WeRead Powered by ReaderPub
Lauluja rakkaudesta cover

Lauluja rakkaudesta

Chapter 1: SISÄLLYS:
Open in WeRead

About This Book

The collection gathers lyrical poems that dwell on desire, longing, and nocturnal imagery, often framed as intimate songs and bedroom reveries; other pieces evoke carnival life, seaside and summer-park memories, and playful eroticism; a later sequence turns toward spiritual striving and existential reflection, mixing visionary images, moral contrasts, and quiet meditations on mortality and solitude. Nature motifs — night flowers, moonlight, sea, and seasons — recur throughout, while voice alternates between ardent lover, wandering singer, and contemplative observer, producing a tonal range from sensual warmth to melancholy and hope. The poems favor musical rhythm and vivid sensory detail.

The Project Gutenberg eBook of Lauluja rakkaudesta

This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

Title: Lauluja rakkaudesta

Author: Larin-Kyösti

Release date: December 1, 2025 [eBook #77381]

Language: Finnish

Original publication: Hämeenlinna: Arvi A. Karisto Oy, 1919

Credits: Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen

*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK LAULUJA RAKKAUDESTA ***

language: Finnish

LAULUJA RAKKAUDESTA

Kirj.

Larin-Kyösti

Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto Osakeyhtiö, 1919.

SISÄLLYS:

YÖKUKKIA.

1. Mua kevät huumaa. 2. Sun hellään painan ma rintaa vasten. 3. Soi huoneista huilut. 4. Sä olet mun prinsessain. 5. Nyt tule. 6. Vaeltavan laulajan laulu. 7. On päättynyt jo päivän työ. 8. Sun silmäsi suljen ma suudelmilla. 9. Hyvää yötä, tyttö kulta. 10. Yön helmaan haihtui. 11. Mua ilkkui ikkunat. 12. Täti juoru. 13. Kuun kujeita. 14. Mä teitä ivaan. 15. Nainen. 16. Andaala, et oo sinä. 17. Andaala, Andaala, yön-ystävä mun. 18. Yön kuningatar-kukka. 19. Kruunut välkkyi. 20. Annoin kiiltokoruja. 21. Mirtsa, musta mieron tyttö. 22. Yöperhosia. 23. Sun makuuhuonees. 24. En laulanut ma sulle. 25. Ma etsin. 26. Yöss' sytytän mä joulukynttiläni. 27. Kätchen. 28. Kaksi pientä lehteä. 29. Sinisellä sillalla. 30. Saaristomuisto. 31. Mä nään ne ikkunassa. 32. Pienelle Sappholle. 33. Tuntemattomalle naiselle. 34. Vanha laulu. 35. Mä syrjään yksin istuin. 36. Puutarhassa armas astuu. 37. Jo syksy soittaa. 38. Sun nään minä kunne ma kuljen. 39. Yks kasvaa onneton omenapuu. 40. Sun suurten silmäis säteilystä. 41. Ugrilainen unelma. 42. Neidon valitus. 43. Lentotähtiä. 44. Miks sulle uskoni ja uhrin annan. 45. Sun näin mä jälkeen monen vuoden. 46. Muut hilliintyi. 47. Siin' oli lemmenkukat. 48. Vieläkö mun täytyy sulle laulaa. 49. Ethän vain ole, onneton, noita. 50. Kasvojes turhan tunteen kuvastelun. 51. Eri teitä. 52. Miksikä, ystävä? 53. Erolaulu. 54. Tuskan tarina.

VANHA HUVIMAJA.

     1. Pois kesäkaupungista kuljin.
     2. Oi, jumalat, lie suotu.
     3. Nosta uhrimalja.
     4. Miksi hätkähdät ja kysyt multa?
     5. Kullattu Amor.
     6. Kaupungista kuuletko kumun?
     7. Jumaljuomaa kantaa nainen.
     8. Katso, kalliolla.
     9. Näätkö, armahani, meren.
    10. Sun hiuksesi tahtoisin hajottaa.
    11. Satusaareen.
    12. Katson korkealta kalliolta.
    13. Miss' olet, meri—?
    14. Ei, ei, minä tahdon päästä.
    15. Kalliolla korkealla.
    16. Katso, ilta himmeeks käy.

KIRKKAUDEN KUNNAALLA.

1. Näky. 2. Kirkkauden kunnaalla I-III. 3. Vuorimies. 4. Ma kuljen eräteitä etsien. 5. Kohden korkeutta. 6. Ma oon kuin herkkä haapa. 7. Nyt tulee, tulee kevät. 8. Kangasvuokko. 9. Dolce far niente. 10. Iloitkaa ja laulakaa. 11. On päivä kirkkain. 12. Jo lintu näki unta. 13. Taikaoksa. 14. Yölamppu se tyynenä tuikki. 15. Työlampun laulu. 16. Mik' on maine. 17. Hilpeä ranta, muuttuva meri. 18. Mä käyn ja käyn. 19. Alter ego. 20. Ainako osani on—? 21. I. On sielussani kaksi kaikua. II. Olkoon sieluni kuin vilvas virta. 22. Käyn sielussani kovan kurin. 23. Tule, laulu, minun lohdukseni. 24. Kummittelija. 25. Ma toisen minän kanssa juon. 26. Kuoleman keinu. 27. Kuolema ja narri. 28. Totuus ja valhe. 29. Viimeinen voitto. 30. Vierryin mailta vierahilta. 31. Koditon koira. 32. Katupojan joululaulu. 33. Elämän kiertokulku. 34. Tuska. 35. Lehden lentäessä. 36. Miksi suren ja miksi kadun. 37. Syyskeijut, luokaa. 38. Mun vuoteni vierii. 39. Yhä yksinäisemmin. 40. Kun ma synnyin, itkin. 41. Ma muistan joulun. 42. Unetar. 43. Taalalaiskellon kaikuja. 44. Haltioissa. 45. Mun lauluni lensi pois.

YÖKUKKIA

1.

    Mua kevät huumaa kuin villi viini,
    kuin päihtyin painan ma silmät kiinni,
    mua huumaa maan mehu, taivaan tuulet,
     maan impein nauravan-heljät huulet.

    Käy hengenhehkuni suusta suuhun,
    kuin mahla tyvestä nuoreen puuhun
    mun elinnesteeni pursuu, pauhaa,
    kun veri vaatii ja tahtoo rauhaa.

    Mua huumaa armaani poven parmaat
    yökukkakumpuiset, aina armaat,
    mua oman voimani valta huumaa,
    kun yö on kiihkeän kummaa, kuumaa.

    Ja sydän, äsken mi mulle aukes,
    yökukka rakkaasti runsas, raukes,
    päin raskain värjyen viereen vaipui,
    kuin toivon täyttymys, kaino kaipuu.

    Kuin ilman aalloilla autuailla
    me uinailemme nyt tuskaa vailla,
    yö veret viileiksi suvannoittaa,
     vain henki hiljaa nyt meissä soittaa.

2.

    Sun hellään painan
     ma rintaa vasten
    kuin Luojan lainan.
    Näin ihmislasten
     on onni suotu,
    on meille luotu
    tää hurman hetki, tää yhteis-yö,
     kun sydän sydäntä vasten lyö.

    Ei Luoja syytä
     sua synnin työstä,
    ei kateen kyytä,
    mi ilkkuu yöstä;
    kun käymme Eedenin tarun teillä,
     niin ilo taivaass' on enkeleillä.

    Näin huulten hurmaa kun juopuin juomme,
     me elon Eedenin uuden luomme,
    jos meill' ei syntiä suurta muuta
    kuin tunteet tuhlaten suomme suuta,
    kun rakkautta on yömme raukee,
     näin kuollen taivaskin meille aukee.

3.

    Soi huoneista huilut ja hetken häät,
    käy kaduilla karnevaali,
    ihojauhoin hohtavat poskipäät,
     käy kiima, kutsu ja vaali.

    Mun vierelläni nyt visertää
    kaks riemujen impeä rinnan,
    yks yöksi mun ystäväkseni jää,
    kun suoritan soljen hinnan.

    Andaala, mi kauniita kukkia myy,
    ja Mirtsa, mi lauluja soittaa,
    ja meidän on syy ja niiden on syy,
    että lemmen ne naamioittaa.

    Mua huumaa maailma menoineen,
    sen narrit ja naamiaiset,
    maan tyttäret joutavat juttuineen
    ja hurmaavan-hullut naiset.

    Katukarnevaalin prinssinä käyn,
    minä tuhlaan, en soittoa säästä,
    ma tanssin ja nään minun aamuni näyn,
    kunnes kruununi putoo päästä.

    Siitä naiseni maljan ma juoda saan,
    kun valtikastani luovun,
    tänä yönä ma unhoitan maineen ja maan,
     kuninkuuteni kunniasta juovun.

4.

    Sä olet mun prinsessain,
     sun nimes Päivänsäde on,
    sä joka kukkaan kevään tuot,
    sä joka silmään ilon luot,
    sä olet tytär auringon,
     sua aina, aina hain.

    Mun äitini usva on,
     oon prinssi Pilvenvarjo vain,
    ma kuljen päällä mustan maan,
    ma vaellan, siks elän vaan,
    oi, huomasitko murhettain,
     sä tytär auringon!

    Et kirkastaa mua voi,
     sä tytär taivaan säteiden,
    on mulle rakas mykkä yö,
    mun kerran taivaan tuli lyö,
    sun avaruuteen Luoja loi,
     ma maassa harhailen.

5.

    Nyt tule niinkuin kevään päivänpaiste
    sieluni kirjokukkain yrttitarhaan,
    ma laulain sulle salaa lahjoitan
     sen kuuman kukan, polttavan ja parhaan!

    Öin päihdyttää sen suruntumma tuoksu,
    ja kodassaan se siemenensä kantaa,
    mi etsii päivän ensi sädettä,
    mi sille kypsän kyllyyden voi antaa.

    Yön, lemmen kuuma kukka on sen nimi,
    sen terälehtiin koske hennon-hiljaa!
    Saat kaikki, kaikki mieronkukkani,
     ei mull' oo enää valon valkoliljaa.

6.

VAELTAVAN LAULAJAN LAULU.

    Käyn ohi akkunan,
     ma katsahdan,
    siell' istuu impi illoin;
    ja peilistään
    mä silmät nään,
     yö, yllätätkö jo milloin!

    Kun pieleen akkunan
     ma koputan,
    jo sydän tunteet tavaa
    kuin aakkostaan,
    kun huuliaan
     hän armaasti mulle avaa.

    Mä nään nyt akkunan
     jo aukeevan
    kuin sydämen, mi aukee,
    ja säihkyvän
    kun näkyy hän,
     on sydän rakkautta raukee.

    Ma kautta akkunan
     nyt kapsahdan,
    oi, impi rakas, salaa —
    on syleilys
    se kysymys,
     johon vastaan ilman valaa.

7.

    On päättynyt jo päivän työ,
     kuu paistaa kammioon,
    nyt meill' on häät, on lemmen yö,
    kuin kuningas ma oon,
    sä riemun ruhtinatar, mun, oi, rakkahani, oi!
     tään yön ma olen kuningas, — soi, kitarani, soi

    En tahdo muistaa maailmaa,
     se tallaa vain ja lyö,
    saan kanssas tuskat unhoittaa,
    nyt mun ja sun on yö,
    sa riemun ruhtinatar mun, oi, rakkahani, oi,
     tää yö on mun, tää yö on sun, — soi, kitarani soi

    Käy huume, hehkuu tulitus,
     kuin tulta suonet lyö,
    on lyhyt elon juopumus,
    mut viel' on pitkä yö,
    sa riemun ruhtinatar mun, oi, rakkahani, oi,
     on vielä pitkä lemmen-yö, — soi kitarani, soi!

8.

    Sun silmäsi suljen ma suudelmilla,
    sun nukkua sitten suon,
    sun uinutan sävelillä suloisilla,
     sulle lauluni lahjat tuon.

    Sun herätän mä soittoni säveleillä
    kuin pyörteihin vertemme vuon,
    ylin yhtymys, hurman hetki on meillä,
     kun silmäsi auki ma luon.

    Sun häikäisten hukutan ma suudelmiini,
    elon viinitarhaan sun tuon,
    olet vaistojen vaahtova, villi viini,
     minä juon, minä juovun ja juon.

9.

    Hyvää yötä, tyttö kulta,
    vie vain kaunis muisto multa,
    kun näät unta, muista iltaa,
     jolloin lempi solmi siltaa.

    Kuutamolla kuulakkaalla
    kun käyt oudon onnen maalla,
    sydän armaat muistot kerää,
    kaihot kuiskaa, kun se herää.

    Hyvää yötä kerran vielä,
    uuvu unten ruusutiellä,
    kun sa suureen unhoon kuljet,
     muista mua, kun silmäs suljet.

10.

    Yön helmaan haihtui päivän harmaa haamu,
    yön henki hehkuu, saartaa silmäkulmaa,
    en muista, mik' on meille jumalille julmaa,
     oi, ettei koskaan koittais karsas aamu!

    Näin suurta rakkauden runsautta
    ain öinen sävel sammumatta soittais,
    oi, ettei päivä pilkkais lampun laupeutta,
     oi, ettei koskaan kade aamu koittais!

11.

    Mua ilkkui ikkunat
     kuin silmin suurin,
    soi arat askelmat,
    kun yli muurin
    näin alttihin armautes ikiliekkivän loimun
     luo tuskassa toi mun. —

    Sun huonees huokasi,
     yö-unten perhot
    sun luonas leijaili,
    soi vuotees verhot,
    kun rinnoilles raueten rakkauteen minä kuljin,
     sun syliin suljin.

    Ah, sairas sydän lyö,
     pois tuskat tuudin,
    kun kahden katos yö
    kuin unten uudin,
    kun varteni värjyen uupuu ja uppoo uumaan,
     yön huumasta huumaan.

    Mut uupuu unelmat
     kuin valhein väijyin,
    nään päivän ikkunat,
    mi katsein häijyin
    sun ainaisen lempesi haurasta hyvyyttä herjää
     ja kurjina kerjää. —

12.

TÄTI JUORU.

    Täti Juoru, kaikkein hyvä tuttu,
    täti Juoru kiitää niinkuin viima,
    kuihtuneiden huulten ympärillä
     liikkuu vielä myöhän syksyn kiima.

    "Metsäsian" kapakassa eilen,
    mik' on pyhitetty miesten juoda,
    suurten urhoin, sanasankarien
    jotain suurta maljan luona luoda,

    näin ma rakkaan, hyvän, kunnon tädin.
    Vierushuonehesta korttipeli
    leiskui laiskasti. Hän tuli luoksein,
    itsensä hän mulle esitteli.

    Kehui runojani taitavasti,
    selitti ne syin ja juurin jäärin,
    kuivin, puolihurskain kurkku-äänin,
    sihahtavin ässin, aivan väärin.

    »Har Ni hört om sista natts skandal,
    ack, min vän, just sista natten
…» —
    söi ja sanoi, vilkui viinurihin;
     pöytään koputin ja lausuin: vatten!

    Valittelin hälle vilkkahasti,
    etten luota arvostelun hiivaan.
    Kieron katseen loi hän autuaasti,
    laski olalleni käden kiivaan,

    jok' on kynttilöineen salaa käynyt
    nuorten miesten kirjelaatikoissa,
    ahmien vain muiden rakkautta
     laihat, luihut sormet hiukan voissa.

    Juorupeilin takaa on hän illoin
    urkkiellut himmeen lyhdyn valoon
    kahden rakastavan askelia,
    juossut läähätellen talost' taloon:

    »Har ni hört om sista natts skandal»
    soipi kaupungissa päivän kuoru.
    Mutta yli kosteen kadun kaiku vastaa,
     öinen kuoru nauraa: juoru, juoru!

13.

KUUN KUJEITA.

    Sa vanha, viekas, kujeileva kuu,
    ma tunnen lemmenkateet, vaikeet vaivas,
    ei koskaan ruostu vanha rakkaus,
     se totuus on niin vanha kuin on taivas.

    Liet sukupuoleton, sen tietää maa,
    sä lemmit Mars'ja päinvastaisesti,
    Mars kyvyttömään kaihoos kyllästyi,
    vuossadat kosintasi kutkaa kesti.

    Mut ylväs Venus ylläs loistelee,
    sä alennuit jo unen urkkijaksi,
    sä katsot salaa neitsytkammioon,
    miss' yöllä yhtyy ihmislasta kaksi.

    Luot tekonaamarin syyspunaisen
    kuin vielä punastuisit vanhaan tapaan,
    yökenkäläinen, valos varastat,
    kuin ikkunasta pyrit taivaannapaan.

    Maan puoleen syrjäkarein katselet,
    luot runon hohtoon järven ulpukalvot,
    sä paljon lupaat, vähän täyttää voit,
    syys salaat, vakoilet ja valvot.

    Sa lemmen lörppä, taivaan täti oot,
    yöseikkailuista juorut kylään kannat,
    yövalvonnasta väität vaalennees,
    kun sarastavi vihdoin taivaanrannat.

    Sä Maalle salaa huokaat haukottain:
    − "Hyv' yötä, nukkumaan jo lähden!"
    − "Liet sairas, kalvas olet?" kysyy Maa.
    Kuin kaino neito vastaat: "Lemmen tähden!"

14.

    Mä teitä ivaan, itserakkaat narrit,
    mi lörpötätte lemmen seikkailuista
    ääressä maljojen ja kerskailette
     kuin sivumennen konnantöistä muista.

    Mä teitä rakastan, te hellät naiset,
    mi sydämeni nuoremmaksi luotte,
    te tuotte kevään kylmään kammiooni,
    yökukkain, ruusuin armaan tuoksun tuotte.

    Te narrit, ette koskaan mitään uhraa,
    suunsoitto olkoon teillä joutotyönä!
    Ritari kiireest' oon ma kantapäähän,
     en kuiskaa, ken mua suosi viime yönä.

15.

NAINEN.

    Oot tutkimaton arvoitus kuin kuolo,
    oot lemmen mittaamaton meri, nainen,
    niin kirjava, niin kuluttava, ahne
     kuin elämä on rikas, monenlainen.

    Elämän lämmön virta, totuus, valhe,
    elämän vietin viemäri ja kurjuus,
    ei sua hurmaa miehen nöyrä nero,
    vain miehen intohimon voiman hurjuus.

    Piileekö sinuss' elon raain voima
    vai kaiken kauneuden kirkkain syvyys,
    oletko puhtauden vilvas lähde,
    oletko itse pahuus vaiko hyvyys?

    Vihaava, petollinen onnetonna,
    onnessa lumottuna, levotonna,
    ihana, kyyneleinen Magdaleena,
     äitinä pyhä, puhdas kuin madonna.

16.

    Andaala, et oo sinä ansarin armas,
    Andaala, sa oot mehu, mahla maan,
    Andaala on kaunis ja kaihossa karmas,
    Andaala on kukkaistyttö vaan
    ja vapaan taiteen kukka,
    Andaala rukka!

    Andaala, sun silmäsi hehkuu kuin hiilet,
    Andaala, kun katsot kummasti noin
    tai kaihoni kaarrat ja pelkoas piilet,
    Andaala, ma pedoksi muuttua voin,
    Andaala, sa hiivit kuin hiipii hukka,
    Andaala rukka!

    Andaala, sa suutelet hulluksi pääni,
    yöt yllättäen sinä järkeni viet,
    sinuss' soi koko hyljätyn helvetin ääni,
    mut ylläs on tähtien taivaiset tiet…
    Andaala, on sielusi tähtikukka,
    Andaala rukka!

17.

    Andaala, Andaala,
    yön-ystävä mun,
    kun
    on yö,
    sulle lyö,
    sulle sydämeni lyö,
    ja hehkut huulen
    ma tahdon maistaa,
    sen lemmeksi luulen,
    kun kuu yli kattojen paistaa,
    kun on yö. —

    Andaala, Andaala,
    kun vuoteelle käyt,
    näyt,
    ihmeet nään,
    idän ihmeet nään,
    sinun sielusi palaa,
    olet julma ja julkee,
    syyn syntisi salaa,
    kun kuu yli kattojen kulkee,
    kun on yö. —

18.

    Yön kuningatar-kukka,
     yön yhden tuoksut vaan,
    käy perhot juopuen juoksuun
    kuin hullun-huumassaan,
    yön yhden tuoksut vaan
     ja sammut siihen tuoksuun.

    Yön kuningatar-kukka,
     yön yhden näin sun vain,
    sun tuoksuus tuutia sain,
    sun huultes huumaa hain,
    oli päivä jo muilla mailla,
     olit tumma ja tuoksua vailla.

    Yön kuningatar-kukka,
     yön yhden yhtyen
    viettini veres viettiin vaihtui,
    uness' henkeni hehkua joit, —
    auki armaat silmäs kun loit,
     mun tunteeni tuoksuna haihtui.

19.

    Kruunut välkkyi, naiset loisti,
    valssi liehui lattialla,
    huumaavainen tahti toisti
    naisten naurun ilkkumalla.

    Kysyi Riemu: "Miksi kurja
    täällä oon kuin muukalainen?"
    Nauroi valssi hullun hurja:
    "Täällä oot kai vuokra vainen!"

20.

    Annoin kiiltokoruja
    ja niiss' on valheen vaara.
    Saithan tulta, armas kulta,
     cara, mia cara!

    "Ei oo sulla sielua!"
    Sä katsoit taas niin pitkään.
    Annoin suuta, mitä muuta
    multa pyytäisitkään!

21.

    Mirtsa, musta mieron tyttö,
    yöllä yksin varjos näin mä,
    varjos valhevaltaan vaivuin,
     yösi ystäväksi jäin mä.

    Kumma kiihkos, huulten-huumas,
    hetken-hohtos sieluun syöpyi,
    hiljaisuuden hyminässä
    tuntees tenhoon tuskat yöpyi.

    Silmät mustat kuin sun yösi,
    yösi niinkuin sielus tumma,
    unten unhoon niin mun tuuti
    mustan mieron kaiho kumma.

    Mutta päivä varjot voitti
    vaeltaen valkein siivin,
    kammoksuen kurjuuttasi
     niinkuin varas hämyyn hiivin.

22.

YÖPERHOSIA.

    Yöperhot tanssivat luona lyhtyin,
    ja katu kostea kiiltää,
    yönaiset ystäviin yössä yhtyin
     ne lemmen leikillä viiltää.

    Yöperhon puutui jo lyhtyyn siipi,
    kun etsi tuiketta turhaa,
    yön portto hämystä saliin hiipi
    ja sielut saastaten murhaa. —

    Yön nainen naurunsa syytää yöhön.
    Kuin kiiltokirjavaan satuun
    yön perho pyrkivi valon vyöhön
     ja putoo kuolleena katuun.

23.

    Sun makuuhuonees unenraskaat verhot,
    yökukka alaston, ei peittää voi,
    sun luokses liiti monenlaiset perhot,
     ne heteistäsi hetken hurmaa joi!

    Jo varissut on joka sydänlehti,
    kuin kaste kuivui valhekyyneleet,
    sun kuuma kukkeutes jo syksyyn ehti,
    on perhot untes' yössä uupuneet.

    Niin loppui tyhjänturha lemmen-naljas,
    nyt raihnaan rungon valheverhoon luot,
    kuin ennen ruumiis on nyt sielus paljas,
     vain muistoistas nyt mesimyrkyn juot.

24

    En laulanut ma sulle
    vaikk' aina luulit niin,
    ma toista aina aattelin,
     kun uuvuin unelmiin.

    Ma näin sun turhan mieles,
    sun valhekyynelees,
    kun helyn sulle heitin öin,
    taas silmäs oli sees.

    Sait korun, jota kannat,
    et hengen-helmiäin,
    ma viekkaan veres oikut näin,
    ma tyhjän sielus näin.

    Sun unhoitan kuin muutkin,
    et loista lauluissain,
    kuin muutkin mua muistelet,
     kun — kannat korujain.

25.

MA ETSIN…

    Ma etsin ja etsin mun lempeäin,
    minä onneni oikuissa lemmettä jäin,
    sitä yhtä, yhtä en löytänyt vain,
     kun sieluista sieluni sointua hain.

    Moni uhrasi uskonsa mulle vain,
    sylin sieluuni hetken heilimän sain,
    sitä yhtä, yhtä sointua vaan
    minä etsin kuin armasta ainiaan.

    Monen kauttako yhteen ystävään vie
    aran aavistukseni autio tie,
    sitä yhtä, yhtä mä unelmoin,
     sen tähden ma kuolla ja elää voin.

26.

    Yöss' sytytän mä joulukynttiläni,
    käy sielussani suuri valkeus,
    on koko rikas elo edessäni,
     sen usko, toivo sekä rakkaus.

    Mit' uskoin, oli usko kaikkivoimaan,
    mit' toivoin, täyttyi niinkuin ihmetyö,
    sain seppelpäin ma lemmen laulut soimaan,
    mut ilman rakkautta riutui yö.

    Kuin kirkas kolminaisuus liekit puuntaa
    nyt pyhin entein kolmihaarussaan,
    kuin tieni etsis jotain uutta suuntaa,
    mä yöhön katson, rauhan sieluun saan.

    Ja valo varjon kauas yöhön heittää,
    mä näänkö yksinäisen ystävän,
    oi, Rakkaus miks vielä kasvot peittää,
    en vielä tunne häntä, miss' on hän?

    Soi arat aavistukset, värjyy, väilyy,
    nyt tunnen: joku sydän sytyttää
    ja yöstä suuret silmät silmiin päilyy,
    ja äänen sointu iäks sieluun jää.

    Yöss' yhtyvän nään kahden valosäteen,
    mi riemuun raukenee ja ristiin lyö
    kuin kuulas käsi, joka yhtyy käteen,
     kun loistaa rakkauden suuri yö.

27.

KÄTCHEN.

(Muistelma Reinin rannoilta.)

    Kätchen, tumma tulisilmä,
    lempeempi kuin Lorelei,
    kerran monta vuotta sitten
     sydänrauhan multa vei.

    Vanhan linnan liepehellä
    valmut vuotti poimijaa. —
    Sankt Goarin majatalon
    kukkaa kuka rakastaa?

    Viiniköynnös ikkunalla
    uutimilla unelmoi,
    kun hän valvoi vuoteellansa,
    kuuhun kauas katseen loi.

    Vanha, viisas harmaa mummo
    öin ja päivin vartioi
    niinkuin julma linnanrouva,
    silloin Rein kuin vihaa soi.

    Kuljin alla akkunan ja
    kuulle turhat laulut tein,
    hyvästittä heitin helmen,
    allain lauloi öinen Rein.

    Niinkuin armas unikuva
    heijastui hän haaveissain,
    nyt ma niille hymyilen ja
    hän on kupla, muisto vain.

    Seisahdun ja mietin silloin,
    lasken sormet silmillein,
    muistan kaksi tummaa silmää,
     kuutamossa kiiltää Rein.

Hauholla einäk. 1902.

28.

    Kaksi pientä lehteä
    on merenrantapuussa,
    neito nuori koivun alla
     istuu illan suussa.

    Niinkuin kaksi sydäntä
    ne pienet lehdet häilyy,
    värähdellen vastatusten
    vasten päivää päilyy.

    Ei oo nuoren neidon sydän
    kuin se oli ennen,
    purret kulkee muille maille
    tullen sekä mennen.

    Kahden pienen lehden alta
    meren silmä hohtaa. —
    Missä kulkee kullan pursi,
     eikö tule kohta?

29.

SINISELLÄ SILLALLA.

    Hän istuvi illalla
     sinisellä sillalla
    ja katsovi lumpeen lehtiin,
    yön laineet luistavi,
    sen illan hän muistavi,
      kun lemmenliitto tehtiin.

    Yörastas kuunteli
     ens kerran kun suuteli
    ja armaansa syliin hän nukkui. —
    Nyt kylmästi tuulevi,
    hän nousee, hän kuulevi…
     miks kyynel nyt mereen hukkui?

    Hän itkevi illalla
     sinisellä sillalla
    ja aamuun hän itkeä joutaa,
    on venhossa veitonen
    ja vieras neitonen,
     sitä armas nyt soitellen soutaa.

30.

SAARISTOMUISTO.

    Vielä tanssin sävel soi mun korvissani,
    kun ma yöllä kuljen merenrantaa.
    Nuorten kalastajapoikain kengänkolkkeen
     kaiku kalliolta luoksein kantaa.

    Hameet hulmuu, kuuluu luike yöstä
    kutsuen ja kiihoittaen mieltä;
    näen metsän takaa kuun ja tyynnyn,
    joku outo lintu lentää tieltä.

    Äsken unhoitin ma elämäni,
    pyörre-iloon hukkui kaikki kuvat,
    nautin hetken uutta nuoruuttani,
    vaikka hiukseni jo harmaantuvat.

    Kanssa neidon kiidättelin lavaa
    niinkuin merikansan luonnonlapsi,
    rinta rintaa vasten värähdellen,
    hipiääni hiipi immen hapsi.

    Imin nuoruutta ja onnen hurmaa,
    elon runsaan palon pohjattuutta;
    tunsin tuiman tulen suonissani
    lietsovan kuin jotain unta uutta…

    Sydän riemuitsi sen rikkautta,
    sitä aatokseni oudoksuvat.
    Vielä tunnen veren valtavoiman,
    vaikka hiukseni jo harmaantuvat.

    Harmaantukoot vain kuin tummuu tuhka,
    olkoon sydän kirkas, harmaa kuori!
    Syksyn viininlehvä otsallani
     tahdon ikuisesti olla nuori!

31.

    Mä nään ne ikkunassa,
    mun nuoret naapurini,
    yöntumma toisen katse,
     sees toisen, taivaan sini.

    Hän eilen ensin katsoi,
    hän, jok' on öisen tumma,
    ma häntä eilen lemmin,
    mut tänään tuli kumma.

    Näin päivän immen katseen,
    kun katsoin ikkunoihin,
    on hällä hienoin huuli
    kuin luotu suuteloihin.

    Kaks ristiriitaa riehuu
    mun rinnassani silloin,
    ma päivin kaipaan tummaa
     ja valkeata illoin.

32.

PIENELLE SAPPHOLLE.

    Sinä juhannushaaveissa heijaat vaan,
    vieno veitikka, mua sinä veijaat vaan,
    luot katseen kuin onnesi orjaan,
     satukirjaasi kun minä korjaan.

    Sinä ruusuista runojasi rustaat vaan,
    niin kauniit sormesi mustaat vaan,
    sinä pyyhit, tuumit ja tuhraat
    ja liiaksi öljyä uhraat.

    Pois unhota musteet, muodot ja runot,
    kun kaulaani sorjat sormesi punot,
    satukirjani oot, jota tavata saan;
     koska viimeisen lehden ma avata saan?

33.

TUNTEMATTOMALLE NAISELLE.

    Mua, armas, aattelet sa ehkä salaa
    ja hiljaa hyräilet mun laulujain,
    kun kynttiläsi vielä yöllä palaa
     ja etsit säkeistäni sieluain.

    Mä myöskin katson yksin suureen yöhön,
    kun kynttiläni palaa pöydälläin,
    mä väsyneenä päivän taistoon, työhön
    kuin oudon onnen liekin yöstä näin.

    Sun näin mä ehkä kansan vilinässä,
    ain toinen kuva haihtuu, toinen jää,
    mua etsi, sielun sisko, elämässä,
    kun morsiuslamput yössä yhdistää.

    Ma katson ikkunoihin yljän yössä,
    kun sydän suuren surun syitä salaa.
    Tähtien säteet yhtyy valovyössä.
    Mun lemmenliekkini nyt missä palaa?

34.

VANHA LAULU.

    Lintujen laulu ja aurinko armas,
    auer ja lempeä luonto muu,
    niissä mun voimani viihtyy ja versoo
     kuin mahlaa vuotava valkea puu.

    Lehdossa kulkevi neito nuori,
    tuomien tuoksuhun tuudittuu,
    lemmestä hulluina hiistakat laulaa,
    päivässä päilyvi salmensuu.

    Unteni, onneni outo neito,
    etkö jo, lempeä, luokseni tuu,
    kohta kun kuihtuu jo tuomenkukka
     ja mahlaa kun vuotavi valkea puu?

35

    Mä syrjään yksin istuin kahvilassa,
     ei mulla missään katseen kiinnekohtaa,
    ei yhteisyyttä ystäviin, ei naisiin,
    ei siteitä, mi toisen toiseen johtaa,
    ei kaikkein suhdettakaan kaikenlaisiin.
     Ja kaikki oli mulle yhtä samaa,
    vain onnen ostoa ja kauppakamaa,
    mi narrit nostaa inhon innostukseen
     tai vetoo muotiin, valhevelvoitukseen.

    Mut silloin … kuin ois sähkö käynyt käteen
     ja sieluun … oudoin vaistoin käänsin pääni,
    näin suurten, tummain silmäin sydänsäteen,
    mua läheni ja etsi outo ääni
     yöherkän-hellä, suruharson hoivaan
    pää peittyi; vaivuin huumaan haltioivaan,
    mua katsoi murhemusta nuori nainen,
    mua kiehtoi katse, liekki palavainen
    kuin itse suuri suru tuskan takaa,
     vait, velvoittava, vapahtavan vakaa.

    Niin katse katseen joi kuin julmin janoin,
     kuin kerjäläinen sitä yhä anoin
    ja yhä sain ja maljan runsautta
    ma oudoksuin, sen rauhaa, rakkautta.
    Hän tuntematon tuhlas tunteen-tultaan
    niin armaan-arkana kuin lymyillen
     yön sateen jälkeen päivä pilven alta,
     kuin kirkkaus, mi kohoo kaikkialta.

    Näin kyynelkimmellysten jälkihohdon,
     se vastaan hiljaa huokui hymyillen,
    sain elon sokkeloista jonkun johdon,
     sai kaikki uuden muodon, tarkoituksen,
    mi täytti sisimpäni olemuksen,
    loi esiin jonkun muiston jostain yöstä,
    kun pelastuin, kun olin kuiluun syöstä,
    kun elo ammotti niin autiosti,
     mut joku voima taas mun valoon nosti,
    niin katse mulle antoi taasen tuen
    kuin yli kuilun kantain kirkastuen,
    mua koskettain kuin taivaallinen siipi
    mua vastaan tuntematon henki hiipi,
     vain hänet näin, hän mun, hän yksin,
    niin katsoimme kuin kuumin kysymyksin,
    mi kiersi kumman kaihon alkukohtaa.

    Taas tunsin, outo onni voi mua johtaa
     kuin salaside arvoituksen teitä,
    mi liittää sielujemme jyrkänteitä.
    Mua huumas uusi, outo onnen vaisto,
     sen kadotuksen pelko, turha taisto,
    kuin pakahtuen haltioissa huumeen
    ma tunsin katseessani katseen kuumeen,
     mi paloi mua vastaan täyttä terää.

    Oi, taasko turhaan lemmen henki herää
     ja heittää mun kuin tunteen tunkiolle,
    mun laulunlapsen, luodun auringolle,
    ja onko kaikki valheen virvatulta,
    mi niinkuin ennen riemun riistää multa?
    — Ma nousin, poistuin niinkuin pakolainen,
     mi pelkää mieletönnä onnen määrää,
    mi hulluudessaan aina vaanii väärää.
    Mua katsoi tumma tuntematon nainen
    kuin pettyneenä, oottain puolitiellä;
    sen katseen kaikkialla nään mä vielä,
     nään kaikkein kasvoilla, kun yksin kuljen,
    nään yössä yksin, kun ma silmän suljen,
    se muisto matkan määrän outoon ohjaa,
    sit' etsin niinkuin lapsi päivän pohjaa,
    se katse iäks sielunsoppeen syöpyi
     ja otti asunnon ja sinne yöpyi. —

36.

    Puutarhassa armas astuu,
    kukat tuoksuvat tarhassaan,
    hälle aukeni armaimmat ruusut
     ja ne kimmelsi katseistaan.

    Puutarhassa armas astuu,
    lehvät lemmess' on puhjenneet,
    toisten umpukat unelmoivat,
    toisten varvut on varisseet.

    Puutarhassa armas astuu,
    hän ei tiedä yksinään,
    että kukkien kuningatar on hän,
    jot' ei poiminut yksikään.

    Puutarhassa armas astuu,
    kuin ihanan ihmeen mä näin,
    kuin Eedenin elämäntarhan
    minä ulkopuolelle jäin.

    Puutarhassa armas astuu,
    viel' ei piikit oo pistäneet,
    hän ei tiedä, mit' on toivoton tuska,
     mit' on kurjat kyyneleet!

37.

    Jo syksy soittaa mun elonpuultain,
    sä kevään kullassa kuljet kuultain
       yön lemmenlaihoon
       ja saat mun kaihoon,
    kuin vilvas viini sa huumaat huultain.

    Oi, voisko syksyyni sielus soittaa,
    sun voisko henkeni heilimoittaa,
       sa kukkainkuuni,
       mun elonpuuni
    syysaamun ainiaaksi avaroittaa?

38.

    Sun nään minä kunne ma kuljen,
    sun nään, kun silmäni suljen,
    jos poiss' olet, jos minä luoksesi jään,
     sua kaikessa etsin ja kaikessa nään.

    Sinun hahmosi kaikessa loistaa,
    sinun ääntäsi äänet toistaa,
    sinä luonani oot, kun yksin käyn,
    uness' uinuvan nään sinun sielusi näyn.

    Sisin sieluni sieluas soittaa,
    sinun henkes mun haltioittaa,
    sun luonteesi loihdussa lauluni soi,
    sinun uskosi uskoni uudeksi loi.

    Sua, ilmestys, itkin ja vuotin,
    päämääräni oot, johon luotin,
    elon haltijatar, joka vihdoin vie
    minut onneen, kun aukeni autuuden tie.

    Sinut nään minä kunne ma kuljen,
    sun nään, iäks silmän kun suljen,
    sun oon, kun on täyttynyt tuska ja työ,
     sun oon, kun viimeinen hetkeni lyö.

39.

    Yks kasvaa onneton omenapuu
    mun tarhassain,
    se yksin tummana tuudittuu,
     se on kuin varjo vain.

    Se ei heelmää kantanut milloinkaan,
    mi loiston lois
    ja kaartais laulunlatvojaan,
    se hiljaa hiutuu pois.

    Ma oon kuin se onneton omenapuu,
    yö sielussain
    vain tuskissani tummentuu,
    ma oon kuin varjo vain.

    Ma lapseton lauluissa kukkia voin,
    en heelmiä saa,
    ma uupuneena unelmoin,
     ja allain murtuu maa.

40.

    Sun suurten silmäis säteilystä
    ma etsin elämäni arvontaa,
    ma etsin sieluillemme selitystä,
     sen arvoitukset mulle aukeaa.

    Kuin säde säihkyväinen auringosta
    sun katsees sieluhuni kangastui,
    mi yksin nousi maasta autiosta,
    maan onnen onttoutta oudoksui.

    Ja kirkastuen koko taivaanpieli
    nyt loisti lohduttain mua murheessain,
    niin seestyi masennettu mieli
    taas levon löytäin, jota turhaan hain.

    Ma elontuskistani hiljaa toinnuin,
    sun sielus sieluun suli soinnuttain
    taas laulun soimaan ihmeellisin soinnuin,
     kun rakkauden runsaan riemun sain.

41.

UGRILAINEN UNELMA.

    Käyt silmin suloisin, kuusirpein soikein,
    liet heimon unta ugri-Uraalin,
    et itsekään sit' taida tietää oikein,
     kun kuljet alku-aikain unelmin.

    Sun poves polttaa uhriliekki salaa,
    mi lumoo lännen poikaa Aarian,
    min sydän sammumatta sulle palaa
    pohjalla tunteen tuskan ankaran.

    Entisyys erillään ne entein pitää
    kuin kohtalo, mi varman turman tuo,
    niin toinen katsoo ikuisesti itää
    ja toinen länteen tumman katseen luo.

    Välill' on voittamaton tulivuori,
    mi eroittaa ne toinen-toisistaan,
    ja kuoloon kumpikin on liian nuori,
     ja elo pakoittaa ne eroomaan.

42.

NEIDON VALITUS.

Oli mullakin myrttikukka niin päivänhieno ja herkkä, nyt kuihtuu se astiassa,

    Ma illoin itkin, kun kastoin
    sitä pientä morsiuskukkaa,
    on ystävä yöhön mennyt,
    ei naurata neito-rukkaa.

    Oi, heräiskö keväällä kukka,
    en muistaisi murheita näitä,
    ma otsalla myrtinoksa
     taas tanssisin hyljätyn häitä.

43.

LENTOTÄHTIÄ.

    Ma katson lentotähtiä,
    mi häipyy avaruuteen,
    en usko enää usvihin,
     vain suureen kaikkisuuteen.

    Jo monta oon ma lempinyt
    ja lemmin ehkä vielä,
    sa yksin kiintotähti liet
    mun elämäni tiellä.

    Muut tähdet ovat sammuneet
    ja uudet usviin sataa,
    käyt onnes kaksoistähden kanssa
    varmaa valon rataa.

    Kuin lentotähti yksin käyn
    yön avaruuden ankeen,
    kun loistan ehkä kirkkaimmin,
     ma loistostani lankeen.

44.

    Miks sulle uskoni ja uhrin annan,
    sua tuskissani tuskin enää lemmin?
    Pois toivon tarhasta sun kuvas kannan,
     ja rinta sykkii silloin rauhaisemmin.

    Sen muistotarhan yli kuolo kulki,
    yön myrsky vakoja sen ketoon kynti,
    pois kuihtui kaikki, minkä syli sulki,
    hyve ja hellyys, sydämetön synti.

    Ma alttarilta nostan uhriliekin
    ja jumalilta yhtä pyydän vainen,
    mun minne elon polku vihdoin viekin:
    miss' on hän, aamunpuhdas armahainen,

    mi tähtiin nostais sen, mi vaipui harhaan,
    yön haaveet hyljätytkin hyvittäisi,
    kuin ilmestys tois tuoksun pyhään tarhaan,
     kuin laulu lohduks luoksein iäks jäisi.

    Ylitse päivä päättyis muiston lehtoon,
    mun sydämeeni lois sen suuren säteen,
    mi sovittaisi elämäni ehtoon
    k uollessa sulkiessain käden käteen.

45.

    Sun näin mä jälkeen monen vuoden,
    en oisi tuntenut sua ensinkään,
    mut silmissäs sen vanhan välkkeen nään
     kuin tuskan tieltä jotain tummaa tuoden.

    Ja toinen piti tätä pientä kättä
    kuin omanansa outo onnessaan,
    nyt rakkautes on muiston raato vaan,
    mä nään, oot ollut yössäs ystävättä.

    Sun hellää ääntäs painajainen painaa,
    kuin uness' ennen mua se lähestyy,
    sun sielus itki… hautaa kaivoi syy.
     Mun rakkautein jo valkea on vainaa.

46.

    Muut hilliintyi.
     Mun vereni vain villiintyi,
    syyshehku hurjemmaks vain kiihtyi.
    Muut viihtyi
     luona valittujen vaimojen
    tai ainaiseen armaiden.
    Mun raju rakkauteni vahvan-vapaa
     ei tyydytystä tapaa.

    Mun tahtoni
    ei suonut vertenvahtoni
    töin tottumuksen lakiin tyytyä,
    en hyytyä
    ma varjoon voinut voimassain,
    ma aina uutta untain hain
    ja tunteitteni tuimaa tulitusta,
    min pohja puuntaa musta.

    Mut itkien
     luo varjo-iltain pitkien
    jäi sieluni ja etsi kotia.
    Niin sotia
     mun täytyi turhaan vuodet näin;
    ma yössäin yksinäiseks jäin,
    kun sovituksen suurta rauhaa vailla
     käy sielu mieron mailla.

47.

    Siin' oli lemmenkukat yöllä puhjenneet,
    miss' istuimme me jälkeen huumauksen,
    yön vilukukkain kastekyyneleet
     loi päivää vasten kumman kimalluksen.

    Sokerikukka välkkyi valkoterttuineen,
    suudelmaa muistuttaen silmiin päilyi,
    mut pieni metsäntähti yksikseen
    kuin ujostellen untas hiljaa häilyi.

    Ja sanajalka vierellämme varoittain,
    kun hyttysetkin äsken hyppi häissä,
    ties salaisuuden, oli vaiti vain
    ja liehtoi viuhkaa hoikkain kortten päissä.

    Sa olit kaikki päivänkukat tärvellyt,
    sa altis, armas, nuori Magdaleena,
    viaton, koskematon nurmi nyt
    on maata myöten nukka nuutuneena.

    Siks läpi lehdon kulki kumma kuiskaus,
    kun iltarastas soimaustaan soitti,
    niin haihtui hetken lemmen lumous,
     ja metsä riemuitsi ja milloin moitti.

48.

    Vieläkö mun täytyy sulle laulaa,
    sielutonta sulouttas soittaa,
    vieläkö sä vaadit suitsutusta,
     vaikka kylmä katsees katkeroittaa!

    Sulle tuhlasin ma turhaa tulta,
    tyhjää tyhmyyttäsi nauroit aina,
    aina katsees kiilsi katinkultaa,
    ah, sa muotiloiston turha laina.

    Kerran painoi mua kaunis kahle,
    kommalla nyt katkon julman jääsi,
    kerran syyttä suureks seppelöitsin
     armaan aasintamman pienen pääsi.

49.

    Ethän vain ole, onneton, noita,
    lemmenjuomia noidat juottaa,
    tunteisiin minä turhaan luotin,
     voinko ma ees sinun silmihis luottaa?

    Arkana, armas, katsot syrjään,
    silmiäs pyyhit, tunnen sen nuotin,
    naisten itkuun en luottanut koskaan,
     mieluimmin naisten nauruhun luotin.

50.

    Kasvojes turhan tunteen kuvastelun
    sa koitat keimaan peittää,
    mun luulet niinkuin lempes lelun
     jo voivas heittää.

    Sun lettis silmukassa tuskin roikun,
    en peilis vuoksi tullut,
    en tyhmän neitseen tyhjän oikun,
    oi, naiset hullut!

    Sun ilvees itsekkyydet loppuun elin,
    ma naurain tartun leiliin,
    nään näytöksesi loppupelin,
     sä tyydyt peiliin.

51.

ERI TEITÄ.

    Sun omistin vain onnen heikon hetken,
     mä ystävyyttäs vaille yksin jäin,
    sä sytyit, sammuit yhteen syleilyyni,
    ma sammutin, se ain' on synkkä syyni.
    Sun sattumalta taasen äsken näin,
     kun kurja kuljin luokse laitakadun,
    ma muistin suvemme, sen suuren sadun,
    nyt häivyit hohtoon häittes riemuretken,
    ma toiseen suuntaan ajoin allapäin,
     sä luokse elon lemmenlähteen raikkaan,
    min luona monta kaihos kukkakortt' on,
    ma hiivin hämäryyden outoon paikkaan
     luo kuivan kalman hetteen, kurjan porton,

Oulunkylä 13.7.19.

52.

    Miksikä, ystävä, armahin ystävä,
    läksit sä, läksit sä pois?
    Kanssa sun kaihosi, kanssa sun naurusi
     ilta nyt ihana ois.

    Nuorella nurmella, pensaiden piilossa
    istuimme iloiten,
    rakkaus rinnassa, autuuden aavistus,
    muistatko illan sen?

    Ruoho on runneltu, kuihtunut kukkanen,
    missä me uinuttiin,
    missä me vaivuimme unhojen usvihin,
    syleillen suudelmiin.

    Kuljen ja muistelen lempemme lepoa,
    hiljaa ma hiivin pois;
    kanssasi kuiskaten, vierelläs viihtyen
     ilta nyt ihana ois.

53.

EROLAULU.

    Sinä oot minun mieleni mukaan,
    sinä oot kuin ei oo mulle kukaan,
    mun lauluni leikki, mun haaveeni hohto,
     mun mietteeni mitta ja toivoni johto.

    Mut et tunne mun mieleni pohjaa,
    mua ei oikukas onnetar ohjaa,
    sinä päivään ja riemuhun luotu,
    mulle toinen on kohtalo suotu.

    Sin' et tiedä sun onnesi määrää,
    mä tiedän, mik' eloss' on väärää,
    sulla eessäs on korkea hyvyys,
    mulla takana syntini syvyys.

    Siksi pois sinun luotasi kuljin,
    ties auki ma loin, jonka suljin,
    ja unhoita, mitä mä olen,
    kun yksin ma polkuni polen.

    En tahdo sua suruihin suistaa,
    mua tahdotko joskus muistaa,
    kun sa olit hyvin mieleni mukaan,
     kun sa olit kuin ei oo mulle kukaan.

54.

TUSKAN TARINA.

    Niinkö jo loppui lempemme tarina,
    sammui kuin harmaa, hiipuva arina?

    Minä istun yksin ja sinä mua piilet,
    takkahan jäi vain muiston mustat hiilet.

    Elontulen lopun tuska kalvava on mulla,
    sama suuri tuska on ehkä myöskin sulla.

    Tuskan tulilintu lensi täynnä tummaa uhkaa,
    yltä päivä polttaa, on alla kuumaa tuhkaa.

    Unelmien mailleko lensi lintu kauvas?
    Elon matkamies, joko tuleen taitat sauvas?