Produced by Matti Järvinen, Tuija Lindholm and Distributed

Proofreaders Europe.

LATVASAAREN KUNINKAAN HOVILINNA

SEIKKAILUJA VENÄJÄN RAJALTA

Nuorisolle kertonut
Alfred Emil Ingman.

Ensimmäisen kerran julkaissut
Kustannusosakeyhtiö Kirja 1916.

Sedän lipasto.

Vain suuresti empien olen ryhtynyt kertomaan niistä tapahtumista, joista tässä kirjassa on puhe. Ei siksi, että niitä laatunsa tähden tarvitsisi pitää salassa. Päinvastoin niistä kerrottiin siihen aikaan, kun ne sattuivat, jokaisessa sanomalehdessä, ja oikeudenkäynti niitten johdosta oli mahdollisimman julkinen. Mutta itse tapahtuma-ajasta ei ole vielä kulunut neljääkymmentä vuotta. Muutamia niistä henkilöistä, joitten nimet olivat sekaantuneet oikeudenkäyntiin, mutta jotka kuitenkin pätevien todistusten puutteessa vapautettiin kaikesta vastuusta, saattaa vielä olla elossa.

Tämä on saattanut minut kahden vaiheille, sopiiko näitten tapahtumien yksityiskohtia kertoa, vai olisiko ne iäksi haudattava.

Mutta »setä», joka näissä seikkailuissa oli uskollinen kumppanini — ja jonka ansioksi on luettava, että nämä vaaralliset rikolliset saatiin kiinni — on minulta vaatinut nimenomaisen lupauksen, että kun hän on viimeisen matkansa suorittanut, en pitäisi enää salassa, mitä tässä asiassa on tähän asti salassa ollut. Kun viime kesänä kävin häntä tälle matkalle saattamaan, viivyin paikkakunnalla, kunnes sain selkoa siitä, että varsinaisten asianomaisten sukulaisista ei ole nyt enää elossa kuin yksi ainoa. Hänkin on parantumaton heikkomielinen eikä tiedä tästä maailmasta mitään. Asianomaiset itse ovat jo kaikki kuolleet; viimeinen heistä kuitenkin aivan äsken.

Minua ei asiain näin ollen enää mikään estä kertomasta sitä, minkä tässä asiassa yksin nyt tunnen. Olin sedän testamentin toimeenpanija. Hänen papereissaan oli jäähyväiskirje minulle, jossa hän muistuttaa minua lupauksestani, mutta samalla lausuu toivomuksenaan, etten mainitsisi hänen nimeänsä. »Ne vanhat ystäväni», hän kirjoittaa, »jotka vielä elävät, tuntevat kyllä muutenkin minut itse tapahtumista, ja muille pysyn mieluummin tuntemattomana.» Kun siis seuraavassa kertomuksessa en ole maininnut henkilöitä ja paikkoja niiden oikealla nimellä, en ole näin menetellyt syystä, että pelkäisin jotakin, vaan kunnioittaakseni sedän toivomusta ja ollakseni loukkaamatta niitä henkilöitä, jotka muuten saattaisivat pahastua.

Sedän kirjeen luettuani yritin terästää muistiani ja huomasin ihmeekseni, että paljon noista yhdessä eletyistä seikkailuistamme oli jo muististani haihtunut. Tämänkin mahdollisuuden oli setä ottanut huomioon ja kirjeeseensä lisännyt jälkikirjoituksen: »Etsi lipastostani se salalaatikko, jota en ole sinulle ennen näyttänyt. Sieltä löydät kultakelloni, jonka kuoreen olen kaiveruttanut sinun nimesi, sillä se on nyt sinun omasi. Löydät myös kertomuksen yhteisistä seikkailuistamme kesällä… —»

Sedän iso kultakello oli ollut ihailuni esineenä siitä asti, kun se houkutteli minua astumaan ensi kertaa omin jaloin poikki lattian. Se oli vanhanaikainen lyövä taskukello, vain kerran kuukaudessa vedettävä. Parikymmentä vuotta sitten se itse oli saanut lyönnin — puukoniskun —, joka oli täydelleen läväissyt sen pyöreän ruumiin. Samassa tilaisuudessa se heitti henkensä omistajansa hengen edestä. Sedän vanhalta palvelijattarelta sain nyt tietää, että setä vuosi sitten oli lähettänyt kellon Englantiin, jossa koko sisusta oli tehty uudestaan ja kuoret korjattu. Itse oli eukko nähnyt minun nimeni ulkokuoressa, kun »vanha kamreeri» aina kuukauden ensimmäisenä päivänä veti kelloa. Kello oli eukon allakkana. Mutta kaksi viikkoa sitten, kun kamreeri joutui vuoteen omaksi, oli kello eräänä aamuna poissa, eikä sitä ollut sen jälkeen nähty. Eukko oli tästä kovin huolissaan, sillä hän tiesi, että yksin kellon korjaus oli maksanut »paksun pakan seteleitä». Lohdutin nyt eukkoa sillä, että kultakello oli kamreerin omilla teillä ja kyllä löydettävissä.

Olen kertonut sedän kellosta siitä syystä, että tämä kirja olisi ilman sitä arvatenkin jäänyt kirjoittamatta: kellotta en olisi ehkä sedän kertomustakaan käsiini saanut.

Sedän papereita selaillessani olin koko ajan kuullut kellon napsetta, mutta luulin sen kaikuvan viereisestä huoneesta. Nyt rupesin kuuntelemaan tarkemmin ja huomasin napseen tulevankin sedän isosta lipastosta. Hänen kellonsa oli siis vedettynä, ja napseen johdolla luulin heti löytäväni kyseisen salalaatikon. Setä, joka oli erinomainen puuseppä, oli itse tehnyt lipaston ja, paljon joutoaikaa kun hänellä oli, varustanut siihen suuren määrän salalaatikoita ja -kaappeja. Suurimmasta kaapista ilmestyi, jos sattui tulemaan vieraita, pari salaperäistä nelikulmaista pulloa, jotka sedän tiedonannon mukaan sisälsivät linnunmaitoa eli voimantasoitustippoja, erästä apteekin lääkettä, joka tekee heikon väkeväksi ja väkevän heikoksi.

Luulin tuntevani sedän lipaston kaikki salaisuudet. Oudoksuin siis sitä, että kultakello oli laatikossa, joka oli muka minulle tuntematon, ja päätin heti ottaa asiasta selon.

Poistin ensin kaikki vetolaatikot ja irroitin laskulevyn. Sen saranat oli näet tehty siten, että levy oli irroitettavissa, jolloin suurimman salalaatikon kansi saatiin poistetuksi. Sitten poistin laatikko laatikon jälkeen koko sisustuksen ja aukaisin kaikki minulle ennestään tutut salalaatikot. Muuta en löytänyt kuin huolellisesti suljetun, osoitteella varustetun kirjekimpun. Lyijykynällä oli setä vapisevin käsin kirjoittanut: »Jos vastaanottaja ei elä enää, kun nämä kirjeet löydetään, on kirjeet lukematta poltettava.» Vastaanottajan tunsin hyvin, hän oli kuollut samana päivänä, jona lähdin sedän hautajaisiin. Kirjeet oli siis hävitettävä. — Koulupoikana ollessani olin monta kertaa sedältä pyytänyt jotakin noista vanhoista postimerkeistä, mutta aina turhaan. Kirjekuoret olivat kaikki frankeerattuja, siis sellaisia, joitten postimaksumerkintä on itse kuoreen leimattu. Kun kuorten joukossa oli yli kolmekymmentä 20:n kopeekan merkkiä, punaisia ja mustia, kaikki erinomaisessa kunnossa, en katsonut olevani oikeutettu niitä hävittämään, vaan laitoin uuniin tulen, poltin kaikki kirjeet ja lähetin kuoret luotettavan postimerkkikauppiaan välityksellä myytäviksi. Sedän jäljellejäänyt omaisuus, joka melkein kokonaan oli testamentattu hyväntekeväisyyslaitoksille, tuli täten melkoisesti nousemaan.

Nyt kai kohta löytäisin sen salalaatikon, mistä napse kuului. Tässä luulossani erehdyin suuresti. Sillä mihin paikkaan lipastoa hyvänsä painoin korvani, kaikkialle kuului napse samanlaiselta. Hetken perästä luulin kuitenkin huomanneeni napseen lähtevän itse päällislevyn vasemmalta syrjältä. Tarkasti tutkin jokaista pienintäkin saumaa epäilemäni paikan kohdalta. Kaikki turhaan. Ei pienintäkään nappulaa tai ponninta. Aloitin kuuntelemiseni uudestaan. Tunnin perästä olin täysin varma siitä, että kellon naksutus kuului ihan yhtä selvästi oikean kyljen alareunasta kuin päällislaudan vasemmalta syrjältä. Tuo hermostuttava napse oli saattanut minut ihan pökerryksiin. Ja samassa muistin, että juuri tänään oli kuukauden ensimmäinen päivä. Huomenna ei naksutusta ehkä kuuluisikaan enää. Tunsin, että jos tätä turhaa etsintää jatkan, olen huomenna työhön kykenemätön. Ja huomenna on minun pidettävä huutokauppa, missä sedän irtaimisto hajoitetaan kaikkiin ilmansuuntiin. Kello kävi kahtatoista. Riisuin vaatteeni, heittäydyin sänkyyn ja — samassa silmänräpäyksessä nukuin.

Kun sanon »nukuin», en tarkoita, että olisin todellista unta nukkunut, enpä edes »koiran untakaan». Sillä kauheat unennäöt rupesivat minua heti vaivaamaan. Olin kellotehtaassa, ja joka kulmalta raksuttivat kellot niin, että korviani vihlaisi. Äkkiä mahdottoman suuri könniläinen astui paikaltaan seinän vierustalta ja rupesi vakavin askelin lähestymään minua. Osoittimet näyttivät 12, ja alkavasta hyrinästä ymmärsin, että se rupeaa lyömään. Samassa tuli siitä Könnin kuuluisa konekuokkija. Raksahdukset paukkuivat kuin pyssynlaukaukset, ja joka raksahduksella astui hirviö askeleen minua kohti ja kohotti kaamean kuokkansa korkealle ilmaan. En päässyt paikalta liikahtamaan. Kuokkija irvisteli minulle kamalasti ja kohotti viimeisen kerran raskaan aseensa. Mutta ennenkuin tämä ehti päälakeni murskaksi ruhjaista, sain ylenmääräisellä voimanponnistuksella pielukseni heitetyksi miehen kasvoihin. Kuului aika jyrinä, ja koneisto pysähtyi. Seisoin keskellä lattiaa, ja pieluksen olin heittänyt sedän lipastolle. Olin niin valveilla ja pirteä kuin ihminen ikinä voi olla. Rupesin nauramaan itselleni täyttä kurkkua enkä voinut nauruani pidättää, vaikka muistin, että setä muutama päivä sitten oli maannut ruumiina tässä samassa huoneessa. Niin hullunkuriselta tuntui minusta tilani ja unennäköni. Kello oli 12. Olin nukkunut puolen tunnin verran.

Nauruni kuitenkin taukosi yhtä äkisti, kuin se oli alkanut, ja kyyneleet nousivat silmiini. Tunsin äkisti elävästi, ettei ollut päiviä kulunut siitä, kun setä oli ollut tässä huoneessa, vaan että hän oli käynyt huoneessa juuri nyt, ettei ollut kahta minuuttia kulunut siitä, kun hän oli huoneesta poistunut.

Mitenkään en tuntenut voivani nyt nukkua. Puin päälleni uudestaan ja istuuduin sedän nojatuoliin.

Mutta mitä nyt?

Nukkumaan mennessäni olin jättänyt lipaston kaikki laatikot huiskin haiskin lattialle, tuoleille ja pöydille. Ainoastaan laskulevyn olin nostanut takaisin paikalleen, pannut saranoilleen ja lukinnut. Nyt olivat kaikki sekä isot alaosaston laatikot että yläosaston pikkulaatikot laskulevyn takana tarkoin paikoillaan lipastossa. Yksi ainoa pieni salalaatikko, juuri se, joka oli erikoisen vaikeasti löydettävissä, oli osaksi vedetty auki. Laskulevy oli laskettu alas. Sen päällä oli sedän kultakello. Se oli pysähtynyt lyönnilleen klo 12.

Sedän kultakello oli siis onnellisesti käsissäni. Mutta käsikirjoitus? —

Panin heti uudelleen maata ja nukuin levollisesti aamuun asti.

Seuraavan päivän huutokauppa oli tapahtuva siten, että kaikki huudot oli maksettava heti käteisellä. Olin varustanut muutamia satoja mukaani ostaakseni yhtä ja toista setävainajan tavaroista. Lipastoa en kuitenkaan ollut uskaltanut ajatella, kun hyvin tiesin sen tulevan kalliiksi, koska se oli kauttaaltaan kallisarvoisista puulajeista tehty ja taiteellisilla leikkauksilla koristeltu. Päätin kuitenkin, etten laske sitä menemään toisille, jos varani suinkin myöntävät. Järjestin siten, että lipasto oli ensimmäisiä kapineita, jotka myytiin. Eräs talonpoikapohatta huusi heti sata markkaa, ajatellen siten saattaneensa kaikki kilpailijat vaikenemaan. Mutta kun naapuripitäjän nimismies heti jatkoi: kaksi vertaa! poistui pohatta pelistä. Viisin ja kymmenin markoin kasvoivat huudot puoliväliin neljättä sataa, jolloin nuija napsahti ja sedän lipasto oli minun.

Eräs vanha, taitava puuseppä, joka oli koko ajan seisonut vieressäni, onnitteli minua sanoen, että nykyajan hintojen mukaan ei kannattaisi tuommoista tehdä tuhannellakaan markalla, ja lisäsi, että semmoista ruusupuuta, jota sisusta on, ei saa enää rahallakaan. Moni muu esine, jota olin ajatellut ostaa, oli minun nyt pakko jättää. En katunut kuitenkaan kauppaani, sillä minun täytyi saada selville, missä kello oli ollut ja käsikirjoitus arvatenkin vielä oli kätkettynä. Ennen ei mieleni saanut rauhaa.

Saatuani lipastoni kotiin ryhdyin heti uudestaan sen salaisuuksia tutkistelemaan. Joka ilta, päivätyön loputtua, etsin tuota salaperäistä kätköpaikkaa, yhä vain löytämättä. Eräältä tuttavalta sain lainata isonpuoleisen puuseppäkirjan, jossa kuvattiin ja selitettiin kaikenlaisia salalaatikoita ja niitten koneistoja. Ei mikään näistä selityksistä sopinut minun lipastooni. Eräs puuseppä ehdotti selkälaudan irroittamista kyljistä. Tähän en kuitenkaan tahtonut ryhtyä. Osaksi pelkäsin siten ehkä turmelevani koneistoa, jos oli semmoinen olemassa, osaksi niitä leikkauksia, joilla sekin osa tästä huonekalusta oli varustettu. Lipasto oli näet tarkoitettu seisomaan vasen kylki ikkunan vieressä, jolloin alas laskettua laskulevyä voi käyttää kirjoituspöytänä. — Kuukauden perästä olin perin kyllästynyt kaikenlaisiin huonekalujen salaisuuksiin. Olinpa melkein hieman harmissani setävainajaan, ikäänkuin hänelle ei olisi pitänyt lukea ansioksi sitä, etten kyennyt hänen salaisuuksiaan ilmi saamaan.

Poikani oli useat kerrat väittänyt salaisuuden olevan rautanaulassa, joka oli lyöty alhaalta päin toiseen takajalkaan. Sillä oli silminnähtävästi kiinnitetty jokin tukipuu jalkaan tätä huonekalua tehtäessä, ja kun naulaa ei saatu vedetyksi ulos, oli se katkaistu ja viilattu puun tasalle, ettei se riipaisisi lattiaa. Viilanjäljetkin olivat vielä näkyvissä sekä naulassa että jalassa. Mahdotonta oli, että se olisi missään yhteydessä salaisuuden kanssa.

En saanut pojalta kuitenkaan rauhaa, ennenkuin olin nostanut lipaston kylkeä niin paljon, että hän pistämällä muutamia paksuja kirjoja kyljen alle pääsi vielä kerran naulaansa tarkastamaan. Viereisestä huoneesta näin, kuinka hän monta kertaa veti ulos ennen mainittua pientä salalaatikko milloin enemmän milloin vähemmän ja joka kerta meni — salaperäisesti kuten kissa, joka kyttää hiirtä — naulanpäätä tarkastamaan. Tulipa minultakin kysymään, paljonko laatikko oli ollut silloin auki, kun kultakello oli laskulevylle ilmestynyt. Sitä en kuitenkaan voinut muistaa.

Kun muutaman minuutin perästä palasin huoneeseen, makasi lipaston koko sisustus laatikkoineen kaikkineen keskellä lattiaa, ja poikani seisoi tyhjennetyn lipaston edessä uteliain katsein kopeloiden sen monia pienempiä ja suurempia salakomeroita, joista nyt kuitenkin ehkä puolet olivat tyhjinä. Sedän kertomus oli löydetty.

Nyt ymmärsin, miksi kellon napse oli kuulunut yhtä äänekkäältä, mihin paikkaan hyvänsä painoin korvani. Sekä kyljet että selkä- ja päällislevy olivat näet kaksinkertaiset, noin kahdeksan millimetrin paksuisista laudoista tehdyt. Sisä- ja ulkoseinät oli poikkipienain avulla toisiinsa kiinnitetty, muodostaen siten suuren määrän pienempiä ja suurempia komeroita.

Poikani oli ollut oikeassa. Kun hän ei saanut tietoa, paljonko pieni salalaatikko oli ollut auki, kun kello ilmaantui, oli hän koetteeksi vetänyt sen melkein kokonaan auki ja sitten laskulevyllä lykännyt kiinni, kunnes tämä meni lukkoon. Hän oli osunut oikeaan. Rautanaulan pää oli hävinnyt ja pieni reikä ilmestynyt sen sijalle. Kun hän nyt laski laskulevyn takaisin alas, työntyi koko sisustus hyvällä voimalla kappaleen eteenpäin ja oli käsin vedettävissä paikaltaan, joten kaikki salakomerot paljastuivat.

Kellon ilmaantumista laskulevylle en voi muulla tavalla selittää, kuin että sedän palvelijatar, joka oli täysin luotettava ja uskollinen, mutta utelias, oli onnistunut näkemään, miten setä nuo salakomerot avasi. Kun hän illalla huomasi minun turhaan yrittävän päästä niihin käsiksi, oli hän nukkumaan mentyäni käynyt huoneessa ja ottanut mainitun esineen kätköstään. Hän ei kehdannut minulle ilmoittaa tuntevansa lipaston salaisuuden, kun hän hyvin ymmärsi minunkin tietävän, ettei setä olisi sitä hänelle näyttänyt, mutta ei myös tahtonut totuutta vastaan sanoa, että setä ennen kuolemaansa olisi hänen kauttansa tahtonut minulle asian ilmoittaa. — Täten selittyy sekin seikka, miten sain tuon kuvitelman, että joku oli juuri huoneesta poistunut, ja sekin, että kaikki lipaston laatikot olivat silloin paikallaan, vaikka olin ne illalla lattialle ja tuoleille jättänyt. Jos ainoakaan laatikko ei ollut kiinni työnnettynä paikallaan, paitsi sitä, jonka piti olla auki, pysyi näet koneisto suljettuna eikä tehnyt tehtäväänsä.

* * * * *

Sedän kertomus oli kuten kaikki, mitä hän teki, erinomaisen huolellisesti tehty. En ole kuitenkaan uskaltanut sitä tähän sanasta sanaan jäljentää. Sillä koska setä oli elämänsä ajan ollut nimismies, oli hän niin perin tottunut pöytäkirjatyyliin, että yksin hänen yksityiskirjeensäkin olivat mallikelpoisia pöytäkirjoja. Hän puhui kuin jokainen muu ihminen, olipa usein leikkisäkin seurakumppani. Mutta niin pian kuin hän sai kynän käteensä, heräsi hänessä heti pöytäkirjurinvaisto, ja pykälät seurasivat toisiaan samalla säännöllisyydellä kuin rikosasiain tutkimuksessa. En muista myöskään nähneeni ainoatakaan sedän kirjoittamaa riviä, mikä ei olisi kirjoitettu puoliarkin kokoiselle paperille. Setä tosin itse väitti, ettei hän koskaan käytä muistikirjaa siitä syystä, että hän ilmankin muisti kaikki; mutta minulla oli aina vähäinen epäilys, ettei hän näitä kirjoja hyväksynyt siitä syystä, että niiden koko oli hänelle vastenmielinen.

Kun siis lukiessani sedän kertomusta huomasin, että ensimmäisen §:n ensimmäinen lause päättyi vasta neljännen sivun keskipaikoilla, en ole rohjennut sedän käsikirjoitusta sanasta sanaan käyttää. Mutta jos olenkin uskaltanut sitä jossain määrin toisenmuotoiseksi muodostella, olen kuitenkin vakuuttunut siitä, että seuraavan kertomuksen sisältö on täysin yhtäpitävä löydetyn käsikirjoituksen kanssa. Mitä tapahtumista itse muistan, olen myös kertomukseen liittänyt.

I.

Istuin huoneessani kaksi täyteen ahdettua matkalaukkua vieressäni. Viimeinen tutkinto oli suoritettu, ja kandidaattikirja oli matkalaukussa hyvin suojeltuna. Täysihoito oli maksettu ja jäähyväiset sanottu. Vielä oli kuitenkin tunnin aika junanlähtöön.

Silloin kuulin kirjeen putoavan kirjelaatikkoon. Se oli minulle, ja pelkäsin jo pahoin saavani jonkin toimitettavan, mikä estäisi minua tänään lähtemästä. Näin onnettomasti ei ollut kuitenkaan asia. Kirje, joka oli sedältä, kuului näin:

Riitalammilla, 13 p. huhtikuuta.

Kunnon Veli!

1 §.

Niitten seikkain johdosta, joita täällä Riitalammilla kahtena viimeksi kuluneena vuotena on tapahtunut ja joista minun ei tarvitse sinulle seikkaperäisempiä tietoja antaa, koska ne ovat sinulle jo entuudesta hyvin tutut, sekä jotka ovat Riitalammin pitäjän kaikissa rauhallisissa ja lainkuuliaisissa asukkaissa herättäneet pelkoa ja kauhua, minkä johdosta Riitalammin pitäjän äänioikeutetut kuntalaiset ovat, sittenkuin laillisessa kuntakokouksessa on asiasta keskusteltu ja lain voiman saanut päätös tehty, hallitukselle valtuutetun asiamiehen kautta jättäneet anomuksen, että hallitus ryhtyisi toimenpiteisiin, jotka turvaisivat pitäjäläisiä hengen, vapauden ja omaisuuden puolesta, ja sittenkuin nimismiehenvirasto on hallituksen vaatimuksesta antanut lausuntonsa kyseisen alamaisen anomuksen johdosta, puoltaen täysinoikeutettuna kuntalaisten pyyntöä ja nimismiehenviraston puolesta lisäten, että asian pikainen ratkaisu on paikkakunnan rauhallisuudelle ja edistymiselle elinehto, ja sittenkuin hallitus oli minulta kysynyt, suostuisinko minä ja minkälaatuisilla ehdoilla ryhtymään yllämainittuihin paikkakunnan rauhalliselle edistykselle tarpeellisiin toimenpiteisiin, vai olisiko asialle edullisempaa, että hallitus tähän toimeen määräisi jonkun nuoremman, jossain hallinnollisessa virastossa palvelevan virkamiehen, johon hallituksen armolliseen kysymykseen alamaisesti vastasin tuntevani luullakseni paikkakunnan oloja, hoidettuani yli kolmekymmentä vuotta kruununnimismiehen virkaa tässä Riitalammin nimismiehenpiirissä paremmin kuin joku nuori, kokematon virastoissa palveleva ylimääräinen virkailija, — on hallitus, vapauttaen minut tämän kuun 15. p:stä toistaiseksi, ei kuitenkaan pitemmäksi ajaksi kuin kuudeksi kuukaudeksi, Riitalammin nimismiehenpiirin kruununnimismiehentoimen vakinaisista tehtävistä määräten samalla kertaa apulaiskamreeri A. Stiernstrandin näitä toimia hoitamaan, tämän ohessa antanut minulle määräyksen ryhtyä niin pian kuin mahdollista toimenpiteisiin noitten rauhanhäiritsijäin kiinniottamiseen ja lailliseen edesvastuuseen saattamiseksi, myöntämällä minulle samalla määrärahan ja valtuuttaen minut hankkimaan ja palkkaamaan tämmöiseen toimeen sopivia apumiehiä harkintani mukaan.

2 §

Tämän armollisen hallituksen minulle antaman määräyksen mukaan olen asiaa nyt juurta jaksain harkinnut ja sitä tunnollisesti ja seikkaperäisesti punnittuani sekä sanomalehdistä huomattuani, että olet juuri tutkintosi suorittanut ja että olet siis esteetön tähän tehtävään ryhtymään, antanut seuraavan välipäätöksen:

Filosofian kandidaatti Karl Albinus Taninkalma ja renki, vanginkuljettaja Vilhelm Janhunen määrätään täten apumiehinä seuraamaan Riitalammin pitäjän nimismiestä ja uskollisesti häntä auttamaan kaikissa niissä toimissa, jotka tarkoittavat niitten rosvojen kiinniottamista, jotka parina viimeksi kuluneena vuonna ovat mainitussa pitäjässä ilkitöitä harjoittaneet, josta toimestaan saakoot palkkion sekä vapaan ylläpidon niin kauan, kuin heidän toimensa kestää.

Joka tähän päätökseen ei tyydy, tehköön laillisen valituksen asianomaiseen paikkaan ennen 30 päivän kulumista tästä tiedon saatuansa. Riitalammin kruununnimismiehen viraston kansliassa, 11 p. huhtikuuta.

                                               Hallituksen määräyksestä
                                                       K. P. T.
                                                  Kruununnimismies.

3 §

Ole nyt, Veli hyvä, niin kiltti, että niin pian kuin mahdollista annat minun tietää, otatko määräyksen vastaan vai aiotko tehdä valituksen; sillä kun toimeen olisi astuttava niin pian kuin suinkin, tahtoisin heti ryhtyä valmistuksiin, ja harras toivoni olisi saada juuri sinut apumiehekseni tässä paikkakunnallemme niin perin tärkeässä asiassa.

Uskollinen setäsi.

Kirje ei ollut aivan loppuun luettu, ennenkuin mieleeni johtuivat ymmärtäväisen Pietarin sanat »Hirvenhiihtäjistä»:

»…juuri nyt aikees luontuu, käy kuin juusto se kaavaan uurtoja myöten.»

Olin kehoituksesta ottanut kootakseni yliopiston kokoelmia varten lintujen sekä muitten eläinten nahkoja ja olin tämän tähden ajatellut kesäksi hankkia asunnon jostakin syrjäisestä metsäkylästä, josta päin lähtisin pitemmille ja lyhyemmille metsästysretkille. Asianomainen professori oli minulle hankkinut, paitsi ehdottomasti tarpeellista lupaa ampua rauhoitetullakin ajalla riistaa, kaikki välttämättömät säilyttämisainekset sekä muut toimeen tarvittavat kojeet. Jos siis setä katsoisi käyvän päinsä yhdistää yliopiston määräämän tehtävän hänen omaan määräykseensä, oli kaikki hyvin. Päinvastaisessa tapauksessa tulisi hän varmaan muitta mutkitta vapauttamaan minut omasta määräyksestään.

Kello 6 aamulla kolmantena päivänä tämän jälkeen koputin hiljaa sedän oveen. »Sisään!» kuului ankara ääni. Setä ei koskaan ollessaan itse kotona pitänyt kamarinsa enempää kuin porstuankaan ovea lukittuna. Astuin siis muitta mutkitta huoneeseen, jossa setä paraikaa joi aamukahviansa vuoteessa, kuten siihen aikaan oli tapana. Sanoin: »Hyvää huomenta», johon setä vastasi: »Jumal' antakoon. Istu penkille.» Heti minun jälkeeni tuli sedän renki, jo mainittu Vilhelm Janhunen, sanomaan hyvää huomenta ja pyytämään »päiväkäskyänsä» saaden saman vastauksen ja saman käskyn kuin minäkin.

Ville, hyvä ystäväni ja riitaveljeni, oli noita Pohjanmaalta Karjalaan muuttaneita miehiä, jotka sydän-Karjalassakin puheessaan ja tavoissaan pysyivät pohjalaisina. Hän oli palvellut Suomen kaartissa kymmenen vuotta ja sedän renkinä kaksikymmentä vuotta, oli jo ikämies, mutta vielä täysissä voimissa. Itse hän ei tahtonut puhua voimistaan, mutta setä väitti, ettei ainakaan Riitalammilla ollut sitä miestä, joka olisi Villen kumoon pannut — eikä naapuripitäjissä myöskään. Puhui ja vastasi isännälleen mieluimmin sotilaan tavalla. Riitalammin ja naapuripitäjien metsiä, järviä, jokia ja vuoria ei tuntenut kukaan niinkuin hän, sillä hän oli pienestä pojannalkista kahdenteenkymmenenteenviidenteen ikävuoteensa elättänyt itsensä yksinomaan metsästämällä ja kalastamalla. Riitalammin roistojoukon jäljillepääsyasiassa luotti setä täydellisesti Villen metsästäjänvainuun. Ja tämä luottamus Villeen ei pettänyt.

Ville ja minä olimme sinutelleet toisiamme siitä asti, kun olin ratsastanut hajareisin Villen jalkapöydällä. Tämä hyvä suhde jatkui, kun Ville minulle opetti »nahkapoikain äksiisiä» ja myös ylioppilaaksi tultuani, sillä Ville ei pitänyt piimälakkeja kovin korkeina herroina. Nyt hän kuitenkin puoleksi arastellen kysyi minulta, oliko maisteri kuinkakin korkea herra. Selitin hänelle, että Ruotsissa sinuttelee talonpoikainen mies itse kuningastakin. Tämä ei ollut toki Villen mielestä sopivaa, sillä, arveli hän, kunnia sille, jolle kunnia tulee, ja kuningas on hänkin virkamies. Ville itse ei ollut mikään tavallinen renki vain, vaan hän oli myös pitäjän nimismiehen apulainen, eivätkä häntä isäntämiehetkään tavallisesti sinutelleet saatikka sitten tavalliset moukat. Enempää ei asiasta puhuttu, — Ville jo ymmärsi yskän ja tiesi, että välit pysytetään entisellään.

Setä oli kahvinsa juonut ja puki paraikaa päällensä. Meillekin tuotiin kahvia sedän huoneeseen, mikä Villen mielestä ennusti jotain tähdellisempää.

Setä ei ollut vielä mitään virkkanut. Nyt hän kääntyi minuun ja sanoi äänellä, jonka piti muka olla tyytymätön:

— Ole tervetullut, vaikka olet minulta yhden virkakirjeen turmellut. Ja tärkeän kirjeen. Mikä tuuli sinut toi noin nopeasti tänne?

— Sedän käsky.

— Älä hulluttele, et sinä ole minulta vielä mitään käskyä saanut. Olisit odottanut Helsingissä vielä pari päivää, niin olisit saanut minulta kirjeen.

— Sainhan minä jo yhden, kolme §:ä sisältävän. Ja kun setä tahtoi, että vastaus olisi annettava niin pian kuin mahdollista, lähdin tuntia sen jälkeen kuin minulla oli kirje kädessäni, ja olen matkustanut yöt päivät ja saan ilmoittaa olevani valmis lähtemään heti, kun olen tämän kahvin vatsaani saanut.

— Ei niin kiire, ettei lähtemään kerkeä. Ei tänään vielä lähdetä.
Suostut siis ehdotukseeni?

Selitin nyt sedälle asiani ja sanoin, että jos hän katsoo voivansa minua käyttää, vaikka minulla on toinenkin tehtävä, tulen mielelläni. — Vai mitä sinä, Ville, siihen tuumit?

— Elää koira yhden isännän, kahden kuolee.

— Enpä minä aiokaan tällä matkalla koiran virkaan ryhtyä. Minulla on kaksi virallista määräystä, toinen yliopistolta saatu, toinen lailliselta nimismieheltä.

Setä samassa lopetti Villen ja minun sananvaihdon määräämällä, että me kumpikin erikseen tekisimme luettelon eväistä ja kaikista niistä esineistä, mitkä luulimme matkalla tarpeellisiksi edellyttäen, että olimme pakotetut oleskelemaan useita kuukausia yhtä painoa erämaissa.

II.

Se tehtävä, johon setä hallituksen kehoituksesta nyt oli ryhtynyt, ei ollut mitenkään helppo. Rosvojoukkoon, jonka toiminta oli lopetettava, kuului kuusi miestä, kaikki pelottomia täysverisiä roistoja. Väitettiin, ettei mukaan otettu ketään, joka ei ollut ainakin yhtä ryöstömurhaa tehnyt. Ja johtaja oli, sellainen kävi kansassa puhe, seitsemän miehen surma.

Tämä johtaja, jonka nimi oli kirkonkirjoissa Jaakob Hahne, oli koko joukosta ainoa, joka oli Riitalammilta kotoisin. Hän oli yleisesti tunnettu nimellä Kyttyrä-Jaska, mutta rikostoverit kutsuivat häntä »mestariksi». Hän oli jo kuudenkymmenen ikäinen ja, kuten hänen lisänimensä osoitti, kyttyräselkä. Ruumiinviastaan huolimatta hän oli voimakas mies, kaikkiin rikoksiin ja paheisiin harjaantunut. Rikostoveritkin pelkäsivät häntä hänen tavattoman julmuutensa ja nurjamielisyytensä tähden. Omin käsin hän oli surmannut kaksi entistä toveriaan, kun nämä eivät olleet empimättä totelleet hänen käskyään.

Tämän miehen rikostovereista oli yksi, Iso-Iivana, venäläinen, muut kaikki suomalaisia. He olivat oleskelleet näillä seuduin jo pitkät ajat ja tunsivat olot Venäjän puolella yhtä hyvin kuin rajan tälläkin puolella. Venäjän puolelle he eivät ulottaneet ryöstöretkiään, vaan kulkivat siellä yksinomaan myymässä saalistaan, joilla matkoilla välistä olivat kuukausia paikkakunnalta poissa. Mutta juuri kun ihmiset alkoivat toivoa, että joukkue oli jo ainaiseksi poistunut, osoitti jokin uusi ilkityö, että miehet olivat palanneet takaisin ryöväyksiänsä jatkamaan.

Kolmatta vuotta jo oli Kyttyrä-Jaskan joukko pitänyt riitalampilaiset ja naapuripitäjien asukkaat raskaan hirmuvaltikkansa alaisina. Setä oli monta kertaa ollut heidän jäljillään, mutta nopea pakeneminen rajan yli oli joka kerta pelastanut heidän nahkansa. Ilkitöittensä mitan he olivat edellisenä talvena täyttäneet kukkuralleen viedessään Riitalammin naapuripitäjän rikkaimmasta talosta erään lumimyrskyn aikana kaikki arvotavarat ja talon omilla hevosilla kuljettaneet ne mukanansa. Aamulla löydettiin talon väki kukin eri paikalta lujasti köytettynä. Ketään ei ollut tapettu, mutta talon ainoa tytär ja eräs nuori palvelustyttö olivat kadoksissa. Palvelustytön laskivat roistot seuraavana syksynä puolikuolleena irti, mutta talon tytär oli jo kesällä heidän rääkkäyksistään kuollut. Kolmen pitäjän nimismiehet olivat ryöstön jälkeen olleet ajamassa Jaskaa ja hänen miehiänsä takaa, mutta jatkuva lumituisku teki kaikki järjestysvallan yritykset turhiksi. Setä ei ollut kuitenkaan palannut toisten kanssa, vaan jäi yksin jatkamaan takaa-ajoa rajan toiselle puolelle. Täällä hän oli lopulta tavannut Jaskan ja Ison-Iivanan, jotka olivat palanneet kuultuaan, että vain yksi ainoa mies oli heidän jäljillään. Setä tuli vuorostaan takaa-ajetuksi, ja eräässä talossa, jossa asui rosvojen ystäviä, tapahtui yhteentörmäys. Setä pelastui revolverin avulla, roistoilla kun ei ollut tässä tilaisuudessa ampuma-aseita. Sekä Jaska että Iivana olivat tulleet »merkityiksi», ja elleivät olisi olleet ystävien luona, olisivat varmasti joutuneet kiinni.

Syksyllä palannut tyttö kertoi, että kun Jaska ja Iivana taas yhtyivät toveriensa joukkoon, oli Jaskan oikeasta kädestä puuttunut kaksi sormea. Hän oli tovereille sanonut hankkivansa sellaisen pistoolin, joka laukaistaan peukalolla. Ja kun tyttö laskettiin irti, oli Jaska käskenyt hänen viedä sellaiset terveiset, että hänellä on nimismieheltä vähäisen kipurahoja vaadittavana ja ensi kerralla, kun he tapaavat toisensa, on nimismies matkustava paikalta pois jalat edellä, maaten selällään kärryjen pohjalla.

Eräällä kulkurimiehellä, jota yleisesti pidettiin Jaskan urkkijana, lähetti setä vastatervehdyksensä, ettei hänen ovensa ollut vielä ikinä ollut siten lukittuna, ettei ollut avainta suulla. Mutta jos Jaska ei aikonut kuolla kuin yhden kerran, sopisi hänen vielä hioa ymmärrystään, ennenkuin kävisi nimismiestä tervehtimässä. Hänellä oli itsellään nimismiehen vieraskäynti odotettavana.

III.

Aamupäivällä oli sedällä vielä tehtävien luovuttaminen sijaiselleen, mutta heti päivällisen jälkeen hän vaati Villeltä ja minulta matkatarpeitten luettelot. Villen luettelo oli saanut tämän muodon:

»Kuudet käsiraudat ja yhdet jalkaraudat.»

Setä nauroi nähdessään Villen luettelon.

— Etkö aio ollenkaan ottaa tupakkaa ja tulitikkuja? Ja entä ruokaa sitten?

— Kyllä, herra komisarius, mutta muistanhan minä nuo kirjoittamattakin. Mutta kun kiinniotettavia miehiä on kuuteen asti, olisi hullua, jos virkani arvomerkit loppuisivat kesken.

— Mitä eväitä olet ottanut?

— Kuormaan olen pannut kaksi säkkiä ruisjauhoja, kaikki reikäleivät mitä talossa oli, puolnelikon silakoita, voita, sianliikkiön, suolapussin ja korvollisen hapanta kaalia. Kun kalastamalla eletään, niin eiköhän tämä särpimeksi riitä?

Setä oli hyvin tyytyväinen Villen ruokalistaan, mutta minä en voinut olla kysymättä, mitä hän kaalikorvolla tarkoitti.

— Kaali se on kesällä hyvää, kun sitä osaa hyvin hoitaa.

Ville oli suuri kaalin ystävä ja osasi mieliruokaansa niin hoitaa, että se oli hyvää läpi vuoden.

Setä vielä lisäsi useita höysteitä, joista Ville ei ollut välittänyt, sekä ryynejä ja herneitä. Minunkin luettelostani lisättiin yhtä ja toista, ja Villen vankkurit tulivat jotenkin raskaasti kuormatuiksi.

Seuraavana aamuna ani varhain lähdimme kahdella hevosella matkalle. Maantiematkaa ei ollut kuin vähän kolmatta penikulmaa erääseen taloon Sitkajoen rannalla. Sieltä aikoi setä kulkea Sitkajokea ylös kaksi penikulmaa, jolloin tullaan Sitkajärvelle, joka on runsaasti kolmen penikulman pituinen. Sitkajärven pohjoiseen päähän laskee Latvajoki niin jyrkkänä koskena, ettei sitä voi laskea veneellä eikä sauvomalla nousta. Sitkajoen, Sitkajärven ja Latvajoen itäinen ranta on ihan asumatonta seutua. Sankat metsät, liejuiset rämeet ja jyrkät vuoret vaihtelevat. Seutua sanotaan Sadanvirstan korveksi. Jossain paikassa tässä korvessa arveltiin Kyttyräisen joukkokunnan piilopaikan olevan. Kun seutu oli ammoisista ajoista ollut pahassa huudossa, ei kukaan sielläpäin kulkenut, emmekä siis myöskään voineet saada juuri ollenkaan tietoa seudusta. Se vain tunnettiin, että Latvajoki oli erinomaisen kalaisa, ja samaten myöskin Sitkajärven pohjoinen pää, johon Latvajoki laskee. Tämä tieto ilahdutti suuresti Villeä, joka tiesi, että muonavarain hankkiminen suureksi osaksi tulisi riippumaan kalastamisesta.

* * * * *

Sitkajoen rannassa kellui jo sedän iso, melkein uusi kolmihankainen, joka oli jo viime rekikelillä tänne tuotu, ja tunnin perästä olivat kaikki matkakapineemme hyvässä järjestyksessä veneen pohjalla.

Talon väki arveli, ettemme moneen viikkoon saisi kuulla mitään Kyttyräisen miehistä, sillä kuuleman mukaan oleskeli ainakin neljä heistä tätä nykyä Venäjän puolella tavaroita kaupittelemassa. Kyttyrä-Jaska itse oli luultavasti talonvartijana kotona. Hänellä näet ei ollut tapana itse lähteä mukaan noille rajantakaisille matkoille, mutta hän ei myöskään ikinä ollut yksin liikkeellä asutuilla seuduilla. Mutta missä osassa Sadanvirstan korpea heillä oli asumuksensa, siitä talonväellä ei ollut mitään tietoa ja jos heillä olisi ollutkin jokin aavistus siitä, eivät luultavasti olisi uskaltaneet sitä meille ilmoittaa. He olivat eläneet alituisessa pelossa, että joukko kävisi heilläkin ryöstöretkellä, mikä olisi ollut helppo asia, kun heillä ei ollut naapureita lähempänä kuin kahden penikulman päässä.

Mutta edellisenä kesänä oli Kyttyrä-Jaska itse, ja vastoin tapaansa yksin, käynyt heidän talossaan ja tarjonnut heille »ikuisen rauhan» ehdolla, että talo vuosittain maksaisi hänelle kaksi tynnyriä rukiita ja että talonväki sitoutuisi olemaan urkkimatta, missä hän ja hänen miehensä pitivät asuntoa. Isäntä oli suostunut tähän välipuheeseen, jonka Jaska oli luvannut tehdä vaikka kirjallisestikin ja kahden todistajan läsnä ollessa. Vielä hän oli luvannut, että isäntä saisi viedä sen vaikka käräjiin tuomarin vahvistettavaksi. Ei suostunut kuitenkaan tulemaan itse mukaan nimikirjoitustaan vahvistamaan. Sanoi tuomarin kyllä muutenkin tuntevan nimikirjoituksen. Ainakin, oli Jaska lisännyt, vanha laamanni tuntee, jos tulee itse käräjiä istumaan. Hän on minulle ennenkin vahvistanut kahdentoista vuoden sepelinhakkuusopimuksen Kakolan isännän kanssa. Ja oikein mahtoi kirjoittaa, koska sekä hovioikeus että senaatti hyväksyivät. Jaska oli luvannut »kaplatsoonin» loputtua tulla laamannille kirjoituspalkkaa maksamaan, mutta laamanni oli vain nauranut ja sanonut saaneensa ennenkin monta samanlaista hyvää lupausta ja kuitenkin aina jääneensä palkatta.

Isäntä kertoi kysyneensä, miksei Jaska ollut laamannin puheilla myöhemmin käynyt. Jaska oli siihen vastannut aikoneensa joukkonsa kanssa eräänä myrskyisenä syysyönä käydä, mutta Iso-Iivana oli kieltäytynyt tulemasta mukaan. Hän oli kuullut, että tämä herra omisti semmoisen pyssyn, jolla ampui kaksitoista laukausta peräkkäin välillä lataamatta. — Jaska oli kyllä myöhemmin sattumalta tavannut laamannin metsässä, mutta laamanni oli hänet huomannut ennenkuin hän laamannin, ja hänellä oli myös ollut se sama hirmupyssy kädessään. Hän oli kohta tähdännyt Jaskaa ja käskenyt tämän juosta niin paljon kuin koivista lähti; muuten tulisi siinä paikassa kuolemaan mies saappaat jalassa. Ja Jaska sanoi juosseensa.

Jaska oli lisännyt, ettei hän oikeastaan ollutkaan laamanniin suuttunut.
Täytyihän tämän niin tuomita kuin virkansa vaati.

Setä nuhteli isäntää siitä, että hän oli ryhtynyt välipuheeseen roiston kanssa, ja selitti, ettei tämmöinen välipuhe ole mitenkään laillinen.

— En tiedä, sanoi isäntä, onko se niin laillinenkaan, mutta ainakin tähän asti on Jaska sen pitänyt kuin mies.

— Annoitko todella tuolle ryövärille kaksi tynnyriä rukiita?

— Annoin kuin annoinkin. Ja kukkuramitalla mittasin aitasta. Jaskalla oli itsellään säkit, ja vielä autoin veneeseen kantamaan.

Minä en oikeastaan voinut isäntää moittia. Kun yhteiskunta ei voinut häntä suojata, hankki hän itse väellensä elämismahdollisuuden, kuten parhaiten ymmärsi. Mutta Ville löi isäntää olalle ja sanoi:

— Vai on Jaska pitänyt sanansa kuin mies. Luottakaa te vain
Kyttyrä-Jaskan lupauksiin!

Ville ei pitänyt tämän talon väestä.

Olimme käyneet talossa kahvia juomassa. Tämän tehtyämme rupesimme lähtöä puuhaamaan. Venesatamalle mennessämme lyöttäytyi talon vanha ukko minun seuraani. Hän huomasi kai esiintymisestäni, etten ollut ennen tämmöisissä hommissa mukana ollut.

— Ottakaa te, nuori herra, sanoi hän, tehtäväksenne tällä matkalla ottaa selkoa Latvasaaren kuninkaan hovilinnasta.

Kysyvän katseeni johdosta hän kertoi seuraavaa:

»Latvajoella on ennen aikaan ollut oma kuningas. Ja hänen hovilinnansa pitäisi olla eräällä saarella, jota on sanottu Latvasaareksi. Tämän hovin tai linnan — kumpi se sitten onkaan — hän on itse poikansa avustamana rakentanut, ja on, sanotaan, asunut ja elänyt siinä vielä viime vuosisadan alussa. Hän oli kuninkaallista sukua, mutta jonkin kapinallisen teon tähden hänet oli karkotettu omasta maastaan. Silloin hän on ottanut mukaansa kaikki äärettömät sodissa kootut aarteensa ja purjehtinut laivalla Suomeen. Viipurinlahdessa on astunut maihin ja talven tultua ostanut kaksikymmentä hevosta ja rekeä ja lähtenyt tavaroineen ja miehineen sinne päin, missä nyt käy raja Suomen ja Venäjän välillä. Täältä hän on löytänyt mieluisan paikan eräällä saarella, johon on vienyt omaisuutensa; miehensä hän on lähettänyt takaisin. Miehet ovat seuraavana keväänä purjehtineet Viipurista pois ja ryhtyneet merirosvoiksi vierailla vesillä. Mutta monet vuodet he ovat joka kesä palanneet ja vieneet herralleen ryöstetyt aarteensa ja taas poistuneet uusia kokoilemaan. Monen vuoden jälkeen heidän laivansa on joutunut haaksirikkoon, ja sen ajan perästä Latvajoen kuningas ei ole ollut missään tekemisissä toisten ihmisten kanssa. Linnaansa lie kuollut poikinensa, mutta missä linna on, sitä ei kukaan nykyajan ihminen tiedä.»

Ukon kertomukseen en kiinnittänyt paljon huomiota. Tärkeämmät tehtävät täyttivät nyt ajatukseni. Kohteliaisuudesta utelin kuitenkin ukolta, eikö hän mitään enempää tuosta hovilinnasta tietänyt. Ukko selitti silloin uskovansa, että linna oli jollakin saarella Sitkajärven pohjoisessa osassa. Tuon salaperäisen herran todellisesta olemassa olosta hän näytti olevan täysin vakuuttunut. Ja kun hän luuli minusta saaneensa asiaa harrastavan kuulijan, hän kertoi vielä salaperäisesti kuiskaten minulle seuraavaa:

»Olen itse kerran elämässäni ollut Latvajoen kuninkaan läheisyydessä. En tosin saanut häntä nähdä, mutta niin lähellä olin, että sekä näin että kuulin hänen jumalatonta menoaan. Kymmenvuotiaana otti isäni minut mukaansa kalastusretkelle Sitkajärvelle. Eteläosassa järveä ei ole kaloja, mutta pohjoinen ranta on kalaisa. Sinne aikoi isä soutaa. Hän ei näet uskonut kansan kertomuksiin, ettei ole luvallista mennä järven pohjoiseen osaan. Järvenpinta oli rasvatyyni. Kun olimme vielä noin puolen penikulman päässä pohjoisesta rannasta, näin rannalla edessämme pienen pilven, ja samassa lensi veneen viereen veteen jokin esine semmoisella voimalla, että vesi purskui yli koko veneen, joka rupesi ankarasti liikkumaan. Kastuin läpimäräksi, ja veneeseen oli tullut ainakin pari korvollista vettä. Isäni, joka souti ja siis istui selin pohjoisrantaan, käänsi veneen niin nopeasti, että minä, joka olin veneen perässä noussut seisomaan, keikahdin kumoon ja syöksyin suin päin järveen. Isäni sai minua tukasta kiinni, ja samassa, kun hän nosti minut veneen laidan yli, kuului niin hirvittävä jyske, ettei paljon puuttunut, ettei hän pudottanut minua toista kertaa järveen.

Isäni ei tiennyt mitä ajatella, kun samassa pilvi uudistui, suhahtava ääni kuului ja vesi takanamme nousi korkealle ilmaan. Kun pamaus taasen uudistui, nousi isäni seisomaan, pui nyrkkiään sinne päin, missä pilvi näkyi ja kirkaisi kamalasti suuttuneella äänellä:

'Nuo laukaukset tulen sinulle vielä maksamaan!'

Mutta kun tuli vielä kolmas laukaus, joka särki veneen keulan, souti isä voimiensa takaa rannalle päin, kunnes pääsi suojaan erään niemen taakse. Kun isä oli tyhjentänyt veneen ja saanut keulan kutakuinkin korjatuksi, kertoi hän minulle, että se, jota sanottiin Latvasaaren kuninkaaksi, oli meitä kanuunalla ampunut ja että hän nyt jo toisen kerran oli ajanut hänet pois tämän omalta alueelta ja estänyt häntä kalastamasta taloon kuuluvassa järvessä. Ja sen lisäksi, sanoi isä, on tuo pakana ruvennut minulta lupaa kysymättä asumaan minun maallani ja kalastaa mitään vuokraa maksamatta minun kalavesilläni. Isä lisäsi aikovansa itse pian käydä laittomalta anastajalta vuokraa kantamassa.

Yöllä soudimme kotiin takaisin.

Isäni kävi jo seuraavana päivänä kirkonkylässä sekä nimismiehen että itse tuomarin puheilla. Pari päivää hän sitten istui kotona talonpapereita ja talonkarttoja tutkimassa, mutta mitään työtä ei tehnyt. Sitten hän laittoi viikon eväät konttiinsa, latasi molemmat pyssynsä, hyväili minua, mitä hän ei ollut ikinä ennen tehnyt ja sanoi nyt lähtevänsä veronkantomatkalle. Sen lisäksi, sanoi isä, on minulla itselläni myöskin vähäisen maksettavaa tuolle vieraalle herralle. Tällä kertaa isä ei lähtenyt veneellä, vaan jalkaisin. Jos äitini olisi elänyt, olisi isä arvatenkin jättänyt veronkantomatkan tekemättä. Minä en uskaltanut mitään sanoa. Itkin vain. Herran haltuun, poikaseni, sanoi isä ja lähti matkalle pyssy olalla, toinen kainalossa.

Takaisin ei palannut.

Olin kymmenvuotias, kun tulin talon isännäksi. Talo jäi autioksi, ja minä lähdin kirkonkylään paimenpojaksi. Kuusitoistavuotiaana palasin takaisin, ja kaikki oli tuvassa samassa kunnossa kuin lähtiessäni. Mutta peltotilkkuset oli uudestaan kuokittava. Ja kuten herra itse näkee, tullaan talossa nyt, Jumalan kiitos, taasen hyvin toimeen. Monta kertaa on minulla ollut vahva halu lähteä isäni jälkiä etsimään, mutta en ole koskaan voinut mieltäni siihen rohkaista, ja mitäpä jälkiä olisi vuosikymmenien kuluttua enää löytynytkään. Pari ruostunutta pyssynpiippua ehkä, mutta kukapa ne suuresta erämaasta löysi. En ole myöskään ikinä kuullut, että kukaan olisi noitten tapahtumien jälkeen Sitkajärvellä kulkenut. Siikajoella olen aina vapaasti kulkenut, mutta järvensuusta olen joka kerta takaisin kääntynyt.»

Vasten tahtoani oli loppupuoli vanhuksen kertomuksesta minuun tehnyt syvän vaikutuksen. Otaksuin, että poika oli kalastusretkellä veneeseen nukkunut ja ampumiset uneksinut. Mutta isän kostoretki antoi tapahtumille jonkinlaisen todellisuuden varjon ja pani mielikuvitukseni oudosti liikkumaan. Olin kuitenkin muutaman päivän perästä unhottanut koko jutun.

Ukon jutellessa olimme saapuneet venevalkamaan talonväen seuraamina. Setä oli isännän kanssa sopinut hevosien viemisestä takaisin; vankkurit ja sedän kiesit jäivät taloon. Veneeseen astuessamme sanoi isäntä sydämestään toivovansa meille menestystä matkalle ja lisäsi, että meidän menestyksemme tulee vähentämään talon verot puoleksi siitä, mitä nyt.

Ville astui viimeisenä veneeseen.

Kun hänellä oli jo toinen jalka veneessä, sanoi ukko hänen puoleensa kääntyen:

— Viiden kilometrin päästä tulette paikkaan, jossa Suomen puolella kasvaa tavattoman sankkaa kuusimetsää. — Joen läntistä rantaa sanottiin Suomen puoleksi, itäistä Venäjän puoleksi, vaikka raja kulki toista penikulmaa joesta itään päin. — Siinä paikassa ei ole koskaan lunta maassa, ja paikka on kuiva ja suojainen. Yöpykää siihen. Tarvitsette hyvin suojatun nuotiopaikan, sillä ensi yöksi tulee sade. Viime yönä oli laaja kehä kuun ympärillä, ja aamulla ei kukko laulanut ainoatakaan kertaa.

Istuttiin airoille, minä kokkatuhdolle, Ville keskiteljolle ja setä perään ohjaamaan.

Olimme juuri saaneet veneen hyvään vauhtiin, kun ukko notkeana kuin nuorukainen hyppäsi talon veneeseen ja ripein aironvedoin rupesi soutamaan perässämme. Setä luuli, että vanhuksella oli jotain tähdellistä meille sanottavaa, jonka vuoksi hän käski Villen hetkiseksi heittää soudun. Ville ei ollut kuulevinansa, vaan lisäsi vauhtia. Pian hän kuitenkin huomasi, että ukko sittenkin tyhjällä veneellä soutaen meidät saavuttaa, ja heitti soutamisen. Kuulin Villen itsekseen mutisevan:

— Menköön ukontollo Perhoon isäpuoleksi.

Kun ukko jo souti vieressämme, sanoi hän sedän puoleen kääntyen:

— Tässä tulee kilometrin päästä kaksi koskista paikkaa, joita ette voi nousta muuten kuin sauvomalla. Saatan teidät niistä ohitse ja näytän parhaimman sauvomapaikan. Muuten ehkä ette pääse niistä ollenkaan nousemaan. Niistä lähtien pääsee kyllä soutamalla järvelle asti, vaikka virta on muutamin paikoin hyvin vuolas. Saa nähdä, onko jää jo järvestä lähtenyt.

Ville, joka yhä vielä epäili ukkoa, kysyi häneltä odottamatta:

— No mitenkä te, vaari, aiotte meille tien näyttää sauvomispaikoissa, teillä kun ei ole sauvointakaan? — Meillä oli kolme tukevaa neljänsylen sauvointa veneessämme.

Ukko hymähti.

— Lykkää sinä vain, poikaseni, voimiesi takaa. Kyllä minä tyhjin venein puoleni pidän ilman sauvointakin. Luota sinä vanhan miehen sanaan. Minulla oli jo pitkä parta, kun sinä vielä paitaressuna käydä lyllersit.

Ukko souti nyt edellä, ja me seurasimme hänen veneensä vanassa. Hän näkyi tarkoin tuntevan kaikki akanvirtapaikat, mikä suuresti helpotti soutua.

Ensimmäinen koskipaikka meni hyvin, vaikka meistä Ville oli ainoa, joka oli tottunut sauvointa käyttämään. Liejupohjaisissa metsäjärvissä olen kyllä tottunut porkkaamalla lauttaa työntämään, mutta vastavirran voittaminen sauvoimella vaatii ihan toista taitoa. Kun tulimme toiselle koskipaikalle, joka oli pitempi ja kivisempi, tahtoi Ville, että nousisimme soutamalla, joka hänen mielestään kävisi hyvin päinsä. Ukko varoitti sanoen, että alussa kyllä pääsemme, mutta vähää ennen koskenniskaa tulemme paikalle, josta emme kevätveden aikana mitenkään saa soutamalla lastissa olevaa venettä nousemaan. Setä ja minä emme asiaan mitään puhuneet, ja Ville jatkoi soutamalla. Ukko yritti vielä kerran taivuttaa häntä aikeestaan sanoen, että kun tuo paha paikka tulee, on melkein mahdotonta vaihtaa airoja sauvoimiin; mutta kun hän huomasi, ettei hänen sanoistaan ollut mitään apua, lähti hän uudestaan soutamaan edellä.

Noin puolet koskea oli soudettu, kun uoma tuli kapeammaksi ja virran valta kasvoi. Nyt setä kehoitti vaihtamaan airot sauvoimiin, mikä erään ison kiven alapuolella olisi vielä hyvin käynyt päinsä. Mutta Ville, joka ei tahtonut myöntää erehtyneensä, sanoi käyvän soutamallakin hyvin, ja kun Ville oli tottunut venemies, arveli kai setä hänen ymmärtävän asian paremmin, koska ei suoranaisella käskyllä pakottanut häntä vaihtamaan. Vetämällä voimiemme takaa pääsimme myöskin ukon viittaamaan pahimpaan kohtaan, joka näytti olevan noin kahdeksan tai kymmenen sylen pituinen. Ukko souti edellä vetämällä hyvin tiheään ja pääsi onnellisesti valtavuon läpi paikkaan, jossa virta oli vähemmän vuolas. Tähän hän pysähtyi ja katseli meidän voimanponnistuksiamme. Ponnistaen voimiamme äärimmilleen onnistuimme nousemaan ehkä puolet tuosta pahasta paikasta, mutta silloin rupesi vene vastustamattomasti laskemaan taaksepäin koskea alas. Villen toinen airo katkesi, ja ennenkuin huomasimme, miten asia tapahtui, oli vene kääntynyt, toinen laita koskea, toinen kiveä vasten. Iso hyökyaalto löi samassa laidan yli, ja vene oli kaatua, koski kun painoi suurella voimalla.

Samassa kun Villen airo katkesi, oli ukko potkaissut ankkurikivensä veteen ja pitäen ankkuriköyden käsissään laskenut veneensä koskea alas. Sekunti sen jälkeen, kun veneemme törmäsi kiven kylkeen, seisoi ukko samalla kivellä, hänen veneensä kelluessa koskessa monta syltä alempana. Että hyppäys veneestä liukkaalle, melkein vedenalaiselle kivelle nuorellekin miehelle oli hengenvaarallinen, ymmärsimme hyvin. Hyppäys oli tehtävä ankkuriköysi kädessä, ja ellei oikeassa silmänräpäyksessä heittänyt köydestä irti, joutui auttamatta kosken valtaan. Ukon onnistui heti saada veneemme parempaan asentoon, niin ettei siihen tullut enää vettä. Hän piti veneen tässä asennossa pitämällä molemmin käsin veneenlaidasta kiinni, seisoen vedessä kainaloihin asti ja nojautuen selin kiveen. Ellei hän olisi jaksanut pysyttää venettä tässä asennossa, olisi hän itse joutunut kosken puristettavaksi veneen ja kiven väliin.

Heti tartuttuansa veneen laitaan otti ukko komennon. Äreällä äänellä tiuskaisi hän komentosanansa Villelle, joka ääneti totteli. Kahdella sauvoimella saatiin vene pönkitetyksi, ja ukko pääsi jääkylmästä kylvystään. Ukko sitoi kaksi airoa yhteen varasauvoimeksi, ja kymmenen minuuttia myöhemmin olimme onnellisesti suvannossa koskenniskan yläpuolella.

Tähän asti ukko ei ollut puhunut ainoatakaan sanaa, joka ei olisi koskenut veneen ohjausta. Mutta niin pian kuin vaara oli ohitse, tiuskaisi hän Villelle:

— Miks'et sinä, hirtehisen pakana, totellut minua, joka tunnen nämä kosket paremmin kuin sinä? Olisit ylpeydessäsi komisariuksenkin ja nuoren herran hukuttanut, ellen minä olisi pannut parhainta sarkatakkiani vanutettavaksi.

Ukko katseli murhemielin takkiansa, joka oli kai jo kuivanakin ollut ahdas ja nyt veti hänen olkapäitään arveluttavasti selkäpuolelle päin. Siitä ukko ei ollut tietävinään, että oli henkensä pannut alttiiksi ja vanhat luunsa jääveteen likoamaan. — En ole koskaan ennen enkä jälkeen nähnyt Villeä niin häpeissään ja nolostuneena kuin tässä tilaisuudessa.

Seurasimme heti rannalle, ja minuutin perästä kaikui metsä Villen kirveeniskuista. Tehtiin mahtava hirsituli, ja pian seisoi tulen ympärillä neljä höyryävää miestä, kääntyen aina sen mukaan kuin liiallinen lämpö pakotti. Ukko, joka seisoi paljoa lähempänä tulta kuin me muut, oli vetänyt pieksusaappaansa jalasta ja pannut ne loitommaksi tulesta kuivamaan; valitteli, ettei nahka kestä lämmintä, niin pian kuin se on ruumiista nyletty irti. »Missä voi sulaa, siinä nahka palaa», arveli vanhus.

Setä ja minä emme voineet kyllin ihmetellä, miten ukon oli mahdollista kestää niin lähellä tulta. Ukko silloin kertoi:

»Minä olen aina ollut hyvä löylyä ottamaan. Yhden ainoan kerran eläissäni on ollut pakko astua lavalta alas, kun toinen jäi. Ja tuo oli herrasmies. Olin nuorempana ollessani kerran Viipurissa ansiotyössä. Siellä asui eräs herra, jonka sanottiin olevan semmoisen kossin löylyä ottamaan, ettei ole kukaan vielä häntä voittanut. Olin monta kertaa toivonut joutuvamme yhdessä saunaan, kun kerran satuinkin tapaamaan hänet juuri saunan ovella. No olipa tuo ikävä, sanoin, että herra on jo kylpenyt, olen kuullut herran olevan hyvän löylyä kestämään. Eihän lämmin luita riko, vastasi hän, voinhan kylpeä samalla huomisillankin edestä. Tehdenhän työstä pääsee, syöden leivänkannikoista. Riisuin nopeasti ja menin lauteille. Herra tuli perässäni, hapuili käsillä katonrajaa ja sanoi olevan kylmänpuoleista. Ei hän muka viitsi niin vähän edestä riisua vaatteitaan. Istui sitten rahille. Nyt olin voitosta varma ja rupesin löylyä lyömään. Kuta enemmän viskasin, sitä enemmän tuo vain huokaili hyvinvoinnista. Huomasin hetken perästä, että ellen nyt lähde, lähtee nahka; minun täytyi lauteilta pois. Tuo kovanahkainen vain jäi rahilleen ja minun mennessäni pyysi antamaan vielä pari napollista lisää. Kiusalla heitin koko kiulullisen. Silloin vasta tuli hänkin alas, yski vähän ja sanoi tulevan sisälliselle ihmiselle jotenkin lämmintä. Vielä tänään ihmettelen, miten ihminen voi noin lämmintä kestää. Ja vielä iso turkki päällä», päätti vanhus pakinansa.

Nauroimme sedän kanssa makeasti ukon ihmettelylle. Emme hennoneet hänelle sanoa, että herrasmies oli pitänyt häntä pilanaan. Äijä sai jäädä luuloonsa, että Viipurin herra oli hänet rehellisessä saunakilpailussa voittanut.

Vanhus oli ensimmäisenä kuiva, vaikka hän oli ainoa, joka oli ollut likomärkä. Setä rupesi kysymään häneltä, kuinka hän oli uskaltanut tehdä hyppäyksen veneestä liukkaalle kivelle.

— Ettekö yhtään pelännyt?

— Mitäpä vanhan kannattaa kuolemaa pelätä. Nuoren kuolema on kun sattuu, mutta vanhan on pakosta. Minä olen ikäni jo täyteen elänyt eikä minusta ole enää paljon hyötyä. Mutta teillä pitäisi olla monta vuotta elettävänä. Ehkä te, nuori herra, ette ole vielä kolmeakaankymmentä?

Selitin olevani vasta pari vuotta kolmattakymmentä, suorittaneeni juuri maisterintutkintoni ja aikovani koulunopettajaksi.

— Näytätte olevan riski ukko.

— Olenhan minä, Jumalan kiitos, ollut aina terve, mutta rupeavat ne vuodet lähenemään, joista raamattu sanoo: ne eivät minua miellytä. Ei pidä vanhaksi toivoa, vanhan on paha elää.

Setä puuttui puheeseen.

— Kun isäntä kertoi maksaneensa Kyttyrä-Jaskalle lahjuksia, luulin teidänkin kuuluvan rosvojen suosijoihin enkä paljon luottanut talosta saamiini tietoihin. Nyt ymmärrän, että te ainakaan ette kuulu rosvojen ystävien joukkoon.

— Kyllä kaikki, mitä poikani kertoi, oli totta, valitettavasti lahjuksista myöskin. Kyttyräisen kuullen kieltelin poikaani antamasta, ja rosvo lupasi sopivassa tilaisuudessa pitää minut muistissaan; mutta niinkuin äsken sanoin, olen vuoteni elänyt enkä minä Kyttyräisen uhkauksista välitä.

— Miten te olisitte isäntänä ollen menetellyt?

— Jaskalle olisin sanonut, että talo on liian köyhä semmoista ylimääräistä verotusta maksamaan. Sillä sitä se onkin. Ja Jaskan lähdettyä olisin vienyt kirkonkylään vaikka viimeiset jyvät aitasta ja ostanut tuommoisen kaksitoista laukausta ampuvan pyssyn, jommoinen on tuomarillakin. Ne kuuluvat olevan muutenkin erinomaisia metsästyspyssyjä. Isännällä on ennestään isoreikäinen haulikko, molemmilla pojilla on luodikot, ja ovat jo koko hyviä ampumaan, vaikka ovat puolikasvuisia vain. Oma pyssyni laukeaa myös nopeasti, ja silmät on minulla vielä kuin kotkalla. Kyttyräisillä ei kuulu olevan tätä nykyä kuin neljä pyssyä vain. Kyllä me heitä vastaan olisimme puoliamme pitäneet.

— Mutta jos Jaska olisi yön aikana talon polttanut väkineen kaikkineen?

— Ei Halli laske yön aikaan ketään vierasta niin lähelle taloa. Eikä Kyttyräinen ole niitä miehiä, joka saalista toivomatta menee tuommoista tekemään. Myös luulen, että sakki pysyy nyt jonkin aikaa hiljaisempana, sillä ainakin kahdentoista isännän kanssa on rosvolla nyt vuosisopimus. Hän on viime aikoina huomannut tämän konstin vähemmän vaaralliseksi ja kuuluu aikovan tehdä vielä paljon uusia sopimuksia. Suurimmista taloista kuuluu saavan aina neljään tynnyriin asti. Kyllä se hänen polttimonsa tarpeeksi riittää.

— Mitä hullutuksia. Onko hän salapolttaja myöskin?

— On. Ja parhaimpia keittomestareita kuuluu olevankin. Sanotaan saavan kolme kannua enemmän tynnyristä kuin parhaimmat. Hyvän osan ryyppää itse kaveriensa kanssa, niin että iltasilla ovat kaikki pahoin päihtyneet. Mutta paljon myös myy sekä Suomen että Venäjän puolelle. — Eikö komisarius ole tätä tietänyt?

— En ole tietänyt salapolttajaksi. Enkä ole voinut aavistaakaan, että monet isäntämiehet ovat ryhtyneet tuommoisiin häpeällisiin kauppoihin julkisen rosvon kanssa. Sehän on enemmän kuin häpeällistä. Tiedättekö ketään noista raukoista? Poikannehan sanoi itse olevansa yksi.

— Tiedänhän minä useitakin. Mutta kun ilmianto katsotaan ihmisten kesken häpeälliseksi, en tahdo nimiä sanoa.

Setä ymmärsi ukkoa eikä vaatinut enempiä tietoja, vaan lupasi ottaa itse myöhemmin asiasta selkoa. — Vanhus rupesi nyt tekemään lähtöä, ja setä kysyi, miten hän aikoi päästä veneeseensä. Ukko sanoi aikovansa kiertää vitsaköyden ja sen päähän sitoa härkkimentapaisen puupalikan, jonka avulla kyllä saisi veneen rantaan vedetyksi. Setä lahjoitti ukolle lujan uistinsiiman, joten tämä pääsi vitsaköyden teosta. Kiittelimme kaikki ukkoa henkemme pelastuksesta, ja setä lisäsi tietävänsä nyt varmuudella omistavansa Sitkan talossa — talon nimi oli Sitka — ainakin yhden ystävän, johon voi luottaa. Ville pyysi ukolta epäilyksiään anteeksi, ja ripein askelin poistui äijä joenrantaa pitkin.

Seuraavana uudenvuodenpäivänä annettiin ukolle kirkossa jumalanpalveluksen jälkeen hopeamitali »ihmishengen pelastamisesta», jonka setä oli hänelle hankkinut, ja kun vanhus päivällisen jälkeen poistui nimismiehen talosta, kantoi hän olallaan sedän antamaa lahjaa, kaksitoista laukausta ampuvaa pyssyä. Jos setä olisi tietänyt, että »Sitkanvaari» oli ahkerimpia soitimelta-ampujia, luulen, että lahja olisi vaihtunut johonkin hyödyllisempään esineeseen.

IV.

Ukon poistuttua ryhdyimme mekin hankkiutumaan matkalle. Villellä näytti olevan ikävä, jonka tähden kysyin häneltä hänen alakuloisuutensa syytä.

— Eivätkö ole housusi vielä kuivaneet, kun olet noin apealla mielellä?
Niistä nenäs ja nosta housus ja ole niinkuin, muutkin miehet!

— Jos olisi komisarius edes haukkunut aika tavalla, olisi minun jo puolta parempi olla. Mutta nyt te molemmat vain hommaatte, niinkuin kaikki olisi »juu» ja »jaa», ettekä puhu minun konnantyöstäni mitään?… Kukapa olisi uskonut, että tuo ukon kanttura sen koskipaikan niin tarkoin tunsi. Ja edellisessä koskessa oli sauvominen ihan turhaa työtä. Minä luulin toisenkin kosken samanlaiseksi virtapaikaksi vain.

— Se kosken tavat tietää, joka korvalla asuu. Mutta älä nyt enää koskesta keskustele, vaan puhu jo muista asioista.

— Kauan minä saan vielä tätä asiaa katua, ennenkuin se minulle anteeksi annetaan.

Nyt puuttui setä puheeseen.

— Ei sinun tarvitse tätä asiaa kauemmin katua, jos vastaisuudessa teet niinkuin käsketään, kun ymmärrät, että käskijä tietää asian paremmin kuin sinä. Nyt ei tätä onnettomuutta enää ajatella eikä siitä keskustella, vaan se olkoon kaikin puolin anteeksi annettu ja unhotettu. Tee sinä nyt niinkuin maisteri sanoi ja karkaise mielesi vastaisuuden varalle.

Villen raskas mieli oli minun leikkipuheistani jo vähäisen helpottunut. Mutta nyt vasta, kun setä näin suorin sanoin antoi hänelle anteeksi, tuli hänestä jälleen entinen Ville, joka löi vastuksetkin leikiksi.

Olimme soutaneet hyvää vauhtia jokea ylös. Ilma, joka tähän asti oli ollut aurinkoista, oli nyt muuttunut. Mahtavat mustat pilvet nousivat edessämme taivaalle. Sanoin sentähden Villelle:

— Taisi ukon kantturasi tuntea taivaankin merkit paremmin kuin sinä, koska näkyy olleen oikeassa, kun ennusti sadetta.

Ville nousi seisaalle, tarkasteli taivasta edessämme, mutta sanoi vain: »Peloittaa pimeä pilvi, savenkarvainen sataa.» Istuutui takaisin soututuhdolle ja kiskoi mitä käsivarsista lähti.

Rupesi jo vähäisen hämärtämään, kun saavuimme ukon osoittamaan yöpymispaikkaan. Se oli todellakin semmoinen, että siinä taisi sateellakin pysyä kuivana. Maa oli kuivaa, ja pilvenkorkuiset kuuset muodostivat todellisia, sateenvarjoja. Teimme nuotiomme erään puun juurelle, jossa maa oli hyvin tasaista ja jossa selvät merkit osoittivat, että siinä oli monesti ennenkin oltu yötä. Huonommassakaan yöpaikassa ei olisi tarvinnut sadetta pelätä, sillä sedällä oli vedenpitävästä kankaasta tehty teltta, joka oli niin tehty, että kun sitä käytettiin nuotiolla, nostettiin etupuoli katolle, joka täten tuli kaksinkertaiseksi. Yksinkertaisenakin, kesäteltaksi käytettynä, se ei rankkasateellakaan vuotanut.

Heti kun teltta oli pystytetty ja vuoteet tehty, sytytti Ville nuotion, otti kahvipannun ja poistui. Tullessaan takaisin oli hän täyttänyt pannun jokivedellä, joka oli nyt kevättulvasta sameata, kellertävänruskeata. Minä en luvannut juoda sitä kahvia, joka tästä vedestä oli keitettävä, vaan menin etsimään puhdasta lunta, jota vielä oli paljon notkopaikoissa ja isompien kivien pohjoispuolella. Palatessani kämppään oli Ville jo tuonut koko sangollisen lunta ja nostanut puuropadan tulelle. Kun puuro oli valmistunut, käski Ville meidät illalliselle. Ja Villen kehoitus ei tapahtunutkaan hukkaan, päivällinen kun oli tänään mennyt aivan myttyyn.

Kun olimme saaneet kylliksemme, tuumi Ville, että ruoan jälkeen seuraa siunaus ja siunauksen jälkeen tupakka. Tupakoidessaan kertoi Ville kahden tupakannälkäisen savolaisukon keskustelun, kun he maantiellä kohtasivat toisensa kauniina kesäpäivänä. Ukot istuutuivat maantien syrjälle eivätkä pitkään aikaan puhuneet mitään. Näytti kuitenkin siltä, kuin kummallakin olisi ollut jotain sydämellään, vaikk'ei kumpikaan tahtonut panna alkuun. Vihdoin sanoi kuitenkin toinen:

— Pannaank's tupakaks'?

— No pannaan voan.

Hetken perästä kysyi taas edellinen:

— Kummank's massikast pannaan?

— Kumman voan.

Edellinen rupesi massiansa kopeloimaan, käänsi sen nurin ja sanoi:

— Kah kun olikin minun massikkan' tyhjä.

Toinen teki samaten ja arveli:

— Kah kun oli minunkin.

— No poltetaan kun soahaan.

— No poltetaan voan.

Sitten ukot hyvästelivät ja jatkoivat kumpikin matkaansa.

Olisin mielelläni istunut vielä hetkisen, mutta Ville joudutti maatapanoa. Kun setäkin oli sitä mieltä, täytyi minunkin kallistua vuoteelle. Maata pannessamme sain vielä mielihyväkseni kuitenkin huomauttaa Villelle, että ukko oli sittenkin ollut oikeassa. Rupesi näet satamaan. Mutta Ville ei ollut puhettani kuulevinansa, näytti vain kovin uniselta. En saanut häneltä muuta vastausta kuin: »Satoihan ennen Savossakin eikä kielletty.»

Nukuin makeasti kello kahteen asti, kun minut herätti jokin outo ääni metsästä. Kuulosti ensin niinkuin joku ihminen tai eläin olisi ähkynyt tai voihkinut metsässä. Sitten se äkkiä lakkasi. Hetken perästä se taasen uudistui ja tällä kertaa äänekkäämmin. Ajattelin jo, pitäisikö minun herättää Ville tai setä, kun äkisti kuului mitä hirvittävin kiljunta, niin että luulin korvakalvojeni puutuvan. Setäkin heräsi ja nousi istualle, mutta sanoi vain: »Mikä isoa kissaa vaivaa, kun näin myöhään keväällä pitää naukujaisia?» Käänsihe toiselle kyljelle ja nukkui taas.

Minä, joka en ollut ikinä ennen tähän aikaan vuodesta viettänyt yötä metsässä, en voinut näin välinpitämättömästi asiaa käsitellä. Ääni, joka nyt jatkui melkein yhtäjaksoisesti, oli erinomaisen korvia vihlaiseva. Kuvittele kuulevasi sata kissaa, jotka yhdellä kertaa pitävät kissannaukujaisia, vuorotellen kirkuen, vuorotellen tapellen. Silloin voit saada heikon aavistuksen siitä konsertista, mikä minun korvieni täytyi tänä huhtikuun yönä kärsiä. Ellen sedän sanoista olisi ymmärtänyt, mikä tässä oli kysymyksessä, en olisi mitenkään voinut käsittää, että jokin pienempi eläin kuin karhu voi saada noin hirvittäviä, suoraan sanoen kamalia ääniä aikaan. Muutamia kertoja hetkiseksi keskeytyen jatkui tuota peliä kello neljään. Silloin heräsi Ville, nauroi vähäisen minulle, kun kerroin, etten ollut voinut nukkua, ja sanoi, että hänelle itselleen oli käynyt ihan samaten, kun ilves oli ensi kerran hänet laulajaisiin kutsunut. Mutta nyt hän oli sen temppuihin jo niin tottunut, etteivät ne voineet hänen untaan häiritä.

Ville aikoi mennä ajamaan rauhanhäiritsijää pois, otti kirveen kainaloonsa ja lähti metsään. Laulajaiset lakkasivat todella heti, ja minä nukuin kello seitsemään, jolloin Ville käski kahville. Setä istui jo kahvipöytämme ääressä, ja puolitekoinen airo oli nostettu puunkylkeä vasten.

Aamiaisen syötyämme korjasimme kapineemme ja telttamme ja lähdimme veneelle.

Vene oli poissa.

Katselimme avuttomina toisiamme.

Villen katseesta huomasin, ettei hän vieläkään oikein luottanut Sitkavaariin, mutta minun luottamukseni ukkoon oli täydellinen. Ville oli kiinnittänyt veneen ja sanoi kiertäneensä pestin kaksi kertaa vieressä olevan puun ympäri ja vielä heittäneensä nenän oksan yli. Setä sanoi, että kaksi puolimutkaa pidetään merellä laillisena puolustuksena, ja sen tehtyään saa nenän kiinnittää miten sopii, mutta joka touvin kiertää, tapahtuipa tuo sitten vaikka viisi kertaa maston ympäri, hänet on raa'annokkaan hirtettävä. — Vesi oli yön aikana noussut toista jalkaa ja vienyt veneen mukanaan, sitä ei sopinut epäillä. Ville ei uskonut, että tämä onnettomuus on ilman ihmisen apua tapahtunut, vaan mutisi itsekseen jotain siitä, että sekin päivä voi tulla, jolloin kiusa kiertyy omaan kuppiin. Sedän käskystä hän kuitenkin lähti paikalla venettä etsimään.

Tunnin perästä hän jo palasi — soutamalla. Hänellä oli ollut hyvä onni.
Vene oli tarttunut muutamaan puuhun, joka rannasta oli kaatunut jokeen.
Ville lupasi vastaisuudessa sitoa veneen yhtä lujasti kuin muutkin
karkurit.

Päivästä lupasi tulla kaunis ja lämmin. Ville heitti takin päältään ja lupasi kiskoa kahden edestä, jos minä tahtoisin pitää silmällä vesilintuja, joita tänä aamuna lensi paljon jokea ylös ja alas. Kun tämä olikin minulle matkani päätehtävä, olin hänelle ehdotuksesta hyvin kiitollinen, vaikka tosin epäilin, että hän enemmän ajatteli päivällistä kuin minun tieteellisiä pyrintöjäni. Onnistuinkin jo aamupuolella ampumaan hanhen, mikä oli Villelle erittäin mieleen, sillä hän sanoi pitävänsä rasvaisista linnuista. Hän kehoitti minua erikoisesti pitämään hanhia silmällä ja ampumaan niitä niin monta kuin mahdollista. Koetin saada hänet ymmärtämään, että valtakirjani eivät minulle myöntäneet kuin muutamia harvoja kappaleita kutakin eläinlajia, mikä oli kuitenkin hänen mielestään joutavaa pikkumaisuutta.