Ohi kirkon kyyryilen, ja vuotaa kenkärääsy,
siellä sitä veisataan, on sinne vapaa pääsy
niinkuin ehkä taivaaseen, kun ei oo mitään majaa,
mutta ehkä sieltäkin mun vahti yöhön ajaa.
Vilussani vihellän, ja takin tilkat kiiltää,
portit paukkuu pakkasessa, viha rintaa viiltää,
paras purra hammasta, ei kolkutella suotta,
oottakaahan, oottakaahan vielä pari vuotta!
33.
ELÄMÄN KIERTOKULKU.
Laulu vanha niinkuin taivas:
koska loppuu kerran vaivas,
minne kuljet, kuinka kauvan
tielle työnnät matkasauvan?
Eespäin, etäämmälle halaat,
kuljet, samaan paikkaan palaat,
rauniona kotis löydät
taikka vieraat pitopöydät,
tiellä oot, et sovi työhön,
tulit yöstä, palaat yöhön,
yöhön vieras valo kiiltää,
ilo ilkeimmin vain viiltää,
kylmä muinoin lämmin käsi,
ymmärrä ei ystäväsi,
kerrot matkas seikkailuista,
ei ne kuule, ei ne muista,
ei sua kukaan pystyyn auta,
kaukaa häämöittävi hauta,
vuotees on kuin sairaspaari,
kauvempana taivaankaari,
kaukaa etsit katinkultaa,
löysit kourallisen multaa.
Niin on menos maailmalla,
vihasi on vaimenneena,
armaas uinuu nurmen alla.
Mit' on kunnia ja maine,
niin ne jäätyy niinkuin laine,
mitä on sun työs ja tietos,
kun ne perii kalman nietos,
toinen toisen hautaa kaivaa,
kaivajaakin kaikki vaivaa,
niin sua elo lyö ja heittää,
pimeys sun pääsi peittää,
katso taakses, taita sauvas,
nyt kun pääsit kerran kauvas.
34.
TUSKA.
Mun tuskani, mun tuskani, oi, miksi
sa saavuit ainoaksi saattajaksi
eloni kaamealle talvitaipaleelle,
loit sieluun liekin liian polttavaksi!
Loit levottoman, lepyttömän liekin,
mi syö ja polttaa voimat vähitellen
ja koko olemuksen tahtoo tukahuttaa,
syyntunnon painaa syvään sydämellen.
Ah, sydän seestyi surusta ja kasvoi,
nyt täynnä lemmenkateutta, uhkaa
siell' istuu sielussani hirviö ja väijyy,
ma tiedän sen, se janoo tunteen tuhkaa.
Miks jatkan julmaa korpi-vaellusta
soi kaiken tyhjyys maasta autiosta
kuin mies mun täytyy lyödä tahdon taikasauvoin
veet virroiks elonvuoren valtimosta.
35.
LEHDEN LENTÄESSÄ.
Sun nosti aurinko kukkaan, kultaan,
nyt lennät langeten märkään multaan,
sun siskos ilmoihin irtaantuu,
ja kohta paljas on emäpuu.
Sä kestit lämpöä, kestit hallaa,
nyt sydänsuonias jalat tallaa,
miks kerran kasvoit ja vihannoit,
miks auringolta sa valon joit?
Sä synnyit iloon ja suruun suureen,
nyt vaivuit emosi jalkain juureen,
maaks muutut, emoas ruokit näin,
mi kasvaa kaihoten päivään päin.
Kas, kaikki kohoo, mi kerran kaatui,
taas kaikki kukkii, mi kerran maatui,
siin' on sun surmasi sovitus,
sun elos ylhäinen nousemus.
36.
Miksi suren ja miksi kadun,
aina kevät mun juhliin pyys,
elin loppuun jo nuoruussadun,
nyt on eessäni elon syys?
En saa vaipua haaveen öihin,
ihme-uniin, mi kerran näin;
nyt on aika jo miehen töihin,
olen vahvin, kun yksin jäin.
Sain kai onnea hiukan verran,
paljon riemua myöskin sain.
Sadun alku on: oli kerran;
loppu: elää voi kerran vain.
37.
Syyskeijut, luokaa
nyt umpeen hauta kesän kukkaisen,
maan tuuli, huokaa,
ja itke, ilta, virtes viimeinen!
Jo vaikeroikaa,
te viidat vaipuin viime syleilyyn,
yön surut, soikaa,
ken tietää suuren suven surman syyn?
Ah, poissa, poissa
on kaikki kaunis, kesän ylkä-yö,
siks kanteloissa
jääkoura kalma synkän soinnun lyö!
Niin mieli tyytyy… —
Oi, heikon hetken päivä paistaa vois,
mut henki hyytyy,
kuin lehti puutuu, putoo, kuolee pois! —
Oulunkylä 4.11.18.
38.
Mun vuoteni vierii ja vaipuu
yön unholaan,
on ainainen kalvava kaipuu,
oi, mistä rauhan saan?
Jo monta muistoa vaihtui
maan vaivaan pois,
sulonuoruuden hetket haihtui
kuin unta vain ne ois.
Miks yhdy ei ystävyksin
jo toivon tie,
en tiedä, miks istun ma yksin
ja minne päättyy tie?
Oi kohtalo, voimani varjoot,
teet tyhjiks työt,
vain kärsimyskruunun tarjoot
ja yksinäiset yöt.
39.
Yhä yksinäisemmin sydän lemmettä lyö,
yhä yksinäisemmäks käy ynseä yö,
mit' on toivoni tuike ja unteni uhka?
Tomu ja tuhka!
Elo eilen, tänään, huomenna hetkeni niin
sydänitkuista uupuu usvihin iäisiin,
mik' on töitteni tarkoitus, minun matkani määrä,
vai onko se väärä?
Jo lapsuudestani viivan ma vetää voin,
mitä tein, mitä en, mitä luomatta jäi, mitä loin,
ei alkua, loppua; määrättä matkaa
mun täytyvi jatkaa. —
Tilikirjani poikki ma pitkän ristin lyön
yli puhtaan ja huonon, kurjan ja kauniin työn,
tilit Luojani langettaa minä vaakaan annan
ja ristini kannan. —
40.
Kun ma synnyin, itkin katkerasti,
muiden hymyillessä kyynel kieri,
kesäpäivä paistoi kirkkahasti,
riemuin lapsuuteni viikot vieri. —
Vaihtui päivä, yö ja ilo, murhe,
nuorna leikkiin lensin hymyhuulin,
miesnä heikkona ma joskus itkin,
kaiken kurjuuden kun tulleen luulin.
Voitin itkun, tuskan tukahutin,
hymyilin, vaikk' itki sydän silloin,
nyt kun miehuuden on keskipäivä,
yksin vanhuuttain ma mietin illoin.
En ma kuolla tahtois niinkuin synnyin;
kun ma päätin taistot, elontyöni,
muiden itkiessä hymyhuulin
nähdä tahtoisin ma viime yöni.
41.
MA MUISTAN JOULUN…
Ma muistan joulun,
kun reessä liu'uin
ja jätin koulun,
kun helein tiu'uin
ma ajoin korkeaan kartanoon
kuin tarulinnaan maan mainioon.
Ja kynttilöineen
jo loisti kuusi,
maatytöt töineen
ne kyökkiin huusi,
ja neidit kaunisti kotiaan,
mut sedät maisteli totiaan.
Kun tuoksui lakkaa
ja livekalaa,
ma tutkin takkaa
ja katsoin salaa,
se seiniin satuisen loiston loi,
ja tuuli nurkassa tarinoi.
Jo vääntyi lukko
ja kömpi sisään
nyt joulu-ukko,
ma katsoin isään,
nyt tunsin silmät ja parran, suun
kun pyörin ympäri joulupuun.
Ja riemu raikui,
kun pianiinon
nyt gluntit kaikui,
näin taivaan siinnon
ja tähdet kuurassa ikkunain
mun lapsenmieltäni kirkastain.
Kuin yli pääni
ne kruunuin loisti,
soi isän ääni,
kun setä toisti,
ja sävel hiutui niin hiljakseen
kuin lumitähtöset hangelleen.
Ne piirtyi muistiin
kuin kevein siivin,
kun vanhaan kuistiin
ma salaa hiivin,
kun väentuvasta kolke soi
ja lapset pahnoilla piehtaroi.
Niin kirkastuvin
ma katsein kuljin,
kuin satukuvin
taas silmät suljin,
kun tuhat-öistänsä tarinaa
nyt kertoi taivaalle talven maa.
Niin hohti haaveet,
kuun kultaan haipui,
näin vuorten aaveet,
mi varjoon vaipui,
näin riihen rinteellä peikkoin päät,
ja jättein kulkeissa jyskyi jäät.
Ja portaat paukkui,
yökoirat kyliin
ne kuulle haukkui,
kun isän syliin
ma juoksin salihin säihkyvään
ja polviin painoin ma pienen pään.
Nään vielä puiston,
mi tuuti unta,
kuin läpi muiston
nyt sataa lunta,
sen joulun muistan, en unta saa,
kun joulukynttilät kimmaltaa.
UNETAR.
I.
Tule uni,
toivottuni,
silmä uupunut ummista,
kun
mun
sieluni on
onneton
tuskista tummista!
Ohjaa, uni,
haaveiluni,
sauva sa satujen vuolema,
vie
tie
portilles pois,
kun suuttua vois
siskosi: kuolema!
Armas uni,
tule kuni
onnetar henkeeni hiipien
luo;
suo
unhoittaa
murheeni maa
siinnossa siipien!
II.
Suurin silmin suljetuin
aivan kuin
henki heijastais liitäjää,
ilmaa itsekseen,
hiljalleen
kiitää hän nyt kuista kujaa
kohden uneksujaa,
otsalle onnensa hurmaa hän häikäisten hengittää.
Niin hän leijaa, liitää luo,
tuskaan tuo
yrttinsä ylvähän palsamin,
vaivat voidellen,
hoidellen,
aarnimetsiin avartuviin
kiehtoo kirjokuviin,
pois yli kauneuden ikikultaisen kaupungin.
Lempes lehdot nähdä saat,
ihmemaat;
ihanuuksien ilmestys
sielus lumoon lyö;
sadun yö
nostaa nukkuvaisen linnan
rauhoittaen rinnan,
päälläs kun on pyhän, oudon onnesi kimmellys.
Heljät henget vainajain
valoon vain
saattaa sun aamusi aikoihin,
autuus-uinailun
sointuhun,
kangastustes kuvitelmaan,
Kaikkeuden helmaan,
miss' asuu ainaisuus, oman itsesi Ikuisin.
Herätessäs heijaa pois
niinkuin sois
siipien siinto; sun sieluusi jää
kuulas kuva vaan
muistonmaan,
unten utuverho vaipuu,
kumma kaiken kaipuu
kauan kuin hyljätty harppu sun hengessäs värähtää.
43.
TAALALAISKELLON KAIKUJA.
Soi taalainkelloni ja vitkaan lyö,
niin hiljaa, hiljaa hiipii esiin yö,
niin ikkunalla istun, katson itään,
en muista mitään enkä toivo mitään.
Niin istuin päivät, istuin vuodet kai,
on sielunsurun suuri sunnuntai,
soi yksinäistä yksitoikkoisuutta,
ei taivaan alla mitään unta uutta.
On niinkuin huone hiljaa huoahtais,
kuin haudanhiljaisuuden tyhjyys sais,
yön ympärilläin yhä taajentuissa
soi sisälläni laulun laajentuissa.
Soi oudot äänet kummitellen yöt,
ma muistan hyvät sekä huonot työt,
mut aika kaikki on jo umpeen luonut,
on mulle raukeuden rauhan tuonut.
Mik' yhdistää mua vielä maailmaan?
Mua kantaa Kaikkeus, ei maine maan,
ei loisto, turhuus. Sisin sisimpääni
on veren vaiston alku-aikain ääni.
Niin aika seisoo minun edessäin,
sen eessä nään, min taa jo käyvän näin,
ma oon kuin taalainkello kaukaa maasta,
mi ventovieraille ei huoltaan haasta.
Se käy ja käy, se viimein vaivoin lyö.
niin vaihtuu vuodet, päättyy päivä, yö,
kuin kello hiljaisuuden hengen saisi,
kun ei oo ketään, ken sen seisauttaisi.
Kun käsi käyttäjän on tunteeton
ja huone hengetön ja mykkä on,
niin ihmetellen tyhjän äärettyyttä
se hiljaa seisahtuu, ei tiedä syytä.
44.
HALTIOISSA.
Sä, siivekäs, siinnosta satuisen yön
tule loistossa liitäen luo,
mulle laulussa lohtua tuo,
kun ma kannelta lyön!
Sinä siivitä sieluni, sointuihin soi,
minut henkeni huipuille kanna,
mulle autuuden aatokset anna,
että sieluni voimassa vaeltaa voi!
Yli Kaikkeuden yön, yli kirkkauden kunnaan
sä sfeerien soittohon vie,
ma lauluista maksan mun murheeni lunnaan,
niin tähdissä täyttyy mun tietoni tie!
Niin nousta mun suo,
sinä hengetär, haltia,
sinä valkea valtia,
kun kirkkautees minä kaihoten käyn,
kun kirkastuen maan kammosta kohotan pään ja ma nään
iki-ihanuuden kauneimman, korkeimman sieluni näyn.
45.
Mun lauluni lensi pois,
nyt tuntuu kuin tyhjyys sois,
ois jotain pyhää poissa.
Mun lauluni Luoja loi,
sen ääni sielussa soi,
on lohtua laulajan kanteloissa.
Mun lauluni maita käy,
kun ei sen luojaa näy,
se astuu auringoissa,
mut kun se oli mun,
sain sielun sointuhun,
on lohtua laulajan kanteloissa.
Laps sieluni, lauluni, oi,
et luokseni lentää voi,
käyt kaukaisten korpien koissa,
mua itket sä yksin öin,
sua itse ikävöin,
on lohtua laulajan kanteloissa.