Hivuttelihe siinä kuitenkin vielä kahden vaiheilla hiljalleen eteenpäin, kun keksi avannon, jossa lappalainen oli onkinut ja saaliinsa siivonnut. Äsken oli siinä ollut, koskeivät olleet vielä kalain sisälmykset jäätyneetkään. Se loi lumouksen ja palautti metsämiehen otuksen ajoon. Kaukana se ei voi enää olla, tämä paikka on sen näköinen, että tähän se on yöksi asettunut johonkin. Järvi oli melkein pyöreä, ja sen keskellä oli pienoinen saari kuin mätäs. Sitä kohti näytti jälki vievän.

Sara sitoi koiran, käski sen olemaan ääneti ja lähti rantakallioiden suojassa kiertämään järveä. Palattuaan takaisin siihen, mistä oli lähtenyt, hän oli varma siitä, että lappalainen on saarroksessa. Ei ollut mitään jälkeä ulos viepää. Jos ei liene lentäen mennyt, niin siinä on otus yömakuullaan saareen kierrettynä.

Samassa tuikahti tuli saaresta puitten välistä. Ei ollut se siis ajajaansa huomannut … ja pian leimusi risuvalkea saaren sakeita kuusia valaisten ja kumpuili paksuna savuna suoraan ylös ilmaan, ensin mustana ja sitten ylemmäksi kohottuaan sammuvan iltaruskon punaamana.

Sara painautui rantakallion kylkeen odottamaan. Hän odotti siinä hievahtamatta, silmänä ja korvana koko mies, niinkuin ainoastaan vanha metsänkävijä voi olla saalistaan väijyessä. Tuli pimeä ja sammui rusko, eikä erottanut enää savua, ainoastaan tulen erotti ja kuuli silloin tällöin paakkujen pamahtelevan, kun se siellä kekäleitä kohenteli. Kerran pari kuului se laulaa hyrähtelevänkin. Sitten vaikeni hyräily, ja tuli pieneni tasaiseksi ja tyyneksi nuotiotuleksi. Eikä Sara kuullut enää muuta kuin hitaista veden tippunaa jossakin takanaan kalliossa, ja tähtitaivas tuikki hänen päänsä päällä tänne alas kallioisen järven pohjaan kuin mustaan kattilaan.

Taas oli Sara epätietoinen, mitä tekisi. Oli, kuin olisi jokin asia häntä peloittanut, niinkuin olisi se ollut häntä väijymässä ja hän sentähden ollut niin hiljaa, että tuskin hengittääkään uskalsi. Mutta kun yö yhä kylmeni ja pakkanen alkoi purra ja hän näki yhä tulen tuolla edessään ja oli näkevinään lappalaisen lämpimissä vaatteissaan nuotiolla pehmeiden havujen päällä, valtasi hänet äkkinäinen kiukku: se kiusasi häntä tuo, se oli tullut vakoilemaan, ilkkumaan, jäljessään juoksuttamaan. Se oli häpeämätön maankulkija, metsärosvo, toisen riistan ryöväri, kalavesien pilaaja, salojen saastuttaja.

Sara otti keihäänsä, astui suksilleen ja lähti hiipimään saaresta tuikkavaa tulta kohti.

Lappalainen oli nukkunut tulen ääreen eikä kuullut väijyjäänsä, joka saaren rannassa oli laskeutunut suksiltaan ja selkä kumarassa hiipi yhä lähemmä.

Hän oli nuori poika ja lepäsi punaisella reunustetussa poronnahkapeskissään rauhallisesti ja huolettomasti kuusen juurella selällään, kädet pään alla, nuotiotulen valaistessa hänen puhdasilmeisiä, viattomia kasvojaan.

Ei ollut Sara metsänhaltiata nähnyt, mutta semmoiseksi hän oli sen aina mielessään kuvitellut. Ehkä se onkin Nyyrikki, Tapion poika, ehkä on täällä isänsä asioilla kiertelemässä, metsämaita katselemassa, tulevana talvena tänne karjansa ajaaksensa. Sitä ei saa tappaa, ei mitään pahaa sille tehdä, täytyy väistyä, jos tielle tulee. Jo laskeutuikin keihään kärki, joka oli ollut kohona, valmiina iskemään, ja Sara asetti jalkansa toisen taa peräytyäkseen.

Silloin rasahti taittuva oksa, nukkuva heräsi, kavahti istualleen, hieraisi unta silmistään… Saran keihäs kohosi samassa ja syöksyi semmoisella voimalla rintaan, että meni läpi ruumiin ja naulitsi pienen miehen selälleen makuusijoilleen.

Ei ehtinyt huutaakaan tapettu, parkaisi vain surkeasti kuin ammuttu jänis, veren tulvahtaessa suusta ja sieraimista. Mutta hengen lähtiessä alkoi ruumis kiemurrella ja potkia kuin kala tuulastajan atraimessa, ja keihään varsi vapisi Saran kädessä, niin että täytyi siihen toisellakin tarttua. Mutta yhä potki se ja pudisti keihästä ja keihästäjän kättä ja koko ruumista, kunnes vähitellen lakkasi ja herposi ja kellahti kyljelleen, silmät murtuneina.

Mutta kun keihästäjä yrittää vetää pois asettaan, jonka kärki on routaiseen maahan uponnut, alkaa häntä puistattaa kuin horkassa, raivoisasti, säälimättömästi, niinkuin tahtoisi vaatteet päältä karistaa… Eikä hän saa käsiään keihään ponnesta irti; kuta enemmän koettaa, sitä tiukemmalle ne puristuvat, ja häntä täristää ja pudistaa yhä hurjemmin, niinkuin lumottua. Lapin lemmot pudistavat, veret on villinnyt salaisesti murhattu murhaajaltaan…

Silloin hyppää nuoransa katkaissut koira Saran silmille surkeasti ulvahtaen ja irtauttaa kädet loihditusta keihäästä. Mutta ei ole lumous luotu Saran veristä, ei kosto vielä kouraansa hellittänyt.

Hän hoipertelee suksilleen ja hiihtää järven päähän—koira ulvoo yhä surkeasti saaresta. Tultuaan siihen, mistä oli lähtenyt, aikoo hän tarttua kirveeseensä hakatakseen närettä sauvaksi kallion juurelta. Vaan ei pysy kirves kourassa, pois pudistaa aseen kädestä. Hän käy käsin näreeseen sen juurineen raastaakseen, vaan yhä pudistaa niinkuin äsken.

Sauvatta hiihtää Sara kotiin entisiä jälkiään ja toivoo näiltä oudoilta, lumotuilta seuduilta päästyään kuoleman kiroista pääsevänsä.

Mutta ei pääse murhamies kuoleman kiroista kotonaankaan. Mihin tarttuneekin aseeseen: keihään varteen, suksen sauvaan, jouseen, kirveen ponteen, airoon tai atraimeen—aina karistaa ne kädestä samalla lailla.

Lähteä täytyy Saran, korpia rämpien kevään tullen samota asutuille seuduille, jättää saunansa, paaluaittansa, jättää riistaiset metsänsä, vaaransa ja kalaiset järvensä—luovuttaa koko valtakuntansa jollekin, joka joskus sattuu sinne osumaan ja sen haltuunsa ottamaan.

Ei tee hän ihmisten ilmoille tultuaan selkoa siitä, mistä tulee. Pistävät siellä kuokan ja lapion hänen käteensä. Niitä ei pudista irti, ne pysyvät kourassa ja niitä voi pitää, mutta ei koskaan uskalla enää metsästysaseeseen tarttua.

Ei osaa Sara syvälti miettiä eikä ajatuksensa liioin ilmoihinkaan ylene. Mutta sen hän on kuokan ponnessa nyökkäistessään miettinyt, että jos annoin Tapion pojan rauhassa tietään kulkea, jos en Lapin haltiata salaa surmannut, en tässä näin ihmisten orjana kivikoita kuokkisi.

»WÄINÄMÖISEN VIIMEINEN SOITTO.»

(Taulun aihe.)

Tämänsyksyisessä taitelijain näyttelyssä herättää erityistä huomiota eräs suuri taulu, jonka nimeksi taiteilija on pannut »Wäinämöisen viimeinen soitto». Koetan tässä tehdä selkoa sen sisällöstä ja sen aatteesta.

Tyyni lahti, vanha venhevalkama, hieno hiekkaranta metsäisen niemen kainalossa. Etäämpänä siintää niemen nenitse aukea meren ulappa, jossa aallot hyrskyvät valkeina karien kohdalla.

Wäinämöinen seisoo venheessään, joka on irtautunut rannasta ja poistuu hiljalleen, koivuinen lehtipurje kokassa, koristettuna nauhoilla ja muilla naisten antimilla kuin uhripuu. Alahangoilla ovat airot valmiina.

Rannalla seisoo ja istuu kansaa, Kalevan kansaa: ovat tulleet saattamaan suurta laulajataan hänen viimeiselle retkelleen, heittämään hänelle viimeisiä jäähyväisiään. Hän on laulanut heille kaikki parhaat virtensä viimeiseksi muistoksi, on laulanut ja soittanut vielä venheestäänkin, jonka perässä hän seisoo, toinen jalka perätuhdolla ja kannel sen polvella. Mutta he tahtoisivat kuulla yhä vielä, yhä lisää, ja ojennetuin käsin ja pyytelevin kasvoin kehoittavat he häntä vielä kerran soittamaan … vielä kerran … vielä jotakin! Toisten kasvoilla kuvastuu ikävää ja surua ja hellää moitetta siitä, että hän lähtee, toisten kasvot eivät ilmaise muuta kuin ihastusta siitä, mitä ovat saaneet kuulla. Joukossa on niitä, jotka ovat itkeneet, toisia, jotka ovat iloinneet, ja kyynelten keskestä näkyy hymyileviäkin kasvoja. Kaikilla kasvoilla on pääilmeenä toivomus: älä mene! älä vielä mene!

Yksi ainoa on joukossa, joka ei näytä huomaavan, mitä ympärillä tapahtuu. Se on nuori poika, joka seisoo syrjin muihin, vesikivellä järvessä. Hänellä on kädessään pieni omatekoinen kannel, kupeella riippuen. Hän on vaipunut mietteisiinsä, on kuin kuuntelisi jotakin kaukaista ääntä, jotakin sisässään juuri syntyvää säveltä. Hän on nähtävästi nuoren, nousevan polven edustaja, Wäinön soittolahjain perijä, mutta joka kuitenkin soittaa omia aatteitaan omalla kanteleellaan. Vaikka hän tavallaan on sivuhenkilö ja syrjässä muista, on hänet esitetty niin, että katsojan huomio häneen kohta kiintyy, ikäänkuin pääaatteeseen. Ei kukaan taulun henkilöistä näy häntä huomaavan. Kaikkien huomio on kiintynyt Wäinämöiseen.

Wäinämöisen kasvoissa kuvastuu liikutusta ja siihen sekaantunutta katkeruutta, koko hänen olennossaan ja asennossaan on vivahdus säälivää moitetta siitä, että hänen annetaan näin mennä, ettei kukaan seuraa häntä tuolle puolelle meren, vaikka valkama onkin venheitä täynnä: »Annapas ajan kulua, taas minua tarvitahan, kun ei kuuta, aurinkoa…»

Kaikki Wäinöä saattamaan tulleet kalevalaiset ovat puetut metsästäjiksi. He näyttävät olevan köyhtymään päin olevaa, katoavaa kansaa. Vastakohtana heille näkyy loitompana taululla sen taustassa toinen maailma, joka ei ole heidän eikä Wäinämöisen, vaan toisen sukukunnan, joka parhaillaan heidän alojansa anastaa. Vaaran rinteellä kellertää auringon valossa vainioita ja halmeita. Siellä näytään maita kynnettävän, heinää tehtävän ja kaskia hakattavan ja poltettavan. Kylän keskestä kohoo rakennettavana oleva kirkko. Se on vakaantunut viljelys ja uusi usko, joka tässä karkoittaa Wäinämöisen. Hän poistuu uuden ajan tieltä, eikä ole hänen tuossa rannalla seisovassa kansassaankaan sen vastustajata.

Tämän aatteensa selvittämiseksi on taiteilijalla vielä ollut hauska, onnistunut aate, joka antaa omituista hilpeyttä tälle muuten totiselle ja surulliselle kuvaukselle. Hän on pannut eläimet, metsän kaikki eläjät, seuraamaan Wäinämöistä hänen maanpakoonsa. Mereen pistävän metsäisen niemen nenästä, joka on jatkoa sille vaaralle, mistä viljelys jo on osan haltuunsa ottanut, on laskeutunut karhuja, hirviä, susia, kettuja ja muita metsällisiä alas veteen lähteäkseen uimaan Wäinämöisen jälkeen. Toiset uiskentelevat jo ulapalla, toiset vartovat vähän matkaa venheestä vedessä ja kivien päällä niemen nenässä. Pienet eläimet ovat suuriin liittyneet. Hirvien sarvissa keikkuu oravia, karhujen selässä istuu kärppiä, niitä on venheessäkin purjepuun oksilla ja Wäinön itsensä olkapäillä. Ilma on täynnä lintuja, toiset jo mustana pilvenä meren päällä menossa, toiset, muun muassa iso, komea kotka, lähtijän pään päällä levitetyin siivin leijailemassa. Lahden suussa on joutsenparvi kaarena uimassa ulos merelle—muodostaen mainion värivaikutuksen: valkean sinistä vastaan—odottamassa tulijata, tuota ainoata ihmistä, jonka laulun hekin ymmärsivät ja joka heidät kaikki soitollaan kesytti.

He, ainoastaan he seuraavat häntä vieraalle maalle, jonne tuuli, lehtipurjeeseen tarttuen, on kohta kantava hänet yli aavain ulappain, asunnoille autuaille ja asunnoille autioille … pois kirkon ja kirveen ja auran tieltä … pois kansan luota, joista toiset eivät häntä ymmärtäneet eivätkä tunnustaneet, ja joista toiset eivät enää kyenneet häntä puolustamaan vieraita vastaan.

Mutta kun hän on kadonnut selän siintävän perille, kun saattajat ovat rannalta poistuneet, seisoo siinä vielä kivellään tuo nuori poika, unelmiinsa vaipuneena, kuin kuuntelisi hän jotakin kaukaista ääntä, jotakin sisässään syntyvää säveltä…

TYVEN MERI YNNÄ MUITA LASTUJA.

TYVEN MERI.

Onhan meri ihana, kun se painii sisarensa myrskyn kanssa. Onhan se komea, kun se hirnahtelee kallioita vastaan ja kun sen aalto kaulaansa kaartaen heittää vaahtoisan harjansa ylös ilmoja kohti. Minä ihailen sitä, minä kunnioitan sitä, minä vavahdan sen voimaa, mutta en sitä rakasta enkä helli—niinkuin rauhallista merta.

Minä rakastan rauhallista merta, hellin tyyntä, onnellista ulappaa. Se on minulle meri oikeana merenä, ystävä, jonka luo mieleni lakkaamatta palaa.

Kaukaisin ulkokari, kivisen lahdelman pohjukka, kalaranta laakean, matalan kallion viimeisellä liepeellä. Katselen tässä kuivamaan levitettyjen verkkojen välitse, yli riuttojen, siintelevään kaukaisuuteen, jossa jokin purje seisoo liikkumattomana kuin majakka, ja niinkuin jonkin kaukaisen maan kangastuksena vaakkuu jo aikoja sitten kadonneen höyrylaivan savupilvi.

Lämmin ilma, joka maan ja taivaan täydeltä ylitseni ja ympäritseni tulvehtii; sileä maininkiaalto, joka loiskaa ja loiskaa, koskaan uupumatta, kuin ikiheiluri, jota näyttää pitävän liikkeellä joku salainen soudattaja joistakin toisista taivaankappaleista—mikä huoleton autuus ja onni!

Tämä tyyneys ei ole sisäjarven unettavaa, raukeata tyyntä. Merikin vaivuttaa uneen, mutta keveään ja raittiiseen. Nukut ja heräät, nukut ja heräät, niinkuin laine nousee ja laskee. Silmä nukkuu, korva valvoo, ottaen outoja ääniä, lienevätkö lintujen puhetta vai hylkeenhuutoja. Et välitä kysyä, mistä ne tulevat tai mitä ne tietävät. Joskus on, kuin parkaisisi pieni lapsi, mutta kun herahdat ja kuulostat, et kuule muuta kuin laineen loiskinan etkä näe muuta kuin karin nenässä valkoisen tyrskyn, josta se samassa katoaa, jonkin ajan kuluttua tullakseen uudelleen—meri avaten silmänsä ja sulkien ne taas, nähtyään tuttavansa taivaan ja rakkahimpansa rannan—samat mitkä sinäkin.

Tyven, verkalleen mainehtiva meri, joka ei muserra, ei uhkaa, ei peloita, vaan joka rakastaa omiaan, liekuttaa lapsiaan ja niitä tuudittaa—kaikki revityt ja riitaiset, kaikki, jotka toisianne vihaatte ja vainootte, kaikki kierot mietteet ja turhat puuhat ja aherrukset—miksi ette tule tänne!

Täällä olisi teidänkin hyvä olla. Rakentakaa tänne majanne, te, niinkuin minäkin. Ei muu maksa vaivaa, sillä kaikki muuhan on turhuus ja hengen vaiva.

ELÄMÄNI EHKÄ ONNELLISIN PÄIVÄ.

Elämäni ehkä onnellisin päivä. Ensimmäinen oikea kevätpäivä ainaisten sateiden ja pitkien kylmien perästä. Koivujen lehdet ovat tänään puhjenneet hiirenkorvalle lämpimässä, tyynessä paisteessa. On ollut niin tyyntä ja lämmintä ja raittiin puhdasta, kuin ennen lapsena ollessa kuvailin vain taivaassa olevan.

Odotettiin äitiä tulevaksi kotiin. Heikki juoksenteli pitkin päivää avojaloin talon ympärillä kukkia poimien. Niitä asetettiin kaikkiin huoneisiin ja verannalle valkoisiin astioihin, ja pistettiin kimppu kumpaankin portin pieleen ja koivujen valkoiseen tuoheen kahden puolen kotitietä.

Nyt ne nukkuvat. Minä istun ikkunassani ja koetan kirjoittaa.

Järvi on aivan tyven. Viklat lentelevät valitellen rantoja pitkin, mutta niiden valituksessa on riemua. Kottaraisia istuu kuin musta marjaterttu koivun latvassa, huilautellen pitkiä vihellyksiä. Niillä ei vielä ole poikasia, mutta pesänsä ne jo ovat valinneet.

Taivaalla tuikkaa jokin iso tähti, talven viimeinen.

Olen ottanut uuden kynän ja hienoimman paperin ja koetan kirjoittaa tätä niin kauniilla käsialalla kuin minulle on mahdollista.

Jos saisin viedä maailmasta mennessäni vain tämän muiston. En haluaisi muuta palkintoa siitä, mitä hyvää olen tehnyt, enkä muuta rangaistuksen anteeksiantoa siitä, mitä rikoin…

ARKITUULI—PYHÄPOUTA.

Arkituuli puhaltaa, arkipilvi sataa, lakkaamatta, yötä ja päivää. Satamassa aina sama arkilaineen loiskinta, räystään alla iäti yhdenlainen lotina. Harmaat arkiolennot kiskovat itseänsä joka ilta ja aamu märkinä merelle ja palaavat sieltä vielä märempinä takaisin. En näe tänne, ovatko miehiä vai naisia, nuoria vai vanhoja, kauniitako vai rumia—öljytakit, saapasjalat, arkitöittensä orjat. Kun sanovat jotakin, murahtavat, kun vaikenevat, murjottavat. Ei laulahdusta, ei naurun helähdystä, ei yhtä ainoata hypähtävää askelta kala-aittojen polulla. Koko elämä kuin mieletöntä, asiatonta itkua.

Pyhätuuli puhaltaa, pyhäaurinko paistaa. Sataman sinessä lounaisen viri, katon harjalla pääskysen siritys, kalliolta kalliolle västäräkin vilisevä juoksu. Aitasta tulee tyttö, solakka ja reipas, ja juoksee rantaan; toisesta toinen, nuori, notkea, ja juoksee rantaan—hameet siniset, puserot punaiset, huivit valkoista harsoa, olkapäille valuen. Uusi ilma ja ihmiset uudet. Pyörähtävät, huudahtavat, hypähtävät nauraen sillalta purteen, kaatuvat kirkaisten toistensa syliin. Huulet hymyssä seisovat ovillaan vanhat, joilla ei äsken ollut ystävällistä sanaa.

Nyt ne soutavat satamasta ulapalle, vastakkain istuen, toinen vetäen, toinen huovaten, karkelosaareen, laulaen molemmat. Toisista rannoista soutaa toisia laulavia tyttöparvia. Ovat niinkuin eivät olisi koskaan muuta kuin huviansa soutaneet ja pyhäänsä pitäneet. On niinkuin ei olisi ollut maailmassa arkea koskaan eikä koskaan sadetta ja niinkuin elämä olisi yhtä asiatonta iloa ja paistetta.

SÄVELTÄJÄN MUISTIKIRJASTA.

Vain joskus olin tullut merkille panneeksi, että talossa, jossa asuin, oli viiritanko katolla—silloin kun sen päässä visersi pääskynen. Olin myös nähnyt, että ikkunani alla ja tupani seinämällä oli tasapääksi leikelty sireenipensas ja nurkan kohdalla lumessa vanhan joulukuusen latva. Olin joskus epäillyt, että uunini pellissä oli olemassa jotakin hataruutta, mutta että seinässä olisi sälöjä ja ikkunapaperi jostakin irrallaan, siitä minulla muistaakseni ei ollut tietoa enemmän, kuin luultavasti heillä itselläänkään, ennenkuin tuli tammikuun myrsky.

Myrskyjä oli usein kulkenut taloni yli. Ne olivat panneet meren mylvimään, metsän pauhaamaan, niinkuin meren ja metsän tulee ja niinkuin ne ovat tottuneet tekemään. Olipa myrsky kuinka kova tahansa, sen puuskat kuinka rajut hyvänsä, meri ja metsä antoivat aina sointuvan äänen, heikomman tai voimakkaamman, mutta aina puhtaan niinkuin hyvin viritetty soittokone. Metsä ja meri eivät koskaan soi epävireessä, yhtä vähän kuin urut, päästipä niihin henkeä kuinka paljon tahansa. Ne eivät koskaan tuntuneet tulkitsevan mitään erikoista omaansa: iloansa, suruansa, hätäänsä tai kauhuansa—soivan ainoastaan sitä, mitä myrsky niillä soitti, suurta, rauhoittavaa, ylentävää säveltä. Saatoin kuulostaa niitä aikani, nauttia ja nukkua.

Taas pauhasi meri ja mylvi metsä. Kun puisto nyt oli lehdistä puhdas, sattui myrsky minkään estämättä siihen huoneeseen, jossa asuin.

Lipputanko katolla oli alkanut reutoa ja narista. Sen nuora kuului milloin kääriytyvän sen ympärille, milloin purkautuvan pieksämään sen kylkeä, ikäänkuin hoputtaen sitä jonnekin; tanko ei päässyt, mutta tuntui tutisevan tuskissaan.

Sireenipensas oli tullut kuin hätään ja pelkoon, raapi ja raastoi ikkunata ja sen pieltä ja seinää niinkuin koira, joka pahana yönä pyrkii sisään susia vainuten, repien kyntensä rikki ja varpaansa verille.

Nurkan kohdalla, jossa nojatuolissani istuen koetin olla kuulematta ja lukea, alkoi huokailla ja nyyhkyttää. Se vaikeni hetkeksi, alkoi uudelleen—parkuminen ilman ääntä.

Korisi jossakin kuin kuoleva. Ullakollako? Lattianko alla? Niinkuin kuristettaisiin kurkkua, päästettäisiin hetkeksi henki kulkemaan, kiristettäisiin taas. On, niinkuin joku estäisi tulemasta sisään jotakuta, joka pyrkii sisään. Se, joka pyrkii, tuntuu loikertelevan torvien läpi, monta kertaa uunin ympäri, pitenevän, venyvän, nyt se nuuskii uunin alapeltiä, rämähyttää sitä, säikähtää, nielaisekse takaisin ja alkaa uudelleen.

Silloin rämähtää ihan korvani juuressa ääni, jossa on se hermostunut hätä, mikä on ampiaisen äänessä, kun se kesällä huoneeseen eksyttyään pyrkii ikkunasta ulos. Tämä pyrkii sisään. Ei niinkuin yksi ampiainen, vaan niinkuin kaikki maailman ampiaiset. Tiedän, että se on ikkunan paperi, joka on irtautunut, mutta en saa itselleni uskotelluksi, että niin todella on. Sillä minä kuulen samalla kymmeniä ääniä, jotka voivat olla mitä hyvänsä, kenen tahansa, elävien olentojen, kuolleiden, ihmisten, henkien.

Kaikilla heillä tietysti täytyy olla luonnollinen syynsä, tiedän sen, mutta en saa selville, mikä se milloinkin on. Sen vain siinä kuunnellessani käsitän, että kaikki ovat ääniä semmoisten, jotka pyrkivät pois sieltä, missä ovat. Joita vaivataan, ahdistetaan, kidutetaan, ne huutavat, vaikeroivat, vikisevät kukin omalla kielellään. Mutta kenenkään ääni ei soinnu toisen ääneen, niinkuin myrskyssä meri ja metsä, joiden soitto on sitä kokonaisempi, kuta suurempi myrsky on. Nämä eivät välitä eivätkä tiedä toisistaan, niillä on kaikilla oma yksityinen hätänsä ja sen huuto ja parku, niinkuin haaksirikossa huutavien, tulipalossa, sairaalassa voihkavien.

Kuuntelen aina huvikseni myrskyä, menen metsään ja meren rannalle kuin soittajaisiin, nauttimaan melusta ja pauhusta. Nämä minua kiusaavat. Koetan olla uskomatta niiden hätään. Eihän se ole totta, eihän se ole mitään, sehän on vain tuulta. Vaan jos olisikin, mitä se minuun kuuluu? Mitä minuun kuuluu kenenkään toisen tuska? Panen maata, koetan nukkua. Mutta silloin yltyvät ne tuhatta hullumpaan hätään. Ja on, niinkuin se ei olisikaan enää toisen tuskaa, vaan omaani. Jokainen heistä vetää ja repii minua osalliseksi omaan hätäänsä, ne valittavat ja huutavat, niinkuin minun itseni pitäisi valittaa ja huutaa.

Näen, että ne tulevat panemaan pilalle koko yöni. Häiritsivät ensin työni, nyt estävät uneni.

Kun yöperho pörrää työtuleni ympärillä, tapan sen säälittä. Kun karjan ahdistama koirani turvautuu jalkoihini, potkaisen sen armotta pois.

Repäisen paperin ikkunasta, tempaan auki pellit. Riennän ulos, nousen katolle ja murran vihoissani viiritangon. Katkon kiukuissani sireenipensaan latvat niin lyhyiksi, etteivät ne ulotu raapimaan seinääni. Riistän lumesta vanhan joulukuusen ja nakkaan sen menemään suin päin hankeen.

Kun tulen takaisin, on kaikki hiljaa. Ei mikään valita eikä häiritse. En tarvitse enää kuulla kenenkään tuskaa enkä siitä kärsiä niinkuin omastani.

Meri ja metsä kyllä yhäkin pauhaavat ja soivat. Ja saakoot ne kernaasti soida. Onhan niidenkin äänessä tuskaa, murhetta ja ahdistusta: joka oksalla, jota myrsky vaivaa, joka aallolla, jonka se nostaa ja murskaa, on kai oma hätänsä, mutta siinä on kokonaisuutta, sopusointua. Meri ja metsä eivät kiru eivätkä paru, vaan soittavat surunsa.

Minä voin kuunnella sitä aikani, kuinka kauan hyvänsä, vaikka koko yön, minä nautin siitä, voin levätä sen laineilla, nukkua sen keinuun.

Minä tahdon ottaa todellisuuden taiteena, minä en tahdo kuulla siinä mitään, mikä ei soinnu, minä poistan siitä kaiken, mikä siinä vihloo ja särkee, uhallakin—väkivallallakin. Ei mikään suru saa tulla minua niin lähelle, että se pakottautuisi omakseni.

Tahdon nauttia päivin ja nukkua rauhassa öin. Tahdon, että elämä soittaa minulle tuskansakin—orkesterille sovitettuna.

SALAPERÄISIN.

On salaperäinen, syksyinen, sysimusta yö, kun vaahtopäät laineet välähtelevät myrskyisellä merellä ja ulappain voima pauhaa kaukaisia kallioita vastaan. On salaperäinen, tyyni yö Lapin autiolla erämaan taipalella, kun revontulet aaveina taivaalla leimuavat ja havuinen ikimetsä hämmästyksestä suorana seisoen sitä katselee. On salaperäinen, lämmin elokuun ilta, kun punainen kuu metsänrannasta suurena maailmaa katsoo, niinkuin se sen nyt vasta ensi kerran näkisi.

Vaan ei ole niin salaperäinen mikään yö eikä ilta, kuin on tyyni, paisteinen keskipäivä kesän kuumimpana aikana.

Päivänä semmoisena kuuluu metsässä, kun kuiva havunneula risahtaa oksastaan irti ja putoaa puun alle. Aurinko valaisee joka sopen, kirkastaa joka kolkan, mutta vaikka katsot, et mitään näe, sillä valo verhoo vaippaansa maan ja kannot ja kivet ja mättäät ja kaiken, mikä niiden päällä on ja mitä niiden kupeella piilee. Ja silloin on siellä keskellä viikkoa semmoinen pyhä rauha, että jänis huoletta paneikse pitkäkseen ruskealle polulle ja pyypoikue nukahtaa paisteeseen rypyhautansa pohjaan; silloin siellä ketutar tuo penikkansa luolansa suulle, silloin siellä karhu kellii aukealla, lämpimällä kalliolla, ja sen päällä kelohongan oksalla uneksu silmät pieninä viiruina huuhkaja: silloin siellä suon reunassa hongikossa seisoo hirvi niin liikkumatonna, että orava puusta laskeutuessaan ponnahtaa sen sarveen ja sarvesta toiseen puuhun. Kaikki nukkuu, ja kaikki kuitenkin valvoo, kaikki on esillä, ja kuitenkin piilossa, auringon piilossa, kuuman keskipäivän kätkössä, ja on, niinkuin olisi tapahtunut se, että aurinko ei enää koskaan laske, ja ettei päivä milloinkaan pääty. Yksi valvoo ja elää: kukkien tuoksu ja pihkan lemu niinkuin nukkuvan hengitys; ja kuuma maa, niinkuin tulisi sen alta hehku. Hyönteiset hyrisevät, sihisee muurahaispesä, hymisee jossakin kaukainen koski niinkuin ylhäällä ilmassa tai syvällä manteren alla. Ja valvoo vielä aurinko ja elää, ollen äänessä kuin lämpöään hiljaa soiva ääretön lamppu. Elää ja valvoo kaikki, samalla kun nukkuu. On, niinkuin maa ei olisi maata, niinkuin metsä ei olisi metsää, niinkuin eivät puut olisi puita, vaan niinkuin maa olisi nukkuva, lämminpintainen peto, joka jostakin säikähtäen voi pian ponnahtaa pystyyn ravistaen selästään kaiken, mikä siinä uinuu.

Päivänä semmoisena ovat väet talosta kaukana niityllä eikä kotona kuin räystästen pääskyset ja portin pielessä äänetön koivu ja pihan päällä ylhäällä taivaalla poutapilvi ja poutapilven alla haukka liikkumattomin siivin. Päivänä semmoisena hiipii talon tarhakäärme kivijalasta huoneen alta porstuan rapuille ja lepää siinä paisteen alla suorana kuin keppi. Silloin nakertaa talon haltiahiiri loven emännän hienoimman nisuleivän laitaan ja tekee nopean jäljen hänen viilipyttynsä kerman kuoreen niinkuin jänönen keväiseen hankeen … ja emäntä tietää aaveita käyneen.

Päivänä semmoisena on pellolla heilimon kiihkoisin hetki, ja huumeissaan painaa rukiin tähkä kutrisen päänsä toisen tähkäpään poskea vasten ja synnyttää, näkemättä, tietämättä, satain tuhansien sadon. Silloin saa pientaren mansikka poskilleen kypsyytensä punan, ja sen huulille kihoo sen sydämen sokeri, ja se on poimittavaksi valmis ja otettavaksi altis. Angervon kukka avaa lemujensa lippaan, ja mehiläinen kantaa pois lemmen viestin. Ruohossa maaten, päänsä alla käsi, näkee neito hymyillen lempensä ensimmäiset unet, joita torjui aaveina luotaan vielä illalla ja yöllä.

Lahdessa talon alla uipi suurten ulappain mahtavin hauki matalimpaan heinikkoon ja tuijottaa tuntikaudet, posket jäykkinä ja kiinteinä silmät, sudenkorentoon, joka vihreällä lumpeella keltasiipisenä väräjää toisen keltasiipisen kera. Posahtaa kuin valaskalan pyrstöstä, salakoita sinkoo ilmaan kuin hopeisia salamoita, ruohikko sihisee ja nuokkuu, lumme on kastunut, eikä keltasiipiä enää näy.

Meren päällä taivaalla autereisia hattaroita, ja meren pinnalla uinahtelevia virejä ja velttoja purjeita… Kangastelevat ylösalaisin etäiset kaupungit ja ulkomaiden rannat. Näkymättömien myrskyjen mainingit vaahtoaa ja pauhaa uloimmissa kallioissa. Hylkeet huutavat toisilleen karilta karille ilolaulujansa laulaen, ylistäen paistetta ja tyyntä, mikä kuuluu kuin hätähuudolta hukkuvan lapsen. Päivänä semmoisena iskee kalasääski meren suurimman lohen ja katoo kerta parahtaen syvyyteen.

Päivänä semmoisena näkee ihminen näkyjä keskellä päivää, ja semmoisena syntyi merimiesten tarina suuresta merikäärmeestä, ulappain aaveesta.

Ja semmoisina päivinä alkaa aina jymähdellä tykkien pilvetön ukkonen vierailla rannoilla, ja tällä puolella vesien tärähtää jok'ikinen ikkuna matalassa saaristomajassa.

NÄKY

Kun minä kerran, heleästi valaistussa, sopusuhtaisessa salissa, viileän pilarin suojassa, istuin ja kuuntelin, kuinka sävelet soivat, näin minä, auki silmin uneksien, tämmöisen näyn.

Minä näin, jossakin kaukaisessa maassa, missä en koskaan ole käynyt, näin yhtäällä aukean, heleänsinisen merenulapan pienine laineineen ja siellä täällä valkoisia purjeita—ja toisaalla, kaukana taivaanrannalla, vuorisen maan häämöttävine lumihuippuineen.

Vuoriston ja meren välillä on laakea, vihertävä seutu loivine kukkuloineen ja niiden päällä vanhoja linnoja ja rinteillä päiväpaisteen valaisemia taloja ja tasangolla kirkkoja puistolehtojen keskessä.

Tasangon halki poimuilee virtava vuo, milloin vainioiden keskessä suvannoiksi leveten, milloin kukkulain välissä virraksi kaveten. Läpi lähdekirkkaan, lumirinteillä auringon sulattaman veden kuultaa valkoinen hiekka ja välkkää rantojen mukaan luikerteleva vesiheinän varsi. Polviin taipuen kiihtyy vuo milloin kulloin virkeään juoksuun ja hypähtää viimeisestä suvannostaan mereen pieninä putouksina, joiden alta joutsenvalkoiset vaahtopallot kuin huvikarkelossa pyörähdellen liukuvat meren lahteen ja kantauvat kauaksi ulapalle.

Virran reunalla, ikitammien varjossa, hiljaisia puhdastekoisia huviloita ja toisesta toiseen rantoja pitkin poppeliteitä. Ja kukkivat tuomet ja riippuoksaiset raidat varjostavat vettä ja koskettavat suvannon sileää pintaa, vetäen siihen väreilevän viivan.

Tyyntä ja paistetta—ei tuulta, ei ainoata ääntä.

Kullankiiltävä, punakeltasiipinen perho lepää lehden päällä kuin kukka, avaten siipiä ja sulkien ne taas niinkuin neitonen viuhkaa.

Tuulahdus liikauttaa lehteä, lehti kallistuu, ja perhonen putoo veteen, liukuen putousta kohti yhtä levollisena kuin äsken lehden päällä istui.

Kiven huopeessa, missä vesi vilisee, mutta ei vielä kuohu, lepää lohi, selältä tumma kuin vesikiven sammal, kupeilta hopean kirjava kuin ympärillään helmeilevän vuorivirran kuohu. Kääntäen pyrstönsä kämmenen vasten veden viistoa voimaa kohottaikse se ylös suvantoon, missä kullankiiltävä perhonen irtaimin purjein ajelee virtaa alas.

Ja niinkuin ottaa aukeava huuli hyppysistä kypsyneen marjan, imaisee kuohujen kaunis ilmojen ihanan ja vaipuu takaisin, ja soikeneva vesirengas kantautuu pintaa pitkin hyrskyjen helmaan.

MUISTOJEN MAISEMA.

Vanhan yliskamarini ikkunasta näkyy lumen peittämä niitty ja niityllä lato huurteisten koivujen alla: niityn takana järvi ja sen rannassa nuottakota ja venhe kumollaan nietoksen peitossa; järven halki viitoitettu tie, ja sen perillä matalakukkulainen, metsäinen maa.

Ja siitä—jo ammoin unohdettujen tuttujen tervehdys, jotka luulin jo aikoja sitten itselleni kuolleiksi ja haudatuiksi kellastuneiden kirjanlehtien alle: Markkinamiehet ja Matit ja Liisat, vaivatta syntyneet, heti valmiit ja itsestään elävät, tullen puheilleni luontevasti kuin isäni luo pitäjän isännät ja emännät omiansa haastamaan. Muistot työn hetkistä, jolloin sen helppouden tähden en tiennyt sen vaivoista eikä kynän jälki korjausta tarvinnut.

Siitä—lempirunoilijaini säkeiden soudattelu kuin lapsuuteni keinun puutarhan koivujen välissä, siitä tuudittelu kalevaisen kielen, niinkuin suvilaineiden loiskina muistojen ulapoilta kaukaa luhtaiselle rannalle läpi huojuvan ruohikon: Hirvenhiihtäjät ja Hannat, Perhon hauta ja »Kesäisen illan kullasta tuo joutsen tultuaan…» Siitä Härkä-Tuomo ja »Mi ikävyys, mi hämäryys…» ja tarina kalpeasta immestä ja rohdinpaitaiset urhot Impivaaran saloilla. Siitä tähän kaikkeen sointuen ja sen läpi soiden vanhojen hurskasten virsien hyminä, niinkuin sen kuulin kirkosta muinoin yli heilimoivan vainion kesäisenä sunnuntaina.

Siitä—kaikki, mitä maailmassa sain parasta aikaan, mitä elin puhtainta onnea ja puhdistavinta surua, mitä haaveilin hienointa rakkautta ja rakentelin ihanimpia tupiani tuuleen; kaikki, mikä avarsi rintaani hartaudella maahan ja kansaan ja lujimmalla uskolla ihmiskuntaan; mikä oli minulle kauneinta ja ylevintä ja elettävintä.

Siitä—vanhan yliskamarini ikkunasta, missä ei muuta kuin niitty ja niityllä lato ja niityn takana järvi ja järven halki viitoitettu tie ja sen perillä matalakukkulainen metsäinen maa.

KIRKKO JA PAPPILA.

Enpä tiedä toista maisemaa niin mieluista, kuin missä on pappila ja kirkko.

Sillä olkoonpa näköala kuinka ihana tahansa—metsiä, vaaroja; ulapoita, niemiä; koskia, kuohuja—missä kirkko ja pappila puuttuvat, siinä seutu henkeään haikailee, ikävöi aatettaan ja kaipaa keskustaansa.

Milloin nousit vaaralle, ettei oppaasi osoittanut kirkkoa? Ihastui oma mielesi, ja hymyyn meni oppaan huuli, niin pian kuin huomasitte kirkon ikkunan kiillon etäältä pilven alta.

Sillä ei ole näköala kansankaunis, minne ei kirkkoa kuumottane, minne ei pappilaa pilkottane—ja kun opas yhden löytää, niin hän toista jo kauempaa etsii—ja jos hän keksii kolmannenkin, jo on paikka pyhä, jo on se uhrivaaran veroinen.

Ja siksi hänen silmänsä niitä hakee, että ne ovat hänen oppinsa ahjo, hänen sivistyksensä suoja ja keskus, hänen hengenviljelyksensä vankin vartija, jotka hän itse molemmat rakensi, itse kivet kiskoi, seinät salvoi ja itse tervaharjan ylensi. Eivät ne tyrkytellen siihen tulleet, omasta halustaan hän ne anoi, kirkon ja pappilan—ja anoi niiden asukkaankin, opettajansa, kun ensin oli huomannut oikeaksi hänen oppinsa.

Ja siksi ne tuossa salmen rannalla niin sopusointuisina seisovat molemmat, antaen aatetta maisemalle, kuvastuen samoihin vesiin, ja säteillen sisältöään etäisiin erämaihin.

Kirkko kunnaallaan seisoo, papin talo kunnaan alla, ja koivuinen ikilehto ne toisiinsa yhdistää.

Enkä nyt tiedä, mitä ihailisin enemmän: sitäkö, kun kirkko arkipäivänä seisoo autiona, mutta täynnä totisuutta kuin vanha vaari, joka ihmisten aherrusta aatoksiinsa vaipuneena katselee—vai sitäkö, kun on tapuli kesäisenä sunnuntaiaamuna silmänsä avannut ja kello kutsunut ja vaiennut … eikä kuulu hiiskahdustakaan tänne salmen taa, ja kirkko itse ja tapuli ja koko luonto kuuntelee ja kuulee ja näyttää tietävän, miten vanha rovasti siellä taivaansa tietoja tulkitsee.

KASKI.

Kun mahla on puussa makeimmillaan, kun mehu koivun suonissa vuotaa kuin viini ja kun lehti tuoreimmillaan tuoksahtaa—silloin se kaadetaan…

Aamulla varhain, kun kevätaurinko hellästi paistaa, kun käki kaikkien vaarojen rinteillä kukahtelee ja peippo pihakoivussa ensi sävelensä virittää, astuu hän, matalan majansa ainoa mies, sivuitse saunan ja ohitse riihen, ja käy, kirves olallaan ja selässä kontti, kulkemaan polkua, joka lehteville rinteille nousee.

Solakkoina seisovat vaaleat koivut, pihlaja tuoksuu täydessä kukassaan, ja tuomi tervehtii häntä herttaisimmalla lemullaan. Ota meidät!

Hän ottaa heidät kuin omansa. Tuuhea lehvistö tutajaa, kun hän keveällä, tottuneella kädellä runkoja pykältelee, ja humahtaen ja vähän huudahtaen niinkuin tyttö, joka keinussa heilahtaa, vaipuvat koivut limikkäin maahan, pihlajat putoavat toistensa helmaan, haavat vielä maassakin lehtiään ystävällisesti lepattelevat, ja tuomet vielä kaatuneinakin kukkiensa tuoksu-uhria suitsuttavat. Kaski on kaadettu … ja kun iltatuuli saapuu suurien salojen yli, löytää se avonaisen paikan ennen läpipääsemättömässä metsässä ja siinä liotellen pyörähtelee….

Ja kun aurinko seuraavana aamuna nousee, pääsee se mustaa maata lämmittämään, ja hikevä höyry kohoo iäti kosteista happamista juurista.

Mutta suuri on ilo matalassa majassa, joka on katosta lattiaan, ulkoa ja sisältä, kotiin kannetuilla kerpuilla koristeltu, ja runsaita satoja aavistellen asuu mieli kasken tulevissa antimissa.

Hiljalleen vaipuvat kasken kaadetut puut ikuiseen uneensa kesäisen helteen paahteessa, tuomien ja pihlajain kukat lakastuvat, lehdet ruskettuvat ja oksat ja rungot kuivavat. Punaisena pälvenä helottaa kasken paikka syksyn kaiken tummanvihreän vaaran rinteeltä saloja vaeltavan metsämiehen silmään, mutta talvella se valkeana aukkona paistaa, ja jänöt kyykkivät rytöjen välissä kaadetuita haapoja jyrsien, ja metsäkanat tekevät polkujaan runkojen alle.

Mutta kun on tullut kesä taas, niin paksuna, valkeana patsaana kumpuaa palavan kasken sauhu korkeutta kohti. Kuivuneiden lehtien lemu on kuin uuteen eloon vironnut, kuihtuneiden tuomen ja pihlajankukkien tuoksu täyttää uudelleen ilman ja tunkee autereisen kaskisavun kantamana metsiin, leviää soille ja huljuilee iltaisen ilmanhengen mukana järvien rannoille ja luhtaisille niityille. Mielihyvällä hengittävät sitä saunatietä astuessaan matalan majan asukkaat ja haaveksivat vaivainsa palkkioksi hedelmällistä satoa ja vehkatonta viljaa. Ilta on ihana ja lämmin, ja köyhänkin aitta on toiveita täynnä.

On uusi kesä taas, ja kaski on toiveet toteuttanut. Sakeana kuin kaislikko mutapohjaisen järven lahdelmassa kasvaa palolla pensova ruis ja heilimoi siinä tyynenä heinäkuun sunnuntaina, kun matalan majan mies aitaa vasten nojaten työnsä aloja tarkastelee. Käki kukkuu vaaran rinteellä, laulurastas laulelee notkossa, ja västäräkki keikuttaa seipään päässä pyrstöään. Hiljainen tuulen huokaus taivuttaa halmeen tähkiä, ja tähkät huokaisevat ilmoille utuisen pilven, joka kantaa helmassaan kaiken sen tuoksun, jonka kaadettu metsä kätki, joka on koottu pihlajain kukkasista ja tuomien tertuista, jossa on kaikki lemu, minkä neitseellinen lehto oli satain vuosien aikana poveensa koonnut ja jonka se nyt rukiin heilimöinä levittää viljelijän eteen. Ja viljelijä seisoo siinä onnellisena hymähtäen itsekseen ja katselee yli huojahtelevan halmeen ja yli alempana olevien puitten latvojen kauas vastaisen vaaran rinteille, jonka takana vielä toisia rinteitä siintää.

Ja mille hän niin onnellisena hymähtää?

Hän hymähtää sille, mitä hänellä on, ja sille, mitä toivoo saavansa. Hänellä on tupansa tuolla, missä lapsensa ilakoiden huhuavat, on pienoinen saunansa ja vähäiset elantonsa, ja on tulevan vuoden turvattu vilja;—ja hän rakentaa jo aatoksissaan uuden tuvan ja suuremman saunan ja toivoo suurempia satoja uudesta suuremmasta kaskesta. Maa häntä näyttää suosivan ja lehto lempivän, parhaita aarteitaan hänelle luvaten.

Verkalleen poistuu hän kivistä polkua ja kotiinsa laskeutuu.

Ja kaski jää siihen tuleentumistaan odottamaan, ja ruis kahahtaa hänelle suopeaksi vastaukseksi, leudon suvituulen tähkäpäitä hellästi silitellessä.

KUOLINVUODEN ENNE.

»Lumi lehteen satanut on kuolinvuoden enne» sanoivat vanhat.

Mistä saivat he aiheensa tähän taikaan?

Meri oli eilen vielä sininen ja valoisa. Puisto sen niemessä oli vihreä ja lämmin. Nurmikoilla ei näkynyt merkkiäkään marrasajan kulosta. Vain siellä täällä kellerti jonkin vanhimman, korkeimman koivun latva, ja punerti joku pihlajan oksa. Haapa jokunen oli jo karistanut viereensä kalvenneen lehden. Mutta raidoissa, tammissa, jalavissa ja lepissä asui vielä täysi kesäinen voima, ja puutarhoissa hehkui kukkaislavojen hiillos yhtä kuumana kuin kesällä. Kaikki lupasi lämmintä syksyä ja kasvullisuudelle pitkää ikää. Tuli odottamatta itäinen pilvi. Tuli ensin äkäisenä sateena, sitten räntänä ja viimein kuivana pyrynä. Lumi peitti nurmikot, tarttui lehtiin, painoi oksia alas ja iskeytyi tuulen puolelle runkoihin. Pilvi hajosi, ja luoteinen viima jääti lumen talvisena vaippana kietomaan syliinsä eilisen kesän.

Meri on kuin musta verka ruumisarkun alla. Kellahtavan vihreä, kaamea puisto on kuin vainaja selällään paareilla, eloton ja avuton. Lumipeite on kuin aaveinen käärinliina sen ympärillä.

Minä ymmärrän, miksi lumi lehteen satanut on kuin kuolinvuoden enne.

UVEAVANTO.

Se luulee, kaiken tukahduttaja talvi, kun on saanut ajetuksi tiehensä auringon ja painetuksi pakkasyön jääkellon yli nukahtaneen ulapan ja sen valitukset vaikenemaan ja sen silmiin kuoleman kalvon—se luulee, kun kaikki, mikä äsken päivän alla kimmelsi ja eli ja tuulen alla tyrskyi ja vaahtosi, nyt on tyyntä ja hervotonta, että se on iäksi alistettu hänen alleen. Ja niin se hautaa vainajan ja tuiskuttaa lumensa laineiden kuolinkääreeksi. Sen tehtyään se voittonsa merkiksi vetää viittatiet rannasta rantaan, pitkin ja poikki, kutsuu kengitetyt kaviot ja raudoitetut reet ja kuormat kuinka suuret tahansa kulkemaan mistä paikasta hyvänsä, niemien nenitse ja saarien salmitse ja koskien niskoitse. »Ajakaa, vetäkää, polkekaa, vaivatkaa, ei ole vaaraa, kyllä kestää silta, minkä minä kerran tein, minä maan ja meren herra, minä kaiken kahlehtija talvi.»

Niin talvi—tietämättä, että, missä lienee jossakin, on vaarain välissä, painanteessa, kolmen kallion sulkeessa lähde, sammalen peittämä, ikuinen sula. Kalliossa suon alla halkeama, jota ei kukaan ole nähnyt, halkeaman pohjassa puro, jonka lirinätä ei kukaan ole kuullut. Se valuu sydämitse vuoren, suonitse louhun, ujuu alitse niityn ja notkon, syöpihe läpi saven ja soran ja rautaruosteisen mullan, juottaa kaivoja, elättää lammet, hiipien käärmeenä, kaivaen myyränä ja saapuen viimein salatuita teitään veitsiviilokallion kynnyksen alaitse suuren selän syvimpiin vesiin.

Siellä se huokuu ja hautoo, niinkuin reiässään hylje, sieraimet työssä, pää piilossa nietoksen alla. Minkä pakkanen kutoo, sen uppehen uho kuluttaa, talvelle loukkua laittaen, koverrellen kuoppaa sen susille.

Pyryinen pimeä yö. Rautakuorma ulappata ajaen. Ajaja torkkuen, tuulehen selin. Viittatie tuiskuun häipyen… Humahdus kuin painuvan hangen. Hepo korskahtaen kerran, päristäen toisen…

Luulit liikoja itsestäsi, kaiken tukahduttaja talvi…

Et ole yksinvaltias sielläkään, missä sinulla on ikuinen valta. Et ole saanut edes Erebusta sammumaan, vaikka satoja tuhansia vuosia tuiskutit lunta sen kitaan.

HIRVI JA VOIMAVAUNU.

Maantie kulki suorana kuin rautatielinja vaaroilta soille ja soilta vaaroille, läpi talottoman, metsäisen erämaan. Laskimme kesäisenä yönä voimavaunussa loivaa, harvaa petäjikkörinnettä, kun yht'äkkiä keksimme edessämme suolla, lähellä maantietä, saarekkeen reunassa, kaksi hirveä, kummankin haapaansa kolomassa. Toinen oli suurempi, nähtävästi emä, toinen pienempi, vaikka jo täysikasvuinen sekin. Hiljensimme vauhtia päästäksemme näkemään niitä niin läheltä kuin mahdollista. Kone sulkeessa hiipi kumikäpälä hiljaa kuin kissa öisellä polulla. Tuli näreikkö eteen ja sulki hetkeksi suon näkyvistämme. Kun pääsimme sen peitteestä, oli toinen, suurempi, kadonnut. Toinen ei vielä ollut saanut meistä vihiä, koska jyrsi puutaan yhtä rauhallisesti kuin äsken. Vaunu liukui alas tasaiselle maalle ja pysähtyi melkein hirven kohdalle. Ei vieläkään se meitä huomannut. Kerran nosti se päätään, vainusi ilmaan kuin toveriaan etsien, sai luultavasti rauhoittavan selon siitä, minne tämä oli mennyt, ja jäi. Maantien vieressä kasvavan vesakon yli me näimme sen, mutta se ei nähnyt meitä.

Nähdä automobiilista hirvi! Katsella maantien nopeimmasta metsien nopeinta, maantien uusimmasta kummituksesta metsien vanhinta kummaa, sen muinaismuistoa, satain tuhansien sukupolvien takaista, jonka esi-isät ehkä olivat nähneet mammutin tällä samalla suolla katkomassa kerppuja lehdosta tuolta aarnion raidasta, silloin kun he itse koloivat haapaa toisella rinteellä. Joka ehkä vieläkin viidassa märehtiessään joskus saattoi horrostelevain aivojensa pohjimmaisista kätköistä löytää kuvan liikkuvasta kalliosta ja kuulla sen sisästä kuin maanalaisen rummuttavan äänen. Miksei sellainen muisto voisi säilyä jossakin hirven takimmaisessa tietoisuudessa, koska hevonen korskahtaa vainutessaan suden, jota ei koskaan ole nähnyt, ei se eivätkä sen esi-isät monessa polvessa.

Mutta hirvi alkoi käydä levottomaksi, lieneekö sitten sattunut sieraimiinsa bensiinin hajua, vai oudoksuiko toisen katoamista.

—Toitahuta hiukan, kuiskasi toverini.

Painoin merkinantotorvesta pienen ammahduksen, Mutta sen sijaan, että hirvi olisi pelästynyt ja loikannut metsään, näytti se ilostuvan, pyörähti ja jäi katselemaan meihin päin.

—Vielä kerran, hiukan kovemmin.

Hirvi vastasi äänellä, joka olisi voinut olla voimavaunun ääni, ja alkoi, pää pystyssä, juosta meitä kohti. Suo lotisi, pensaikko lakoili ja eläin seisoi maantiellä edessämme. Samassa kun se oli keksinyt meidät, törähti voimavaunun torvi kaikkein karkeimpansa, ja vaunu pantiin liikkeelle. Hirven takaruumis painahti alas kuin jäniksen, joka on keksinyt metsästäjän, ja jälilleen pyörtäen syöksi se takaisin suolle ja oikaisi parasta karkuaan sen halki toiselle rannalle. Me puhalsimme menemään.

Hirvi oli nähtävästi luullut voimavaunun ääntä emonsa kutsuksi. Sitten se oli huomannut erehdyksensä. Konevaunu ei ollut hänen emonsa, vaikka sillä oli sen ääni. Mutta mikä se sitten oli? Minkä käsityksen hän vei mennessään siitä, minkä oli nähnyt: mustasta, kiiltävästä kummituksesta, joka oli siinä, missä äidin, äänestä päättäen, olisi pitänyt olla? Luuliko hän, että emo oli muuttunut siksi, minkä hän näki? Joku kuva oli sen silmänpohjaan täytynyt jäädä siitä, mikä siihen oli sattunut. Jos silmänpohjan saamat kuvat ja näkemykset siirtyvät perintönä toisesta toiseen, niin varmaan siirtyy silloin sekin, minkä kohtaus konevaunun kanssa oli synnyttänyt. Syvempää uomaa aivoihin tuskin voinee uurtua. Voimakkaampaa sysähdystä ne tuskin voinevat saada. Mahdollisesti saapi tuo ja saavat hänen jälkeläisensä useinkin vielä kohdata voimavaunun, joten sen kuva yhä tarkistuu ja syventyy suvun muistoon. Kenties tottuvat he tyynesti ja rauhallisesti jonkun matkan päästä katselemaan niitä, jotka ammuvat niinkuin hirvet, mutta eivät ole hirviä. Katselemaan voimavaunua nämä, niinkuin heidän esi-isänsä mammuttia ennen. Satain tuhansien vuosien kuluttua, kun voimavaunu on hävinnyt sukupuuttoon, hirven jälkeläiset vielä elävät. Ainoa kuva, mikä konevaunusta silloin on olemassa, on ehkä se, joka jonkin hirven takimmaisesta tietoisuudesta tunkee esiin, kun se yöllä puoleksi torkkuen märehtii haavankuorta, jota se päivällä oli kolonut. Me menemme tässä, mahtavina, selkäkenossa katoamistamme kohti. Meidän ainoa muistomme elää filmikuvana hirven silmässä, joka meitä kauhistuen pakenee. Hyvä niinkin. On paljon semmoista, josta ei jää sitäkään muistoa.

PÖKKELÖ ELI KUINKA VANHA KAATUU.

»Älä lyö pökkelötä, pökkelö lyöpi sinua»—oli isän ainainen sana joka kerta, kun kuljimme sen ohi.

Se oli vanha tuoheton, oksaton, latvaton koivu, seisonut yksin aholla, niin kauan kuin muistin. Emme koskaan olleet nähneet siinä vähintäkään vihreyttä, käävät olivat ainoat elonmerkit, joita se antoi itsestään. Se oli kuollut, milloin lieneekään, esi-isien aikoina, koska isäkään ei muistanut nähneensä sitä toisenlaisena kuin mitä se nyt oli. Sen ympärillä olisi ollut hyvä mustikkamarikko, mutta isä kielsi meidän siihen pysähtymästä; meidän täytyi katsoa syrjästä, kuinka sika porsaineen söi pökkelön marikon. Meidän olisi tehnyt mielemme kolhaista se kumoon. Mutta joka kerta, kun kuljimme siitä ohitse, sanoi isä: »Älä lyö pökkelötä, pökkelö lyöpi sinua.»

Mutta vaikka pökkelö jo aikoja sitten oli kuollut, niin se yhä kuitenkin eli ja hallitsi ja vallitsi. Siitä tuli meille vähitellen salaperäinen, salavihainen, uhkaava olento, koko metsän kauhu, peikko, puolijumala, jonka kauaitse kiersimme. Ei voinut koskaan tietää, milloin se päähän putoo. Se ei huojunut missään tuulessa, se ei huokaillut sateessa muiden puiden kanssa, ei kohissut myrskyssä. Satoi tai paistoi, aina se oli yhtä totinen, yhtä harmaa, yhtä kolkko ja kaamea monine mustine tikanreikineen ja onttoine silmäkuoppineen. Usein lähti sen päästä havukka lentoon, ja öisin huuteli sillä kohdalla huuhkaja. Isä sanoi sen siittävän hometta ja metsänturmelijoita toukkia. »Se on koko metsän rutto semmoinen.» Mutta aina hän kuitenkin kulki sen ohi, varoitti ja kielsi siihen koskemasta.

Se olisi ollut suulleen suistettava, ettei se kerran kaatuisi itsestään lapsen päähän tai taittaisi selkää lampaalta.

Jos sittenkin olisi uskaltanut sen kaataa! Tehtiin toinen toistaan huimempia suunnitelmia. Jos olisi hakata riuku, pitempi, kuin mitä pökkelö oli korkea, ja sysätä sillä sitä kylkeen ja romahuttaa se maahan yhdellä ainoalla otteella. Tai jos olisi sinkauttaa nuoran silmukka sen kaulaan ja sillä kiskaista ja katkaista. Mistähän olisi mennyt poikki, latvastako, keskeltäkö, juurestako? Tai jos olisi vuorotellen rynnätä huimaavaa vauhtia kohti, iskeä olkansa takaa kirveen hamaralla ja samalla ampaista menemään alta pois, ennenkuin se ehtii kaatua!

Mutta ei kukaan meistä uskaltanut muuta kuin kiertää kauaitse ja— kivittää. Kaikki kivet ja kalikat, mitä metsästä löydettiin ja saatiin irti maasta, nakattiin sitä kohti; ja kun metsässä ei enää ollut mitä ottaa, tuotiin niitä muualta. Useimmat lensivät ohi ja pomppailivat muihin puihin, toiset sattuivat, milloin tuhahtaen kuin mättääseen, milloin kumahtaen kuin tyhjän tynnörin pohjaan. Mutta pökkelö ei liikahtanut, ei huojahtanut, seisoi vain tunteettomana ja kolkkona kuin vaivaistukki kirkon portin pielessä.

Eräänä päivänä, kun taas kuljettiin ohi, oli pökkelö pitkällään maassa, moneksi murskautuneena, kaula poikki, selkä poikki, lyhyt kanto vain jälellä. Sika porsaineen söi marjoja kannon vieressä. Tarkastettiin kantoa, siinä oli sian villoja. Tutkittiin sikaa, sen kyljessä oli lahon puun lastuja. Kyhniessään kupeitaan siihen oli sika sysännyt kumoon satain vuosien pelätin. Se ei ollut älynnyt sitä pelätä.

JOULUILTA TALONPOJAN TUVASSA.

Jouluaatto talonpojan tuvassa ei ole se hälinän, homman ja touhun päivä, miksi se herrastaloissa on muodostunut. Ei siellä lahjoja anneta, kuusia polteta eikä kynttilöitä sytytetä. Se on vain oleilemista, hiljaista valmistumista kahteen, välistä kolmeenkin rauhalliseen lepopäivään.

Isäntä on aamupäivällä käväissyt kauppiaasta noutamassa vähäiset joulutarpeensa, tuonut kahvia, sokeria ja nisujauhoja, ehkä myöskin viinapullon. Emäntä on tehnyt vehnätaikinan, piika siistinyt huoneet ja miniä silitellyt väen puhtaita vaatteita. Vanha ukko on pilkkoillut kakluunihalkoja, kantanut ne sisään ja kiskonut päreitä. Rengit ovat palanneet ulkotöistään, tavallisesti heinästä tai halolta, vähän varhemmin kuin muina päivinä. Heinähäkin tallin ylisille tuotua on hevonen riisuttu jo heti päivällisen jälkeen ja tehty sille ja muille vankka ape, johon on suurusta pantu kenties hiukan runsaammin kuin tavallisissa oloissa.

Ja lehmien parsiin on riputettu kuivia olkia, haudevesi keitetty huolellisesti ja annettu kuin kesäisten muistojen virkistämiseksi kourallinen suoloja kullekin. Lapset ovat olleet mäessä koko päivän, koiranpentu mukanaan, eikä kukaan ole nyt tullut heitä sieltä pois huutaneeksi.

Pirtin uunissa loimottaa iso tuli, lihapata kiehuu hiilloksella, ja koteutunut väki lämmitteleikse saunaa odottaessaan lieden ääressä. Jo päivän aikaan on mummo pannut saunan lämmitä, ja pitkän aikaa vielä auringon laskettuakin on sieltä tuprunnut savukimppu kuulakkaan talvi-ilmaan.

Tuodaan sana, että kylpy odottaa. Avojaloin ja vähissä vaatteissa juosta kimmaisevat sinne nuoret miehet pihan poikki, vanhemmat heittävät työturkin hartioilleen ja pistävät virsut jalkoihinsa. Ja kun herroja ajaa porokellossa maantietä myöten, kuuluu pienestä, mustasta huoneesta kiihkeä sähinä ja vitsojen hutkina, nousee valkoinen höyry sekä ovesta että ikkunasta, ja hajahtaa nenään koivumetsälle lemahtava löyly.

Jouluilo on silloin ehkä ylimmillään. Vähän se kenties vielä nousee, kun saunamiehet palaavat tupaan takaisin, missä viimeiset rikat on juuri sopelle lakaistu ja olkia heitetty uunin kupeelle karsinaan.

Siellä täällä pitkillä penkkilöillä istuksii valkeita olennoita mustia seiniä vasten. Mikä polttelee, mikä rouhii tupakkia, mikä täyttää kukkaronsa pulleaksi pyhäin varalle.

Mutta vähitellen kattautuu pöytä, ilmaantuu leipiä päällekkäin, haarikoita toinen toisensa viereen, kuppia kupin kupeelle, ja niiden välistä pilkottaa juhla-aterian merkkinä voiastia.

Isäntä istuu pöydän päässä ja häntä lähinnä muu miesväki yhä alenevana rivinä. Kädet leikkelevät, alituisessa liikkeessä ollen, kannikan kannikasta irti, tuopit kolahtelevat pöydän pintaan, ja lusikat vilkkavat taitavasti kuljetettuina suusta kuppiin ja kupista suuhun. Ensin ei siellä mitään puhuta, mutta sitten alkaa nieltä väin palojen lomassa kuulua sana tuolloin, toinen tällöin ja lopulta kokonaisia lauseitakin.

—Putosi tammalta kenkä metsään.—Etkö etsinyt?—Etsinhän tuota, vaikken löytänyt.—Milloinkapa se Lassi löytänee.—Herroja kuului äsken ohi ajavan, sanoo Lassi.—Ajoiko monella?—Kaksi rekeä näkyi olevan.— Eikö liene ollut pappilan jouluvieraita. Parhaaseen kahuunpa taisivat joutua.—Hyvästi ennättivät joulupuurolle.—Siellä se aina kuusi poltetaan jouluiltana … aika iso olikin, niin että latva maata viisti, kun ajoi renki vastaani sakastin takana, tietää isäntä.

Yksitellen noustaan ruualta, sen mukaan, miten kukin on ennättänyt tulla valmiiksi. On tehty tehtävät, puhuttu puhuttavat ja piipun poltettuaan vaipuvat miehet vuoteilleen pitkäkseen, sitten kun naiset ovat saaneet tilat tehdyiksi ja lakeisen suljetuksi. Herrastataloissa silloin vasta kuuset sytytetään ja viimeisiä tavarakääröjä sidotaan kiinni.

Ennen maatapanoaan on isäntä käynyt tallissa, mitannut kauroja oriille ja peittänyt loimella tämän parhaansa; ja emäntä on kantanut nahkaset ja turkit tupaan lämpiämään—sillä aamuyöstä varhain on määrä joulukirkkoon lähteä.

* * * * *

Vielä nukkuu nuori väki pirtissä, kun isäntä pistäytyy ovesta pihalle. Ei ole vielä kointähti kohonnut taivaan rannalle, kun hän kulkee pihan poikki, vetää liiteristä kirkkoreen ja kuljettaa tallista tiukukaulaisen, parhaaseen setolkkaan puetun ajohevosensa.

Lumi narisee reen jalaksen alla, ja kevyt kavio soittaa kovaksi jäätynyttä maantietä.

Vähän aikaa ajavat he yksin talotonta taivalta, jossa puut riippuvat luokkina lumen alla. Mutta hetken päästä häämöttää edessä samanlainen ajaja, ja ensi vastamäessä saavuttaa heidät jo joku jäljestä tulijakin.

Jono kasvaa, tien varrelta liittyy uusia tiukuja ja uusia kulkusia seuraan, ja meno kiihtyy. Jo näkyy tulia taloista. Ja kun laskeutaan oikotietä myöten järvelle, paistaa sen toiselta rannalta matkan määrä, kirkko, jonka valaistut ikkunat hehkuvat kuin yhtenä tulena ja jossa satoja kynttilöitä on pantu palamaan heidänkin varalle, joilla ei ole tapana niitä kotonaan sytyttää.

JÄI JÄLJELLE LAULUINEN LEHTO…

Hän oli ikänsä kaiken lempeä laulanut, nuoria naurattanut, paimenille pajatellut. Hän oli huima ja huoleton, punaposki, hajahapsi.

Ei ollut iso ohjelmistonsa, eivät lukuisat laulunsa, mutta eihän ole suuri satakielenkään sävelistö, ei pitkä peipon viserrys, ei ylen tempukas tilttaltin tahti—joiden luona oli opissa ollut. Ja uusinta palkitsi uutuuden puutteen: kussa laulun lopetti, kohta saman alusta alkoi.—»Laulanko vielä?»—ja kuulijain kaiku vastasi: »laula vielä!»

Ja niin hän oli laulanut ja iloinnut, ja oma laulunsa ja oma ilonsa oli ylin onnensa ollut—sillä ei ollut vielä mikään hänen mielensä hyviä murtanut.

Niin päivänä muutamana, kun istui riippukoivun oksalla, joka metsäpolun päällä keinui, niin astui ihminen ohitse ja itki, riensi vaimo alaitse ja valitti. Oli metsä vaiennut, oli lakannut lintujen laulu, oli päivä pilveen mennyt. Koetti huhuta, ei kaiku vastannut, aikoi laulun laulaa, sävel keskeä katkesi.

Ei tuohon syytä tiennyt, vaan kuitenkin jälkehen lähti. Jäi jäljelle lauluinen lehto, katosi taaksensa kukkiva niitty—tuli vastahan vetelä korpi, korven takana hallainen suo, suon hallaisen rantana karu kangas ja kankaalla matala, maantasainen huone.

Nainen vaelsi ja vaikeroi, tuli tuvalleen, hoippui sisään ovesta onneton—

Ojentuivat kädet kuivettuneet äitiä vastaan, anoivat silmät sanattomat vieraalta apua. Mutta ei äidillä mitänä antamista—eikä laululinnulla liioin.

Pakotti sydäntä, kun paluulle lähti, kouristi rintaa, kun takaisin riensi, itkuun tyrehtyi, kun entiselle iloaholleen ehti.

—Nälkään nääntyvät, kurjuuteen kuolevat!—Ei kukaan auta, ei kukaan kuule.

Seisoi takanaan mies totinen, surusilmä, kaihokatse.

—Auta sinä onnettomia!—sanoi.

—Ei minusta auttajaksi, ei minulla mitään antamista…

—Entä laulusi lahja?

Kohotti kummissaan päänsä laululintu—

—Entä säälisi soitto?

Alkoi kuivua kyynel, alkoi suoria suortuviansa.

—Käy kylihin, tule taloihin, laula kujilla, soita teillä, tanhuvilla!

—Ja mitä minä laulaisin? Ja mitä minun soitostani apua?

—Laula, mitä näit, kerro, mitä kuulit, tulkitse, mitä tunsit, soita heille, mitä sydämesi sykkii!

—Minäkö?

—Sinä!

Ja neito nousi ja lähti, kirposi llokiveltä, ja lauloi laulut, soitti säälinsä sävelet, kertoi ja kuvasi, sai sadat liikkeelle sydämet, tuhansissa tuntehet sytytti.

Ja niin sai soittonsa suru, niin kärsimys kanteleensa, niin puute puolestansa puhujan—joka ennen vain nuoria nauratti, ennen vain paimenille pajatti ja jonka oma ilo oli ylin onnensa ollut.

USKON VARMAAN.

Uskon varmaan, että Suomessa on ollut aika, jolloin sen kansa kokonaisuudessaan harrasti kaunotaiteita ja niitä kokonaisuudessaan harjoitti … omalla tavallaan … aikansa kaikkia taidelajeja yleensä ja kutakin erikseen.

Se oli silloin—niin ainakin rakastan mielessäni kuvitella—kun Kantelettaren tunnelaulut sepitettiin, kun Kalevalan sankarirunot luotiin, kun lukemattomien loihtujen runous syntyi ja kasvoi, ja kun kantele joka miehen polvella helisi.

Mikä omituinen viehätys kutsua eteensä noita aikoja! Kuvitella, että jokainen mies ja nainen—tai vaikka joka kymmenes tai olkoonpa vaikka sadaskin—oli runoniekka, lauluseppä tai ainakin laulaja ja soittaja;— ajatella, että joka kylässä, kenties joka talossakin oli luova taiteilija, runojentekijä tai satujensanelija, ja että koko kylän väki oli tähän taiteeseen innostunut ja sitä rakasti—että naisilla oli omat lempirunoilijansa ja miehillä omansa, samoin kuin nuorukaisilla ja neitosillakin, että ne olivat heillä aina mielessään ja että he muistelivat, mitä olivat muilta kuulleet, ja lisäilivät omasta itsestään sen, mitä eivät muistaneet.

Ja että joka tupa oli teatteri, jossa talvisin iltapimeän tultua jokainen voi päästä kuulemaan parasta, mitä heidän taiteensa voi tarjota. Ja se taide, se oli samaa, jota me vielä tänäkin päivänä ihastuksella mainitsemme: Suomen kansan omaa, vanhaa runoutta ja soittoa. Se oli köyhimmänkin kuultavata, se kykeni kaikkia ilahuttamaan, kaikkien tunteita tulkitsemaan ja kaikkien huolia huojentamaan.

Jospa voisi siirtyä ajassa takaisin ja päästä vaeltamaan entisille
»Kalevalan kankahille» kaikkea tuota kuulemaan ja näkemään!

Kuulemaan, kuinka yksinäinen tyttö kulkee metsäpolkua ja hyräilee mielentilansa laulussa, joka syntyy hänen kulkiessaan, kuinka nuori mies metsää kävellessään lepyttelee sen haltioita omalla sepittämällään loihdulla ja kuinka miniä käsikiveä vääntäessään pukee runomuotoon vanhan kotinsa kaipuun. Näkemään, kuinka tupa kokoontuu kansaa täyteen … kaikki eivät sinne mahdukaan … ja siellä sisällä vanhat laulajat, sormet sormien lomassa, esittävät osia maailman luomisesta, Väinämöisestä, Ilmarisesta, Kullervon kurjasta kohtalosta, Sammon ryöstöstä ja Pohjolan häistä. Kuinka vanhain lopetettua astuu esille uusia miehiä uusiaiheisilla, vasta sepittämillään säkeillä, kuinka heitä arvostellaan, kuinka he saavat suosiota ja hyvähuutoja tai joutuvat ankarankin arvostelun alaisiksi.

Ja näitä iloja kestää, vuoroin yhdessä talossa, vuoroin toisessa, kestää myöhään yöhön. Vihdoin väki hajautuu, lähtee kotiinsa, mutta metsäpolkuja suurissa joukoissa kävellen tai tyyniä selkiä valoisina kesäöinä soudellen keskustelevat he »taidekysymyksistään» ja vaihtavat mielipiteitä siitä, mitä olivat kuulleet.

Aate synnyttää aatteen, ennen kuultu runo ja laulu antaa aihetta uusien syntymiseen, vaatimukset nousevat, aisti kehittyy, eri suunnat taistelevat keskenään uusissa laulujuhlissa ja kilpalaulajaisissa, lyyrillinen runo ja kertomarunous voittavat vuorotellen alaa, ja toisin ajoin rakastetaan laulua enemmän kuin soittoa, suorasanaista satua enemmän kuin runoa.

Minä uskon, että ne ajat ovat olleet olemassa.