Olimme toivoneet ehtivämme järvelle tämän päivän illaksi. Kevättulva oli kuitenkin tehnyt virran niin vuolaaksi, että vasta seuraavana päivänä päivällisaikana tulimme joen niskaan. Vastoin odotuksiamme oli järvi vielä kauttaaltaan jäässä. Jää oli kuitenkin rannoista irti, ja ellei yöpakkasia tullut, ei näyttänyt kestävän enää kovin monta päivää avoveteen.
Kun aivan laskupaikassa oli Venäjän puolella sopiva poukama, päätimme tässä paikassa odottaa jään lähtöä. Ville lähti jo varhain seuraavana aamuna päivän eväillä varustettuna käymään pitkin järven rantaa pohjoiseen päin. Hän sanoi tahtovansa nähdä, minkälaatuiset olivat maat sielläpäin, ja samalla ottaa selkoa, oliko talvella tai tänä keväänä näillä seuduin kulkenut ihmisiä. Kun hän illalla palasi kämppään, oli hän käynyt pitkin rantaa järven keskipaikoille asti. Siinä oli ollut hyvin korkea vuorenhuippu, josta oli erinomainen näköala yli koko järven. Ville oli tuohipalaselle piirtänyt kartan, joita kaartissa ollessaan oli oppinut tekemään. Kartta osoitti, että Venäjän puoleisessa osassa järveä oli paljon saaria, erittäinkin pohjoisessa päässä, kun Suomen puoleinen osa oli melkein yhtenä selkänä. Suuret alat Suomen puoleista rantaa oli kanervakangasta, kun taas Venäjän puolella maa oli sellaista, kuin oli sanottu: metsiä, vuoria, soita ja rämeitä. Siellä täällä näkyi pienehköjä metsäjärviä, jotka kaikki kuitenkin vielä olivat jäässä. Vuorenhuipun juurella laski järveen isohko puro, jonka rannat näyttivät kasvavan nurmikkoa ja jonka kulkua voitiin vuorenhuipulta seurata noin puolen penikulman matka. Myös oli Ville nähnyt järven pohjoisessa päässä sen paikan, missä Latvajoki laskee järveen. Hän arveli jäänlähdön alkavan siitä päästä, sillä joen suulla näkyi melko paljon avovettä.
Minkäänlaisia merkkejä ihmisten läsnäolosta Ville ei ollut huomannut.
Savua ei mistään näkynyt. Yhden entisen nuotiopaikan hän oli rannalta
tavannut, mutta se oli Villen arvelun mukaan jo kahden vuoden vanha.
Polun tapaista ei missään näkynyt, ei hiiren hiiskahtamaa.
Villellä oli minulle tuliaisia, ja erinomaisen tervetulleita tuliaisia. Hänen oli näet onnistunut saada kiinni siipiorava, valkomuunnos. Eläin oli täysin lumivalkoinen. Jos hänen olisi täytynyt ampua se, ei siitä olisi jäänyt kuin palasia vain. Villen kivääri oli näet tavallinen Berdan-kivääri, jollainen sedälläkin oli. Minulla oli tavallinen kaksipiippuinen uusi pyssy, jossa toinen piippu oli haulikko kal. 12 ja toinen luodikko kal. 360. Sen lisäksi minulla oli pikkulintujen ampumista varten salonkikivääri, haulikko kal. 9.
Mutta yhtä paljon kuin valkoinen siipiorava ilahdutti minua Villen kertomus, että ainoastaan parin kilometrin päässä leiripaikastamme oli metsonsoidin. Professori oli näet määrännyt, että minun oli ammuttava mikäli mahdollista soitimelta neljä tai viisi metsoa, joitten nahat oli käytettävä tieteellisiä tutkimuksia varten värimuutoksista soitimen aikana. Pelkäsin, että soidin olisi jo aivan loppumaisillaan, mutta Ville opetti minulle, ettei soidin pääty, ennenkuin pihlajan lehti on yhtä suuri kuin metson jalka. Kun lainkuuliaisena miehenä en ollut koskaan lintua soitimelta ampunut, tulin hyvin iloiseksi ja pyysin heti Villeä opettamaan minulle, mitenkä tämä ampuminen tapahtuu. Teoreettisesti tiesin tietysti, miten tulee menetellä. Ville kertoi minulle silloin hyvin kuvaavasti, miten soidin tapahtuu.
Soidin alkaa tavallisesti jo huhtikuun alkupuolella, jolloin metsot ovat jo pari viikkoa olleet soidinpaikalla, vaikka heidän varsinainen kiima-aikansa ei ole vielä alkanut. Soidin jakautuu jotenkin selvästi kolmeen eri kauteen. Ensimmäinen kestää pari viikkoa, jolloin yksin vanhat miehet antavat kuulla äänensä. Pojat — edellisen kesän pojat — istuvat äänettöminä puissa ottamatta mitenkään osaa soitimeen. Ville arveli, että ne kai ihmetellen kuuntelevat ukkomiesten outoja ääniä. Koppeloa ei näy vielä ainoatakaan. Tämä soitimen ensimmäinen vaihe kestää tavallisesti kaksi viikkoa. Silloin koppelot saapuvat soitimelle, »koppeloviikot» alkavat, ja soidin on silloin kuumimmillaan. Metsot ovat nyt kovin kiihtyneet, soivat innokkaasti, hyppäävät humauksessaan korkealle ilmaan välistä tapellen keskenään, että höyhenet tupruavat. »Koppeloviikot» kestävät ilmoista riippuen kymmenen päivää tai pari viikkoa, sopimattomalla säällä enemmänkin. Silloin koppelot ja suurin osa vanhoista metsoista poistuvat soitimelta, jota nuoret metsot vielä jatkavat kymmenkunta päivää. Tämä kolmas kausi jatkuu, kunnes pihlajan lehti on yhtä suuri kuin metson jalka. Silloin on tavallisesti soidin päättynyt. Mutta jokunen yksityinen lintu välistä jatkaa soidinta aina toukokuun loppupuolelle. Tuommoisia kuhnailijoita sanotaan »lehtimetsoiksi».
Nyt olivat »koppeloviikot» juuri parhaillaan ja soidin siis myös mielenkiintoisin. Ville, joka nuorena oli ampunut paljon metsoja soitimelta, väitti, että ainoa, mikä voi vanhan soitimelta-ampujan parantaa, on ryhtyminen nimismiehen rengiksi. Aamulla kun hän sattumalta joutui soidinpaikalle ja kuuli kolmen metson yhtaikaa eri haaralta soivan, oli hän ruvennut vapisemaan ja sanoi olleensa pakotettu ottamaan pois patruunan pyssystään, muuten olisi voinut tehdä itsensä onnettomaksi. Vasta tämän tehtyään hän oli uskaltanut ruveta tekemään tavallisia hyppäyksiään metson sihistessä ja oli päässytkin aivan lähelle soidinpuuta, josta hetken perästä poistui samalla tavalla kuin oli tullutkin, peloittamatta lintua. Soidinpaikka oli vähäinen, noin kolmensadan metrin pituinen ja ehkä parin sadan metrin levyinen selänne. Siinä oli ollut ainakin kymmenen tai kaksitoista metsoa soitimella, mikä oli Villen mielestä nykyaikana samalla soitimella tavattoman suuri määrä. Semmoista soidinta, joista vanhat ukot puhuivat ja joissa olisi pitänyt oiia neljäkymmentä, jopa viisikymmentäkin lintua, ei Ville sanonut koskaan nähneensä. Teerensoitimella sitä vastoin hän oli kyllä nähnyt niin paljon lintuja. Eräänä talvena hän oli helmikuun alussa nähnyt metsoparven, jossa oli neljäkymmentäkaksi tai -kolme lintua. Ne söivät havuja mäntyjen latvoista erään nevan reunalla. Hän oli tätä joukkoa seurannut kaksi viikkoa ja luodikollaan siitä kaatanut kolmekymmentä lintua. Mutta se olikin suurena lintuvuotena, ja sattui niin hyvin, että oli koko ajan hyvin kylmä.
Villen kertomus oli minua niin innostuttanut, että ehdottomasti vaadin häntä herättämään minut huomenaamulla kello viisi soitimelle. Ville rupesi nauramaan ja selitti, että joka kello viisi lähtee metsonsoitimelle, ei saa höyhentäkään laukkuunsa. Myöhempään kuin kello puoli kolme ei hän ainakaan tule mukaan. Täytyy ehdottomasti olla soitimella jo ennen kuin pyssyn jyvä rupeaa näkymään taivasta vasten. Ja missä on pienet soitimet, täytyy jo edellisenä iltana mennä lintuja »kuulustamaan». Linnut tulevat silloin ja istuutuvat rymisten yöoksalle, jolla ne myös aamulla aloittelevat soidinta. Tottumattomallekin on helppo kuulla, mihin paikkaan metsää kukin lintu istuutuu yöoksalle.
Varhainen nousu ensin vähän oudoksutti minua. Mutta olihan aikaa päivällä nukkua, ja Ville ehdotti, että ellei aikaa riitä, niin haetaan Laukaalta lisää. Sovittiin siis lähtö puoli kolmeksi.
Kulku pimeässä metsässä oli minulle, joka en ollut sentapaisiin retkiin tottunut, varsin vaikeata. En ymmärrä, kuinka Ville, joka oli vain yhden kerran tuon välin edestakaisin käynyt, osasi oikeaan. Mutta oikealla paikalla olimme, ennenkuin vielä mitenkään olisin nähnyt edes haulikolla ampua. Istuuduimme kivelle kuuntelemaan.
Hetken perästä pani Ville kämmenensä käsivarrelleni. Kuuloni on oivallinen, mutta en huomannut mitään outoa. Ville kysyi kuiskaten, enkö kuullut metson napsausta, osoittaen samalla, mistä päin ääni kuului. Silloin kuulin todella jotain pientä napsetta, ensin pitkähköin väliajoin, mutta lopulta melkein yhtäjaksoisena äänenä. Ville sanoi, että lintu istui lähes parin sadan metrin päässä. Mutta se ei vielä soinut muuta kuin alkusoittoansa. Samassa kuulin samanlaisen äänen paljoa lähempää. Ville uudisti liikkeensä kämmenellään ja viittasi minua olemaan ihan hiljaa. Ääni kuulosti siltä, kuin olisi lyönyt toisiansa vasten kahta kuivaa tuumanpaksuista puupalikkaa, ensin pitkähköin väliajoin, mutta lopulta hyvin tiheään. Napsaukset uudistuivat ehkä kymmenkunta kertaa ja sitten lakkasivat pieneksi väliajaksi. Tätä jatkui ainakin parikymmentä minuuttia, ja koko ajan täytyi minun istua aivan ääneti. Silloin yht'äkkiä yksi napsaussarja päättyi kulauksella, ikäänkuin lintu olisi vetänyt korkin pullosta, ja heti tuon jälkeen seurasi soitimen kolmas sarja, sihistys. Linnun sihistessä Ville sanoi ihan ääneen: »Jo se rupeaa viikatetta teroittamaan.» Minulla meni suu nauruun, sillä niin sattuvasti Ville oli kuvannut äänen laadun. Sihiseminen todella kuului ihan samalta kuin ääni, joka syntyy, kun niittomies kovasimella teroittaa viikatettaan. Minun piti juuri samassa vastata Villelle jotain, kun hän pui nyrkkiä minulle olemaan vaiti. Tiesin aivan hyvin, että ainoastaan sihisemisen kestäessä lintu on haltioissaan eikä välitä ulkomaailmasta mitään, mutta napsauksen ja kulauksen aikana se on erinomaisen tarkkaavainen. Mutta olin itse niin innostunut, että olin unohtaa koko asian.
Lintu lakkasi nyt soimasta ehkä viideksi minuutiksi. Mutta etäämpänä istuva lintu soi sen sijaan ahkerasti. Napsaukset, kulaukset ja sihisemiset seurasivat toisiaan täysin säännöllisesti. Kulaus oli se ääni, joka näistä kuului parhaiten. Ihan tyvenellä voi tarkka korva huomata kulauksen noin kolmensadan metrin päähän. Omituista, että näin suurella linnulla ei ole sen vahvempi ääni, kun esim. teeren soidin kuuluu monta vertaa etäämmälle. Mutta metson hiljainen kiimalaulu soveltuu erinomaisesti metsän juhlalliseen hiljaisuuteen aamuhämärässä. Ja ihmeellisesti se sähköistää metsästäjän sydäntä. Ymmärsin hyvin Villen sanat, kuinka vaikeaa on soitimelta-ampujalle luopua intohimostaan.
Lähempänä istuva metso rupesi nyt uudestaan soimaan, ja pian yhtyi kolmaskin lintu takanamme soitimeen. Useampia ei kuulunut siihen paikkaan, jossa istuimme, mutta mahtava korvanherkku oli minulle saada samalla kertaa kuulla kolmen metson äänet. Useat kerrat nostin pyssyn taivaanrantaa kohti, mutta silmä erotti ainoastaan hämärästi jyvän, ja Ville pudisti päätään.
Hetken odotettuamme sekoittui lehtokurpan »ort-psp» viereiseltä rantaniityltä soitimenääneen, ja samassa lensi salaperäisellä, äänettömällä lennollaan tuo pitkänaamainen lintu ylitsemme. Melkein heti sen jälkeen kaikuivat metsäkirvisen heleät liverrykset metsän läpi. Olin pyssyllä seurannut lehtokurppaa, ja jyvä näkyi jo selvästi. Valo riitti ampumiseen.
Ville viittasi nyt minulle, että oli aika ruveta hypähtämään. Joka sihisemisellä teki Ville pari kolme loikahdusta lintua kohti, ia ennen sihisemisen päättymistä hän seisoi jo jonkin puun takana liikkumattomana kuin kuvapatsas. Minä jäljittelin Villeä parhaan ymmärrykseni mukaan. Asia ei ollutkaan niin vaikea kuin edeltäkäsin olin ajatellut. Kerran vain, kun lintu arvaamatta päätti kulaukseen eikä sihisemistä seurannutkaan, oli käydä hullusti. Lintu kai huomasi jotain, koska se hetkeksi lakkasi soimasta. Rauhoittui kuitenkin ja pani uudelle alulle. Mutta ne pari kolme minuuttia, joina se oli vaiti, uhkasivat tehdä minut matiksi. Asentoni oli näet jäänyt hirveän epämukavaksi, ja tiesin hyvin, että jos koetan sitä korjata, on lintu samassa poissa.
Ville oli parikymmentä metriä edelläni, hyvin suojattuna tuuhean kuusen takana, ja aavistin, että jos minäkin onnellisesti pääsen samaan paikkaan, olen osuvissa. Tämä onnistuikin. En kuitenkaan malttanut heti ampua, minun täytyi ensin saada ihailla tuota suurta lintua. Soimista seurasivat omituiset kuvaavat elkeet. Aloittaessaan napsahdukset heilutti lintu kaulaansa, sitten se kurotti sen aaltomaisesti eteenpäin, laski siivet, levitti pyrstöä, nosti leukaparran ja pöyhisteli höyheniään siten, että ruumis tuli melkein pallonmuotoiseksi. Tehdessään kulauksen se nosti äkisti levitetyn pyrstön viuhkanmuotoisena ilmaan, ja sihistessään tärisi koko lintu ankarasti. Ville kertoi minulle sittemmin, että metso sihisemisen aikana tärisyttää ruumistaan niin voimallisesti, että myöskin puu, jossa se istuu, rupeaa värisemään. Hän oli kerran joutuessaan saman puun alle, jossa metso istui, panemalla kämmenen puun rungolle tullut täydelleen vakuutetuksi, että tämä ei ollut mikään metsästäjävalhe, kuten hän oli ennen uskonut.
Ihailtuani hetkisen komeaa lintua antoi Ville minulle merkin jo ampua, ja sekunnin perästä makasi metso siivet hajallaan karhunsammalilla. En voinut kyllikseni katsella sen sulkain väriloistetta.
Laukauksesta pelästyi toinen metso ja lensi rymisten pois. Mutta se lintu, joka oli äsken takanamme soinut, ei poistunut. Emme ainakaan kuulleet mitään. Ville sanoi, että jos laukaus kuului juuri linnun sihistessä, oli melkein varmaa, ettei se lakkaisi soimasta. Sanoi aina ampuneensa linnun sihistessä ja pari kertaa pitkältä ampumamatkalta ampuneensa luodikolla sivu, ja lintu oli siitä huolimatta jatkanut soimistaan. — Palasimme siis kivellemme kuuntelemaan.
Mutta jo ennenkuin kivelle tulimmekaan, kuuli Villen tottunut korva kulaukset, ja pian oli meidän pakko ryhtyä hypähtämään. Kymmenen minuutin kuluttua makasi toinen metso edessämme maassa. Tämä oli hyvin vanha lintu. Sen nokka oli kellertävän valkoinen ja kova kuin luu.
Ensimmäinen soitimelta ampumiseni oli onnistunut harvinaisen hyvin.
Seuraavina päivinä oli myrskyntapainen tuuli, jommoisella ilmalla ei kannata soitimelle lähteä. Mutta ilman taasen tyynnyttyä onnistuin ampumaan määräni täyteen, ja professori oli erittäin tyytyväinen.
Toista viikkoa täytyi meidän odottaa täällä, ennenkuin järvestä lähti jää, jolloin pääsimme sen pohjoiseen päähän, mihin setä oli ajatellut asettaa päämajamme, ainakin nyt kevätpuolella. Minusta tämä odotusaika ei mitenkään mennyt hukkaan, sillä onnistuin ampumaan useita vesilintuja, niistä muutamia harvinaisiakin. Toiset ammuin professorin erityisestä määräyksestä, niitä kun ei ollut kevätpukuisina kokoelmissa. Myöhemmin ammuin toistakymmentä suokulaista; professori oli kehoittanut minua hankkimaan niin monta värivivahdusta kuin mahdollista. Nämä täytin paikalla, ja ne muodostivat todellisen sotajoukon. Varsin hauskaa oli muuten nähdä niiden omituisia sotaleikkejä.
V.
Oli huhtikuun 28. päivä, kun ohjasimme veneemme Sitkajoen laskupaikasta Sitkajärven pohjoista rantaa kohti. Tuuli oli puolimyötäinen, jonka tähden nostimme purjeen. Päivä oli erinomaisen ihana, ja olimme mitä iloisimmalla tuulella. Setä sanoi, ettei hän koskaan ennen ollut käynyt tämmöisellä matkalla, joka oli enemmän huvi- kuin virkamatka. Se muistutti hänen mieleensä nuoruuden aikoja, ja hän kertoi useita hauskoja muistoja ylioppilasajoiltaan. Erittäin huvitti Villeä kertomus eräästä ottelusta ylioppilaiden ja kaartilaisten välillä. Ja kun setä kertoi käsikahakan kuumuudessa kepillään iskeneensä erästä kaartilaista suuhun, niin että tämä oli niellyt pari etuhammasta, purskahti Ville aika nauruun sanoen: »Se on helkkari vieköön valhe, ja aika valhe onkin.» Samassa hän otti suustaan kaksi tekohammasta, näytti ne sedälle ja sanoi: »Tässä näette, herra komisarius, että hampaat ovat vielä nielemättä ja yhtä eheitä kuin ennenkin. Korjasin ne poskeeni. Kun tulin kotiin kasarmille, sanoi välskäri, että minut luultavasti hylätään sotapalvelukseen kelpaamattomana noitten hammasten tähden. Minun onnistui kuitenkin saada asia salatuksi muutamia päiviä, ja eräs kultaseppä, joka puoskaroi tekemällä tekohampaita — hammaslääkäreitä silloin ei vielä ollut — teki hampaista tekohampaat. Ja hyvät tekikin, koska ei kukaan muu kuin tuo välskäri ole vielä huomannut muuta, kuin että ne ovat omani. Ja omanihan ne ovatkin, vaikka eivät enää suussa kasva.»
Ville tuli erinomaisen hyvälle tuulelle, kun sai tietää, että hänellä oli ollut kunnia tapella itse komisariuksen kanssa. Mutta minusta tuntui ikäänkuin setä, jos hän olisi tiennyt kenenkä hampaat hän oli suusta lyönyt, olisi jättänyt koko jutun kertomatta. Setä oli jossain määrin jäykkä esimies ja katsoi ehkä jutun arvolleen sopimattomaksi.
Purjehdimme pitkin itäistä rantaa, välistä oikaisten jonkin lahdelman poikki, välistä kulkien kapeita salmia saarien välitse. Tämä itäinen osa järveä mahtoi olla erinomaisen ihana puitten ollessa lehtipuvussa. Useimmilla saarilla kasvoi lehtipuita, ja melkein kaikkialla riippuivat puitten oksat veden yli. Tehdessämme käännöksen muutaman niemen ohi onnistuin ampumaan joutsenen, joka noustuaan veden pinnalta suuntasi lentonsa suoraan veneen yli. En ole koskaan ennen tätä Suomen suurinta lintua ampunut, ja onnistunut laukaus ilahdutti minua suuresti. Sen nahka, selkäpuoli vaaleanvihertävästi vipevöitsevä, oli minusta kaunein kaikista, mitä matkalta toin mukanani.
Lähestyessämme järven pohjoista päätä rupesi kuulumaan vesiputouksen pauhinaa yhä selvemmin. Latvajoen laskupaikka Sitkajärveen oli siis edessämme. Johonkin sopivaan paikkaan tämän Haarakosken läheisyydessä oli setä ajatellut pystyttää telttamme pitkähköksi ajaksi. Löysimmekin parisataa metriä kosken alapuolelta Suomen puolella hyvin sopivan paikan pienen puron varrelta. Kämppä pystytettiin noin viisikymmentä metriä järven rannasta aivan puron rannalle. Puro sai tässä alkunsa tavattoman vesirikkaasta lähteestä. Meillä oli täten tärkein omaisuutemme, vene, hyvin kätkettynä ja aivan silmäimme edessä. Maaperä oli hiekkaista ja kuivaa, ja kun paikalla kasvoi korkea hongikko, ei nuotiostamme lähtevä savu näkynyt järvelle. Puron rannoilla ja lähteen ympärillä kasvoi sen verran koivupensaikkoa, että kämppä oli hyvin suojattuna kaikilta tuulilta.
Illalla sovimme sedän kanssa, että seuraavana aamuna Ville ja minä lähtisimme partioretkelle Sadanvirstankorpeen etsiäksemme Kyttyräisen sakin jälkiä. Olimme jotenkin varmat siitä, ettei kukaan rosvoista tuntenut minua eikä Villeä, kun sitä vastoin sekä Kyttyräinen itse että useimmat hänen miehensä hyvin tunsivat sedän. Jos siis äkkiarvaamatta osuisimme yhteen koko joukkueen kanssa, voisimme esiintyä tavallisina eränkävijöinä, joten luultavasti emme herättäisi heissä epäilystä. Sitä vastoin oli hyvin tärkeätä, että sedän läsnäolo niin kauan kuin mahdollista salattiin. Tätä edisti myös eräs huhu, joka pitäjälle kuului levinneen, että uusi nimismies oli muka tullut juuri rosvojen etsimistä varten ja että setä renkeineen oli matkustanut pois nauttimaan kesälomaa. Sitkalla oli setä ankarasti kieltänyt talonväkeä kellekään ilmoittamasta, että olimme talossa käyneet, vaikka Ville tosin ei uskonut tästä kiellosta olleen paljon hyötyä. — Varustimme siis viikon eväät, ja aamulla setä souti meidät itäiselle rannalle. Järvi oli tässä paikassa tuskin kilometrin levyinen.
Partioretkemme tuli kuitenkin aivan lyhyeksi. Seuraavana aamuna ennen auringon nousua heräsimme molemmat pyssynlaukaukseen. Kun täälläpäin ei kukaan tavallisesti kulkenut, arveli Ville kohta laukauksen olleen jonkun kyttyräisen laskema. Viskasimme nopeasti laukut hartioillemme, jätimme raskaan evässäkin ja kiiruhdimme siihen suuntaan, mistä laukaus kuului. Kauas ei tarvinnut kulkea, ennenkuin tapasimme kaksi miestä pyssyt olalla ja kummallakin laukkunsa täynnä metsälintuja. Heidän pyssynsä olivat ihka uudet yksipiippuiset takaaladattavat haulikot.
Rupesimme puheluun miesten kanssa, ja Ville näytti heille, miten hänen pyssynsä ladataan. Sanoi aina halunneensa takaa ladattavaa haulikkoa ja rupesi toisen kanssa hieromaan vaihtokauppaa, johon tämä ei näyttänytkään haluttomalta. En ymmärtänyt, miksi Ville näyttäessään pyssynsä koneistoa otti pois patruunan ja sulkiessaan kiväärin jätti sen lataamattomaksi. Pian olin sen ymmärtävä. Hän antoi kiväärinsä miehelle ja rupesi miehen oman kiväärin koneistoa tarkastamaan. Mies ei kuitenkaan laskenut pyssyä olaltaan, vaan pitäen sitä siinä antoi Villen tarkastella sen lukkoa. Äkkiä, ikäänkuin Ville olisi menetellyt kömpelösti, laukesi pyssy ilmaan ja samassa hetkessä hyppäsi Ville semmoista vauhtia toisen miehen kimppuun, että tämä syöksyi suin päin kumoon. Nyt huomattiin, ettei miehellä ollut ensi kertaa berdani käsissään, sillä silmänräpäyksessä hän jännitti lukon ja ampui Villeä selkään. Ampui — mutta tyhjä kivääri sanoi vain naks! Samassa oli myöskin minun viritetty kaksipiippuiseni suunnattuna miehen rintaa kohti, ja huudostani »kädet ylös» nosti raukka heti kätensä. Monta sekuntia ei kestänyt, ennenkuin maassa olevalla miehellä, joka teki kovaa vastarintaa, oli käsiraudat ranteissaan.
Ville oli hyvin tyynen näköinen. Kuulin hänen vain sanovan miehelle: »Sulla tuntuu olevan rautaiset kädet, minä varustan niihin sopivat hansikkaat.» Hän otti nyt patruunan miehen kivääristä, pystytti kiväärin puuta vasten ja varusti sitten toisenkin miehen »virkamerkeillään». Miehet kirosivat kamalasti uhaten kostoa. Toiselle miehelle sanoi Ville, kun käsiraudat tupsahtivat lukkoon: »Kauniisti kävi kuin kaavilaisten tanssi.» Villellä oli aina tapanaan ilahduttaa vankejaan tuontapaisilla kehoitussanoilla.
Koko tämä tapahtuma oli vienyt lyhyemmän ajan, kuin olen tarvinnut sen kertomiseen. Ville otti nyt haltuunsa miesten puukot ja patruunat sekä toisen laukusta pienen käsikirveen; muita aseita miehillä ei ollut. Sitten hän sitoi lujalla nuoralla, jonka hän vielä kiersi monenkertaiseksi, miehet käsistä yhteen, kuitenkin siten, että he saattoivat käydä vapaasti. Sitten hän antoi ankaralla komentoäänellä miehille käskyt, miten heidän tuli marssia, lisäten, että hänen pyssynsä oli vaarallisen nopsa laukeamaan. Lähdimme marssimaan järveä kohti, vangit edellä, minä ja Ville perässä. Miesten pyssyt olin sitonut yhteen ja heitin ne toiselle olalle, kantaen omaani kädessä. Ville lupasi itse yksin huolehtia vankien vartioimisesta, mikä minulle olikin mieluisinta, erittäinkin kun olin hyvin epäröivällä kannalla, miten meidän kävisi, jos sittemmin näyttäytyisi, että miehet ovat rauhallisia metsästäjiä. Tiesin, ettei salametsästyksestä ole oikeus vangita. Kuiskaten ilmoitin Villelle epäilykseni. Ville vastasi, ettei näin vähäisestä virkavirheestä joudu muuta kuin muutamaksi kuukaudeksi »silakan niskoja taittamaan». Niin paljon kai täytyykin uskaltaa, kun ollaan näin vaarallisia rosvoja etsimässä. Hän oli vain siitä tyytyväinen, että oli raudat mukana. Muuten häviäisivät pian miehemme kuin tina tuhkaan.
Lähestyimme sitä paikkaa, jossa olimme olleet yötä. Ville käski minun jättäytyä vähän jäljelle ja ottaa evässäkistä neljä leipää, kaalirasia ja kymmenkunta silakkaa päivälliseksi. Hän lupasi viheltää ja laulella, että pysyisin oikeilla jäljillä.
Kun taasen yhdyin muihin, olivat miehet täysin tyyntyneet, mutta mökisivät Villeä vastaan uhaten hänelle happamia seurauksia siitä, että hän oli rauhallisia ihmisiä syyttömästi vanginnut. Puhelu oli äänekästä, ja jo kaukaa kuulin Villen ankaran äänen vastaavan:
— Mitä sinä siinä karjut kuin Karjalan härkä! Luuletko, että minä olen ensi kertaa pappia kyydissä? Monelle miehelle minä olen ennenkin laittanut kirjavat housut jalkaan ja niin laitan teillekin.
— Laittanette itsellenne, kun me toimitamme valituskirjan laittomasta vangitsemisesta.
— Kyllä tuommoisia sala-ampujia aina saa vangita, ehkä palkitaankin vielä vangitsemisesta.
Miehet näyttivät taas tyytyväisemmiltä, ehkä toivoivat tulleensa vangituiksi vain sala-ampumisesta, missä tapauksessa heitä kai ei vartioitaisi aivan tarkasti.
Kello yhdentoista aikana tulimme aukkopaikkaan metsässä ja Ville komensi: »Seis, tässä ollaan murkinalla.» Miehet istuutuivat kivelle ja me vastapäätä heitä kumoonkaatuneen puun rungolle. Ville taritsi miehille leivänpuoliskon ja pari silakkaa kummallekin, mutta miehet eivät sanoneet välittävänsä tuommoisesta moukanruoasta: he olivat yön aikana paistaneet metson, eikä heidän ollut nyt nälkä. Ville ja minä söimme hyvällä ruokahalulla, ja hapankaalikin maistui minusta oikein hyvältä.
Toinen vangeista rupesi nyt kovin valittamaan, että Ville oli pannut käsiraudat liian kireälle — ne olivat semmoiset, joita voi muuttaa väljemmiksi tai tiukemmiksi — ja pyysi surkealla äänellä, että Ville laskisi ne vähän väljemmälle. Mutta Ville, joka hyvin tunsi vankien konstit, ei laskenut. Mies hetken perästä rupesi itkemään ja näytti kuinka rauta painui ihoon ja kädet tulivat sinisenpunaisiksi. Minäkin jo yhdyin hänen pyyntöönsä ja kehoitin laskemaan väljemmälle. Ville vain vastasi: »Ei nyt auta äidin armot eikä muorin moimotukset.»
Ymmärsin, että Villellä oli syynsä, miksi ei myöntynyt pyyntöön, sillä hän ei ollut mitenkään mikään kovasydäminen mies. Miehet istuivat ehkä pari syltä meistä. Ja yht'äkkiä syöksyivät miehet kuin komennosta Villeä kohti, nostivat kädet ja yrittivät raskailla käsiraudoillaan lyödä Villeä päähän. Jos olisivat onnistuneet, olisi Villen pääkallo auttamattomasti murskaantunut. Mutta Ville, jolla oli vielä puukko vieressänsä, nosti sen salaman nopeudella lyöntiä vastaan, ja miehet eivät ehtineet kyllin nopeasti ehkäistä raskasta lyöntiä, vaan toinen heistä, se sama, joka oli yrittänyt Villeä ampua, telasi vähäisen kättänsä.
Epäonnistuneen yrityksensä jälkeen istuutuivat miehet kiroillen takaisin kivelleen.
Ville ei mitenkään kiihtynyt, mutta ei myöskään ollut ensin huomaavinaan miehen kädestä juoksevaa verta. Sanoi vain: »Enkö minä jo sanonut teille, etten ole ensimmäistä kertaa pappia kyydissä. Ja vielä yhtäaikaa ryhtyvät, niinkuin pyhäjärveläiset pappiinsa.» — Villellä näkyi olevan sananlaskuja melkein joka pitäjästä.
Minun täytyi nyt uhrata nenäliinani ja sitoa miehen haava. Huomasin silloin ihmeekseni, että toisen miehen käsiraudat, hänen, joka oli niin pahasti ruikuttanut, olivat ihan löyhällä. Jos olisivat vähänkin löyhemmällä olleet, olisi mies helposti vetänyt kätensä niistä irti. Nauraen näytti mies minulle, miten hän kiristämällä kädet toisiansa vasten sai käsiraudat näyttämään kovin kireiltä. Hänkin oli saanut pienen naarmun toiseen käteensä, mutta niin mitättömän, ettei maksanut vaivaa sitä sitoa.
Yhteinen etu oli tähän asti pitänyt vangit ystävinä. Mutta nyt, kun he huomasivat, että heidän vartijansa valppaus teki kaiken karkaamistoivon tyhjäksi, oli sopu hävinnyt. Se, jonka Ville oli sysännyt kumoon, rupesi katkerin sanoin soimaamaan toista murhayrityksestä. Ja jos Villen kivääri olisi ollut panostettuna, ei ole epäilemistäkään, että kuula olisi mennyt molempien maassa makaavien miesten läpi. Toinen puolustihe sillä, että hänenhän oli pakko ampua pelastaakseen toverinsa ja kiireessä hän ei tullut ajatelleeksi, että olisi voinut sattua häneenkin. »Valehtelet», tiuskaisi toinen, »luulit parhaiten pääseväsi velastasi ampumalla minut; siten olet kerran ennenkin velkasi maksanut, roisto.» — Jos miehet olisivat olleet vapaat, olisi varmaan syntynyt tappelu.
Minun täytyi yrittää saada miehet sopimaan, jolloin kävi selväksi, että he olivat edellisenä yönä nuotiolla ollessaan pelanneet korttia. Toinen oli menettänyt kaikki rahansa toiselle ja vielä jatkanut peliä, kunnes oli toiselle sata ruplaa velkaa. Tämä häntä nyt sapetti, sitä enemmän kun toveri lisäksi tuommoisen syytöksen teki.
Ville, joka jo ikävystyi vankiensa sanasotaan, komensi nyt »mars». Toinen nousikin kohta, mutta se, joka kätensä oli telannut, oli kuin vastarannan kiiski. Ei liikahtanut paikaltaan, ruikutteli haavaansa, josta ei enää näkynyt tulevan vertakaan, ja väitti, ettei hän mitenkään jaksa paikaltaan liikkua. Ilkkuvasta naamasta huomasin, ettei miestä vaivannut mikään muu kuin halu kiusantekoon. Ville sanoi tuovansa kohta voimanuudistustippoja, leikkasi aika paksun raipan, ja kun mies ei sittenkään luvannut lähteä liikkeelle, sivalsi hän häntä aika tavalla hartioille. Mies vain nauroi, mutta ei liikahtanut paikaltaan, ja toveri ilmoitti hänen olevan tottuneen tuommoisiin pikkuhyväilyihin, hän kun oli jo kaksi kertaa vinkumatta vastaanottanut neljäkymmentä paria. Siihen aikaan annettiin vielä raippoja.
Ville katseli hetkisen miestä ja mutisi itsekseen jotain yhdeksänmiehenvoima-voiteesta. Äkisti mies sylkäisi Villeä kasvoihin. Ville, joka ei koskaan pikastunut, meni lähellä olevalle vesilätäkölle ja pesi hyvin verkalleen kasvonsa. Sitten hän palasi miehen luo ja katseli häntä hetkisen. Kun mies nyt jyrkästi kieltäytyi käymästä, sanoi Ville: »Ei lie selkä sen pahempi, jos halolla haudellahan», ja sanoessaan viimeisen sanan löi uudestaan miestä hartioille. Mies kavahti paikalla pystyyn, ei puhunut mitään, mutta kyyneleet rupesivat tippumaan.
Miehet lähtivät nyt ilman erityistä käskyä liikkeelle saatuaan laukkunsa uudestaan selkäänsä, ja niin jatkettiin matkaa järveä kohti. Minä katselin useita kertoja kompassia, mutta Ville ei edes ottanut kompassia esille; hän tiesi ilmankin oikean suunnan, vaikka taivas oli tasapilvinen eikä tuulenhenkäystäkään liikkunut. Metsä on paras kompassi, sanoi hän; puun pohjoispuoli on harva ja lyhytoksainen, eteläpuoli on tuuhea. Muuta kompassia en käytä metsässä. Minulle Ville myöhemmin valitteli olleensa pakotettu käyttämään noin ankaraa keinoa saadakseen vangit mukaansa. »Mutta», lisäsi hän, »jos tuontapaiset miehet huomaavat voittavansa jotakin juonittelemalla, silloin ollaan pian itse helisemässä. Ei auta muu kuin kovuus.»
Matka ei sujunut nopeasti, kun oli aina pakko etsiä aukeimpia paikkoja metsässä karkausyritysten estämiseksi, ja minusta rupesi kolme pyssyä jo tuntumaan raskaanpuoleiselta taakalta. Tulin sentähden hyvin iloiseksi, kun pari kertaa olin kuulevinani kaukaisen kosken ääntä. Kello oli puoli kolme, miehet rupesivat näyttämään väsyneiltä ja valittelivat useasti nälkää. Kysyin sentähden Villeltä, eikö olisi pian aika suostua heidän pyyntöönsä ja antaa heidän levähtää hetkisen. Eiväthän nuo jaksaneet enää kunnollisesti käydäkään, vaan heiluivat kuin hämäläiset heinikossa. — Ville katseli minua vähäisen ja sanoi: »Säkkiinsä päin se teinikin saarnaa, taidat olla jo itsekin väsynyt. Kello kolme syödään päivällinen.»
Kello kolme komensi Ville »seis», ja nyt oli miehistä silakka ja leipä hyvää ruokaa. Ville laski toisen miehen oikean ja toisen vasemman käden irti ja kehoitti heitä syömään tappelematta. Kun Ville ja minä nostimme lakit viereemme syömään ruvetessamme, teki se mies, jolla oli rautaiset kädet, samaten, mutta toinen, joka oli kätensä vahingoittanut, ei näyttänyt aikovan seurata esimerkkiä. Menin sentähden hänen luokseen ja nostin lakin hänen päästään.
Miehellä, joka oli vielä nuori, ei ollut hiuskarvaakaan päälaellaan.
— No onpa hiisi hiukset vienyt, lempo liemetkin kerinyt, tuumi ihmeissään Ville.
Mies ei puhunut mitään. Ville oli jo kauan ollut varma siitä, että miehet kuuluivat rosvojoukkoon; nyt tulin minäkin täysin vakuuttuneeksi, sillä olin kuullut puhuttavan siitä, että yksi kyttyräisistä oli aivan kalju.
Päivällisen jälkeen rupesivat vangit kysymään, oliko vielä pitkältikin tänään marssittavaa. Ville vastasi:
— Ei Turku tuvan takana, Saksa saunan porstuassa.
— Ei meitä Turkuun asti kuljeteta jalkaisin, vastasi toinen. Riitalammin vanginkuljettajalta asti viedään meidät kruunun kyydillä, jos nimismies hyväksyy vangitsemisen, jota hän kylläkään ei tee. Taitaa passittaa teidät itsenne vapaata kyytiä nauttimaan.
— Huomenaamulla hän passittaa teidät lähtemään. Mutta käydään nyt. Meillä on vielä vihainen virsta marssittavana, sitten pääsette palasen venekyydillä.
— No käylään, käylään vain, sanoi Kurun äijä, kun kurruun vietiin.
— Minusta olette tähän saakka paremmin noudattaneet keuruulaisen esimerkkiä. Hän vastusti ankarasti poliiseja. Hänestä sai alkunsa sana: sinne minä en mene enkä hevostanikaan pane, sanoi keuruulainen kurrua.
— No ollaan tästä lähtien Kurun miehiä.
Vangit eivät kuitenkaan kauan lupaustaan pitäneet, ennenkuin taas ryhtyivät kiusantekoon. Ellei Ville olisi kaikkea leikin kannalta ottanut, olisi matkamme käynyt aivan sietämättömäksi. Vähää ennen rantaan tuloamme oli näreikkö, jota ei voinut kiertää. Siinä rupesivat vangit kulkemaan siten, että toinen kävi näreitten toista, toinen toista puolta, muka erehdyksestä. Siten eteenpäin pääsy kävi varsin vaivalloiseksi. Vihdoin miehet pysähtyivät ja kieltäytyivät menemästä kauemmaksi.
— Teillä on liian kapeat kadut. Ei ole laillista näin kapeita katuja ketään kurruun viedä.
— Jos vielä yhden ainoankaan kerran yritätte juonitella, tulette huomaamaan, että kirveen varsi on hyvä kasvattaja. — Raippansa oli Ville heittänyt pois, mutta kirves heilui tupessaan hänen kupeellaan.
— On minua ennenkin yritetty kovuudella kasvattaa, mutta en minä siitä paremmaksi mieheksi tullut, vastasi rautakourainen mies.
Se mies, jota Villen oli ollut pakko aamupäivällä kurittaa, tahtoi nyt mennä ja yritti vetää toista mukanaan, mutta rautakoura ei liikahtanut paikaltaan. Ville työnsi samassa kiväärinperällä — minun mielestäni kylläkin kovakouraisesti — juonikkoa selkään. Tämä auttoi. Mies rupesi käymään, mutta katseli vihaisesti Villeä ja sanoi: »Tuokin tyrkkäys pidetään aikanaan muistissa.»
Ville vain sanoi: »Hyvä on, siinä tapauksessa ei minun ole pakko sitä uudistaa.»
Tunnin perästä seisoimme järven rannalla. Setä istui meidän puoleisella rannalla onkimassa. Hän souti heti maihin, ja Ville antoi sotilaallisen raportin:
— Herra komisarius, minulla on mukanani vangittuina kaksi miestä, jotka todennäköisesti kuuluvat rosvojoukkoon.
— Tunnen ne molemmat. Poliisitutkinto on pidettävä heti, kun tulemme toiselle rannalle, missä ovat tarvittavat kirjoitusvälineet.
Setä onnitteli Villeä, kun heti ensimmäinen etsintäretki oli onnistunut näin hyvin. Palkinto, joka oli säädetty rosvosakin kiinniottamisesta, oli verrattain suuri, ja Ville tuli yksin saamaan, mitä näitten molempien kiinniottamisesta oli maksettava. Hän näytti myös itsekin nyt, kun vastuu miesten säilyttämisestä ei ollut enää yksin hänen hartioillaan, hyvin tyytyväiseltä. Villellä oli jo monta vuotta ollut oman tuvan paikka katsottuna. Tämmöinen hyvä saalis lähensi tuntuvasti sitä aikaa, jolloin hän tiesi pääsevänsä sen omistajaksi.
Saavuttuamme kämppään setä aloitti heti poliisitutkinnon, joka kesti myöhäiseen iltaan asti. Vankien syntymävuodet, kotipaikka ym. henkilökohtaiset tiedot oli sedällä paperille kirjoitettuna, ja kaikki nämä tiedot he myönsivät oikeiksi. Mutta kun setä rupesi kyselemään heidän suhdettansa Jaakob Hahneen, kielsivät molemmat jyrkästi koskaan edes kuulleensa puhuttavan sen nimisestä henkilöstä. Ja kun setä sanoi Hahnen olevan saman miehen, jota kansa sanoi Kyttyräiseksi eli Kyttyrä-Jaskaksi, rikostoverit taas »mestariksi», kielsivät he uudestaan jyrkästi tietävänsä semmoisesta miehestä mitään. Myös kielsivät he jyrkästi tietävänsä mitään kaikista niistä rikoksista, joista heitä syytettiin. He olivat muka rauhallisia eränkävijöitä, jotka olivat matkalla Venäjän puolelle. Ja kun olivat erehtyneet metsään ja eväät olivat loppuneet, olivat he olleet pakotetut henkensä ylläpitämiseksi ampumaan metsälintuja. Jos laki heitä niin luonnollisesta työstä kykeni rankaisemaan, tulisivat he rangaistuksen nurisematta kärsimään. Mutta pahantekijöitä tai rosvoja he eivät olleet. Setä varoitti heitä, kuten hänen virkansa vaati, ja kehoitti puhumaan totta, mutta turhaan. Silloin hän päätti tutkimuksen ja julisti vangeille, että heidät passitetaan vankilaan siellä säilytettäviksi, kunnes syytökset heitä vastaan kihlakunnanoikeudessa tutkitaan. Miehet vielä kerran vastustivat vangitsemista, mikä pantiin heidän pyynnöstään pöytäkirjaan. Minä allekirjoitin sen läsnäolleena todistajana — mikä kävi hyvin päinsä, koska en ollut missään sukulaisuussuhteessa »setään» —, ja niin oli tutkimus päättynyt.
Vankien vartioiminen uskottiin nyt hetkeksi minulle, ja setä meni Villen kanssa telttaan tuumimaan asiaa. Setä katsoi erinomaisen edulliseksi, jos vangit voitaisiin saada kuljetetuksi vankilaan niin, ettei heidän vangitsemisensa tulisi paikkakunnalla tunnetuksi. Rosvojoukon muut jäsenet joutuisivat silloin siihen uskoon, että miehiä oli metsästysretkellä kohdannut jokin tapaturma, missä tapauksessa eivät tietäisi olla erityisen varovaisia. Muuten oli hyvin luultavaa, että jäljellä oleva osa koplasta karkaisi Venäjän puolelle ehkä koko kesäksi ja vasta talvella taas palaisi ilkitöitään uudistamaan.
Sitkajoki oli veneellä kuljettavaa ainakin kahdeksan penikulmaa. Yksi ainoa koski oli sellainen, että vene oli laskettava tyhjänä köydellä alas. Ville arveli voivansa suorittaa tuon työn yksin, jos setä vie vangit maitse kosken ohi. Siinä paikassa, johon setä aikoi viedä vangit veneellä, meni maantie joen yli, ja kestikievari oli samassa paikassa. Setä tunsi isännän luotettavaksi mieheksi. Jos he sovittaisivat matkan siten, että tulisivat yön aikaan perille, oli hyvä mahdollisuus olemassa, että kaikki kävisi päinsä ja setä saisi vankinsa määräpaikkaan huomiota herättämättä. Mutta kun oli maantiematkaa parikymmentä penikulmaa, oli luultavaa, että matka edestakaisin kestäisi pari viikkoa. Setä ja Ville tulivat siihen päätökseen, että kaikissa tapauksissa pitäisi ainakin yrittää valita tämä tie.
Ville tuli nyt minua »löysäämään», ja minä menin vuorostani telttaan, missä setä esitti minulle tuumansa. Minulle hän antoi vapaan tilaisuuden joko seurata mukana tai jäädä matkan ajaksi kämpän vahdiksi. Ymmärsin, etten vanginkuljetusmatkalla voinut olla suureksikaan hyödyksi ja valitsin jälkimmäisen vaihtoehdon. Jäin siis leirille.
Kun seuraavana aamuna oli hyvä myötäinen, lähtivät setä ja Ville vankeineen. Hyvästi jättäessään sanoi Ville hymähtäen, että muutaman viikon yksinäisyys metsässä kasvattaisi minusta oikean miehen.
VI.
Olin siis yksinäni, muutamaksi viikoksi omiin turviini jätettynä. Ei käyne kieltäminen, että tuntui vähäisen oudolta ensin, kun vene poistui ja tiesin lähimpään asuttuun paikkaan olevan kuudettakymmentä kilometriä. Mutta hetken perästä väistyi kuitenkin tuo tunnelma. Aurinko paistoi yhtä kirkkaana kuin ennen ja lintujen viserryksessä en voinut huomata mitään muutosta tapahtuneeksi. Koskenkaan pauhaaminen ei painostanut, vaan päinvastoin elähdytti mieltäni. Kyttyräisen joukkoa en pelännyt: olin vakuuttunut siitä, ettei heillä ollut mitään asiaa tännepäin.
Päätin käyttää tämän ensimmäisen päivän tutustuakseni lähimpään ympäristööni, eikä tätä päätöstä tarvinnutkaan katua. Tuskin viisikymmentä metriä kämpästä löysin kärppää hätyyttäessäni tilavan kallioluolan, jonka sisäänkäytävän muutamat kuusinäreet niin erinomaisesti salasivat, ettei parempaa kätköpaikkaa voinut ajatella. Luola oli kuiva ja niin korkea, etten kaikin paikoin ulottunut kädellä kattoon. Päätin heti viedä sinne ruokavarastomme sekä muut tavarat, joita en joka päivä tarvinnut. Luola tuli minulle siis olemaan samalla kertaa viileänä varastohuoneena ja pakopaikkana, jos semmoinen tulisi tarpeen. Tätä jälkimmäistä tarkoitusta varten vein sinne myöskin pienen vesivaraston. Sinne kannoin myöskin vankien pyssyt, joita setä ei tahtonut viedä mukanansa. Onneksi en tarvinnut luolaa pakopaikaksi — vaikk'ei tosin paljon puuttunutkaan —, mutta varustukseni osoittivat, miten ihminen omiin turviinsa jätettynä vaistomaisesti ajattelee suojautumista vihollisia vastaan.
Olin nyt ilman venettä. Ensimmäinen tehtäväni oli siis laittaa itselleni jotain veden päällä pysyvää; muuten en päässyt edes onkimaan. Ja ilman tuoretta kalaa en aikonut olla. Työaseita ja muuta tähän tarkoitukseen tarvittavaa oli minulla yllin kyllin. Setä, joka pelkäsi työttömiä odotuspäiviä, oli ottanut työkalukirstunsa mukaan. Ainoa, mikä puuttui, oli terva. Kaikkein ensimmäiseksi kaadoin sentähden rannalta pienenpuoleisen kelohongan, pilkoin sen hyvin pieniksi ja panin aurinkoiseen paikkaan kuivumaan. Lisäämällä runsaasti pihkaa tein viikon perästä tarvittavan tervan.
Lähellä lähdettä kasvoi mahdottoman suuri haapa. Parempaa venepuuta en olisi etsimällä ja valitsemalla voinut löytää — jos näet puu oli sydämestä eheä, jota näin suuri haapa tosin harvoin on. Mutta hyvän ruuhen voisin joka tapauksessa siitä saada. Kaadoin siis jättiläispuun, ja ilokseni ei siinä ollut pienintäkään ruskeata pilkkua. Veneen päätin siis tehdä puusta. Ja muistaen, että haapainen aidas ja katajainen seiväs kestävät miehen iän, päätin tehdä siitä niin kunnollisen, että kehtaisin viedä sen kotiinkin. Haapainen vene ei mätäne koskaan, jos sitä vähänkin hoidetaan, ja Latvajoen suulla tekemäni vene on minulla vielä täydessä käyttökunnossa.
Veneen tein kahdenkymmenen jalan pituiseksi ja täsmälleen kolmen jalan levyiseksi. Olisin mieluummin tehnyt siitä vaikka kolmen ja puolen jalan levyisen, mutta kun kumpikin puolisko oli tehtävä yhdestä ainoasta kappaleesta, ei ainepuu myöntänyt leveämmän tekoa. Kovertaminen kävi paljon helpommin kuin olin luullut. Kirveen ja vaajan avulla irroitin muutamassa minuutissa keskinkertaisen halon suuruisia kappaleita. Huomasin, että kun löytää suorakasvuisen puun, ei veneen tekeminen kovertamalla vie enempää aikaa kuin laudoistakaan laatiminen. Jos veneestä tehdään pitkä ja kapea, on kai tällainen vene yhtä luja kuin laudoistakin tehty, mutta lyhyessä, leveässä veneessä tulee liian paljon päätypuuta esille.
Tervastani tuli vetelää ja se meni puuhun kuin öljy. Olin veneeseeni oikein tyytyväinen, kun se kymmenen pitkän työpäivän jälkeen valmistui.
Veneen valmistuttua lähdin seuraavana aamuna Latvajoen saarta tarkastamaan. Olisihan hauskaa nähdä, näkyisikö enää mitään merkkiä, joka osoittaisi, että Sitka-vaarin kertomuksessa oli jotain perää.
Latvajoki laskee Sitkajärveen kaksihaaraisena, muodostaen haarainsa väliin saaren, joka leveimmästä paikastaan on ehkä sataviisikymmentä metriä. Saaren pituus on noin kuusisataa metriä. Sivut ovat äkkijyrkät, nousten koskesta runsaasti kaksikerroksisen talon korkeuteen. Saaren alapäässä on pieni lahti. Minusta näytti tuo lahti hyvältä maallenousupaikalta ja soudin sentähden sinne. Mutta kun pääsin niin lähelle, että oli vielä noin viisikymmentä metriä lahden suuhun, oli virta jo niin vuolas, etten mitenkään kyennyt sitä soutamalla voittamaan. Ja veden syvyys oli neljättä syltä: sauvointa ei voinut siis käyttää. Soudin takaisin rannalle ja lähdin pitkin sitä etsimään ylimenopaikkaa. Etsintäni oli turha sekä meidän puoleisellamme rannalla että itäiselläkin. Kosken kumpikin haara oli noin neljänkymmenen metrin levyinen, muodostaen sekä saaren ylä- että alapäässä todelliset vesiputoukset. Vesiputouksien välinen osa koskea oli oikeastaan hyvin vuolas virta, ja siitä olisi rohkea mies ehkä päässyt soutamalla yli, mutta kun saaren rannat molemmin puolin olivat äkkijyrkkää kalliota, ei ollut ainoatakaan paikkaa, johon olisi sopinut kiinnittää vene, maallenoususta puhumattakaan. Saari oli todellinen luonnollinen linna. Kun sille pääseminen näytti mahdottomalta, päätin jättää koko tuuman. Eihän minulla mitään varsinaista asiaa sinne ollutkaan.
Mutta odotettuani pari päivää turhaan sedän ja Villen kotiintuloa ja kun minulla ei ollut juuri mitään erityistä tointa — kaikki linnunnahkani olivat mitä parhaimmassa kunnossa —, rupesi Sitka-vaarin satu taas kytemään mielessäni. Tuumasta luultavasti ei olisi sittenkään tullut totta, ellei olisi sattunut tapahtumaa, joka kypsytti minussa päätöksen niin pian kuin mahdollista uudistaa yritykseni, ja jos vain kävisi päinsä, muuttaa kämppämme saarelle.
Varhaisena aamuna kuulin, vielä maatessani, puhetta järveltä. Kavahdin pystyyn ja kiiruhdin iloisena rannalle. Onnekseni kurkistin ensin pensaitten välistä. En kylläkään tehnyt tätä varovaisuudesta — en ajatellutkaan muuta kuin setää ja Villeä. Mutta ajattelin yllättää heidät astumalla äkkiarvaamatta esille. Nyt tulin itse yllätetyksi ja hämmästyin niin, että veri oli suonissani hyytyä. Veneessä oli neljä miestä ja peränpitäjä oli kyttyräselkäinen. He soutivat uistinta pitkin rantaa, ja samassa kun menivät ohitseni, kuulin yhden miehistä sanovan: »Tuossa on pienen puron suu, mennään maalle suurusta pitämään.» Tämä puhe ei mieltäni juuri tyynnyttänyt. Samassa sai kyttyräselkäinen uistimellaan kalan. Hyvän tovin hän otteli kalan kanssa, ennenkuin nosti sen veneeseen. Pelkoni ei estänyt minua suurella jännityksellä tarkkaamasta kalan taistelua vapautensa puolesta. Miehen saalis oli iso lohi.
Heti saatuansa kalan veneeseen soutivat miehet maihin ja vetivät veneensä puron suuhun. Pujahdin takaisin teltalle, otin pyssyni, pistin muutamia sekä kuula- että haulipatruunia taskuun ja hiivin uudestaan pitkin puron rantaa niin lähelle miehiä kuin uskalsin. Olin selvillä siitä, että jos miehet huomaavat minut, en antaudu ilman taistelua. Ammun kahta miestä niin nopeasti kuin ehdin, ja ennenkuin miehet kerkeävät veneeseen pyssyjään ottamaan, on minulla kaksipiippuinen uudestaan ladattuna. Kaksi ensimmäistä laukausta tähtään sääriin vain, mutta jos tulee taistelu, täytyy menetellä asianhaarain mukaan. Olihan minulla sedän laillinen määräys. Olin nimismiehen apulainen Kyttyräisen joukon kiinniottamisessa, ja että miehet olivat juuri heitä, ymmärsin siitä, että yksi heistä oli kyttyräselkäinen ja toinen jättiläisen suuruinen. En voinut kuitenkaan katsoa velvollisuudekseni yksin ryhtyä taisteluun heitä vastaan, jos voin jotenkin sitä välttää. Paljon parempi olisi antaa miesten olla häiriintymättä, kunnes setä ja Ville tulisivat takaisin.
Kun tulin taas pensaani taakse, olivat miehet jo sytyttäneet aika rovion, ja yksi heistä perkasi paraikaa lohta, joka sitten pantiin hiillokselle paistumaan. Miehet näyttivät olevan hienossa hiivassa, ja kun kosken pauhina sekaantui heidän puheeseensa, en saanut täyttä selkoa kaikesta, mitä he sanoivat. Kyttyräisen ja Ison-Iivanan puhe kuului parhaiten. Iivana väitti, että tämä ranta haisee niin kovin asutulta ja tahtoi mennä katsomaan, eikö näkyisi merkkiä ihmisistä, mutta Kyttyräinen vain nauroi hänelle ja väitti, että hänen nenässänsä haisee aina »tuo miestä väkevämpi». Samalla hän otti ison puisen leilin, ryyppäsi itse ja ojensi sitten Iivanalle, jonka suu ei tahtonut ollenkaan leilistä irtaantua. Toisetkin miehet ryyppäsivät, vaikka vähän varovaisemmin.
Kyttyräinen rupesi sitten puhumaan Iivanalle, että tämä lähtisi yksin ensi viikolla »luoman suulle» verkoilla kalastamaan. Itsellään sanoi olevan muuta hommaa parin viikon ajaksi. Iivana ensin vastusteli menemistä, väittäen, että hänen täytyy yksin tehdä työ, kun toiset vain paistattavat aurinkoa. Viimein hän kuitenkin lupasi lähteä sillä ehdolla, että »mestari» hänelle keittäisi kymmenen kannua viinaa, ja vielä väkevintä laatua. Vähäisen vastustettuaan Kyttyräinen suostui Iivanan ehtoon, ja tämä puolestaan lupasi kaikkien pyhimyksien kautta pysyä niin raittiina, että voisi hoitaa verkkoja ja saada kalat peratuiksi ja suolatuiksi. Miehet olivat nyt syöneet ja juoneet kyllikseen, oikoivat laiskuuttansa ja rupesivat nukkumaan. Pian kaikui metsä heidän kuorsauksistaan.
Olisivatpa setä ja Ville olleet nyt täällä! Ei olisi mikään ollut helpompaa kuin nostaa miesten pyssyt, jotka kaikki olivat veneen keulassa, veneestä pois. Kaksi meistä olisi pyssyt vireessä pitänyt miehet kurissa sillä aikaa kuin kolmas olisi pistänyt heidät käsirautoihin. Mieleni oli kuohuksissa, kun minun täytyi toimettomana nähdä tämmöisen tilaisuuden menevän käyttämättä hukkaan. Turhaan ajattelin pääni puhki keksiäkseni jotain keinoa, jolla yksin ottaisin miehet kiinni. Vaikkapa olisin onnistunut saamaan kaikki miehet käsirautoihin, joka sekin näytti varsin mahdottomalta, olisi seuraus kuitenkin ollut oma tuhoni ja miesten pakeneminen rajan yli ehkä pitkiksikin ajoiksi.
Minun oli pakko antaa miesten häiritsemättä poistua, ja olla vielä kiitollinenkin, etteivät he läsnäolostani saaneet mitään aavistusta.
Nyt tunsin ainakin ulkonäöltään rosvot kaikki. Kaikilla heillä oli konnamaiset kasvot paitsi Isolla-Iivanalla, joka näytti paremmin juoppoudesta ränsistyneeltä jätkältä kuin konnalta. Heidän pyssynsä näyttivät olevan aivan uudet piippujen kiillosta päättäen ja olivat, jos huomasin oikein, samanlaisia haulikkoja kuin jo vangittujen miesten aseet.
Hetken aikaan miesten lähdettyä en voinut ryhtyä mihinkään toimeen, olin siihen liian kiihtynyt. Mutta syötyäni aamiaisen tyyntyi mieleni, ja lähdin uudestaan katsomaan, enkö mitenkään pääsisi saarelle muuttamaan. Siellä ainakin olisin varmasti turvattuna sellaisilta vierailuilta, jotka eivät olleet tervetulleita.
Mennessäni selveni minulle tuuma, miten voisin ehkä onnistua, ja palasin takaisin kämppään ottamaan mukaani tuumani toteuttamista varten tarvittavat esineet. Saaren alimmassa kärjessä kasvoi niemen nenässä koivu. Jos onnistuisin ampumaan nuolen, johon olin kiinnittänyt nuoran, koivun yläpuolelta poikki saaren nenän itäiseen koskihaaraan, veisi koski nuolen järveen, ja siten saisin yhteyden saaren kanssa. Rannalta oli noin kuusikymmentä metriä siihen paikkaan, missä koivu kasvoi. Väli ei ollut siis kovinkaan pitkä. Etsin siis janhuksisen kuusen — janhus jousessa pitääpi, koivun kylki kirvehessä — ja tein jousen. Nuoran järjestelin huolellisesti polvitellen rantapaadelle ja kiinnitin pään nuolen koskipaikalle. Tarkoitukseni oli, että nuoli tulisi uimaan kylki koskea vasten, että virta jaksaisi vetää nuoran maan yli.
En uskaltanut toivoa, että jo ensimmäinen laukaus onnistuisi. Niin kävi kuitenkin. Virta vei nuolen, ja minuutin kuluttua se jo ui järven pinnalla. Tunnin perästä oli minulla köysi nuoran sijassa, ja vedin veneeni ja itseni saarelle. Seuraavana yönä vähää ennen auringon nousua oli kaikki omaisuutemme muutettu saarelle. Olin siis saarelainen.
Lahti saaren nenässä ei ollut suuri. Pari kolme venettä sinne kuitenkin hyvin mahtui. Suu oli vain muutaman metrin levyinen, mutta siitä se leveni poukamaksi, joka ulottui niin paljon toiselle sivulle, ettei nytkään, vaikka lehti puissa oli ihan alussaan, vene näkynyt järvelle. Kosken pauhatessa molemmin puolin oli tämä erinomaisen rauhaisa paikka.
Ensimmäinen tehtäväni saatuani kaikki tavarat paikalle, oli vaihtaa vetoköyteni paksuun Villen tekemään vitsaköyteen. Koivu oli hyvä kiinnityspaikka. Muutamalla pikku kivellä upotin vetoköyteni pohjaan, pannen sen päähän lujan nuoran. Kellukkeeksi pistin nuoran päähän tuohenpalasen, joka mielestäni ei voisi olla kenenkään silmissä epäluuloa herättävä.
Olin tähän asti elänyt suureksi osaksi eväsruoalla, kun olin ollut malttamaton saadakseni veneeni valmiiksi. Nyt piti ruveta elämään kalastamalla ja pitää siitäkin huolta, että olisi tarjota tuoretta kalaa sedällekin ja Villelle, joiden odotin joka tunti tulevan järvellä näkyviin. Laitoin sentähden lohionkeni kuntoon ja sain rannasta useita taimenia. Olin koko edellisen päivän ja yön ollut melkein syömättä ahkerassa työssä, enkä jaksanut siis kauan jatkaa onkimistani. Pian porisi kalakeitto tulella, jonka vieressä istui nälkäinen mies odottamassa keitoksen kypsymistä. Aamiaisen jälkeen uni ei maistunut huonommalta kuin ruokakaan, ja herätessäni oli aurinko korkealla taivaalla.
Sedän ja Villen pitkällinen poissaolo rupesi minua jo vähäisen huolestuttamaan; päätin kuitenkin olla ainakin sen viikon — silloin oli tiistai — huoleton: olihan hyvin mahdollista, että jokin odottamaton este oli heitä viivyttänyt. Ikävä minulla ei ollut vähääkään, ja ilma oli niin kaunis, kuin toivoa voi.
Vanhassa kämpässä asuessani olin siitä asti, kun kumppanit lähtivät, joka yö kuullut suden ulvovan. Se ei ollut juuri mikään kaunis yökonsertti, mutta joka tapauksessa kauniimpi kuin ilveksen. Ja aivan lyhyt vain, pari kolme kertaa kunakin yönä. Arvasin sudella olevan läheisyydessä pesänsä ja olin tarkasti ottanut selon suunnasta, mistä ulvonta kuului, ajatellen yrittää Villen kotiin tultua hänen avustamanaan pesäpaikan hakua. Ulvonta kuului joen rannalta ehkä pari kolme sataa metriä kosken yläpuolelta.
Kun nyt Ville ja setä viipyivät, päätin tehdä yksin yrityksen: ehkäpä onnistuisin, jolloin saisin Villeltä paljon ylistystä. En ollut aivan välinpitämätön tältä taholta tuleville kiitoksille, erittäinkin, kun Ville oli sanonut, että muutaman viikon yksinolo metsässä voisi minusta tehdä koko miehen. Teoreettisesti tiesin aivan hyvin, kuinka sudenpesää etsitään. Ja kun oleskeleminen kevätöinä metsässä kaukana asutuilta seuduilta on minusta aina tuntunut äärettömän mieluiselta, en katsonut käyttäneeni aikaani hukkaan, jos tulisin olleeksi pari yötä metsässä, vaikkapa tuloksettakin.
Eräs vanha eränkävijä kuvaa sudenpesän etsintää jotenkin näin:
Toukokuun iltana, kun ilma on tyven, lähdet yksin siihen salomaahan, josta sudenpesän luullaan löytyvän. Valitset jonkin ylänköpaikan metsässä, johon jäät illaksi ja iltayöksi istumaan. Harsolla suojaat kasvosi hyttysiltä ja istut ääneti. Aurinko laskee, mutta metsässä on vielä valoisaa. Ilma on selkeää ja läpikuultavaa. Linnut visertävät puheliaasti. Odotat. Hämärä tihenee vähitellen. Pian rupeaa pimenemään. Äsken niin rusottava taivas sinertyy yhä enemmän. Metsän lemu tulee yhä voimakkaammaksi. Kostea, tuskin tuntuva tuulahdus liehuu hetkisen ilmassa seuraavana hetkisenä haihtuakseen puitten väliin. Linnut lähtevät levolle toinen toisensa jälkeen. Pimeä metsässä lisääntyy yhä enemmän. Tummansiniselle taivaalle ilmestyy kainona ensimmäinen tähti. Miltei kaikki linnut nukkuvat nyt. Leppäkerttu vain ja pieni puunkiipijä visertelevät nukuksissaan ja vaikenevat pian. Vielä viimeisen kerran kukahtelee käki. Laulurastaan liverrys vastaa kaukaa. Vihdoin nekin ovat hiljaa.
Suurella tarkkuudella kuuntelee nyt metsänkävijä odottaen saavansa kuulla suden ulvonnan. Neljännestunti kuluu; pitkäveteinen ulvonta kuuluu ihan läheltä — tai kaukaa — metsästä. Siihen hän ei paljon huomiota kiinnitä, sillä tämä on koirassusi, joka lähtee ryöstämään.
Pian hän kuulee toiselta ilmansuunnalta pari ihan lyhyttä ulvahdusta. Tähän hän kiinnittää mitä tarkimmin huomiotaan, sillä naarassusi silloin pesänsä vierestä varoittaa toisia eläimiä lähestymästä sen poikasia sillä aikaa, kun hän lyhyeksi hetkiseksi jättää heidät yksikseen tutkiakseen itse lähiseutua. Ehkä metsämies ei vielä ehtinyt varmuudella kiinnittää korviinsa, miltä suunnalta tuo lyhyempi ulvonta kuului. Siinä tapauksessa hän jää vielä ääneti istumaan paikallensa. Tunti tai kaksi on kulunut. »Huu-u-huu» kaikuu nyt ulvonta selvänä läpi metsän, ja nyt tietää etsijä varmaan, missä päin susiemo nyt on. Muutamalla maahan lyödyllä seipäällä hän panee tarkkaan suunnan merkille tai katsoo kompassista, miltä ilmansuunnalta se kuului. Tämän jälkeen hän lähtee joko vasemmalle tai oikealle teräväkulmaiseen suuntaan ulvonnan suunnasta, kunnes uskoo olevansa paikassa, josta seuraavan ulvonnan pitäisi kuulua suorakulmaisesti äskeiseen ulvonnan suuntaan katsoen. Tähän hän pysähtyy. Vähän ennen auringonnousua hän saa kuulla naarassuden ulvovan jotenkin siltä suunnalta, josta oli odottanutkin. Hän menettelee kuten edelliselläkin kerralla. Sudenpesän paikka on nyt arviolta tunnettu. Jos mies kulkee kumpaakin suuntaviivaa, on sudenpesä etsittävä sen paikan ympäristöstä, missä ne kohtaavat toisensa metsässä.
Olin tosin nyt yksin etsimässä, mutta sen sijaan piti minulle etsintää helpottaa sen seikan, että olin niin monta yötä jo kuullut ulvonnan, että toinen suuntaviiva oli minulle jo edeltäkäsin tarkoin tunnettu. Lähdin siis liikkeelle tiistai-iltana kauniilla, tyvenellä ilmalla ja jätin veneeni vanhalle kämpälle. »Kirjelaatikkoon», josta olin tehnyt sedän kanssa sopimuksen, jätin kirjeen ilmoittaen olevani poissa päivän tai pari ja antaen tarkat tiedot uudesta kämpästä ja sinne pääsemisestä. Sälytin laukkuni hartioilleni ja menin. Kulkien suurimmalla varovaisuudella saavuin hyvissä ajoissa ennen auringonlaskua paikalle, josta toinen suuntaviiva mielestäni oli otettava. Istuuduin kivelle odottamaan. Metsä edessäni oli jotenkin harvaa, ja joelle oli paikaltani kilometri; lähemmäksi en uskaltanut mennä peloittamatta sutta. Ville oli minulle kertonut, että naarassusi aavistaessaan pahaa siirtää pentunsa turvallisempaan paikkaan.
Istuin siis kivelläni odottamassa, ja ilta hämärteli yhä enemmän. Joelta päin kuului vesilintujen vinkuva lento. Takanani olevan aukean nevan rannalla elämöitsivät vielä teeret, ja kauempaa nevalta kuuluivat kurkien sointuvat äänet. Teerien kuherrus jatkui vielä, kun kurjetkin olivat vaienneet. Sitä ääntä, jota hartaasti odotin, ei vain kuulunut. Koirassuden pitkäveteisen, voimakkaan ulvonnan kuulin, mutta se kuului nevan toiselta rannalta, runsaasti kolme kilometriä paikaltani, ja tätä ääntä kuullakseni en ollut lähtenyt yölliselle retkelleni. Huuhkajaparin vuorolaulu alkoi ja jatkui harvoin välihetkin lähes pari tuntia.
Omituinen on se tunne, joka valtaa mielen, kun istuu metsän hiljaisuudessa kaukaisessa korvessa odottaen suden ulvontaa. Se ei ole oikeastaan pelkoa, mutta pelonsekaiseksi tunteeksi sitä on sittenkin sanottava. Tässä jos missään tuntee ihminen pienuutensa luonnossa. — Mutta jos tunteeni olisikin pelonsekainen, tai miksikä sen sanoisin, en olisi mitenkään tahtonut olla sitä vaillakaan. Jokainen hermosäie oli äärimmilleen pingotettu, joka sekunti odotin jotain outoa, omituista tapahtuvan. Jos olisi metsänemäntä astunut esille puun takaa ja ruvennut minua puhuttelemaan, olisin katsonut asian olevan aivan niinkuin olla pitää, niin, en ymmärrä, kuinka mielikuvitukseni ei loihtinut häntä esiin. Ehkä polvillani oleva pyssy kuitenkin piti mielikuvitukseni jonkinlaisessa kurissa. Pyssy ei oikein hyvin tahdo sopia yhteen maahisten ja keijukaisten kanssa.
Pelkäsin jo, että susi oli saanut vihiä läsnäolostani, kun se ei koko yön aikana ulvonut ainoatakaan kertaa. Mutta vähää ennen auringonnousua kuulin pari kertaa lyhyen sudenulvonnan. Ulvonta kuului hyvin selvästi, ja asetin heti merkkini.
Tiesin siis nyt jotenkin hyvin, mistä minun oli aloitettava etsintä. Mutta oliko pesä joen tämänpuoleisella rannalla vai toisella, sitä en voinut arvata. Pelkäsin, että jos rupean etsimään pesää tältä rannalta — pesän etsintä ei voi tapahtua aivan hiljaa —, mutta pesä onkin toisella rannalla, on pelättävä, että susi muuttaa poikansa toiseen pesään. Tätä mahdollisuutta en tahtonut panna vaaralle alttiiksi. Päätin siis jäädä vielä yhdeksi yöksi metsään, ainakin yrittääkseni saada tämän asian selväksi.
Tehden pitkän kierroksen lähdin päiväksi joen varrella noin kolme kilometriä ylempänä olevaan paikkaan. Mäntynäreiköstä leikkasin näreen ongenvavaksi ja sain suuria ahvenia enemmän kuin tarpeekseni. Aamiaiseksi paistoin suurimman vartaalla. Tätä valmistustapaa varten on kala suomustamatta leikattava auki siten, että selkänahka vain pitää sen koossa, suolattava ja parilla puikolla taasen pistettävä kokoon. Jos nälkä ei pakota heti paistamaan kalaa, on tämä muutaman tunnin kuluttua parempi. Kala pistetään pitkin pituuttaan puikolle, joka työnnetään vinosti maahan siten, että kalan selkäpuoli on maata kohti. Hehkuva hiillos kootaan alle. Kalan kovettunut kuori on hyvä lautanen. Vakuutan, että maukkaampaa kalaa kuin täten valmistettu aamiaiseni en ole syönyt.
Aamu oli ihana, paikka joen rannalla viehättävä, juuri puhjenneitten koivujen lemu voimakas; kaikki yhteensä saattoi minut iloiselle mielelle, pelkkä olemassaolo oli nautintoa. En ollut koko yönä unen hitustakaan nukkunut, mutta hyvän aamiaisen olin syönyt ja tunsin itseni erinomaisen terveeksi: olin nuori. Sitä ei käynyt kieltäminen.
Melkein koko iltapäivän nukuin ja illalla menin rantaa pitkin niin lähelle luultua sudenpesän paikkaa kuin uskalsin.
Sekä iltayöstä että ennen auringonnousua kuulin suden ulvovan ja molemmilla kerroilla tulin siihen käsitykseen, että ulvonta tuli minunpuoleiseltani rannalta.
Nukuttuani muutaman tunnin rupesin käymään pitkin rantatörmää ja tultuani paikalle tarkasti tarkastelemaan tiheitä pensaita, tuulen kaatamien suurempien puitten juurakoita, isompien kivien alustoita ja sentapaisia paikkoja. Tunnin ajan olin tointani jatkanut, kun äkkiä suuren kuusen juurelta hypähti susi. Jo ensimmäisellä mahtavalla harppauksella se pääsi pensaan taakse, mutta samassa, kun sen oli pakko hypätä aukeamman paikan yli, sattui laukaukseni niin onnellisesti sen kylkeen, että se paikalla kaatui kumoon. Kaksi raehaulia vain oli pitkänpuoleiselta ampumamatkalta osunut, mutta toinen niistä oli, kuten sitten huomasin, mennyt sydämen läpi.
Että susi täten antaa yllättää itsensä pesällä, lienee varsin harvinaista. Ville sanoi, että hän vain kerran oli kuullut kerrottavan semmoisesta tapauksesta. En voi asiaa muulla tavalla selittää, kuin että kosken pauhina niin sekoitti kaikki äänet, ettei susi kuullut askeleitani. Vainua minusta se ei voinut saada, sillä oli ruvennut käymään tasainen tuuli järveltä päin.
Kajahutin mahtavan »all'stot»-huudon, jonka koski kuitenkin nieli pauhinaansa. Rupesin nyt etsimään pesää, joka olikin puun juurien alla. Huomasin sen ensin pienestä pirinästä, joka juurien alta kuului. — Pesän löytäminen oli käynyt arvaamattoman helposti, mutta poikasten esille saaminen tuntui tulevan vaikeammaksi. Kuusen juurien väliin oli kasvanut kiinni laakakivi, ja tämän alla oli pesä. Kirvestä, joka tämmöisellä matkalla ehdottomasti pitää olla mukana, en ollut huomannut ottaa, ja reikä oli hyvin ahdas. Pistin käteni sinne ja onnistuin vetämään ilmoihin yhden penikan — se riippui kiinni sormenpäästäni. Menepäs toiste paljain päin havukan pesään! Hengellään sai tuo pikku roisto hävyttömyytensä maksaa. Vaikka oikeassahan tuo oikeastaan olikin puolustaessaan pesäänsä kotirauhan rikkojaa vastaan.
Penikat olivat vuodenaikaan katsoen hyvin edistyneet.
Käyttämällä hyppysiäni syötteinä olisin ehkä saanut kaikki penikat esille. Mutta siihen minulla ei ollut mitään halua, ja kun yritin onkena käyttää tuoretta pajunoksaa, pureutuivat penikat kyllä siihen, mutta niin pian kuin rupesin vetämään, laskivat ne heti irti. Ne murisivat jo aika vihaisesti. Toiseen metkuun oli ryhtyminen. — Kuusen yläpuolella oli törmällä vesilätäkkö, jonka veden ainoastaan kapea ja matala kivireuna esti tyhjentymästä jokeen. Tuohiropposella rupesin ammentamaan vettä sulun yli ja pian kuulin äänestä, ettei koti ollut enää poikasille mieluisa. Niitten oli pian pakko nousta kuivemmalle paikalle, josta helposti sain ne käsiini. Mutta kun kaksi tuli samalla kertaa itsestään kätköstään ulos, käänteli toinen niin sukkelasti itseään, että vieri jokeen. Yksi putos', sanoi vöyriläinen, kun pudotti seitsemän kirvestä. Olisinpa mielelläni tuonkin ottanut, kun niitä yhteensä oli vain viisi. Mutta turhaan etsin sitä myöhemmin joen suulta.
Suden ja penikkain nylkemiseen meni koko päivä. Työ oli näet tehtävä hyvin huolellisesti. Mutta nyt ne muodostivatkin aika sievän ryhmän, ja professorini oli erinomaisen tyytyväinen. Arveli näitten yksinkin maksavan koko matkan ja hankkivan minulle ryhmän valmistuttua siitä kolmensadan markan palkkion. Vesihyönteiset puhdistivat minulle suden pääkallon. Nylkiessä huomasin, että järeä hauli oli lävistänyt sydämen — löysin sen toiselta puolelta ihan nahan alta — enkä voinut olla ihmettelemättä, että susi vielä oli irvistellyt minulle rumasti astuessani sen viereen.
Vasta aamupuolella yötä tulin kämppään perin väsyneenä ja nälistyneenä. Sedästä ja Villestä ei vielä kuulunut mitään. Tänään oli torstai ja seitsemästoista päivä heidän lähdettyänsä. Niin väsynyt kuin olinkin, ei minua kuitenkaan nukuttanut. Istuin heti valmistelemaan nahkojani, ja auringon noustessa oli ne kaikki myrkytetty ja mitä parhaimmassa kunnossa säilyttämistä varten. Peseydyttyäni otin lohivapani esille. Sillä vaikka kotiin tultuani olin mielestäni syönyt kyllikseni, oli minulla taas nälkä. Käytin ensin kaunista keltaista kultakärpästä saamatta tärppäystä. Samaten kävi, kun muutin ja panin sinipunaisena hohtavan perhosen, jota kaupassa olivat minulle erityisesti suosittaneet. Pelkään, että he suosittivat sitä minulle niin lämpimästi siitä syystä, että heillä oli näitä perhosia iso varasto ja lohenonkijat katsoivat ne sopivammiksi puotikoristuksena käytettäviksi kuin lohiveteen heitettäviksi. Ainakin lohet ja taimenet näkyivät pysyttelevän tuosta kaunottaresta kaukana. Koetin nyt siimani päähän kiinnittää pienen vaaleanharmaan yöperhosen, jonka olin sedältä saanut ja jota setä piti erinomaisena selkeällä ilmalla tämäntapaisissa vesissä.
Lyhyellä heitolla viskasin perhosen juuri siihen paikkaan, missä kohiseva virta kohtasi akanveden.
Tuskin oli perhonen koskettanut veden pintaa, kun se samassa katosi. Ensin ei tapahtunut mitään erityistä, mutta kun kymmenen, ehkä viisitoista sekuntia oli kulunut, meni siima järvelle päin, niin että kela vingahti. Minulla ei ollut kahtakymmentä metriä siimaa enää kelassa, kun minun onnistui pysäyttää kala. Onnistuin saamaan parikymmentä metriä takaisin kelaan, kun seurasi uusi karkaus. Nyt hyppäsi kala useita kertoja peräkkäin ilmaan, jolloin näin, minkälainen kölli oli onkeeni tarttunut. Sitten seurasi karkaus karkausta, niin että minulla oli täysi työ välttääkseni kelan tyhjentymistä. Lisäksi tuli, että koko ajan pelkäsin siiman sotkeutuvan vetoköyteni kellukenuoraan. Kala kuitenkin vihdoin väsyi raivoamasta, ja sain sen johdetuksi lähelle rantaa, missä se meni kuin kivi pohjaan. Sinne se jäi jurottamaan noin neljännekseksi, mikä todella oli minulle tarpeen lepoajaksi. En ollut koskaan ennen taistellut oikein suuren kalan kanssa, ja joka hiuskarvasta tippui hiki. Pidin koko ajan siiman hyvin pingotettuna, ja kun kala oli aikansa jurotellut, tuli se itsestään pintaan. Pelkäsin sen uudestaan aloittavan edellisen pelinsä, mutta vasten odotustani se tuli kauniisti vastustelematta lippoon.
Kalani oli merilohi. Kun se oli suurin kala, minkä tähän asti eläissäni olin saanut, otin siitä tarkat mitat. Setä sanoi myöhemmin näitten mittain perusteella loheni painaneen kymmenen ja yhdentoista kilon välillä. Tiesin, että vähäsuolainen lohi oli sedän mielestä parasta herkkua, ja laitoin sentähden sedälle tuliaiset, jotka loppuivat vasta usean viikon perästä. Yksin pää, selkäruoto ja evät riittivät keitettyinä minulle kahden päivän ruoaksi. Ymmärsin, etten tulisi saarellani nälkää näkemään.
Otellessani lohen kanssa olin rantapaadella huomannut jotain ruskeata, jota luulin kuivettuneeksi koivunoksaksi. Syötyäni ajattelin mennä telttaan nukkumaan, kun samassa tuo esine uudestaan johtui mieleeni. Se ei voinut sittenkään olla koivunoksa. Minun täytyi mennä uudestaan katsomaan, mitä se oli.
Esine oli paksut rautavitjat.
Rautavitjat, joitten toinen pää oli kiinnitetty paksuun, kallioon lyötyyn rautarenkaaseen, johtivat järveen.
Tällä saarella oli siis ennenkin asunut ihmisiä.
Koetin vetää vitjoja maalle, mutta en saanut niitä vedestä nousemaan. Joko ne olivat painuneet pohjamutaan tai olivat ne yhdelle miehelle liian raskaat. Sitka-vaarin tarina Latvasaaren kuninkaasta ja hänen hovilinnastaan tunkeutui mahtavalla voimalla mieleeni. Tämä taru ei voinut olla yksin kansan mielikuvituksen luoma. Siinä täytyi olla jokin todellisuus pohjana. Ja jos niin oli, ehkei tämä rautarengas vitjoineen ollut ainoana todistuksena niiltä ajoilta, joina hän oli elänyt. Ei ollut ainakaan mahdotonta, että saarelta vielä nyt löytäisin jotain, josta voisin saada selville, minkälainen mies hän aikanansa oli ollut ja miksi hän oli paennut tähän erämaahan kauas ihmisten ilmoilta. Mikään seuranhaluinen ihminen ei hän ainakaan näy olleen.
Olen jo sanonut, että se lahti, johon vein veneeni, leveni pieneksi poukamaksi, joka oli koivujen ympäröimä. Tämän poukaman pohjukkaan laski pieni puro, joka kuitenkin oli niin matala, että kun minulla oli hyvät vedenpitävät saappaat, kävelin sen pohjakivillä kuin polulla. Seurasin puroa noin viisi- tai kuusikymmentä metriä, kun metsä arvaamattani loppui.
Se näky, joka ikäänkuin taikurin esiin loihtimana nyt kohtasi silmääni, oli sellainen, että tuskin uskalsin hengittää. Oli ikäänkuin olisin pelännyt, että näky poistuu yhtä äkisti, kuin se oli ilmaantunut. Edessäni oli aukea paikka, noin kolmensadan metrin pituinen ja leveimmältä paikalta toistasataa metriä leveä. Maaperä näytti olevan viljavaa, koska ruohon alku kaikkialla oli rehevää. Noin puolet tästä aukeasta paikasta oli järvenä, ja keskellä järveä oli saari.
Saarella oli Latvasaaren kuninkaan hovilinna.
Ei sopinut enää epäillä asiaa. Latvasaaren kuninkaan hovilinna ei ollut enää satua, se oli todellisuudessa olemassa.
Hovilinnan näköinen tämä rakennus tosin suuruuteensa katsoen ei ollut, mutta kyllä muodoltaan. Se oli rakennettu seitsemännentoista sataluvun rakennustyyliin, yksikerroksinen rakennus, mutta keskimmäinen osa rakennuksesta kohosi torniksi. Rannalla rakennuksen edustalla oli vierekkäin teloillaan kaksi vihreäksi maalattua venettä, jotka näyttivät niin uusilta, kuin olisivat olleet vielä eilen vesillä. Huoneen kaikissa ikkunoissa oli valkoiset ikkunaverhot. Metsäviiniköynnökset kiertelivät torninseiniä ylös. Kaikki näytti niin asutulta kuin mahdollista. Odotin joka minuutti, että ovi avautuisi ja joku astuisi ovesta portaille, istuutuakseen penkille tai lähteäkseen venerantaan. En uskaltanut astua koivun varjosta esille. Terästin katsettani voidakseni huomata, oliko portaiden edustalla tuoreita hakoja tai vihreätä ruohoturvetta, mutta etäisyys oli liian suuri, en voinut nähdä.
En tiedä, olinko seisonut kymmenen minuuttia vai tunnin katselemassa, kun äkillisellä ponnistuksella ravistin huumaavan tunteen pois ja lähdin lähemmäksi pitkin järven oikeaa rantaa paikkaan, jossa kivinen silta yhdisti saaren itse Latvasaareen.
Keskellä siltaa oli lujarakenteinen rautainen ristikkoportti. Portti oli lukittu ja ulottui sillan kummallekin puolelle veteen asti, ja itse ristikko oli tehty siten, ettei päässyt kiipeämään portin yli eikä myöskään sivuitse. Tarkastin lukkoa, se oli lujaa tekoa. Asettamalla puun jalkaportaaksi portin yli pääsisi kuitenkin kiipeämään toiselle puolelle; mutta en tullut ottaneeksi edes kirvestä käteeni, kun lähdin löytöretkelleni. Palasin sentähden kirvestä ottamaan, hakkasin pitkän koivukangen ja pääsin vaikeuksitta saarelle.
Saarelle tultuani huomasin kyllä, ettei pihamaata tänä keväänä ollut siivottu. Mutta sittenkin vaikutti minuun kaikki niin asutulta, että suoraan sanoen en kehdannut astua portaille, vaan menin ensin venerantaan. Veneet olivat teloillaan, mutta molemmat olivat samassa kunnossa kuin kuningas Fjalarin ensimmäinen sotapursi, silloin kun Jalmar astui sitä katselemaan:
On halki runkopuu, raot ruohoiset, ja päivä laidan saumoista paistaa.
Kaukaa katsoen hohtivat veneet vielä vihreiltä; viereen tultuani huomasin, että jos kokasta pudistaisin, luhistuisivat ne kappaleiksi. — Nyt ei mikään estänyt minua astumasta asuinhuoneeseen, jos siihen pääsi sisälle; tiesin, että oli vuosikymmeniä kulunut siitä, kun tässä paikassa oli ihmisiä asunut.