yksin.
Tahtoisin kiittää teitä, mutta en voi, antaudun vain suuren kohtalon huomaan tietäen, että kerran saan palata jälleen luoksenne ihmisenä, sellaisena kuin olen. Milloin? Sitä en tiedä. Mutta tahdon kasvaa, kasvaa.
Aukaisen ikkunani. On yö, mutta taivas vailla tähtiä. Asun suuren kivirakennuksen ylimmäisessä kerroksessa, siksipä ihmisvirran kohina kuluunkin niin kaukaiselta ja vieraalta korvissani. Tiedän vain, että jossakin siellä alhaalla liikkuu ja elää. Näyteikkunoiden räikeät valot rikkovat pimeyden, autot toitottavat, kaikki kuohuu tuossa syvyydessä, jossa naurut ja hätähuudot sekoittuvat toisiinsa kuin vaahtoisat aallot myrskyöin.
Teen työtä sairaalassa, jossa puhutaan yksinomaan »tapauksista» ja numeroista. Numero neljä on ja pysyy numero neljänä! Ihmiskasvot vain muuttuvat, saapuvat ja poistuvat, toiset elämään takaisin, toiset suureen lepoon.
Orvokki, käyttehän te joskus Ramezissa, isäni luona? Tiedän, että hän odottaa.
Ihmeellistä, puhuessani teidän kanssanne lapsuusaikani palajaa, olen jälleen Ramezin Franz, jolle vanha isä Benedict opettaa tähtien ratoja ja suuren luonnon ikuisia ihmeitä, äiditön poikanen, jolle Ursula-neito maatapanon aikana kertoo suloisesta, rakastetusta linnanrouvasta vuodattaen vuolaita kyyneliä. Sillä -juuri hän, jota vakava isäni jumaloi, oli kerran, tulvan aikana, hukkunut aaltoihin aivan puistomme läheisyydessä. Olisin minäkin mielelläni surrut ja kaivannut häntä, mutta se oli minulle mahdotonta, sillä en voinut häntä muistaa. Paljon muutakin minulle kerrottiin, satua ja totta, ja sanat setvisivät vuosien kuluessa. Sekin asia, että eräs vieras kerjäläismunkki siihen aikaan oli oleskellut Ramezissa. Hän oli ollut suuri muusikko ja taidemaalari — oli pannut kappelimme frescot kuntoon — mutta hänestä ei saatu koskaan puhua isäni ollessa läsnä. Ja minä olin vaiti.
(Aamulla.) Päivä paistaa. Ramezin Franz on jälleen muuttanut hahmoa. Työni odottaa, sairaala, jossa olen vain ulkomaalainen lääkäri, joka jatkaa tutkimuksiaan. Ei mitään muuta. Sain juuri kirjeen isä Jacobucselta. Se huolestuttaa minua, sillä hän kertoo, että olette heikompi, kuumeen kourissa. Orvokkini, tiedättehän, että tahtoisin olla luonanne! Mutta on sittenkin parempi, etten tule.
Jääkää hyvästi!
Olette elämäni sydän, kaipuuni syvä pohjavirta.
Ystävä.»