language: Finnish

LAULUJA VANHASTA KAUPUNGISTA

Kokoelma runoja

Kirj.

LARIN-KYÖSTI

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Kirja, 1912.

      Så jag målar, donna Bianca,
      ty så roar mig att måla.
                       C.J.L. Almqvist.

SISÄLLYS:

Elämän merellä.
     ——
Sateen jälkeen.
Juhannus.
Vanha katu.
Yksin.
Vineta.
Elokuun laulu.
Katulaulu.
Onni.
Ilolaulu.
Tule tanssihin.
Anna tänne kitarani.
Kynttiläni sammuu.
Tanssiaisissa.
Joutsenlaulu.
Muisto.
Kadotettu paratiisi.
Palavat sydämet.
Elämä.
Tunteen tuhkaa.
Rantatiellä.
Vanha kirje.
Katulyhdyn liekehtiessä.
Kalma tuudittajana.
Vanha taulu.
Iltahämärissä.
Pelaajat.
On jotain mätää täällä.
Isän haudalla.
Karkelo kalmistossa.
Sala-ampujat.
Autio talo.
Hädässä.
Ihmisen rukous.
Syyssateen soittaessa.
Syyslaulu.
Kristallikukkia.
Talvikuutamolla.
Maisema.
Jouluyössä.
"Betlehemin tähti".
Tähden lentäessä.
Unelmien mailla.
Laulu auringolle.
Maan mehu.
In memoriam.
Mun sieluni.
Ikävyys.
Vappulaulu.
Öinen ratsastus.
Kesä-yö.

SATULEHTO:
Pörriäinen.
Käki ja varis.
Variksen vala.
Onnen käki.
Pääskynen ja varpunen.
Ruisrääkkä.
Västäräkki ja tiltaltti.
Tervaskanto ja lehmisieni.
Maan luominen.
Jalopeura ja ihminen.
Onnen-Pekan paita.
Hiiva-Nuutti.
Vaeltava mies.
Kalman keto.
Yön tytär ja Päivän poika.
Viuluniekan ruumissoitto.
Rakkarimestari.
     ——
Uneksijan sävel I-VI.

ELÄMÄN MERELLÄ.

    Kun myrsky käy,
    ja meri kiljuu kuin hurja hurtta,
    niin tartu ruoriisi niinkuin mies,
    kun hyrskyt heittävät elon purtta!

    Kun salamoi,
    ja taivas paljastaa aallon pohjaa,
    niin ohi karien rautakourin
     sun uljas purtesi aavaan ohjaa!

    Kun on myrsky vait,
    ja välkkyy kaukana toivon saari,
    kun alla mainingin hohtaa maa,
    ja päälläs päilyvi taivaankaari,

    kun liidät luo,
    ja hymyy ylpeenä nuori huuli,
    kun luulet laskevas satamaan,
    ja purtta tuudittaa myötätuuli,

    niin reivaa vaan!
    Ei onni silmääs saa usvin peittää,
    voi kaikki olla vain kangastus,
     voi myötätuuli sun mereen heittää.

SATEEN JÄLKEEN.

     Sateen jälkeen virkoo vanhat puut,
    läpi kaupungin käy hienot lemut,
    lehtimajain ruusupensaat, päivänkukat
    kilvan suitsuttavat tuoksuillansa,
     perhoilla ja mettisill' on mesikemut.

     Avatuista ikkunoista tuuli tuudittaa
    mandelpuuta, narsissia, liljaa,
    äsken ukkosilma puisti suvipuita,
    sähkölennättimen langat vinkui,
    jymy taivaanrannan taakse kulkee hiljaa.

     Ilmass' sinisähkö salamoi,
    kävi myrsky, vanha ystäväni,
    poisti ahdistuksen, alakuloisuuden
    laasten tieltään kuumesairaat haaveet,
    hiljaa käyn nyt kukkatarhat edessäni.

     Sielun kukkatarha tuoksuu taas
    jälkeen sateen siunatun ja raikkaan,
    kuljen kaupungista, näen järven, metsän,
    niinkuin näkisin ne ensi kerran
     harhaan hilpeen lapsuuteni lempipaikkaan.

JUHANNUS.

I.

    On ihana juhannusaatto,
    taas nuori ja iloinen oon,
    ma tyhjiä katuja harhaan
     ja katson aurinkoon.

    Ja vanhoista ikkunoista
    mulle neitoset hymyää,
    kuin juhannuslimot ne loistaa
    täynnä nuorta elämää.

    Ken on hän…,
    ja ma empien tielle jään,
    ken oon, ken oon, minä kysyn,
     enkä tiedä itsekään.

II.

    Monet morsiuslamput
    läpi maailman kolkon yön,
    monen kaihon kuihtuvan näin mä
     kuin myrttiseppelevyön.

    Muut kulkevat kullatuin kihloin
    ain näyttäen lempeään,
    ma epäilijä, minä pelkään,
    minä kisassa yksin jään.

    Ja ma tiedän, ma häikäistä voisin,
    yhä vereni kuohuaa,
    muille onni tulee kuin lahja,
     mun täytyy se varastaa.

III.

    Kun kuulen viulunsoiton,
    ja jostain ullakolta laulu soi,
    niin muistan monen vanhan lemmenvoiton
     ja hymähdän, en juuri muuta voi.

    Ma lemmen pauloin kytkin
    jo monen naisen, jonka hylkäsin,
    kuin ennen huumaavat ne minut nytkin,
    mut uskon heihin minä menetin.

    Ja ehkä minä löydän,
    kun parit palaa ilojuhliltaan,
    sen nuoren lehtolemmen uhripöydän
     ja sydäntäni lämmitellä saan.

VANHA KATU.

    Vanha, harmaa syrjäkatu nukkuu,
    vihreet, pieniruutuiset ikkunat kimmeltää,
    jossain vanha kaappikello korahdellen kukkuu,
     huoneissa on hiljaista ja hämärää.

    Talot, mökit katuun kallistuvat,
    torkkuen, pyörien rämistessä ne huojuaa,
    takapihain nokkoset ja sienet uneksuvat,
    päivä pihakaivon pohjaan kurkistaa.

    Kadulle on jäänyt romu, parkki,
    kiiltää rinkelit, rillit, saapaskyltit helyissään,
    sateenharmaa, kaltto narikka kuin liitonarkki
    työntää kummituksen tavoin puihin pään.

    Tuoll' on synagoogan taittoharja,
    missä rabbi illoin nurkkaan käyden rukoilee.
    Santaläjäll' luikkaa tumma, lieto lapsisarja,
    joukkoon kiinalainen kukko kiekaisee.

    Katu on kuin tyly kasvattaja,
    isäpuoli niille, joilla ei äitiä, isää lie,
    monen kehto, koti, koulu, monen ruumisvaja,
    siellä rakkaus ja rikos harhaan vie.

    Katu on kuin lumppuri, mi kerää
    hylkyhelyjä ja puolisokeena kompuroi.
    Kuule, vanha, kummallinen syrjäkatu herää,
    kuljeksivan soittokunnan torvet soi!

    Joka portista nyt päitä töytää,
    nyt ei karsas kurjuus vilhuen varjoista näy,
    mieron sävelistä kaikki jotain omaa löytää,
     katu elää, vanhan polskan tahti käy!

YKSIN.

    Niin minä oon kuin kuollut talo,
    kolkko ja korkea, harmaa talo,
    syrjässä ihmisten valtateiltä,
     harvoin siellä on juhla ja valo.

    Harvoin ystävät käyvät siellä,
    poissa pidoissa kaikki pysyy,
    joskus vain tuuli portissa ryskää,
    tokkopa sekään suojaani kysyy.

    Siksi kuin siili kuoreeni painun,
    sieluni portit kiinni suljen,
    kestivieraita kaipaamatta
    yksin yössä huoneessa kuljen.

    Kuljen outona omaa tietä,
    muiden polkua minä en pole,
    uutimet alhaalla, kuollut talo,
     porttini kilvessä: kotona en ole!

VINETA.

    Kuljen kautta tyhjän kaupungin,
    hiljaisina seisoo vanhat pihapuistot,
    ikkunatkin katsoo katsein vierahin,
     täällä elävät vain lapsuusmuistot.

    Mikä hiljaisuuden äärettyys,
    mikä auteus mun askeleissain kaikaa,
    lyhyt kesä on ja pitkä syys,
    miksi muistelen ma kevätaikaa!

    Rauhan yksin annat, tyyni yö,
    poissa kun on tylyn päivän arkihumu,
    sairas sydän levotonna lyö,
    ympärilläin soista nousee sumu,

    kietoo valkohuntuun kaupungin,
    katoo portit, kaivot, palokujain aidat,
    sumu vyöryy, nousee ilmoihin,
    peittää kirkon sekä torin laidat.

    Ja mun mieleheni muistuvi
    Vinetasta vanha, kumma satu,
    jonka heimovaino hävitti,
    mut se satu vanha on kuin katu.

    On kuin meren pohjaan syvimpään
    koko kaupunki nyt hukkuis,
    on kuin kaikki katois hämärään,
     on kuin avaruuskin sumuun nukkuis.

ELOKUUN LAULU.

    Te kesän valkeet yöt, en kaipaa teitä,
    te veitte öitten unen, rauhan veitte,
    ikuiset juhannusten ilotulet,
     mun mieleni te raskahaksi teitte!

    Terve, sä elonleikkuun kalpee kuuhut,
    mi loihdit elämän taas hilpeäksi,
    mun ihmeellisin mielikuvin hurmaat
    ja hedelmöität sielun syvemmäksi.

    Yö, joka olit valkea, nyt siinnät
    taas tummana ja suurin tähdin loistat,
    sä vihit rakkauden salajuhliin
    ja kesän tympeen tyhjyyden sä poistat.

    Yökuuni, kaunis, vilvas elokuuni,
    luot kujat, katot hienon hämäriksi,
    ma kuljen katuja ja ajattelen:
    miks kesä eloss' on niin lyhyt, miksi?

    Sä kaunis elokuuni, lemmen kuuni,
    sä suot mun armaani taas luoksein tulla,
    sä suot mun suudella, sä suot mun elää,
     sen onnen suot, mi oli ennen mulla.

KATULAULU.

    Katuja ma kuljen,
    halutonna harhaan,
    niin näen kuluvan
     elämäni parhaan.

    Ruusut kukkii muilla
    ilon ikkunoissa,
    kadun rikkaruoho,
    sinä et oo poissa.

    Kivi huutaa mulle:
    ihmiset miks ovat
    vihaiset ja vieraat,
    tylyt ja niin kovat!

    Kivettynyt kukka,
    katu-ojan kukka,
    ystäväni ainoa
     köyhä, kurja rukka.

ONNI.

I.

    Onnen odotus on itse onni,
    ilon kajastus ja alun hurma,
    onnen täyttymys on liekin loppu,
     onnen tyydytys on onnen surma.

    Onnen paratiisin portin eessä
    viel' oot elämässäs jotain vajaa.
    Kun oot paratiisin heelmät syönyt,
     joku enkeli sun ulos ajaa.

II.

     Miksi hukkasin ma onnen syvän,
    sikskö, että sillä huvittelin,
    että nähdä voisin pahan, hyvän,
    kurjan elon viekkaan arpapelin.

    Peli riisti multa onnen rahan,
    herätti mun toteen, rumaan, raakaan.
    - Tunnen kauniin, ruman, hyvän, pahan,
     koko eloni kun laskin vaakaan.

ILOLAULU.

    Minä kuljen kuin minä tahdon,
    läpi riemujen tieni ma luon,
    kun tahdon, ma tanssin ja laulan,
     kun juoda tahdon, ma juon.

    Pidän oman pääni ja soittain
    ma käyn mun tietäni näin,
    ma riemusta riemuhun riennän
    ain outoja retkiä päin.

    Ken syyttää, että ma nauran,
    niin luonteeni luotu kun on,
    ma nauran pois elon pilkat,
    elon tuska on tutkimaton.

    Ma kuljen näin kuten tahdon,
    siks että se huvittaa,
    ja neidoista nuorin ja kaunein,
     mun nuorimman lauluni saa!

TULE TANSSIHIN!

    Tule tanssihin nurmelle neito
    kuin sois koko luonnon urut,
    tule tanssimme pois elon harhat,
     epätoivot, tuskat ja surut!

    Ilotanssihin astuos, neito,
    kisapirtti nyt ahdas oisi,
    tule keinunrinteelle tanssiin
    kuin maantieltä hääsävel soisi!

    Tule, tanssimme pois yli aitain,
    yli haan, läpi metsien suurten,
    tule auringonpaistetanssiin
    yli lemmenkukkien juurten!

    Ja kun tulinen tanssimme taukoo,
    mesimättäälle uinukaamme,
    lopuks raukeina rakkaudesta
     ehkä maantiellä tanssia saamme!

ANNA TÄNNE KITARANI.

    Anna tänne kitarani,
    loihdin sulle säveleitä,
    yö on meidän, päivä muiden,
     nyt ei kukaan kuule meitä.

    Kuule kuinka särkyneesti
    tummat vaskikielet ryskää
    kuin ei eloss' oisi kesää,
    ois vain pahaa syyskuun yskää.

    Kuule, kirkkaat jouhikielet
    nauraa, laulaa tanssimalla
    kauniin kevättoukotanssin
    väräjävän sormen alla.

    Mä oon tumma vaskikieli,
    sä oot hieno jouhikieli.
    Katkes jouhi, loppui soitto,
     siitä nyt on paha mieli.

KYNTTILÄNI SAMMUU.

    Kynttiläni sammuu,
    ootan päivää uutta. —
    Tehtaan torvi ammuu,
    torninkello kuutta
     lyö, mut armas vielä vierelläni makaa.

    Öiset äänet hukkuu,
    päivä alkaa työnsä. —
    Nuori neito nukkuu
    jälkeen lemmenyönsä,
    vielä hehkuu riemu ripsiensä takaa.

    Kitarani kieli
    päivän sätehissä
    kiiltää — neidon mieli
    missä kulkee, missä?
    Suudelmien, ruusun, laulun satumailla!

    Hengityksen kuulen,
    katselen kuin liljaa,
    neitseen huuleen huulen
    painaisinko hiljaa,
     kun hän liitää kuutamoilla kuulakkailla?

    Käsi sydämmellään
    herätänkö hänen?
    Hiljaa hennon hellään
    hänet yllättänen
    uuteen hurman hehkuun, ilotuleen uuteen.

    En, en vielä saata,
    tahdon vielä säästää,
    annan liljan maata,
    kunnes kruunu päästään,
     unten kruunu putoo tyhjään avaruuteen.

    Nuku, nuku vielä,
    kulje kunne kuljet!
    Kohta riemumiellä
    minut syliin suljet,
    päivään auki luot sun kukkas sydänterää.

    Huulet kuiskaa: juokaa,
    juokaa mielin määrin!
    Nuori sydän huokaa:
    et sä tehnyt väärin.
     Jumalani, nyt hän huokaa, nyt hän herää!

TANSSIAISISSA.

I.

    Ma olin eilen tanssi-iltamassa,
    kaupungin hieno kerma siellä kiehui,
    siell' liperteli keikarit ja narrit,
     ja keimeet naiset avorinnoin liehui.

    Ja kaikkein tätien ja äitienkin
    luvalla parit soilui sylityksin,
    siell' iva huulill', itku sydämessä
    ma mietin: armas, poissa oot ja yksin!

    Ja syntyi hurja aatos: oisit täällä,
    sun viime tanssiin veisin, siit' ois tulos:
    "Oi, häväistystä, oi, oi, häväistystä!"
     ja leikin loppu: "viime pari ulos!"

II.

    Ma tanssin uhalla vaan,
    vaikka Kuolema irvistää,
    kisan kuohuun ma tempaan neidon,
     joka minulle hymyää.

    Ma tanssin uhalla vaan
    vaikka mestari Kuolema tää
    on joukossa parien muiden
    vaikkei kukaan, kukaan nää.

    Ma tanssin uhalla vaan,
    kuka edelle ennättää,
    minä prinsessa Elämän kanssa
     vai Kalmako jälelle jää!

JOUTSENLAULU.

    Siksi, että tyydyt vähään,
    uhraat paljon hellin huolin,
    että nauroit, kun mä nauroin,
     itket ehkä, kun ma kuolin.

    Siks kun sull' on sydän suuri,
    kun sä tiedät, yksin jäin ma,
    laulan hälle viime kerran,
    jonka tanssiss' eilen näin ma.

    Laulan lemmen joutsenlaulun,
    näytellä en tahdo ylkää,
    ethän suoran soinnun tähden
     siks myös sinä mua hylkää.

MUISTO.

I.

     Oi, ne vanhat, rakkaat muistot
    pelloilta ja rnökkilöiltä,
    vanhat, harmaat lemmen luhdit
    nään mä vielä niiltä öiltä,

    jolloin istuin mättähällä
    katsellen kun päivä nousi,
    yli tyynen taivaanrannan
     suven suuret linnut sousi.

    Luonto huokui hiljaisuutta,
    neitseelliset koivut nukkui,
    pitkin vettä sorsat lensi,
    jostain kaukaa käki kukkui.

    Aamulla ma armahalla
    pudotessa kasteen puista
    heräsin sun suureen lempees
    hienoimmista haaveiluista.

    Täynnä onnen aavistusta
    sykki sydän autuaana,
    edessäni siinti seutu
    elämäni satumaana.

    Iloitsin ja hiljaa kuljin,
    katsoin kaiken ihanuutta
    ihmetellen iloisuuttas
     ja sun lempes suloisuutta.

II.

    Niinkuin kaksi suurta lasta,
    joiden sielussa vain puhdas sävel soi,
    käsi kädessä me istuimme sen illan,
     lauloimme sen laulun, jot' ei laulaa voi.

    Lauloimme sen mykän laulun,
    joka vielä sielussani värähtää;
    kaksi nuorta kättä illass' yhtyneinä,
    aina, aina tämä kuva muistiin jää.

    Miksen kuiskannut ma silloin,
    kuinka kerran, kerran vain voi rakastaa
    niinkuin syntyä ja elää saa vain kerran,
     niinkuin poijes täältä kerran kuolla saa!

KADOTETTU PARATIISI.

    Ma nurkass' seisoin. Ehkä lyhdyn alla
    sä katsoit ikkunoihin niinkuin silloin,
    kun myöhään kadulla mua ootit, onneton,
     kun viinituvassa ma istuin illoin.

    Kuin Eedenistä karkoitettu Eeva
    sä seisoit paratiisin portin eessä,
    mä kätees tartuin niinkuin korteen etsien
    rauhaani edes synnin syvänteessä.

    Sain kaiken surun, kaiken kaipauksen
    hukutttaa humaltuen suudelmiisi,
    kurjille haaksirikkoloille avaantui
     taas vanha kadotettu paratiisi.

PALAVAT SYDÄMET.

    Kai Luoja sen kerran sääsi niin:
    "käy, ihminen, yksin tiesi!"
    Kuin taivaasta maa niin etäällä
     käy täällä nainen ja miesi.

    Oma maailma meillä on kullakin,
    me elämme heilimähetken
    ja täytämme luonnon suuren lain,
    taas alamme oman retken.

    Meidän sielumme suree ja väräjää
    ja vastasointuja halaa,
    alla tähtien yksin ja yhdessä
     kaksi sydäntä yössä palaa.

    Ne palaa kuin kaksi kynttilää
    mestari Viikatemiehen vaa'assa,
    ja sielut kaihoovat kaikesta pois,
     ei kotia taivaassa, maassa.

ELÄMÄ.

I.

     On elämä kuin suuri tanssihuone,
    miss' aatokseni tanssi riemumielin,
    yön jälkeen nyt sen tyhjyys tympäisevi,
    ja soittokone katkonaisin kielin

    päin irvistää kuin hyppyynvalmis peto,
    kuin kosketinten ruma hammasrivi
    mua tahtois purra, tyhjät seinät kysyy:
     miks ihmissydän kova on kuin kivi.

    On jäätyneet jo soiton laineen kuohut,
    vain muistot ilkkuu mulle kaikkialla,
    ja ruusu, jonka armaalleni annoin,
     nyt tallattuna kuihtuu lattialla.

II.

     On elämä kuin suuri suruhuone,
    nyt jälkeen tuskan sekä itkun rajun
    ma kuulen sielukelloin synkän soiton
     ja tunnen kalman lähenevän hajun.

    Söi permantohon jäljen ruumiskirstu,
    nyt poissa on hän, iäks multa poissa,
    juon kylmän peijaismaljan pohjasakat,
    nään valkeet käärinliinat ikkunoissa.

    En löydä tyhjyydestä mistään pohjaa
    vaikk' kuinka etsisin ja aattelisin.
    On elämäni suuri talvi tullut,
     kun päivä lyhin on ja yö on pisin.

III.

    Elämä, sä oot kuin silmänräpäys,
    sinä yksin mulle ilon annat.
    Silmänräpäys, ah, aatokseni,
     lennä taivaan kaikki kaukorannat!

    Silmänräpäyksen iloss' synnyin,
    syttyi siemen, josta elon juuret
    kasvoi maahan, josta elon runko
    nosti latvaan nesteet raikkaat, suuret.

    Hetken heijastus on tähdenlento,
    joka siintää taivaan aavikolla,
    hetken välke kavevalkea,
    jolloin ohra kypsyy vainiolla.

    Silmänräpäys on lemmen liekki,
    silmänräpäyksen hehku hohtaa
    naisess' silmässä, kun toisensa
    ruumis, katse, sydän, sielu kohtaa.

    Silmänräpäys on onni, riemu,
    kaikki mit' on suurta, ihaninta,
    elon, kuolon raja, alku, loppu,
     ikuisessa mit' on ikuisinta.

TUNTEEN TUHKAA.

    Me yksin istumme kuin sumussa,
    me äsken suutelimme sammuksihin
    tunteemme kuuman tuhan, silmät kysyy:
     oi, kevyt lempi, mihin eksyit, mihin?

    Me oomme niinkuin kaksi haamua,
    nyt jälkeen veren vallattoman humun,
    kun kädet irroittuu, yön yksinäisyys
     hirmuisna katsoo meihin läpi sumun.

RANTATIELLÄ.

    Yksin kuljin pitkin rantatietä,
    pajun siitinpöly veellä häilyi. —
    Kukkiiko enään koskaan mun unteni pajut,
     jotka mun sieluni pohjihin päilyi!

    Poissa, poissa! Missä kulkee armas!
    Niin ne puhuu mulle pihapuistot,
    tehtaantorvi se ammuu kuin palopasuuna ilmaan,
    sauhurenkaina murtuvat muistot.

    Sauhukiemuroina luikerrellen
    niinkuin riettaat, ratsastavat aaveet
    kaupungin yli pois metsien taakse jonnekin kauvas,
     niinhän ne haihtuvat ihmisten haaveet.

VANHA KIRJE.

    Vanha kirje, kellastunut lehti,
    sirot, suorat, hienot kirjaimet,
    muistan sen kun lemmen hetki ehti,
     ah, ne ajat on nyt mennehet.

    Pois on kätes tuores ruusun tuoksu
    haihtunut ja muste kuivunut,
    kuutamoinen sokkosilla juoksu,
    poissa haave, nuoret kisailut.

    Vanha lehti kantaa syksyn värin,
    vielä myrsky sielussani soi,
    miksi kuvas sielussani särin,
    sit' en ehjäks enään tehdä voi.

    Kokoon muistoistani viime sirun,
    nostan lampun valoon hohtamaan,
    tiedän, monen yön nyt yksin virun,
    yhtä muistoa kun muistan vaan.

    Tuntuu kuin yö jäisi kammiooni,
    huulille ma rakkaan kirjeen vien,
    hiljaa kätken lehden laatikkooni
     niinkuin sulkisin ma onnen tien.

KATULYHDYN LIEKEHTIESSÄ.

    Himmeästi katulyhty palaa
    iltahämärässä elokuun,
    hieno sade katuun vettä valaa
     virvoittaen vanhan pihapuun.

    Katu kiiltää alla lyhdyn valon,
    kylmä vierus loistaa kostealta,
    kuljen ohi vanhan kotitalon,
    joka näyttää ruumiskirstulta.

    Kottaraisen tyhjä kota puussa
    on kuin muisto kauniin toukokuun,
    jolloin lintu lensi korsi suussa,
    etsi suojaa vanhan koivupuun.

    Sydämeltä lyhdyn liekki näyttää,
    joka palaa iltahetken vain,
    kohta vanha kuu sen viran täyttää,
    nousee kirkon takaa kumottain.

    Katuun putoo puusta lehtiläjä.
    Niinkuin aave kulkemassa ois
    tulee harmaa lyhdynsytyttäjä,
     lyhdyn sammuttaa ja hiipii pois.

KALMA TUUDITTAJANA.

    Mun lapsuuteni kehto,
    mist' olit tehtykään,
    ain heräsin ma yöllä
     ja nukuin pimeään!

    Ma itkin kunnes nukuin
    ja itkin unessain
    ja turhaan emon kättä
    ma pelossani hain.

    Kun kehto seisoi hiljaa
    ja nukkui emoni,
    kai silloin tuli Kalma,
    mua öisin tuuditti.

    Viel' usein tunnen kuinka
    mun vilu uness' on,
    oi, koska kerran Kalma
     mun tuutii lepohon?

VANHA TAULU.

    Ma muistan kotiseinän vanhan taulun,
    niin usein mielessäni kuvastuu;
    tuo vanha talo seisten rantamalla
     ja vieress' iäkkäänä piilipuu.

    Ja jyrkän tiilikaton harjan takaa
    poutaisen pilven ruso heijastaa,
    lomitse kahden saviporttipylvään
    vihreenä hohtaa nuori pihamaa.

    Ja avojaloin punahuivi päässä
    käy nuori, sorja vaimo rantahan
    povella kantain loistokutri lasta,
    luo lapseen katseen armaan uinuvan.

    Hän mitä miettii, äiti, uneksiiko
    hän elon taikaloistot lapselleen,
    vai peljänneekö pettymysten tuskaa
    ja maailmata salajuonineen?

    Siit' en ma koskaan saanut oikein selvää,
    mut kuva mielessäin ain kuvastuu:
    tuo vanha talo seisten rantamalla
     ja vieress' iäkkäänä piilipuu.

ILTAHÄMÄRISSÄ.

    Kuuluu kuherrus ja naisten nauru
    joka penkin luota läpi puiston,
    vaahteroiden päällä lepää illan hämärä
     niinkuin suruharso yllä rakkaan muiston.

    Ravintolan ovest' tuikkaa valo
    niinkuin peikon silmä yöllä palaa,
    miksi puiston nauru pistää mieltäni,
    niinkuin tikari se vihloo sydänalaa?

    Siksi, että nauru mieleen johti
    naurun, joka kerran ilon antoi
    monta vuotta sitten alla vanhan vaahteran,
    minne puiston tuuli nyt sen naurun kantoi?

    Tapaan kädelläni sydäntäni,
    nyt ei nauru enään tuskaa tuota.
    Avaan ravintolan oven, silmää häikäisee,
    etsin unohduksen unta maljan luota.

    Siellä yksinäiset sielut istuu,
    heille elo antoi hylkymurun,
    niinkuin syvyydestä ontto nauru remahtaa,
     joka sielu koittaa peittää oman surun.

PELAAJAT.

    Ja miksi minä mietin
    tään elon hullutusta,
    se on kuin kortti valkea,
     on toinen puoli musta?

    Ja mistä ilon löydät
    ja mistä surun löydät,
    on valkeet pelimarkat,
    on vihreet pelipöydät?

    Ja mustat kynnet häärää,
    ne pöytään tahrat piirtää,
    ne puhuu merkkikieltä,
    ne taskuun kullan siirtää.

    Taas peli käy ja turhiin
    näin menee muiden vaivat,
    ne arkkuun tuskin vievät
    sen kullan, minkä saivat.

    Kun kuolinvuode oottaa,
    ken kättä niille antaa,
    ja kuka väärän pelaajan
    voi viime kätköön kantaa!

    Ken tutkii suuret tusskat,
    mi pistää ihmisrintaa,
    ei pelaajilla viimein oo
     ees ruumisarkun hintaa.

ON JOTAIN MÄTÄÄ TÄÄLLÄ.

    On jotain mätää täällä,
    se kasvaa niinkuin myrkkysieni,
    jalous, suoruus, hyvyys maahan tallataan
     ja sijaan pystytetään halpa, pieni.

    On jotain mätää täällä,
    on jotain, mikä täällä löyhkää,
    saa kunnian yön kurja kavaluus
    ja mik' on pahaa sekä pöyhkää.

    On jotain mätää täällä,
    se nousee, kasvaa entisistä,
    se kasvaa, kulkee niinkuin sairas sumu,
    varjelkoon Luoja meitä ystävistä.

    On jotain mätää täällä,
    ja mätä kasvattavi mätää,
    se mätä täytyy kerran puhki puhdistaa,
     kun kaikki kerran huutaa ihmishätää.

ISÄN HAUDALLA.

I.

    Lehmukset, suhiskaatte lempeästi,
    suhiskaa, suven henget, raittihisti,
    kiertäkää vihreet, nuoret käsivarret
     ylitse paaden, kussa kohoo risti.

    Keveenä kierrä, orapihlaja,
    keveenä paina, vanha, harmaa paasi,
    päällä sen tomun, joka alla lepää,
    ylitse miehen, jonka suru kaasi.

    Maailma tuomitsee ja maailma kaataa,
    syytöntä vieras vainoo, kiven heittää.
    Ikuinen sovituksen sammaleella
     lopulta kaiken katoovaisen peittää.

Haudalla 29.6.09.

II.

    Ne kieltää tahtoi sulta sielukellot,
    vain pieni oli ystävies saatto,
    järjestysvalta tunki suruhuoneeseen. —
     Sä olit elämäsi luja Cato.

    Lesken ja äidin kyynelvirrat vuoti,
    houreiden tekosyystä kellot soitti,
    lain kylmää kirjaintansa tutki tuomari,
    mut äidin sydänvoima kaikki voitti.

    Ma muistan kammon, jota silloin tunsin,
    portilla kuuset tumman varjon loivat,
    palkatut malmikelloin synkät soinnut soi,
    ah, sydämessäin vielä nyt ne soivat.

Kotona 1.7.09.

KARKELO KALMISTOSSA.

    Kuin puoleks valveilla ja unissain
    ma kolme neitoa näin kalmistossa,
    ja oli yö, yön taivas musta niinkuin maa,
     ne neidot kiersi ristikarkelossa.

    Yks neito oli helosilmäinen,
    hän siniviitass' soilui välkkyvässä,
    sen immen silmiin katsoa en rohjennut,
    ens lempeni hän oli elämässä.

    Ja toinen punatukka, tulinen,
    sen huuli niinkuin koralli ja viini,
    hän kiehtoi oikun, nuoren veren hehkullaan,
    mut häntä en ma saanut yössä kiinni.

    Ja kolmas tumma niinkuin tummin yö,
    ja katseen kajanne kuin viime säteen,
    yön maille aurinko kun synkkiin vuoriin käy,
    kuin uniss'astuja hän tarttui käteen.

    Ei hällä sielua, ei ruumista,
    ei ääntä, katse suuri, kylmä, kumma,
    kuin unennäky, jot' ei toiste nähdä voi,
    niin oli salaperäinen ja tumma.

    Hän vei mun karkelemaan piirihin,
    soi liepeiss' syysyön sairas vilun viima,
    ja poissa oli kaikki elävitten maa
    ja poissa toivo, tahto, mainen kiima.

    Kuin välitila kuolon, elämän
    niin epäselvä tämä kisaretki,
    en onnellinen ollut enkä onneton,
    yön ikuisuuskin oli niinkuin hetki.

    En hälle nimeä mä antaa voi.
    hän tuntematon kaihotonna yössä
    niin piirin immist' oli ylin, ihanin
    kuin sydänkukka kalmankukkain vyössä.

    Hän nosti valkeen käden huulilleen
    kuin tietäjätär pyhä, puhdas, suuri. —
    Ma heräsin, hän häipyi niinkuin varoittain,
     enemmän kysellä kun aioin juuri.

SALA-AMPUJAT.

    Miks tuli, mi syö, niin minuss' on hurja,
    miks veressä vuoroin on kylmää ja kuumaa,
    miks elämä tääll' on niin pieni ja kurja,
     vain teennäisin keinoin se hurmaa ja huumaa!

    Voi elämä olla kuin väkevä viini,
    sen voimasta lauloi ne valheisin viimein,
    mua neuvoi ne: tartu jo elämään kiinni,
    ja tasaannu, tyynny ja viisastu viimein!

    Nuo maineeni mittaajat vaa'alla väärin
    mua punnitsi mitoin ja nauhoin ja taksoin,
    ma Mefiston vaippaan itseni käärin
    ja ivalla iskin ja ivalla maksoin.

    En koskaan ma tyyntyä, tyytyä voinut,
    mun sieluni kasvoi, kun tärvelin ruumiin,
    niin tuskasta löysin ma oikeat soinnut
    ja silloin ma ponnahdin lauluihin kuumiin.

    Mua salaa ne ampuivat ostetuin jousin,
    käsin temmaten nuolen ma taitoin sen kärjen,
    ne kaatuvan luuli, mut pystyyn ma nousin,
     jos vasta ne ampuu, niin jousenkin särjen!

AUTIO TALO.

    Oven yöksi suljen.
     Koti on niin autio ja tyhjä,
    läpi huoneiden ma kuljen,
    ikkunoiden ruskeet paperit
    lattialle sinne tänne luovat
     läikähtävät punajuovat.

    Kuljen edestakaisin kuin heiluri,
     joka mittaa määrätöntä aikaa,
    vanha korituoli narisee,
     tässä huoneessa lie jotain taikaa.
    Seisahdun ja kuuntelen ja mietin,
    katson uutimien takaa,
    katukiven vieressä on katukivi,
    mustat katot harmaan kaupungin
    niinkuin valaat kyyryillänsä makaa,
     harmaa, toivoton on talorivi.

    On kuin talo kuiskuttaisi
     turhaan kuluneista tuskain öistä,
    monet vieraat tääll' on asuneet,
     monet kyyneleet on täällä vierineet,
    monen liian varhain on kai hauta vienyt,
    kuka, kuka siit' on tiennyt,
    tietävätkö seinät heidän askareistaan,
     riemuista ja rikoksista, salatöistä.

    Koira ulvoo jossain naapurissa,
     kuka tassuttaapi pihamaalla,
    ullakolla naukuu vanha kissa
    niinkuin joutuisi se raivoon,
    kuka kurkistavi vanhaan kaivoon,
     miksi suhisevi vanha piilipuu?

    Tässä huoneessa oon puoli vuotta
     käynyt, käynyt niinkuin muukalainen
    vailla rauhaa, vailla iloa
    muiden askelien tarpomalla tiellä.
    Kuuntelen kuin huokais yksin nainen,
    tuntuu niinkuin liikkuis keinutuoli,
     missä vanha äiti istui äsken vielä.

    Yksin kuljen huonehesta huoneeseen
    ja ma turhaan tunteitani lepoon tuudin,
    elämäni eessä on kuin raskas esirippu,
    sydän on kuin talo autio,
     jonka ikkunoiden eteen laskettu on uudin.

HÄDÄSSÄ.

    Ken hädässä mua auttaa,
    maan pääll' ei yksikään!
    Tuo, Tuoni, tummaa lauttaa,
     sun himmeen rantas nään.

    Ja souda, souda hiljaa,
    ma päällä tämän maan
    en nähnyt untein liljaa,
    oon ollut varjo vaan!

    Ma tunnen kumman tenhon,
    ei Tuoni lauttaa tuo,
    siis itse veistän venhon
     ja soudan Tuonen luo.

IHMISEN RUKOUS.

    Ma pyydän sulta voimaa,
    sä Tuntematon suuri,
    sä kaiken alkujuuri,
     sä runko, latva, kaikkein maailmoiden puu.

    Mua älä syyttä soimaa,
    ma pidän oman pääni,
    niin käskee rinnan ääni
    vaikk' kaikki yönä ympärilläin kaareentuu!

    En pyydä nöyryytystä,
    en sääliä ma pyydä,
    en muiden niskaan syydä
    ma taakkaa, joka painaa minun harteillain.

    Ja omaa kärsimystä
    ma tahdon loppuun kantaa
    ja tahdon paljon antaa
    ma siitä tulesta, mi palaa rinnassain.

    Kuin ystävälle, sulle
    ma puhun: älä jätä,
    kun mull' on suuri hätä,
    kas itse itselleni surut, ilot loin.

    Suo vuoren voima mulle,
    en alistu ma armoon,
    ma tahdon nousta tarmoon,
     en muuta oo kuin ihminen, kun tahdon, voin!

SYYSSATEEN SOITTAESSA.

    Kuin monta vuotta pitkä on se yö,
     min yksin valvot, et saa syvää unta,
    mitaten ikuisuutta vanha kello lyö
    kuin kuollut oisi koko ihmiskunta,
    ja sinä yksin elät, yössä yksin,
     vierekkäin muut kun nukkuu ystävyksin.

    Nään sielun silmilläni uhkeet vaimot,
     ne nukkui rauhallisna päivän töistä,
    ne täytti äidin pyhän tehtävänsä.
    Nään vahvat miehet, jotka tyynein kasvoin
    ja tervein hengityksin kyllyyttänsä
    elämän voimaa kerää unessansa
    yöss' unta nähden rautamoukareista
     ja kätten työstä, joka leivän antaa.

    Nään vuoteen luona pienen kätkyen,
    nään lapsen, joka siinä nukkuu,
    se uupui niinkuin aalto vasten rantaa,
     sen pienet myrskyt äiti tuuti tyynehiksi.

    Taas kaikki on kuin kesän unta vaan,
     syyssade rummuttavi ikkunaan,
    mut minä yksin yössä valvon
    ja kysyn: elänytkö olen suotta?
    Sen tunnen, tänä suurna yönä
     ma varmaan elänyt oon monta vuotta.

    Lyö vanha kello. — Elon turhuutta
    ma mietin, ihmishullutusta,
    mut kohoon, sielu kasvaa pimeässä,
    ja kauvas pakenee se henki musta,
     mi väijyy sieluani surussani.

    Jo kuulen ihmisäänet alta ikkunan,
    työmaalleen kulkee työmies moukareineen,
     niin päivä alkaa taasen uuden työnsä.

    Ja yksinvalvojakin tyyntyy, tointuu,
    hän lepää jälkeen yksinäisen yönsä,
     pois nukkuu ihanasti päivän sointuun.

SYYSLAULU.

    Lepattavat levotonna
    haavan hienot, herkät lehdet,
    syksytuulen tuivertaissa
     värisevät vienot lehdet.

    Vapisevat, vavahtavat,
    putoavat polullesi
    niinkuin suuret veripilkut,
    sydänveren pisarasi.

    Kahisevat kuollessansa
    alla ihmisaskeleiden,
    lentelevät, liitelevät
    karkeloiden kalmantanssin.

    Uneksivat kevään unta
    alla kylmän, kelmeen taivaan,
    tanssistansa taintuneina
    putoavat mustaan maahan.

    Vapisevat, värisevät
    alla ihmisaskeleiden,
    alla rauta-anturoiden
    väräjävät vienot lehdet.

    Ihmisparka, ihmisjalkas
    tallaa, tallaa tietämättään,
    sataa lunta, sataa lunta,
    puhdas lumi lehdet peittää.

    Viimeisenä läpi talven
    lehtipari haapapuussa
    värjyy talven tuiskun alla,
     putoo vasta kevään tullen.

KRISTALLIKUKKIA.

    Kuurassa seisoo rautainen tammi,
    talvessa kukkii kevään puu,
    ylitse valkoisten vaahteroiden
     loistaa kylmä ja kelmeä kuu.

    Lumessa loistaa koko luonto,
    sieluni valossa kirkastuu,
    heljinä hohtavat aurinkohaaveet,
    poissa on yö ja murhe muu.

    Kiillä, sieluni, kirkkaana jäässä,
    kulje yksin kuin talvinen kuu,
    seiso kuin jäähtyvä, jäykkä, kaunis
     kristallikruunuinen nuori puu!

Maalisk. 1909.

TALVIKUUTAMOLLA.

    Niin hiljainen on katu,
    on kuulas tähtiyö,
    ja vanha kirkonkello
     jo kahtatoista lyö.

    Ja lumi peittää katot
    ja härmää huokuu maa,
    käy pakkanen ja paukkuu,
    kyyviirit vingahtaa.

    Jääpuikot räystään alla
    ne aavevarjon luo,
    ja pilven alta virtaa
     kuun kylmä valovuo.

    Kuin lahti loistaa tori
    kuin valua se vois
    yön taivaan tähtimereen
    ja haihtuis ilmaan pois.

    On kummallista kaikki,
    maa tyynnä hengittää,
    sen unta taivas valvoo,
    ja sieluun rauha jää.

    Nyt ajaa Uni reessä,
    sen taikatiuvut soi,
    kuun juopaan hepo häipyy,
    jäähilseet karkeloi.

    Nään sadun suurta unta,
    kuu hohtaa huoneeseen,
    ja hilseen hilke soittaa
     mun uneen hiljalleen.

MAISEMA.

    Kaupungin ympärillä seutu synkkenee,
    jo lumi siintäin tummuu lahden jäällä,
    punoittaa kolme veriruskeeta hattaraa
     kahden kaarneen linnantornin päällä.

    Tien syrjäss' alastonna huokaa poppeli,
    kuin paarivaate hohtaa harmaa hanki,
    vankilan kello lyö nyt viittä, — ristikosta
    katselee kauvas yksinäinen vanki.

    Mitä hän miettii kammion kurja asukas
    varpusen visertäissä räystään alla?
    Kai miettii: miksei päivä laske itään,
    tai ehkei mieti enään yhtään mitään.

    — Kunnaalla seisoo sähkölennätinpylväät
    niinkuin kolme ristiä Golgatalla.
    Palotornista tuli jo välähtää,
     ristikon aukosta katoo pää.

JOULUYÖSSÄ.

     Jouluyöhön tuijotan ja varjot karkeloivat,
    ilmass' suuret lumikellot värähdellen soivat.

    Tuijotan ja hätkähdän ja kammo veren hyytää,
    ikkunassa katseen nään, mi rukoilee ja pyytää.

    Ja se katse huutaa nälkää ja se kiroo, soimaa,
    ja ma jäähdyn ja ma katson eikä mull' oo voimaa.

    Mieron mies, miks et sä lähde ikkunani takaa?
    Nääthän, valkoraunioina kaikki eessäin makaa.

    Kaikki toivon tähdet sammuu, suuruusunet hukkuu,
    huoneessansa huokaellen vanha äiti nukkuu.

    Yksin jäin mä, mun on vilu, vaikk' on lämmin liesi,
    lie myös sulla ollut äiti, joka siunas tiesi.

    — Ja hän väistyy niinkuin mua ymmärtänyt oisi,
    tuntuu taas kuin rauhan kellot jouluyössä soisi.

    Näinkö varjon vaiko miehen mieross' yksinäisen?
    Taikka näin mä ikkunassa oman katseen jäisen.

    Jouluyöhön tuijotan ja sataa, sataa lunta,
    yössä yksin lepää maa ja kurja ihmiskunta.

"BETLEHEEMIN TÄHTI."

    Kujia ma kuljen yksinäistä tietä
    ohi vanhain, vapisevain rakennusten,
    harmaat talot niinkuin kaljun kalseat
     jäykät, vanhat vaarit seisoo vastatusten.

    Kirkontornin kukko loistaa kuutamossa
    yli vanhan raastuvan, ja vaikeroiden
    ruostunehet viirit vinkuu viheltäin,
    tuikkaa tornitulet palovartijoiden.

    Näin on rauhallista käydä yksin yössä
    aatellen mun nuoruuteni armahaista,
    miks sua, turha hulluus, enään mietinkään,
    vanha kuu, sä valehtelet kaikenlaista?

    Katson siltaa, jonka varjo päällään seisoo,
    rantakadun valot värjyy, virtaan hukkuu,
    moni seikka seisoo täällä päällään ain,
    yhä unikeko-kaupunkini nukkuu.

    Monen ikkunalla nään ma valkeen kukan,
    "Betlehemin tähden" ilon ikkunalla.
    Yksinäiset sielut huokaa huoneissaan,
    harvoin lapset leikkii vanhain ruutuin alla.

    Katuja ma käyn, en etsi ystävyyttä,
    kokonaisin oon kun olen aivan yksin.
    Puhdas lumikukka, kukka tunturin,
    tuoksutko sä mulle kevättervehdyksin?

    Katuja ma harhaan, jostain lamppu loistaa,
    hymyileekö onni läpi ruutuloiden
    tähtein tuikkiessa kimpuin tuhansin
    maahan läpi lumikukka-ikkunoiden.

    Muill' on edes joulu, mull' on aina syksy,
    miks ei valkolunta nyt voi sataa puista?
    Koska kerran kukki elämäni puu?
    Siit' on pitkä aika, sif en enään muista.

TÄHDEN LENTÄESSÄ.

    Näin minä ihanan tähdenlennon,
    aattelin: yksinkö jäit kuin ma jäin,
    sortiko suru sun sielusi hennon
     keskeltä kylmien ystäväin?

    Taivaan tulikukka-yrttimailla
    olit kai pieni ja pilvessä ain,
    ehkä et loistanut muiden lailla,
    olit kai unta ja usvaa vain.

    Pois sinä lensit avaruuteen,
    niin ehkä löysit, mitä sä hait,
    sammuessasi maailmaan uuteen
     kirkkaamman, kauniimman loiston sä sait.

UNELMIEN MAILLA

    Unelmien tarhaan ma tuijotan
    lävitse elämän ikävän ja harmaan,
    näen minä laulujeni lumolinnat,
    satujeni keijut, valkeat rinnat
     kuutamossa illan armaan.

    Nään minä astuvan kuutamon kujaa
    neidon ihanan, kaihovan ja kelmeen,
    on kuin hän valaisisi koko tarutienoon,
    kirkastun ja katselen silmään viileen vienoon
     niinkuin kahteen sinihelmeen. —

    Tulevat suuret suvilinnut lentäin
    hilpeällä, heleällä kahinalla,
    valkeat joutsenet satujen saaren
    alitse tähtiyön helokimmelkaaren,
     kuutamossa seison alla.

    Katselen hetken heleätä näkyä,
    katselen kuvaa kirkasta ja kummaa,
    kunnes silmäni veriin vettyy,
    katselen ja katselen ja haaveeni pettyy,
     katselen katua tummaa.

LAULU AURINGOLLE.

    Sä suuri päivä, joka katsees luot
    ylhäisnä korkealta suureen mereen,
    tulessa suuri oot; jos sull' on sydän,
     kuumimman tulen sait sä sydänvereen.

    Ei ole merta, joka sammuttais
    sun suuren rakkautes, joka surmaa,
    pieninkin kukka kuihtuu suudellessas,
    kovimman kivenkin sun hehkus hurmaa.

    Sua koitan katsoa, mun häikäiset,
    maa musta ei sun voimaas koskaan voita,
    vain ihmissilmin nään sun ihanuutes,
    en näe tuhansia auringoita,

    mi kiertää ympärilläs, ylläsi,
    et ehkä itse tunne omaa rataa,
    korkeimman vuoren murskaat salamoilla,
     pieninkin mato sua kohti mataa.

    Sä lienet pienin, alin auringoista,
    käykö sun tähtes elo rakkaammaksi!?
    Ma katson uhalla sun liekkimerees,
    vaikk' uhkani mun tekis sokeaksi.

    Sä palat, poltat, kerran itse sammut,
    luot ehkä sammuessas elon uuden,
    siks sammut, että synnytät ja surmaat,
     siks vaivut kerran mereen ikuisuuden.

MAAN MEHU.

    Maan mehun tuoksun tuntea taas saan,
    syyslehtiröykkiöiden palaa tähteet,
    juo, sielu, kevät käy taas yli maan,
     ei ehtyä saa kirkkaat sydänlähteet!

    Taas eikö oo kuin sielussani sois
    uus kieli rikkoontuneen sijaan,
    juo sieluni, juo pois, juo pois
    maan voimamehut kevään antelijaan!

    Juo, sielu, huuhdo huoles, vaipuos
    maaemon pyhään syliin sykkäilevään,
    ah, sielu, näät taas piilleen aurinkos,
     näät uudesta taas kirkastuneen kevään!

IN MEMORIAM.

    Elo on kuin suuri soitto,
    yli yön se helähtää,
    kuolema on usein voitto,
     voittajaks ain elo jää.

    Ihminen on niinkuin kieli,
    jota elo soinnuttaa,
    iloinen on milloin mieli,
    milloin kaikki katkeraa.

    Soitto nostaa miehen voimaan,
    tuska kieltä jännittää,
    kun käy kaunis soitto soimaan,
    itse elo hymyää.

    Sydän! Siin' on soiton taika,
    okainen on taiteen tie,
    taival pitkä, lyhyt aika,
    usein kalma parhaan vie.

    Eikä kuolo miestä murra,
    kuolema vain vapahtaa,
    ei saa soiton luona surra,
    otti maa ja antaa maa.

    Missä soittoniekka matkaa?
    Manan vettä viileää. —
    Elämä ain työtään jatkaa,
    uutta kieltä virittää.

    Virittää sen uuteen voimaan
    täydemmäksi yhä vaan,
    kunnes saa sen taasen soimaan
     sävelkuoroon korkeimpaan.