WeRead Powered by ReaderPub
Lauluja ja ballaadeja cover

Lauluja ja ballaadeja

Chapter 10: III.
Open in WeRead

Explore more books like this:

About This Book

A collection of lyrical poems and ballads that meditates on love, nature, youth, and the turnings of everyday life, often in concise, image-rich stanzas. Many pieces depict seasonal rites, midsummer magic, domestic craft and the tender anxieties of courtship, while others evoke northern landscapes and quiet interior moments. A linked historical ballad sequence follows the figures Edvi and Elgiiva, and the volume also includes translations of Nordic and European ballads. The poems alternate lyric intimacy and narrative balladry, blending folklore motifs with personal emotion and a musical, economical diction.

BALLAADI-KÄÄNNÖKSIÄ:

METSÄN HALTIA

Kirj. W. Rydberg (1828-1895)

      Björn, mies nuor, uljas ja uhkea,
    Ol' leveä harteiltansa,
    Ja muita hoikempi varrelta.
    Sekös keijut sai suunniltansa!
    Syysiltana lähti hän pitoihin,
    Valoverhonsa kuu loi oksihin.
    Yön tuuli vaan
    Kävi vinkuen,
    Yli kangasmaan,
    Läpi metsien.
    Hänet ahdistus outo saartaa.
    Hän metsää kaihtaa, on rauhaton,
    Ja katse taivasta kaartaa. —
    Mut puut ne huojuen kuiskii,
    Ja tähdet ne kiiluen tuikkii.
    Käy, käy, käy helmaan huokaavan hongikon!

      Hän käy, hän tottelee käskyä,
    Hänen metsään mielensä palaa,
    Mut peikot yön, petos mielessä
    Läpi hongikon hiipivät salaa,
    Kuun säteistä, varjoista oksien,
    He verkon luo satasilmäisen.
    Risujoukossa
    Se väräjää,
    Joka puolelta
    Hänet piirittää.
    Jo he ilkkuvat uhriansa. —
    Heräs hukka ja ilves pesässään.
    Björn kuuntelee haaveissansa.
    Tuul' latvoissa honkain soittaa,
    Se kuiskivi, kiehtoa koittaa:
    Käy syvemmä, syvemmä metsään eksyttävään!

      Kohu myrskyn vaikenee äkkiä,
    Kesäntyyneksi luonto saapi,
    Suolammen päilyvän äärellä
    Kukat lehmuksen lemuaapi.
    Risut, oksat metsässä rasahtaa,
    Hame harsoinen kuutamoss' aaltoaa.
    Käden pehmoisen,
    Poven valkean,
    Läpi varjojen
    Näet kohoovan.
    Sinisilmiin katsehes vaipuu.
    Ne lempeä leikkivät ikuista,
    Ja muistot mennehet haipuu.
    Ne unhoa, lohtua tarjoo,
    Utu-unelmin mielesi varjoo,
    Yön rauhassa, tuutivan, unisen hongikon helmassa.

      Mut sydämen kerran kun haltia saa,
    Et konsa voi vapauttaida,
    Yön haaveihin sielusi halajaa,
    Et vaimoa lempiä taida.
    Nuo silmät öisessä lehdossa,
    Pois kutsuvat työstä ja toimesta.
    Ilon hymy ei näy
    Sun huulillas,
    Ja aika käy
    Yhä majassas,
    Mut lapsia löydä ei siellä.
    Sä vanhetut lietesi äärehen,
    Tupa autio vaan on vielä. —
    Muu ei sua lohduta, auta,
    Kuin kuolema varma ja hauta,
    Yhä kaiholla kuuntelet huminaa honkien.

ANTINOUS

Kirj. W. Rydberg

      Vuostuhannet jo katsellut hän on
    Mietteissään yhä ajan aaltohon,
    Se norjaa vartaloa kuvastaa,
    Suruista otsaa, lootuskiehkuraa.

      Ja nuori polvi, aina vaihtuva,
    Venehin kiitää ajan virralla.
    Soi soitto, laulu, nauru kajahtaa,
    Kukiss' on keula, liput liehahtaa.

      Mut pojan haaveksivan nähdessä,
    Sekoittuu riemuun kaiho hiipivä.
    On kannel vaiti; leikki, suudelmat
    Huulille hehkuville kuolevat.

      Ijäti kukkii hänen allaan maa,
    Katoomatonna kevät rehoittaa,
    Mut syksyn outoon, synkkään maailmaan
    Vie ajan virta purtta joutuisaan.

      Elämän arvoitusta himmeää
    Syvyyden sinestä hän tähystää,
    Tuot arvoitusta, joka kaikkia
    Kehdosta hautaan seuraa mailmassa.

      Min nähnetkään sä virtaan katsoissas?
    Miks väikkyy surun sumu otsallas?
    Vai kuvastuuko muotoos murheiseen
    Elämä itse salaisuuksineen?

      Sydämen valtaa tunne kaihoinen,
    Ja nuoret kääntyy rantaan rukoillen:
    »Oi herää, poika, herää haaveista!
    Min näet, kerro, ajan aalloissa!»

      »Selitys elon arvoitukseen suo,
    Ihanne kuolematon meille luo!»
    Mut ennenkuin hän herää unistaan,
    On virta vienyt venhon kerallaan.

TAAS TAVATAAN

Kirj. W. Rydberg

      Kevätaamu kirkasna valkeni,
    Ohi kylän kun kulki nuor' ritari.

      Majan luona, varjossa lehmusten,
    Näki tytön hän punaposkisen.

      »Ah terve sulle, pien' armahan!»
    Hän virkkoi suihkaen suudelman.

      Oli aamu vielä niin aikainen
    Ja niin aamuraitis se suukkonen.

      »Pois lähden mailmalle kulkemaan,
    Mut muista mua, taas tavataan!»

      Ja poika lähti, mut suudelmaa
    Ei voinut tyttönen unhoittaa.

      Voi tuota katsetta lämpöistä,
    Ijät päivät säilyy se mielessä!

      Ja voi, kuin sorjasti kutreillaan
    Hän kantoi junkkarihattuaan!

      Ja tyttö kasvoi, mut mielehen
    Sanat ritarin kätki hän syvällen.

      Hän varttui viehkeäks immeksi,
    Sai lemmenpyyntöjä laajalti.

      Mut tyynnä kaikille vastas hän:
    »En voi; olen saanut jo ystävän.»

      Ja aika kiiruhti kulkuaan,
    Yhä luottavaisna hän toivoi vaan.

      Kevätruusut poskilta raukeni.
    »Sinut löydän vielä!» hän riemuitsi.

      Yhä vielä vanhana, harmaana,
    »Sinut näen!» hän virkkoi, »oi onnea!»

      Ja hymy huulilla kuollessaan
    Hän hiljaa kuiski: »Taas tavataan!»

TARINA TAKKAVALKEALLA

Kirj. Z. Topelius (1818-1898)

      Hallitsi Pohjan maita
    Kuningas kerran,
    Niin vanha, harmaapäinen
    Kuin itse Odin.
    Yks ainoa häll oli tytär vaan.
    Niin, niin!
    Kuin valkea liedessä räiskyy!

      Yht' ihana ol' immyt
    Kuin päivän paiste.
    Sydämeen hälle varhain
    Sai surut lemmen.
    Hän asepoikaa halpaa rakasti.
    Niin, niin!
    Kuin valkea liedessä räiskyy!

      Kun kuningas sen kuulla
    Sai salissansa,
    Kalvaaksi kasvot muuttui
    Kuin talven lumi.
    Ja tytär elävältä haudattiin.
    Niin, niin!
    Kuin valkea liedessä räiskyy!

      Mut kevähällä maasta
    Nous raitis ruusu,
    Ja poika ruusun sorjan
    Povelle painoi.
    »Sua, armas, asti kuoloon suutelen!»
    Niin, niin!
    Kuin valkea liedessä räiskyy!

TOIVIORETKI KEVLARIIN

Kirj. H. Heine (1797-1856)

I.

      Luon' ikkunan seisoo äiti,
    Vaan Vilho on vuoteessa.
    »Laps armas, tahdotko nousta,
    Pyhiinkulkua katsella?» —

      »Voi äiti, sairas on poikas,
    En mitään kuule, en nää,
    Vain kuollutta Kerttua muistan,
    Ja sydäntä: kirveltää.» —

      »Jo nouse, niin Kevlariin käydään!
    Ota kirjasi kätehen!
    Pyhä neitsyt terveheks tehdä
    Voi sairahan sydämen.»

      Soi veisuu valtava, kaunis,
    Liput kirjavat liehuvat,
    Kun toivioretkeläiset
    Läpi Cöllenin kulkevat.

      Ja äiti joukkoa seuraa,
    Tukee lastansa sairasta.
    He laulavat kuoron myötä:
    Ole kiitetty, Maaria!

II.

      On Kevlarin pyhä neitsyt
    Nyt parhaissa koruissaan.
    Niin paljon sairaita saapuu
    Hält' armoa anomaan.

      Ja tullessansa he tuovat
    Kuin uhriksi hänellen
    Vahaan muovatun käden tai jalan,
    Mikä minkäkin jäsenen.

      Ja vahakäden ken uhraa,
    Kipu käsistä katoaa,
    Ja vahajalan ken uhraa,
    Jalan tervehen jälleen saa.

      Moni Kevlariin ontuen kulki,
    Nyt tanssivi nuoralla.
    Moni ennen sormeton raukka
    Voi viulua soitella.

      Vahakynttilän äiti otti,
    Sen sydämeks muodostaa.
    »Tää Jumalan äidille vie'ös,
    Hän huolesi huojentaa.»

      Vahasydämeen tarttui poika,
    »Kävi huo'aten kuvan luo,
    Sanat kumpusi sydämestä
    Ja silmistä kyynelvuo:

      »Oi, puhdas, armoitettu,
    Pyhä äiti Jumalan!
    Sinulle, taivaiselle,
    Ma vaivani valitan.

      »Ma Cöllenin kaupungissa
    Kera äitini asustin.
    Sadottain kirkkoja siellä
    Kohoo korkeina pilvihin.

      »Ja naapuriss' asui Kerttu, —
    Hän kuoli — — Ah Maaria!
    Vahasydämen sulle uhraan,
    Sydänhaavani paranna!

      »Tee terveheks sairas sydän,
    Niin varahin, myöhäin ma,
    Sua ylistää tahdon ja laulaa:
    Ole kiitetty Maaria!»

III.

      Ovat äiti ja sairas poika
    Unen helmassa rauhaisan,
    Kun majahan hiljaa astuu
    Pyhä äiti Jumalan.

      Yli vuoteen hän kumartuupi,
    Käden keveän painaltaa
    Pojan sairasta sydäntä vasten
    Ja hymyää, katoaa.

      Unissansa sen näki äiti,
    Ei ehtinyt enempää,
    Kun ulkoa ulvonta koiran
    Hänet unesta herättää.

      Lepäs kuolleena sairas poika,
    Niin kylmänä, kalvaana.
    Ruso nousevan päivän väikkyi
    Lumivaaleilla poskilla.

      Kädet äidin ristihin käypi,
    Ja tuntehin sekavin,
    »Pyhä neitsyt!» hän hiljaa lausuu,
    »Ole kiitetty kuitenkin!»