Lastuja IV-VII

PYHÄ PERJANTAI.

Se sattuu tavallisesti aikaan, jolloin umpeen tuiskuttuneet kujat upottavat ja talvitiet vääntyvät vinoon, jolloin metsätaipaleet ovat vielä paksussa lumessa, mutta kylien aukeat jo reen rautaa repivällä hiekalla. Tuuli on idässä, ripeksii räntää. Ei ole enää oikea talvi, mutta kevät ja keväänkevätkin ovat epämääräisyyden takana. Luonnossa on puolinaisuutta ja toivottomuutta ja harmaata ikävää.

Lapsiltakin on ilo evätty. Ei riennä, niinkuin talven muina juhlina, nuori kansa urheilun kiistaan, eivät iloiset seurueet hiihtele kansoittamaan rinteitä ja kukkuloita. Ainoat, jotka ovat liikkeellä, ovat ne, jotka vaeltavat kirkkoon, kerran vuodessa ripille, koko perhe, ainakin silloin, jos ei muulloin.

Siellä on pantu toimeen surujuhla mustin alttariverhoin, ylevin hymnein ja valitusvirsin. Kuulen puhetta marttyyristä, joka kärsi yksin kaikkien puolesta, otti kantaakseen kaikkien kuorman. Meidän on surtava, mutta meidän on myös iloittava, oltava kiitollisia siitä, että meillä on sovittaja, pelastaja, lunastaja. Ja minä kuulen liikutuksella lausuttuja sanoja karitsasta, joka pois otti maailman synnit, uhrista, joka tehtiin meidän edestämme, verestä, jossa meidät synneistämme pestiin. Mieltäni tahdotaan ylentää, ja minä koetan päästä oratooriotunnelmaan, jota urut koettavat kohottaa.

Mutta miksi minusta on, niinkuin olisi papin äänessä väärää paatosta, miksi sorahtaa niinkuin silloin, kun ylistetään jonkin muistoa, jolle hänen eläessään on tehty vääryyttä? Miksi ihmisten silmän pohjassa, sen perimmillä perillä, on arka, hapuileva ilme, niinkuin häpeisimme jotakin, niinkuin meidät olisi asetettu kasvokkain pahimman omantuntomme kanssa ja niinkuin meitä olisi painostamassa jokin rikos, joka ei koskaan ole sovitettavissa?

Siksikö, että maailman suurin hyväntekijä, uusien valtavien totuuksien julistaja, ennen kuulemattomien, kaiken vanhan kanssa ristiriidassa olevien aatteiden mies tänä päivänä naulittiin pahantekijäin puuhun? Että kaikki, mitä maailma on oppinut hyvää ja syvää, oikeutta ja rakkautta, on alkuisin hänestä, joka sai siitä kuoleman palkakseen? Ettei kukaan noussut häntä puolustamaan; että hänen ensimmäinen oppilaansa kielsi hänet kolmesti, ennenkuin kukko oli kahdesti laulanut; että hänen lähimpänsä vaipuivat uneen silloin, kun hän taisteli viimeisen taistelunsa ja pyysi heitä valvomaan?

Ei vain siksi. Vaan että kaikki, mikä silloin tapahtui, olisi voinut tapahtua milloin hyvänsä. Ja on tapahtunut. Sillä onko ihmiskunta koskaan noussut puolustamaan hyväntekijöitään silloin, kun heitä on häväisty ja piesty, rankaisemaan parhaimpiensa ja jaloimpiensa puolesta niitä, jotka ovat heitä kiduttaneet ja vieneet kuolemaan? Ei ole koskaan noussut eikä nouse. Se ei koskaan joudu hätään, ennenkuin jo on myöhäistä. Se ei edes tiedä, missä sen sankarit taistelevat, ennenkuin ne jo ovat kaatuneet. Kun se yhden muistolle suitsuttaa, luodaan jo toisen hautaa umpeen. Kun se yhden luut pyhittää kultaiseen alttarirasiaan, järsivät koirat ulkopuolella muurien jonkun toisen ristiinnaulitun luita. Se ei kykene hyvittämään marttyyrejään muulla kuin muistojuhlilla, ja niitäkin se viettää ennen kaikkea hyvittääkseen itseään—myöhäisellä katumuksella, itseomistamallaan lunastuksella ja anteeksiotolla ja toisen jalotyöstä saamallaan mielenylennyksellä.

Mutta sen katumus ei koskaan ole vilpitön ja tekoihin viepä, se ei usko anteeksisaantiin, ja sen saama mielenylennys on itsensä pettämistä. Sillä se tietää, ettei se koskaan saa tehtyä uhria tekemättömäksi ja että se jo huomenna on uudelleen lankeava siihen, mitä se tänään katuu.

Siksi tämä pyhän perjantain juhla ei sille—ei minulle—ole se lohdutuksen ja lunastuksen juhla, mikä se pyrkii olemaan, ei sovituksen ja parannuksen juhla, vaan itsesyytösten, sovittamattomien rikosten ja parantumattomuuden päivä. Siksi on kaikki silloin niin kieroa, keskentekoista, päivätöntä ja toivottoman harmaata.

JOULUMIETTEITÄ

Kai tulee kaikki tapahtumaan tänä jouluna niinkuin edellisinäkin. Ihmiset toimittavat tavalliset jouluaskarensa niinkuin ennen, leipovat leipänsä, panevat oluensa, puhdistavat talonsa katosta lattiaan, valmistavat lahjansa tai tekevät ostoksensa. Joulun ulkonaiset menot suoritetaan vanhaan tapaan, kuuset ajetaan kotiin, kynttilät sytytetään, lauletaan ja soitetaan, kääröjä lentää sisään, ja lapset iloitsevat. He ovat saaneet, mitä ovat toivoneet, ja heille on pieninkin lahja riittävä ilon aihe.

Ehkä ovat vanhatkin hetkeksi tempautuneet mukaan ja—unohtaneet.

Mutta kun kynttilät ovat sammuneet ja pienet menneet levolle näkemään unia uusista jouluista, jolloin nyt käteen puristettu puuhevonen on seisova satuloituna orhina rappujen edessä, jäävät vanhat vielä hetkeksi valvomaan ja näkevät sammutetun kuusen seisomassa lattialla kuin kummastellen, mitä varten oli se ilo, jota eilen sen ympärillä pidettiin. Ja kun katsahdamme ulos ikkunasta, niin näyttävät metsän puut tuolla aidan takana kurkottavan latvojaan ja kysyvän toveriltaan täällä sisällä: »Mitä sinä siellä teet, mitä oli sinulla syytä jättää routainen maa ja huurteinen metsä ja antaa koristaa itsesi hopeahetaleilla ja valekullan kiillolla?»—»Minä tein sen lasten vuoksi», vastaa joulukuusi.

Ja mekin teimme sen lasten vuoksi, antaaksemme heille haavetta siitä, että kaikki on, niinkuin olla pitää, ja että nyt on taas, niinkuin on aina ollut.

Mutta itsemme vuoksi emme sitä tehneet, sillä ei ollut juhla meistä juhlalle, kuinka sitä koetimmekin siksi kuvitella ja siihen antautua. Meille ei tämä joulu ollut sen iloisempi ja valoisampi kuin muinaisetkaan. Se ei ole voinut pyyhkiä pois niitä muistoja, joita monet edelliset ovat uurtaneet, ei silittää naarmuja, joita ne ovat piirtäneet, ei haihduttaa mielestä haikeutta pirstoutuneista perheistämme, kadotetuista ystävistämme, tuskallisista taisteluistamme. Pienoisilta saimme sen salatuksi, itseltämme emme.

Meissä ei joulu herättänyt tavallisia joulutunteita, meissä synnytti se vain tavallista vakavampia joulumietteitä. Mietteitä, jotka ovat vuosien pitkään olleet jokapäiväisenä seuranamme, mutta tällaisena päivänä ovat enemmän kuin muina.

Me emme voineet olla ajattelematta, mitä näimme: että päivät edelleenkin ovat pimeät ja yöt yhä pitkät, vaikkakin vähän kuutamoiset, että vain valju lainavalo tietämme valaisee. Vaikka tiedämmekin päivien juur'ikään kulkeneen seisauksensa ohitse ja pitenemistään kohti, emme sitä kuitenkaan vielä huomaa. Kesä on meillä monien taipalien takana, tuolla puolen pyryjen ja pakkasten.

Ilmarinen, se suuri lapsi, nosti oman tekemänsä auringon ja kuun kuusen latvaan, kun oikea aurinko ja kuu olivat suljetut Pohjolan kivimäkeen. »Jo nyt laa'it joutavia», sanoi vanha viisas Väinämöinen, ja pian näki taitava takoja itsekin, ettei kuumottanut hänen kuunsa kulta, paistanut hänen päivänsä hopea. Ne olivat kuin koristeita joulukuusessa.

Yhteisin voimin onnistui veljesten kuitenkin saada aurinko esille. Eräänä päivänä oli Louhi kyhäinnyt kyyhkyseksi, kuu kivestä noussut, päässyt päivä kalliosta.

Onnistuneeko se meille? Lieneekö yksi ja yhteinen usko niin luja, että se aarrevuoret avaa? Vai täytyneekö meidän, lastemme tavoin, yhäkin hyvästyä omien kuvittelujemme kultaan ja omien haaveittemme hopeaan?

EUROOPAN YLEINEN MIELIPIDE.

Se on omituinen kaikupohja tuo, jota sanotaan Euroopan, maailman yleiseksi mielipiteeksi. Se saattaa vuosikausia ja mitä sydäntä särkevimpien huutojen sitä kohdatessa olla tunteeton ja turta.

Ja yht'äkkiä … näennäisesti vähäpätöinen tapaus, tuhansien kaltainen, voi saada siitä kimmahtamaan äänen, puhtaan ja heleän kuin herkimmästä cremonaviulusta, täyteläisen, voimakkaan ja valtavan; välähyttämään sävelloimon niin häikäisevän kuin magneettimyrskyn sytyttämä pohjanpalo, joka leimuaa pohjoisnavalta päiväntasaajalle niinkuin tuonnoin Dreyfusin jutussa ja niinkuin nyt ikään Ferrerin. On, niinkuin olisivat kaikki suurella vaivalla aikaansaadut kansainväliset yhteydet maan päällä ja merien pohjassa joutuneet omin päinsä toimimaan välittämättä vähääkään valtiomiesten naputuksista lankojen päässä. On tapahtunut oikeusmurha! Vapauden marttyyri on murhattu! Ja koko sivistynyt maailma soi kuin tuhansista hullaantuneista tulipalokelloista, joiden maanalaiset johtolangat yht'äkkiä ovat menneet yhteen, eivätkä ole erotettavissa, ennen kuin ministeristöjä kaatuu ja viattoman veri on kostettu. Ja valtaistuimetkin ovat vaarassa—yhden ainoan koulunopettajan tähden. Onhan se suurenmoista. Yhden ainoan syyttömästi tuomitun ja teloitetun kuolinhuokaus Euroopan etäisimmässä kolkassa saa ilmoille satatuhantisen kostohuudon, joka tuhattuhantisena kimpoo takaisin maailman loukatusta oikeudentunnosta!

Oikeutta siis on? Sitä voi siis heikoinkin saada? On siis olemassa koko kristikunnan yhteinen yleinen syyttäjä, joka oikeutta vaatii, ja näkymätön tuomioistuin, joka sitä antaa?

On siis olemassa se herkkä kaikupohja, joka helähtää ja joka herättää joka kerta, kun joku satutettu parahtaa—Euroopan yleinen mielipide?

Se on.

Ja kuitenkin … se saattaa vuosikausia olla tunteeton ja turta, antamatta vähintäkään vastakaikua tapahtumista, joiden olisi luullut pitävän panna se mitä voimakkaimpaan värähtelyyn. Sitä eivät ole, eivät ainakaan yhteen ääneen ja suuremmalla voimalla, saaneet vavahtamaan väkivaltaisimmatkaan sodat, verisimmätkään joukkoteurastukset. Se on usein vain heikolla myötätunnolla vastannut tuskanhuutoihin, jotka siihen ovat sattuneet lukemattomien rotunsa, uskonsa ja ihanteittensa tähden teloitettujen golgatoilta itäisillä mailla. Kansoilta, jotka elävät vain muutamain rautatietuntien ja muutamain sähkösekuntien matkan päässä niistä keskuksista, Berliinistä, Pariisista, Lontoosta, joissa Euroopan yleinen mielipide luodaan ja joihin pieninkin risahdus kuuluu maailman etäisimmistä erämaista, hävitetään heidän laitoksensa, riistetään heidän kalleimmat oikeutensa, turmellaan heidän välttämättömimmät elinehtonsa; toisilta jaetaan, paloitellaan ja silvotaan heidän isänmaansa—eikä tuo kaikupohja anna juuri mitään erikoisempaa elonmerkkiä itsestään. Melu, joka jossakin paikassa joskus syntyy, huomataan vain suurvaltain keskinäisen kilpailijakateuden aikaansaamaksi hälytykseksi toista vastaan, tai pörssikeinottelun tilatuksi mielenosoitussoitoksi. Ja kun, toisella kertaa, yleisen mielipiteen kaikupohja kaikesta huolimatta alkaa itsestään soida, tukehduttaa sen äänen lahjottu sanomalehdistö, painaen sen päälle suurvaltaetujen vaientavan kämmenen. »Älkäämme sekaantuko toisten valtain sisällisiin asioihin.» Tai: »Mitä kuuluvat meihin Puolan asiat?»

Turta ja tunteeton se usein on, niinkuin kidutuskammion matrassiseinä.

Mutta onhan se kuitenkin olemassa ja voi joskus helähtää herkästi ja puhtaasti kuin cremonaviulun koppa. On ääniä, joihin se ei voi olla vastaamatta, joille värähtämästä sitä ei voi estää mikään mahti maailmassa.

Lieneekö se jo kuullut, mitä Suomesta taas kuuluu?

VANHAN VUOSISADAN HAUDALLA.

Sen olisi kai nyt kohta hautajaiset vietettävä, vanhan vuosisadan. Se olisi kaikilla kunniallisilla menoilla saatettava viimeiseen leposijaansa historian kalmistossa. Olisi haudalla ylistyspuheita pidettävä ja kumpu kukkasilla koristettava.

Vapauden vuosisata … yhdenvertaisuuden ja veljeyden … valistuksen vuosisata—edistyksen kaikinpuolisen: sähkön ja voimavaunujen!

Olisihan siinä juhlapuheiden aihetta, olisi juhlarunojenkin…

Olisipa, olisi…

Niiden suurten sivistyskansain, niiden niin kutsuttujen kulttuurikansain, jotka—ne eikä kukaan muu—kehuvat sen luoneensa, vuosisadan, niidenhän se olisi asia, niiden yhdistyttävä ylistämään itseään ja töitään kehumaan…

Vaan ei taida tulla nyt juhlista niistä—eivät kehtaa, eivät itseltään ilkeä.

Ranska!—joka ei saanut syyttömän tuomiota omaltatunnoltaan näyttelynsäkään touhinassa. Jos olisi itse unohtanut, olisivat sen muut muistaneet. Muistivat sen ilotulien palaessa, tuhanten kupoolien kimmeltäessä. Eikä kukaan antanut enää sen loiston silmiään häikäistä. Maalattua kipsiä, katinkullan kiiltoa!

Englanti!—lady Macbeth, joka tänä uudenvuodenyönä turhaan pesee viattoman verta sormistaan. Kansan murha, se oli sen viimeinen urotyö.

Saksako?—Voittoisa, yhä mahtavoituva, yhä edistyvä sivistyksen ja kristinuskon levittäjä—mit Blut und Eisen! »Heil dir im Siegeskranz»— ottamaan »silmän silmästä, hampaan hampaasta!»—»Ei mitään armoa voitetuille.»—Saksa on jo pitänyt puheensa vuosisatansa haudalla: Vae victis!

Amerikka! Kaikkien vainottujen luvattu maa!—Suuri vapaa Länsi!—Kuban ryöstäjä! Filippiinien anastaja! Keisaria vaille—Venäjä!—hm!

Ja kaikki yhdessä Kiinan kimpussa!—Yhtä luuta vuohen sarvet!

Ne eivät kehtaa, ne eivät toki itseltään ilkeä—nousta urotöitään ylistämään, kulttuuritöitään kehumaan. Kullakin on suussaan oma tekemänsä kapula—kansoillakin eikä vain heidän herroillaan, kansoilla, jotka vasta eilen ikeensä loivat ja nyt jo muita kiduttavat.

Me ehkä voisimme, me pienet kansat—me pienistä pienimmät—hänelle jotain kunniaa tehdä—kaikesta huolimatta. Jos hän meiltä otti, niin kyllähän antoikin. Mutta sallittaisiinko meidän kokoontua juhlimaan— siltä kannalta? Ja tokkopa meistäkään itsemme ylistäjiksi, tekojemme toitottajiksi kaiken maailman kuulla? Oli eräs helmikuun päivä, häpeämme päivä yksi, ja toinen oli päivä heinäkuussa.

Ja se oli kuitenkin hyvässä huudossa, vanha vuosisatamme, miehuutensa parhaina päivinä. Sillä oli jalot aikeet ja hyvät asiat. Sen luotto oli rajaton, se nautti kaikkien kunnioitusta, sille uskottiin suuria tehtäviä.

Mahtoi kuolla aikanaan, ennenkuin ehti tehdä konkurssin, vilpillisen vararikon, laskettuaan liikkeeseen vääriä vekseleitä, peijattuaan parhaat ystävänsä, syötyään sanansa, rikottuaan vannotut valansa— valheen, sorron, petoksen ja väkivallan vuosisata, joka väärällä nimellä pöyhkeili, jota ei nyt kukaan tahdo tuttavakseen tunnustaa, jota ystävänsäkin ujostelevat ja joka nyt lasketaan »hiljaiseen hautaan», kenenkään kelloja soittamatta, kenenkään multaa siunaamatta.

Ja kuitenkin, kaikitenkin…

Maailma odottaa jotakin, vartoo uudelta vuosisadalta, mitä ei vanha kyennyt antamaan. Toteutuneeko toiveensa? Muuttuneeko pojasta polvi? Vai tulleeko karhu karhun pojastakin?

Mutta se odottaa kuitenkin, vaikkei valkenemista näy. Sillä se tietää, että pahan aina pitää kiiruhtaa tekojaan …mutta oikeudella on aina aikaa odottaa.

Vaan eikö missään vanhan vuosisadan kuolinhuoneessa valvota? eikö missään vahaa hänen päänsä pohjissa polteta?

Kenties—jollakin toisella taivaankappaleella, jossakin tähtitarhain takana. Ne ovat ainakin ne, ja ainoastaan ne, joista tänä uudenvuodenyönä toivon tulet tänne alaskin tuikkavat.

VANHA SADDUKEUS.

—»Autuaat ovat sävyisät—autuaat ovat laupiaat—autuaat ovat puhdassydämiset—köyhät, nälkäiset»—autuaat, autuaat, sillä he saavat sen ja saavat tämän siksi, että tekevät tuon ja tekevät tämän…

Vanha saddukeus kiiruhti lyhyin askelin ja kiivain elein alas vuorelta, kepillään tiepuolen ohdakkeita katkoen, lähdettyään kesken pois saarnasta, joka oli saanut hänet tämän kiivastuksen valtaan.

—Saatte laupeuden, saatte nähdä Jumalan—teidän palkkanne on oleva suuri taivaissa—mikä jalo ja ylevä oppi! Autuus, kuolemattomuus, iankaikkinen elämä vasta-antina siitä, että tekevät niinkuin pitää, niinkuin hänen mielestään pitää. »Tämän annan sinulle, jos täytät isäni tahdon.» Ja hän tekee, tuopi töittensä ja mielensä hyvät joka päivä säästöön tulevan elämänsä turvaamiseksi. Kantaa ansaitsemansa rahan joka ilta vaihettajan pöydälle kasvamaan korkoa vanhain päivien varalle. Hah! Onhan se mukava oppi! Taakseni kylvän, edestäni niitän. Kärsin, näen puutetta, näännyn, kuolen Herran tähden—kirjoitan kaiken sen Herran laskuun. Erittäin käytännöllinen, mukava keino täyttää lakia. On häntäkin profeetta!

Vanhan saddukeuksen kasvot saivat kiinteän ilmeen:—Mutta minä sanon: laki on täytettävä siksi, että se on täytettävä. Herran tahto on toteutettava siksi, että se on Herran tahto. Ei minun tähteni eikä minun hyväkseni, vaan hänen tähtensä ja hänen hyväksensä. Ei, että minä hyötyisin, vaan että Hän. Ihmisen työn tulee olla uhri Herralle. Jos minun välttämättä täytyy saada siirtää jotakin omaksi hyväkseni, niin olkoon sinä ainoastaan tyydytys siitä, että olen tehnyt jotakin, joka oli velvollisuuteni tehdä. Ei minulla vaivoissani, vanhuudessani, kuolemassani saa olla eikä tarvitse olla sitä lohdutusta, että niistä kerran on koituva minulle riemu, onni, nuoruus, ikuinen elämä. Sillä eihän se, mitä silloin annan, olisikaan mikään uhri. On häväistystä, on jumalanpilkkaa ajatella, että kun minulta täällä karisee hius, putoaa hammas, Jumala pitää niistä luvun ja antaa minulle siellä uudet ja paremmat palkkioksi siitä, että olen hänen asioitaan juossut. Jahve yksin elää iankaikkisesti, minä en elä, teinpä sen hyväksi mitä tahansa. Kun olen kaatunut, en siitä nouse. Kameli kantaa ja kaatuu, toinen ottaa hänen kuormansa ja jatkaa niinkuin hänkin, kuorma kulkee aina eteenpäin, aina uusilla hartioilla, uusien selässä. Tavottaisinko, toivoisinko minä palkkaa siitä, mitä Herralle teen? En ole palkollinen, en orja, en juhta uneksiakseni autuuden heinätukkoa elämäni ehtooksi. Se on arvoton oppi arvokkaalle miehelle.

Mutta kuta kiihkeämmin vanha saddukeus näin itsekseen puhui ja todisti, kuta voimakkaampia sanoja hän etsi ja löysi, kuta raskaamman velvollisuuden taakan hän selkäänsä sälytti, voidakseen sen suoristaa sitä ylpeämmin, sitä raskaammin hän astui, sitä vaikeammin hän hengitti rinnettä kohotessaan. Häntä väsytti, mutta hän tahtoi levähtää vasta sitten, kun oli päässyt laaksosta mäen päälle, josta oli näkevä pyhän kaupungin.

—Ne sen tarvinnevat, kaikki rammat ja raajarikot ja vaivaiset ja kurjat, jotka hän oli sinne koonnut. Ne sen tarvinnevat ja ne sen saakoot, ylösnousemuksensa ja iankaikkisen elämänsä, jotka eivät tule ilman toimeen. Niille se kai on välttämätön heidän kulkunsa kiihottamiseksi, niinkuin kangastava kosteikko sille, joka ei muuten jaksa perille, kesken nääntymättä.

Vanhan saddukeuksen täytyi hengähtää, sitten hän taas jatkoi kävelyään ja mietteitään:

—Tottahan on: kuka lähtisi erämaan taipaleelle, ellei hänellä olisi kosteikkoon tulo matkansa tiettynä määränä. Tottahan on: jo pelkkä palmulehdon kangastuskin pilvien rajassa innostaa janoiset ja nääntyneet ponnistamaan viimeiset voimansa. Ja tuleehan siten onnellisesti päätetyksi moni retki, joka muuten olisi jäänyt kesken. Voisiko siis ajatella, että Herra tahtonsa täyttämistä varten näin tahtoisi auttaa heikkoja antamalla heille uskon autuuden kosteikkoon tuolla puolella elämäni? Olisiko hän ehkä sittenkin profeetta tuo, lähetetty tuomaan tuota uskoa tänä maailmanaikana, kun Israel on uupunut eikä enää muuten jaksa? Uskoa niille, jotka sitä tarvitsevat. Niinkuin hän erämaassa käski Mooseksen korottaa käärmeen niille, jotka eivät muuten jaksaneet parantua.

Vanha saddukeus oli saapunut mäen selänteelle, jossa Jerusalemiin viettävällä rinteellä oli hänen maatalonsa hedelmä, viini- ja öljypuutarhan keskessä. Istuutuen sen edustalle hän laskevan auringon valossa näki allaan Jerusalemin ja sen takana siintävät vuoret, eikä hän voinut eikä tahtonut hillitä ajatustensa kulkua ja mielialojensa menoa.

—Miksi en voisi sallia itseni ainakin ajatella sitä mahdolliseksi? Miksi en antaisi heidän ihanana haaveena uneksia, että heillä kullakin on palmulehtonsa tuolla puolella jonkin, tuolla puolella kaiken. Että tämä täällä jatkuu heille siellä eikä tähän pääty. Että Israel, jos kerran kukistuu niin, ettei enää nouse, rakentuu siellä—koskaan kukistumatonna. Että Salomonin temppeli hävisi täällä, mutta ei hävinnytkään siellä. Että niinkuin minulla tässä on tämä taloni, se on oleva samanlaisena odottamassa minua siellä. Että mitä täällä ajassa aloitin ja hahmottelin, sitä saan jatkaa ja täydentää siellä. Että kuta paremmin sain menestymään kaiken täällä, sitä parempi se sitten on oleva siellä. Kuinka silloin rakentaisin, kuinka silloin raataisin! En jättäisi mitään rappeutumaan, en laiminlöisi mitään, ahertaisin yötä ja päivää. Hoitaisin sitä—laintäyttämistäni—niinkuin taloansa se, joka tietää tulevansa siinä aina asumaan ja jolta se ei koskaan vieraalle jää. Sillä miksi en tunnustaisi sitä, mikä totta on: en hoida Herran taloutta niinkuin isäntä taloaan, hoidan sitä niinkuin palkollinen vierasta maata, vain sen verran kuin juuri luulen olevani pakotettu, lykäten huomiseksi, mitä en viitsi tehdä tänään. Miksi en tunnustaisi todeksi, mikä totta on: tämä taloni ränstyy, nämä huoneeni hajoo, muutan toisesta toiseen, en mitään korjaa, annan ohdakkeiden kasvaa. Eihän sen ylläpitämisestä ole minulle mitään hyötyä. Tehkööt muut, minä en jaksa, minä en viitsi, miksi hyväksi minä? Kun kerran lähden, muille jää kaikki… Olisihan se ihanaa, olisi haaveenakin ihanaa, ettei olisi kuolemaa, ei häviötä, ja että jos olisikin, se olisi vain uni, jossa siirryn illasta aamuun… Miksi ei minulla ole sitä uskoa, mikä heillä? Ja miksi ei ole, niinkuin he uskovat?

Ilta yhä pimeni. Raukeihin mietteisiin vaipuneena vanha saddukeus yhä istui talonsa edustalla.

Kuului ääniä laaksosta, josta hän äsken oli tullut, läheten tietä, jota hän oli noussut, nousten mäelle, laskeutuen hänen puutarhansa muurin sivua toiseen laaksoon, jonka yli yhä vielä häämötti pyhä kaupunki— ääniä iloisia, askelia keveitä ja reippaita kuin lasten. Sanoja ei kuulunut, ainoastaan niiden sointu ja sävel, kohoten kuin aina uudistuvaksi kerronnaksi: »… autuaita ovat … autuaita ovat … autuaita olemme!» Se heikkeni, voimistui taas uusien parvien tullen ja heikkeni jälleen niiden mentyä, häipyen viimein etäiseksi hyminäksi, kunnes sekin sammui. Eikä vanha saddukeus enää tiennyt eikä kysynyt, olivatko ne vain olleet hänen korvansa, jotka olivat sitä soineet.

—»Autuaita ovat» … ne uskovat sen kaikki. Siellä ei ollut ketään muita kuin minä, joka ei olisi uskonut. Sairaat, raajarikot, rammatkin, kaikkien silmissä kiilsi sama innostus. Spitalisetkin tulivat niin lähelle kuin pääsivät, huutaen minulle: »Mitä hän sanoo? Kerro meille, mitä hän sanoo!» Hän on heille hyväntekijä, hän on heille profeetta. Hän on antanut ihmisille uuden haaveen.—Miksi se ei ole tosi? Mutta eikö se, jota uskoo, ole tosi sille, joka uskoo? Jokainen, joka antaa uskoa, on hyväntekijä. Joka riistää joltakin jotakin, jota hänellä on, hän on pahantekijä. Ei ole sen suurempaa rikosta kuin ottaa lapsilta heidän ilonsa sentähden, ettei itse voi siihen ottaa osaa.—Fariseukset uskovat, että on ylösnousemus ja elämä kuoleman jälkeen. Ja kuitenkin he tahtovat tappaa hänet, joka voi antaa sen kaikille, jotka sitä kaipaavat, Jahve, sallitko sen tapahtua?

Vanha saddukeus oli kimmonnut ylös ja seisoi nyrkit puristettuina, kädet kohotettuina, tummana varjona tähtien valaisemalla talonsa seinustalla:

—Älä salli, Jahve, heidän tappaa häntä! Tapa, Jahve, heidät, jotka tahtovat hänet tappaa!

»MINÄ KIITÄN SINUA, HERRA…»

Se tapahtui siihen aikaan, kun meistä jokainen tiesi olevansa toistansa niin paljoa parempi, että saattoi rintoihinsa lyöden sanoa: »Minä kiitän sinua, Herra, etten j.n.e.»

Siihen aikaan tapahtui eräässä pienessä kaupungissa semmoisena hyvän omantunnon ja itseensätyytyväisyyden kirkkaana talvisena aamuna, kun ihminen, kahvit juotuaan ja tupakan pantuaan ja katsoessaan ikkunasta ulos lumiseen luontoon, väkisinkin viehättyy ajattelemaan: »Minä kiitän sinua, Herra, etten ole niinkuin tuo publikaani j.n.e.»—tarkoittaen sillä: etten koskaan ole julkaissut, en kuuluttanut, en totellut väkivallan käskyä, en koskaan myötävaikuttanut laittomaan tekoon, en ottanut vastaan lainvastaisella tavalla avonaiseksi joutunutta virkaa, vaan päinvastoin järkähtämättä, hetkeäkään omaa etuani ajattelematta … uhrautumalla kansani ja maani hyväksi siitä mitään palkintoa tai edes vahingonkorvaustakaan saamatta tai vaatimatta j.n.e.—siihen aikaan tapahtui, kun entinen kamreeri Hellberg, joka oli menettänyt virkansa siitä syystä, ettei ollut antautunut väkivallan kätyriksi, ja nyt toimi yksityisen liikkeen palveluksessa, nosti päänsä papereistaan ja katsahti ulos lumiseen, paisteiseen puistoon saadakseen viimeiset päätesanat kirjeeseen, jossa hän oli tulkinnut sitä, mitä me kaikki siihen aikaan yleensä ajattelimme ja tunsimme—tapahtui, että hän kuuli huoneeseensa salin ja eteisen takaa ovikellon soivan. Hän ajatteli: soikoon, tottapahan menevät avaamaan, niinkuin sitten kuuli mentävänkin ja jonkun tulevan saliin. Ennenkuin hän nousee, tahtoo hän lukea sanat, jotka juuri oli kirjoittanut: »Sinä tiedät sanomattakin, vanha veli, että ne tietysti ovat olleet vaikeat tehdä, nämä uhraukset, mutta vähän, ylen vähän ne kuitenkin merkitsevät niiden sisäisten voittojen rinnalla, joita ne ovat meille itsekullekin tuottaneet. Voineeko mitään sisäistä, siveellistä voittoa katsoa suuremmaksi kuin sitä, että kiusauksista, houkutteluista, tarjotuista eduista huolimatta on pysynyt oikeuden ja velvollisuuden tiellä eikä ole hetkeksikään joutunut edes epätietoisuuteen siitä, miten oli meneteltävä. Mikä ero meidän ja heidän välillä! Ei liene toden totta kadehdittava sellaisten asema, jotka liukuvalle pinnalle antautuen ovat joutuneet sisäisestä nöyryytyksestä toiseen.

Tietää, mikä on oikeaa, ja kuitenkin tehdä sitä, mikä on väärää! Tietää, että esimerkiksi virka, jossa nauttii suuria tulojaan, on vääryydellä saatu ja toiselta anastettu, ja kuitenkin pitää se ja nauttia sen suurta palkkaa, silloin kun sen entinen lainkuuliainen hoitaja mahdollisesti, joskaan ei näe nälkää, niin kuitenkin saa vanhoilla päivillään ponnistella viimeiset voimansa elättääkseen perhettään, voimatta toivoakaan mitään vanhuuden eläkettä. En toden totta tahtoisi olla heidän sijassaan. Tuolla tavalla saadusta virasta kannettu palkka—eikö se ole suoraan toisen oman anastamista, eikö se ole kansan varojen itselleen kavaltamista? En ymmärrä, kuinka voisin asua huoneissa, joiden komea sisustus on sellaisilla synnin ja häpeän rahoilla ostettua. Sanot, että tuommoisten herrojen omantunnon vaaka ei ole kylliksi herkkä sellaisia arvoja merkitsemään. Olen kuitenkin varma siitä, että väärä teko on kaikille jäytävä koi, joka ajan mittaan tekee tehtävänsä. On nyt sentään suurenmoinen asia, että ihminen koettaa pysyä oikeuden tiellä. Ei ole maailmassa mitään turvallisempaa kuin hyvä omatunto ja täytetty velvollisuus.»

—Salissa on herra, joka tahtoisi tavata kamreeria.

—Kuka se on?

Palvelija pani käyntikortin pöydän kulmalle ja meni, jättäen oven raolleen.

Tuskin oli nimi sattunut kamreerin silmään, kun hän työnnähti pöytänsä äärestä taapäin sellaisella voimalla, että tuoli oli vähällä kaatua selälleen, samalla kun kortti läiskähti pöytään niin, että se kimpoutui siitä lattialle. Muutamia kiihkeitä askelia, sitten pysähtyi kamreeri hiuksensa pystyyn haraten.

—Hän uskaltaa tulla minun talooni! Hän rohkenee avata minun oveni? Niinkuin ei mitään olisi tapahtunut! Niinkuin kaikki olisi ennallaan! Eikö hävyttömyydellä enää ole mitään rajoja? Eikö meille kotimmekaan enää ole suojattu paikka? Onko meillä jouduttu jo niin pitkälle, että he voivat tunkeutua huoneisiimmekin sen pitemmittä? Mitä hänellä voi olla minulle asiata? Mies, jonka tuttavuudesta olen sanoutunut julkisesti irti…

Kamreerin sydänalassa etoi iljetyksenä kaikki, mikä ihmiselle ikinä voi toisessa olla vastenmielistä: muisto epämieluisesta ylioppilastoverista, joka vain hädin tuskin oli ollut siedetty, tuo ponneton, tunkeileva savolaisnousukas, ihrapinta, huulilla ilmeetön, itserakas hymy, tuo aina myönnyttelevä »jopajoo—jopajoo»—harmaat silmät, jotka eivät koskaan katso suoraan mihinkään—kietoo toverit asioihinsa, maksattaa heillä vekselinsä, häipyy sitten jonnekin Venäjälle sen sijaan, että rehellisten rappeutuneitten tavoin edes olisi mennyt Amerikkaan—sukeltaa sieltä »virkamiehenä erityisiä toimenpiteitä varten», lainaa itsensä varmentamaan kaikkia laittomuuksia, nyt päässyt poliisimestariksi kotikaupunkiinsa, tulee tervehdykselle vanhan toverinsa luo—kätyri, ilmiantaja, »hovineuvos Linnanen».

Oven aukeamasta oli kamreerin äsken tarvinnut nähdä hänestä vain vilahduksen nähdäkseen kaikki: poliisiupseeri ilettävintä kuosia, rasvattu tukka keskeltä jakauksella, viikset kierretyt ja käherretyt, huotra mahtavasti kupeella, käsi kahvassa, toisessa kokardilakki, siinä sotilashansikkaat—entinen ilme kasvoilla, sama katse, tähdättynä jonnekin ohi, ties mihin, mutta näkee kaiken… Katso sinä vain sinne, vakoilija, siellä on nurkassa »Lex», ja siellä on »Hyökkäys»!

—Minä en ota häntä vastaan. Seisokoon siellä, kunnes menee.

Kamreeri aikoi painaa oven kiinni, kun näki saliin tulevan pikku poikansa, menossa ulos, tervehtivän vierasta, iskevän kantapäänsä yhteen ja kumartavan, niinkuin hänet oli opetettu.

—Haluatteko tavata isääni?

—Minut on jo ilmoitettu, luulen.

—Vai niin, hän tulee kai pian, tehkää hyvin ja istukaa.

Poika kuului menevän.

No niin, koska hän tahtoo, niin saakoon. Koska mieheltä siis itseltään puuttuu äly ymmärtää asemansa, niin on siitä minun tehtävä hänelle selko. Kuulkoon kunniansa!

Kamreeri riisui työpuseronsa, veti ylleen käyntitakkinsa, järjesti tukkansa, partansa, kauluksensa ja pisti päättävästi kiinni nappinsa, ylimmästä alimpaan. Sen suoritettuaan tarttui hän oven ripaan ja astui selkä suorana, ilme jäykkänä ja kylmänä ja silmänsä hiukan pienemmiksi siristäen saliin.

Vieras ei ollut istuutunut, vaan seisoi yhä, ei oven suussa, mutta ei perälläkään, puolitiessä, pianon kulmassa.

—Nimeni on Linnanen, entinen Borg…

—Jahah.

—Pyydän anteeksi—tulen asioissa—en virka-asioissa, vaan yksityisissä—sitoumuksen johdosta, joka minulta aikoinaan jäi järjestämättä.

—Onko kysymys vekselistä, joka koko joukon toistakymmentä vuotta sitten jätettiin minun hoidettavakseni?

—Aivan oikein … juuri siitä. Pyytäisin vihdoinkin saada suorittaa sen sisällön.

Hän oli asettanut lakkinsa pianolle, ottanut esille lompakon, astunut askeleen pari lähemmä, ja oli valmis lukemaan rahat.

—Jaha—minä—heti paikalla…

Kamreeri kiirehti huoneeseensa ja alkoi etsiä laatikostaan… Ohoo, kas vain! Maksaa velkansa… Siinä se on … no niin…

Löydettyään paperin vei kamreeri sen saliin ja ojensi sen Linnaselle jäykästi kumartaen—kenties ei kuitenkaan niin jäykästi kuin äsken.

—Se on 2,000 markkaa.

—Pyydän hyväntahtoisesti laskemaan korot summalle … korot ja korkojen korot kuluneelta ajalta.

Taas palasi kamereeri työhuoneeseensa, istahti pöytänsä ääreen, selaili allakkaansa ja alkoi laskea:—maaliskuun 1 päivästä 1890 maaliskuun 1 päivään 1905, kaikkiaan 15 vuotta. Se ei ole mahdollista? Ei, kyllä se sen tekee korkoineen ja korkojen korkoineen. Aikooko hän suorittaa koko sen summan? Epäilemättä. Sitä varten hän siis tuli. Oikeastaan hänen ei olisi tarvinnut olla tietävinään koko asiasta. Eihän missään tapauksessa enää olisi voitu hakea ulos vanhentunutta saatavaa. Pelkäsikö ehkä, että kuitenkin olisin käyttänyt sitä häntä vastaan. Hyvin luultavaa, että olisin sen tehnytkin. Mutta tietysti hänellä on oikeus saada paperinsa pois, jos hän kerran tahtoo sen lunastaa. Kas vaan…

Kamreeri ryhtyi kirjoittamaan puhtaaksi laskelmaansa: »Lunastettu Kansallispankin vekseli à 2,000 Smk. 1890… Korkoa korolle 15 vuodelta yhteensä 4,175 Smk.»—sehän on ollut siellä tavallaan kuin talletustilillä pankissa. Olipas miehessä sentään edes hiukan hävyn tunnetta. Viidettä tuhatta markkaa yht'äkkiä kuin pilvistä. Jotka jo aikoja sitten olin poistanut epävarmojenkin saamisteni joukosta… En tarjonnut hänelle kättä. Ei hän muuten näyttänyt sitä edellyttävänkään. Olihan pöytäkin välillämme. Esittelihe ja teititteli … no niin, kuinkas muuten.

Kamreeri palasi saliin ja ojensi laskelmansa Linnaselle, joka luotuaan siihen silmäyksen asetti pöydälle valmiin setelipakan ja aikoi lähteä.

—Sopii ensin tarkastaa, onko korko oikein laskettu.

—Se on oikein.

Kamreeri jätti Linnaselle vekselin. Molemmat kumarsivat. Otettuaan lakkinsa pianolta, kumarsi Linnanen vielä kerran:

—Pyydän anteeksi, että asia on ollut niin kauan järjestämättä.

—Noo, onhan suoritus nyt tapahtunut täysin tyydyttävästi.

—Valitan, että vasta nyt olen päässyt tilaisuuteen sen tekemään.

Kulmakarvat kohosivat ja toinen suupieli venähti hiukan alaspäin, samalla kun silmissä välähti kuin ilakoiva ivan ilme jostakin, sammuen samassa. Sitten hän meni.

Kamreeri jäi hetkeksi seisomaan rahojen ääreen, aikoen ne ottaa, jättäen ne ottamatta, kävellen kerta pari edestakaisin lattialla.

—… »vasta nyt päässyt tilaisuuteen»——Kun on saanut sen viran, jonka avulla—Mutta mitä se minuun kuuluu, mistä hän on saanut mahdollisuuden sitoumustensa suorittamiseen? Olkoon mies millainen tahansa, tietysti hänellä täytyy olla oikeus saada paperinsa kuitattuna takaisin… Revittäväkö palasiksi ja heitettävä palaset vasten naamaa? Toisin sanoen: lahjoittaa rahat hänelle vielä kerran.

Ikkunan ääreen tullen näki kamreeri Hellberg Linnasen, upseerin sinellissä, leveänä, kasanskilaisensa täyttävänä, ajavan torin halki, kuin uhmaten.

—Ei kukaan voi väittää, etteivät rahat… Jos asettuu sille kannalle, täytyisi joka kerta, kun joku suorittaa jonkun sitoumuksensa, ottaa selko—mutta sehän veisi in absurdum… Lahjoittaa pois…? Mutta jos minä itse en voi niitä pitää, niin kuinka voin antaa ne toiselle? Eihän samea vesi siitä puhdistu, että sitä tarjotaan toiselle. Sitä paitsi … minä otin ne jo … sanalla sanoen…

Kello löi jotakin, ja kamreeri huomasi täytyvänsä heti rientää työpaikkaansa. Hän otti rahat pöydältä, vei ne työhuoneeseensa ja lukitsi ne. Hän oli päässyt selvyyteen siitä, että ne kaiken oikeuden ja kohtuuden mukaan, sekä oikeudellisesti että siveellisesti, olivat hänen.

Pöydällä oli kirje, joka äsken oli jäänyt kesken. Ei ollut aikaa sitä lopettaa. Kamreeri työnsi sen imupaperin alle ja meni.

Tämä tapahtui, niinkuin sanottu, siihen aikaan, kuin meistä jokainen tiesi olevansa toistansa niin paljoa parempi, että saattoi rintoihinsa lyöden sanoa: »Minä kiitän sinua, Herra, etten j.n.e.»

VANHA KAUKO JA SININEN TYTTÖ.

Kaukomieli istuu haapiossaan Saaren merellisen rannassa tyynen lahden suussa. Lahden pohjassa on kylä, kylän takana uhrilehto ja karkelomäki, jonka kupeella roihuaa kokko kesäillan taivaalle, kuuluu laulua ja soittoa ja välkkää valkeata kansaa koivujen välissä. Saaren väki viettää kesäjuhlansa lopettajaisia.

Kauko istuu alahangoilla ja viskaa vettä venheestään, joka on vuotava ja laho.

—Menenkö maihin? Vai soudanko toisiin saariin? Ei tuolla minua kaivattane, tuskinpa enää tunnettaneekaan?

Ei käy enää sotia Kauko, mutta maita, meriä kiertää, vaeltaa kesät, talvet, soutaa ja hiihtää; missä vain kansaa koolla, siellä hän. Tulee, lähtee, mihinkään asettumatta, missään viihtymättä, kotonaan kaikista vähimmin. Olisi Kaukolla kalaiset rannat, riistaiset korvet. Ei viitsi kalaa pyytää Kauko, ei metsää käydä, ei halmeita hakata.

—Menenkö maihin? Mitä minä sinne? Vanhat siellä jo entiset kullat.
Airoihinsa tarttuu Kauko ja työntää ne hankavitsoista ulos.

—Siellä ovat vielä vanhat paikat. Siinä on rinteellä Annikin aitta. Siinä on Tuiran tyttöjen luhti. Tuossa on pelto, jonka rukiissa sulhon kateutta yökausi piiltiin. Morsian merkillä varoitti ja neuvoi:—»älä tule vielä!—nyt sopii tulla.» Eläneekö Terttu vielä tyttönsä kanssa? Akkoja lienevät, jos elossa ovat. Vähän minulla heistä enää iloa. Vaikea on nähdä vanha kulta. Ennen rantasipinä rantoja pitkin notkui, nyt hanhena pihapolkuja soutaa. Käden selkä ennen sileä kuin silkki, nyt karkea kuin hursti. Huulen alla ennen mehiläisen hunaja, nyt kielellä käärmehen myrkky. Semmoisia ovat. Kaunaa kantavat ne, jotka otin, kaunaa ne, jotka jätin, kaikista enimmän ne, joita en ottanut, en jättänyt. Pois soudan.

Mutta eivät uponneet vielä veteen Kaukon airot. Lepäsivät levällään kuin haukan siivet, tietämättä, noustako vai laskea.

—Eivät ehkä hyvinkään kaunaa kantane nämä. Ystävinä erottiin. Ruikuttaen rantoja juoksivat, kun lähdin. Liinat liehui, huivit huiski takaisin tullakseni. Olisi heitä hupaista kerran vielä nähdä, heitä ja tyttäriänsä. Jos ovat tulleet äiteihinsä tytöt, kaulaan sankaria kavahtavat. Vieläkö kävisin heidät naurattamassa, äidit niinkuin tytötkin?

Ylhäällä uhrimäellä välähteli valkeita vaatteita, heiskui helmoja koivun runkojen välitse. Kokkotuli roihahti puiden tasalle, huudettiin, hihkuttiin—tytötkin.

—Siellä ovat ylimmillään ilot. Siellä on olutta ja simaa!—Miksi en kävisi, katsoisi!

Posahtivat veteen Kaukon airot. Puoli pituuttaan kurahti pursi maihin. Yhdellä riennolla oli rientäjä törmän päällä. Siinä täytyi pysähtyä, hengähtää, rykiä, käden kaidetta haparoida.

—Liiaksi riensin…

Kauko astuu hiljemmin…—Olkoonkin jalkani kankea, selkäni on vielä suora. Joskaan eivät omat kantapääni enää karkelossa nouse, niinkuin ennen, nousee vielä tytön, jota heitän. Eikä se ole astunnassa, vaan olennassa, ei ole reuhdonnassa, vaan ryhdissä.—Ja Kauko näkee taas nuoruutensa näkyjä… »Katsokaa, siinä hän tulee!—Kuka hän on, joka tulee?—Kauko hän on! Ettekö tunne?—Joka voitti Pohjolan isännän! Joka suisti hiiden hirven! Joka koppoi Kyllikin korjaansa!—Kenenhän ensiksi ottaa?—Astu, tyttöni, eturiviin, että näkee, jos hyvinkin tahtoisi sinut ensiksi ottaa!»—Vartokaamme, valitkaamme. Katsokaamme, kiertäkäämme. Ei pidä kiirettä Kauko. Sai huoletta ennen, kenen tahtoi. Pysähtyivät karkelot ennen, kun tanhualle astuin. Pääsi ihastuksen huudahdus, kun näkivät, kuka tulee. Hymyssä suin akat kahta kämmentä yhteen löivät. Tytöt piilivät kuiskutellen toistensa taa. Miehistä vanhin kantoi haarikan huulieni alle.

Tyhjä on kylän raitti, kaikki ovat ilomäellä. Ei näe kukaan, kun Kauko kylän läpi astuu. Ei huomaa kukaan hänen tuloansa. Yksi huomaa, vanha repaleinen ukko, joka puuta vasten istuen lallattaa: »Myöhään tulit, äijä! Härkä on syöty, oluet juotu, simat särvitty! Ei ole täällä enää mitänä sinulle! Mene sinne, mistä tulit!» ja lallattelee ja käsillään huitoo.

Koivujen välissä istuu naisia ryhmissä, simakannut keskessään, toisaalla miehiä oluttynnörin ympärillä, haarikkain kiertäessä kädestä käteen. Toiset seisovat päin karkeloon, säestäen soittoa suin ja kämmenin ja notkuvin polvin. Kauko astuu, puiden suojassa pysytellen, lähemmäksi karkelotanhuata. Nuori väki lentää juhlansa lopettajaisia, niinkuin myrskypää heitä heitteleisi. Pojat riennättävät tyttöjään kentän laidasta toiseen, pyörittävät, heittävät ilmaan, itse ponnahdellen kuin joustavat pallot. Sorjia, notkeita, helavoita, kengän kautoja kauniita, ylpeitä, niskansa nakkelijoita—kullakin omansa. Yksi ainoa tyttö, mikä lienee, seisoo siellä yksin, erillään muista, puuta vasten, vaatteet siniset, kun muilla valkeat.

Kerta katsahtaen näkee Kauko: ei noista neidoista kukaan häntä karkeloon vaadi, ei ainoakaan heistä häntä katso eikä kysy… Syntyi ottelu ennen siinä, missä ei annettu, kun Kauko tahtoi ottaa. Ei ole hänen noiden kera kiistaan käyminen. Ei ole hänen noiden poikien nimikkoja väkisin vieminen.

Hänet täyttää vanhuuttaan viha ja kiukku, huonouttaan häpeä, avuttomuuttaan surku ja itsensäsääli.

Pitäisi lähteä, mutta yhä hän siinä seisoo, tuijottaen yhä kiihtyvään karkeloon, jonka vilinä himmentää silmää.—»Mitä minä täällä?»—Mutta ei pääse hän heistä irti.

Toisella puolen karkelotanhuan, puuta vasten nojaten, seisoo yhä se yksinäinen tyttö, siniseen puettu, kun muut valkoiseen.—»Mikset mene muiden kanssa sinä? Etkö kenellekään kelvannut, vai eikö sinulle kukaan? Mitä ylpeilet? Mitä sieltä tänne tuijotat? Etkö nähnyt äijä rähjiä ennen?»

»Mitä minä täällä? Mitä tänne lähdinkään? Pitihän tietämäni.»

Kauko peräytyy puun taakse, hiipiäkseen pois, kenenkään näkemättä. Häntä nykäistään kauhtanan hihasta. Takana seisoo nainen kysyvin katsein; sen takana toinen.

—Kuka tuo on?

Sitten tuntevin silmin, ensin yksi, sitten toinen ja kolmas—Annikki, Terttu, Tuiran tytöt—tuttuja kaikki, kaikkien posket palaen simaoluen iloa:

—Sehän on Kaukomieli! On totta tosiaan se Ahti! Tulkaa tuota katsomaan, akat muutkin!

Sitten ilakoivin ilmein:

—Nuorten iloihinko tulit?—Miksi et karkele, Kauko?

Niitä pyöri ympärillä räkättävä piiri, kasvot hehkuen simaoluen punaa.

—Mitä sankari täällä?—Lähditkö, lieto Lemminkäinen, näkemään meitä, vanhoja tuttujasi?

Ryhdistyen, suorana selkä, sitaisten kädet ristiin rinnan päälle, huulensa pilkkahymyyn pakottaen, vastaa Kauko:

—En teitä, vaan tyttöjänne!

Ovat tekeytyvinään surkeiksi akat:

—Et meitä? Voi, miksi et meitä? Emmekö sinulle enää entisen hempeitä?

—Ette.

—Vaikka oltiin sinun tähtesi järveen juosta! Vaikka silmät sua surren sokeiksi itkimme!—Vaikka niemien kivet sinua vuottaessa sileiksi istuimme!—Että hennoit meidät jättää? Etkö huoli, vaikka tulit!

Olivat itkevinään, esiliinoja silmille kohottaen.

Kauko pyrkii pois. Mutta minkä hän astuu eteenpäin, sen peräytyvät toiset. Juoksevat kaikki joutilaat katsomaan, mikä akoilla ilona.

—Etkö huolikaan meistä enää? Miksi et? Huolithan ennen. Yhden kun jätit, toisen jo otit. Et ketänä halpana pitänyt. Älä meitä jätä! Katso, eihän meitä poloisia enää kukaan karkeloon kutsu. Nuorilla on nuorensa, näetkö! Ukoilla on oluensa, kuulethan! Meillä ei iloa muuta kuin sima. Sekin jo loppui! Tyhjä pohjasta paistaa, katso!

Niin yhdet, tinakannuja rämistäen, toiset toisaalta näin:

—Kauko on meidän! Oma on omamme Ahti!

—Kaukon pitää meidän kera kisata!

Tarttuivat toisiaan käsiin, tekivät piirin, riehahtivat pyörimään ja laulamaan:

    Se on ahti Saarelainen,
    se on kaunis Kaukomieli,
    se on veitikka verevä,
    hius sorea, solki kaunis,
    pitkä tukka, parta kaunis,
    jalan nousu virman varsan.
    ———
    Se on Ahti Saarelainen,
    se on kaunis Kaukomieli—
    Sua itki immet kaikki,
    sua kaikerti kanaset.

Jotkut eroavat piiristä, tarttuvat Kaukoa kauhtanan liepeisiin, nostavat, vetävät, pyörittävät.

—Tsht! siitä kintuistani, koirat!

Sihahti sana hullusti kahden pudonneen hampaan kolossa. Rähähti ilkkuva nauru niinkuin sille, joka joukon eteen kompastuu.

Kihahti veri Kaukolle päähän, eikä sihahtanut kieli enää toista kertaa, kun hän karjaisi kättään päänsä yli heilauttaen niinkuin reen perässä ruoskaansa ajaja, joka ärhenteleviä hurttia torjuu:

—Irti minusta, vanhat nartut!

Niinkuin olisi se sattunut jokaiseen heistä, ulahti lauma hänen ympärillään, säkenöivin silmin, kouristunein kynsin, herjaten kukin erikseen ja kaikki yhdestä suusta:

—Vai nartut!—Vai vanhat nartut!—Ja mikä sinä itse?—Parta takkuinen kuin tuppurakuontalo!—Tukka sotkuinen kuin tuulenkoura!—Rimppakinttu kuin variksen pelätti! Harvahammas! Haravahammas! Paikkahousu!

Iskivät kuin varikset vaivaista kotkaa, tähdäten arimpaan paikkaan ja siihen jokaisella nokan iskulla osuen.

—Ilkesit vielä tulla!—Kehtasit vielä näillä ilmoilla näyttäytyä!— Ikäloppu!—Väkäleuka!—Tsht itse, kulkukoira! Ei kanat täällä enää sinulle kasva!

Oli hän tiennyt sen, mutta ei keneltäkään vielä tätä ennen kuullut. Ei pysynyt enää pystyssä uhma, petti ryhti, hervahti vanhan selkä, ja Kauko lyykähti maahan, käsin silmänsä peittäen.

Löivät vielä lyötyä miestä, häpäisivät ilkein elein ja saastaisin sanoin, raapien maasta sammalta ja multaa ja nakellen sitä lakittomaan harmaaseen päähän ja itkusta hytkyvään selkään. Sillä Kauko itki, itki vanhuuttaan, voimattomuuttaan, leuka loukkua lyöden, hillintää tottelematta.

Silloin vaikeni yht'äkkiä rähinä, ja Kauko kuuli karkelokentältä tyttöjen laulun, heleitä, sulavia ääniä, kun lennäntä ja kaulakkain hypintä oli vaihtunut käsikkäin kävelyksi. Kauko itki yhä, voimatta tuskansa tyrskintää hillitä, kynsin rintaansa raastaen, hampaita yhteen kiristäen.

—Häpeäisitte toki! kuului yht'äkkiä heleä ääni.—Häpeäisitte sillä tavalla häpäistä vanhaa miestä!

Ja joku tarttuu Kaukoa käteen, joku nostaa häntä kainaloista, joku pyyhkii hiukset hänen otsaltaan ja asettaa päähän lakin. Nuori, pitkä tyttö, sinikauhtana, avopää, pitkäpalmikko.

—Älä heistä välitä! Mennään täältä! Tule minun kanssani!

Kauko nousi, tunsi kainalossaan voimakkaan, lujan käden, tunsi toisen pyyhkivän kasvoja, otsaa, niinkuin äidinkäden, niinkuin lemmityisen, hellivän, hoitelevan, hivelevän.

Vielä kerran lensivät kielien vasamat.

—Ka, löysipäs kantensa vakka!—Tapasi Saaren ylpeäkin omansa!

Mutta eivät sattuneet, putosivat puolitiehen, niinkuin olisi ollut jänne katehen jousesta poikki.

—Minne sinä viet minua? kysyi Kauko siniseltä tytöltä.

—Minne tahdot?

Tyttö tuki hänet rantaan, hoiti hänet rinnettä alas.

—Kiitokset avustasi.—Tästä pääsen yksin.

Kauko työnsi venheensä vesille.

—Lähdetkö jo? kysyi tyttö.

—Lähden.

Kauko astui toisen jalkansa venheeseen.

—Ota minut kerallasi.

Kauko veti jalkansa takaisin.

—Kerallani? Minne?

—Sinne, minne itsekin menet.

—Minun kerallani tulisit?

—Tulisin.

Tyttö seisoi, pää alas taipuen, kiinteinä tummat kasvot, luomet puoleksi ummessa, ripset vähän värähdellen, rinta nousten ja vaipuen.

—Kuka sinä olet?

—Talosta tuosta.

—Kylän suurimmasta?

—Siitä.

—Ja kuitenkin minun kerälläni tulisit? Minun, maailmankulkurin?

—Tulit viimein, jota ikäni vuotin.

—Mistä tiesit minua vuottaa?

—Kaikki sinusta haastoi. Aina sinusta unta näin.

—Olenhan väkäleuka ja vanha.

—Vanha—sankari olet. Voitit Pohjolan isännän, suistit hiiden hirven!
Sankari olet!

—Muinoin lienen ollut, en ole enää.

—Olet yhä.

—Parta takkuinen kuin tappurakuontalo?

—Olkoon. Su'in sen.

—Tukka kuin tuulenkoura?

—Olkoon. Suorin sen.

—Rimppakinttu—variksenpelätti—harvahammas—ikäloppu—kulkukoira— kuulithan! Pilkkaat pilkattua—sinäkin?

Kauko astui taas venheeseensä.

—Ota minut, Kauko!

—Sinun käy huonosti kanssani.

—Sitä sinulta toivonkin.

—Eihän minussa elättäjätänne, sinun ja lapsen.

—Elätän itse.

—Vaan mitä isäsi ja emosi?

—Ei Kauko ennen sitä kysynyt, kun tahtoi kenen ottaa. Et tahdo, kun kysyt.

Tyttö kääntyi mennäkseen, itkunsa niellen.

—Maltahan. Hylkäsikö sinut joku? Etkö saanut, lapsi, ketä halusit?

—En ole konsa ketänä muuta halunnut kuin sinua.

—Olihan tanhua tuolla täynnä soreita, nuoria.

—Ovat rähjiä rinnallasi muut.

Kauko seisoi suorana vaappuvassa venheessään, kädessä mela, selkä oienneena, ryhti kuin nuorena ennen—kuin sankarin suuren—tunsi sen itsekin—silmä hellänä, vaikka ääni vielä tylyksi tekeytyen:

—Syytät minua, jos sinut jätän.

—Lähden, konsa käsket.

Ei ole ihmisten lapsia tuo, metsänhaltijan verta mitä lienee tuommoinen tyttö!

—Tullet, kun tahtonet, sinipiika!

—Saanko! riemahti sininen tyttö, niin että raikahtivat tyynet rannat.

* * * * *

Vieri vuosi, vieri toinen, niin vuotena kolmantena lasketteli ulapalta myötätuulta pursi Saaren merellisen rantaan, kokassa lehtipurje, purjeen alla poikanen tuhdolla, kähärätukka, perässä melalla viilettäen sininen tyttö.

Riensivät rantaan saaren naiset.

—Sen sait, jota hait! pilkkasivat.

—Sen! sanoi sininen tyttö, äänessä iloinen uhma.

—Hyväkin lienee, jos isäänsä lienee.

—Sen mainetta kerran vielä maailma laulaa!

KUKITETTU.

Ulkona on häikäisevän kirkas kuutamoinen yo. Jäätyneistä ikkunoista kuumottaa hovin talliin himmeä, varjoton valo. Siellä vallitsee parhaillaan lyhyen sydänyöhetken hiljaisuus. Sen väki on asettunut levolle, ilta-appeet on syöty, rouskutus on laannut. Joskus vain kilahtaa ruuhen laitaan rautaisen marhaminnan varsi. Varsain karsinassa kahahtavat silloin tällöin vuodeoljet oikenevien koipien alla. Kuuluu huokauksia sieltä täältä pilttuista, toisaalta syöttilään tyytyväinen hyvänvoinnin puuskaus, toisaalta uupumuksen ja puutumuksen vähän valittava huoahdus työhevosen rinnasta. Muu talli on levolla, vanha Pekka yksin seisoo—täytyy seisoa—pilttuussaan äärimmäisessä nurkassa.

Pekka seisoo aina—täytyy seisoa—yöt päivät. On jo aikaa, kuinka paljon lieneekään, siitä kun viimeksi pani—kun voi panna—pitkäkseen, kesällä milloin lienee ollut, sulan, pehmeän maan aikana. Pakottaa jalkoja, niinkuin niitä aina on pakottanut, kuinka kauan lieneekään, niin kauan kuin muistaa … liikkeellä ollessa, seisoessa yhdessä kohden, särkee kaikkia yht'aikaa, ei yhtä enemmän kuin toistakaan, ei erittäin kovasti, mutta aina ja tasaisesti, sitä säännöllistä, hiljaista jomotusta.

»Tulisin minä sentään vielä jaloistani toimeen, kun vain kävisi syönti.»

Vaan ei tahdo enää saada kovempaa rehua rouhituksi, ja kaurat luiskahtelevat hampaissa, pyörähtelevät kokonaisina kurkusta alas, mikä ei suollu suupieliin ja siitä maahan. »Kun tulisi kesä, että saisi tuoretta, joka sulaa itsestään suussa … ja kun saisi kerran sokeria vielä. Se punakintainen tyttö syöttelee vain noita varsojaan. Ei minun varsuudessani varsat sokeria saaneet.»

Pekka miettii, niinkuin vanhat usein miettivät, varsinkin valoisina öinä, puoleksi valveilla, puoleksi torkkuen, nähden näkyjä äskeisistä ja etäisistä, muistellen eilisiä ja kaikkein kaukaisimpienkin aikain takaisia.

»Olihan se häpeä, olihan se häpeä semmoinen, ettei sitä ennen ole vielä tapahtunut. Enhän minä milloinkaan ole ollut mikään hyvä hevonen, en juoksija enkä vetäjä, mutta oli se kuitenkin häpeä.»

Olihan Pekalle jo hänen pitkän elämänsä aikana sattunut kaikenlaista, oli häpeitä isojakin, voimattomuuden ja vanhuuden, mutta ei tätä ennen, että olisi jäänyt pantu kuorma tielle. Hän oli kaatunut polvilleen, siitä kyljelleen, oli täytynyt riisua, eikä sittenkään ollut päässyt omin voimin jaloilleen. Kuorman olivat miehet jakaneet toisten rekiin.

»Oli se häpeä. Olisi antanut minun huoata hiukan ja muiden mennä edeltä. Ei olisi pitänyt sen halkokuorman kanssa pyrkiä suoraan ylös; enkähän minä olisikaan, jos sain ensin hiukan puhaltaa törmän alla. Ei pidä enää polvet. Kengissä ei ollut vikaa… Johan nyt, kun miesten piti kangella kammeta seisoalleen.»

Häntä raukaisi, pää vaipui alas, silmät painuivat hetkeksi kiinni.

Yht'äkkiä oli kuuluvinaan pamaus, niinkuin olisi kivi katosta pudonnut. Pekan pää pöllähti pystyyn ja kaviot kopaisivat siltaan. Rotta oli hypännyt häkistä ruuheen.

»Aina sinä tungettelet siihen minun eteeni! Etkö sinä uskalla muiden eteen?… Ole hänessä… Tai mitä sinä siinä? Mene muuanne!»

Hän hotaisi eläintä turvallaan ja luimisti. Rotta loittoni, vartoi vähän, livahti sitten takaisin kauran tähteille ja sai jäädä.

»Olisi se saattanut vajuuttaa kuormaa. Mutta tiesi hänet, jos sittenkään olisin jaksanut. Mahdoin malttaa mieleni enkä rientää toisten kilvalla, mahdoin malttaa, vaikka löikin. Mikä meillä aina lienee kiihko rientää suotta toistemme edelle ja toistemme tieltä, vaikkei käskettäisikään… Ja vaikka käskettäisiinkin. Onko mikä pakko? Vaan kuta raskaampi kuorma, sitä suuremmalla ryskeellä mennään. Ei meistä koskaan toinen toistaan odota. Vaikka siihen sortukoon. Ei oma parikaan odota, vaikka kurkku kuristukoon siltä, joka kaatuu. Olisi parempi, kun odottaisivat, niin vanhatkin pysyisivät perässä. Emä, se odotti aina, kääntyi katsomaan ja hörhötti luokseen. Kun uuvutti tai laiskutti, asetuit vain eteen, niin pysähtyi.»

Pekka näki yht'äkkiä lämpimän, paisteisen ahon rinteen, jossa hän loikoi jalat ojoina emänsä vieressä, pitkänään auringossa, torpan haassa. Kohta aidan takana oli pihamaa ja penikkakoira, joka siellä terhenti.

Sinne ei päässyt, mutta sieltä tulivat turpaa silittämään ja selkää ruopottelemaan. Kun satoi, toi emä yöksi kujaan olkiselle tilalle. Kujan katto ropisi, ja joskus leimahteli taivas tulta ja jyrähteli. Emä seisoi liikkumatonna ja vavahteli.

Pekka muisti toisen kesänsä synnyinseudullaan.

»Karkailtiin kankaita pitkin kilpaa toisten varsain kanssa. Minulla vain oli tiuku kaulassa, muilla ei. Kaikki jäivät jäljelle. Ei silloin jalat pettäneet. Lintuina ojain yli lennettiin.»

Pekka näki ensimmäisen rekensä, hienoaisaisen, suuren kelkan. Pyrynä laskettiin jäätä pitkin, kaula tiukuja täynnä. »Ei silloin ummet estelleet. Se syötti parasta, mitä sai, hipleimmät heinät, antoi leipää kädestään kiitokseksi hyvästä kyydistä, harjasi monesti päivässä.—En ole häntä sen koommin nähnyt.»

Pekalla oli kaikki kulkemansa tiet mielessään, hän muisti joka kiven, joka puun, jokaisen tienkäänteen, kuulemansa äänet, ystävälliset tai äyskäisevät, vastaantulijat, koirat, tien tuoksun: milloin kesäisen lämpimän törmän, milloin notkon, kostean ja kylmän. Umpisilmässä, yölläkin hän tiesi osaavansa sinne, missä oli kerran käynyt. Sitä vain ei muistanut, missä oli ollut hänen syntymäpaikkansa ja miten oli joutunut sieltä pois. Tämän vain siitä muisti:

On pakkasaamu, poika tulee päre kädessä talliin, panee valjaat selkään, vie ulos ja valjastaa. Piha on täynnä hevosia ja rekiä, kulkuset kilisee ja hevoset hirnuu ja hyppii kahdelle jalalle. Hän hyppii ja hirnuu mukana. Ne lähtevät ajamaan pitkänä jonona karaten järviä, soita, metsäteitä ja mäkiä. Missä mennään, minne tullaan, sitä ei ole aika ajatella. Hän tahtoisi olla kaikista edellä, mutta kuta pikemmin hän polkee, sitä pikemmin pakenee edellä oleva… Illalla paistaa tulia suuren järven takana. Kun tullaan sinne, mistä ne näkyvät, on siellä leveitä teitä ristiin rastiin, suuria tulia ja taloja, kaikki yhdennäköisiä… Hän seisoo vieraassa tallissa vierasten hevosten kanssa, nostaa turpaansa pilttuun laidan yli, tavotellen emää hyväilläkseen: sieltä vinkaisee outo ääni, ja vihainen hammas näykkäisee huuleen.

Jää on huomenna mustanaan hevosta ja miestä. Hirnuvat, huutavat ja hihkuvat. Se oma poika istuu reen laidalla, toinen jalka ulkona, sokottelee ja viheltelee, välistä nousee taputtelemaan kaulaa. Muuan vieras mies tulee aukomaan suuta, kopeloi jalkoja, mittailee lautasta ja selkää, nostaa häntää. Käy poikaa kaulaan, puhuu sen korvaan, ojentaa kättä. Poika kohauttaa olkapäitään ja lähtee ajamaan pois. Toinen vieras mies hyppää rekeen. Ajetaan pois muiden keskestä, kierretään jäällä, palataan taas takaisin. Taas käy se kaulaan, ojentaa kättä, ja nyt poika iskee vastaan. Vieras repäisee rinnuksen, auki, karistaa suitset päästä, jättää vain päitset. Poika sitoo rekensä aisat yhteen ja alkaa mennä, sitä takaa työntäen. Vieras mies panee uudet suitset suuhun, sitoo ne jonkin reen perään, istuu itse rekeen, jonka edessä on suuri, pitkäkoipinen koni. Pekka koettaa pysähtyä ja panna vastaan, saa takaa iskun piiskasta, ja täytyy rientää perästä pää sojona.

»Se oli iso, punanaamainen mies, ärhäkkä-ääninen, sen henki haisi toiselle kuin oman pojan. Kaksi päivää perässään juoksutti, mutta hyvästi yöpaikoissa hoiti. Ensin antoi heiniä, sitten vasta vettä. Harjasi ja pyyhki ja peitti nahkasilla. Hyvin hoiti kotonaankin, suuressa talossa. Mutta kuritti kanssa. Ei milloinkaan taputellut eikä sokotellut. Oli emoa ikävä. Luulin jokaista ruskeata tammaa emoksi. Missä lienee emo nyt? En löytäisi kotinakaan, vaikka irti pääsisinkin… Se punanaamainen juoksutti nuorassa pihamaata niin, että olin siihen pyörtyä. Ja ajoi jäätä aina yhtä ympyrää. Sitten ei enää juoksuttanutkaan. Muut ajoivat edelle. Pitempiaikaiset jätättivät. Vaikka ovathan ne jätättäneet lyhytjalkaisetkin. Kaikki ovat aina menneet minusta edelle. Ja kaikki ovat pyrkineet, paitsi emo. Se punanaamainen ei sitten enää pannutkaan juoksuvaljaita selkään. Toi toisen varsan, josta teki juoksijan. Minusta teki työhevosen.»

Mutta sitä ennen oli tapahtunut jotakin, jota Pekka ei koskaan käsittänyt, mitä se oli ja miksi se oli tapahtunut, vaan jota hän ei koskaan unohtanut mielestään. Se oli aina ruumiissa, niinkuin jalkojen pakotus, niinkuin väsymys, niinkuin nälkä ja jano. Se tapahtui sen ison, punanaamaisen talossa. Silloin kun se kiilusilmäinen mies kiersi köyden jalkoihin ja kaatoi pellolle tallin taa. Oli, niinkuin olisi pistänyt tulisen raudan ruumiin läpi.

»Kun paranin, pani työhön. Kesät auraa ja äestä, talvet kuormia. En heitä kaikkia jaksaisi ajatella, jos osaisin olla ajattelematta. Tuopi eteen kaikki, kun pääsee purkautumaan.»

Ja kun Pekkaa näin valvotti, niin purki eteen kaiken: joka miehen, joka häntä oli ajanut, joka talon, jossa oli käynyt, jokaisen piiskansivalluksen, jonka oli saanut, sitä useamman, kuta kankeammaksi oli tullut ja kuta vaikeampi oli päästä tieltä pois.

»Kun voisi laskeutua pitkäkseen ja nukahtaa. Kun tulisi vielä kerran kesä, että saisi paneutua pehmoiselle, aurinkoiselle aholle, kaula suorana, milloin selkä päin lämmintä, milloin vatsa. Mutta kai ne pian taas tulisivat potkimaan työhön. Kun saisi kerran koko kesän ajelehtia laitumella, varsain toverina.»

Viimein sai Pekka hiukan unen päästä kiinni. Hän torkahti, vaikkei nukkunutkaan. Pää vaipui yhä alemma, huuli venyi yhä pitemmäksi. Hän lepäsi hetken, tuntematta ainaista jomotusta. Etäiset asiat jättivät hänet hetkeksi rauhaan, vaikka hän näki ja kuulikin lähellä olevat. Rotalle oli ilmaantunut toveri ruuheen. Ne vikisivät ja tappelivat. Kuu meni tuon tuostakin pilveen, selviten taas. Tuntui rupeavan tuulemaan. »Huomenna on kai pyry ja sitkeä keli. Olkoon.»

Juuri kun Pekka oli päässyt torkahtamaan, tuli tallimies kolistellen sisään ja tallissa ruvettiin heräämään ja nousemaan. Päristellen ja pudistellen kävivät hevoset aamiaiseensa kiinni, riuhtoen heinätukkoja häkeistään kuin kilvalla, niin että puolapuut soivat; kuin uhalla, niinkuin olisivat pelänneet, että toinen ne edestä riistää.

»Älä siinä taas luimistele, Rusko! Milloinka minä olen sinun eväillesi pyrkinyt? Aina olet saanut oman osasi ja minunkin, milloin on valjaissa syöty.»

Pekkakin koetti puraista, mutta ei katkennut karkea kylvyheinä. Toisilta katkesivat kuin silppuraudan alla. Tallimies alkoi ajaa lantaa ränniin ja luukusta ulos. »Ka, ei sinun tarvitse minua lapiolla kintuille, vaikka olenkin muita huonompi.—'Syö!'—Syön, jos tahdon tai olen syömättä. '… luimistele!'—mutta sinulle minä aina luimistelen. Sinä olet raaka mies, vanhoja kaikkia vaivaat ja nuoria ruopottelet. Häklällä vähän hotaiset, et minua milloinkaan oikein harjaa, arimpia paikkoja revit, vaikka vanhan nahka olisi enemmän harjan tarpeessa kuin nuorten. Niitä siistit ja silität ja ruopottelet, vaikka pääsisivät ne kutkastaan ja karvastaan piehtaroimallakin. Sinä olet raaka ja sisukas, karjut ja häklällä kolhit. Jos tekisin, niinkuin pitäisi, alleni sinut kuopaisisin, niin että puna turskuisi, niinkuin siltä, joka oli täällä ennen sinua.»

Verestäen paloivat Pekan silmät sitä muistaessa. Se oli tapahtunut tuossa viereisessä pilttuussa. Se oli toisen teko, mutta iloiten ja peläten oli Pekka nähnyt, kuinka Äkäruuna, entinen aisatoveri, yht'äkkiä oli kaapannut miehen jalkoihinsa. Pää edellä se kannettiin ovesta ulos eikä sieltä palannut. »Lippu luokissa kuljetin minä mustaa kuormaa kirkolle, ja iloisesti kilahtelivat siellä silloin kellot. Antaisin saman kyydin sinullekin, jos olisi joku, joka sinut kaataisi… Älä tule!»

Tallimies oli taas aikonut hotaista, mutta jätti sen tekemättä ja meni pois, paiskaten oven räikkyen kiinni.

Heidän välillään oli olemassa ainainen kireys ärjymisin ja luimisteluin, läimäyksin ja hännänhuiskutuksin.

Ajomiehet saapuivat, raskain askelin, haukotella ärjähdellen, ottivat valjaat pilttuun pylväsnaulasta ja paiskasivat ne ajokkaittensa selkään ja taluttivat ulos. Rekien ratinasta ulkona kuuli Pekka, että siellä valjastettiin heinähäkkien eteen.

»Sinne minä jaksan, sinne ei ole mennessä mäkeä ja palatessa vain lyhyt kotitörmä. Siellä saa hipleätä, pehmeätä heinää. Oma ajaja antaa, tietää oikein valikoimalla valita, antaisi se tallissakin, jos saisi. Sinne menee suora tie selän halki lahden pohjaan ja kannaksen poikki, talon alaitse toiselle jäälle. Talosta tulee se musta koira jota miehet aina ärsyttelevät ja jolle hevoset luimistelevat. Tullessa pojat loikovat heinien päällä ja hoilottelevat.»

Pekka tuli niin hyvälle mielelle, että unohti kipunsa ja nälkänsä ja väsymyksensä. Hänen ajajansa tuli viimeksi. Se oli hyväntahtoinen, hiljainen, vanha ukko, joka ei milloinkaan äykkänyt eikä ihmeeksikään lyönyt—paitsi eilen oli ensi kerran, kai hätäillen, etten pääsisi mäen päälle—välistä vain hotaisi ohjasperillään ja maiskutteli suutaan ja hoputti. Pekka hörhötti hänelle vastaan. Mutta ukko ei tullutkaan hänen luokseen, näytti siltä kuin ei olisi tahtonut katsoakaan, otti rekivedon, joka vain silloin tällöin oli muiden mukana. Pekka jäi varsain kanssa talliin.

»Mitä tämä tietää? Eikö minua pannakaan tänä päivänä muiden mukaan? Lähteekö naisväki ehkä jonnekin? Niitä on kyllä hupainen ajeluttaa. Punakintainen tyttö antaa rappujen edessä aina sokeria. Niiden mielestä minä olen paras hevonen maailmassa. Ajavat kuin kunnioittaen, pitävät käsiään ohjastaessa ojona, niinkuin olisin juoksijaori, ja ptruukuttelevat kuin vauhkointa varsaa. En minä heitä ojaan aja, jo kaukaa minä kierrättelen vierut ja vastaantulijat. Mäet minä lasken niille mieliksi niin tasaisesti, että länget kaulalle soluu. Vastamäen alla ne pysähtyvät ja nousevat pois reestä. Ne käyvät monessa talossa ja panevat aina loimen selkään. Ne nauravat ja lepertelevät. Välistä minä vien ne piloillani väärään, pyöräytän johonkin pihaan, jonne ei ole ollenkaan mentävä. Siitä syntyy siunailua ja voivottelua, mutta ei ne silti milloinkaan lyö. Kun saisi aina olla naisten ajettavana. Kun olisi semmoinen talo, jossa ei olisi muita kuin naisia. Yksinäisenä hevosena.»

Päivä oli vähitellen valjennut. Ovi oli jäänyt auki. Ulkona näkyi putoilevan nuoskaa lunta isoina hiutaleina. Tuores, märkä ilma täytti tallin. Kuului ääniä, tallimiehen ja Herran. Tallimies puhui, Herran ääni sanoi vain silloin tällöin lyhyen: »Ohhoh, jahhah.» Sitten se kuului sylkevän ja rykivän ja sanoi taas: »Ohhoh, jahhah.» Renki tuli talliin, Herra jäi ovelle, savuavin suin. Renki puhui ja viittoili Pekkaan päin, tuli ja kahmaisi suuteita tukon hänen altaan, kohotti niitä ilmaan, Herralle näyttäen, ja nakkasi vihaisesti takaisin maahan. Sillä oli se ääni, joka sillä aina oli silloin, kun oli äkäinen siitä, että joku hevonen oli suoltanut. Herra ei sano muuta kuin: »niin, niin —höm, öhöm», rykii ja aikoo mennä. Silloin tulee renki pilttuuseen, koskee toiseen takaseen siitä, mistä se on arin, ja antaa potkaista; sitten se samalla tavalla koskettaa ja potkaisuttaa kaikkia muita jalkoja.

Kun renki peräytyy pilttuusta, koettaa Pekka vielä kerran tavoittaa sitä toisella takasellaan … tuli, mitä tuli, teki mitä teki!… mutta silloin käy toiseen niin kipeästi, kuin menisi se poikki, ja Pekka on vähällä lyykähtää perälleen. Tallimies räjähtää ilkkuvaan nauruun. Herra sanoo alakuloisesti myönnellen: »niinpä niin, joo, joo», ja menee. Yht'äkkiä kuuluu ulkoa punakintaisen tytön ääni puhelevan Herran kanssa. Tytön ääni sanoo kiihkeästi: »Ei saa—voi voi, ei saa!» Herran ääni on hiljaista muminaa. Nyt kuuluu hameiden humina ja tyttö ilmaantuu kiireesti oveen. Varsat hypähtävät makuultaan, toinen kurkottaa päänsä karsinan aitauksen yli, toinen pistää turpansa sen raosta. Ne hörhöttävät sille ja kaapivat kavioillaan. »Se tulee tuomaan niille aamusokeria, sillä on sitä puristettu kourallinen, saattaa olla vielä taskussakin.»