VANHA HUVIMAJA
1.
Pois kesäkaupungista kuljin,
mä jätin suurten erehdysten elämän,
taas luonnon niinkuin syliin suljin,
kuin hyljätyn ja yksinäisen ystävän.
Ja pihlajat ne kukkaisluntaan
mun toivontielleni taas tuhlas terttujaan,
sai sydän nähdä nuorta untaan
ja käydä kisaan yli kaiken kauniin maan.
Ja hän, min kanssa kävin,
tään kaiken kauniin loihti ilmi sielussain,
kun mielin ylväin, ylentävin
yön mykkiin kysymyksiin vastausta hain.
Ma kuljin meren puistotiellä,
ja vanhain puiden puittehista pilkottain
kuin pieni templi piili siellä
varjossa vaahterain ja suurten sasminain.
Tuo vanha kahvi-huvimaja
ajalta menneheltä kertoi muistojaan
kuin viisas lemmen lohduttaja,
kuin kummat kuiskeet saattoi huoneen huokaamaan.
Sen vinot ikkunat kuin horroksissa
ja katto niinkuin kiinalainen varjostin,
uksella uinui suuri kissa
sähköisnä tuijottaen silmin tutkivin.
Hän, armas, askeleeni johti,
ma illan himerrystä hiljaa ikävöin,
kuin kulkein kohtaloa kohti
ma onnen-osastani salaa arpaa löin.
Jo hämyttäret huiskaa,
kun ikkunalla varjot vartioi,
ja jossain lehtimajan pari kuiskaa,
mut kaupungista tehtaan torvi soi.
Ja katon amoriinit
ne sormi suulla meille leikamoi,
muratit kiertää välkkyen kuin viinit,
tapeettein tamburiinit seiniin soi.
Pois arki-aatos haipuu,
ma alla amppelin nyt lumoon jään,
kun nuoren naisen silmiin katse vaipuu,
mi eessäin kehrää sielunsähköään.
2.
Oi, jumalat, lie suotu
maan päällä mulle alaa aurinkoon,
viel' ei oo elon malja pohjaan juotu,
nyt pääni päihtyy, onnellinen oon.
Ken luotiin sieluani varten?
Sit' usein uskoin, kauneutta hain,
vain suosikkina suurten runotarten
sain olla, jumalat te julmat ain!
Nyt sielun-sisimpääni
taas päivä paistaa, kaikkeen loiston luo,
mun sydämeeni syttyy syvä ääni,
ja katse katseesta vain juopuu, juo.
3.
Nosta uhrimalja,
naispappeutes minä kuoroin kohotan,
soikohon nauru ja nuortea nalja,
illalla auteren armaana ailuvan!
Käykööt kimalaiset
kisajuoksuun ympäri päihtyvän pään,
ampuvat amoriinit armahaiset
perhoisvaunuista nuolia viskoen viineistään.
Väistyy templin verhot,
aukee aavistuksien autuas maa,
kiitävi pilviin nyt pyhät perhot
etsien taivahan ikikukkien hunajaa.
Täyttyy kyllyyden kennot,
luonnoss' on hilpeän hempeät henkien häät,
soittaen sieluni hymnit helkkyvän hennot
lasken ma untesi uurnaan seppeleen päät.
Elämän hunaja huumaa,
uhrina nostavi tuoksunsa tuhlaten maa.
Kiertäen maaemon uhkeaa uumaa
sieluni silmistäs siintävän soinnun saa.
4.
Miksi hätkähdät ja kysyt multa?
Mirtsan tumman varjon tiellä näin.
Mirtsa lietsoi kerran tuskan tulta,
vei mun virvaa päin.
Tämä hetki on niin puhtaan-pyhä, —
miksi varjo tieni tummentain
väsymättä mua väijyy yhä,
saartaa sieluain?
Jotain tyhjää, tyhmää tarinoiden
jotain kylmää huokuu huoneeseen,
rietas nauru läpi puiston soiden
syöpyy sydämeen.
5.
Kullattu Amor, saatko mun kiinni?
Kullattu jousi on, kullattu viini.
Ammuit, mut nuolesi rintaani riipi,
laiskasti lennät, on kullattu siipi.
Amor, kun upposi kaihosi kultaan,
siipesi tahrasit mustahan multaan.
Mullast' et liitele taivahan tarhaa,
katuja yöllä nyt henkesi harhaa.
Kultasi kutsuu ja kulta sun painaa,
taidat jo onneton ollakin vainaa.
Jos olis valkea vielä nyt viini,
ehkä mun sokkona saisitkin kiinni.
6.
Kaupungista kuuletko
kumun? Synnin syyt se haastaa.
Ystäväni, luuletko,
että valhe meiltä riemun raastaa?
Siellä eksyin etsien…
Pahuuttansa kadut pauhaa,
täällä luona metsien
tunnen tyyntä rauhaa.
Siivilöiden sätehen
päivä kiertää päätäs piirtäin.
Hiljaa tartun kätehen
sydämelle siirtäin.
Kammiosta kuuletko
jyskeen, joka sulle soittaa,
armas impi, luuletko
sydämeni voivas voittaa?
7.
Jumaljuomaa kantaa nainen,
astuu alla ahtaan majan,
hiuksi hiljaa hopeainen
rientää yli riemun rajan.
Nyt hän katsoo kahvinsakkaa,
kehrää muistonlankojaan,
niinkuin katti katsoo takkaa,
tutkii aamun-aikojaan.
Kerran kuulti ilmapiiri
hänen kaunokulmillaan,
leikki niinkuin kissa, hiiri
lemmenonnen-oikuillaan.
Leikki loppui, onni hylkää
sen, mi kulkee kunniaan. —
Nyt hän muistaa ehkä ylkää,
itse on hän muisto vaan.
Laiva kiitää kaukomerta,
maihin mies nyt tuijottaa,
pilvillä vain välkkyy verta,
silmiin siintää muiston maa.
Yössä naukuu laivakissa,
hiipii hiiri hampaissaan,
herää mies, on muistelmissa
yötä aina, yötä vaan.
Mistä valheen välke väikkyi,
miksi, kumma, katsot noin?
Kissan silmäin sähkö säikkyi,
miksi näin ma tarinoin?
8.
Katso, kalliolla
näin on hyvä olla,
yllä taivas, alla meri,
tuolla henki, täällä veri,
aina toistaan tavoittaa
päivää kiertäin pieni maa.
Yöni tarun kertaan.
Aina taivas mertaan
kaipaa yksin iki-yössä,
väikkyy valon sädevyössä,
käyttää peilinpintanaan,
mittaa sielun-suuruuttaan.
Aina uudistuvaa
katsoo omaa kuvaa,
värit, varjot lainaa,
kuvan poveen painaa,
hetken kaikki paljastaa,
purjeet tummuu taivaan taa.
Näätkö, untenlaivas
tuolla, missä taivas
avaruuksiin puuntaa,
etsii suurta suuntaa
yli unten ulappain?
Oonko salakari vain?
9.
Näätkö, armahani, meren,
kun se loistaa, leikkii lemmenhelyillään,
säkenöi kuin tähtipuhdas peili näin
tuhansissa tulipisteläikissään!
Näätkö, armahani, meren,
kuutamossa kun sen lemmenlaulu soi,
niinkuin neitseen riutuvi sen rakkaus,
povi paisuu, ulapalla unelmoi!
Näätkö, armahani, meren,
kun se aamumyrskyyn rientää riemuissaan,
aallot ajaa niinkuin tunteet toisiaan
luonnonvietin suurta voimaa mittaamaan!
Näätkö, armahani, meren,
kun sen hyrskyn huippu vaipuu vaahtoillen
alas synkkiin syväreihin syöksyen,
maininkina värjyen ja vavisten.
Näätkö, armahani, meren,
kun se iltataivaan tyyneyden saa,
hymyy hengittäin kuin onnenkyllyyttään,
niinkuin äiti esikoistaan tuudittaa?
Sellainen, mun armaani, on rakkaus!
10.
Sun hiuksesi tahtoisin hajottaa
ja auringonsäteitä siivilöidä,
mi metsän kohdusta kajottaa,
ja ikävöidä
kuin katuja
sun puhtaan sielusi suuria satuja
ja laskea pään
maan kukkain keskeen lepäämään
ja kertoa sulle,
kuinka kaivattu, kallis oot sinä mulle,
kuinka kaikki suurta
on auringon alla,
ja kaikkialla
maan henki heilimöi,
luo siemen juurta,
maa sätehissä säkenöi,
kun taivas on hohtava,
mi tiemme on johtava,
johtava kahta suurta Luojan lasta
onnehen uskomme unelmasta,
jota mieltemme mykkyys rajottaa,
kun katsomme mustahan multaan.
Niin tahtoisin hiuksesi hajottaa
ja nostaa ne päivän kuultavaan kultaan
kuin uhrina jumalille
ja taimille tuoksuaville
ja säteille, jotka nyt tulvivat tultaan
ain kiertäen kaiken äärettömyyttä,
näin ikävöiden
sun sielusi ihmeiden iäisyyttä. —
Niin kaikkeudesta ma kertoisin sulle.
Mut mykkä mä oon, sä mykkä mulle.
11.
Satusaareen kanssani kaukaiseen
käy, armahin, astu venhoon,
sinut vien kuni virta nyt hiljalleen
univalmujen tuoksujen tenhoon.
Siellä kaartaen päivämme päilyköön
yli lempemme lempeän lehtoon,
ahon auer autuas häilyköön
yli uupuvan, uinuvan ehtoon.
Siell' uinumme onnemme ongelmiin
häävuoteemme valkean valtaan,
kun aurinko astuvi laineisiin
alla kaukaisen, kukkivan kaitaan.
Siell' unhoitamme me maailman muun,
oman maailman luomme me uuden,
alla lempemme helkkyvän heisipuun
paratiisimme ihanuuden.
Niin käymme me korkeita vuoria päin
häähunnut ja helmet vyöllä,
kuin autuaat harppuja helkyttäin
tuhattähtien luomisen yöllä.
Alas miettivän metsän vihreän taa
oman onnemme tähtiä väikkyy,
avaruus ylt’ympäri aaltoaa,
unipurressa lempemme läikkyy.
12.
Katson korkealta kalliolta,
ulappaa kun uit,
kuinka kuohuissa sä kirkastuit,
alastonna sait kuin auringolta
merenneidon muodon,
luistain luokse luodon
poves kukkakumpu puhkee,
uljas oot ja uhkee,
vaahtoon vahva veto
käy kuin karkeloihin kuumiin
riemuitessa ruumiin.
Mutta musta miehen peto,
vesihiisi uomaas seuraa
niinkuin koira pientä peuraa;
huiskaat mulle,
huudan sulle,
kierrät kauas kainoon kaareen,
soilut saareen,
peto vihdoin väsyy, vaipuu,
tahtos alle taipuu.
Meri telmii
kantain niinkuin kruunupäistä morsiantaan,
hiukses helmii,
kiharoillas päivän kimmel kiiltää,
uit jo uimarantaan. —
S
Miksi outo vaisto mua viiltää,
kun sä käyt mua vastaan,
työntääkseskö tieltä,
kiihoittaakses miehuuteni mieltä —
sikskö synnyin ainoastaan,
kaikista vain yksi ollakseni?
Entisyytes nousee eteheni, —
pedot, jotka uupui uumaas,
jotka hukutit sa huumaas?
Ja ma haudon jotain mustan-mykkää,
syyttäen sua sydän sykkää,
peto herää minussa,
osan omaani nään sinussa,
muiden kanssako sen jakaisin,
vaadin itseni nyt takaisin;
merenneidon kalankatsees kiiltää
ja se viiltää,
ah, ma soisin,
että katsoisit nyt mua toisin. —
Ehtyikö jo elämäni vilkas viini,
miksi itket, armas amoriini?
13.
MISS' OLET, MERI— −?
Miss' olet, meri suunnaton ja suuri,
mi sammuttaisit sielun maailmanpalon,
nostaisit sovituksen kirkkaan taivaankaaren
ylitse yön ja myrskyn tyynen valon!
Sammuta tunnontuskan hurja liekki,
mi yöllä hiipii synkkään sydänvereen,
niin että uupuis elon kuluttava kulo
pois viileen iäisyyden valtamereen!
14.
Ei, ei, minä tahdon päästä
nyt voittajaks voimien valtavain,
iki-jumalat, ettekö säästä,
te ette ole jäästä,
multa vaaditte voittoa vain!
Taas tahtoni taistohon lähden,
tien aution auki ma laulaen luon,
minun nuoren onneni tähden
ja valittuni nähden
vielä viimeisen voimani voittohon tuon.
Te katsotte ylhäällä tuolla
vain kulkumme kunniaa,
kaiken tappion tuolla puolla
on kempin kaunista kuolla,
en varjojen tieltä mä väistyä saa!
15.
Kalliolla korkealla
kirkkaan taivaankannen alla
seisoimme, ja illan ilo hiipi sydämiin,
raikas oli meillä mieli,
alla lauloi satakieli,
kauan niin me katselimme suureen kaupunkiin.
Taivaanrannan punaa kohti
monen kirkon tornit hohti,
palatsien katot välkkyi kultaa kimmeltäin,
illan loimu ikkunoista
heijastui kuin auringoista,
tehtaan sauhut siintäin harhas kauas mereen päin.
Pilvet kulki niinkuin aaveet,
minne haihtui illan haaveet?
Entisyyden enne äänees kumman kaiun loi.
Lemmellemme etsin lymyn,
kasvoillas näin oudon hymyn,
välillemme varjo hiipi, tumman tunteen toi.
16.
Katso, ilta himmeeks käy,
soilta soutaa saariin sumu,
kaupungista haihtuu humu,
kuolee pois
kuin se pahaa painajaista ois, —
ystävä, untesi perhoja pensailla ei nyt näy.
Päivä tummuu, tervehtää
niinkuin impi rakastajaa,
kietoo kultaan muistonmajaa,
ikkunat
timantteina tielle tuikkivat,
valkea vaimo nyt kantavi korkeeta kynttilää.
Niinkuin sielu yksin jää
huoneen hämyyn liekki liehuu,
taivaan tuliroihut riehuu
sammuen
yli kirkontornein kattojen,
hohtaen hetken, kummituksina tehtaat törröttää.
Katti kehrää uniaan,
uneen lämmin lehto vaipuu,
kukkain alla pensaat taipuu,
lintu luo
siipeen pään, maa iltakasteen juo,
kiiltomadot kuin lemmenlyhdyt suitsuvat soihduillaan.
Katso, katto varjoineen
nyökkää viittoin viertotieltä,
haastain jotain kummaa kieltä,
huokaillen
mietteissään kuin meitä siunaten,
raukeaan rauhaan hetken hiutuessa nyt hiljalleen.
Kaikuu armaan askeleet
öistä kaupunkia kohti,
onniko vai oikku johti,
minne tie
tummaan tuntemattomuuteen vie,
koska ma saavutan kaihoni korkeat kajanteet?
KIRKKAUDEN KUNNAALLA
»Se tu sarai solo, tu sarai tutto tuo»
Leonardo da Vinci.
1.
NÄKY.
Ma kuljin kukkulalla unten mailla
kuin kaiken näkyväisen vaivaa vailla,
kun katseen kohotin ma huippuun päin,
ma kolmen kauneuden näyn näin.
Näin olemattomuuden tuolta puolen
ne ihanuudet, jotka nään, kun kuolen,
kuin entis-elollisen edessäin
ma kalliolla kolme neittä näin.
Yks istui luona viileen vuorilähteen,
ja toinen katsoi kauas outoon tähteen,
mut kolmas tulessansa tanssi vain
hekumahulluutensa paljastain.
Näin Itse-ihailun, mi veestä hohti,
hän elonkulkuani kerran johti,
ma kerran häntä liiaks rakastain
tyhjyyden tunnottuuden tuta sain.
Nyt kolmannessa vielä katse viihtyi,
sen tanssin taikaan veren voima kiihtyi;
ma Himon näin, mi mulle tuskan toi
ja mulle autioiksi aamut loi.
En nähnyt toista, pois hän hiljaa kääntyi,
mun sieluni nyt yksin yössä nääntyi,
mut outo tähti kaukaa kirkastui,
sen säteilyä sydän oudoksui.
Nyt oudon tähden yltä taivas hohti,
kuin auringosta ajoi ratsu kohti,
niin hengen hepo pilvet piirtäissään
yön valoon väikkyi siintäin siivillään.
Siipiä nosti, päätään aurinkoista
kuin mittaamattomuuden maailmoista,
niin taivaanrantaa vasten loiston loi,
ja kaviot ne tähdin kipunoi.
Kuin kautta ihmeen ja sen ihanuuden
sain muodon, mielen, silmän, sielun uuden,
näin Haltion, sen loiston lumoon jäin,
nyt hengenhurmassain vain hänet näin.
Hän katsoi unelmainsa unikuvaan
nyt hengen hepoon yhä kirkastuvaan,
kuin sfeerein soitto siiven suihke soi,
mi ihanaisen immen haltioi.
Soi jotain uutta sielun sokkeloissa,
soi Hälle häikäistynä haltioissa,
mi laulun lohdun loi, kun yksin jäin
ja kuljin vastuksien vuorta päin.
Uus laulu rakkaudesta Ikuisuuteen
viritti sieluni nyt voimaan uuteen,
loi Luoja kanteleen taas kaikumaan,
min unhoitin jo päällä murheen maan.
Pois Himo peljästyen rotkoon haipui,
ja Ihailu vain lähteen varjoon vaipui,
mut Haltio vain katsoi näkyään,
kun tähdet tuikki yllä ylvään pään.
Ma heräsin, yön valot, varjot vaihtui,
ja taivaan näky hetken hohtain haihtui,
ma kuulin vielä siiven suhinaa,
mi kiiti kauas oudon tähden taa.
2.
KIRKKAUDEN KUNNAALLA.
I.
Nuor' jumala ma oon, joka kunnasta kulkee,
käy varjoni taivahan teitä,
koko maan ihanuudet mun silmäni sulkee,
ja sen maan säveleitä
minä soittaen käyn,
soi maailmojen puu,
läpi ilmestyksien, ihmeiden näyn
tie kirkastuu.
Sua tahdon ma uhmata, vanhuuden varjo,
sinä ankara, ainainen aave,
mulle vielä et surmasi seppeltä tarjo;
ikihehkuva haave
mulla suonissa soi,
lumoleimuna lyö,
viel' on korkeella päiväni kirkas koi,
on kaukana yö!
Vielä laulavat mulle lauhkeat tuulet,
on allani vankkana vuori,
vielä hohtavat naiseni nauravat huulet,
minä oon iki-nuori,
päämääräni luon,
mua voimani vie,
elonlähteistä jumalten juomia juon,
ja auki on tie. —
II.
Läks kulkemahan kunnia,
ja ilon immet leikin löi,
pään laakerein ne seppelöi,
mut kylmä, kylmä on kunnia.
Niin vierelläni vaimon näin,
hän kuiskas: etsit kunniaa,
et siitä suurta rauhaa saa,
sillä kylmä, kylmä on kunnia.
Ma huusin hälle huoliain:
oi, vaimo, vastaa, minne viet,
sä joku murheen muisto liet,
kuin kalma kylmä on kunnia!
Ja vaimo vastas värjyen:
ma oon se rakkaus, min sait,
mut hylkäsit, kun muuta hait,
käy kanssas nyt kylmä kunnia!
Oi, viivy, vaimo, rakkaus,
nyt vasta, vasta tunnen sun,
kun kunniakin hylkäs mun,
sillä kylmä, kylmä on kunnia.
Hän häipyi hiljaa hämäriin,
nyt etsin häntä päivin, öin,
ja surkastunein seppelvöin
käy kauas kylmä kunnia.
III.
Ikuinen henki korkeudessa, kuule heikko ääneni! Sinä yksin näet minun ankaran avuttomuuteni. Kokoa minua, kohota minua kohti sinun korkeita tähtiäsi! Sinun korkeat tähtesi ovat autuaita aavistuksia sinusta. Sinun väräjävien, välkkyvien tähtiesi tarhassa asuu rauha, sen syvyydessä asuu voima ja viisaus. Anna minun sairaalle sydämelleni rauha, hengelleni voima ja sielulleni viileä viisaus! Sinä pyhä, puhdas, jalo, järkkymätön, suuri tuntematon, anna minulle tahto, anna minulle tahto itseni yli. Iäti ikuinen! Minun suuressa yössäni minä kohotan käteni, kohotan käteni ja lyön ne kasvojani vastaan. Istun ja vapisen vuoteellani, käyn sielussani läpi elämän erämaan ja sen erehdykset, käyn itseni kanssa julmat jumalienkäräjäni. Minä tuomitsen itseni ja tekoni, sillä ihmiset eivät voi minua tuomita sinun tahtosi jälkeen. Ihmiset ovat käyneet minulle vieraiksi, minä itse olen kuin vieras omassa talossani, jolla ei ole vartijata ja jota salakavalat kiertävät. En löydä ihmistä, joka minulle ihminen olisi. Kukaan ei kolkuta ovelleni, enkä minä kolkuta kenenkään ovelle. Minun sieluni on autio talo, jonka Herran tuli on tuhonnut. —
Katselen, tähtien luoja, sun tähtiäsi, jotka minulle kirkkauden korkeudesta arvoituksina taivaan kiireellä kimmeltävät. Ne loistavat kylmään kammiooni, jonka kynnyksellä kurjuus seisoo odottaen onneni katoamista. Minun sydämeni on surusta raskas ja tuskasta täysi. Mutta sinä sidot näkymättömät langat sinun sisimmästäsi minun sisimpään sydämeeni, taivaan tarhasta avaruuden siintäviä siltoja pitkin harmaaseen maahan, jossa huolissa harhailen. Ja minun sieluni kirkastuu ja kohoo, minun sydämeni sulaa kuin sävel sinun suureen sävelluomaasi, jota näkymättömät kädet soittavat. Ikuiset sävelet kiertävät sinua niinkuin auringot suurta näkymätöntä auringonlämmön lähdettä, joka kumpuaa ikuisuuden peripohjasta. Minun sieluni särkynyt sävel kohoaa, kohoaa, ja minä kohoan sen ihanien sointujen suunnattomassa sulossa.
Minä kohotan, yössä minä kohotan vapisevat käsivarteni kohti alkamatonta avaruutta, loppumatonta laajuutta, alituista arvoitusta. Korkea olet, ihmeellinen olet, Ikuinen. Korkean, ihmeellisen ilon ja raukeuden rauhan annat sinä minulle tällä häipyvällä, heleällä hetkellä tuhansien tähtien tuikkiessa sinua ylistävään yksinäisyyteeni. Kohotan korkealle käteni, korkealle kohotan käteni, Ikuinen, Ikuinen…!
3.
VUORIMIES.
Hän kerran hiljaa hiipi laaksosta,
miss' elo lyö ja painaa, pauhaa,
yön selkään sortui räntäsäässä,
hän etsi sielullensa vuorten rauhaa,
hän käynyt oli merta, metsiä,
nimetön, kummallinen etsiä.
Hän teki turvetuvan itselleen,
ei missään viihtyä hän voinut,
ei elämänsä suurta arvoitusta
hän nuotiolla koskaan tarinoinut,
hän yksin, yö ja tunturit sen työn kai ties,
miks muistonmaitaan etsi matkamies.
Niin kiveliön kauhut seuranaan
hän sielunsokkeloonsa yöksyi,
kun mittas sitä liiaks luodillaan,
kuin raskas kivi vait hän rotkoon syöksyi.
Niin vuoripaimenet ne yöllä tarinoi
ja salaa taikakatseen rotkoon loi.
4.
Ma kuljin eräteitä etsien
elämän riistaa, yöhön tieni taipui
pois säälimättä oksat taittaen,
ne valittaen vaivoihinsa vaipui.
Mä eksyin, tuli tuuli raivoissaan,
mua tiheikössä seuras synkkä ääni,
puut piikkikarva-käsivarsillaan
tien sulki, verille näin piesten pääni.
Puut hiisiks hahmoittui, mi irvisuin
ja huuhkainhuudoin syyti saastaa suulle,
ma kompastuin, yön kuuta kammoksuin,
mua raipat ruoski, juoksin puulta puulle.
Niin korpi vihaa vonkui yltypäin,
ja kiduttain se ympäröi mun yöni,
kyy-oksat vinkui mulle viheltäin,
mua kotiin ajoi kostain tuhotyöni.
5.
KOHDEN KORKEUTTA.
Ma kohden tunturin tulta kuljin
ja ikijäätä,
ja uhmaellen yön myrskysäätä
tiet taa ma suljin,
en käynyt oppain, en yhteisköysin,
tien itse löysin,
jäi allein elämän huuto, humu,
mut yllä vaelsi vuorten sumu.
En nähnyt kaukaista kirkkautta,
en järvein, saarien suloutta,
en lemmen lämmintä lähtökohtaa,
mi aina auringon luona hohtaa,
mi oisi aukonut aavat alat
ja luonnon laukomat suuret salat.
Kuin allain liepeillä laaksomaan
myös täällä näin minä erämaan,
niin kolkon kylmän, sen huurteen, hyyn,
nyt tiesin syyn,
mi kiihkon nostavi veriin nuoriin
ja ajaa aatosta ylös vuoriin
pois alhaisesta, mi siltä näyttää,
mut eivät vuoret voi tyhjää täyttää,
on liian syvällä syiden juuret,
ja alta nähden on vuoret suuret,
mut vasten taivasta kääpiöiksi
ne muuttuu niinkuin myös ihmisetkin
on yltä nähden, mi päivät öiksi,
yöt päiviks muutti ja riemuretkin
tai surusaatoin tiet ristiin rasti
vain oman Voimansa rajaan asti.
Mä eksyin etsien päivän teiltä
ja lankesin, mut en jyrkänteiltä
ma kuiluun käynyt, sain jalansijan,
nyt tunsin vaellukseni vanhan vian,
mi hylkäs elämänlähteen raikkaan
ja aina kierteli samaan paikkaan.
Kun uutta hain ja kun astuin väärään,
päämäärään käyden en päässyt määrään,
mut ilman oppaita kaukaa muista
ma löysin jälkeni kuilun suista,
kun päivä seestyi, näin vaaran vasta,
kun jatkoin matkaa jo alkamasta. —
Saa omat jälkensä kukin muistaa,
sen oma syy on, ken kuiluun luistaa,
ken näki vuorilla ikihohdon
ja Luojan haamun,
sai elontuskille rautarohdon,
taas näki koittavan kirkkaan aamun.
Ken laaksoon laskien nostaa jalkaa,
taas vaelluksensa vuoriin alkaa,
niin polku matalin, ahtain tie
pois yli korkeimman vuoren vie.
Ja hengen huippu, mi hohtaa itään,
sen päällä seisten ei ole mitään,
se nostaa vaeltajan hengen vaivaan,
yön taivas kaartaa vain uuden taivaan,
mut yllä muuttuvain maailmoiden
käy ylin aurinko auringoiden,
kuin Luojan silmä, mi sätein säikkyy,
kun avaruuksien aallot läikkyy,
kuin jotain uutta
taas syntyis kantaen kaikkisuutta. —
Viipurin Maaskolassa 21.11.17.
6.
Ma oon kuin herkkä haapa,
sen lehdet aina soi.
Miks varjoon värähdellen
sen soimaan Luoja loi?
Kun tulee tumma syksy,
muut lehdet kellastuu,
ne putoo mustaan maahan,
mut nuori haapapuu
saa raikkaan ruusun hohteen,
sen lehti talveen jää,
mi hiljaa haihtuu vasta,
kun viidat vihertää.
Kun saapuu suvilinnut
ja luonto loiston saa,
taas haapa soi kuin ennen,
kun nuori taas on maa.
7.
Nyt tulee, tulee kevät,
se yli hankein heijastaa,
kun suuret suvilinnut
ne hiljaa lähenevät,
jo siivet suhajaa!
Ne suurin lauluin lentää,
kun vapaa meri aaltoaa,
kun kirsikukka puhkeaa,
Ah, ihanaa on sentään,
kuin morsian on maa!
Oi, Päivänsäde pieni,
oi, neiti aamun armahin,
niin kauan ootin teitä,
loin auki kesätieni
ja tupaa tuuletin.
Nyt kertokaatte harvaan,
viel' onko yhtä hupsu kuu,
mi kosi äitiänne,
mut rukkaset sai, arvaan,
nyt pilviin piiloutuu.
Siks loi se himmeen ladun
ja lempiviä urkkii ain
se illoin ikävissään.
Tuon talvi-illan sadun
ma kuulin mummoltain.
Nyt tulomaljan juotte,
oi, tuhannesti terve, hei!
Ei äitinne nyt huomaa,
siis Suukonkin te suotte,
kas nyt sen tuuli vei!
Nyt painan poveen poven,
nyt laulutupaan tulla voi,
nyt avaan koko sylin,
nyt avaan joka oven,
nyt kanteleeni soi!
8.
Kangasvuokko, kevään kukka,
luona kylmän hangen hohtaa,
kasvaa vaiti varjossansa,
joskus harhasäteen kohtaa.
Seutu siintää satuverhoin,
on kuin huiskais hämyn hunnut,
verholehdet kukkaa suojaa
niinkuin keltasirkun unnut.
Varressa on vanhaa voimaa,
umput uhmaa jylhää jäätä,
nostain valoon varjostansa
lumikukkaa kruunupäätä.
Niin sun kerran elon tiellä
löysin piilopolkus päästä,
suita sain ma kerran voimaa
nousta suoraks surman jäästä.
9.
_DOLCE FAR NIENTE.
Mä päivän paistehessa loikoilen
ja painan autuaana silmät kiinni,
ja kevään tuuli otsaa vilvoittaa,
se huumaa pääni niinkuin univiini.
En mitään mieti enkä toivokaan,
on kaikki paratiisin alku-unta,
mun päivä on, maan yrtit, kukkaset,
tää kaunis maa ja laaja luomakunta.
Ma oon kuin latsarooni Napolin,
kuin mustalainen maantien nuotiolla,
kuin nuori hindu alla mangopuun
tai vanhan Indra-templin rauniolla.
ja mitä, miekkoiset, mua liikuttaa,
jos käskee keisari tai paavi,
jos palatsini tuulentupa on
tai niinkuin Diogeneen vanha saavi.
Nyt oon ma laiskureiden kuningas,
ma käännän käskijöille naurain selän,
hyv' yötä, vanhat narrit, hiippapäät,
ma unikeko nukun, nautin, elän.
10.
Iloitkaa ja laulakaa, jo kevätkulta tuli,
tuli päivä pilvistä ja lumi soiden suli,
päivä pälvet paljasti ja maan, min lumi peitti,
revennyt on avaruuden suuri sumuseitti.
Revennyt on musta maa, jo hyllyy herkkä kirsi.
taas on kevät, taas on kevät! soi nyt vanha virsi,
minkä leivo juuri eilen lauloi sulosuulla,
ihanata on se aina ihmislapsen kuulla.
Jos ois sanat, jos ois siivet, kaikki iloisiksi
laulaisin ja surreet silmät toivonkirkkahiksi,
vanhat kaikki nuoriksi ja nuoremmiksi nuoret,
kaikki laaksot laulupuiksi, kukkiin karut vuoret.
Kevät, kevät! huutaisin ma joka korvaan kuuroon,
laulaisinpa kirkkaan silmän joka köyhän puuroon,
joka neito sulhon sais ja joka poika armaan,
itsekin kai armaimmista armaan saisin varmaan.
11.
On päivä kirkkain
ja taivas kuulain,
soi soitto sirkkain,
on suhu suulain,
on lehto lempein, ja vihrein puu
nyt kauniimmaksi vain kirkastuu.
Käy syvemmiksi
veet, välkkeet viivain,
ja siksi, siksi
on kuiske kiivain,
mi lehtolempemme laulut loi,
kun riemu runsaimmin rintaan soi.
Nyt pyrkii pintaan,
mi maassa viihtyi,
min kätkit rintaan,
se kutsuun kiihtyi,
on ylin yhtymys yksi yö,
se sokeudella sun lempes lyö.
12.
Jo lintu näki unta:
puut puhkesi jo kukkaan.
Ja silloin tuli lunta,
niin haihtui haave hukkaan
Maa loistaa, nurmen nukka
jo pesäpuuhiin pyytää,
mut hankeen hukkuu kukka,
ja linnun huurre hyytää.
Jääverkon vilu kutoo
nyt linnun pieneen rintaan,
se puutuu, puusta putoo
maan kalmankylmään pintaan.
Kun kerran kesä koittaa,
ei lintu laula puullaan,
sen kumppani vain soittaa,
öin outo laulu kuullaan:
"Miks sulle ei soi kevät
miks näit sä kesän unta,
miks päivät säteilevät
ja sitten tulee lunta?
"Oi, itke, sydänrukka,
maa autiolta näyttää,
min lupaa kevään kukka,
niin harvoin taivas täyttää."
Oulunkylässä toukok. alussa 1915.
13.
TAIKAOKSA.
Ma kuljin vihreä virpi käissä
ja etsin elämän viinamäissä
maan suonta, kaivaen eeltä esteen,
mi kätki elämän nuoren nesteen.
Ma jyrkät polttavat polut polin,
taas elonjanossa yksin olin,
ja missä kuljin, näin kuivat lähteet
ja kyynelkuoppien turhat tähteet.
Mua taikaoksa vain harhaan johti,
ei virpi vaipunut maata kohti,
mi viisauksien kaivon näyttäis
ja sen, mi maljani mitan täyttäis.
Kuin outo henki mua tarttui käteen,
kun sokkosilmillä tunsin säteen,
vei laulunlaaksoon ja pyhään paikkaan,
niin löysin elämän lähteen raikkaan.
Läheltä löysin, min kaukaa kiersin,
pois vaivan, vastuksen paadet viersin,
nyt virpi värjyi kuin herkkä jousi,
veen kullan kirkkaus maasta nousi.
Ma join ja join, kävi kevätkirret,
sen heljät hetteet, kun voiman virret
soi suonten syvyyttä syttyin tähteen,
mi iäisyyksiinsä liitti lähteen.
Tein majan tyyntyen päivän työssä,
nyt virpi kukkia kantoi yössä.
Oi, missä armaani viipyy vielä,
mi astuis lempeni lähteen tiellä?
14.
Yölamppu se tyynenä tuikki
kuin sillä ei sydäntä ois,
läpi ikkunan perhonen pyrki
kuin auringon piirihin pois.
Yölamppu se tyynenä tuikki,
sille perhosen soitto soi,
se kiiti kuin pyrstötähti,
yli liekin se karkeloi.
Tulitanssissa perhonen poltti
oman onnen ja kuoli pois,
yölamppu se tyynenä tuikki
kuin sillä ei sydäntä ois.
15.
TYÖLAMPUN LAULU.
Työlamppu laulaa, se soi ja soittaa,
kun tuuli ulvoo ja ruutuun lyö,
ja hetki henkeni haltioittaa,
kun yli kattojen kaartaa yö.
Ja yllä pöytäni monin mutkin
nyt varjot kummasti karkeloi,
kun muinaisuutta ma miettein tutkin,
kuin kaiku kilpien korviin soi.
Ja on kuin huoneeni huoahtaisi,
kuin nousis eteeni entisyys
ja uuden muodon ja soinnun saisi,
sen yllä yhtyisi iäisyys.
Pois hetki häilyvä hämyyn siirtyy,
sen kiista, kammo, sen turhat työt,
ja heimon haamut ne sieluun piirtyy,
mi kesti ankarat aikain yöt.
Ne nousee kirkkaina kumpuin yöstä,
ne yksin seisoi ja kaatui niin,
ne kertoo jylhien jättein työstä,
kun vastaan kansoja taisteltiin.
Nään koko sukuni suurta unta,
nään kunniassa ma kuninkaan,
mut vapaa, vahva on kansakunta,
on suuret sankarit maineen maan.
Ne lensi laivoin maan, merten ääriin,
ne voitti kansat ja kuninkaat,
ne iski valtoihin valheenvääriin,
ne laski allensa aamun maat.
Ne iski keihäänsä idän muuriin,
ne maahan paalunsa pystyyn loi,
ne syöksyi sodista sotiin suuriin
ja mailta vierailta verot toi.
Ne riensi retkiltä kotirantaan,
maan kunniaksi ne aarteet toi,
ne etsi vaimoa, morsiantaan,
ja runoniekkojen kannel soi.
Soi yöstä taattojen tumma ääni,
kuin sotaharput ja hymnit sois,
työlampun äärestä nostan pääni
ja katson kaikesta kauas pois.
16.
MIK' ON MAINE?
Ja mik' on maine? Tyhjän tyhjyys vaan
Sit' ällös etsi mistään milloinkaan!
Päämaaliin käy ja tutki työs ja ties,
ja ollos lämmin, luja, vakaa mies!
On itses voitto voitto voittojen,
kun oot sa ennen muuta ihminen.
Ja nuku — kerran kun sa kuolet pois, —
maan päällä kuin ei sua ollut ois!
17.
Hilpeä ranta, muuttuva meri,
kaukana puuntaa sen portinkaari,
haihtuu haaveen rohkea haaksi,
siinnossa soutaa satujen saari.
Ihmisen toivo ja ihmisen kaiho,
alkumme aavistus vaipunut vereen,
oot kuni haaksi, mi kiitävi jonnekin,
hohtaen hetken, haipuen mereen.
Käy kuin huokaus huuhtoen merta,
vasten taivasta purje puuntaa,
poissa on kaikki; — ah, ken arvaa
untemme haaksien tietä ja suuntaa!
18.
Mä käyn ja käyn,
mä nään kuin näyn,
nään itseni mä käyvän näin,
en tiedä minnepäin.
Ma seisahdun.
Sen muistaissain
kai sieluani äsken hain,
ma tiedän vain,
se oli mun.
Mun muistoni se oli kai,
mi jonkun uuden muodon sai,
nyt haihtui pois
kuin varjo ois.
Näin sieluni, mut, oi,
se minuun katseen loi
niin hirveän ja mielettömän murheisen
kuin läpi suruharsojen.
Ma kuuntelen. —
Ken? Soittiko
nyt outo ovellain?
Mua moittiko,
ei ovi auennut,
lie ystävyys jo rauennut;
kai kuulin harhaan vain.
Mä käyn ja käyn
kuin varjo valtaan näyn,
yön varjo ehkä lien
niin avuton ja ankee,
mi lankee
pois yli elon tien.
19.
ALTER EGO.
Ken haastaa mulle yössä? Outo ääni
soi runossani haltioittain pääni,
kuin siskot säkeet seuraa helkkyvinä,
kuin kaukohenget kauneutta haastaa,
mut velisurmaajana toinen raastaa, —
niin ilkkuu itselleni toinen minä,
mi kaiken kaataa, työntää tunteen tieltään
ja aina arvostellen kaiken kieltää.
Oikukas onnetar niin luonteen laittoi,
mun tieni vastasuuntiin ristiin taittoi,
kaks pohjavirtaa alla elon vahdon,
tunteeni kuuman tulvan, kylmän tahdon, —
ne sotii keskenään ja mua vastaan,
kuin isä vikojaan lyö omaa lastaan.
Kai kannan pahan veren perinnöitä,
kun taistelin ma turhaan pitkin öitä,
en tasapainoon päässyt, monin mutkin
ma sielunsokkeloitain turhaan tutkin.
Mun taistot tempaa niinkuin isä lyö,
hetkessä haihtuu vuotten vaivain työ,
tekojen tuomari on nöyrä orja,
kun lankeemuksesta on selkä norja,
tuo kumma halu, joka tahdon täyttää
taas maailmalle huonoimmalta näyttää
ja käydä harhasta vain uuteen harhaan,
kun juuri nosti päivään puolen parhaan,
langettaa lause, ivan iskut heittää,
mut hienot haaveet salaa sieluun peittää
epäillen muita, nähdä omaa muissa —
niin totuus, valhe vaihtuu taisteluissa,
niin pelko joukosta pois itseen johtaa,
syy kiertää aina samaa alkukohtaa.
Mik' oon? Kai varjon ääni ainoastaan.
Ma kutsun, kysyn, itselleni vastaan,
tuo toinen tuntematon mua moitti,
kun juuri toinen multa vallan voitti
ja nauraa mulle, työni rikki raastaa,
tuo pyhään, puhtaimpaankin jotain saastaa,
kun nousta koitan, kohoon korkealle,
mua painaa astinlaudaks' armon alle.
Lie heikko henki, heikon hetken töissä,
käy jumalvoima laulun luomistöissä,
mi levon, lohdun luo ja sopusoinnun,
kun sielunsodistani tyynnyn, toinnun,
ja henki halaa kaikkeutta kummaa,
mi ajaa piiloon jotain julmaa, tummaa.
Mist' oot sa, kiihoittaja, kilpaan tullut,
te aivo-aaveet, haaveet hurjan-hullut?
Ma tahdon taistoin saada selvän teistä,
herja ja henki, kumpi vahvin meistä,
himo vai henki, pahe vaiko hyvyys,
korkea puhtaus vai syntein syvyys?
Mua alatieto ylätasoon johtaa,
paremman minuuteni huiput hohtaa
ylitse pikkupiirre-sielunsärmäin,
kuin päivä kohoo yli hyisten härmäin,
min koti maasta on, — nään nä'yt uudet,
auringot ainaiset ja avaruudet,
mi kiertää Luojan luomissävelinä,
syvälle syvyyksiin kun pieni minä
pois katoo, tuntematon tumma toinen
kuin sielunasuntoni vieras loinen
ääneti varjon valtakuntaan vaipuu,
mua kaartaa kaikkeuden kirkkain kaipuu,
mä lähestyn kuin alku-aikain pohjaa,
mua joku suuri hyvä henki ohjaa,
pois siirtyy entisyys ja vastassani
nään uuden itseni — ja jumalani.
20.
Ainako osani on
näin outona olla
maan päällä
täällä,
miss' on ahdasta auringolla,
tänne tähdet niin kaukaa kiiltää,
maan vilu viiltää,
kun on yö
ja yksin sairas sydän lyö. —
Ainako armahat
kuin vuodet vaihtuu
maan päällä,
täällä,
missä haaveemme harmaiksi haihtuu,
missä lempi ei kiinteeksi kiihdy,
ei vaeltaja viihdy,
kun maa
vain ahdistaa sen astujaa.
Ainako maailma tää
on valloista viekkain,
maan päällä
täällä
ovat varjoja sielut runoniekkain.
Asunnokseen ne tähden saivat,
miss' on vieraina vaivat.
Kun loppuu luomistyö,
joko tullut on viimeinen yö?
21.
I.
On sielussani kaksi kaikua ja pohjaa,
kaks virtaa vastakkain sen voimaa ohjaa,
yks kuultaa, pyrkii päivän päilypintaan,
kun toinen syvään syöksyy rimmen rintaan.
Yks kevyt on, se kestämättä peittää,
sen pohja pettää, kun sen myrsky heittää,
myllertäin nostaa ilmaan pintasakkaa,
totuuden eessä olemasta lakkaa.
Se leikkii, lempii, luo ja läikkyy,
sen vihreen verhon alla toinen väikkyy
tumma ja tyyni, mik' on ikuisinta
sieluni sisintä, kun pettää pinta.
Maan kamaraan sen kerros kasvun kantaa,
tuskansa taakkaa, etsii rauhan rantaa,
maan uumenien muuttumaton multa,
min syvyyksissä sykkii alkutulta.
Se alleen kätkee elon kirkkaan lähteen,
min poreet puhkee, etsii tietä tähteen,
kuin aatokset, mi värjyy, valoon vaihtuu,
iäisyyskaihoin, Luojan hahmoon haihtuu.
Niin kaksi voimaa aina asuu rintaa,
työt turhat peittää kaiken pohjapintaa,
ken heikkouden, hetken häilyt huomaa,
ei huomaa suurinta, ei syvää Luojan luomaa. —
II.
Olkoon sieluni kuin vilvas virta,
joka tunturien turvass' uinuu
korkeen kotkavuoren lähteen luona,
liejunkeltaisena kiehuu, laaksoon lähtee,
jyrkännettä hyrskyin hypähdellen
niinkuin laitumellaan valkokaritsa
heleänä keväthelluntaina.
Puhtaaks puroks pulputen se paisukoon,
joki-uomain uhmaan joutukoon,
koskena se laulakoon ja kuvastakoon
kaikki elon taivaan kirjokaaret,
huutakoon se voimassansa kerran,
vuoret veljinänsä käyköön maailmaan,
vastuksensa voittain kamppailkoon!
Vihreenä kuin smaragdi se saareilkoon
läpi laajain laihoin, suurten tasankojen,
puhkoen padot, ali suurten siltain,
miss' suvikisat, huimat kiihkot kiihtyy,
ohitse koivukunnaan, lemmenlehtojen
ja ihmismajain, missä asuu rauha,
ohitse kirkkojen, min kirkonkellot
virittää väreilyhyn kirkkaan kalvon,
lastuja lennättäen uutistöistä,
kuvastellen myrskyn kaatopuut
taikka syksyn synkät verikuut
sekä suurten murhelintuin varjot.
Polveilkoon se omaa tietään vaikka väärään,
kunhan pyrkii suureen loppumäärään,
hopeana hohtaen ja leventyen
heijastaen lempeen, tyynen iltataivaan,
jolla kylmät tähdet tuikkii arvoituksin,
niin se suvantoihin syventyköön,
vihdoin hiljaa sulaen se soilukoon
Ikuisuuden, mittaamattomuuden mereen. —
22.
Käyn sielussani kovan kurin,
en haastaa tahdo, mitä surin,
en tahdo lymyillä,
vaan avokasvoin käydä kulkuain
elämä eessä, taakka takanain,
ma tahdon huolissakin hymyillä.
Hymyilen elon seikkailuille:
itselle kova, hyvä muille
eloni tarkoitus,
päämäärään taikka kuoloon pystypäin
edestä elämän vaikk' yksinäin,
kuumille kiihkoilleni karkoitus!
Kuin syksypäivä yli puiston
ja rikkaan suuren suvimuiston
luon viime säteeni,
kun kullankirjavana taittuu tie,
mua, Runotar, sun valtakuntaas vie,
hymyillen laske kannel käteeni.
23.
Tule, laulu, minun lohdukseni,
olit aina paras ystäväni,
takanain on elon ehjin ilo,
tuntematon tuska edessäni.
Jos et tulisikaan mairemielin,
joudu jälkeen unettomain öiden
ihanilla surun sävelillä
hellin unin pääni ympäröiden.
Lauhduta ja loihdi lepoon, laulu,
ihaniksi surun illat soita,
että nähdä voisin suurta unta,
joka kirkastaisi kohtaloita!
24.
KUMMITTELIJA.
Minä kummittelen ja käyn,
miss' ennen ma outona olin,
näen muistojen muuttuvan näyn,
unisokkona siintoiset sillat ma polin,
näyt nään, jotka uupui jo unholaan,
mua seuraa ne uusina uudestaan.
Niin harhaan ja hoiperoin,
ma outoja ovia hain,
miss' ystäviin yhtyen join
ja myrkkyä muistoksi sain. —
Sanat soivat vielä mun sielussain,
pitopöydässä tyhjä on tuoli,
lie ne menneitä muistoja vain,
moni ystävä kaivattu kuoli,
moni päätti jo päivänsä työn,
mut on kuin kiertäisi pöytää
ne varjoina vaipuvan yön,
levon voivatko varjot löytää?
Kuin kummitus minä käyn,
yön haihtuva hetken haave,
minne vihdoin se varjoni vie,
minne päättyy tähtihin tie,
ken on arvoitukseni aave?
Minä itsekö itseni näin,
ken on varjoni vaeltava loinen?
Yksin itseni seuraan jäin,
olen itse se sieluton toinen.
25.
Ma toisen minän kanssa juon
ja kerskaan kunniastain,
kuin ihmeitä mä lauluin luon,
ne viinivaahdoin kastain.
Ma aatoksissain ailakoin
ja mielikuvin mässään,
pois pelaan, tunteet tuhlaan noin
ma moneen valttiässään.
Tuo pelaaja ain voiton vie,
mik' oot sa juomaveikko,
kun ystävinä yhtyy tie,
sa lienet pelin peikko!
Kai väärin kortein leikkiin käyt,
niin riistät riemut rinnan,
tuot varjopuolet, nurjat näyt,
luot tyhjäks pilvilinnan.
Pois pelaat onnen, taiston työt,
sa mietit turhan tarkkaan,
yön kauhuilla sa sielun lyöt,
kuin kuiluun katson sarkkaan.
Et päihdy, peikko, milloinkaan,
vain väitteilleni ilkut,
kun tilikirjaa laaditaan,
pois pyyhit puhtaat pilkut.
Sa naurat vain, sa voiton sait
ja torjut turhan naljan,
kuin totuus oot sa viisas vait
ja kaadat multa maljan.
26.
KUOLEMAN KEINU.
Kuolema keinussa kiikkuu,
ulkona ulvoo yö.
Kuoleman laulu liikkuu,
soi kuin sirppi lyö.
Valvon ma yksin yössä,
varjot ne vartioi,
kuolo on tarhassa työssä,
taimeni tallata voi.
Veihän se haaveeni hautaan,
ehkä jo voimani vie,
kolkutti porttini rautaan,
tummui jo tuskani tie.
Kuolema kiertää ja kulkee,
ympäri yltyy yö,
portin hän hiljaa sulkee,
vuodeksi kiinni sen lyö.
Laulu vain luonani liikkuu,
kalma jo kaukana käy,
keinu se yksin kiikkuu,
vaikka ei ketään näy.
27.
KUOLEMA JA NARRI.
Ja narri itsensä naamioi
ja kuolinkasvoilla ilkamoi,
yön kanssa narrien, nuorten naisten
hän yhtyi naljahan naamiaisten.
Ja naiset kuoleman maljan joi,
niin narri juopui ja hoiperoi
nyt kotiin, nukkuen uupui ukseen
ja yöllä heräsi koputukseen:
"Memento mori_!", niin ilkamoi
nyt kuolo, narri kun kiemuroi;
"jo kuolinpilkkasi pöhnään haihtui,
ma olin narris, nyt osat vaihtui.
Sun tiimalasisi tyhmyys kaas,
sen täytän, käännän sen pystyyn taas,
joit tyhjiin, maksaa nyt saat sa naljan
ja juoda kuoleman kanssa maljan."
"Oi, majesteetti, oon narri vain,
kai maljaa maistaen myrkyn sain,
ma varmaan kuolen, ma kadun, että…"
"Hahhaa!" — niin kuolo — "nyt maistoit vettä!"
Pois kalma kulki nyt naurahtain,
sen uhka oli kai unta vain:
"Memento vivere tavoin toisin,
jos sinuun suuttuisin, narri oisin!"
28.
TOTUUS JA VALHE.
Maankiertäjänä Totuus taivaltaa,
öin on hän ladoissa ja maassa maannut
yö, nälkä, kurjuus kiiltää katseestaan,
yösijaa ei oo koskaan missään saanut.
Hän veli Valheen porttiin kolkuttaa,
mi naamiaisiss' ilkkuu istuimellaan,
pois veli Totuus yöhön työnnetään,
ja kahlekoirat kimppuun usutellaan.
Mut kerran Totuus otti naamarin
ja puki naisen koruvaatteet ylleen,
kun vaunuiss' ajoi, saliin saatettiin,
yönarrit hymys hänen hymyilylleen.
Ja saliss' soitto soi ja Valhe nauroi,
kun outo vieras puhui seuran kieltä,
vain puoleks totta puhui piloillaan,
näin huvitellen koko seuran mieltä.
Ja Valhe Totuudelle kumarsi
ja tanssiin vei kuin immen kainon, armaan,
mut äkkiä kuin pistänyt ois kyy
pääkallokatseen näki haudanharmaan.
Ja kuuli äänen, joka puhui näin:
"Tän' yönä Valhe saa nyt tuomionsa,
veit perintöni, Totuus perii maan!"
Ja Valhe pudotti nyt naamionsa.
Nyt läpi salin kuului kirkaisu,
ja sekasorto seuran kisaan heitti,
on Valhe ruma niinkuin rutto on,
taas vanhoin naamioin hän kasvot peitti,
Mut Totuus Valheena pois ajettiin
ja oli kuin ois tehty jotain taikaa.
Kun Valheen kasvot joskus paljastuu,
kuin onni kestää se niin vähän aikaa. —
Ja Valhe valkeana ruhtinoi,
mut Totuus käydä saa kuin musta konna,
kun Valhe nukkuu silkkipatjoillaan,
käy Totuus öistä tietään koditonna.
29.
VIIMEINEN VOITTO.
Don Juan naisten haaveiluissa hohti,
hän kuherruksen kuninkaana kulki
ain yhden kautta monta naista kohti,
niin voittoon vaeltaen syliin sulki
maan lemmen lietsoen vain onnettuutta,
etsien uhria ja aina uutta.
Niin viimein löysi naisen etsimättään,
mi yli muiden loisti nostain kättään
kuin manaukseen, vieden miehen mielen
vallalla viehkeän ja viekkaan kielen,
kuin luotu viettelijän valtaa varten
ilmestys oli, kruunu kaunotarten.
"Täss' on hän!" mietti, "ainoa ja yksi,
mi kauttain viel' ei tullut hyljätyksi,
lyö kaikki muut maan armaat altaan
ja vangitsee mun rakkauden valtaan!"
Don Juan polvistui ja hiljaa haastoi,
yön tuska rikollista rintaa raastoi:
— "Ken, jumalatar, sinut tiellein johti?"
Ja nainen outo hymy huulillaan
Don Juanille loihe lausumaan:
— "Ma kuljen kautta kaikkein yhtä kohti,
kuin yhden kautta ensin moniin kuljit,
sä hyveen, synnin sulot syliin suljit,
oot monen povella yöt monet maannut,
et rauhaa, rakkautta sentään saanut,
ma tulin…" — "Ah", niin kuiskasi Don Juan,
"sua vuotin, kaikki oot, et yksi, muuan,
nuoruudentunteillein oot sielun soitto,
veit voimani, oon valtas viime voitto,
sua eloss' etsin, erehdyin ja emmin,
sun vihdoin löysin, sua yksin lemmin…"
Ja nainen ilkkui: "olit narri vain,
et sydänsankarini, miestä hain,
mun tieni käy vain kuninkaiseen ylkään,
kuin kaikki muutkin, niin myös sinut hylkään!"
Don Juan huus: "Ken oot, yön hulluus, hurma?"
Mut nainen nauroi: "Olen nainen ain,
donna Juana, miesten sydänsurma!"
30.
Vierryin mailta mairehilta,
vierahilta veräjiltä,
kukkakummuilta kuleksin,
kuljin kohti kotiani,
yössä etsin ystävääni,
rauhatonta rakkautta,
tulin tutulle tuvalle,
päädyin portin pieluksehen,
eipä kukat kukkinehet,
valmun varret versonehet;
pimeässä piileskellen
nokkonen tulinen taimi,
liekin lapsi, tuskan tuttu
se vain kättä käpsähytti,
se mun tupaan tervehytti,
se mun sulki nyt sylihin.
Siit' on sairas sydämeni,
tuli polttavi povessa,
istuvi ikuinen tuska
vieraanani vieretyksin
asunnossa autiossa,
pimeässä pirtissäni.
31.
KODITON KOIRA.
Ma koditon kulkurikoira oon,
jo rikkinäinen on ääni,
oli mulla kuin muillakin isäntä,
nyt löydä en isäntääni.
Ma raittia juoksen joutessain,
kun vihellyksen ma kuulen,
ma vieraalle heilutan häntääni,
kun isännäksi sen luulen.
Ma makaan muiden portailla,
näen unta ma lampaanluista,
pala armosta joskus viskataan
tai kiskon sen muiden suista.
Muut koirat mulle murisee,
mut ne ryömivät sentään soppiin,
sisun sitkeän ehkä ma sudelta sain,
en oo tottunut kuonokoppiin.
Ja kamppailuissa ma kasvoin vaan,
en iskuja saanut surra,
ja ennenkuin kimpussa kiljui muut,
minä ensin ehdin purra. —
Ma raittia hiivin ja tappelen
ja haavani ehjäksi nuolen,
kai kerran vanhana vaappuen
syysyönä kujaan kuolen.
32.
KATUPOJAN JOULULAULU.
Eihän nyt oo joulu kuin ennen oli joulu,
katkera kuin äitipuoli, niin on elon koulu,
missä alkaa aakkoset, niin loppuu heti satu,
mulle koti vieras on ja rakas on vain katu.
Torilla ne rovioihin heittää polttopuita,
hetkeks vain ne lämmittävät köyhän lapsen luita,
ikkunoista loistaa kuuset, helyt sekä herkut,
pöydän päässä rikkaat rehkii, sedät sekä serkut.
Mulla ei oo sukua, ei täällä eikä tuolla
eikä joulupuuron päälle lusikkaakaan nuolla,
kumppanina kirppu vain ma kammon kunnansaunaa
ja ma koko maailmalle kannan mustaa kaunaa.