Miettinen. Sopanen. Tikka, hyvin kaitahihainen, vanhanaikainen hännystakki päällä, pöytäliina käsivarrella ja muutenkin eriskummaisesti puettuna.
Tikka. Mitä, nyt? Onko hän tullut?
Sopanen. Hiin, totta Jumal' auta, onkin, ja te ette ole olleet häntä vastaan ottamassa.
Tikka. Mitä ihmeitä! Missä hän on?
Miettinen. Olkaa vaan levollinen; hän on mennyt Kaarl Ivanovitsalta ostamaan itsellensä uuden hatun.
Tikka. Onko mahdollista! (Huutaa.) Kuulkaa sen perkeleet! Laittakaa kaikki valmiiksi! Pankaa sianläskiä hapankaalin sekaan! Ja kun minä annan merkin, niin soittakaa säkkipilliä!
Miettinen. Minä ja Ilja Jaakkovitsa olimme ensimäiset häntä vastaan ottamassa. Me saamme varmaankin Yrjänän ristin, jonka hän meille palkkioksi toimittaa.
Sopanen. Tahi priljantisen nuuskatoosan kultarahaa täynnä.
Miettinen. Tai kumminkin hyviä silmäneuloja täynnä.
Sopanen. Aina teidän puheistanne huomaa, että te olette räätäli. Kun teillä on raatimiehen virkanuttu päällä, niin teidän tulee unhottaa koko räätälin ammatti.
Tikka. No, mimmoinen hän on puhutella!
Sopanen. Hyvin armollinen!
Miettinen. Hän on komersiraadeista parhainta sorttia. Parhain ihminen mitä maailmassa löytyy.
Sopanen. Ja hän puhuu Suomea…
Miettinen. Kenties paremmin kuin me Wenättä.
Tikka. Hiljaan! hän tulee!
Miettinen (komennoi huutaen). Ottakaa vaari! Rivi-hin!
(Asettuvat juhlallisesti riviin ravintolanhuoneen eteen.)
SEITSEMÄSTOISTA KOHTAUS.
Entiset. Wasili. Wiljakainen.
Wasili. A kah, minuulpahan oloo uikein pahah mielii kuin ei kaupaat rotsinehet. Woan enpähän miä voinee mustoa hattuu piessä kantoa. As, valokonen hattuhan minuul piteä piessän ollaah. Ettenköpähän työ näje, että miä oloon valakiapie prihatsu, kuten kuin ihte viaattomuus, i kuin viaattomuuves ei oo kutakana vilppii, niin kas, enpähän miäkänä suvaisse kutakana outoo merkkii piessän.
Wiljakainen. Sepä oli saakeli, että juurivasta ikään tulin myymään ainoan valkean hattuni.
Wasili. Sep oloo soakelih, sep oloo soakelih! a kutama toi minuhuun kuuluup? Eihän toi kotsaus minuhun koskee.
Wiljakainen (itsekseen). Luulenpa kuitenkin keinon keksiväni: Herra Niilo Heimo antaa minulle luultavasti takaisin sen valkoisen hatun, jonka hän vasta osti minulta. (Ääneensä.) Jospa herra komersiraati tahtoisi armosta odottaa hiukkaisen aikaa, ainoastaan niin kauvan kuin olette puolipäivällisenne syöneet, niin teidän ylhäisyytenne on saava valkean hatun, jota juuri tehdään ja joka valmistuu noin neljänneksen tunnin jälkeen.
Wasili. No, kah, voineenpahan miä tok nuin kotvaan aikoa uottoah. A tahtoisittenkopahan toin laittoa siitten minuul kamorkkahan.
Wiljakainen. Suoraa päätä.
Tikka (läheten). Sydämeni hyppii ilosta, että teidän ekselensinne, herra komersiraati, tekee minulle sen kunnian, että tulee minun katokseni alle asumaan.
Wasili. Kas, pyhä veli, joskopahan sinuun syömi hyppiih, i hyppiih minuunkin.
Miettinen. Kuinka viisaasti vastattu!
Sopanen. Hänen vastauksensa sattuvat aina navakkaasi.
Tikka. Jos teidän ylhäisyytenne suvaitsee astua pöytään, niin on ruoka jo valmis.
Wasili. A kas, kutama kiiruuhummin sitämä parhempi; jopahan suoleet minuul nalöst sisäl kuunuvoa.
Tikka (huutaa huoneesensa). Hei, säkkipillit ja harmoonikat soimaan.
(Säkkipillien ja harmoonien soitto kuuluu.)
Wasili (itsekseen). Soakelih soikohon! Nytpähän ei eneän oo epäillyst siit, että hyö luuloo minuun olovan kaimoani, Kommersiroalin Mnskovast.
(Wasili, Tikka, Sopanen ja Miettinen menevät sisälle.)
Wiljakainen (yksinään). Niin, niin minun pitääkin tehdä. Tyttäreni Leena menköön nuorelta Heimo herralta pyytämään sitä takaisin. Hänelle herra Heimo sen kyllä antaa.
(Menee.)
KAHDEKSASTOISTA KOHTAUS.
Niilo tulee kestikievarihuoneesta ulos. Kohta sen jälkeen Heikki.
Niilo. Mikä meteli! Ei ole mahdollista olla rauhassa tuolla sisällä. Sanotaan, että kauppaneuvos Wasili Petrovitsa on tullut Moskovasta ja että he hänen kunniaksensa ovat kääntäneet koko huoneen nurin narin.
Heikki (tulee). Niilo toverini, minä voin antaa sinulle oikein hyvän neuvon.
Niilo. No, mimmoisen?
Heikki. Tänne on tullut saakurin rikas ruhtinas, jolla kuuluu olevan ollut pari miljonaa orjaa…
Niilo. Minä olen kuullut sen.
Heikki. Mutta et ole kuullut, että hän on tullut Jerusalemista asti hopeaisissa vaunuissa, ajaen kahdellatoista hevosella ja tuoden muassaan viisikymmentä kuormaa kultaa ja timantteja Käkisalmelaisille jaettaviksi.
Niilo. Sitä en ole koskaan knullut enkä nähnyt.
Heikki. Warmemmaksi todistukseksi sanoilleni, tahdon sinulle myöskin kertoa sitä, että hän on partainen kuin itse pääpirn.
Niilo. Menköönpä hiiteen!
Heikki. Ja raha on hänestä roskaa vaan.
Niilo. Ja sinä todellakin uskot noita kaikkia akkojen juoruja; etkö tiedä, että ihmiset tekevät puheillaan kaikki asiat tuhatta kertaa suuremmiksi?
Heikki. Se on kyllä totta, sen minä omasta kokemuksestanikin tunnen, sillä kun Helsingissä asuessani olen Sandviikissä yhtä ainoaa lasia suuhuni kallistanut, niin on porina kulkussa Kruunnuha'an vuorilla kaikunut ja kahvitantat Kämpillä ovat huutaneet: nyt taas on tuo Heikki juonut tänäin viisi tusinaa putelia punssia, ja saanut alkkoholismon. Kun nyt Helsingissä, joka on olevinansa suuri kaupunki ja sivistyksen pesä, juoru- ja sortopuheet lentävät tuhatta kertaa suurennettuina yhdessä minutissa kahden kolmen virstan matkan, niin ei ihmettä, että ihmiset Käkisalmessa, joka on vähäinen kaupunki, samassa silmänräpäyksessä toisessa päässä tietävät mitä toisessa on puhuttu. Ja kun joku hullu on tuhmuudessaan ajatellut Petrovitsaa äärettömän rikkaaksi, niin on semmoisia juorupuheita ympäri kaupunkia syntynyt, joita juuri sinulle luettelin. Waan ei savua, jos ei tulta, sanoo sananlasku. Siis luulen minä, että noissa juoruissa on kuitenkin joku perä. — Jos ei hänellä niin paljon rahaa olekaan, kuin sanotaan, niin mahtanee hänellä kuitenkin olla muutama tuhat ruplaa.
Niilo. Mitä se meihin koskee, vaikka hänellä olisi miljooneja?
Heikki. Maltappas nyt ja kuule mitä sanon: minun neuvoni olisi siis, että pyytäisimme häneltä noin pari tuhatta markkaa, koska hänellä on rahoja.
Niilo. Ha! ha! ha! Joko viimeinkin tuon neuvosi suustasi päästit?
Heikki. Niin, eikä se olekaan mikään huono neuvo.
Niilo (suutuksissaan). Waan minä en tahdo ruveta kerjäläiseksi.
Heikki. Kerjäläiseksi? Ei Suomen miehen sovikaan kerjätä; vaan pyytäkäämme häneltä lainaksi ja jos laina jäisikin maksamatta, niin eihän tuosta maailma mullistuisi; ja toiseksi ei minusta olekaan mikään synti riistää rahoja yhdeltä partasuulta, sillä ovathan hänen veljensä meiltä sangen paljon muuta kallista tavaraa vieneet.
Niilo. Niin kyllä, mutta rehellinen Suomalainen luontoni ei salli minun neuvoasi noudattamaan.
Heikki. Eihän sinulla nyt minkäänlaista luontoa olekaan, sillä rakkauden pauloissahan sinä kuljet. Mutta ei rakkaus elätä, ja muista, että olet velkaa ravintolaan sata markkaa. Sentähden sanon sinulle viimeisen kerran, lainaa häneltä vaikka pari sataa markkaa, toisen sadan velkamme suorittamiseksi ja toisen millä Pietariin pääsemme, josta sitten saisimme lisään, koska setäsi on antanut sinulle valtuuskirjan saada hänen tuttaviltansa rahaa. Hyvästi nyt! jos et tee niinkuin olen sanonut, niin jätän sinut tänne Leenaasi ihaelemaan ja lähden yksinäni Inkerinmaalle vaikka jalkapatikassa, sillä ainoalla markallani en voi hevoisin kulkea.
(Heikki menee.)
Niilo (yksinään.) Jos en häntä paremmin tuntisi, niin luulisin hänen minua pilkkaavan.
YHDEKSÄSTOISTA KOHTAUS.
Niilo. Leena.
Leena (Niiloa huomaamatta). Hyvin ikävään toimitukseen lähetti isäni minut. Minä vapisen kuin haavan lehti. Mitä tuo vieras herra ajatelnee, kun kuulee, että minä tahdon puhua hänen kanssansa. Saas nähdä, näinköhän voinen häneltä salata sitä, joka jo kauvan aikaa on minun sydäntäni vaivannut? Tahdonpa tavata jonkun palvelijan ja lähettää hänen kutsumaan herra Heimoa ulos. Mitä hän ajatelnee knn näkee, että se olen minä, joka tahdon häntä puhutella. (Mennessänsä kohtaa hän Niilon.) Jumalani se on hän!
Niilo. Minuako niin peljästytte?
Leena. En, päinvastoin minä haen teitä.
Niilo. Te tahdotte puhutella minua? Mikä lämmin tuuli on tuon onnen minulle saavuttanut?
Leena. Minulla olisi vähäinen rukous teille tehtävänä.
Niilo. Rukous? Sitä on jo siunaus seurannut, sillä ettehän te suinkaan voi vaatia minulta mahdotonta.
Leena. Kaukaa siitä. Mitä minä vaadin, on teidän helppo täyttää.
Niilo. Kuinka onnellinen olenkin, kun saan kunnian tehdä teille jonkun hyvän työn. Waan velka velasta, sarka sarasta! Tietäkäätte, että minullakin on rukous teille tehtävänä, rukous, joka pn asuskellut jo kauvan aikaa huulillani ja jonka te voitte täyttää, eikä kukaan muu.
Leena. Saanko kuulla mikä se on?
Niilo. Olkaa niin hyvä ja ilmoittakaa te ensin salaisuutenne, sitten vasta minä minun.
Leena. Minä niin ujoksun; se on semmoinen kummallinen asia.
Niilo. Luuletteko, etten minä myös ujoksu? Kummallinen ei se ole; minusta ei se kumminkaan siltä näytä.
Leena. Sanokaa te ensin asianne, ehkä se antaa minulle rohkeutta sanomaan omani.
Niilo. No olkoon menneeksi.
(Sävel: Ei taivahan alla ja avaralla).
1.
Mit', ystävä kulta,
Nyt kuulet multa,
Silmäin on sulle sen kertoneet.
Lemmen jos voimaa tunnet sa,
Tiedät mit' tahdon sanoa ma.
2.
Kun lintuset kuiskaa
Ja tuulet huiskaa,
Korvasi luontoon kallista,
Niin sinä kuulet laulelon,
Jossa mun salaisuuteni on.
Leena.
3.
Mit', ystävä kulta,
Nyt kuulen sulta,
Silmäs on mulle sen kertoneet,
Lemmen jos voimaa tunnet sa,
Arvaat mit' tahdon vastata ma.
4.
Kun lintuset kuiskaa
Ja tuulet huiskaa,
Korvasi luontoon kallista,
Niin sinä kuulet laulelon,
Jossa mun vastaukseni on.
Molemmat.
5.
Oi, ystävä kulta,
Mä minkä sulta
Kuulen nyt suureks riemukseni,
Mieleni sit' on kuvaillut,
Sydämen' usein uneksinut.
6.
Kun ilma se raikkui
Ja taivas kaikkui,
Sun salasuutes kuulin ma.
Kun sitä kysyin lehdolt', oi!
Wastuuksi rastaan säveli soi.
7.
Mut, ystävä kulta!
Kun mä nyt sulta
Itseltäs vastuun kuulla sain,
Paljoa kauniimmalta soi:
Mä sua lemmin, kultani oi!
Niilo. Leena kultani! Oi kuinka kauvan sydämeni on hartaasti kaihonut tätä hetkeä! Waan minä en ole uskaltanut edes toivoakaan sen lähestyvän. Se kylmyys, jonka sinä minua kohden näytit, se vastenmielisyys, jonka luulin sinussa minua kohden huomanneeni…
Leena. Minä luulin, että te tahdoitte vaan pilkata minua. Minusta oli se niin ihmeellistä, että te niin usein tulitte puotiin ja ostitte niin hirveän monta hattua.
Niilo. Minä tiedän sen; minä käytin itseäni hullusti.
Leena. Ei, en minä sitä tahdo sanoa. Mutta minä luulin, että te olitte rikas herra, joka ei rahalle arvoa antanut, kunhan vaan samassa sai tehdä pilkkaa köyhästä tyttö raukasta, vaan minun sydämeni sanoi minulle, ettei minusta olisi yhtäkaikki, jos te lähtisitte pois yhtä odottamatta kuin tulittekin.
Niilo. Minä lähtisin luotasi pois! En koskaan, Leena kultani! Todistaakseni sydämeni rehellisyyttä, tahdon vannoa sinulle, etten enää matkusta Wenäjälle, niinkuin aikomukseni oli. Minä palaan Helsinkiin pyytämään setäni suostumusta avioliittoomme ja tulen sitten jälleen tänne paikalla takaisin.
Leena. Aiotteko te todellakin tehdä niinkuin sanoitte?
Niilo. Pyhimmällä valalla voin sen vahvistaa! Mutta kutsu minua sinuksi, ja anna liittomme merkiksi minulle muisku.
Leena. Mitä te nyt mietitte! Tässä keskellä julkista katua! Koko meidän kaupunkimme saisi siitä puheen-ainetta moneksi kuukaudeksi.
Niilo. Sinä olet oikeassa. Lupaa minulle sitten vaan, että kutsut minua sinuksi.
Leena. Jos vaan en herättäisi muissa mitään luuloa. Ja hyvästi nyt joksikin ajaksi.
(Tahtoo mennä.)
Niilo. Leena, odotahan vähän! Olihan sinulla jotakin asiaa minulle.
Leena. Herra Jumala! se on totta! Minä unhotin koko asian. Se on teidän syynne, te olette saattaneet pääni pyörryksiin.
Niilo. Minä tahdon sovittaa rikokseni suutelemalla tuhatta kertaa teidän käsiänne.
Leena. Jumala valjelkoon! Ei se käy laatuun. En minä tohdi tässä kauvemmin seista. Siis pari sanaa yhtä hyvää kuin pari sataa. Tuo vieras komersiraati, joka asuu kestikievarissa, tahtoo ostaa valkeaa hattua isältäni; mutta kun hän on myynyt teille viimeisen, mikä hänellä oli, niin pyytää hän, että te olisitte niin hyvä ja antaisitte sen hänelle takaisin; hän tekee teille uuden, tahi antaa teille takaisin rahanne. Käypikö laatuun? Teettehän te sen minun tähden? Ja jos te olette oikein kohtelias, niin tulettehan itse tuomaan se takaisin, että minä saisin samassa nähdä teitä. Luulenpa, että minulla vieläkin olisi yhtä ja toista sanomista teille. Hyvästi! Ei teidän tarvitse vastata minulle, sillä minä en tahdo kuulla kieltävää vastausta huuliltanne.
(Menee.)
Niilo (yksinään). Saakuri vieköön! Hänen ensimäistä pyyntöänsä en ole mahtava täyttämään! Tuo kirottu hattu! nyt se on toisten kanssa panttina isännälläni. Mikä hiisi saattoi minut tuohon panttaustuumaan! Waan mistä minä voin tietää?…. Aha, keksinpä kuitenkin keinon. Minä tahdon noudattaa Heikin neuvoa. Herra Wasili Petrovitsa saattaneehan toki lainata minulle pari sataa markkaa. Minä tahdon mennä sisälle hänen luoksensa — vaan ei, ei se laatuun käy; hän istuu päivällispöydän ääressä. Minä kirjoitan hänelle pari sanaa ja lähetän jonkun viemään kirjeeni hänelle.
(Ottaa taskustansa paperia, käypi pöydän ääreen istumaan ja kirjoittaa.)
KAHDESKYMMENES KOHTAUS.
Niilo. Heikki.
Niilo (pannessaan kirjeen kiinni ja päällekirjoitusta kirjoittaessaan). Kas niin, nyt se on tehty! Tämä varmaankin hyvin onnistaa. (Näkee Heikin, karahtaa seisaalleen ja syleilee häntä.) Oi Heikkiseni! Heikki kulta! Sinun neuvosi on verraton. Minä olen kirjoittanut Petrovitsalle, pyytäen häneltä rahaa lainaksi.
Heikki. No, katsopa nyt, eihän minun neuvoni niin hullumainen ollutkaan! Ensin sinä suutuit, vaan nyt huomaat itse, että…
Niilo. Mutta silloin en minä tietänytkään mitä nyt tiedän.
Heikki. Mitä sinä tiedät?
Niilo. En mitään! en mitään!
Heikki. En tahdokaan tietää, kunhan vaan pääsisimme täältä hiiden luolasta pois. Ja että tämä toivoni tulisi välemmin täytetyksi, niin anna minun itseni viedä tuo kirje Petrovitsalle.
Niilo. Jos tahdot, niin vie vaan.
(Menee ravintolaan.)
Heikki (yksinään). Ensin ei minnn neuvoni kelvannut, ja sitten jälkeenpäin noudatetaan sitä kiitollisuudella; mutta eipä ihme, sillä niinhän aina on laita confratrea musarum alumni'en välillä. Waan mitäpä tuosta; olenhan Niilon ystävä ja sentähden koetan vaikka hampaineen hänet pulasta päästää. Sen vuoksihan olen myöskin ottanut viedäkseni tämä kirje Petrovitsalle, vaikkei Suomalaisen ylioppilaan sopisi partasuilta mennä rahaa anomaan. Waan ettei tuo muukalainen eikä muutkaan huomaisi, että olen ornatissimus, doctissimus, philosofiae studiosissimus juvenis Suomenmaan yliopistossa, niin pukeun rengin vaatteisin. Sen minä teenkin.
(Menee.)
YHDESKOLMATTA KOHTAUS.
Porvareita, eriskummaisissa puvuissa tulee vaimoineen ja lapsineen ja etunenässä soittajia, joilla on harmoonit, säkkipillit ja kitaarit kädessä. He asettuvat kestikievarihuoneen oven eteen. Yksi porvareista laulaa sanat ja toiset Kaikki vaan trallalan.
(Lauletaan kuin: Den bästa medicin, som finnes till.)
1.
No, veikot, onneks olkoon meille nyt, trallalaa,
On miljoiniekka tänne eksynyt, trallalaa,
Kieltämme tulee meidän liukastaa, trallalaa,
Ja häntä pilviin saakka korottaa, trallalaa.
2.
Osottakaamme laulain, soittaen
Nyt suurta kunniata hänellen,
Niin kylläpä hän siitä lahjoittaa
Jok' ainoalle sata solkkovaa.
3.
Mut kylläpä me tyhjennämmekin
Wiel' kultakukkaronsa kuivihin.
Ja hänet kynimme, on varmahan,
Niin ettei karvaakaan jää leukahan.
4.
Käksalmelaiset käyttää taitavat
Kyll' rahojaan kuin itse itarat,
Mut mieli tekee saada lisään vaan,
Sill' raha ei tee pahaa milloinkaan.
5.
Siis kettäkäämme hältä kaikki pois,
Ett' enää kukkarons ei soida vois;
Ei Valamoss' oo rahan tarvetta,
Ja Herraa rukoilla voi rahatta, trallalaa.
KAHDESKOLMATTA KOHTAUS.
Entiset. Miettinen.
Miettinen. Hyi häpeä, pölkkypäät! Eikö teillä enää ole järkeä? Onko tuommoinen laulu nyt tämmöisessä juhlallisessa tilassa mielestänne laulettava? Jospa te jotakin semmoista ajattelisittekin, niin pitäisi teidän kuitenkin ymmärtää, ettei käy laatuun kaikkia mietteitään ilmoittaa. Luulenpa, ettei komersiraati, Jumalalle kiitos, ymmärtänyt sanaakaan teidän laulustanne. Hän tulee kohta ulos; saas nähdä, osaatteko käyttää itseänne kuin järkevät elikot. Ja samassa silmänräpäyksessä, kun hän tulee, tehkää niinkuin minä opetan, minä, joka olen viisain teistä ja sen vuoksi päässyt raatimieheksi: Paikalla, kun hän tulee, laulakaa hänelle ne uudet sanat, jotka eräs mainioin runoniekkamme on sovittanut tuon hyvin yleisesti tunnetun, vanhan, hyvän ja isänmaallisesti viattomuutta kuvaavan "Wiikerin-Wappu"-laulun säveliin. Semmoisella laulullahan pitää niin korkeaa vierasta vastaan ottaman. Hoi, miehet! alottakaa, alottakaa, komersiraati tulee!
KOLMASKOLMATTA KOHTAUS.
Entiset. Wasili. Sopanen. Tikka. Kööri.
(Sävel: Wiikerin Wappu.)
1.
Tervepä teille! Tervepä teille!
Olkaatte terve tullehet meille!
Kansapa teitä taivahan alla
Ottavi vastaan soittelemalla.
2.
Suuret ne juoksee, suuret ne juoksee
Laupeina aina halpojen luokse.
Ei sovi seista, painakaa puuta,
Laulumme kestää kymmenen kuuta.
Wasili (laulukunnalle). Olohkoatten eähneti, olohkoatten eähneti! Jopahan toi kylläh piisoa. Kah, eipähän minuun peäm voineeh siiteä tommohist viuunin, karmasniekan i pussihhuiluhien rämineäh. A kah, kuinpa tuo pesmi pisteä mua niskahan.
(Soitto alkaa uudestaan.)
Miettinen (laulukunnalle.) Hiljaan! Hiljaan! Perkeleen koirat! Komersiraati ei tahdo kuulla enempää.
Wasili (Tikalle, Sopaselle ja Miettiselle). A kah, pyhäät veljeet! Miäpähän tuimoan kutoma minuun tuloo tehtää. Ensistpähän tuloo minuun tehtää kuihtih, i kutama tienkoist parissoa jeäp, a noihan miä teil annaan viinuskan, rommun, kanviärtin, harjuuksiin, markkulmiin i jernastestamentiin ostohoon. (Ottaa Niilon kirjeen taskustansa.) Taassapahan, kah pyhäät veljeet, sain miä pyyntihkirjaan, kussapahan muuan rukoeleeh puoljsatoa solkkovoah; ah, toipahan oloo pätö summaah. (Itsekseen.) Kah, pismaan allah oloo Niiloh Heimoon nimih; minuunpahan pitöö siit pakissa vanhaah Herraah Heimoon kanssah. (Ääneensä.) Pyhäät veljeet, miäpä tuloon kohtai takaasih. Kah, minuun pitöö mänemään Hattuuhmoakarihin kuuloomahan tokkopa hattun oloo valamis. Niättenhän, mua hävetteä, soakelih soikuon, seissaa akkahain yölakki pies tämmöhises suurehees joukoos.
(Menee hattumaakarille.)
Miettinen. Kävipähän paljoa paremmin kuin luulinkaan. Komersiraati on vielä kuitenkin armollinen, vaikka te olette tehneet soitollanne tuhmuuksia hänen läsnä-ollessansa.
NELJÄSKOLMATTA KOHTAUS.
Entiset. Heimo. Kohta sen jälkeen Heikki puettuna rengin pukuun.
Heimo (itsekseen, lukiessaan Niilon kirjettä). Tämä on minun veljeni pojalta! Aika veitikka! Mikä mielettömyys! Tahdonpa kuitenkin vielä vähäisen aikaa katsoa tätä komediiaa. Panenpa 4 sataa markkaa kirjeesen ja käsken sitten Wasilin antamaan ne hänelle.
(Menee jälleen sisälle.)
Heikki (tulee). Eiköhän tuo partasuu jo antane minulle vastausta? Asetaunpa tähän seisomaan, niin että haamuni vetää helpommin hänen huomionsa puoleeni, kun hän tulee.
WIIDESKOLMATTA KOHTAUS.
Entiset, paitsi Heimoa. Wasili. Wiljakainen.
Wasili (Wiljakaiselle). A kuin hattuh oloo valamis, kas, niinpä sen tahtoon; näes, siinääpähän temppuh olookin.
Wiljakainen (itsekseen.) Minä olen kun hiiluksilla, pelätessäni, että herra Heimo syöpi sanansa.
Wasili (Heikille). A toi kasakkahko se oli, jokali antoi minuul tienkaah-rukouskirjaan?
Heikki. Juuri sama mies, teidän korkeutenne!
Wasili. Häneen isantamiesi oloo rukoelluh minult parsataah markkoa. A tietääkyönpähän että toi oloo hiieen pätö summaah!
Heikki. Kyllä tosiaan se on, niinkuin me Suomeksi sanomme, saakurin vähäinen summa. Sitähän minäkin olen hänelle sanonut teidän korkeutenne!
Wasili. Kah, parsataah markkoa oloo kuin voan naa ili ei mitäkänä.
Heikki. Sehän minunkin ajatukseni on.
Wasili. A, sanohaan isantamieheellees terveheisii i etten miä voi antoa häneel parsataah markkoa, sillääpähän etoo summaah ei hänt autaah kunnekkana.
Heikki (itsekseen). Pahuus vieköön! (Ääneensä.) Kylläpä tuossa on kuitenkin vähäinen apu, teidän korkeutenne.
Wasili. Piäppäshän suus kiinni i suo minuunkin pakissah muuan pakinaa! — Kas, sanooppahan isantamieheellees terveheisii i että miä laitaan häneel, näes, neljäsataah markkoa, sillääpähän, kas, minuust näytteä, että heän vähiksyttäin tuon verraan tarviihtenoo.
Heikki. Saan kiittää yleväisyyttänne nöyrimmällä alamaisuudellani. (Itsekseen.) Jos tuo perkeleen partasuu olisi antanut vielä pari sataa lisään! (Tikalle.) Tulkaa nyt kanssani! Me maksamme teille velkamme.
Tikka. Korkeimmalla ihastuksella!
(Tikka ja Heikki menevät ravintolaan.)
Wiljakainen. Minunkin täytyy lähteä Niilo herran luo asiastani puhumaan.
(Juoksee ravintolaan.)
Sopanen. Mikä mielen jalous!
Miettinen. Kuinka ylevästi hän itseänsä käyttää!
Sopanen. Eläköön herra komersiraati Wasili Petrovitsa!
Kaikki. Hurra!
(Porvarit tulevat anomnskirjat kädessä Wasilin luo; myös vaimot ja lapsetkin antavat hänelle niitä. Hän ottaa paperit vastaan ylvästelevällä katsannolla. Kun hän on saanut jo osan niitä käteensä, pudottaa hän ne laattialle, porvarit kokoavat niitä ylös ja antavat uudestaan ne hänelle, joka taas pudottaa ne laattialle j.n.e. Tätä kestää koko seuraavan puheen-ajan.)
Wasili. A kas, kuin miä tuumain, kutama minuun tuloo tehtää. Miäpähän, kas, oloon peättänyh antoa Käkihsalmeen rahaval lahjaaks tuon aivaan pätö summaan parih miljuonah solkkovoa. Niinpäh kauvaan kuin nuo piisoah, voittenhan työ minuult soataa armoonlahjui, a kun nuo loppuuh, niin en miä eneän annah rivenniekkoakana, sillääpähän, kah, minuul on niin moneheen paikkahaan anneettavanah kuin minuul oloo miljuonii kolikoit. Senpähän tähtien en miä annaah teil petakkoakana, enpä alttiniekkoakana enempeä kuin parih miljuonii. — A kas, minuun käsihiin eiväät noi rahaarukouskirjaat mahtuu. Oloppahan, pyhä veli, nuin hyvöö ili kuvaan mies i poappahan noi kaikkih minuun kirjuutuspöytääl.
KUUDESKOLMATTA KOHTAUS.
Entiset. Wiljakainen, valkea hattu kädessä. Tikka. Palveluspoika kantaen tarjoimella koko joukon pottuja ja juomalaseja, jotka hän asettaa pöydälle huoneen ulkopuolelle. Heimo tulee ja asettauupi porvarien joukkoon. Leena seisoo puodin ulkopuolella ja katselee juhlanmenoa.
Wiljakainen. Tässä on hattu, herra komersiraati; teidän ylhäisyytenne kenties tahtoo sitä koettaa.
Wasili (ottaa yömyssyn pois ja panee hatun päähänsä). Toi mahtuup aivaan topraast pieneen. A, kultapahan toi nyt näytteäh?
Kaikki. Oikein komealta! loistavalta kuin aurinko!
Wasili. A kas, kuin lahjuotaan rahavaal tuon yöhlakkiin muistooks.
(Wiskaa sen pois ja toiset tappelevat siitä.)
Miettinen. Hei, älkää repikö! Se on säilytettävä Raastuvan seinän naulassa tuleville sukupolville tämän päivän muistoksi.
Wasili (Wiljakaiselle). A kas, kyllähpähän taast maksuun soat, pyhääh veljeen!
Wiljakainen. Kylläpähän rahat tallella on, kun ne teidän takana ovat, teidän ekselensinne!
Tikka. Näinköhän teidän ylhäisyytenne suvaitsis kaataa itsellensä lasin parasta sorttia rommia, Wiipnrista saakka tuotua. Me, näettehän te, olemme tuottaneet sitä sieltä saakka vallan teitä varten, sillä itse juomme tavallisesti paloviinaa, mutta kun nyt on tämmöinen juhlallinen tilaisuus, niin…
Wasili. Passipo, pyhiin veljeen! A kyllääpähän miä olisiin kernahaast viinuskoakin juonuh, a kuin rommuh tok maistoah pareimmaalt, kummihkin lökärinäh i norrina kahviin joukoos, niin olokuonhan männeheeks.
Tikka. Ja muutenkin on se päivällisen jälkeen parhain juoma ja toiseksi voi sitä nauttiessa keskustella hyvin viisaasti kaikenmoisista valtiollisista asioista.
Wasili. No, pyhäät veljeet, kuvaat mieheet, mutsut i likat! a kas, kuin isantah käskööp, niin tulkoattenpahan nyt naukkoamahan kunniaan ryypyyn i takanoit yhtehen pistämähään i nuitaa näitaä aikah asioit tuumaimahan.
(Istuvat pöydän ääreen.)
Laulu.
(Sävel: Luonnon suuren lapsukaiset avaruuden alla.)
1.
Wasili.
Kas, kuin rommuu maistetamma noistah putielkoistah,
Najuu jos on, riitelkeämmä aikah-asioistah.
Kaikki toiset.
Hei, hoi, eläköön
Asjain perustukset!
Niin myös eläköön
Riidat, juopumukset!
(Juovat.)
2.
Miettinen.
Suomess' yhä nälkävuodet korjaa kansaa poisi,
Woisko herra sanoa, ne miten poistaa voisi?
Kaikki toiset.
Nyt, nyt veikkoset,
Tarkoin kuunnelkaamme!
Olkaa iloiset,
Wiisaan neuvon saamme.
3.
Wasili.
Rahoa veikool tanssih, loistooh pie kuin herraasväkit,
Siit, kas, Jumal ihastuup i täytteäp köyhiin säkit.
Kaikki toiset.
Neuvost' kiitos suur!
Loistain tanssikaamme!
Sillä tavoin juur
Teemme rikkaaks maamme.
(Juovat.)
4.
Sopanen.
Meidän rautatiestä mitä herra arveleepi?
Kenties siitä rahanpula meille syntyneepi.
Kaikki toiset.
Nyt, nyt, veikkoset!
Tarkoin kuunnelkaamme!
Olkaa iloiset,
Wiisaan vastuun saamme.
5.
Wasili.
Älkeäh surra, jauhuokulit tuloo sitää myötäh,
Kas, ei teitään tarvihtek siit eneän tehtää työtäh.
Kaikki toiset.
Nyt, nyt päivät yöt
Suurest' iloitkaamme!
Loppuu kaikki työt,
Laiskan' olla saamme.
(Juovat.)
6.
Tikka.
Totta onko, että saapi kirjoitella meillä
Myöskin yhtä vapahasti niinkuin saapi teillä?
Kaikki toiset.
Nyt, nyt, veikkoset,
Tarkoin kuunnelkaamme!
Olkaa iloiset,
Wiisaan vastuun saamme.
7.
Wasili.
Kaikkiipa, kah, tahtootten kuin ränttihvapauhtaa,
A kuin teil ei tuumaija ies oloo oikeuhtaa.
Kaikki toiset.
Kun nyt tuostakin
Waivast' päästä saamme,
Rommii ryyppyihin!
Nauttein iloitkaamme!
(Juovat.)
8.
Wiljakainen.
Tokko vielä paraneepi meidän kieliseikka?
Täällä niinkuin Paapeliss' ei veljää tajuu veikka.
Kaikki toiset.
Nyt, nyt, veikkoset,
Tarkoin kuunnelkaamme!
Olkaa iloiset,
Wiisaan vastuun saamme.
Wasili.
Tapelkoahten akkoin lail, niin kotihkoisii soatten,
A myös ison isänmoan kielt valmiiks oppihkoatten.
Kaikki toiset.
Onneks olkohon
Kolmas valtakieli!
Kas, Käksalmen on
Sinneppäin jo mieli.
(Juovat.)
10.
Heimo.
Kuinka monta ruplaa, luvan saanko tutkistella,
Aiotten te Käkisalmeen lahjaks jaeskella?
Kaikki toiset.
Nyt, nyt, veikkoset,
Tarkoin kuunnelkaamme!
Olkaa riemuiset!
Parhaan vastuun saamme.
11.
Wasili.
Jokah kert kuin aukeejoa, kas, roppih putielkoistah,
Kolikoit miä nakkeloon pois silloon kirstuhloistah.
Kaikki toiset.
Hei, hoi, veikkoset,
Tuhansia saamme!
Olkaa iloiset,
Riemuin nauttikaamme!
(Juovat.)
12.
Wasili.
Ei pie uskooh, sil kuin rommuu liiaaks soan miä maistoah,
Kas, miä silloon tarinoihteen ainah kaikellaistoah.
Kaikki toiset.
Tott' ei olekaan
Nyt hän mitä vastaa,
Komersraati vaan
Leikkiä nyt haastaa.
(Juovat.)
Miettinen. Herra komersiraati Wasili Petrovitsan terveydeksi!
Kaikki. Hän eläköön! Hurra!
(Juovat.)
Wasili (kohoaa seisaalleen ja kumartaa.) A miäpä kiitään teit, kuvaat herraat i rouvaat, mieheet i mutsuut, likaat i poiaat! Kas, miäpähän en koskahan unhootak tämmöhist hyveä vastahan ottaamist, jokah minuul nuin suureheeks onneeks on sattuunuh. A, älkeättenpähän pahaaksuko, jospahan miäkin pakissen muuan kunnia-sanaah teillen.
Sopanen. Miettinen. Tikka. Hiljaan! Hiljaan! Komersiraati haastaa!
Wasili. A kah, Käkihsalmiih terveeh olkuon, i kauvaan elkyön, i lihaavaks tulkuon, i se häpeheen joutuukuon, kuk ei sen terveeheks juo! Hurra!
Kaikki. Hurra! hurra!
Wasili. A kah, niättenhän, pyhäät veljeet, että miä oloon varmah oppinut Suomeen runohkonstiis i osoan sovittoa tismoallehen loppuun ili sapaassihin sanaat lauluus.
Sopanen. Mikä ihmeteltävä taito yhdellä muukalaisella Suomen runollisuudessa! Minä, joka olen Kirjallisuuden seuran jäsen, esitän hänet Helsingin Kirjallisuuden Seuran runous-osaston tutkiakuntaan kunniajäseneksi.
Miettinen (innostuneena). Wai muukalainen! muukalainen! Ei komersiraati ole mikään muukalainen. Sama veri liikkuu hänen sekä meidän Käkisalmelaisten suonissa. Oi, mikä kansallinen juhla! Kaikki säädyt, raatimiehet, porvarit, vaimot, akat, vanhat, nuoret, kaikki ovat juhlapuvuissa kokoon tulleet. Ja kaikkien sydän sykkii vilpittömästä riemusta! Oi, minä tahdon kirjoittaa siitä ilmoituksen Moskovan Wietomostiin sekä Wiralliseen Lehteen!
SEITSEMÄSKOLMATTA KOHTAUS.
Entiset. Niilo. Heikki.
Niilo (Wasilille). Suokaa anteeksi, herra kauppaneuvos, että minä häiritsen teidän iloanne. Waan te olette solvaisseet minun kunniaani pahimmalla tavalla. Koko tämä kansanjoukko, joka on ollut läsnä silloin kuin te kunniatani loukkaisitte, huomatkoon myöskin kuinka karvaalta teidän solvauksenne on minusta tuntunut ja laittakoon niin, että te pyydätte minulta anteeksi.
Wasili. A kutama soakureit! Kah, enpähän miä oo koskahan nähnyh teit minuun silmiin ies.
Niilo. Minä olen kirjoittanut teille kirjeen, ja sen sijaan kun teidän piti kirjallisesti vastata siihen, olette te kaikkien läsnä-ollessa lausuneet sen sisällön ja antaneet toverilleni rahaa minulle tuotavaksi. Minä en ole mikään kerjäläinen, herra kauppaneuvos, minulla on itsellänikin omaisuutta ja tahdon jonakin päivänä maksaa teille velkani takaisin. Suokaa anteeksi jos minä annan teille hyvän neuvon: Ei se ole kylliksi, että hyviä töitä tehdään ja lähimmäistä autetaan, mutta sitä pitää tekemän myöskin lämpimästä sydämestä eikä mistään loiston- ja kunnian-himosta, niinkuin tavallisesti teidän arvoisat herrat ja rouvat tekevät köyhiä auttaessaan.
Miettinen. Mikä hävyttömyys!
Sopanen. Mikä näsäviisaus!
Tikka. Oletteko te järkeä vailla?
Niilo. Minun herrani, ei minkäänlaisia solvauksia saa tulla kysymykseen! Kyllä minä taidan niihin kunnon vastauksen antaa ja muistakaatte varsinkin te, joka käytte virkapuvussa, että olette velkapää, jos ei muuten, niin oikeuden kautta, pyytämään julkisesti minulta anteeksi solvaussanoistanne. (Miettinen vetäytyy äimistyneenä taaksepäin. Niilo pnhuu nyt Wasilille.) Minä tuon nyt kolme noista teidän sadanmarkan seteleistänne takaisin. Paha kyllä, että tulin jo yhden särkemään tarpeisini; näin asiain laidan ollessa, ei minun olisi sitä pitänyt tekemän, eikä se tapahtunutkaan mistään pakosta ja rahanpulasta; sen minä tein erään anomuksen vuoksi, jonka eräs nais-ihminen, jota sydämestäni rakastan, teki minulle. Rakkaus, joka välistä saattaa tekemään suurimpiakin rikoksia, on saattanut minunkin tekemään tämän tuhmuuksen. Tässä on nyt kolme teidän seteleistänne, ottakaa ne takaisin ja viime sadasta annan minä teille tämän velkakirjan, jolla voitte saada rahanne pois sedältäni Heimolta Helsingissä, kyllä hän rehellisesti tuon vähäpätöisen summan teille suorittaa.
Wasili. A kah; enpähän miä tuost velkaahkiriaast välitäh, kunpahan voan annaat nui sataah markaan seteliit takaisih.
Niilo. Olkaa vaan niin hyvä ja ottakaa vastaan niin hyvin toinen kuin toinenkin.
Wasili (itsekseen). Kah, juhtakaik. A, voinenpahan noi sataah markkoa ihteekkin käytteä.
Niilo. Olkoon nyt tämä teille opetukseksi, että te toisen kerran käytätte itseänne sivistyneemmällä tavalla, jota kuitenkin voipi odottaa teidän arvoiselta mieheltä.
Wasili. Meäh helveehtihin, siä perkeleheen musikkaah! Ka, kustapahan miä tiesiin, ettäh sinuun rahaa-rukouskirjaas olih salahvehkoa.
Niilo. Miten? te kutsutte kirjettäni rahan-rukouskirjaksi!
Wasili. A kah, miksipähän sitämä kuhtuisiin? Eipähän toi oo ainooh. Kokooh minuun kamorkkaan olooh täyneän semmohisii rukouskirjoi.
Niilo. Te luultavasti ette taida kieltämme, koska te käytätten sanoja, sivistyneessä maassa vallan sopimattomia.
(Laulaa säveleellä: Honkien keskellä mökkini seisoo.)
1.
Luokaatte, vieras, nyt silmänne noihin
Saarihin ihanaisiin Suomenmaan,
Näetten, lehtoihin kuin koreoihin
Lentävi ilolinnut riemuissaan.
La, la, la, la, laa
Heidän te laulua kuunnelkaa.
2.
Kuulkaatten kuin sävel soi satakielen,
Laaksoja heleästi raikuttain;
Oi! miten siell' lumoaapi hän mielen,
Taivahan sinikantta kaikuttain.
La, la, la, la, laa
Häitä te kieltämme oppikaa.
3.
Kuulkaa myös, hän miten laulavi teille
Luonnosta ihanasta Suomenmaan.
Maan tämän Luojamme lahjoitti meille.
Kukkana sitä täällä hoidetaan.
La, la, la, la, laa
Nuppuna vielä se rusoittaa.
4.
Waan kun se valohon kerran saa tulla,
Wielä se koreammin heloittaa.
Tarhurein' itse me tahdomme olla,
Polkea sit' ei koskaan vieras saa.
La, la, la, la, laa
Terve nyt sulle, sä Suomenmaa!
Wasili. Kah, perkeleheen sopakkah, ku kukuuh taassah kuin käkih, a kuin en miä mitääkänä ymmäärräh.
Niilo. Mutta luulenpa, että, vaikka te ette mitään ymmärrä, niin on tämä kokoutunut kansa kuitenkin sen ymmärtänyt, ja onhan siinäkin kylliksi.
(Tahtoo mennä.)
Sopanen. Jätämmekö asian sillensä?
Tikka. Ken tohtii soimata komersiraatia?
Wasili. Kah, sitämä miäkin pakissa tahtoin.
Tikka (Niilolle.) Seisahtukaapa, herraseni! Minä en suvaitse, että joku loukkaa minun huoneessani hänen ylhäisyyttänsä komersiraati Petravitsaa.
Sopanen. En minäkään!
Miettinen (vetäen miekkansa). En minäkään!
Wasili. A kas, en miäkänä!
(Juoksee Miettisen taakse.)
Heimo (astuu esiin). En minäkään, sillä minä olen luvannut suojella Wasili parkaa.
Niilo. Mitä näen? Kas setäni! Te täällä?
Heimo (antaen Niilolle kättä). Wanhaa sydäntäni riemastaa, Niiloseni, kun näen sinun tuossa vihan vimmassa kunniasi sortamisesta. Tämä seikka yksinänsä on ollut kylliksi lepyttämään minun sydäntäni niistä huolista, joita sinä olet minulle kevytmielisyydelläsi tuottanut. Mutta rakkaushan se on, joka on sinut siihen saattanut; sentähden en tahdokaan nuhdella sinna. Ja lohdutukseksi tahdon myöskin sanoa sinulle, että ne rahat, jotka Wasililta sait, olin minä, kirjeesi luettuani, antanut hänelle ehdolla, että hän ne sinulle Heikin kautta toimittaisi.
Niilo. Setä kultani! Minä häpeilen!
Heimo. Ne setelit, jotka Wasili sai, saapi hän omanansa pitääkin.
Wasili. Ai, hierraah Heimoo kultaa! Heimoo kultaa!
(Syleilee Heimoa.)
Tikka. Mitä hittoja? Ottaako komersiraati vastaan tuon lahjan?
Wasili. A kah, pyhää veli, niinpähän toi kommersroali teköö! Kas, oloonpahan miä köyhääh miesi, i eipähän jokaah päivää semmohist onnii minuullen raukaallen satuuh, että kolme sataah markkoa moantielt löytään.
Muutamat. Mitä? Onko hän köyhä mies?
Heimo. Loppukoonpa nyt komediia! Kunnioitettavat herrat ja naiset! Tämä mies, jonka minä hyvin hyvästi tunnen, on Wasili Petrovitsa Aunuksesta ja kulkee laukkuryssänä talosta taloon tavaroitaan kaupitellen.
Kaikki. Mitä hittoja!
(Melua ja nurinaa.)
Wasili. Hiljoah! hiljoah, pyhäät veljeet! Kas, ensinpähän asioa tutkihtahan i siitten miestääh mutkihtahan.
Muutamat. Hiljaa nyt! komersiraati tahtoo selittää meille kaikki. Antakaa hänen puhua.
Wasili (kun nurina on hiljennyt.) Pyhäät veljeet, kah, miä soan kiitteä hyvööst kostiist i nyt tahtoonpah pariissoaks totistoah herraah Heimoon sanoi tosiiks…
Kaikki. Hiljaan, komersiraati haastaa!
Wasili. Kah, pyhäät veljeet, miäpähän en ainoasti kaupihtek soatananpierkoa, kanviärttii, jernastestamenttii, neuluu, naskelii i muit semmohisii, a miä myösi vaiheetan vanhu harju uusih harjuksihin i veivoan moamoukkii, mutsui, poikahprihatsui i likkahtussinkoi i kekriin kaikki tienkaat heiltääh poisih. Kah, pyhäät veljeet, miäpähän oloon rieppuhuryssää Arihkankelist…
Kaikki. Tuo sen korvettava! Kylläpä tuo sen saatana saapi nahkoinensa karvoinensa maksaa meidän turhat vaivamme!
(He piirittävät Wasilin kohotetuilla sauvoilla ja nyrkeillä.)
Wasili. Jumaal vuoks, hierraah Heimoo! auttakoa, auttakoatten Wasil parkkoa!
Heimo. Olkaatte hiljaa, ystäväni! Sallikaatte minun puhua! Eihän teillä ole syytä olla vihoissanne Wasilille! Eihän hän ole muuta tehnyt kun kutsunut itseään Wasili Petrovitsaksi, joka toden todella onkin hänen nimensä. Eikä häntä voi syyttää siitä, että te olette erhettyneet, joka helposti täällä Käkisalmessa tapahtuukin, kun kutsutte, muukalaiskielen taidostanne ylvästellen, kaikkia isän nimellä, ettekä ollenkaan muista Suomalaista sananpartta: "onhan monta Mattia maailmassa". Tämäpä juuri onkin tehnyt, että kun kuulitte hänen nimensä olevan Wasili Petrovitsa, olette luulleet hänen olevan jonkun saman nimisen rikkaan kauppaneuvoksen Moskovasta. Huhu tuommoisen rikkaan kauppaneuvoksen tulosta on siis pettänyt teidät pahan päiväiseksi. Waan asiaa parantaaksemme, tahdon minä puolestani, jos minun suinkin mahdollista on, kääntää kaikki parhain päin, ehdottaen teille yhden asian mietittäväksi.
Miettinen. No, mimmoinenkan tuo asianne on?
Heimo. Ensiksi tahdon minä tietää, tahtooko mestari Wiljakainen suostua hänen tyttärensä ja veljeni pojan avio-yhdistykseen? Nuo nuoret rakastavat toisiansa.
Wiljakainen. Tahdonko? Eihän tuosta sen enempää puhumista. Leena!
Heimo. Niilo! (Niilo ja Leena ottavat toisiaan käsistä kiinni.) No niin, nyt tahdon minä ilmoittaa ehdotukseni. Te kaikki olette kokoutuneet juhlallisuuteen; älkäätte laskeko sitä männikköön menemään! eikä se menekään. Minä tahdon korottaa tämän päivän juhlallisuuden pitämällä tanssipidot Tikan huoneissa; sillä olisihan sääli, jos hänen hankkimansa juhlaherkut menisivät mitättömiin. Saanenhan siis kunnian kutsua kaikkia herroja ja naisia pitoihini.
Tikka. Tuopa oli saakurin lystiä! Kaikki on jo valmiiksi varustettu, jopa itse soittajatkin ovat läsnä. Nyt voimme siis kuitenkin valaista ikkunat kynttilöillä ja käskeä sotamiesten valleilta kanuuneja paukuttamaan.
Heimo. Tehkäätte vaan pidot niin loistaviksi kuin mahdollista ikäänkuin tuo mainion rikkaaksi huudettu kauppaneuvos olisi läsnä ja katsokaatte, ettei mitään puutu. — (Niilolle) No, mitä sinä arvelet? aiotko ylihuomenna jatkaa matkaasi Wenäjälle.
Niilo. En, setä kulta, sillä nyt on minun mahdotonta jättää oma maani.
Heikki. Niilo, mietipä ensin tarkoin mitä sanot. Etkö tiedä, että se on Parisin muotia matkustaa morsiamen kanssa omasta maasta pois kohta kihlauksen jälkeen. Ja hyvinhän tuo sopisikin, että vaimo-ihminen olisi kolmantena runojen kerääjänä; silloinhan saisimme koko joukon rakkauden lauluja.
Heimo. Minä puolestani katson parhaammaksi, että kihlauksen jälkeen seuratkoot kohta häät.
Niilo. Sepä minunkin ajatukseni on.
Heimo. Ja parin viikon jälkeen, kun kuulutus on tapahtunut, vietämme häät ja matkustamme sitten nuoren rouvasi kanssa Helsinkiin.
Heikki. Ja juomme nuorikon maljaa Kaisaniemellä.
Heimo. Hyvät herrat, ottakaa kukin kainaloinen kananne; nyt alkaa kohta tanssipidot.
Wasili. A kah, pyhäät veljeet, miäpä aloohtaan tantsihleikiit. Mutsuut i koreet likat! kukama teist tantsuup minuun kanssah?
(Käypi kaikkia naisia kumartamalla pyytämässä kanssansa tanssimaan
vaan palaa, rukkaset saatuansa, tanssikumppalitta takaisin.)
* * * * *
LOPPULAULU.
(Säveleenä Walssi: Älskvärda flicka för dig huru gerna.)
Huomaa: Walssin 4 säettä laulettua uudistetaan ne laulun värssyjen 5:stä säkeestä alkavilla sanoilla, jonka perästä vasta Kööri laulaa valssin sävelten 5:stä säkeestä sen loppuun saakka seuraavilla sanoilla.
Kööri (alkaa).
Ilotansseihin,
Ilopitoihin
Kukin kutsukoon
Sekä ottakoon
Oman kultans nyt,
Jot' on lemminyt,
Kun on juhla nyt suur,
Mit' ei ain' ole juur.
Kas, vierahat,
Nuo armahat,
Tään riemun he suurimman toi.
Oi, verraton
Se onni on,
Kans kullan kun tanssia voi!
1.
Heimo.
Ystävä kullat! jo taas valo voitti,
Kaikki nyt selväksi tullunna on.
Riemulla suurella päivämme koitti,
Riemulla suurella laskekohon!
Tikka.
Herrat ja naiset! te kiiruhtakaatte
Kaikki mun huoneesen' täältä jo pois!
Sielläpä reuhkana olla te saatte,
Maskraadin jälkehen tanssia vois.
Kööri.
Ilotansseihin j.n.e.
2.
Niilo.
Kohtapa tanssin mä kultani kanssa,
Johon mä miellyin, kun vaan hänet näin.
Leena.
Mut varosasti sä kuitenkin tanssaa!
Lemmetär pettää, voi langettaa päin.
Niilo.
Myös elämämme se riemua tuokoon
Meille, kuin tanssini kanssasi sun!
Leena.
Myös elon loppuhun Luojani suokoon
Kanssasi, kultani, valssata mun!
Kööri.
Ilotansseihin j.n.e.
3.
Sopanen.
Eipä tuo Petrovits tullutkaan meille.
Miettinen.
Narratuks tulimme suuresti me.
Sopanen.
Yrjänän ristin hän lahjoitti teille.
Miettinen.
Saittehan priljanttitoosan jo te.
Sopanen,
Kuuleppas rakki, sä kiin' pidä suusi!
Miettinen.
Koiraks jos soimaat, niin hitto sun vie.
Sopanen.
Tuonelaan luotani korjaa sä luusi!
Miettinen.
Wait' tahi selkäsi löylytän mie.
Kööri.
Ilotansseihin j.n.e.
4.
Heikki.
Onnetar taisi jo kiukkuseks tulla,
Kosk' Käkisalmehen jäädä mä sain;
Pietari hehkusi mielessä mulla,
Nähdä sen saan paperista nyt vain.
Koska tää matkamme lakkas näin varhain,
Enkä mä nähnyt kuin Karjalan maan,
Mielestän' oisi siis ollunna parhain,
Kihlata Helsingin tyttöjä vaan.
Kööri.
Ilotansseihin j.n.e.
5.
Wasili.
Kommersiroaliks miä miljonsiniekkaaks
Luultiih i kostit sain hyvööt kuin hiis!
Nähtiih, kas, rieppuhuryssäks miä viekkaaks,
Tantsimakaupaat ei rotsine siis.
Wiljakainen.
Täss' olen myös minä leskenä ollut,
Teidänpä kanssa siis tanssailen ma;
Teittä ei Leena ois kihloihin tullut…
Wasili.
Hattuhumoakar, a tän tule sa!
Kööri.
Ilotansseihin j.n.e.
6.
Leena (katsojille).
Kaikki, kut katsotte näyttelyämme,
Teille nyt viimeksi muistuttaa vois:
Jos kovin moititte ilveilyämme,
Meiltä sen tekijä haihtuvi pois.
Suomessa on vähän runoilijoita;
Ja jos ne solvaten kuoletetaan,
Muualta, kuin minä, saa kosijoita
Runotar, jättäen kaliihin maan.
Kööri (kaikkien paritusten valssatessa kestikievarihuoneesen).
Ilotansseihin j.n.e.