TARUJA RAHA- JA VILJAPAROISTA
1.
Eräs talon isäntä matkusti Riikaan noutaakseen sieltä viljaparan. [Lätinkielellä "puhkis", joka vastaa suunnilleen suomalaista taruolentoa "para". Suoment. muist.] Pitkän tinkimisen jälkeen sopi hän kauppiaan kanssa ja tahtoi kunnollisesti tarkastaa paran. Mutta myyjä antoi hänelle sidotun vaatekappaleen ja sanoi: "Katso nyt, että viet sen avaamattomana kotiisi ja hillitset uteliaisuutesi! Kotona avaa se ja varistele sitä viljalaarisi yläpuolella aitassasi." Talonpoika otti kangaskappaleen ja ajeli kotiaan kohden. Mutta matkalla ei hän voinutkaan uteliaisuuttaan hillitä — hän avasi kovan taistelun perästä siteen; sieltä ei hän löytänyt mitään muuta kuin niinisen nuoranpätkän. "Kirottu petturi!" huusi petetty ja heitti nuoran ja siteen tienviereiseen ojaan.
Jonkun ajan kuluttua täytyi isännän taas mennä kaupunkiin. Hän ei jättänyt etsimättä petturia ja haukkumatta häntä melkolailla. Mutta tämä sanoi: "Miksi olit niin utelias? Kumminkin voi kaikki tulla hyväksi. Mene sille paikalle, missä heitit nuoran pätkän ojaan ja katso, mitä sieltä löydät!" Talonpoika teki niin. Oi, kuinka paljon jauhoja ja jyviä oli ojaan koottu. Nyt ymmärsi hän, että viljapara oli sen tehnyt ja etsi siksi, kunnes löysi nuoranpätkän ja kangaskappaleen. Sitte meni hän iloisena kotiin, varisteli kääröä jyvälaarin päällä, niin että nuora putosi sinne ja meni levollisena maata. Mutta yöllä — kuten kaikkina seuraavinakin öinä — lensi para tulisen lohikäärmeen muodossa aitasta ja kantoi väsymätönnä likeisten talonpoikien varastohuoneista jauhoja, jyviä ja muita elintarpeita kotiin, niin että isäntä rikastui päivä päivältä.
2.
Eräällä isännällä oli kaksi paraa; toinen toi hänelle jyviä, toinen rahaa, mutta molemmat asuivat ullakolla. Heti kun valmistettiin jotain hyvää ruokaa tahi leivottiin verestä leipää, vei isäntä itse parhaimmat palat ullakolle. Tämän sattui nuori renki huomaamaan ja paloi halusta nähdä paroja.
Kerran, kun isäntä ei ollut kotona, läksi nuorukainen ullakolle ja tarkasteli siellä ympärinsä; mutta vaikka hän olisi etsinyt kuinka, ei paroja kuulunut eikä näkynyt; mutta nurkassa seisoi kattila täynnä herkullista kaalikeittoa. Renki ahmi hyvällä halulla liemen, sylki kattilaan ja meni pois. Illan tullen palasivat parat retkiltään ja aikoivat käydä liemen kimppuun — mutta, nähkääs, kattila oli aivan tyhjä, ja vielä lisäksi oli siihen syletty. Silloin vimmastuivat parat, ryömivät vonkuen katolle ja sytyttivät sen hehkupyrstöillään tuleen, niin että talonpojan koko talo paloi.
3.
Oli kerran rikas talonpoika, jolla oli useampia paroja palveluksessaan ja hän kävi niillä kauppaa. Eräänä päivänä tuli isännän luo kolme naapuriseudun isäntää, paroja ostamaan. Häneltä ei tarvinnutkaan kauan pyytää ja kauppahintana otti hän hopearuplan kappaleelta. Sitte heitti hän rahat uuniin, jota hän oli yöt päivät kuumentanut ja sanoi: "Katsokaa, nämä hopearuplat eivät sula liekeissäkään!" Tuosta kauhistui kaksi isäntää niistä kolmesta, jättivät parat paroiksi ja lähtivät päätä pahkaa tiehensä. Mutta kolmas arveli: "Käyköönpä minulle tuolla puolen miten tahansa, kasvakoon vaikka honka sydämeni läpi kuoltuani — mitä minä siitä huolin! — kunhan minulla vaan täällä maanpäällä on yltäkyllin rikkautta ja riemua!" Hän otti ostamansa paran ja tuli rikkaaksi mieheksi. Mutta, kun hän oli kuollut ja haudattu, kasvoi honka hänen haudastaan ilmoille.
IHMISSUDET.
1.
Heinämiehet niittivät kerran heinää niityllä. Silloin sanoi eräs heistä: "Jospa minulla nyt olisi karitsa! Himoitsen suuresti sellaista paistia". Toinen naurahti. Mutta edellinen meni nopeasti hirsikasan taakse ja katosi metsän reunaan. Koska häntä ei pitkiin aikoihin kuulunut, menivät jälellejääneet työmiehet häntä etsimään. Tuon lautakasan takaa löysivät he hänen lakkinsa ja vaatteensa aivan lähellä erästä kantoa, jonka juuri oli maanpäällä, niin että se näytti muodostavan pienen portin. Vanhimmalle työmiehelle, niinkutsutulle työnjohtajalle, valkeni asia äkkiä; hän otti vahvan kalikan ja kätki sen kuusen taakse. Jonkun ajan kuluttua tuli mahtava susi juosten, joka kantoi kidassaan äsken tapettua karitsaa. Ensiksi pisti se karitsan juuriportin läpi maan alle ja aikoi sitte ryömiä itse jälestä — mutta — läiskis! — työnjohtajan palikka lensi suhisten suden hännälle, niin että se erkani ruumiista. Siinä silmänräpäyksessä muuttui susi taas tuoksi työmieheksi, jonka toiset ottivat kiinni ja kulettivat raivokkaasta vastustuksesta huolimatta kotiin. Suden häntä oli kadonnut seuraavana päivänä siltä paikalta, mutta työmies ei koskaan enää ryöstänyt lampaita.
2.
Eräs talonpoika, joka oli äsken nainut, lähetti vaimonsa pellolle. Kun nuorikko palasi, toi hän tapetun lampaan tullessaan. "Syö", sanoi hän miehelleen, "minä tahdon sillaikaa nukkua!" Näin tapahtui useamman kerran, niin että talonpoika tuli epäileväiseksi ja päätti pitää häntä silmällä.
Sanottu ja tehty. Kun vaimon taas kerran täytyi mennä pellolle, hiipi mies varovasti hänen jälessään ja näki, että hän ryömi suuren aitan alle. Sieltä tuli hän sitte suden muodossa ja kiiruhti pois. Talonpoika kauhistui, tarkasti aitan alustaa, löysi sieltä vaimonsa vaatteet ja kätki ne.
Jonkun ajan kuluttua palasi susi lammas kidassaan ja ryömi taas aitan alle. Mutta koska hänen vaatteensa olivat poissa, ei hän voinutkaan enää muuttua ihmiseksi. Valittaen ja vinkuen jätti se pihan ja katosi ainaisiksi ajoiksi läheiseen metsään.
3.
Kerran ratsasti köyhä, mutta peloton nuorukainen metsän halki. Siellä täällä ulvoivat sudet. Vallattomuudessaan alkoi hän niitä matkia ja ulvoi yhä kovemmin ja kovemmin. Mutta hänen hevosensa oli vanha ja pääsi eteenpäin ainoastaan hyvin hitaasti, sillävälin houkutteli hän ulvonnallaan sudet yhä lähemmäksi. Nytpä ei se enää leikiltä näyttänytkään. Silloin näki hän eräällä pienellä aukealla tulen, hyppäsi hevosensa selästä ja meni paikalle. Siellä istui roviolla kunnianarvoisa komea vanhus, susien ympäröimänä. Nämä tahtoivat ahneesti syöstä vastatulleen kimppuun, mutta vanhuksen viittaus pidätti heidät paikoillaan. "Miksi narraat susiani?" kysyi vanhus. "Tämän kerran saat sen anteeksi, mutta vastaisuudessa varo itseäsi! Sido nyt hevosesi tuohon kuuseen, mutta itse asetut sinä minun viereeni tulen luo. Teille ei tapahdu mitään pahaa."
Talonpoika teki, kuten käskettiin ja nukkui heti. Seuraavana aamuna olivat vanhus ja hänen sutensa hävinneet; mutta rovion sijalla oli kultakasa ja nuorukaisen vanha heikko hevonen oli muuttunut nuoreksi, vahvaksi hevoseksi.
PAPPI JA KERJÄLÄINEN
Eräänä sunnuntaina meni pappi kirkkoon jumalanpalvelusta pitämään. Tiellä yhtyi häneen kerjäläinen. Kun molemmat saapuivat eräälle purolle, vaati viimemainittu pappia käymään kanssansa veden yli. Mutta pappi, tietäen hyvin olevansa suuri syntinen, pelästyi ja meni porrasta myöten, mutta hurskasta kerjäläistä kannatti vesi, niin että hän kulki kuivin jaloin puron poikki.
Pappi oli tuskin noussut saarnatuoliin, kun piru näyttäytyi kirkossa ja alkoi ainoastaan hänen ja kerjäläisen nähden tehdä kauheita ilveitä. Pappi ei voinut pidättää nauruaan, niin että ne harvat kirkossa kävijät, jotka eivät olleet vielä nukahtaneet, joutuivat ihmeihinsä. Silloin uhkasi piru pappia ja katosi.
Kotimatkalla yhtyi kerjäläinen taas pappiin, joka äkkiä tunsi kovaa janoa. Kun he tulivat samalle purolle, sanoi kerjäläinen: "Tässä on puhdasta, kirkasta vettä, juo siitä!" Pappi teki niin. Sitte vei kerjäläinen hänet yhä kauvemmas puron vartta pitkin, siksi kunnes he tulivat lähteelle josta puro sai alkunsa; siellä makasi raato, josta kumpusi vesi kirkkaana ja puhtaana.
"Katso nyt, mitä vettä olet juonut", sanoi kerjäläinen. "Sinä itse olet samallainen raato, josta jumalan sana, jota saarnaat, pulppuaa puhtaana ja kirkkaana."
Sitte kuletti hän syvimmin sydämeen satutetun takaisin. Kun he erosivat, pyysi kerjäläinen pappia käymään hänen majassaan. "Minä lähetän sinulle jonakin päivänä valkoisen hevosen, se kantaa sinut minun luokseni."
Kolme päivää myöhemmin ilmaantui pappilaan todellakin valkoinen ori, pappi nousi sen selkään ja se kuljetti hänet kauniin koivumetsän läpi kerjäläisen majan eteen. Molemmat miehet tervehtivät toisiaan ja isäntä, niin köyhältä kuin hän näyttikin, tarjosi vieraalleen lasin oivaa viiniä. Pappi joi viinin, kiitti ja ratsasti taas heti kotiin. Mutta mitä näki hän tultuaan pappilaan?… Kaikki näytti aivan toisenlaiselta, kuin hän ne puoli tuntia sitte oli jättänyt; uusia rakennuksia, vieraita kasvoja pihassa ja talossa — niin jopa uusi omituisesti puettu pappikin. "Jumalani, mitä täällä on tapahtunut?" huusi kotiin palannut hämmästyneenä ja kauhistuneena!
Kauvemman aikaa sinne tänne puheltuaan, sillä he voivat ainoastaan vaikeasti ymmärtää toisensa, vaikka luulivat samaa kieltä puhuvansa, sanoi uusi pappi: "Täällä on jumala varmasti tehnyt suuren ihmeen! Enemmän kuin kolmesataa vuotta sitte piti tässä pappilassa elää sinun nimellisesi pappi, suuri syntinen, jonka valkoinen hevonen vei pois ainiaaksi".
"Kolmesataa vuotta", huusi onneton, "ja minä olen ainoastaan lasin viiniä juonut kerjäläisen luona!" Sitte luhistui hän kokoon ja muuttui tomuksi.
TUHMA-LIISA
Oli kerran talonpoika, jolla oli kaunis, mutta hyvin typerä vaimo. Kun hän kerran oli poissa kotoaan, kulki ohitse matkustavainen ja pyysi ruokaa. Emäntä asetti hänen eteensä kaalikeittoa ja valitteli, ettei kaali ollut hyvää. Hän tarkotti kaalintaimia, mutta matkustavainen luuli hänen puhuvan keitosta ja sanoi: "Teidän täytyy panna siihen oivallinen kappale sianlihaa!" — Kun hän oli mennyt, juoksi emäntä aittaan, toi suuren kimpaleen läskiä, palotteli sen ja peitti niillä kaalintaimet puutarhassa, toivoen kaalin nyt menestyvän paremmin. Mutta kun naapurin pihakoira vainusi lihaa, tuli se loikkien ja alkoi tempoa lihapalasia kaaleilta. Tuosta julmistui emäntä, otti koiran kiinni, salpasi sen aittaan, sitoi vastustelevan eläimen täyden kaljatynnyrin tappiin ja alkoi sitä armottomasti pieksää. Koira riuhtoi tietysti täysin voimin köyttä siksi kunnes tappi lähti irti — ja tiessään olivat koira, köysi ja tappi.
Mitä tehdä? Tuhma-Liisa kiiruhti koiran jälestä ja sai suurella vaivalla ryöstetyksi siltä tapin. Kun hän palasi aittaan, oli kaikki kalja juossut pois ja lattia oli aivan märkä. Hänelle juolahti mieleen ohrajauhot, joita oli vielä vakallinen arkussa; hän haki jauhot ja riputteli ne lattialle, kuivatakseen sen sillätapaa. Kun talonpoika palasi kotiin, olivat lihakappale, kalja ja ohrajauhot tipotiessään…
Mutta kerran pelasti hänet vaimonsa tuhmuus pulasta. Tapahtui nimittäin, että talonpoika löysi aarteen herraskartanon pellolta. Huolimatta miehensä ankarista varotuksista, jaaritteli emäntä siitä kuitenkin muille, niin että kartanon herrakin sattui siitä kuulemaan. Hän käski miehen tulla luokseen ja vaati häntä luovuttamaan aarteensa hänen haltuunsa. Talonpoika ei sanonut tietävänsä mitään aarteesta. "Elä valehtele", huusi kartanonherra, "vaimosihan on siitä puhunut ihmisille! Tule huomenna uudestaan ja tuo vaimosi mukanasi!"
Talonpoika läksi murheellisena pois ja vaivasi päätään, miettimällä, miten parhaiten selviytyisi pulasta. Kotona sanoi hän Tuhmalle- Liisalle: "Suuri sota on maassa, viholliset tulevat vielä tänään meidän seutuumme, on parasta mennä piiloon. Minä tahdon paeta metsään, mutta sinä kätkeydyt suureen kuoppaan talon takana. Heti kun viholliset ovat menneet, tulen sinua noutamaan". Sanottu, tehty. Tuhma-Liisa ryömi kuoppaan; talonpoika peitti sen lehmänvuodalla ja ripotteli aikalailla siihen kauroja. Nyt tulivat joka suunnalta kanat, hanhet ja ankat kauroja noukkimaan. Ne kopisivat ja kapisivat lehmän vuodalle ja repivät toisiaan kovasti kaakattaen.
"Oh, mikä hirveä sota on tuolla ylhäällä", ajatteli Tuhma-Liisa, "kuinka hyvä, että olen ryöminyt tänne!"
Illalla myöhään tuli talonpoika ja kaatoi lämmintä vettä vuodalle, juuri sille kohdalle, missä oli enimmän reikiä. Kun vesi valui Tuhman-Liisan päähän, ajatteli hän: "Jumalalle kiitos, että vihdoinkin sataa! Ilma olikin jo kylliksi kauvan kuivaa."
Seuraavana aamuna tuli talonpoika taas, otti nahkan pois ja veti vaimonsa ylös. "Sota on ohitse, kyyhkyläiseni; menkäämme nyt herraskartanoon; minulla on siellä asioita toimitettava."
He eivät olleet kauvaa kulkeneet, kun eräästä ladosta kuului oinaan surkea valitus.
"Ukko-kulta, kuka voihkii ja valittaa tuolla?" kysyi Tuhma-Liisa.
"Oh, menkäämme pian ohitse", vastasi talonpoika, "siellä antaa piru kartanonherralle selkään!"
Pitemmän matkan perästä saapuivat he pihaan ja heidät vietiin herran eteen. Tämä kysyi Tuhmalta-Liisalta: "Onko sinun miehesi löytänyt aarteen?" "Aivan varmaan, armollinen herra", vastasi hän. "Milloin löysi hän sen?" kysyi kartanonherra taas. "Vähää ennen suuren kaakatussodan alkua", oli Liisan vastaus. "Älä lörpötä tyhmyyksiä", sanoi herra nauraen, "milloin sitte on ollut sellainen sota?"
"Samaan aikaan kun oli lämmin sade", sano vaimo.
"Lämmin sadeko? Kuuteen viikkoon ei ole tippaakaan tullut alas taivaasta."
"Ehkenpä armollinen herra ei siksi tiedä mitään lämpimästä sateesta, koska juuri silloin piru antoi ladossa kartanonherralle selkään", sanoi Tuhma-Liisa.
Silloin kartanonherra suuttui kovasti ja ajoi miehen vaimoineen ulos talostaan. Niin sai talonpoika pitää aarteensa.
End of Project Gutenberg's Lättiläisiä satuja, by Victor von Andrejanoff