PIENEHKÖ, PYÖREÄ, PEHMEÄHKÖ…
Olette ehkä tulleet huomanneeksi, että meillä virkoihin, tärkeihin tehtäviin ja yleensä kaikenlaisiin suurempiin luottamustoimiin kernaasti asetetaan miehiä, jotka eroavat muista erään pienen, hauskan omituisuuden kautta. Se tavataan melkein jokaisella, joka on saavuttanut vähänkään huomattavamman yhteiskunnallisen tai valtiollisen aseman. Ilmiö on niin yleinen, ettei sitä juuri voi sattuman oikuksikaan sanoa. Olen tehnyt silmämääräisiä tutkimuksia useilta elämän eri aloilta ja tullut tosiasioita vertaillessani siihen tulokseen, että vasta sitten, kun kansalainen voi tähän hankkimaansa tuntomerkkiin viitata, hänellä on mahdollisuus saavuttaa se päämäärä, mihin hän pyrkii. Saattaahan tosin tapahtua, että notkea selkä, kumarat hartiat tai erityisesti etevät luonnonlahjatkin voivat tulla kysymykseen, mutta poikkeuksena se kuitenkin on yleisestä säännöstä pidettävä. Ja yleinen sääntö on se, että hakijalla, jos hän tahtoo varmasti tulla huomioon otetuksi, tulee olla rinnan alla tuollainen … jonkunlainen … kuinka sanoisin … tuo tuollainen pienehkö, pyöreä, pehmeähkö…
Eräässä pitäjässä oli tuonnoittain kirkkoherran vaali. Ehdokkaita oli kolme, kaikki yhtä lahjakkaita, ei kukaan toistaan etevämpi. Miesten kesken oli pitkiä puheita ja tuumailuja siitä, kenelle äänet annettaisiin. Sanoi sitten eräs arvokas isäntä:—»Huutakaapa, ketä huudatte, minä huudan Huukperiä!»—»Minkä tähden juuri Huukperiä huudat?»—»Sentähden, että se on niitä muita kahta hyötyvämmän näköinen. Sehän tuo jaksanee saarnata, kun on mistä saarnaa. Tynnyri on minusta parempi kuin tyhjä säkki.» Ja Huukperi sai enimmät äänet, eikä ole katumista ollutkaan.
Pienessä kaupungissa oli pormestarin vaali. Oli niitä ehdolla jos jonkinlaisia, pieniä jos suuriakin miehiä. Mutta ei ollut kuin yksi ainoa pulloposkinen, pyöreävartaloinen, pehmeämuotoinen.—»Sehän tuo jaksanee oikeutta istua, kun on, minkä päällä istuu», sanottiin, ja hän sai viran.
Mutta kun muutamaan kuntaan tuli uusi kansakoulunopettaja—hänet valittiin paperiensa mukaan, miestä itseään näkemättä, niinkuin noissa vaaleissa valitettavasti vielä usein tapahtuu—niin pudistelivat johtokunnan ukot päätään ja tuumasivat:—»Eihän tuo ole minkään näköinen, kovinpa on kuikelo ja laiha.» Eikä heidän mielestään kansanopetus ollut ollenkaan oikeissa käsissä.
Ja samanlaiset näkökohdat tulevat selvästi näkyviin sellaisissakin virkanimityksissä, joihin kansa ei pääse suoranaisesti vaikuttamaan. Sillä »kansan terve järki» on onneksi säilynyt turmeltumattomana niissä miehissä, joille se on antanut onnensa ohjakset.
Kun ummistan silmäni ja loihdin eteeni rivissä seisomaan kaikki ne nimismiehet, tuomarit, kruununvoudit ja monet muut, jotka minun on onni ja kunnia tuntea, niin enpä näe montakaan, joka ei mittaa täyttäisi. Koulunopettajat, joita Jupiter vihaa, ovat tosin poikkeuksena, mutta se riippuu erityisistä asianhaaroista eikä riko yleistä sääntöä, jota se päinvastoin vahvistaa.
Heidän keskuudessaan ei näet, ainakaan yleisemmin, tähän saakka vielä ole ollut tapana tehdä kumarruskäyntejä korkeitten asianomaisten luona. Mutta näiden toisten kesken on jo ammoisista ajoista ollut yleisenä se tapa, että virkaan pyrkivän tulee käydä »näyttäytymässä» tulevan esimiehensä tykönä. Hakemuskirja puhuu omaa kieltään, hakijan ulkomuoto omaansa. Ja nyt on usein toinen yhtä kaunopuheinen kuin toinenkin.
Enkä minä ymmärrä, niiksi sitä moititaan, että on, niinkuin on.
Päinvastoin ymmärrän minä erinomaisen hyvin, mistä syistä tuo »pienehkö, pehmeä, pyöreähkö» on voinut päästä painamaan siinä vaa'assa, millä miesten pätevyyttä punnitaan.
Kumarrusmatkalla kävijä esiintyy aina frakissa ja valkoisessa, kovaksi kiilloitetussa avorinnassa. Mutta avorinta esiintyy aina paremmin edukseen, kun se saa pullottaa vähän ulospäin, ja frakki on silloin somimmillaan, kun sen reuna ja liivien nappirivi pääsee tekemään kauniin kaaren eteenpäin. Samalla tekee koko mieskin vakavan, varman ja tyvenen vaikutuksen, ja hän näyttää sellaiselta, jota eivät kaikki »ajan tuulet» pääse heiluttelemaan. Ja kun hänen silmissään tavallisesti on rauhallinen, lempeä ilme ja kun hänen otsallaan asuu ikuinen totisuus, niin onhan aivan luonnollista, että hänet katsotaan sopivammaksi kansansa edessä edustamaan valtiota ja yhteiskuntaa kuin tuo pieni käppyrä tai tämä pitkä hongankolistaja, joista ei voi tietää, millä oksalla ne milloinkin istuvat ja mitkä tuulet niitä milloinkin heiluttavat, ja jotka eivät voisi vaatia sitä kuuliaisuutta ja tyrkyttää sitä asemansa arvoa, minkä voi sellainen, joka on täyteläinen sekä edestä että takaa. Ei ole sentähden ihme eikä mikään, että tuo tai tämä korkea esimies, jonka tulee alaistensa kaikista toimista vastata, ihan kuin itsestään tulee—jos suinkin mahdollista—antaneeksi paikan sille, josta on takeita, että hän paikkansa täyttää.
Että se useimmiten onkin mahdollista, se on jo nähty. Monet nimitykset ja ylennykset—kaikkein korkeimmatkin—joita ei muuten voitaisi ymmärtää, ovat siten selitettävissä. Erehdyksiä on kyllä voinut tapahtua, ja tapahtuuhan niitä aina. Mutta siitä huolimatta sopisi minusta nyt tehdä laiksi se, mikä kerran on yleinen tapa, sopisi antaa asetus, jossa säädettäisiin, että virkanimityksissä, suuremmissa ja pienemmissä, on—virkamiesten rotu-omituisuuksien yhä edelleen kehittämiseksi—hakijalta, joka tahtoo tulla huomioon otetuksi, vaadittava myöskin tuo tuollainen … jonkinlainen … kuinka sanoisinkaan … pienehkö, pyöreä, pehmeähkö…
»NUORI SIELU».
Kuvaus kansallisen herätyksen keskiajalta.
Hän on mielestäni niitä kaikkein onnellisimpia ja kaikkein kadehdittavimpia. Sillä hän on täydellinen sopusoinnun ja ihanteitten mies, ja niitä on harvassa tänä tyytymättömyyden, epäilyksen ja hermostuneen hajanaisuuden aikakautena. Meidänkin oloihimme nähden, jotka eivät kuitenkaan hevillä pane mieliä yli laitainsa kuohumaan, hän on oikeastaan jotenkin harvinainen ilmiö. Sillä johan on meilläkin tyytymättömyyttä oleviin oloihin, on innostuksen ja auktoriteettiuskon puutetta; on pettyneitä toiveita, onpa kenties luottamuksen puutetta omaan tulevaisuuteemmekin. Ne ovat kaikki niitä uuden ajan tunnusmerkkejä.
Mutta hänellä on vielä lapsuutensa usko ja nuoruutensa isänmaallinen innostus tallella, eikä se näytä koskaan edes häiriytyneen.
Jo koulussa ollessaan hän uskoi järkähtämättä kaikkeen siihen, mikä oli »kaunista, hyvää ja totta». Hän ihaili kaikkia klassikoita ja osasi ulkoa kaikki ne isänmaalliset runoelmat, jotka siihen saakka oli kirjoitettu.
Ylioppilaaksi tultuaan hän otti kaikki vastaan semmoisena kuin se hänelle annettiin. Aatteiden antajat olivat, tai ainakin sanoivat olevansa, ylevän innostuksen miehiä, puhtaiden periaatteiden miehiä, ja hän ei arvostellut eikä irvistellyt. »Suomen suuret miehet» elivät vielä ja vaikuttivat ympäristöönsä, vaikka heidän testamenttinsa olikin jo tehty. Heidän levittämänsä loisto heijasti takaisin niistä, jotka olivat ottaneet heidän testamenttinsa määräykset toteuttaakseen. Ja oikeutettuja ja kykeneviä tähän työhön olivat mielestään kaikki senaikuiset nuoret miehet. Sillä ei kukaan yksityinen henkilö tai puolueryhmä ollut vielä ottanut urakalle suomalaisuutta eikä isänmaan asioita. Kukin oli vakuutettu voivansa ja saavansa jotakin uhrata isänmaan alttarille. Kaikki olivat »nuoria sieluja», ja kaikkien sydän sykki sille, mikä oli »kaunista, hyvää ja totta.»
Hänkin oli vakuutettu voivansa jotain »uhrata». Hänelläkin oli leiviskänsä hoidettavanaan. Ja hän hoiti sitä ehkä paremmin kuin moni muu, sillä hän ei menettänyt mitään omasta itsestään, ei menettänyt »nuorta sieluaan» eikä isänmaallista innostustaan.
Kuinka monet siihen aikaan puhuivatkaan suurista tarkoituksistaan, ja kuinka harvat ovat niitä toteuttaneet! Hän ei puhunut omistaan, mutta silti ei niitä häneltä puuttunut.
Mutta puhukaamme ensin hänen innostuksestaan ja sitten hänen töistään.
Näen hänet vieläkin edessäni tuossa tutussa kehässä, joka niin usein muodostui ylioppilastalon puhujalavan ympärille. Kuinka hänen silmänsä säihkyivät, kuinka hänen rintansa kohosi ja keuhkonsa paisuivat isänmaallisia eläköönhuutoja huudettaessa! Näen hänet laulajien joukossa milloin haaveksiva ilme kasvoillaan, milloin hehkuva puna poskillaan. Näen hänet saattokuluissa ja suurten miesten haudoilla, näen hänet Suomalaisen teatterin permannolla pakahtumaisillaan ihastuksesta, karhea liinatukka pystyssä, kädet yhtä punaisina kuin posket.
Monelta tuo tuli sammui ja kylmeni tuo hehku. Häntä se jäi lämmittämään, ja se lämmitti häntä leipähuolien harmaimpinakin pakkaspäivinä, aina riittäen niihin vähäisiin tehtäviin, jotka hän oli ottanut suorittaakseen niinä aikoina, jotka jäivät häneltä yli varattoman miehen kiireisissä lukupuuhissa.
Koulussa ollessaan hän jo keräsi kansa- ja muinaistieteellisiä esineitä konventtinsa kustannuksella. Ylioppilaana laajeni ohjelma satuihin ja sananlaskuihin ja outojen sanojen keräämiseen Kotikielen Seuran lukuun, paitsi sitä, että hän yliopistossa ollessaan lukukauden aikana oli ainainen agitaattori, yksi noita n.s. »fennomanian juoksupoikia» sekä melkein jokapyhäinen luennonpitäjä rautatienvarsipitäjissä Helsingistä Hämeenlinnaan. Mutta hänen suurin työnsä oli tutkimus kotipitäjänsä oloista, tuollainen pitäjänkertomus, jossa hän esitti oman paikkakuntansa 1) muinaistieteelliseltä, 2) historialliselta, 3) kansatieteelliseltä ja 4) kielelliseltä kannalta katsottuna. Siinä oli lueteltu jokainen vanha puu ja kivi, jokainen kyläkahakka, kaikki papit, lukkarit, suntiot ja kirkonkellot vanhoine kirjoituksineen, jokainen maasta löydetty raha, taltta ja nuolenpää, jokainen kielen diftongi, kerakkeen koveneminen ja pehmeneminen j.n.e.—ja se oli tunnollista työtä, johon oli pantu vuosien vaivat ja lomahetkien innostus. Se saikin kunnian tulla julaistuksi Suomikirjassa, siitä mainittiin muutamalla kehuvalla sanalla Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran vuosikertomuksessa, ja hän sai vastaanottaa pienen kirjapalkkionkin.
Millä viattomalla riemulla hän kantoi tuon kirjapakkansa asuntoonsa, millä hellyydellä hän selaili noita ikävännäköisiä lehtiä, joiden sisällöstä me muut emme olisi ikipäivinä viitsineet selkoa ottaa. Me nauroimme hänelle silloin, niinkuin niin usein ennenkin, teimme pilaa hänestä ja hänen hommistaan, me kaunosielut, jotka jo aikoja sitten— s.o. pari vuotta ylioppilaana oltuamme, tämä oli kolmas!—olimme pudistaneet päältämme ylioppilasinnostuksemme ja sen sijaan olimme saaneet »uusia aatteita» ulkomailta. Me puhuimme ylenkatseellisesti suomenmielisten ahtaista näköpiireistä, me nimitimme häntä »pikkusieluksi», joka ei ymmärtänyt Ibseniä eikä ole kuullut puhuttavankaan Emile Zolasta tai Paul Bourget'sta. Hän ei siitä loukkautunut, sillä hän ei käsittänyt, ei voinut käsittää todeksi sitä, mitä puhuimme. Ja hyvä oli, ettei hän sitä käsittänyt, sillä varmaankin hän olisi tullut onnettomaksi, jos hänelle olisi selvinnyt se, mistä me olimme varmat, eli että Runeberg oli vanhanaikuinen, että Topelius ei kelvannut aikamiesten luettavaksi, että Kalevala oli pitkäveteinen eikä suinkaan mikään maailman ensimmäinen epopea, ettei kaikki ollut jumalansanaa, mitä Snellman oli sanonut, ja ettei Yrjö-Koskinen ollut »johtavissa aatteissaan» lausunut historianfilosofian viimeistä sanaa maailman menosta. Sellainen mielipiteiden mullistus olisi ollut kova isku hänelle, joka oli tottunut pitämään maailmankirjallisuuden arvokkaimpana kaikkea, mitä suomenkielelle käännettiin, josta ylioppilasalbumin ilmestyminen oli merkkitapaus pohjoismaiden kirjallisuudessa, josta Suomalainen teatteri oli ensimmäinen taidelaitos Euroopassa, Ida Aalberg ja Oskari Wilho ensimmäisiä näyttelijäneroja ja Ekmanin Väinämöinen ja Takasen Aino maailmanmainioita taideteoksia. Mutta se isku ei koskaan häneen osunut, sillä hän torjui kaikki arvostelut ja epäilykset sillä, että olihan se suomalaista ja olihan se omaa—»ja tietysti tekin oikeastaan niin ajattelette, vaikka siinä vain leikkiä laskette». Ja niin hän pysyi ja niin hänen täytyi pysyä nuoruutensa ihanteille uskollisena. Silloin hänelle naurettiin, mutta jälkeenpäin olen tavannut niitä, jotka ovat häntä kadehtineet.
Hän joutui maaseudulle, vähäiseen opettajavirkaan muutamaan pikkukaupunkiin. Siellä hän tietysti ryhtyi, »astuttuaan ulos elämän taisteluun, toteuttamaan niitä ihanteita, jotka oli itselleen nuoruutensa aikana asettanut», niinkuin sitä siihen aikaan akateemisella juhlapuhekielellä sanottiin. Ulos elämän taisteluun— Kuopion takana!—toteuttamaan ihanteita—Torniossa!
Mutta hän toteutti omansa, ne, jotka hänellä oli: perusti suomalaisen seuran, oli ainaisena puhujana ja esitelmänpitäjänä kaikissa paikkakunnan isänmaallisissa riemu- ja surujuhlissa, puuhasi onnittelusähkösanomia mainioiden miesten syntymä- ja nimipäiviksi pääkaupunkiin, juoksi pääkaupungin suomenmielisten asioita, liikutteli kaikkia keräyslistoja, joita hänelle tietysti tukuittain lähetettiin, milloin teatterin takaamista, milloin uuden koulun kannattamista, milloin minkin uuden seuran jäsenluvun kartuttamista varten.—»Ei sieltä tule mitään, ei sinne maksa vaivaa lähettää», kuultiin helsinkiläisissä toimikunnissa usein sanottavan.—»Miksei, lähetetään vain, kyllä hän ainakin itse siihen nimensä merkitsee». He tunsivat miehensä, ja listat tulivat kuin tulivatkin tunnollisesti takaisin— ainakin hänen nimellään varustettuina.
Huolet isänmaan asioista ja hänen omista asioistaan—joita oli ehkä vielä enemmän kuin isänmaan asioita—eivät kuitenkaan voineet olla jälkeään jättämättä ainakaan hänen ruumiiseensa, joskaan ei sieluunsa. Hän vanheni, laihtui, kävi kasvoiltaan läpikuultavaksi, itse sitä huomaamatta. Maaseutupatriootin palkka on tavallisesti unohdus ja kiittämättömyys. Mitä tunnustusta olisivat pikkukaupungin poroporvarit voineet hänelle antaa, ja pääkaupungissa oli niin paljon ja läheisempiä, joita täytyi »tunnustaa». Ei hän kuitenkaan, niinkuin niin monet muut, tätä kiittämättömyyttä nurkunut; hän ei ollut koskaan kiitosta hakenut eikä siis huomannut sen puutettakaan. Mutta olen minä kuitenkin varma siitä, että hänellä oli salainen, hyvin, hyvin salainen haaveensa kerran maailmassa päästä pääkaupunkiin, ja saattaahan olla mahdollista, että hän tämän toiveensa toteuttajaksi ajatteli jotakuta niistä miehistä, joilla oli valta ja virat ja joille hän oli niin monta palvelusta tehnyt. Ei hän tästäkään suoraan puhunut, ehkei ollut siitä itsekään selvillä, mutta puolista viittauksista sen kuitenkin huomasi.
Mutta mitä varten teki hänen mielensä pääkaupunkiin? En tarvinne sanoakaan, että hän oli pyrkinyt sinne päästäkseen ylenemään, saadakseen suurempia tuloja, tullakseen huomatuksi. Hänen vaikuttimensa olivat tässä niinkuin kaikessa muussakin n.s. isänmaallisihanteellista laatua. Kandidaattitutkinnon suoritettuaan hän ei ollut käynyt Helsingissä. Mutta hän oli kuullut siitä puhuttavan. Se oli kasvanut hänen mielikuvituksessaan vielä suuremmaksi kuin se oli kasvanut todellisuudessa. Hän ei osannut kuvitella mielessään sen kivikartanoita ja uusia katuja, mutta se oli suurennut hänen silmissään maan henkiseksi sydämeksi, suomalaisen sivistyksen kehdoksi, kansallisen herätyksen ahjoksi, ja miksi kaikeksi hän sitä nimittikään tuon tunnetun juhlapuhesanaston mukaan. Kun saisi vielä kerran sen nähdä, joskaan ei sinne asettua, nousta ylioppilastalon rappusia, istua lukusalin shakkihuoneeseen pehmeälle sohvalle ja selailla sanomalehtiä —niitäkin oli siellä jo kaksi suomenkielistä jokapäiväistä ja niin suunnattoman suuria entiseen nähden!—käydä Arkadiassa, nähdä Säätytalo ja Ateneum, mutta ennen kaikkea Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran uusi talo, ja olla läsnä sen kuukausikokouksissa, joihin hänen käsityksensä mukaan kaikki ne, jotka ovat suomalaisuuden parhaita, saapuvat toisiansa tapaamaan. Istua siellä viheriän pöydän ympärillä suurten miesten seurassa—minä luulen, että hän heltyi kyyneliin sitä kaikkea kuvitellessaan.
Monta vuotta hän sai sitä autuutta odottaa. Mutta hän pääsi siis sinne kuitenkin? Pääsi. Hän oli täällä käymässä äskettäin. Hän oli riistäytynyt irti ja lähtenyt ristiretkelle pyhäin hautain kaupunkiin. Hänen rakkaimmat toiveensa olivat toteutuneet.
Tapasin hänet Aleksanterin patsaan edustalla, pää melkein selän yli putoamaisillaan.—»Sinä täällä, vanha veli, milloin olet tullut kaupunkiin?»
Hänellä oli tuskin aikaa kättä paiskata ja kysymykseeni ei ollenkaan vastata. Sillä hän oli aivan haltioissaan.—»Mikä ylevä taideteos! Mikä ihana symbolinen ryhmä!»—ja hän arvosteli sitä samalta isänmaallis-taiteelliselta kannalta kuin kaikki lehdet ja juhlapuhujat olivat tehneet. Koetin huomauttaa muutamista virheistä, mutta hänellä ei ollut aikaa kuunnella.—»Se on kuolematon, kansallinen taideluoma, se on kansan itsensä pystyttämä, se tulee kautta vuosisatojen todistamaan … ja missä arvokkaassa ympäristössä, missä komeassa kehyksessä se seisoo! Suomen pääkaupunki saa pitää itseänsä onnellisena omistaessaan…» Ja siitä hän siirtyi ylistelemään tätä pääkaupunkia, tätä »Suomen ihanata pääkaupunkia», tätä pohjolan kuningatarta. Se oli antanut hänelle aihetta loppumattomaan ihastukseen niinä päivinä, joina hän oli juossut sitä tarkastamassa. Hän oli käynyt taidemuseot, kansatieteelliset museot, Kirjallisuuden Seuran talot, teatterit, Säätytalot, kaikki. Mutta eniten kaikesta oli hän ihastunut siihen sisälliseen uudistukseen, joka täällä hänen mielestään oli tapahtunut: siihen, että täällä jo melkein tuli suomenkielellä toimeen. Melkein joka paikassa osattiin täällä suomenkieltä, melkein joka puodissa oli suomenkielinenkin kyltti, ajurit puhuivat melkein kaikki suomea, ja olipa niitä, jotka eivät ruotsia ollenkaan ymmärtäneet.—»Ja sitten on niitä, jotka uskovat, ettei Suomen kansalla ole tulevaisuutta!»
Melkein yhdessä henkäyksessä tyhjensi hän näin sydämensä meidän kävellessämme Senaatintorilta alas Esplanadille. Mutta joka askeleella oli hänellä aihetta uuteen iloon. Suomalainen kalustokauppa! Suomen teollisuuskauppa! »Suomi!» ja »Pohjola!» Kirjakauppojen ikkunoissa suomalaista kirjallisuutta—korukansissakin … suomalaista kirjallisuutta korukansissa! … kuka olisi voinut kymmenen vuotta takaperin sitä aavistaakaan mahdolliseksi.—»Ja tämäkö on sitten muka se viikinkiläisyyden pesäpaikka?»—Hän kävi totiseksi, otsa meni ryppyyn. Niin, niin, vielähän ne ovat vallassa täällä.—»Mutta kotimainen hallitus on suomenmielinen!» huusi hän riemuiten, niin että vastaantulijat kääntyivät jälelleen katsomaan, ja hänen kasvonsa valkenivat:—»Voitto on meidän, suomalaisuuden hegemonia (mikä vanha tuttu, aivan unhotuksiin joutunut sana ylioppilasajoilta!) on saavutettu, ja tiedätkö mitä, sentähden minä en voi heitä vihata, minä säälin heitä, minä säälin heitä koko sydämestäni!»
—Tässä on finspongi, huomautin minä.
—Elähän, vai tässä se on se mainio … niinpä niin, tässähän se on … vai tässä ne kävelevät ja tapaavat toisensa ja ratkaisevat maan ja kansan asioita.
Hänen teki mieli kävellä finspongilla, hän tahtoi nähdä, miltä »ne» näyttävät. Jätin hänet siihen, ja me erosimme tavataksemme toisemme illalla teatterin jälkeen, josta me, muutamat hänen vanhoista koulu- ja ylioppilastovereistaan, olimme päättäneet viedä hänet Kämppiin pienille kekkereille.
Hän lähti mielellään Kämppiin, jonka vihkimisestä ilmaisine aterioineen hän vuosia sitten oli lukenut itämaisesti satumaisen kertomuksen U.S:sta ja josta hänen mieleensä oli isänmaallisesti liikuttavana muistona jäänyt se, että ovenvartia osasi kaikkia kieliä—myöskin suomenkieltä. Ja me näyttelimme hänelle ravintolamme sekä ylä- että alakerran.
Ne olivat ensimmäiset kekkerit, mitkä hänen kunniakseen koskaan oli pantu toimeen. Ja se puhe, mikä hänelle pidettiin—enemmän leikillä kuin todella—oli sekin ensimmäinen laatuaan. Puhuja tunsi hänen elämäkertansa ja osasi koota kaikki hänen ansionsa yhteen. Kuvattuaan hänen luonnettaan, hänen hellää sydäntään, hänen hehkuvaa sieluaan, lopetti hän: »Kun minä nyt juon sinun maljasi, vanha veikko, niin juon minä omien parhaimpien muistojeni, omien ihanimpien innostusaikojeni maljan, sen kansallisen herätyksen keskiajan maljan, jolloin ei tiedetty mitään uuden ajan itsekkyydestä, vaan jolloin vanhat ja nuoret itseään muistamatta riensivät miehissä pyhää hautaa valloittamaan…»
—Sinä puhut kuin enkeli!
—Ole vait!—Sinä olet, vanha veikko, pysynyt sellaisena kuin meidän kaikkien olisi pitänyt pysyä.
—Surullisen hahmon ritarina, kuiskasi taas muuan, mutta onneksi eivät kuulleet sitä juhlapuhuja eikä juhlavieras, jotka lasit kourassa seisoivat vastakkain, toinen toisessa päässä pöytää.
»Ja sinä voit vielä iloita siitä, mitä näet näyttämöltä … onnellinen sinä, joka et ole katsonut kulissien taa etkä nähnyt itsekkyyttä, vallanhimoa, ammattikateutta, intriigejä … isänmaallisuus ei ole ollut sinulle afääriä, sinä et ole itse hyötynyt hoitamastasi leiviskästä etkä voi uskoa, että muutkaan ovat sitä tehneet … sinä olet pysynyt nuorena sielultasi, sinä uskot kaikkea, et epäile mitään, et arvostele, et irvistele. En sano sinulle: tervetuloa!—sanon vain: onnea matkalle! sillä sinulle on parempi, että pysyt siellä kaukana, mistä kaikki niin kauniilta kuvastaa. Maljasi! Eläköön!»
Se oli osaksi ivaa, osaksi totta ja tuli sydämestä. Oli juotukin melkoisesti. Mutta hän ei käsittänyt ivaa eikä katkeruutta. Hänellä ei ollut korvaa sellaisille soraäänille. Hän eli oman innostuksensa ja omien ihanteittensa sopusoinnussa. Ja hän kiitti meitä siitä kunniasta, jota olimme hänelle osoittaneet. Mutta ennen kaikkea hän kiitti meitä siitä, että hän meissä oli tavannut vielä saman hengen hehkumassa, joka meitä kaikkia nuorina ylioppilaina innostutti.
Ja me kun olimme jo pelänneet, että hänen silmänsä olisivat auenneet ja hän mahdollisesti saanut vahingon sielulleen! Hän oli ja pysyi sinä samana nuorena sieluna, mikä hän aina oli ollut.
* * * * *
Mutta sehän on hyvä, että sellaisia vielä on olemassa! sanotte.
Vaan onko sitten kukaan väittänyt, ettei niin olisi? Sanoinhan jo alussa, että hän on mielestäni niitä kaikkein onnellisimpia ja kaikkein kadehdittavimpia.
OMAN ONNENSA SEPPÄ.
Ei ollut maalla eikä kansalla aavistustakaan siitä, että sellainen puute, sellainen suuri epäkohta olisi ollut olemassa. Se oli jotenkin rauhallisesti elänyt siinä uskossa, että sillä oli kaikki ne laitokset ja virkakunnat, joita se onnekseen ja menestyksekseen tarvitsi, että laitoksien johtajat ja virkojen hoitajat tekivät tehtävänsä, kuten parhaiten taisivat, ja ettei niitä uusia tarvinnut lisätä—joskin olisi saanut vanhoja hiukan vähennellä.
Mutta elipä tämän kansan keskuudessa mies, jolla oli uusi aate jo kauan mielessä kytenyt. Mikä se aate oli, siitä hän ei pitkään aikaan ollut selville päässyt. Hän haki sitä kuitenkin uupumatta; oli monet vuodet ollut tällä etsivällä kannalla. Olisihan niitä ollut vanhoja aatteita kaikenlaisia tässä maassa, vasta puoleksi toteutettuja, joiden palvelemiseen hänkin olisi voinut elämänsä pyhittää. Mutta hän ei tahtonut olla palvelija, sillä hän tahtoi olla johtaja. Vaan kun meillä on johtajia niin paljon, niin on kilpailu heidän välillään kova, ja sentähden ei ole helppo johtajanpaikkaa löytää … jos ei odota vanhojen johtajien väistymistä,—mutta hänellä ei ollut aikaa eikä halua sitä odottaa. Sentähden piti keksiä oma aate, hakea veres vaikutusala, etsiä itselleen oma asia ajettavaksi.
Hän siis etsi sitä, ja viimein hän sen löysikin. Löysi sen ulkomaalta, niinkuin meillä melkein kaikki uudet aatteet ulkomaalta löydetään ja sieltä tänne tuodaan, sillä omista aatteista me olemme verrattain köyhät. Mutta siitä me olemme rikkaat, että oloihimme runsaasti voidaan sovittaa aatteita vieraista maista.
Löydettyään aatteensa—löysikö hän sen nyt Amerikasta vaiko Englannista vaiko vain vanhasta emämaasta, on yhdentekevä—ryhtyi hän sitä heti kohta tunnetuksi tekemään. Ensiksi hän kirjoitti asiasta sanomalehtiin kirjoitussarjan, joka oli hänen nimellään varustettu. Tässä kirjoitussarjassa esitettiin, miten tuo aate siinä vieraassa maassa oli toteutettu, mitä hyvää se siellä oli vaikuttanut—se osoitettiin numeroillakin—ja miten tarpeellista olisi, että se meilläkin pantaisiin toimeen, meillä, jossa olot, luonnonsuhteet, kansan luonne y.m.s. ovat niin monessa kohden samanlaiset kuin siellä. »Me olemme pieni kansa, ja me olemme köyhä kansa, niin sanotaan», kirjoitti hän, »eikä meillä muka ole varoja tällaisiin uudistuksiin uhrata. Mutta se on, luvalla sanoen, pintapuolista puhetta. Totta kyllä on, että olemme köyhiä, mutta senpä vuoksi juuri ei meillä olekaan varaa tuhlata aikaamme toimettomuuteen. Olisi suorastaan kansallinen tappio, jos asianomaiset eivät niin pian kuin mahdollista ryhtyisi toimiin» j.n.e.
Asianomaiset, jotka yleensä eivät pane suurta merkitystä siihen, mitä sanomissa heidän tehtäväkseen tyrkytetään, eivät tietysti kallistaneet korviaan tällekään uudelle ehdotukselle. He ovat kuin korkeat jumalat, jotka eivät yksityisten suitsutusuhreista isosti ihastu, vaan vaativat yleisen mielipiteen suuria hekatombisavuja, ennenkuin lähtevät pesistään liikkeelle tämän maailman puutteita parantamaan.
Hän tiesi sen, ja hän piti huolta siitä, että savu ei lakkaisi suitsuamasta, vaan kerran tunkisi sekä suuhun että sieraimiin.
Hän kuului kaikkiin seuroihin ja yhdistyksiin, ja meillä on kaikenlaisia seuroja ja yhdistyksiä, joiden toimialaan kuuluvat mitä kaikenlaisimmat aatteet ja asiat. Kun yksi seura hylkäsi hänen aatteensa, otti sen toinen ohjelmaansa, ja jos ei olisi ottanut, olisi hän perustanut oman seuransa, mikä meillä on hyvin tavallista.
Kun sanomalehdet ja yhdistykset olivat asiaa kaikin puolin kannattaneet ja kun se oli päässyt niiden asiain arvoon, joita »päivänkysymyksiksi» kutsutaan, täytyi sen tietysti tulla valtiopäivilläkin esille. Sellaiset asiat kun tulevat valtiopäivillä esille, niin tulevat ne esille kaikissa säädyissä yht'aikaa. Kahdessa säädyssä se kyllä tapettiin, mutta kahdesta se joutui valiokuntaan. Hän oli itse saapuvilla evästäjäisissä ja kuiskaili näkökohtia niille puhujille, jotka hänen asiaansa puolustivat. Kun asia oli niitä harvoja asioita, jotka eivät ole puolueasioita, otettiin se valiokunnassa ennen muita esille ja siitä valmistui mietintökin hyvissä ajoin. Poispantu lippu ratkaisi valiokunnassa asian siihen suuntaan, että valiokunta kyllä antoi sille periaatteellisen tunnustuksensa; mutta kun asia valiokunnan mielestä oli hallinnollista laatua, hylkäsi se sen »luottaen siihen, että hallitus kyllä aikanansa, jos niin tarpeelliseksi näkee, on pitävä huolta siitä, että» j.n.e. Säädyt hyväksyivät valiokunnan mietinnön.
Muuta ei hän ollut osannut toivoakaan ja oli hän menestyksestään niin iloissaan, että piti pienet päivälliset niille, jotka olivat hänen asiataan puolustaneet.
Hänen asiataan … se oli vähitellen muuttunut hänen asiakseen, ja se lausuttiin usein jo julkikin. Samalla oli hänestä vakaantunut se käsitys, että hän on innokas, harrastava mies, joka ei jätä leväperään sitä, mihin kerran ryhtyy. Asian vastustajatkin olivat sitä mieltä ja lukivat sen hänelle ansioksi. Eikä sen tähden kukaan kummastellut, kun eräänä päivänä luettiin sanomissa uutinen siitä, että se ja se oli jättänyt Keis. Suom. Senaattiin semmoisen ja semmoisen ehdotuksen siitä ja siitä.
Yleisen mielipiteen hekatombisavu oli siis tunkenut asianomaisten sekä suuhun että sieraimiin, ja senaatti päätti—ei kuitenkaan heti, vaan vasta vuoden, parin päästä—asettaa komitean asiantuntevia miehiä asiata tutkimaan, valaisemaan ja valmistamaan. Komitean puheenjohtajaksi tuli tietysti asian alkuunpanija, eikä kauan kestänyt, ennenkuin komitean ehdotus valmistettiin ja painettiin. Komitean ehdotus oli näin kuuluva: »Komitea on ottanut j.n.e. … ja koska komitea j.n.e. … ja kun se asia, joka j.n.e. … on sitä laatua, että sen toteuttaminen siihen suuntaan, kuin on ehdotettu, näyttää olevan ajan vaatima, ja siihen nähden, että maamme valtiosäädytkin j.n.e., niin saa komitea suurimmassa alamaisuudessa H.K.M:lle ehdottaa, että H.K.M. armossa suvaitsisi» j.n.e.—lyhyesti sanoen: komitea ehdotti, että perustettaisiin uusi virka ja että sen viran hoitajalle määrättäisiin palkka erittäin ja erittäin vuokrarahat.
Senaatti perusti viran ja määräsi palkan ja vuokrarahat erittäin.
Vaan kenpä viran hoitajaksi?
Tietysti asian alkuunpanija, aatteen esittäjä ja sen innokas ajaja.
Tarvitsematta suorittaa niitä näytteitä, jotka määrättiin vastaisten hakijain varalle, pidettiin hänet itseoikeutettuna olemaan seppänä siinä pajassa, jonka seinät hän oli rakentanut, jonka alasimen maahan iskenyt ja jonka palkeisiin hän oli ilman puhaltanut.
Nimitys otettiin mielihyvällä vastaan kaikissa piireissä, lausuttiinpa vielä, että oli onni, että sellainen kyky oli saatu isänmaalle pelastetuksi.
Silloin kun virka perustettiin, oli se vain palkkiovirka. Muutamien vuosien kuluttua anoi viranhoitaja sen koroittamista vakinaiseksi viraksi sekä samalla hänen päästämistään osalliseksi asianomaiseen eläkekassaan. Anomukseen suostuttiin. Suostuttiin seuraaviinkin: palkan koroittamiseen uuden viraston päällikölle, apulaisen hankkimiseen hänelle hänen yhä lisääntyvissä tehtävissään, painatusavun antamiseen laitoksen jokavuotisia julkaisuja varten j.n.e. Ja vähäisenä sivuasiana huomautettakoon vielä, että laitoksen päälliköllä on velvollisuutena esiintyä juhlatilaisuuksissa nappitakkiin ja kolmikulmalakkiin puettuna, kuin myöskin kantaa miekkaa vyöllään sekä niitä ritarimerkkejä, joita hänelle, jos ei jo ole annettu, niin ainakin pian annetaan.
* * * * *
Mutta mikä on nyt tuo aate ja tuo asia, josta maa ja kansa ei ennen tiennyt, mutta joka on nyt hyviin turviin joutunut?
Luulen olevan jotenkin yhdentekevää tietää, mikä se sellainen aate ja asia on. Pääasia on, että se jokin on ja että maalla ja kansalla nyt on laitos, joka pitää siitä jostain huolen, ja että sillä on mies, joka sitä laitosta johtaa ja joka siitä johdostaan palkkansa kantaa.
YHDISTYSTEN AIKAKAUDELLA.
Kuvaus Helsingin elämästä.
Hän tuli huohottaen huoneeseeni, heittäytyi palttoo yllä sohvalle, tyhjensi lasin vettä, sanan virkkoi, noin nimesi:
—En jaksa enää, voimani ovat lopussa, olen tehnyt kaikki voitavani, nyt saavat mennä menojaan, en pane tikkua ristiin, en pukahda, en päkähdä … olkoot, eläkööt!
—Mikä miehellä hätänä? Mikset pukahda, et päkähdä, miksi: olkoot, eläkööt? Sanalla sanoen: mitä on tapahtunut?
—Ne nykyajan inhoittavat olot, ne tämän maailman uudet aatteet, ne seurat, ne yhdistykset…!
—Rauhoitu, veikkonen, juo vettä vielä lasillinen ja kerro!
Ja hän kertoi:
—Minulla on virka ja tulot ja oma koti ja oma talous … minulla on tyttökin tiedossani, minä olen häneen jotakuinkin rakastunut, ja minä tahtoisin mennä naimisiin.
—Mikset sitten mene?
—Mikset sitten mene! matki hän. Mikset sitten mene? Mutta kuinka minä voin mennä, kun en tiedä, missä hän on, missä häntä tavata, kuinka päästä puheilleen hakkailemaan häntä, pitämään häntä lämminnä, herättämään hänessä vastarakkautta, kosimaan häntä…
—Menisit tanssiaisiin, teatteriin, iltahuveihin…
—Tanssiaisiin, teatteriin, iltahuveihin? Niin voi puhua ainoastaan se, joka ei ole seurannut aikaansa, joka ei tiedä, mitä se vaatii, joka on elänyt säkissä niinkuin sinä. Suo anteeksi, että minun täytyy tuhkaista pilkallisesti sieraimiini neuvoillesi. Luuletko sinä, että ajat enää ovat samat kuin meidän nuorra miessä ollessamme, jolloin oli tanssiaisia ja ylioppilasiltamia joka viikko, jolloin ihmiset vielä kävivät teatterissa ja tapasivat siellä toisensa? Luuletko, että nyt käy päinsä naistuttavia saadakseen vain mennä ja antaa esitellä itsensä, kumartaa kaunottaren edessä, viedä hänet valssiin, pyytää hänet franseesiin, saattaa kotiin ja kosaista, sanalla sanoen: kihlautua ja mennä naimisiin? Ei, veikkonen! Nyt eivät neitoset enää ilmaannu iltamiin, eivät tule teatteriin! He lukevat, harrastavat, kuuluvat seuroihin, istuvat yhdistyksissä, ja ainoastaan siellä voi heitä enää tavata.
—Voithan sinäkin kuulua seuroihin, istua yhdistyksissä…
—Ja niinkuin en minä olisi niissä istunut, niihin kuulunut! Kaikkiin niihin olen kuulunut, kaikissa niissä olen istunut … kaikki kokenut, kaikki kärsinyt—hänen tähtensä, häntä tavatakseni. Mutta hän on paennut tieltäni, minä en ole koko talvena saanut vaihtaa sanaakaan hänen kanssaan, sillä minä olen aina tullut myöhään. Kun minä turhaan olin etsinyt häntä Suomalaisen Seuran tanssi-iltamista, sain minä vihdoin kuulla, että hänet oli nähty sen raittiusseuran iltamissa, missä ei tanssita.—Minä kiiruhdan sinne, teen raittiuslupaukseni, juon teetä ja särvin soodaa, istun illan, istun kaksi, niin jopa iltana kolmantena saan tietää, ettei hän enää harrasta eikä ole puoleen kuukauteen harrastanut raittiutta, vaan että hän nyt harrastaa naisasiaa.
—Ja sinä tietysti harrastamaan naisasiaa!?
—Minä harrastamaan naisasiaa, minä hakemaan häntä Unionista, mutta minä sinne tultuani kuulemaan, ettei hän ole enää kuukauden päiviin käynyt sen kokouksissa. Hän on innostunut tieteisiin, hän on päättänyt kartuttaa tietojaan. Hän on kirjoituttanut itsensä jäseneksi Filosofiseen Yhdistykseen, ja yks … kaks … minä olen samassa myöskin jäsenenä Filosofisessa Yhdistyksessä … hän onkin muuttanut mielensä ja ruvennut Uusfilologiseen Yhdistykseen … kolme,.. neljä … ja minäkin olen muuttanut mieleni. Nyt olen hänet saavuttamaisillani ja minä olen sitä iloisempi, kun tiedän, että Uusfilologisen Yhdistyksen kokouksia seuraa seksailtama, jossa välistä pistetään polkaksikin. Myhäellen kävelen minä Kämpin korridorissa ja odotan, että minut kutsuttaisiin sisään, sitten kun yhdistys on hyväksynyt minut jäsenekseen. Kutsu viipyy vähän, asiasta on syntynyt eri mieliä, on väitetty, etten minä ole mikään kielimies. Mutta enemmistö näyttää olevan puolellani, ja eihän minulla ole kiirettä, sillä hän ei ole vielä kokoukseen saapunut. Jo tullaan minulle ilmoittamaan se ilonsanoma, että saan astua sisään. Pysähdyn peilin eteen, suin tukkani ja olen juuri lukkoon tarttumaisillani, kun näen hänenkin saapuvan. Vihdoinkin! Voitto on minun! Tyttö on käsissäni! Olen onnen saavuttanut! Ovenvartia ottaa vastaan hänen vaatteensa korridorin toisessa päässä, hänkin asettuu peilin eteen pukuaan järjestämään. En mene sisään vielä, annan hänen mennä ensin. Hän kääntyy ovenvartian puoleen, kysyy jotain … minä kuulen sen, ja maailma mustenee silmissäni! … kysyy, missä Alliance Française kokoontuu ja menee toisesta ovesta sisään, toisesta minä.—Huhhuh!— Kahden viikon päästä minä olen jäsen Alliance Françaisessa, vaikka en taida sanaakaan ranskankieltä. Mutta hän taitaa sitä niin, ettei hänen enää toista kertaa tarvitse käydäkään Alliance Françaisessa. Mutta estetiikka on hänelle outo ala, ja hän on ruvennut käymään Estlanderin luennoilla yliopistossa. Minä olen jo aikoja sitten kadottanut ylioppilasoikeuteni, mutta minä haen ne takaisin varakanslerilta ja saavutan hänet vihdoinkin luentosalissa. Tuo rakas olento istuu siellä etupenkillä kymmenen muun neitosen kanssa ja tekee ahkerasti muistiinpanojaan. Laittaun aivan hänen taakseen, hengitän melkein hänen niskaansa … ja mimmoiseen niskaan! Oo! Se on niin valkea, niin kaunis, niin makoinen, niin hieno, ja tukka kähertyy siinä niin veitikkamaisesti. Mutta hän ei käännäkään päätään, ei ajattele muuta kuin opinnoitaan, ei aavistakaan, että ihailija istuu hänen takanaan. Enkähän minä voi esittelyttää itseäni hänelle—yliopiston luentosalissa. Eihän se käy päinsä vestibyylissäkään. Eikähän hän enää ilmaannu sinne seuraavalla tunnilla. Minä menetän taas pitkäksi aikaa hänen jälkensä, saan niistä vähän vihiä, seuraan niitä ja saan selville, että ne viikko sitten ovat vieneet Suomalais-ugrilaiseen seuraan, siitä Maantieteelliseen Yhdistykseen ja palanneet sieltä takaisin; että hän Maantieteellisen Yhdistyksen oli vaihtanut Matkailijayhdistykseen; että hänet sillä välin on nähty Seemiläisten seurassa, jossa tohtori Tallqvist piti esitelmän »assyrialaisten loitsuista», ja toisen kerran aivan varmasti Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kokouksessa, jossa professori Tudeer piti esitelmän »Prometheus-taruista» … mutta minne tulenkin, tulen vasta sitten, kun hän on jo ehtinyt poistua. Minä tuskastun, minä kiusaannun, mutta minun ihastukseni vain kasvaa, kun näen, mihin kaikkeen hän ennättää, mitä kaikkea hänen suuri sielunsa ehtii syleillä, miten nopeasti hän on ottanut selkoa tiedon kaikista eri aloista.
Ystäväni vaikeni, tuijotti synkästi eteensä ja virkkoi riutuvalla äänellä:
—Mutta tiedolliset opinnot eivät enää kuulu hänen harrastuksiinsa. Hänen järkensä on saanut tarpeensa, hänen sydämensäkin vaatii osansa. Se kaipaa osoittaa hellyyttään, se säälii kärsiviä. Mutta mistä ihmeestä minä olisin voinut aavistaa, että hän näiden tunteittensa toimialaksi oli valinnut—Eläinsuojelusyhdistyksen.
—Kai luulit, että hän oli ruvennut jäseneksi Kennelklubiin?
Hän hypähti seisoalleen.
—Sinä pilkkaat minua … sinulla ei ole sydäntä … sinä lasket leikkiä pyhimmistä tunteistani … mutta minä sanon, että sinä loukkaat minua, kun loukkaat häntä … minä en tahdo sinusta enää mitään tietää … ystävyytemme on lopussa … minä menen … hyvästi!
—Minne menet, ystäväni?
—Minä menen Keittokouluun … en ehtinyt Veistokouluun, mutta Keittokoulussa hänet tavoitan! Jos en häntä siellä saavuta—menen hirteen.
—Lue! sanoin minä ja ojensin hänelle päivän sanomalehden.
Ja hän luki siitä vapisevalla äänellä, että hänen ihanteensa eilen oli suorittanut päästötutkinnon läpikäytyään neiti Olsonin keittokoulukurssin ja että hänen näytteensä tutkinnossa oli ollut luumuputinki.
—Sitä putinkia olisi sinun pitänyt olla syömässä, sanoin minä, mutta kaduin leikintekoani samassa, kun näin, miten hän vaipui kokoon, ikäänkuin pieneni ja kitistyi suuren palttoonsa sisässä.
—Kaikki on hukassa, sanoi hän heikolla äänellä. Jälkiruokakin on siis mennyt suuni ohitse … keittokoulun vuositutkinto oli viimeinen toivoni.
—Rohkaise mieltäsi. Ehkä tässä keino vielä keksitään.
—Mikäpä keino se voisi olla?
—Hän, tuo sinun ihanteesi, jota rakastat…
—Niin teen, rakastan vieläkin, jumaloin.
—Hän on otus.
—Otus?
—Ja sinä olet metsästäjä, joka ajat otusta.
—Mutta en häntä koskaan saavuta … en saa koskaan painaa päätäni hänen rinnoillensa.
—Et saavuta siksi, ettet ole tehnyt niinkuin tekee oikea metsästäjä. Oikea metsästäjä ei milloinkaan tee niinkuin sinä olet tehnyt. Ajettuaan otuksen ylös ei hän lähde hänen perässään karkaamaan, vaan joko odottaa paikoillaan tai lähtee vastuuseen. Tee sinä samoin. Jos tunnen hänet oikein, on hän alkanut kiertokulkunsa uudelleen. Ehkä hän nyt parhaillaan huvittelee Suomalaisessa Seurassa. Elä mene häntä siellä säikyttelemään, vaan mene sinä Keittokouluun. Käyt sitten viikon päivät veistokoulua, niin tulee hän sinua vastaan Raittiusyhdistykseensä. Jatkat matkaasi Eläinsuojelusyhdistykseen tai Kennelklubiin, kumpi enemmän huvittaa, joll'aikaa hän harrastaa naisten tilan parantamista. Epäilemättä hän sieltä piankin muuttaa majaa ja saapuu Filosofiseen Yhdistykseen. Sinä et välitä siitä, vaan loittonet —itse asiassa kuitenkin näin lähenet—ja odotat häntä Matkailijayhdistyksessä, kunnes kuulet hänen siirtyneen Uusfilologiseen Yhdistykseen, jolloin sinä kiireen kautta loikkaat Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kuukausikokoukseen tai ajan voittamiseksi Seemiläiseen yhdistykseen … ymmärrätkö tarkoitukseni?
—En vähääkään.
—Mutta onhan se aivan selvä, että teidän, saman ympyrän kehää toinen toisaalta kiertäessänne seurasta seuraan, yhdistyksestä yhdistykseen, kerran luonnonlain välttämättömyydellä täytyy äjähtää yhteen jossain seurassa tai yhdistyksessä.
—Suokoon Jumala, että äjähtäisimme, sanoi hän, ja minä näin, että toivon kipinä jo kiilti hänen silmässään, kun hän otti hattunsa, heitti hyvästinsä ja lähti.
* * * * *
Katson velvollisuudekseni ilmoittaa, että ystäväni äskettäin on löytänyt onnensa Suomalais-ugrilaisesta Seurasta ja että kihlaus luultavasti piakkoin julaistaan Kansantaloudellisen Yhdistyksen perhepäivällisillä.
LIIAN SUURIA MIEHIÄ.
Suurten miestemme aika on ohitse, ainakin toistaiseksi. Mutta sen sijaan on meillä nyt liian suurten miesten aika.
Mitäkö minä ymmärrän liian suurilla miehillä?
Jokaisella meistä lienee joku tuttava, joka kooltaan on suuri ja liikkeiltään laaja. Kun hän tulee huoneeseen, täytyy hänen kumartua ovessa ja sittenkin hän usein satuttaa otsansa sen kamanaan. Kun hän aikoo istuutua, on pelko tuoleja, jotka natisevat ja välistä särkyvätkin hänen allaan. Jalat ulottuvat istuessa puolilattiaan, ja kaikki niihin kompastuvat. Niin pian kuin hän niitä liikauttaa, kolisevat pöydänjalat ja emäntä pelkää lamppuaan, ja kun hän lähtee pois, lyö hän säännöllisesti päänsä kynttiläkruunuun. Suhteet pienissä, jokapäiväisissä asunnoissa eivät ole hänen mitallaan tehdyt. Ainoastaan silloin, kun pitoja pidämme tai muuten levitteleimme, on tuo suuri sukulaisemme paikallaan.
Suomessa on meillä koko joukko sellaisia liian suuria miehiä. Ne ovat niitä, joihin verratessa maatamme tämä maa näyttää kovin pieneltä ja sen olot kovin ahtailta; ovat niitä, joista miltei ihaillen sanomme: mikä olisikaan hänen tulevaisuutensa ollut, mihin valta-asemaan hän olisikaan voinut kohota, jos olisi syntynyt jossain suuressa sivistysmaassa … sellainen politikko, sellainen valtiollinen nero, sellainen mainio puhuja—Englannissa olisi hänestä tullut ministeri, Ranskassa presidentti, missä muussa maassa tahansa hän olisi eduskunnan etevimpiä miehiä.
Mutta täällä Suomessa, täällä mitättömässä, kaukaisessa Suomessa—ei mitään sellaista ympäristöä, jossa hän voisi edukseen esiintyä. Ja me melkein halveksimme itseämme, että meidän täytyy valjastaa rotuhevonen auran eteen: kytkeä suuri valtiollinen kyky kaikenlaisiin pikkutehtäviin.
Vaan on hänellä nyt sentään hetkensä hänelläkin, ne »suuret hetkensä», jolloin näemme, kuinka suuri hän on, tuo suuri miehemme.
Hän syntyi siihen aikaan, jolloin ne suuret miehemme, joille jo on patsaitakin pystytetty, parhaillaan vaikuttivat, puhalsivat ilmaa kansamme keuhkoihin ja sen ahtaita näköpiirejä avartivat. Hänessä on siis suuruus jo tavallaan syntyperäistä—ainakin puhuu hän itse siitä ajasta, joka hänet loi. Hän kasvoi ja kehittyi ja sai käsityksensä maan ja kansan merkityksestä—ja omastaan—»sinä suurena vuosikymmenenä, jolloin Suomen valtiomuoto uudistettiin ja ovet avautuivat julkisen elämän avaroihin saleihin», niinkuin hän kerran eräässä juhlapuheessa virkkoi. Ja hän astui niistä sisään sillä varmalla vakaumuksella, että hän oli kutsuttu uuden juhlasalin estraadilla esiintymään.
Eikähän kukaan voinut olla enemmän omansa esiintymään kuin hän oli. Siihen saakka ei ollut juuri totuttu julkisesti esiintymään eikä julkista esiintymistä näkemään. Jo paljas esiintyminen semmoisenaan oli merkkitapahtuma, omansa huomiota herättämään, sitä suurempaa, kun puhuja oli komea, ääni suuri, ryhti vaikuttava ja aatteet ylevät, jo ylioppilaskokouksissa hän oli niillä lahjoillaan nuorisoa innostuttanut. Ja hänen ensimmäisen puheensa jälkeen valtiopäivillä alkoi heti kuulua kuiskauksia, että siinä on mies, joka olisi kunniaksi vaikka Englannin parlamentille;—eikä sanota sitä vielä säälien eikä surkutellen eikä omia oloja ahtaiksi arvaten, vaan ylpeydellä ja luottamuksella ja salaisella mielihyvällä, että joskaan eivät parlamenttaariset olomme ole suuren Englannin oloja, ovat ne kuitenkin parlamenttaarisia oloja, joita varten tarvitaan parlamenttaarisia kykyjä. Ja siitä päivästä on hän yleisessä mielipiteessä parlamenttaarinen kyky ja tunnustettu puhuja.
Siitä päivästä on hän myöskin semmoisena esiintynyt ja siinä on hänen suuruutensa, mutta myöskin liika suuruutensa.
Sillä jokaisilla valtiopäivillä hän kasvoi ja täytti paikkansa yhä paremmin. Ensin erään pikkukaupungin edusmiehenä, sitten pääkaupungin. Mutta kuta suuremmaksi hän valtiopäivillä kasvoi, sitä vaikeampi oli hänen saada itsensä niiden väliajoilla mihinkään sijoitetuksi. Komeat kuvat tarvitsevat komeita puitteita. Eduskuntakokouksen aikana oli hän niissä puitteissa, joihin hän sopi ja jotka sopivat hänelle, mutta sen päätyttyä hän oli kuin taulu, joka harhailee ilman kehystä.
Jos Suomi olisi ollut mikä muu maa tahansa, olisi hänestä tietysti tehty ministeri. Mutta Suomessa ei tehdä edusmiehistä ministerejä, harvoinpa senaattorejakaan. Sentähden ei meillä niille parlamenttaarisille kyvyille, joita tahdomme ansioistaan palkita, ole annettavana kuin vähäpätöisiä luottamustoimia: pankinvaltuusmiesten, tarkastajain, revisorien, kontrollöörien ja sen semmoisten virkoja. Mutta sen vuoksi myöskin sydäntämme kirvelee, kun näemme miehen, joka on kuin luotu seisomaan, alakuloisena istuvan ahtaassa kansliahuoneessa tai kuluneen pulpetin takana tai kaikenlaisten pienten asiain ajajana maita mantereita kiertävän—säälimme roturatsua, joka on työauran eteen valjastettu.
Hän koettaa kuitenkin parastaan, tahtoo käyttää kaikki lahjansa sen isänmaan palvelukseen, jonka tietää häneltä odottavan niin paljon—ja olevan oikeutettukin odottamaan. Jos ei voikaan läpi vuoden parlamenttaarisena kykynä esiintyä, niin voi kuitenkin esiintyä puhujana—tunnustettuna puhujana.
Ja siihen on aina tilaisuutta sillä, joka siihen tilaisuutta hakee.
On niin monenlaisia yhdistyksiä, joiden esimieheksi voi tulla ja joiden vuosi juhlissa voi puheita pitää; on kokouksia, joita voi avata ja päättää valituin sanoin, jotka pikakirjoituksen avulla sanomalehdissä sanasta sanaan julkaistaan; on isänmaallisia juhlia, joissa yleisö kättentaputuksilla ilmaisee suosionsa; on hautajaisia, ja lukemattomat ja liikuttavat ovat ne puheet, joita hän vuosittain haudoilla pitää; on päivällisiä ja pikku pyrähdyksiä;—mutta ennen kaikkea on riemujuhlia.
Kansalainen on pysynyt hievahtamatta samassa virassa kymmenen vuotta, ja päivän merkityksen johdosta panee hän toimeen ystävilleen pienet kekkerit, joista tulee uutinen sanomalehtiin ja puhujat mainitaan; sama kansalainen on pysynyt tuolla samalla sijalla kaksikymmentä vuotta, ja hänen virkaveljensä toimittavat hänelle päivälliset puheineen Seurahuoneella; viisi vuotta lisää, ja hän viettää neljännesvuosisata-riemujuhlansa tervehdyslähetystöineen aamupäivällä ja suurine sähkösanoma-illallisineen iltapäivällä—ja tuo tunnustettu puhuja pitää puheen, yhden aamulla ja illalla toisen, ja siinä hän luo katsauksen ei ainoastaan juhlan esineen elämäntyöhön, vaan myöskin koko maan vaiheisiin noiden viidenkolmatta vuoden kuluessa, vaiheisiin, »joihin arvoisa vieraamme on niin tehokkaalla tavalla osaa ottanut». Ja siitä kasvaa vähitellen suuri valtiollinen puhe, joka huomenna on luettavana kaikissa sanomalehdissä ja täyttää niissä palstan petitiä. Juhlan esine on pian unhotettu, mutta puhe elää siksi—kunnes toinen samanlainen sen tieltään työntää.
Eihän siis oikeastaan puutu puitteita eikä tilaisuutta puitteissa puhua.
Mutta joka kerta, kun minä kuulen tuon tuommoisen suuren miehen noiden kehystensä keskestä puhuvan, tuntuu minusta kuin hän olisi liian suuri sittenkin. Ei ole suurilla sanoilla kylläksi kaikupohjaa, ei äänellä oikeaa kumukoppaa—on niinkuin hän aina esiintyisi Englannin parlamentissa, puhuisi maan kokoontuneille säädyille, sanoisi sanottavansa plenum plenorumissa.
Mutta mikseivät ne istu senaatissa, nuo miehet? olen usein itseltäni kysynyt ja kysynyt muilta.
Siksikö, että ovat liian suuria sinnekin?
On ainakin nähty, että juuri silloin, kun he, kasvot kansaan kääntyneinä ja kansan kasvot heihin, seisovat puhujalavalla eikä kenenkään mielestä voi olla muuta kuin yksi ajatus siitä, että ensimmäinen tyhjäksi jäävä istuin neuvospöydän ääressä on oleva jonkun heistä, hiipii tuolla heidän selkänsä takana, ohitse Ritarihuoneen ja sivu Säätytalon, toisia, jotka eivät koskaan ole kehyksissä seisoneet eivätkä koskaan puheita pitäneet, eivät olleet parlamenttaarisia kykyjä, vielä vähemmän tunnustettuja puhujia, vaan jotka osaavat kuiskata, silloin kun tarvitaan, ja vaieta, kun on vaikenemisen aika; jotka eivät astu toisten varpaille ahtaissa huoneissa, eivätkä pudota kruunua katosta, vaan sen kohdalla varovasti päänsä kumartavat, joilla on ne suhteet, mitkä tässä maassa tarvitaan, jotka sanalla sanoen eivät ole liian suuria, mutta eivät myöskään liian pieniä.
LIISAN LEHMÄ.
Kalle Kettunen kuului tavallaan »sivistyneeseen köyhälistöön». Hän oli näet läpikäynyt kansakoulun, hänellä oli jotakuinkin hyvä käsiala, ja hän oli lukenut kaikki kirjat, joita lainakirjastosta oli saatavana. Sitä paitsi seurasi hän tarkasti kaikkia lehtiä, joita lähiseudulla tilattiin, vaikkei hänellä itsellään ollutkaan varaa pitää niitä omiin nimiinsä. Vaatteet olivat hänellä herraskuosia, kaulassa oli selluloidikaulus ja Roihan kravatti. Hän osasi kumartaa kuin herrat (kantapäitä yhteen iskien) ja paljastaa leikkotukkansa temmaten siitä hattunsa suoralla kädellä, niinkuin oli nähnyt kauppiaan konttoristin tekevän. Sitten poltti hän »rettingin» paperossia, joi mielellään olutta kievarissa, kun sattui saamaan rahaa irti, ja kirjoitti nimensä —jota muuten joka paikkaan kirjoitteli—Kaarlo Kettuin.
Rahaa hän sai irti enimmäkseen »viraapelitöillä»: kulki tuolloin tällöin mittarin mukana, ajoi maantielautamiehenä vallesmannin kuskipukilla, oli mielellään kaikenlaisessa helpossa laiskan miehen ammatissa, mutta aivan vastenmielisesti siinä, mikä olisi ollut hänen varsinainen kutsumuksensa, jossa hän oli hyvinkin taitava, silloin kun tahtoi. Hän oli näet hyvä suutari, mutta viitsi harvoin muille suutaroida eikä aina omiksi tarpeikseenkaan.—»Ei kannata käsin ommella, kun tehtaista saa huokeammalla»—sen hän oli oppinut kirjoista.
Tämän olen kertonut kuvatakseni, millainen poika oli sillä, joka oli hänen äitinsä, Liisalla, jolla oli mökkönen toisella puolen salmen, vastapäätä pappilaa.
Äidit tulevat usein poikiinsa, varsinkin heikot äidit, muodostuvat heidän mukaisikseen ja omaksuvat heidän aatteensa ja olentonsa. Liisa ei tullut Kalleensa, sillä hän oli uuttera ja tarkka: kehräsi, kutoi kankaita, hieroi ja kuppasi, mutta ennen kaikkea hän hoiti lehmäänsä, Omenaansa, josta säästi ja möi sen maidon, minkä sai pojaltaan varjelluksi. Siitä he elivät ja siitä maksoivat huoneen vuokran. Kesät kulki Omena laitumella sydänmaalla, ruohoisessa mäkikylässä, ja siellä oli silloin Liisakin. Talvet se söi »pitäjän heiniä». Ne olivat niitä, joita jäi kirkkomiesten jäleltä kirkon ja tapulin seinustalle. Niin pian kuin viimeinen reki oli ajanut pois, ilmaantui Liisa haravoineen, raapi kokoon luokonsa ja sijoitti sen pieneen kelkkahäkkiinsä, jonka yksin vetää paarusti pahimmallakin pyryllä salmen yli latoonsa. Kalle oli liian suuri herra ruvetakseen »kenenkään hevoksesi», istui pitäjäntuvalla, joi vehnäskahvia ja poltti »rettinkiä».
Vaan kerran oli Omenalle käydä hullusti.
Kallella oli jo kauan ollut muiden herramaisuuksiensa ohessa taskukello, joka oli suurimmaksi osaksi äidin saamilla säästörahoilla ostettu, vaikka perät kyllä olivat Kallen omaa ansiota. Kello oli tosin markkinarämä, neljälle kivelle perustettu silinteri, mutta aivan omansa Kallelle, sillä se kulki sekin omia aikojaan niinkuin sen haltijakin, silloin kun ei levännyt. Kalle sai kuulla siitä paljon pilkkaa, se oli muuttunut melkein sananparreksi, esikuvaksi laiskasta kellosta, niinkuin Kalle oli esikuva laiskasta kellokkaasta. »Miestä myöten miekka vyöllä, Kallen kello kantajaansa.» Sentähden se oli ollut kaupoissa jo niin monta kertaa kuin kellomiehiä sattui koolle, mutta aina jäänyt päällisten puutteessa entiselle omistajalleen. Äiti oli heikko, elätti häntä itseään isompaa poikaansa kuin pikkulintu käkeä, mutta kellonkaupparahoja hän ei ikinä sanonut antavansa.—»Vai semmoiseen turhuuteen minä! … en ensinkään … en penniäkään … en, vaikka polvillasi rukoilisit.»—»Te lehmällänne pidätte paremman kellon kuin pojallanne; se ei teitä liikuta, vaikka maailma häntä kuinka pilkkaisi.»—»Ei liikutakaan!» kivahti Liisa. »Pilkatkoot! Saavat ne semmoisille vetelyksille nauraakin. Lehmä on itse ansainnut kellonsa, mutta sinussa ei ole omain housunnappiesi hankkijaa!»
Sellaisia kohtauksia tapahtui usein, ja ne päättyivät tavallisesti siihen, että Kalle sai kupin sikuritonta kahvia. Mutta kellon päällisrahoja hän ei saanut.
Vaan siinä teki Liisa tyhmästi, kun vertasi Kallea lehmään ja heidän molempiin kelloja toisiinsa.
Eräänä päivänä, kun tulin kylästä kotiin, oli koko pappila kuohuksissa. Kaikki talon joukot, piiat ja herrasväet, ruustinna, nuoret herrat ja neitoset, olivat kokoontuneet keittiöön, jossa seisoivat kehänä Liisan ympärillä. Liisa selitti ja puhui, nyyhkytti, pyyhki silmiään esiliinaansa ja alkoi taas alusta juttunsa sitä mukaa kuin uusia kuulijoita ilmaantui.
—Lehmä on kirjoitettu … Omena on pantu ryöstöön … vallesmanni laittoi sanan, että jos ei mielisuosiollista maksua väliin tule, niin ensi lauantaina myydään huutokaupalla. Voi hyvänen aika tokiinsa! Voi minua onnetonta, kun viimeisen elämiseni vievät!
—Mistä se on sitten kirjoitettu Omena? kysyin.
—No, ka, kun sen Kallen kellovelasta!
Ja sitten seurasi kertomus, jonka pääkohdat olivat seuraavat:
Kallella on ollut monta vuotta kello, joka ei ole mikään kello, vaan joutava rämä, vaikka kyllä se sille on tarpeeksi hyvä … mitä se semmoinen mies kellolla tekee, joka panee maata päivän laskiessa eikä nouse ylös, ennenkuin aurinko suuta syyhyttää—mutta se ei nyt muka kelvannut semmoiselle herralle. Piti saada parempi, mukamas. Jos tuon tiesi, mikä siitä tulee, niin olisi hänelle päällisrahat kaivanut vaikka silmästään.
—Mitä se Liisa semmoisesta kelvottomasta pojasta … antaisi hänen olla … minä en hänestä olisi tietävinänikään, huomautti joku joukosta.
Liisa ei suvainnut, että muut hänen poikaansa moittivat silloinkaan, kun itse häntä eniten sadatteli. Hän vaikeni ja käänsi puheen toisaalle.
—Jo niitä pitää olla ilkeitä ihmisiä. Ja vielä ovat sukulaisia olevinaan. Sanoinhan minä jo tytölleni, kun se sen Heikin otti, että pahankurinen se on. Menepäs ja kirjoituta anoppimuorisi ainoa lehmä!
—Sekö sen on kirjoittanut?
—Sehän se on. Sehän se on viekoitellut Kallen kelloja vaihtamaan.
Viisitoista markkaa määrää väliä, ja sitten tehdään velkavekseli.
Viikon perästä panee jo kuvernööriin eikä tule puhumaan mitään.
—Eikö Kallekaan ole puhunut?
—Eikä ole puhunut … mitenkä se siitä olisi puhunut, kun on siitä pitäen ollut mittarin mukana pitäjällä! Ja minkä se Kalle olisi tainnut, jos olisi puhunutkin. Eihän sillä raukalla ole pennin syrjääkään. Sama jos tyhjää haraisisi. Kuvernöörissä lyödään kuluja kuusitoista markkaa viidentoista markan velasta, ja nythän ne vienevät minulta lehmän. Itse kuuluivat uhanneen tulla huutamaan. Lehmän ne vievät … voi minua poloista!
—Mutta eihän Liisan lehmää mitenkä voi myydä Kallen velasta! Ettekö sanonut, että lehmä on teidän?
—Sanoinhan minä,—mutta eihän se uskonut, kirjoitti vain. Ei kuulu auttavan, kun se on kaikki ollut olevinaan yhteistä. Vaan jos saisi todistuksen, että se on minun oma hankkimani ja että siinä ei ole Kallella osaa mitään, niin saattaisi peruutua. Vaan kuka sen minulle semmoisen todistuksen antaa? Ei kuulu kelpaavan talonpojan todistus. Rovasti sen kyllä tietää tämän asian, mutta kun ei sekään nyt ole kotona ja tän'iltana pitäisi jo paperi olla vallesmannissa.
Liisa taas voivottelemaan, itkemään, me muut Kallea soimaamaan ja kummastelemaan, mitä varten hän sitä hoitaa luonaan, aikamiestä. Liisa siitä yhä enemmän itkemään:
—Kun se on niin hyvä ja hellä … eikä ole milloinkaan pahaa sanaa sanonut eikä kädellä kolhaissut … ja hoitaahan tuo Omenatakin, kun minä olen kylällä kuppaamassa, ja tekee törkyäkin kesällä, vaikkei sitä ole akkain töille opetettu.
—Lieköpä liioin miestenkään töille? pisti joku piioista.
—Kukapa sitä olisi opettanut, kun kuoli isä, ennenkuin se syntyikään. Mutta oma lapsi on rakas, en minä häntä osaa soimata. Pois minä lähden tästä talosta, toiseen taloon itkemään—opettelen tässä kerjäläisenä kulkemaan.
—Elkäähän menkö, Liisa, tuumitaanhan vielä. Auttaisikohan tuo, jos minä antaisin todistuksen, että lehmä on Liisan?
—Ettäkö nuori herra … minkä tähden ei!… kyllähän se kuvernööri toki teitäkin uskonee … en tullut sitä ajatelleeksikaan, kun en ole osannut ajatella muita kuin rovastia.
Hän oli tullut taloon vesissä silmin, surkeana ja masentuneena. Kun hän lähti, kädessä sinetillä varustettu paperi, jossa kirjoittaja Liisan pyynnöstä—sillä muuten ei olisi kuulema sitä uskottu—»hengellisellä valallaan vakuutti», että lehmä ei ole Kallen, vaan hänen äitinsä Liisan, niin naurahteli hän hyvästä mielestä, ja pieninkin ryppy hänen kasvoillaan hymähteli.
Hän oli jo saavuttanut vanhan varmuutensa ja terhakkuutensa, joka kokonaan oli kadonnut, kun lehmä, josta se riippui, oli katoamaisillaan, ja sanoi mennessään:
—Katsos mokomia, kun aikoivat viedä minulta lehmän. Mutta malttakoothan!
—Liisan tulee muistaa, että koko syy olisi ollut Kallen … häntä teidän pitäisi torua.
—Torutaan, torutaan! sanoi hän mennessään.
Mutta torumatta se taisi jäädä nyt, niinkuin oli jäänyt ennenkin.
* * * * *
Muutamien aikain kuluttua, kun taas tapasin Liisan, muistin hänen lehmäjuttunsa ja kysyin, millä pohjalla se nyt oli.
—Hyvällä pohjalla! sanoi hän kehuen. Pois kiellettiin myönti!
Kuvernööristä tuli epuu, ja minä kysyin vielä kulujanikin.
—Saittekos?
—Sainhan minä!—ja nyt se on vävypoika siitä itse lehmitönnä! lisäsi hän kuiskaten.
NAIMAJUTTU.
Vanhan puhemiehen kertomus.
Olen tuota ollut monenkinmoisia naimiskauppoja välittämässä ja monet paidat olen siitä toimesta päälleni pukenut, mutta enpä muista ennen sellaista liittoa solmineeni kuin tuo viimeinen, sen tehtaan sepän ja Anna Liisa Tenhuttaren. On niitä joitakuita kuulutuskirjoja tehty ehkä ilman minunkin apuani, mutta nämä eivät olisi varmaankaan ikipäivänä toisiinsa yhtyneet, jos en minä olisi ruvennut yhyttäjäksi.
Se seppä on aina ollut hyvin hiljainen ja liikkumaton mies ja hiukan vähäkuuloinen niinkuin tehtaitten sepät yleensä. Sanoi se siinä naulavasaran ääressä istuessaan ja kuumaa rautaa alasimella pyöritellessään joskus naima-asioitakin ajatelleensa, kun näki muiden seppäin vaimojen tuovan heille putelikahvia ja hän itse sai jäädä ilman, mutta ei ollut siitä tullut kenellekään puhuneeksi. Eukon se olisi saanut milloin tahansa, kun tiettiin hänellä olevan rahojakin takanaan ja muutoinkin oli siivoluontoinen mies eikä vähääkään viinaan menevä.
—Onhan noita tainnut välistä olla niitäkin tuumia, sain hänet kerran tunnustamaan, kun johdatin puheen näihin asioihin.
—Minkä tähden et ole sitten totta tehnyt? kysyin minä.
—Eihän tuota ole tullut asiaan asti tuumatuksi.
—Vaan nyt tuumataan! sanoin minä.
—Saaneepahan noita tuumatakin, vaan kukapa minusta enää huolinee.
—Jätätkö asian minun varaani, niin minä hommaan?
—Samapahan tuo lienee, jos jätänkin.
—Tuohon käteen! sanoin minä. Ei ole minulla nyt ennen mietittyä, mutta kun vartonet viikon, niin minä ensi pyhään mennessä mietin. Saanko miettiä?
—Mieti häntä!
Kun seuraavana sunnuntaina taas tulin tehtaalle, oli minulla jo morsian sepälle mietittynä.
—Vai jo on, sanoi hän, mutta ei ruvennut sen enempää kyselemään.
—Onhan minulla … on se Anna Liisa Tenhutar, joka toissa vuonna oli valttarilla palveluksessa. Tulit kai sinä sen tuntemaan?
—Lieneehän tuon joskus nähnyt kosken rannalla kävelevän.
—Mitäs arvelet?
—Mahtaisiko tuo huoliakaan?
—Jätätkö asian minun varaani?
—Saanenhan tuon jättää, sanoi seppä, ja silloin se oli asia sitä myöten valmis.
Tämä oli kesällä heinänteon aikaan. Oli minulla sitten syksymmällä käyntiä toisella puolen pitäjää, missä Anna Liisalla oli asuinpaikkansa ja jossa oleskeli sukulaistensa luona itsemiehinään pienessä kamarissa kankaita kutoen ja käsitöitä tehden.
Ajoin Anna Liisan asuinpaikalle, ja lieneekö siellä arvattu asiani, kun paikalla käskettiin kamariin ja pantiin pannu tulelle.
Kun oli kahvit ryypätty ja minä pääsin jäämään kahden kesken tytön kanssa, niin haastoin heti, missä hommissa olin ajamassa.
—Hupatahan pois! sanoi Anna Liisa eikä ollut uskovinaan.
—Totta se on, minkä olen sanonut, ja nyt saat sanoa hetipaikalla mielesi.
—Ei pidä pilkata köyhän lasta, esteli hän yhä.
—No, se ei ole pilkkaa eikä tyhjää puhetta, kun minä kerran liikkeelle lähden. Sano vain paikalla, paljonko tahdot kihloja … totta se on, sen saat uskoa empimättä.
—Jokohan mahtaisi olla totta.
—Sano, paljonko tahdot kihloja … tai ota tuosta, minkä haluat.
Ja minä väänsin viidensadan markan setelipakan Anna Liisan eteen pöydän nurkalle. Hetken vielä houkuteltuani otti Anna Liisa siitä viisikymmentä markkaa.
—Ota koko satanen! kehoitin minä.
—En ota …. on sitä tässäkin.
—No, kun sillä uskonet…
Ja silloin oli se asia sitä myöten valmis.
—Ja nyt ei muuta kuin alat laittaa vaatteitasi kuntoon, ja kun tulet ensi tammikuun markkinoille kaupunkiin, niin tulee seppäkin sinne, ja siellä pannaan kirjan päälle ja ostetaan sormukset.
Anna Liisa tulikin tammikuun markkinoille kaupunkiin, mutta seppää ei näkynyt, ei kuulunut. Minä tein kuitenkin varalta kuulutuskirjan valmiiksi, houkuttelin Anna Liisalta puumerkin, ostin hänelle sormukset sepän nimiin, ja erotessa sovittiin niin, että jos seppä pysyy puheessaan, niin kuulutetaan pääsiäisen aikaan ja helluntaina vietetään häät.
—No, minkä tähden et tullutkaan markkinoille morsiantasi näkemään? kysyin minä sepältä markkinoilta palattuani.
—Eihän tuonne tullut lähdetyksi.
—Aiotko peräytyä puheestasi?
—Mitäpä tuo peräytymisestäkään parannee.
—No, niinpä pane sitten sinäkin puumerkkisi tähän kirjaan,—ja minä vedin taskusta kuulutuskirjan hänen eteensä.
—Eikö tuo välttäne sillä, jos sinä panet.
—Itsesi se on pantava.
Hän pani puumerkkinsä, ja minä toimitin aikanaan kuulutuskirjat pappilaan.
Eikä se nahjus mieheksi tullut vielä kuulutuspyhänäkään omaansa näkemään.
—Miksi et tullut? kysyin taas.
—Uskonhan minä sen sillä, kun sinä olet sen nähnyt.
Mutta vihille sen kuitenkin piti itsensä tulla, ja tulihan se. Ja otti omansa kuin kanan orrelta. Eikä ole katumoiksi ollutkaan. Häät kun vietettiin helluntaina, niin jo oli loppiaisen jälkeen ristiäiset, ja siitä pitäen on tehty seppoja yksi vuoteensa ja välistä saman vuosiluvun nimiin kaksikin. Mutta ilman minun apuani olisivat jääneet nekin tekemättä.