—Mistä sen niin varmaan tiedätte?—Te olette kovin pessimisti.
—En minä tiedäkään, eikä sitä tiedä muutkaan … sitä luullaan ja päätellään ja sanotaan, että se ja se on mennyttä katua … mutta se riippuu asianhaaroista ja siitä, kuka onnistuu … te olette niin käytännöllisiä nykyaikaan … mutta sen minä sanon, että minä vielä näytän … antakaa minulle huomenna väriä ja kangasta, nuoret miehet…
—Kernaasti!
—Niin, niin, kernaasti … teillä on hyvä tekniikka … se on vaikea se tekniikka, mutta ei siinä ole kaikki… Holmberg sanoi, että minulla on hyvä väriaisti … antakaa anteeksi, että minä kehun itseäni … ei ne minun tauluni siellä Ateneumissa ole mitään … roskaa … mutta on minulla ollut kauan yksi hyvä ajatus ja kaksikin … tämmöinen valoisa kesäyö, jossa palaa tuli, ja nuo väet kokon ympärillä … ja tulen ja valoisan yövalaistuksen taistelu … ymmärrättekö?… Ette te ymmärrä, enkä minä osaa puhua… Hiiteen kaikki! Maljanne!
Hän näytti katkeroituvan, mutta heltyi uudestaan, kun ystäväni myönsi, että se todellakin oli hienosti ajateltu. Hänelle tuli vedet silmiin, ja hän alkoi taas puhella, puoleksi itsekseen.
—Tämä kesäyö, tämä pohjolan ihana kesäyö! Mikä aika, mikä aika! Miksi ei sitä ole maalattuna? Tuolla on kaislikko … ja mökki tuolla toisella puolen järven … usma hiipii rantoja pitkin… ja kalastaja ruohikkorinnassa … karjan kellot kalkattavat … mutta ei se kuulu asiaan … mutta miksei voisi kuulua? … se taulu pitäisi maalata niin hyvin, että luulisi kuulevansa karjankellot ja muut äänet … muut äänet … mitenkä sanookaan Topelius kesäyön kirkkaudesta pohjolassa … »ne ovat maalanneet auringon ja kuun kaikissa asemissa taivaalla» … taivaalla … »mutta kesäyön kirkkautta, jossa ei ole varjoja, vaan valo tulee» … en minä muista … ei minulla ole ollut energiaa … eikä tekniikkaa…
Hän koetti koota pakenevat ajatuksensa ryyppäämällä, mutta ei nähtävästi saanut esille sitä, mitä olisi tahtonut sanoa.
—Eih!—No, terve! En minä enää…
—Ei tiedä, ehkä se taas kävisi hyvin, jos koettaisitte?
—Mitäh? Ei se käy… tiedättehän sen … minä näen sen silmistänne, että vain sanotte sanoaksenne … mutta minua ei tarvitse sääliä, vaikkei minusta ole tullutkaan mitään … kuuletteko, että minua inhoittaa … jos teillä on vielä konjakkia, niin antakaa tänne!
Isäntä oli tullut uutta lasia tekemään ja hän sanoi siihen puoleksi leikillä:
—Ei sille pidä enää antaa.
Oli ollut omituista katsella, miten erilaiset tunteet ja mielentilat vaihtelivat entisen maalarin kasvoissa. Heti ensimmäiset kulaukset, tai oikeastaan jo varma tietokin niiden saamisesta, vapauttivat hänen mielensä sen tavallisista kahleista. Vähitellen hän sai rohkeutta puhua, ja hän näytti koettavan saada ulos sen, mitä siellä oli pitkät ajat kantanut. Kenties kuinka pitkän ajan perästä heräsi hänessä taas hänen taiteellinen vaistonsa. Se sulatti esille toivoa, ja melkein vesissä silmin puhui hän noista ajatuksistaan. Hetkisen luotti hän vielä itseensä, mutta samassa hän sekautui, luottamus katosi ja vaihtui katkeruudeksi. Ja juuri pahimpana hetkenä tuli isäntä muistuttamaan nykyisyydestä. Kuin salama iski viha hänen silmistään, ja suu kävi ilkeisiin kureisiin.
—Mitä te täällä teette? Mene tiehesi! huusi hän hänelle.
—So, so—olen sitä yhtä hyvä kutsuvieras minäkin … vaan jos nämä herrat käskee…
—Ei, ei, istukaa vain, mahdutaanhan me tähän kaikkikin.
—Minä sanon teille, isäntä, että on moukkamaista tulla sekaantumaan meidän keskusteluumme! Mitä asiaa teillä on siihen, juonko minä vai en?
—Ei mitään, ei mitään … mitäs se nyt Vorsper leikistä suuttuu?
—Se ei ole leikkiä … sinä olet kavala mies … sinä vartioit minua kuin salapoliisi … kyselet joka kylässä, että onko se käynyt täällä taas juomassa, ja kerrot kauppamiehessä ja kirkonkylässä … oletko sinä minun holhoojani?
—Kukas sen on sanonut … sanokaapa herrat, oletteko kuulleet, että minä…
—Sitä sinä kehut … sinä olet tyhmä ja ahne … ja raaka mies…
—Tuolla lailla se aina alkaa rakentaa riitaa … nyt sen näette, herrat … se kun vähänkään juopi … ja herra hän on olevinaan, vaan renttuherra sinä olet sittenkin.
—Sinä olet moukka … minä ylenkatson sinua! Minä käännän sinulle inholla selkäni!
—Kumma, kun sinun ylpeytesi antaa myöten syödä samassa pöydässä!
—Rahan minä maksan ruuastani!
—Sinäkö sen maksat? Muut sinun syöntisi maksavat … joka pennin, minkä itse saat, juot suuhusi.
—Sinä et raski juodakaan!
Ja tällä typerällä tavalla jatkui heidän väittelynsä väen kokoontuessa heidän ympärilleen. Forsberg oli tällä välin taas täyttänyt lasinsa puhtaalla konjakilla ja ryyppäsi sitä kuiviltaan. Ryyppiessään ja riidellessään aleni hän alenemistaan samalle kannalle kuin hänen jokapäiväinen seuransa. Hänestä katosi kaikki muu, ja hänen sanansa ja liikkeensä muistuttivat tavallista rappiolle joutunutta nurkkakirjuria.
Meitä vaivasi tämä riita, ja me kehoitimme häntä tulemaan pois. Mutta silloin kääntyi hänen raivonsa meitä kohtaan. Epäonnistuneen kyvyn koko katkeruudella alkoi hän haukkua ystävääni:
—Hyvähän on teidän, joilla on suhteita ja hyviä ystäviä ja stipendejä, mutta mitä helvettiä maksaa köyhän miehen lapsen…!—ja sitten hän unohti sen ja alkoi sadatella maata ja taivasta ja väliin omaa itseään.
—Elkää nyt…
—Antakaa minun olla, pois minun silmistäni, herrat ja narrit!… Minä olen mennyttä kalua … mennyttä kalua … mutta minä kostan, minä kostan koko maailmalle … kas tuossa!
Ja hän heitti tyhjän lasinsa kiven kylkeen pirstaleiksi.
Mutta kun hän aikoi antaa muidenkin mennä samaa tietä, tarttuivat miehet häneen kiinni, ja siitä syntyi käsikähmä. Hän oli aivan hengästynyt ja uupunut sisällisestä raivostaan, ja kun hän oli saanut pari sysäystä, kompastui hän ja kaatui pitkälleen sammalikolle.
Hän ei enää päässyt ylös ja vähän aikaa yriteltyään—hän nukkui.
Hän meitä säälitti ja suretti, ja samalla meitä inhoitti talonpoikain kohtelu, jotka kävivät häntä näykkimässä ja koettivat olla sukkelia hänen kustannuksellaan.
Vaatteet epäjärjestyksessä—ne vähäiset, mitä hänellä oli—laiha rinta paljaana, hattu kaukana katajikossa, päälaki hiuksettomana ja suupielet velttoina kuin kuolleella retkotti hän siinä selällään raskaasti hengittäen.
Aurinkokin oli noussut, ja juhannuspäivän ensimmäiset säteet sattuivat vielä lisäksi valaisemaan tätä kurjuutta.
Hänellä oli ollut aikoinaan aatteita ja innostusta hänelläkin, ja tähteitä niistä olimme nähneet mekin tuossa äsken.
—Aina kun näen tuollaisen sortuneen virkaveljen—sanoi ystäväni alakuloisesti—tulee minulle sellainen salainen omantunnon pistos, että kukaties mitä hän olisi tehnyt, jos olot olisivat olleet myötäiset, ja ehkä hän samoissa oloissa olisi tehnyt paljon enemmän kuin minä itse ja moni muu. Hänen taulunsa—muistathan, kuinka niitä kerran sinulle näytin—osoittavat alkuperäistä käsitystä, vaikka ovatkin virheellisesti tehdyt, ja se kuului hänen hämäristä puheistaankin. Sitä paitsi muistuu minulle aina Kivi mieleeni…
Me ajoimme poikanulikat pois hänen ympäriltään, ja muukin väki hajosi siitä kylälle. Sitten otti toverini takkinsa ja levitti sen hänen päälleen suojaksi aamukylmää vastaan.
—Antakaa hänen nyt nukkua … huomenna täytyy meidän koettaa ottaa hänet huostaamme … kenties saamme hänet vielä jaloilleen.
* * * * *
Mutta emme nähneet häntä huomenna emmekä ylihuomennakaan. Vasta kolmantena päivänä palasi hän taloon ja hiipi huoneitten taitse suoraan saunaan maata. Yllään ei hänellä ollut muuta kuin paita ja housut. Lakkinsa ja toverini takin oli hän—saimme sittemmin tietää—vienyt kirkonkylän salakapakoitsijalle viinan pantiksi.
»OI, JOS OISIN VIRKAMIES».
Istuimme iltahämärässä ja toivottelimme itsellemme ja toisillemme mitä parasta voimme ajatella. Kullakin oli omat haaveensa siitä, miksi hänen olisi pitänyt tulla. Eräs meistä, joka oli kuuluisa taiteilija, joka oli matkustellut maita ja mantereita ja kaikenlaista kokenut ja koettanut, valitti sitä, ettei hän ollut ruvennut virkamieheksi. Sille uralle olisi hänen pitänyt antautua. Ja sen halunsa perusteli hän näin:
»Aivan liioittelematta … ajatelkaa, mikä voisi olla suloisempaa kuin tuollaisen valtion virkamiehen asema. Minä katson siihen niinkuin johonkin meille tavallisille ihmisille saavuttamattomaan aateluuteen, jonka mukana ei seuraa ainoastaan ulkonaisia etuja, vaan myöskin etuoikeutettuun luokkaan kuuluvan itsetuntoa ja sisällistä tyydytystä. Meillä muilla ei sitä ole kumpaakaan. Me vaikka kuinka ponnistelisimme, me jäämme kuitenkin tavallaan ulkopuolelle sitä yhteiskuntaa, jonka he ovat luoneet, jonka kehityksestä he ovat vuosikymmenien kuluessa muodostuneita tuloksia ja jonka antimia he nauttivat. Heihin on jo kätkyessä painunut jonkunlainen rodun leima, jota seuraavat synnynnäiset taipumukset niihin tehtäviin, joihin he ovat määrätyt.»
»Heidän on niin helppo aloittaa elämänsä, jossa ei ole mitään suurempia aukkoja eikä mutkikkaita käännekohtia. Tosinhan täytyy virkamiehen pojankin ylioppilaaksi tultuaan valita uransa ja ratkaista, mikä on hänen oikea kutsumuksensa. Vaikka hän onkin jo ennakolta määrätty valtion virkamieheksi, on hänellä kuitenkin hänelläkin suuri kysymyksensä, epäilynsä ja taistelunsa siitä, miksi virkamieheksi hänen olisi rupeaminen. Mutta ei valitsemisen vara eikä vaikeuskaan ole sen suurempi kuin nuorella varsalla, joka lasketaan tyhjään talliin ja jossa on puolikymmentä joutilasta pilttuuta: tuomarin, kamreerin, henkikirjurin, maanmittarin ja papin pilttuu. Hänen taipumuksensa vievät hänet tietämättään johonkin noista, ja kun hän on siihen tullut, niin hän siihen pysähtyy. Hänet on kesytetty, ja hän antautuu astelemaan omaa vakoaan. Silloin kun toinen kyntää, niin hän karhitsee, ja kun hänen veljensä vetää halkoja, niin vetää hän vettä, ja yläsillalta pudotetaan hänen eteensä joka päivä häkki heiniä täyteen.»
»Ahertamistahan sitä on hänelläkin, ja hikiset ovat usein hänenkin päivänsä. Mutta siinä ei ole sitä kuluttavaa kiihkoa, mikä meidän henkeämme aina kalvaa, ei tuota ainaista kilpailua eikä epätietoa päämäärästä ja palkkiosta. Kunnia on ehkä pienempi, ja se on kyllä totta, ettei hän juuri voi maailman mainetta saavuttaa, niinkuin meistä—joku harva. Mutta osaansa vaille ei hänkään tule jäämään. Hänellä on ihanat virkaylennyshetkensä, hänellä on ylimääräiset palkkionsa uutteruudesta ja taidosta virassa, joista kaikissa sanomalehdissä mainitaan, ja hän saa ritarimerkkinsä jonakin pääsiäisenä. Kenen haudalle käy satojen pituinen saattojoukko, kenestä tehdään mitä lämpimimmät kuolinkirjoitukset ja kenestä sanotaan, että hän oli 'oikea mies oikealla paikallaan?'—Hänestä!»
»Hänelläkö ei olisi sitä illusionia itsestään, joka on kaikilla meillä muillakin, että me olemme ihmiskunnalle hyödyksi ja viemme sitä eteenpäin! Me vain emme voi todistaa olevamme hyödyksi, mutta hän voi. Hän on ratas siinä koneistossa, joka jos seisahtuisi, seisahtuisi yleinen järjestys, lakkaisivat lait, ja koko yhteiskunta menisi mullin mallin. Mutta mikähän seisahtuisi, lakkaisi tai menisi mullin mallin, jos joku meistä menisi? Ja sentähden ei ole kumma, jos hän perityllä, äänettömällä ylenkatseella katselee kaikkia niitä, joilla ei ole tuon koneiston kanssa mitään tekemistä, jotka vain tahtovat mullistaa olevia oloja ja joilla on kaikenlaisia uudistuspuuhia, mitkä eivät sovi hänen järjestelmäänsä. Saahan niistä puhua, saahan sitä kaavailla, mutta hänenhän se on kuitenkin lopulta kaikki sovitettava käytäntöön.»
»Se se antaa hänelle sisäistä tyydytystä, jota moni meistä voisi häneltä kadehtia.»
»Mutta vielä enemmän voisimme kadehtia sitä tyydytystä, joka hänellä on omasta itsestään. Hänen koneellinen työnsä ei jäydä hänen tunne-elämäänsä, joskaan ei sitä juuri täytäkään. Ja rakkautensa hän käsittää sellaisena rakkaana velvollisuutena kuin toimensakin. Totisesti rakastuu hän vasta silloin, kun hänellä on oikeus ruveta näitä asioita ajattelemaan, s.o. kun hän voi tarjota vaimolleen kodin ja turvallisen toimeentulon. Hän neuvottelee siitä sukunsa kanssa, tyttö punnitaan monelta puolen, huomataan hyväksi ja otetaan perheeseen. Hän saa sitten nauttiakseen perheonnensa, rauhallisen ja vanhanaikaisen, jota meillä muilla irtonaisilla ihmisillä häiritsevät ja repelevät niin monet hajanaiset ja levottomat pyrinnöt ja keskinäiset väärinkäsitykset.»
»Mutta jos minä jostain syystä tahtoisin olla virkamies, niin tahtoisin olla siitä syystä, että voisin olla hänen asemassaan hänen vanhoilla päivillään. Hänen eläkeikänsä lähestyminen on hänen lopullisesti toivottu satamansa, eikä vanhuus kauhistuta häntä, niinkuin se kauhistuttaa meitä. Silloin kun hän ei enää itse jaksa tehdä tehtäviään, pyytää hän apulaisen ja saa sen… Mutta pankaa te, pankaa te toinen puolestanne työskentelemään ja palkatkaa sijainen toteuttamaan—aatteitanne!»
»Meillä on se ainainen epäilys, ettemme ole mitään toimittaneet, emme tehneet mitään hyötyä … ja ettemmekö ehkä olisi voineet enemmän, jos olisimme oikein koettaneet. Kuta vanhemmaksi elämme, sitä puutteellisemmalta kaikki meistä näyttää, sitä enemmän tahtoisimme tehdä ja sitä edemmäksi pyrkiä. Mutta kuta kauemmaksi tulemme, sitä loitommaksi poistuu meiltä päämaalimme. Meistä ei koskaan mene halu, vaikka kyky menisikin.»
»Mutta kun hän on ottanut eron virastaan, niin voi hän rauhallisesti ja tyynesti katsoa elämänsä työtä, sillä hän on jättänyt jälkeläiselleen paperinsa täydellisessä kunnossa ja tilintarkastus on osoittanut laskut pennilleen oikeiksi. Ja muuta hän ei ole koskaan haaveksinutkaan. Sitten on hän saanut lapsensa onnellisesti hoidetuiksi, pojat virkoihin ja tyttäret hyviin naimisiin. Itse hän nyt nauttii runsasta eläkettä, nukuskelee, käyskentelee suurissa, mukavissa huoneissaan tai istuskelee ikkunan ääressä seuraten katupeilistä ihmisten liikettä kadulla. Jos voisi muitakin huvittaa tämän maailman meno, niinkuin se voi häntä! Kun on se kotimainen politiikka niin mitätön, niin seuraa hän sitä tarkemmin ulkomaista. Hän oli jo nuorena miehenä ollessaan suuri Napoleon I:n ihailija, Bismarckin kuva on hänellä seinällään, ja hän on varmasti vakuutettu siitä, että rautakansleri vielä kerran ottaa Saksan ohjakset uudelleen käsiinsä.»
»Kun olisi meillä muillakin paperit järjestyksessä vanhoilla päivillämme, kun saisimme mekin maailmalta täydellisen tilivapauden—ja kun voisimme siihen tyytyä, minkä saamme!»
»Kun en olisi mihinkään muuhun pyrkinytkään, kun olisin uskonut, mitä isävainajani sanoi: että se se on kuitenkin kaikista varminta!»
»Hullu olin, kun en ruvennut virkamieheksi…»
»Jos osaisin kirjoittaa runoja, niin kirjoittaisin runon, joka alkaisi näin:
Oi, jos oisin virkamies, ja tulot vakavat! ——— ———
»Sillä minusta on ihan väärin, että virkamiesten kunniaksi yleensä ei milloinkaan runoja kirjoiteta.»
VANHA MUISTO.
Kevätaamu valkeni parhaillaan päiväksi, kun hän ajettuna ulos kadulle epävakaisesti lähti kulkemaan keskikaupunkia kohden. Hänellä oli hämärä aavistus siitä, että se oli päivän rusko, joka jo hiukan punaili huoneiden päätyjä. Hän vihelsi ajuria, mutta ei niitä kuulunut. Unhotti samassa, minne oli mentävä, ja kulki jonkun kadun poikki, jonka perällä näki kirkastuvia pilviä. Horjahtaen seinää vasten seisahtui hän tuijottamaan eteensä, sylkäisi ja jatkoi taas matkaansa. Hän tuli Punavuorilta päin, näki olutravintolan kyltin ja kolkutti ovelle, mutta kukaan ei tullut avaamaan. Joutui jollekin uudelle, tekeillä olevalle kadulle, jonka toisella puolella oli puuhuoneita ja toisella kalliota. Hänelle tuli halu nähdä merta, ja hän koetti kiivetä kalliolle, mutta jalka livetti ja toi hänet takaisin hiekkaiselle katukäytävälle. Uudenkirkon kaksoistorni törötti koko ajan hänen silmissään. Hän tuli Korkeavuorenkadun alapäähän, mutta ei jaksanut lähteä sitä kiipeämään, vaan meni Kaivopuistoon päin. Katolisen kirkon kohdalla seisoi ajuri, joka tarjosi hänelle apuaan. Haukuskellen kulki hän ohitse ja joutui, miten lienee joutunut, Kaivopuiston valleille.
Hän oli juonut taas monta päivää perätysten. Se oli ainoa ilo, mikä hänellä enää oli jälellä ja jota hän vielä rakasti. Muut huvitukset ja harrastukset, ne oli hän jo aikoja sitten jättänyt.
Hän istuutui penkille, kasvot merelle päin. Löysi taskustaan vielä tupakan tähdettä ja sytytti sen. Kädet olivat likaiset ja pöhöttyneet. Millaisethan lienevät kasvoni, ajatteli hän ja muisti hämärästi, että hän ravintolan peilissä oli nähnyt pyöreän möhkäleen, joka oli hänelle irvistänyt, kun hän irvisti sille. Oli hän ennen ollut komea mies ja kaikkien naisten lemmikki. Nyt ne olivat ajaneet hänet ulos, kun hän oli kaatanut viiniä heidän pöytäliinalleen…
Ei se syttynyt, tupakka. Oli katkennut. Uutta etsiessä sattui kello käteen. Se oli seisahtunut. Hän koetti vetää sitä, mutta ei löytänyt avainta. jos nakkaisi sen tuonne alas, koettaisi nakata niin, että putoisi mereen. Mutta mitä varten … ja mitä varten mereen…?
Meri oli tyven, siellä täällä näkyi purjeita, joita jo nouseva päivä valaisi. Hän tuijotti sinne tylsästi ja välinpitämättömästi. Aamukylmä teki hyvää otsalle. Se ei kyennyt vielä selvittämään, mutta se viihdytti. Päivä alkoi lämmittää selkää. Häntä rupesi nukuttamaan, ja hän nousi vallituksen syrjään laskeutuakseen nurmikolle pitkäkseen. Hän tahtoi nukkua yli sen ajan, jolloin vähitellen selvitessä kaikki omantunnon vaivat kävivät hänen kimppuunsa ja kaikki menetetyn elämän muistot alkoivat harritella hänen silmissään.
Mutta hän ei saanut unta silmiinsä.
Hänen edessään, Kaivopuiston ympäri kulkevan tien varressa, oli huvila, joka yht'äkkiä pyrki muistuttamaan jotakin. Se oli kaksikerroksinen, ja alikerrassa oli suuri parveke. Sen edustalla oli vihreä pihakenttä ja vähän kukkamaata, jonka keskellä kimalteli pölkyn päässä sininen lasipallo. Katolla oli viirikeppi. Parin ikkunan edessä uutimet. Päivä paistoi parvekkeen sisään, ja sieltä voi erottaa huonekaluja.
Epäselvien ja katkonaisten ajatusten itsepuheluna selveni hänelle muutamia hajanaisia muistoja entisestä elämästä…
Hän oli asunut maalla, samassa perheessä kuin hän, yhden kesän ensimmäisinä ylioppilasvuosinaan. Molemmat kotiopettajia, toinen poikien, toinen tyttöjen. Huvila oli samanlainen saaristohuvila meren rannalla kuin tuo. Iltasilla muiden maata mentyä käveltiin salaa metsäpolkuja ja soudeltiin tyynirantaisia vesiä. Tultiin myöhään kotia ja istuttiin vielä kauan puolipimeällä parvekkeella, sen puisella sohvalla kaulakkain. Puheltiin kuiskaamalla ja odoteltiin päivän nousua. Puolipimeässä liekehtivät hänen suuret silmänsä, ja hänen kasvonsa olivat jäykistyneet hellyydestä. Erottiin vasta aamusilla, kun päivä valkeni ja aurinko alkoi paistaa sisään. Ei tahdottu hennoa erota:—»Mene sinä ensin!»—»Ei, mene sinä!» Hän oli voimakkaampi ja meni. Hän riisui kenkänsä, antoi aukoa niiden nauhat ja hiipi sukkasillaan ylös toiseen kerrokseen, jossa oli hänen huoneensa. Sieltä hän, käsipuun yli kumartuneena, heitti vielä lentosuudelman molemmilla käsillään.
Mutta kerran, kun kaikki olivat kaupungissa poissa ja lapset vain kotona, juoksi hän ylös taakseen katsomatta ja suudelmaa heittämättä. Rakkautensa osoitteeksi ja kumotakseen epäilykset (—»Jos minua rakastat, osoita se…»—»Mutta jos sinä jätät minut?»—»En, en, en jätä…») oli hän antanut ainoan ja kaikki, mitä hänellä oli…
—Ja minä, konna, minä hylkäsin hänet! huudahti yöllinen kulkija hypähtäen ylös ja lähtien pois.
Se oli ollut petetyn tytön loppu ja hänen omien onnettomuuksiensa alku.
Juopunut oli selvinnyt pahimmasta humalastaan. Hän lähti itkien ja aamukylmässä hikotellen kulkemaan kaupunkiin päin. Hän itki kahden ihmisen pilattua elämää. Ja itki ääneensä, kun kirkastuvalta ulapalta näki valkeita purjeita paistavan ja merenpinnan hopeisena välkkyvän.
SALAPERÄINEN TARINA.
Salaperäisinä tarinoina elävät pienissä, vanhoissa koulukaupungeissa kertomukset entisten lukioiden ajoilta. Kun kaupungin vanhemmat herrat kokoontuvat nuorempien kanssa totilasien ääreen, päätyvät tavallisesti kaikki kaskut lopulta lukiokaskuihin. Ainevarasto on tyhjentymätön, ja nopeasti luistavat tunnit yli puoliyön.
Ja kuta loitommaksi puoliyön tuolle puolelle istutaan, sitä haavemaisemmiksi jutut kasvavat. Nuo univormuihinsa puetut lukiolaiset, jotka vapunpäivinä ratsastivat kaupungin katuja pitkin valkoisissa hansikkaissa ja miekka kupeella, ne muuttuvat miltei tarumaisiksi sankareiksi, joista puhutaan ihaillen ja kunnioittavasti ja joiden tekoja ei enää tuomita nykyajan oikeus- ja siveyskäsitteiden mukaan. Urotöinä kerrotaan sellaiset kepposet kuin että eräänkin vihatun opettajan ikkuna yöllä tervattiin ja hän päivää turhaan odottaen nukkui niin pitkään, että myöhästyi aamulla tunniltaan. Tai että toisen sairaan ja pahanilkisen lehtorin portilla muutamana aamuna huomattiin kaupungin ruumisvaunut ja katu oli havutettu hautausmaalle saakka. Tai miten rehtorin vesitynnyri oli pihamaalta kärryineen päivineen nostettu hänen talonsa katolle. Puhumattakaan semmoisista pienistä tapahtumista kuin että opettajan kalossit naulattiin lattiaan ja hän niihin astuessaan kaatui selälleen.
Se, mikä näissä tapahtumissa varsinkin oli jännittävää, oli se, että opettajat eivät koskaan päässeet syyllisten perille. Koko lukio seisoi kuin yksi mies, ja kaikki keinot saada tunnustuksia esille olivat turhat. Kukaan ei tietänyt mitään siitä, minkä kuitenkin kaikki tiesivät. Koulukuri oli höllä, mutta toverikuri sitä kovempi. Joka sen rikkoi, hänen oli parasta samalla erota opistostakin.
Joka kerta, kun kaupungin vanhemmat herrat näitä aikoja muistelevat, johtuvat he lopulta tapaukseen, joka sattui siihen aikaan, kun lukiot vaikuttivat viimeisiä vuosiaan, mutta jolloin samalla oli niiden loistoaikakin. Se tapaus oli tuo lukion kellon kuuluisa katoaminen, joka sai koko paikkakunnan mielet kuohuksiin ja joka yhä vieläkin panee ne vilkkaasti väräjämään, milloin ja missä siitä vain puhe tulleekin. Se on jännittävä loppukohtaus siltä suuruudenajalta, joka sitten päättyi lukioiden lakkauttamiseen ja kouluolojen uudestaan järjestämiseen.
Siihen aikaan oli kaksikerroksinen lukiorakennus ainoa kivirakennus koko kaupungissa. Se näkyi melkein yhtä kauas kuin kirkkokin, ja ylpeinä niitä vertallivatkin toisiinsa lukiolaiset ajaessaan kaupungin ainoasta tullista sisään lukukausien alussa. He tulivat sinne kuin omaan valtakuntaansa, tietäen, että kaupunki ilman heitä oli tyhjä ja ikävä ja että suurin osa sen asukkaista sai toimeentulonsa heistä.
Mutta oli kuitenkin eräs epäkohta, joka mieliä katkeroittavana perintönä oli kulkenut polvesta polveen. Se epäkohta oli lukion suuri kello, joka riippui suuren pääoven yläpuolella rautapellistä tehdyn pienen katoksen alla ja josta kulki nuora kuin syömäkellosta seinän läpi opettajain huoneeseen. Jokaisen välitunnin jälkeen sitä soittaa mouruutettiin niin, että sen ruma, kova ääni kuului yli koko kaupungin ja ulkopuolelle tullinkin kaupunkilaisten pelloille saakka. Lukiolaiset olivat siihen aikaan aikamiehiä, ja jo kauan oli käynyt heidän kunnialleen, että heitä soitettiin kokoon kuin koulupoikia. Anomuksia oli tehty useampiakin, että soittaminen jätettäisiin, mutta turhaan, sillä opettajain ja lukiolaisten välit olivat vanhastaan kireät. Ja sitä paitsi oli vasta nimitetty uusi rehtori asettanut päämääräkseen kukistaa heidän jäykät niskansa. Kelloa soitettiin siis yhä ja soitettiin sydämen pohjasta, suureksi iloksi alkeiskoululaisille ja halveksituille kaupungin kisälleille, jotka yöllisissä kahakoissa tavallisesti saivat selkäänsä ja sentähden aliluokan koko katkeruudella vihasivat näitä yhteiskunnan haltijoita.
Mutta viimein loppui kuitenkin lukiolaisten kärsivällisyys, ja he päättivät tässäkin asiassa hankkia itselleen oikeutensa omalla kädellään, niinkuin olivat hankkineet sen niin monta kertaa ennenkin.
Ja eräänä aamuna, kun rehtori taas tarttui kellon nuoraan soittaakseen, ei ääntä kuulunutkaan, mutta sen sijaan tuli poikkileikattu nuora seinän läpi alas hänen silmilleen. Ja kun mentiin miehissä ulos rappusille, oli katos tyhjä ja kello poissa.
Heti kohta oltiin selvillä siitä, milloin kello oli kadonnut ja kuka sen oli vienyt. Edellisenä yönä oli se otettu alas paikoiltaan, sillä eilen oli sillä vielä soitettu, ja olihan seinässä vielä verekset tikapuitten jäljet. Ja että lukiolaiset olivat työn toimittaneet, siitä ei ollut epäilystäkään. Tavallinen varas ei olisi viitsinyt nähdä tuota vaivaa vanhasta kellonromusta.
Lukion kaikki kolme luokkaa tutkittiin moneen kertaan, mutta kukaan ei tietänyt asiasta mitään. Ylimmän luokan priimus uskalsi vielä luokkansa puolesta kysyä, mikä oikeuttaa opettajistoa tekemään paljaaseen epäluuloon perustuvia ja lukiolaisia kaikin puolin loukkaavia kysymyksiä.
Se siihen oikeuttaa, vastattiin, että edellisenä yönä oli suuri joukko lukiolaisia nähty kaupungissa liikkeellä, ja palovartia oli kertonut puoliyön aikana nähneensä mustan ryhmän lukion portilla.
Lukiolaisia ei oltu ennenkään kielletty yöllä liikkumasta, eikä tämä muutenkaan ollut mikään todistus.
Mitäs oli heillä ollut lukion portilla tekemistä?
Luultavasti olivat ne, jotka siinä seisoivat, seisoneet huvikseen.
Oliko kello silloin vielä ollut paikoillaan?
He eivät todellakaan siinä määrin välittäneet tästä kellosta, että olisivat menneet keskellä yötä sitä lyhdyn avulla tarkastelemaan.
Mutta mitäs sanottiin siihen, että herra rehtori kohta puoliyön jälkeen, vielä vuoteellaan valvoessaan, oli kuullut ääniä ja askelia ikkunansa alla sekä kohta sen jälkeen kolme kalahdusta, jotka olivat tuntuneet lukion kellon laidasta lähteneiltä?
Vaikkeivät herra rehtorin korvat olisikaan valehdelleet, niin ei lukiolaisten velvollisuus voine olla tietää, mitä melua hänen ikkunansa alla mahdollisesti on yöllä satuttu pitämään.
Ja sen enempää selkoa ei saatu. Poliisi pani kaupungin ylösalaisin, kelloa etsittiin joka talosta ja pihasta, jopa läheisistä metsistäkin, mutta joka paikasta turhaan.
Mutta rehtori oli suuttunut silmittömäksi ja vannoi verisesti kostavansa. Kurittomuus oli nyt mennyt yli rajojen, ja tämä oli merkki siitä kapinallisesta hengestä, jota tähän aikaan liikkui Euroopan suurissa maissa, missä alamaiset nousivat esimiehiään vastaan.
Ja sitten se oli varkautta, oli valtion varkautta, kirkon ja koulun yhteisen omaisuuden omin lupinsa ottamista! Jos se jäisi rankaisematta, niin kuka takaa, ettei jonakuna päivänä tulisi kirkonkellojenkin vuoro! Ja jos hän ei viikon kuluessa saisi ilmoitusta siitä, kuka oli syyllinen tai missä kello oli löydettävänä, täytyisi hänen pitää koko lukio syyllisenä ja ryhtyä toimenpiteisiin, että opisto kokonaan suljettaisiin.
Tältä kannalta eivät lukiolaiset olleet asiaa ajatelleet. Mutta jos kello olisi nyt tahdottukin tuoda takaisin, olisi se ollut mahdotonta. Sillä pimeänä syysyönä oli se otettu alas, kieli oli kääritty villasukan sisään, rehtorin ikkunan alla se oli kääreestään vapautettu ja kolme kertaa sillä siinä läpätty, sitten oli saalis kannettu korennolla rantaan, vedetty siitä kelkassa keskelle suurta selkää, jonne oli hakattu avanto kierään jäähän, ja sinne oli se juhlallisin hautausmenoin ja integer vitae'llä upotettu.
Ne, jotka tästä tapauksesta kertovat, ne kertovat sen salaisella vahingonilolla ja melkein ilkkuvat siitä, ettei syyllisiä ole koskaan saatu ilmi. He tunsivat sen ja sen, sen ja sen luona asui sekin lukiolainen, joka ehkä oli ollut upottamisessa osallisena, mutta he olivat yhteisesti vannoneet, etteivät koskaan eivätkä kenellekään mitään ilmaise, ei edes sittenkään, kun olivat tulleet pois lukiosta. Vala oli vannottu keskellä yötä, ulkopuolella tullin, suuren kiven ympärillä, jota vielä tänäkin päivänä sanotaan Valakiveksi.
Mutta tarinalla oli kuitenkin, vanhain kaupunkilaisten kertoen, synkkä loppunsa. Ja se loppu, se oli rehtorin kamala kosto. Kun tunnustusta ei kuulunut eikä kuulunut kelloakaan takaisin tulevaksi, ei hän tosin lukiotakaan sulkenut, mutta kutsutti kaikki oppilaat eteensä ja itsellään oli hänellä virkapuku yllään ja suuri kiiltävä ritarimerkki rinnallaan. Ja hän kokosi kaiken loukatun arvonsa ja kaiken siveellisen kauhunsa ja manasi Jumalan kirouksen kaikkien niiden niskaan, jotka tiesivät olevansa tähän tekoon syypäät. Hän kirosi heidät synkästi ja kiihkeästi, kirosi ajalliseen ja iankaikkiseen kadotukseen.
Rehtorin kirous tunki läpi luiden ja ytimien. Ja siitä oli seurauksena —niin lopettavat vanhat miehet kertomuksensa—ettei yhdestäkään ylimmän luokan oppilaasta tullut oikeata miestä. Niitä oli parikymmentä, jotka nähtävästi olivat olleet kellon ryöstöön osallisina ja joihin rehtorin kirous oli sattunut. Kaikki he joutuivat sekä aineellisesti että siveellisesti rappiolle. Ja vasta sillä tavalla saatiin arviolta muka tietoon niiden nimet, jotka olivat olleet sankareja tuossa synkässä näytelmässä.
Jos joku tahtoisi itse tutkia tämän tarinan todenperäisyyttä, voi hän mennä siihen kaupunkiin, missä sitä vielä tänäkin päivänä kerrotaan.
Siellä on lähellä kaupunkia niemi, jota sanotaan Kelloniemeksi, ja sen edustalla järven selkä, jota kutsutaan Kelloseläksi. Ja vanhan lukiorakennuksen ulkoseinässä on vielä ryöstetyn kellon rautapeltinen katos ja sen nuoran reikä, jonka avulla tätä kelloa soitettiin. Mutta toista kelloa ei ole sille sijalle enää koskaan ilmaantunut.
UROTYÖ.
»Kasvaako maine tanterella vaan, jot' uljaan urhon veri kostuttaa, ja eikö aseetonkin toisinaan voi miehuutt' osoittaa?»
Muistui mieleeni nuo sanat, kun näin sanomalehdissä lueteltuina ne päivät, jolloin ylioppilaskirjoitukset ovat suoritettavat. Sen johdosta tulin taas ajatelleeksi ylioppilaskirjoituksia eräänä kevännä noin kymmenen vuotta sitten muutamassa pikkukaupungin lyseossa.
Ylioppilaskirjoituksilla oli siihen aikaan suurempi merkitys kuin nyt, sillä kirjalliset kokeet olivat paljoa tärkeämmät kuin ne nyt kuuluvat olevan. Niistä riippui enemmän, niitä arvosteltiin ankarammin, ja suulliset tutkinnot olivat sivuasia. Elleivät kirjoitukset onnistuneet, oli kokonainen vuosi menetetty. Sattuipa sairaus tai muu pahoinvointi, ei ollut tilaisuutta opinnäytteen suorittamiseen syksyllä niinkuin nyt. ja vuoden menettäminen tuntui tuolla iällä siltä kuin olisi koko elämäkin jo menetetty.
Se, joka on ollut mukana, voi ymmärtää, mikä merkitys oli noilla neljällä päivällä ja niistä varsinkin kahdella, jolloin suoritettiin vaikeimmat aineet: latina ja matematiikka. Ja kun tavallisesti hyvä matematikko oli heikko latinassa ja päinvastoin, niin huippenivat vähintään kahdeksan vuoden harrastukset yhteen ainoaan päivään, yhteen ainoaan rupeamaan. Tuntui siltä kuin olisi taisteltava kaksintaistelu tulevaisuuden kanssa. Taistelu ankara ja tuima kaikkia niitä vartioita vastaan, jotka seisoivat paratiisin portilla välkkyvät miekat käsissä.
Ne olivat opettajat, jotka olivat voitettavat. Oltuaan vuosikausia hyviä ystäviä, milteipä tovereitakin, jotka soivat meille kaikkea hyvää maailmassa, jotka eivät koskaan näyttäneet mitään niin hartaasti toivovan kuin meidän parastamme, olivat he yht'äkkiä muuttuneet verivihollisiksemme. Meistä rupesi näyttämään, että ne juuri olivat esteinä onnemme tiellä. Pieni suvaitsevaisuus heidän puoleltaan, parin minutin ystävällinen silmäily ulos ikkunasta—ja koko luokka olisi yhteisin voimin päässyt yliopistoon. Sillä suullisista tutkinnoista olisi kyllä suoriuduttu, jos ei ennen niin syksyllä.
Mutta mitä he tekivät? He tekivät kaikki voitavansa tätä »yhteistyötä» estääkseen. Kuultiin heidän varokeinoistaan, joita he yhteisessä kokouksessaan olivat miettineet. Vahtimestari oli saanut määräyksen asettaa pulpetit sylen päähän toisistaan. Ulkohuoneeksi määrätystä luokkasalista suuren salin vieressä oli käsketty kantaa ulos kaikki huonekalut, jottei niihin voitaisi mitään kätkeä sinä ainoana aikana, jolloin opettaja ei voinut kulkea oppilaan kintereillä. Jottei voitaisi juomaan mentäessä kulkea ohitse ja sivumennen heittää jotain toverille, oli kukin määrätty saamaan pulpetilleen oman vesikarahvin, joita rehtori oli käynyt pari tusinaa lainaamassa eräästä kauppapuodista.
Mutta jos opettajat valmistautuivat, niin valmistauduttiin sitä mekin. Meistä oli hullu koko tämä tämmöinen järjestelmä, joka asetti onnen nojaan taitavimmankin oppilaan arvostelemisen. Se oli arpapeliä, jossa meille tehtiin mielestämme vääryyttä ja jossa ei omatuntomme estänyt meitä tekemästä samalla tapaa. Mitä kaikkia nerokkaita tuumia keksittiinkään! Meilläkin oli istuntomme, joissa syntyi aatteita toinen toistaan älykkäämpiä. Meillä oli tiedossamme taitavat temput entisiltä ajoilta, meillä oli käytettävänä vanhoilta tovereilta saadut neuvot ja heidän saavuttamansa kokemus niiden onnistumisesta. Kuinka naurettiinkaan niiden vartiain typeryyttä, jotka kuljettivat sanakirjain kansiin kätkettyjä latinan käännöksiä miehestä mieheen, jotka kaatoivat itselleen vettä karahviineista, joiden pohjaan oli gummilla kiinnitetty kolme ratkaistua probleemia sisältävä paperiliuska ja joiden nenän alla pienistä, kouraan mahtuvista silkkipaperivihkoista luettiin kaikki tarvittavat matemaattiset kaavat ja yhtälöt, mitkä vaaran uhatessa hieno kautsukkinauha veti hihan sisään takaisin!
Mutta ne olivat vanhoja nuo, eikä niihin ollut luottamista, sillä voisihan tapahtua, että sanakirjoja kiellettäisiin lainaamasta, niinkuin oli kielletty käyttämästä yhteistä juoma-astiaa.
Mutta meillä oli uusia ja parempia. Sirkkelejä, lyijykyniä ja veitsiä ei varmaankaan osattaisi epäillä, ja niiden varret ja päät voisi tehdä ontoiksi ja täyttää torveksi kierretyllä paperilla. Ynnä muita samanlaisia, joita en tahdo siksi mainita, että ne ehkä vieläkin ovat— ammattisalaisuuksia.
Melkein jokainen epävarmempi oppilas oli käynyt liittoon jonkun taitavampansa kanssa. Ja voitosta varmoina meistä suurin osa odotti uusien keksintöjen käytäntöönpanoa. Viimeksi mainittuun aputapaan: sirkkelin lainaamiseen, oli turvautunut kaksi ystävää—minä kutsun heitä Anttilaksi ja Manniseksi—jotka ensimmäiseltä luokalta viimeiselle olivat istuneet »polvi vasten polvea», jotka olivat päättäneet, maksoi mitä maksoi, tulla ylioppilaiksikin samalla kertaa, mutta joista toinen, Manninen, pahasti pelkäsi matematiikkaansa.
Opettajat olivat kuitenkin olleet ovelampia kuin mitä olimme aavistaneetkaan. Tullessamme suureen saliin, jossa pulpetit seisoivat rivissä kaukana toisistaan, saimme kuulla, ettei minkäänlainen lainaaminen ole oleva luvallista ja että jos jollakulla ei ole tarpeellisia työkaluja ympyräin piirustamiseen, saa hän käyttää niitä, joita on opettajain pöydällä.
Manninen punastui, ja Anttila puri hammasta.
Kun laskettavat esimerkit oli luettu ja kukin alkanut, juhlallisen hiljaisuuden vallitessa, hakea helpoimpia yhtälöitä ratkaistakseen, näin minä, että Anttila, joka oli luokan paras laskumies, noin tunnin kuluttua jo alkoi kirjoittaa vihkoonsa. Hänellä oli siis ainakin kolme esimerkkiä valmiina, ja kun muutkin aineet olivat häneltä onnistuneet, voi hän pitää itsensä varmana ylioppilaana.
Mutta Manninen, hän oli tulipunainen, hän katseli arasti ympärilleen ja pureskeli hermostuneesti kynänsä päätä… Ja aika kului, puolet siitä oli jo tuhlautunut, ja toinen puoli kai tulisi menemään samaa tietä…
He istuivat sylen päässä toisistaan, ei mitään mahdollisuutta näyttänyt olevan toverilla toverin pelastamiseen varmasta häviöstä. Opettajista kulki toinen edestakaisin lattialla ja toinen istui kateederissa silmälasiensa takaa uhrejaan väsymättömästi vartioiden.
Silloin tapahtui se, mitä minä tahtoisin nimittää urotyöksi ja jonka vertaista ei ainakaan liene monta koulukepposten sankaritarustossa.
Olen saanut neljä esimerkkiä valmiiksi, olen varma siitä, että ne ovat oikein ratkaistut, ja leväten laakereillani nojaan minä selkää tuoliini mukavassa asennossa. Silloin huomaan, että Anttila, joka istuu edessäni, antaa merkin Manniselle. Tämä vie varovasti kätensä nuttunsa taskuun ja levittää sen suuta suuremmaksi. Anttila ottaa oikealla kädellään jotain liivinsä taskusta, kätkee sen kouraansa ja kaataa vasemmalla vettä lasiinsa. Opettaja on tuskin mennyt ohitse ja toinen kateederissa sattumalta katsonut kelloaan, kun näen Anttilan tarttuvan vesilasiin ja vievän sen huulilleen, samalla kuin toinen käsi, joka riippuu hänen kupeellaan, tekee nopean liikkeen kalvosesta, ja hiukan suhahtaen lentää valkoinen pieni käärö Mannista kohden sellaisella taidolla, että se tehtyään pienen kaaren ilmassa pudota tupsahtaa suoraan hänen taskunsa pohjaan.
Anttila tyhjentää vesilasinsa suurella melulla.
Opettajat ovat samassa taas paikoillaan, mutta teko on tehty, ja turvallisesti lepää kymmenpennisen ympärille kääritty paperiliuska onnellisen koulupojan taskussa, josta hänen on helppo ottaa se esille ja kirjoittaa kolme ratkaistua probleemia vihkoonsa.
Heitto oli onnistunut. Mutta jos se ei olisi onnistunut, jos käärö olisi kilahtaen pudonnut lattialle, josta opettajat olisivat kiiruhtaneet sen korjaamaan,—niin, silloin olisi ollut hukassa sekä autettava että auttaja. Ja hän tiesi sen, tiesi, mikä vaara häntä uhkasi ja että hän pani alttiiksi kahdeksan vuoden ponnistukset, kenties koko tulevaisuutensa. Ja kuitenkin hän teki sen!
Kun kirjoitusten loputtua oli kokoonnuttu yhteiseen viftiin, pidettiin
Anttilalle puhe, jonka leikillisenä aiheena oli sanat:
»Kasvaako maine tanterella vaan, jot' uljaan urhon veri kostuttaa, ja eikö aseetonkin toisinaan voi miehuutt' osoittaa?»
»HÄTÄÄKÄRSIVIEN HYVÄKSI.»
Mauritz Ahlfelt, se »mallikelpoinen», jonka me kaikki tunnemme hänen virastostaan, jossa hän vielä ylimääräisenä palvelee, mutta on aivan varma pian pääsevänsä vakinaiseksi; ja Esplanadilta, missä hän salkku kainalossaan säännöllisesti kävelee kello kahden ja kolmen välillä; hän, tuo säännöllisten elintapojen ja varman virkamiestulevaisuuden mies, joka tosin Kämpissä istuu, mutta ei koskaan joudu suuremmalle viftille—hän ilmoitti tänään aamupäivällä puhelimella virkatovereilleen, ettei hän voikaan »tulla ylös», ja lisäsi, että hänellä on kova kohmelo, josta hän parhaillaan selvitteleikse Alppilassa.
Se hämmästytti heitä kaikkia, sillä heidän muistaakseen ei sellaista ollut vielä koskaan ennen sattunut. Syy tähän tapaukseen oli kuitenkin se, että Mauritz Ahlfelt eilen illalla oli ensi kerran esiintynyt suuren yleisön edessä, pitänyt puheen ja siis tavallaan joutunut »julkisten miesten» joukkoon.
Heti kohta kun hän, muutamia viikkoja takaperin, oli lukenut lehdistä ilmoituksen, että ne, jotka tahtovat keskustella keinoista oman maan hätääkärsivien hyväksi, kokoontukoot sinne ja sinne, sinä ja sinä päivänä, oli hän päättänyt, että siinä on tilaisuus, josta hänen ei sovi olla poissa.
Yleensä ei Mauritz Ahlfelt juuri ole välittänyt yksityisten harrastuksista. Hän on virkamies, eivätkä mitkään puuhat, joilla ei ole jotain virallista väritystä, häntä innostuta. Kansanopistoaatteellekin on hän pysynyt yleensä kylmänä, se kun hänen mielestään haiskahtaa jonkunlaiselta nuorison protestipuuhalta—vaikka asia muuten onkin hyvä. Sama on hänen suhteensa yhteiskouluasiaankin, vaikka hän ei periaatteessa olekaan yhteiskasvatuksen vastustaja—mutta kun eräissä johtavissa piireissä ei katsota tätä liikettä suosiollisin silmin, niin… j.n.e. Mutta aina on hän kuitenkin antanut voittoja ja ostanut arpoja sellaisiin hyväätekeviin tarkoituksiin kuin ovat esimerkiksi »joulubasaarit», »häveliäät köyhät», »naisten työtoimistot» y.m.s. Ne ovat kaikki virallisesti leimattuja, ja ne ovat ylempäin, hienosti sivistyneiden kansanluokkain suosiossa, joiden suosiossa tahtoo pysyä Mauritz Ahlfeltkin.
Mutta eivät mitkään hommat kuitenkaan ole saaneet hänen hyväksymistään niin täydellisesti kuin ehdotukset toimenpiteisiin ryhtymisestä uhkaavan nälänhädän poistamiseksi.
Heti kohta, kun hän kuuli siitä puhuttavan, tunsi hän itsessään oireita itsenäiseen aloitteeseen. Tässä täytyy minunkin astua toimivien miesten riviin, sanoi hän itselleen. Kun oli huomattu, mitä koko maan ja erittäinkin pääkaupungin kunnia vaati, niin sitä samaa tuntui hänenkin kunniansa vaativan. Asia oli sitä paitsi sellainen, että siinä toimi maan hallituskin, ja hänen oma päällikkönsäkin oli asiaan innostunut. Sillä oli siis täydellinen virallinen väritys. Ja sen palvelukseen antauminen oli kuin lisä ansioluetteloon. Kun hän sen joskus tulisi virkahakemukseensa liittämään, voisi siinä lopuksi seista: »Ollut sitä paitsi tehokkaasti avullisena toimissa hätääkärsiväin hyväksi.»
Ensi askel tähän suuntaan olisi julkinen esiintyminen asian hyväksi kuulutetussa kokouksessa.
Tämä kokous oli eilen, ja Mauritz Ahlfelt oli yksi niitä, jotka siinä pitivät puheen.
Kun eräs kokoonkutsujista oli kiittänyt yleisöä siitä, että se näin lukuisasti oli tullut saapuville, ja kehoittanut valitsemaan puheenjohtajaa, oli Mauritz Ahlfelt se, joka ensiksi erotti itsensä suuresta joukosta ja ehdotti, että eivätköhän kaikki läsnäolijat voisi yhtyä siihen, että pyydettäisiin herra X:ää—samaa, joka oli kokouksen avannutkin—johtamaan puhetta; johon yksimielisesti vastattiin: »Hyvä! hyvä!»
Hän oli koetellut ääntään, koetellut ryhtiään ja tunsi, että ne pitivät molemmat. Ja hän tunsi, että hän nyt onnistuu pitämään puheensakin, jota oli jo useampia päiviä valmistellut.
Hän onnistuikin. Olisi luullut, että hän oli vanha puhuja. Puheenparret olivat niinkuin olisi niitä kuullut satoja kertoja tätä ennen. »Se asia, joka meidät on tuonut tänne, se on», sanoi hän, »epäilemättä kaikista tärkeimpiä ja huolettavimpia. Hyinen halla, tuo maamme pahin vihollinen, on taas viime suvena liikkunut ankarana vieraanamme sekä pohjan perillä että itäisillä rajamaillamme, joita talven ja kevään kuluessa uhkaa arveluttava nälänhätä. Totta kyllä on, että kato ei ole kohdannut koko maata ja että sitä kenties on liioiteltu, mutta sitä emme kuitenkaan saa poispuhutuksi, että ellei pikaisiin aputoimiin ryhdytä, emme ole täyttäneet velvollisuuttamme ihmisystävinä ja kansalaisina. Suomalainen on tottunut kärsimään, hän ei valita, onnettomuuden kohdatessa hän ei sitä huuda kaiken maailman kuuluville, ja jos häneltä on halla vienyt hänen peltonsa viljan, sekoittaa hän pettua leipäänsä. Mutta juuri se on omansa kehoittamaan niitä seutuja, joille onni on ollut suotuisempi, jakamaan leipänsä niiden kanssa, joilta se puuttuu. Minä sentähden yhdyn täydellisesti niihin arvoisiin edellisiin puhujiin, jotka ovat ehdottaneet suurenmoista hyväntekeväisyysliikettä toimeenpantavaksi. Kun täällä myöskin on käynyt selville, että tiedot hätääkärsivistä paikkakunnista ja näiden paikkakuntien puutteen suuruudesta ovat jokseenkin vaillinaiset, ehdottaisin minäkin, että asetettaisiin komitea hankkimaan tarpeellisia tietoja näistä seikoista, joka komitea samalla saisi tehtäväkseen apuvarojen vastaanottamisen, tallentamisen ja jakamisen.»
Hän oli saanut pontta puheeseensa, hän lausui sen hyvin, ja hän oli ryhdikäs ja ulkomuodoltaan vaikuttava. Hänelle huudettiin »hyvä», ja kun tuli äänestys, mainittiin hän niiden joukossa, jotka olivat ehdotusta kannattaneet.
Hän istuutui paikoilleen hiukan huumautuneena, mutta ulkonaisesti kuitenkin rauhallisena. Ja hän kuuli takanaan kysyttävän, kuka on tuo, joka niin pontevasti puhui. Hänen nimensä mainittiin, ja joku aivan tuntematon herra kuului kuiskaavan eräälle naiselle: »Hän on eräs herra Ahlfelt, joka palvelee senaatissa ylimääräisenä.»
Kokous päättyi, ja yleisö hajosi. Eräs referentti tuli eteisessä kysymään, kirjoittaako hra Ahlfelt nimensä h:lla vai ilman.
Hänen nimensä siis tulee sanomalehdissäkin mainituksi. Nähtävästi oli hänen esiintymisensä herättänyt huomiota.
Hän aikoi ensin mennä kotiinsa, mutta vastustamaton halu veti häntä tänä iltana Kämppiin. Hänen täytyi saada tavata tovereitaan ja puhella heidän kanssaan.
Ja vähän sen jälkeen istui hän Kämpin alakahvilassa suuren, pyöreän pöydän ääressä. Ne eivät olleet nuo muut siinä kokouksessa, jossa keskusteltiin keinoista hätääkärsivien hyväksi. Olivat sen kokonaan unohtaneet. Mauritz Ahlfelt moitti heitä heidän laimeudestaan ja sanoi, että se oli suuri vahinko, että olivat jääneet tulematta.
—No, mutta voithan kertoa, mitä siellä päätettiin?
Mauritzin täytyi kertoa, ja hän kertoi, esittäen myöskin otteen omasta lausunnostaan.
—Eikö se ollut oikein sanottu, vai mitä arvelette?
—Oikeinhan se oli. No, ja mitä päätti kokous?
—Kokous hyväksyi yksimielisesti minun mielipiteeni; se kyllä muuten tulee huomenna kerrottavaksi sanomalehdissä.
—Se on oikein! Terve sitten!
—Mutta eihän täällä ole mitä suuhun panna! innostui Mauritz Ahlfelt.
Ja siitä kehittyi suuri vifti. Kaikkien ihmeeksi kutsui päivän sankari pöydän punssia täyteen ja illallisen jälkeen kahvia ja likööriä ja tarjosi kaikille. Hänestä tuntui siltä kuin tuntuu näyttelijästä, joka on ensi kerran esiintynyt; niinkuin kirjailijasta, jonka ensi teos on painosta ilmestynyt. Yhtämittaa kääntyi puhe illan suureen tapahtumaan. Sinne tuli niitäkin, jotka olivat olleet kokouksessa ja kuulleet Mauritzin puhuvan. Ne kehuivat puhetta, ja Mauritz aina kysäisi: »Eikö se ollut oikein puhuttu?»
Kun Ala-Kämppi suljettiin, noustiin Ylä-Kämppiin. Siellä ilmaantui samppanjaakin pöytään, jostain, kukaan ei oikein tiennyt mistä. Mutta Mauritz Ahlfeltille pidettiin monet puheet ja hänelle huudettiin »eläköön». Ilon ylimmillään ollessa pyysi hän saada huomauttaa herroja eräästä seikasta, joka näyttää tässä kokonaan unohtuneen. Ja hän esitti maljan—»hätääkärsivien hyväksi».
Se juotiin ja jatkettiin siksi, kunnes piti poistua Ylä-Kämpistäkin, jonka lasku nousi toista sataan markkaan.
Alppilasta sitten Mauritz Ahlfelt soitti virastoonsa, ettei hän tänään voi »tulla ylös.»
TAITEILIJA JOKA OLI MAALANNUT PALJAAN NAISEN.
Hän herätti jo ensimmäisellä taulullaan tavallista suurempaa huomiota. Sekä sanomalehdet että yleisö ottivat sen suosiollisesti ja suojelevasti vastaan. Taulu kuvasi mökin pirttiä, jonka pöydän päässä istui vanha ukko verkkoa kutoen ja hänen vieressään penkillä polvillaan oli pieni tyttö opettelemassa lukemaan. Perä-ikkunasta näkyi talvinen maisema ja mäntymetsä, ja toisesta paistoi päivä sisään. Lattialla loikoi kissa nauttien lämpimästä, silmät tiirallaan. Ukon kasvot ja tytön kellanvaalea tukka olivat erittäin sattuvasti kuvatut, sanottiin. Tuollaista, noin perin suomalaista ja yksinkertaista maalausta oli harvoin ennen nähty. Varsinkin olivat suomenmieliset teoksesta innostuneet. Ensiksi oli taiteilija itse suomenmielinen, ja toiseksi oli aihe otettu kansanelämästä, jonka kuvaamiseen nyt oli viitottu tie ja jota tämä nuori maalari oli osoittanut niin peräti hyvin käsittävänsä. Joka paikassa puhuttiin hänen »Verkkoukostaan», ja siitä levisi valokuvia joka perheen albumiin.
—Se on kerrassaan mainio tuo teidän »Verkkoukkonne» sai hän kuulla, mihin vain tuli. Sillä on tavallaan sivistyshistoriallinen merkitys, se on palanen kansamme kulttuurihistoriaa. Emmekö pian saa nähdä jotain samanlaista uutta aihetta teidän siveltimestänne? Tuollainen verkkoukko…
—Ja se, mikä meitä kaikkia on miellyttänyt, se on teidän taiteenne puhtaus ja viattomuus … teidän henkilöittenne kasvoissa on suomalaisen luonteen yksinkertaisuus, ja maisemissanne on juhannusyön läpikuultava hienous.
Hän oli somanlainen, näppärä poika ja joutui pian seuraelämään pääkaupungin suomenmielisissä piireissä. Erään ylhäisen virkamiehen, kamarineuvoksen, tytär rakastui häneen ja hän tyttäreen. He menivät kihloihin, ja kihlaus mainittiin sanomalehdissä. Vanhemmat, jotka olivat ymmärtävinään taidetta—kamarineuvos oli taiteilijaseuran jäsenkin—olivat hyvin ihastuneita tulevaan vävypoikaansa ja hänestä hiukan itserakkaasti ylpeät. Siitä koitti köyhälle pojalle hauska aika. Kesäkaudet maalaili hän tulevan appensa maatilalla ja vietti siellä huoletonta elämää. Arvostelijat olivat näkevinään, että hänen taiteensa, yhä enemmän syventyessään kansaan, samalla hienoni joka kerta, kun hän pani jotain näytteille. Kaikki hänen taulunsa kuvasivatkin sisämaan luontoa ja olivat pieniä ja sieviä, usein idyllisiäkin. Hän oli osannut antaa yleisölle juuri sitä, mitä se kaipasi, ja hän sai koko joukon jäljittelijöitä.
Oli kuitenkin eräs taulu, joka ei miellyttänyt esteetikoita eikä yleisöä. Hän oli maalannut pesurannan, jossa naisia seisoi laiturilla vaatteita karttuamassa. Siitä murahdettiin sanomalehdissä, sillä erään pyykkiä pesevän naisen jalat olivat—hiukan liian paljon paljaat. »Hän on mennyt yläpuolelle polvia juuri sen verran, kuin olisi pitänyt pysyä niiden alapuolella», muistutti pisteliäästi eräs kirkollinen lehti. Se ei muuten sanonut ollenkaan tuntevansa tuossa realistisessa taulussa taiteilijan hienoa, ihanteellista katsantotapaa.
Tuo arvostelu häntä suututti ja sai hänet pitkäksi aikaa pahalle tuulelle. Hän oli luullut, että tätä hänen mielestään voimakasta taulua tervehdittäisiin edistysaskeleena hänen taiteessaan. Tuo väkevä, ruskea ihonväri naisten käsivarsissa, jaloissa ja puoleksi paljaissa rinnoissa—sitä oli hän erityisellä huolella tutkinut ja pannut koko kykynsä ihomaalauksen vaikeuksia voittaakseen. Hän halusi laajentaa alaansa, käydä käsiksi vaikeampiin, totisempiin tehtäviin eikä aina »uinailla idylleissä», niinkuin hän sitä selitti.
Hän oli juuri samaan aikaan hakenut matkarahaa Pariisiin ja saanut sen. Mutta oli niitä, jotka suoraan sanoivat olevansa arvelevalla päällä, tulisiko tämä matka olemaan hänelle hyödyksi.
—Kunhan sinä et siellä menettäisi ihanteellisuuttasi, arveli kamarineuvos hänelle,—ottaisi liian paljon vaikutusta noista ranskalaisista realisteista. Sinä et ole koskaan tehnyt etkä luultavasti tule tekemäänkään mitään niin todellista, mutta samalla niin ihanteellista kuin tuo sinun »Verkkoukkosi». Minä olen kuullut niiden, joiden arvosteluun minä panen suuren arvon, lausuvan samaa pelkoa kuin minäkin tuon »Pesurantasi» johdosta. Toivokaamme, että sinä saatat nämä epäilyksemme häpeään.
Ottaessaan vastaan valtion matkarahan oli hänellä tunne, että hän sai sen ikäänkuin sillä ehdolla, että hänelle annettiin samalla anteeksi tuo hänen satunnainen hairahduksensa.
* * * * *
Pariisissa viipyi hän kaksi vuotta. Kaikki kotimaisen taiteen harrastajat kyselivät uteliaina hänen töistään ulkomailla, ja sanomalehdissä näkyi tuon tuostakin otsakirjoituksen alla »Suomalaisia taiteilijoita Pariisissa» tietoja hänestäkin. Milloin työskenteli hän Cormonin, milloin Julienin, milloin Bonnat'n atelieessa.
Hänellä kuului sitä paitsi olevan tekeillä uusi, suuri maalaus, jonka aihe oli otettu Kalevalan Aino-tarusta. Hän kirjoitti siitä morsiamelleen innostuneita kirjeitä, joita luettiin kaikille perheen tuttaville ja joista nämä toimittivat sanomalehtiinkin otteita. »Ainon olen kuvannut sillä hetkellä, kun hän heitettyään
hamehensa haapaselle, kenkänsä vesikiville
aikoo antautua uimaan. Kaikki toverini ovat tätä tauluani kehuneet ja sanoneet, että se tulee olemaan parasta, mitä koskaan olen tehnyt. Aihe ei ole mikään uusi, mutta luulen käsittäneeni sen aivan omalla tavallani. Etupäässä olen tahtonut saada esiin tuon myytillisen olennon täydellisen viattomuuden, hänen neitseellisen puhtautensa. Saavat ne pitkän nenän, jotka pelkäsivät minun kadottavani täällä oman katsantotapani. Se on täällä vain vahvistunut.
Olivathan he aina sanoneet, että hänestä tulee jotain suurta! Ja he levittävät, tämän tulevan suuren miehen tulevat sukulaiset, tietoja siitä, miten taulu edistyy, kuinka se kohta joutuu näytteille asetettavakssi.
Sitä odottaessaan viimeisteli taiteilija teostaan eräänä päivänä ylhäällä Pariisin Montmartressa. Ikkuna oli auki ulos bulevardille, jossa puut puhkesivat lehteen, ja huone täynnä tuota suloisen pehmoista Pariisin ilmaa ja valoa. Hän oli melkein juovuksissa tyytyväisyydestä ja innostuksesta. Hänen matkansa ei ollut hukkaan mennyt. Hän oli suorittanut vaikeimman koetyön, minkä voi maalarin tehtäväksi asettaa. Hän oli maalannut alastoman naisen ruumiin. Hän oli saanut esille ihon kauneimmat, hienoimmat vivahdukset, ja nuo arimmat, sinisimmät verisuonet ne oikein kuultivat hipiän alta.
Pari toveria istui atelieessa hänen maalatessaan.
—Juuri tuohon ihon käsittelyyn nähden voisit sinä kilpailla minkä ranskalaisen mestarin kanssa tahansa.
—Se, mikä tuossa sinun Ainossasi minua kuitenkin eniten ihmetyttää, sanoi hänen ystävistään toinen, on se, että vaikka se on ihan alaston ja vaikka se on noin realistisesti maalattu eikä ruumis ole mikään ihanneruumis vanhaan malliin, vaan suomalainen talonpoikaistyttö, niin se ei tunnu kaipaavan lehvääkään verhokseen. Itsetiedottomuuden viattomuus, se on verrattomasti kuvattu ei ainoastaan kasvoissa, vaan koko ruumiissa.
Syntyi kuitenkin pieni väittely katselijain kesken.
—Mutta mitä sinä luulet niiden tulevan tästä kotona sanomaan?
—Kuinka mitä?
—Se haukutaan siellä maan tasalle.
—Ja miksi?
—Siksi, että se on noin ihan ilkialaston…
—No, mutta helvetissä, sehän on juuri hienointa taulussa! Sen pääajatus!
—Tottahan sen minä käsitän, mutta luuletko, että ne pöllöt siellä kotona?—Vai mitä arvelee itse maalari?
Maalari ei virkkanut mitään, hän vain tarkasteli loitommalta tauluaan, vihelteli ja oli tyytyväisen näköinen.
Jo muutamia päiviä ennen kevätnäyttelyn avaamista kertoivat pääkaupungin sanomalehdet, että uusi taulu on saapunut ja että itse taiteilijakin näinä päivinä on odotettavissa kotimaahan.
Hän tuli, hänet nähtiin pian Esplanadissa ja Kappelissa täydellisesti pariisilaistuneena ja uusissa muotivaatteissa. Heidät huomattiin ja heitä osoiteltiin, kun hän morsiamensa kanssa esiintyi. Tuttavat, jotka heitä tapasivat, sanoivat jokainen:
—Ja se sinun uusi taulusi, sehän kuuluu olevan jotain erinomaista.
Tulee olemaan todellinen nautinto saada sitä nähdä.
Kun hän oli saanut taulunsa hyvin asetetuksi, vei hän sitä ensiksi katsomaan morsiamensa ja tämän vanhemmat. Hän tuli heitä kotoa noutamaan, ja aikomus oli pariisilaiseen tapaan palata sen jälkeen Villensaunalle syömään aamiaista.
Hän kuljetti heidät suoraa päätä suuren taulunsa eteen.
—Tässä tämä nyt on!—Mitä te siitä arvelette?
Hän näki morsiamensa punastuvan ja tunsi hänen kätensä laukeavan käsivarrestaan. Rouva pyörähti vihaisella liikkeellä hänen puoleensa.
—Onko tämä taulu sinun maalaamasi?
—On.
Silloin ei ollut rouvalla muuta sanottavaa kuin tuima:—Hyi! Tule pois,
Hanna! Tämä on suorastaan hävytöntä!
Ja hän veti tyttärensä ulos ovesta.
Maalari kiiruhti jälestä ja koetti pidätellä, mutta hän ei saanut heitä pysähtymään.
—Tämä on häväistys koko perheelle … jos minä olisin voinut vähääkään aavistaa … kuuli hän vihastuneena muristavan alhaalla rappusissa.
Hänen täytyi antaa heidän mennä, ja hän palasi takaisin näyttelyyn.
—Mutta mitä tämä kaikki merkitsee? kysyi hän kamarineuvokselta, joka hiukan hämillään vetäytyi pois taulun äärestä, jota hän oli ihan kehyksen ääressä tarkastamassa.
—Kuinka sinä voit panna näytteille tuommoista … mitä sinä luulet ihmisten tulevan tästä kaikesta sanomaan?
—Minä vähät välitän siitä, mitä ihmiset sanovat!
—Aiot siis antaa sen seista siinä?
—Tietysti!
—Siinä tapauksessa saat itse vastata seurauksista!
—Niin teenkin!
—Niin no—minun täytyy nyt mennä. Ja kamarineuvos meni samaa tietä.
Hän oli kuin puulla päähän lyöty. Se oli »Pesuranta» ja murina noista paljaista jaloista, joka nyt tuli takaisin ja jonka hän ulkomailla oli kokonaan unohtanut.
—Mutta onko siinä sitten mitään loukkaavaa?
Hän kääntyi tarkastamaan tauluaan. Aino seisoi siinä päin katsojaan ja laskeutui veteen, seisten suorana ja tosin ihan alastomana, mutta puhtaana, kylmänä ja kiihottomana, hiukan aamukylmässä väristen ja luoden silmänsä haaveksien ulapalle.
—Voisiko se olla mahdollista, että ne tuosta alastomuudesta olisivat loukkautuneet? Olisivatko ne todellakin niin alkuperäisellä, niin poroporvarillisella kannalla?
Hän koetti heitä ymmärtää, mutta kun hän ajatteli, millä tavalla häntä oli kohdellut hänen morsiamensa, niin peruutti hän päätöksensä mennä häntä noutamaan ja pyytämään selitystä.—Olkoon, se on hänen asiansa!
Koko sen päivän ja seuraavan yön kuohui hänessä vastustushalu. Vasta seuraavana aamuna meni hän appelaansa, harmistuneena ja ainoastaan muutamia tunteja nukuttuaan, ja pyysi saada tavata morsiantaan.
—Hän on sairas mielenliikutuksesta, vastasi äiti, otti hänet juhlallisesti vastaan salissa ja pyysi saada tehdä hänelle muutamia kysymyksiä.
—Sano minulle, onko tuo taulu maalattu luonnosta?
—Onneksi löysin pitkän hakemisen jälkeen mallin, joka sopi minulle erinomaisen hyvin.
—Hän on seisonut noin ikään edessäni?
—Kuinkas muuten!
—Nehän ovat ne mallit siellä Pariisissa…?
—Mitä tarkoitatte?
—Sinä kyllä ymmärrät, mitä tarkoitan…
—No, ja mitä sitten?
—Se oli vain se, jota tahdoin tietää…
—Ettekö todellakaan käsitä taidetta tämän enemmän?
—Jos tuo on taidetta, niin kiitän Jumalaani, etten sitä käsitä…
Hanna parka!
Hän meni toisesta ovesta ulos, ja hänen miehensä tuli toisesta sisään.
Hänellä oli aamulehdet käsissään ja hän heitti ne eteensä pöydälle.
—Oletko lukenut, mitä nämä sanovat sinusta?
—Olen lukenut … että voidakseni jotain tuollaista kuvata on minun mielikuvitukseni täytynyt saastuttua Pariisin porttoloissa … minun on täytynyt turmella kaikki hienoimmat aistini … että sellaistako olen siellä valtion varoilla tutkinut, että se on pornografiaa … sikamaista … että olen askel askelelta mennyt taapäin siitä, kun »Verkkoukon» maalasin, ja nyt olen auttamattomasti ojassa … että olen pilannut hienoimman kotimaisen aiheen… Mutta minä sanon, ettette te kykene arvostelemaan, mikä on kotimaista … ja minä sanon, ettei se minua edes voi suututtaa, että se on niin peräti typerää, niin kaikkea järkeä vailla, ja se on juuri se, joka on saastaista, eikä minun mielikuvitukseni.—No, ja sanokaa minulle sitten kerran, mikä teitä loukkaa minun taulussani!
—Mutta onhan hän ihan alaston…
—Ettekö ole sitten ennen nähneet paljaita ruumiita maalattuina?
—On niitä nähty, on niitä nähty meilläkin, mutta ero on suuri … katso mitä taulua tahansa, niin ovat ne kuitenkin osaksi verhotut … häveliäs taiteilija vetää aina eteen milloin lehvän, milloin vaatteen liepeen, mutta siinä sinun maalauksessasi ei ole riepuakaan … mikä esti sinut olemasta yhtä häveliäs kuin kaikki muutkin…
Häntä suututti niin, ettei hän enää voinut pidättää itseään, hän tarttui hattuunsa, nakkasi lehdet lattialle ja huudahti pilkkahymy huulillaan:
—Ja jos minä olisin ollut häveliäs, niin olisitte te olleet sitä hävyttömämmät! Jos minä olisin vetänyt lehviä eteen, niin olisitte te niiden alle kuitenkin tirkistäneet!
—Tarkoitatko sinä minua?
—Te ette ole sen parempi kuin muutkaan.
—Kuinka sinä uskallat! Ulos minun huoneestani!
Oli se ehkä tapahtunut liian pian, arveli hän kadulle tultuaan.
—Mutta parasta se oli, että sain puhua suuni puhtaaksi!
Harhailtuaan hiukan palasi hän asuntoonsa. Siellä oli kirje morsiamelta ja rukkaset.
»Jos sinä minua todellakin oikein rakastit, et olisi tuottanut vanhemmilleni ja minulle tätä häpeää. Pitihän sinun tietää—»
Hän puristi kirjeen palloksi kourassaan, ojensi pienen, hoikan vartensa, niin että se näytti muuttuvan yhdeksi ainoaksi kimmahtavaksi jänteeksi, puristi nyrkkiä ylös ja huusi:
—Minä vielä näytän tälle tyhmälle maailmalle, minä häikäisen heidät, minä pakotan heidät pyytämään anteeksi, minä lyön heitä silmille koko sivistyneen maailman mielipiteellä … minä muserran heidät.
Ja hän piti sanansa. Hänen kostonsa oli siinä, että hänestä tuli yksi maansa ensimmäisiä maalareita. Kun ulkomailla joskus puhutaan hänen kotimaastaan, puhutaan samalla aina hänestäkin.
Ja samalla kaikissa niissä elämäkerroissa, joita hänen muotokuvansa mukana on ollut ulkomaan suurissa kuvalehdissä, kerrotaan tuo juttu niistä lehvistä, joita hän »ei ollut vetänyt eteen».