Jumala on rakkaus, ainoastaan hänen sydämellään on rauhaa iäti!
Onnellinen minä, jos vain saan siinä levätä iäti.]
Lopuksi kuuluu tähän pieni kertomus Stenbäckin yliopistoajalta, liian kuvaava jättääksemme sen pois. Kertomuksen saamme miltei kokonaan hänen kirjeistään Achrénille. Syyskuun 23 p. 1838 hän koskettaa asiaa ensi kerran.
"Minulla on muuan asia. Pari viikkoa sitten tuli eräs upseeri tänne Pietarista mukanaan 7-vuotias poika, joka on isätön, avioton ja äitinsä kadulle heittämä. Upseeri tarjosi häntä täällä useille rikkaille ja varakkaille, mutta ei kukaan tahtonut ottaa. Vihdoin hän tapasi kadulla Jul. Berghin, jonka hän tunsi, ja tarjosi poikasta hänelle. — Me otimme hänet vastaan kuin Jumalan lähettämän, ja kun Bergh ei voinut puolestaan ottaa häntä luokseen, niin minä tein sen. Hän on siis kasvattipoikani Herran huomassa. Sukkela ja innokas, mutta samalla sangen vallaton. Nyt hän käy Neiti Runebergin koulussa, ensi alkeita oppimassa — mutta talvella, kun tulen kotia, tahtoisin mieluummin jättää hänet sinne joksikin aikaa, kunnes hän tulee helpommaksi hoitaani. Etkö silloin tahtoisi ottaa häntä hoitoosi vuodeksi tai niin? Hän ei tarvitsisi muuta hoitoa kuin tarkkaa silmälläpitoa ja sen semmoista, jota teidän ei pitäisi olla vaikea tarjota. Poika on kuten sanottu sukkela, reipas, terve — puhuu saksaa ja ruotsia, hänen ei varmaankaan ole käyvä vaikeaksi lukea ja oppia tapoja. Kenties teillä olisi huvia hänestä. Täällä ovat muutamat luvanneet rahallisesti avustaa hänen kasvatustaan; siis, jos tahdot määrätä, mitä tahdot saada, niin voidaan maksaa jonkun verran hänen hoidostaan. Kirjoita tästä ensi tilassa; olen pitänyt sen niin varmana, että te otatte hänet luoksenne, että olisi vaikeaa, jos kieltäytyisitte — varsinkin ilman päteviä syitä."
Achrénit suostuivat, mutta koko syksyn asui pikku Kolinka, se oli pojan nimi, Stenbäckin ja Essenin kanssa heidän ylioppilaskortteerissaan. Seuraavat sanat, jotka jälkimmäinen on liittänyt Stenbäckin kirjeeseen, näyttävät vilahduksen tuosta omituisesta yhdyselämästä kolmen kesken: "Juuri istahtaessani tähän kirjoittamaan pienen P.S:n Laurin kirjeeseen, kuulen Kolinkan huutavan sisällä: 'Ich habe gefunden.' En tiedä miten nuo sanat sattuivat minuun niin kummallisesti. — Olen äsken ikään valittanut Laurille ja valittanut Jumalalle, etten koskaan löydä, ja juuri nyt, kun kuulin lapsen iloisesti ja reippaasti huutavan: Ich habe gefunden! (luultavasti jostakin aivan joutavasta asiasta), niin kuulin ikäänkuin kaiun sisältäni — ja nyt tahdon huutaa epäuskolle ja koko sen seuralle: Ich habe gefunden!" — —
Stenbäck kiintyi koko sydämestään poikaan, ja kun hän talvella 1839 oli jättänyt hänet Achrénin luo, näemme seuraavissa kirjeissä usein lämpimiä ilmauksia hänen mielenkiinnostaan kasvattipoikaansa kohtaan. Eräässä kirjeessä (3 p. helmik.) hän kirjoittaa pojalle itselleen (saksaksi): "Kuinka jaksat, rakas Kolinka? Oletko jo unohtanut saksankielen? No, ei se tee mitään. Ehkä jo olet lukenut jotakin, ja Kristus on antanut sinulle voimaa, että se on sujunut hyvin. Kohta osaat kirjoittaa minulle, ja minä tulen niin iloiselle ja hyvälle mielelle, kun näen, että sinä olet rukoillut Jumalaa, jotta saisit halua ja tahtoa oppia jotakin, ja että rakas Jumala sen kaiken on sinulle antanut. Istun täällä, pienoiseni, ja toivon vain, että hyvin pian voisit tulla luokseni — olen niin kovin yksin. Ja kun olet oppinut lukemaan ja kirjoittamaan, tulen hakemaan sinut luokseni. Jumalan pyhät enkelit olkoot kanssasi! Tahdon rukoilla hyvää Jumalaa puolestasi, rukoile sinäkin setäsi puolesta." — Kolme viikkoa myöhemmin on eräässä kirjeessä: "Minkä ihmeen vuoksi ette ole kirjoittaneet sanaakaan? Pakahdun aivan tyytymättömyyteen ja ikävään. Ja Kolinkasta en ole kuullut sanaakaan tännetulostani saakka. Se on minusta ikävämpää kuin saatat uskoa. Oli pahasti, kun unohdin sanoa, että Kolinkasta saisit senkin tukaluuden lisäksi, että minä olisin sinua ahdistamassa tiedon pyynnöillä, kuinka hänen vointinsa ja laitansa on. Kirjoita, rakas veli — ainahan jonkun rivisen jaksat. Ja nyt Charlotte lisäksi? Minun ei ole koskaan ollut niin ikävä kirjeitä."
Asianlaita oli se, että Kolinka oli vallaton ja osoitti pahoja tapoja, jotka eivät tehneet häntä miellyttäväksi. Achrénit koettivat kyllä kasvattaa häntä, mutta menestyksettä. Ennen vuoden loppumista he olivat saaneet pojasta tarpeekseen, ja Achrén antoi silloin sen "ultimatumin", ettei hän enää tahtonut puuttua Kolinkan hoitoon. Se saattoi Stenbäckin nurjalle mielelle, ja kun Achrén oli kirjoittanut, että poika oli käynyt hänelle "ikäväksi", luuli hän siinä huomaavansa lemmettömyyttä ja itsekkyyttä. Kolinkan ottamista luokseen hänen ei kuitenkaan käynyt ajatteleminen, sillä hänellä oli parhaillaan tutkintoluvut luettavina, eikä poika ollut vielä kylliksi valmistunut oikeaan kouluun pantavaksi. Stenbäck kirjoitti silloin Jonas Lagukselle Ylivieskaan pyytäen, että tämä toistaiseksi ottaisi hänet huostaansa. Vastaus oli myöntävä, ja Stenbäck oli iloinen siitä, vaikka häneen "kipeästi koski, että poika raukka siten, kuin mikä tavara, sai kulkea kädestä toiseen". Uunna vuonna 1840 Kolinka vietiin Ylivieskaan, ja siihen päättyvät tiedot hänestä, sillä Stenbäckin kirjeet Lagukselle eivät tiettävästi ole säilyneet. Kuitenkin olemme toista tietä saaneet tietoomme, ettei poika uudessakaan paikassa parantunut. Hänellä näyttää jo olleen, niin lapsi kuin olikin, eräitä "venäläisiä, rumia tapoja", jotka tekivät, että lopulta ei ollut muuta keinoa kuin lähettää hänet jonkunlaiseen käsityöoppiin Pietariin, mistä hän oli tullut. Tarkempia tietoja tästä ei ole, mutta helposti käsittää, ettei Stenbäck ilman tuskaa nähnyt toiveittensa "kasvattipojastaan" pettyneen. Vielä raskaammalta tuntuu kun hän jonkun aikaa myöhemmin tiedusteli pojan jälkiä ja sai kuulla, että hän oli kadonnut teille tietymättömille. Asia on kaikin puolin kunniaksi Stenbäckin sydämelle, mutta osoittaa samalla, että hän tosi runoilijan epäkäytännöllisyydellä ja uskolla hyvän tarkoituksen voimaan oli valmis ottamaan hartioilleen vastuunalaisuuden, joka ainakin sillä kertaa oli hänen voimiaan suurempi.
* * * * *
Ne lähimmän tulevaisuuden tuumat, jotka Stenbäck kesällä 1837 oli esittänyt kirjeessä veljelleen Lappiin, eivät toteutuneet sanan mukaan. Hänen papiksivihintänsä ei tapahtunut niin pian kuin hän oli aikonut, eikä hän myöskään milloinkaan tullut virkaatekeväksi papiksi Helsinkiin. Kuitenkin hän teki, mitä mahdollista oli, "saarnatakseen Herrastaan ja Mestaristaan" siellä. Syksystä 1837 alkaen hän saarnasi tuon tuostakin, joskin harvoin, kaupungissa. Niinpä tiedämme esim., että hän mainittuna syksynä kerran saarnasi kaartinpataljoonan kirkossa, jonka vakinaisena saarnaajana silloin oli pastori Fredrik Melart. Melart oli erinomaisen etevälahjainen mies, ja jumalanpalveluksissa mainitussa kirkossa oli niin paljon kävijöitä, että oli alettu jakaa pilettejä niihin tungoksen estämiseksi. Sillä kertaa kun Stenbäck esiintyi, oli kuulijain joukossa myöskin Essen, joka oli saattanut sinne rouva Fabritiuksen ja hänen sisarensa sanomatta edeltäkäsin kuka saarnaaja oli. Silloin Ebba Arppe näki ensi kerran sen miehen, jonka vaimoksi hän kerran oli tuleva. Stenbäck oli saarnannut suurella lämmöllä, joka antoi saarnan loppupuolelle omituisen viehättävän, innostuneen luonteen. Vielä tehokkaammin Stenbäck julisti uskoaan ja vakaumustaan "Evangeliskt Veckoblad" lehden toimittajana, jota lehteä hän ryhtyi julkaisemaan alusta vuotta 1839. Tämä lehti ei ollut pietismin ensimmäinen äänenkannattaja; jo vuosina 1836-38 oli sellainen ollut olemassa, nimittäin "Tidningar i andliga ämnen", jota Bergh-veljekset toimittivat. Lehti, joka tahtoi edistää "totista kristillisyyttä ja siihen perustuvaa siveyttä rakkaiden maanmiesten keskuudessa", koetti noudattaa kansantajuista esitystapaa saadakseen lukijoita myöskin kansan parista, ja ruotsalaisen painoksen rinnalla ilmestyi suomalainen nimellä "Hengellisiä Sanomia". Menestys ei kuitenkaan vastannut toiveita, sillä osaksi olivat toimituksen voimat liian heikot, varsinkin sittenkuin sensuuri oli pakottanut ahkerimman ja etevimmän avustajan, Jonas Laguksen, vaikenemaan, osaksi näyttää kansantajuisten ja tieteellisempien kirjoitusten sekoitus, jota ei kokonaan voitu välttää, vieroittaneen osan lukijoita. Päätettiin silloin, että lehti oli jatkuva toisella nimellä, jo mainitulla, ja uudella toimituksella, jonka päämieheksi tuli Stenbäck, Essen ja Julius Bergh lähimpinä avustajinaan.
Oikein ymmärtääksemme, mitä se tehtävä käsitti, jonka Stenbäck siten otti hartioilleen, on syytä tutustua Laguksen kokemukseen uskonnollisesta kirjailemisesta tänä aikana. Joukko (Akianderin julkaisemia) kirjeitä häneltä Julius Berghille antaa valaistusta tähän. — Lagus asettaa päämaalinsa korkealle. "Minun ajatukseni on se: kristinopin kaikki totuudet täytyy vapauttaa siitä kuonasta ja pimeydestä, missä ne ovat. Rakkaalla ja vaalivalla kädellä täytyy kaikki yleiset ja yksityiset, tietämättömyyden ja kevytmielisyyden synnyttämät ja muinaisuudesta perityt ennakkoluulot saattaa valoon ja yleisölle osoittaa, millaiset ne ovat niitä evankeliumiin verrattaessa." Ja hän lähettää kirjoituksen toisensa perään. Jo ennen tammikuun loppua 1836 hän on lähettänyt 8-9 kirjoitusta ja lupaa 4 lisää helmikuussa. Kaikki ne ovat nimimerkittömiä, sillä "me emme kerää laakereja mihinkään ajalliseen kuolemattomuuden seppeleeseen, ja jos niinkin olisi, olisivat minun kirjoitukseni varmaan sen kalpeimmat lehdet". Kaikki näyttää käyvän hyvin, ja hän kiittää Jumalaa, "joka tohtori Forsiuksesta on suonut meille valistuneen ja vapaamielisen sensorin!" Alkupuoliskolla vuotta olivat useimmat alkuperäiset kirjoitukset Laguksen kynästä lähteneitä, [Yliopiston kappaleessa lehteä on nimi tuntemattoman käden merkitsemä kirjoitusten alle.] ja vaikka hän itse kirjoittaa hyvin kansanomaisesti, arvelee hän, että muunkin tyylisiä kirjoituksia tulisi olla: "Lehdenhän tulee olla Jumalan kauniin maailman kaltainen luonnon valtakunnassa, missä on runsas kukkien ja ruohojen vaihtelu, jotta kukin saisi hyödykseen runsaasta varastosta." — Mutta pian sävel muuttuu. Heinäkuussa hän valittaa, että on lähetetty "vähän tai ei mitään tosikristillistä"; kuitenkin on hänen mielipiteensä: "Meidän ei tule ilman erityistä viittausta antaa sulkea sitä ovea, jonka Herra on avannut meille vaikuttaaksemme suuremmassa piirissä." Pahempi oli, että sensuuri oli alkanut pyyhkiä Laguksen kirjoituksia. Tarkempia tietoja tästä puuttuu, mutta kirjeessä 16 p:ltä jouluk. 1836 hän ilmaisee, kuinka oli laita. "Rakas, rehellinen ystävä!" kirjoittaa hän kielellä, joka muistuttaa, että hänkin oli runoilija, joka oli heittänyt pois kanteleensa, "jos näit illan tyvenessä pikku lintusen, joka räpyttelee siipiään puunlatvojen yläpuolella näyttäen epätietoiselta, mihin asettuisi yöksi, niin näit tilani ensi hetkenä kirjeesi luettuani. Mikä nyt neuvoksi? On selvää, että tahdotaan tunkea pois minut toimituksen osallisuudesta, ja siihen olen osaksi itse syypää. Puin rauhanruhtinaan haarniskaan ja tahdoin antaa hänen, hyvin varustettuna soturina, tunkeutua vihollisen leiriin, ja luulin hakkaamalla Malkukselta korvan pois tehneeni isojakin sankaritöitä. Mutta onpa vastapuoluekin ankara." Hän ei syytä Forsiusta, vaan sitä, että vihollinen oli asettunut toiselle kannalle. Oli pyyhitty pois eräs kirjoitus valistuksesta, vaikka oli päästetty eheänä toinen, maailman silmissä paljoa arveluttavampi kirjoitus herätyksestä. "Olen varma, että itse käsialanikin on tästälähin sensorista epäiltävää. Kenpä ei löytäisi ismejä, jos niitä tahtoo hakea, ja materialismi ei ole niin pahaa asianomaisille kuin pietismi." Hän pyytää palauttamaan kirjoituksensa ja neuvoo täyttämään lehden otteilla Freseniuksen saarnakokoelmasta, Nohrborgista, Pontoppidanin uskonpeilistä, Spenerin, Francken y.m. teoksista! Tulevaisuuden varalle hän lupaa kuitenkin, jos niin halutaan, jotakin "viatonta tyhjää", mutta silloin täytyy toisen henkilön kirjoittaa artikkelit puhtaaksi (tekijän salassa pitämiseksi). Eräästä kirjeestä vuodelta 1837 mainittakoon vielä, että sensori näyttää havainneen muutaman otteen Lutherin teoksista sopimattomaksi, jonka vuoksi Lagus sanoo, että vallitsevaa sensuuria tuskin voi verrata edes katolisissa maissa olevaan, sillä siellä luultavasti sallittaisiin painattaa otteita Tridentin kokouksen asiakirjoista.
Luonnollisesti Stenbäck tiesi kaiken tämän; mutta hän ei ollut se mies, joka pelkäsi vaikeuksia. Hän ryhtyi toimeen tuorein voimin ja julisti uskoaan riemulla — kunnes väkivalta pakotti hänetkin vaikenemaan.
"Evankelisella Viikkolehdellä" oli kirjallisempi luonne kuin sen edelläkävijällä. Hartauskirjoitusten rinnalla tapaa siinä tutkielmia, jotka valaisevat ajan oloja, kirkkohistoriallisia ja muita kertovia esityksiä, arvosteluja y.m.s., tavallisesti hyvin kirjoitettuja ja hyvin valittuja katsoen siihen puhtaaseen, kaikkea sanavaahtoa ja tunnehaikeilua vihaavaan kristilliseen henkeen, joka on johtavana periaatteena. Alkuperäiset kirjoitukset ovat nimimerkittömiä, ja mahdotonta on sen vuoksi enää tarkoin päättää, mitkä avusteet ovat minkin antamia, vaikka tosin ainakin Stenbäckin käsi usein on ilmeisesti tunnettava. Hän on kaiketi kirjoittanutkin enimmän osan, sillä hän oli päätoimittaja ja antoi lehdelle kokonaisuudessaan leiman. Eri kirjoitusten ohella hänen persoonallisuutensa ilmenee niissä runomuotoisissa lisissä, joilla numeron on tapana alkaa, ja niissä "mietteissä ja ajatelmissa", joihin se päättyy.
Ensimmäisellä numerolla (7 p. tammik. 1839) on mottona lause: Nostakaat silmänne ylös, ja katsokaat vainioita, sillä ne ovat jo valkeat elonajaksi (Joh. 4: 35), ja sen aloittaa runoelma "Aamu", joka symbolisesti viittaa seuraavaan ohjelmakirjoitukseen "Toiveita" (Utsikter). "Jos uskot, niin puhut", aloittaa Stenbäck Lutherin sanoilla tämän kirjoituksen, ilmaisten sillä syyn esiintymiseensä, ja antaa sitten yleissilmäyksellisen esityksen ratsionalismin ja "järjenmukaisen kristillisyyden" leviämisestä Euroopassa. Hän osoittaa, kuinka ratsionalismi sai aikaan sen, että "yleinen hämmennys, laimea, pilkkaava tietämättömyys hengellisistä asioista, penseä uneliaisuus ja ajattelematon turvallisuus tuli näkyviin kirjallisuudessa ja elämässä". — "Aika näytti", sanoo hän, "jonkunmoisella kyllästyneisyydellä antaneen laahata itseänsä eteenpäin, ja hämmentyneestä, häiriöisestä kieltensekoituksesta kuuluivat alati ainoastaan sanat: 'valistus, suvaitsevaisuus, rakkaus, omantunnonvapaus', suuren veljeyden lunnaina". — Hän puhuu edelleen oppi- ja hartaus- y.m. kirjain tulvasta, joilla ihmiset koettivat vahvistaa viisautensa ylivaltaa, kuinka vanhat laulu- ja virsikirjat tehtiin vetisiksi ja lennottomiksi, kuinka niiltä riistettiin niiden voimakas uskonelämä ja omat henkevät lauseparret ja ne sovitettiin heikkouskoisen ajan makuun, kuinka edelleen huonot näytelmät, sellaiset kuin Kotzebuen, kevytmieliset ja sentimentaalisen laimeat romaanit ja luontoapalvovat tai moralisoivat runoelmat vaikuttivat myrkyttävästi, sekä vihdoin kuinka sekin peloittava voima, joka on aikakauskirjoissa ja sanomalehdissä, suosi ratsionalismia. Niin näytti sen valta turvatulta ainiaksi, mutta "silloin puhalsi tuulahdus Kaikkivaltiaan hengestä yli maan, ja rehoittava ruoho kuihtui, ja ylpeä kukka alkoi lakastua. Avara keto, täynnä kuolleitten luita, alkoi taas liikkua; kuolleet nousivat ylös ja todistivat niitä vastaan, jotka kehuivat elävänsä." On alkanut sota uskosta ja epäuskosta, sota Kristuksen evankeliumista. Monet aikakauden oppineimmat ja nerokkaimmat miehet oppivat jälleen uskon kieltä ja puhuvat sen puolesta. Yhtenä vakuuttavimpia todistuksia uskon edistymisestä ja voitoista mainitaan lopuksi joukko aikakauskirjoja, jotka todistavat totuuden puolesta ja jotka viime vuosina ovat suuresti karttuneet luvultaan. — Stenbäck asettui siis aikakauskirjoineen itsetietoisesi niiden riviin, jotka taistelivat raamatullisen kristillisyyden puolesta ratsionalismia vastaan — se paikallinen hengellinen liike, joka suomalainen pietismi oli, käsitettiin ilmaukseksi koko Euroopassa huomattavasta reaktsionista tuota uskon vihollista vastaan. Kirjoituksen esitys ei ollut kansantajuinen, s.o. kansaa varten aiottu, ja muutoinkin voi lehdestä sanoa, että se oli tarkoitettu maan sivistyneelle yleisölle.
Toinen numero esittää yhtä laveassa, "Järjenmukainen kristillisyys" nimisessä kirjoituksessa, kuinka ratsionalismi menettelee todistellessaan kumoon evankeliumin pääoppeja sekä kuinka järjen oikeastaan tulee suhtautua Jumalan sanaan. "Emme mekään ole järjenhalveksijoita, saati sitten järjenvihaajia", sanoo Stenbäck, jonka tyylin tässäkin tunnemme, "sillä ilman sitä jäisi ilmestys joko kuolleeksi aarteeksi tai se tulee suorastaan haaveilun ja uskonkiihkon tulisoihduksi, kuten niin monelle historian lehdelle on verikirjaimin kirjoitettu. Mekin annamme järjelle suuren arvon, mutta me emme tahdo koskaan Baalin pappien tavoin notkistaa polviamme järjen jumalattarelle. Mekin tunnustamme järjen henkiseksi silmäksi, jolla korkeampi valo vastaanotetaan; mutta me tiedämme varsin hyvin, että tälle silmälle on ilmestys se kaukoputki, jonka avulla se yksin saattaa elon yössä tähystää maailmoihin, joita paljas silmä ei olisi voinut keksiä, ei edes aavistaa. Meidänkin mielestämme käsittää lopuksi järki kaiken tietämisen lait, jonka kautta siis vakaumus ja usko vasta on mahdollinen, mutta se ei ole itse tiedon ja uskon lähde, sillä ei ole sitä tarkoitusta eikä myöskään kykyä luoda, tuomita ja mestaroida taivaallisia, vaan iäti ainoastaan oppia Jumalalta ja totella häntä, ja siten tulla tietoon siitä, mikä taivaallista, jumalallista ja autuuttavaa on." —
"Valoa, valoa, huudetaan edelleen" — jatkaa kirjoittaja yltyvällä innostuksella — "ja me yhdymme ilolla tähän huutoon. Mutta me etsimme korkeinta ainoastaan korkeimmasta (Jaak. 1: 17). Me emme seuraa mitään kiiluvaa arkisoihtua, emme edes kaikkea korkeampaa valistusta halveksivan ja ylenkatsovan järjen yölampunvaloa, kaikkein vähimmin niitä virvatulia, jotka nousevat ylpeyden suosta ja luulottelun rämeistä. Me vaadimme Sionin valoa (Jes. 9: 2); totista valoa, josta Johannes todistaa (Joh. 1: 9), joka karkoittaa kaiken pimeyden, valistaa kaikki henget ja täyttää -säteillään kaikki iankaikkisuudet, Häntä, joka sanoi: 'Minä olen maailman valkeus; joka minua seuraa, ei hän pimeydessä vaella, mutta saa elämän valkeuden.' (Joh. 8: 12.) Sen vuoksi pysymme apostolin sanassa: 'meillä on vahva profeetallinen sana, ja te teette hyvin, että siitä vaarin otatte, niinkuin kynttilästä, joka pimeissä valistaa, niin kauan kuin päivä valkenee ja kointähti koittaa teidän sydämissänne' (2 Piet. 1: 19). Tätä taivaanvaloa eivät yölliset henget totisesti voi sietää!"
Tarkempi selonteko aikakauskirjan sisällyksestä ei tässä voi tulla kysymykseen. Edellä kerrotut ja siteeratut kohdat ovat jo kylliksi osoittamaan sen henkeä ja luonnetta. Kaikkialla ilmenee tosi paatos, mahtavasti vaikuttava, harras vakaumus. Tyyli ei ole tutkimuksen tyyntä ja harkittua tyyliä, vaan elävän puheen, joka milloin leimahtaa suuttumuksesta, milloin väräjää liikutuksesta, mutta aina on avonaista, rohkeamielistä, vilpitöntä. Luonnollisesti juuri nämä ominaisuudet sekä todellisen käsityksen ja persoonallisen kokemuksen alituinen tuntuminen tekivät sen, että lehdelle, kuten Aug. Schauman [Nu och förr, s. 381.] todistaa, "annettiin suuri arvo" pietistien piirin ulkopuolellakin. Merkitystä vailla ei kaiketi ollut sekään, että tiedettiin Stenbäckin, yhden maan etevimpiä runoilijoita, olevan päätoimittajana, ja että kohdassa ja toisessa lukija oli erottavinaan kantelon kajahdusta keskellä vakavaa esitystä. Tarkkaavan lukijan on näet helppo eräistä vertauksista, eräistä sanoista, virkkamattakaan puheen sujuvasta virrasta, tuntea runoilija. Jopa niissä hartauskirjoituksissakin, jotka seurasivat mainittuja yleisluontoisia, esim. eräässä, jonka nimi on "Parannus ja usko" (n:oissa 13 ja 14), esiintyy sellaisia piirteitä. Niinpä, kun hän puhuessaan "herätyksestä", kuvattuaan kuinka syntinen tultuaan käsittämään oman viheliäisyytensä joutuu epätoivoon kaikesta, mikä on hänen omaansa, sanoo: "mutta silloin kaikuu evankeliumin ääni ikäänkuin enkelien laulamana pilvistä, silloin huutaa armon ääni, huutaa Jeesus: Tulkaat minun tyköni te kaikki, jotka työtä teette ja olette raskautetut, ja minä tahdon virvoittaa teitä." Ja heti jäljestä, missä hän sanoo: "vihdoin avautuu hänelle syvä, iloinen ja kirkas katse Kristuksen sovintoon, ja hän syöksyy armon ja laupeuden iankaikkiseen mereen". Edelleen kohdattiin hänet jo mainituissa alkurunoelmissa. Paitsi "Aamua" oli lehdessä sen ensimmäisenä vuotena "Keväthuokaus", "Pois pelkosi!" sekä kaksitoista "sointua", joista kuusi oli ennen julkaistuja nimellä "gaseeleja", kuusi taas uutta. Muiden sepittämiä on ainoastaan yksi runoelma: "Hvart skall jag gå?" (Kunne kuljen? n:o 16, 22 p. huhtik.). Sillä on nimimerkki L—a, joka merkitsee Lauraa, Stenbäckin sisarta.
[Runoelma kuuluu:
Hvar finns väl den, som vill mig lycklig göra?
Hvar är den vrå, där jag kan lycklig bo?
Hvem är ock den, som vill mig visligt föra
Hem till det land, där jag får evig ro?
Jag känner En, som jämt mig räcker handen; —
"Följ mig, du arma; följ mig, om du vill!" —
Och visar skenet från de bättre landen,
Och talar mig så godt och vänligt till.
Ack, hvarför dröjer jag att honom följa?
Han Sonen är ifrån det rika hus;
Han skall för mig ej någon sanning dölja,
Men i mitt hjärta gjuta frid och ljus.
Och Han är den, som vill mig lycklig göra,
Och öfverallt kan jag då lycklig bo;
Och Han är den, som vill mig visligt föra
Hem till det land, där jag får evig ro.
(Missä onkaan se, joka tahtoo minut onnelliseksi tehdä?
Missä on soppi, jossa voin onnellisena asua?
Ja missä on se, joka tahtoo minut taiten johdattaa
kotia siihen maahan, missä saan iäisen rauhan?
Tunnen Yhden, joka yhä ojentaa minulle kättään; —
"Seuraa minua, poloinen! seuraa, jos vain tahdot!"
Ja osoittaa hohdetta, joka käy paremmista maista,
ja puhuttelee minua niin lempeästi ja ystävällisesti.
Ah, miksi viivyttelen häntä seuraamasta?
Hän on rikkaan kartanon Poika;
Hän ei ole kätkevä minulta mitään totuutta,
vaan on vuodattava sydämeeni rauhan ja valon.
Ja Hän on se, joka tahtoo minut onnelliseksi tehdä,
ja kaikkialla voin silloin onnellisena asua;
ja Hän on se, joka tahtoo minut taiten johdattaa
kotia siihen maahan, missä saan iäisen rauhan.)]
Lopuksi viikkolehti antoi Stenbäckille aiheen tarkastaa ennen kirjoittamiansa ajatelmia niistä poimiakseen ja muodostellakseen sellaisia, joita hän saattoi painattaa lehteen. Usein hän kyllä haki aforismeja etevien kristillisten opettajain teoksista, mutta tuon tuostakin hän pani lehteen omiakin henkeviä ja muodoltaan valmiiksi valettuja mietelmiä. Näytteinä niistä olkoot seuraavat:
Abraham uhrasi Jumalalle rakkaimpansa; se joka uhraa Jumalalle rakkaimpansa on Abraham.
On ihmisiä, jotka pitävät heikkoutena antaa anteeksi rikoksen. Tämän periaatteen mukaan olisi Jumala heikoin taivaassa ja maan päällä, sillä ei kukaan taivaassa eikä maan päällä anna anteeksi niin paljon kuin hän.
Valo karkoittaa pimeyden: missä Jumala nousee sydämen valoksi, siellä synti laskeutuu mailleen.
Kuinka puhdas täytyykään peilin olla, jos tahtoo nähdä siinä kuvansa oikein; jos se on tomuinen, niin ei enää näe selvästi. Niin täytyy sydämen olla puhdas maailman tomusta, jotta Jumalan kuva voi loistaa siinä.
Suurin onnettomuutemme ja luontomme kirous on, ettemme saata samalla kertaa olla Jumalan ja oman mielemme mukaan.
Monella on kyllin uskontoa esiintyäkseen synkkänä, äreänä, ylpeänä ja moitteenhaluisena, mutta ei kyllin ollakseen iloinen, tyyni, levollinen, nöyrä ja lempeä.
Me tyydymme sanomaan Jumalalle, että tarvitsemme hänen armoaan, ja kuitenkin voimme aivan hyvin kestää sitä vailla olemista.
Ihmisille annamme antaen, Jumalalle ottaen ja kiittäen.
Sillä sielulla, joka on maallisen rakkauden siteissä, on lyijyä siivissään, eikä se voi kohota Jumalan tykö.
Ei koskaan täydy turvata enemmän Jumalaan, kuin milloin asiamme näyttävät toivottomilta; sillä missä ihmisavusta ei enää ole toivoa, siinä se antaa jumalalliselle sijan.
Sinä hidas! miksi tahdot käskeä niitä, jotka kotkina lentävät, vaeltamaan hitailla kukonaskelillasi?
On syvämielisyyttä, joka kaivaa syrjään, ja yksinkertaisuutta, joka valloittaa taivaan.
Me tahdomme pyhittää itsemme työn kautta, Jumala tahtoo tehdä sen kärsimyksen kautta.
Meidän täytyy opiskella ja tehdä työtä niinkuin eläisimme iankaikkisesti; meidän täytyy elää ja rukoilla niinkuin tänään kuolisimme.
Totuuden etuoikeus on voittaa vielä kukistuessaankin, ja valheen ansaittu rangaistus on kukistua voittaessaankin. —
Suorasanaisista kirjoituksista, jotka osoittavat taiteellisempaa muotoa, mainittakoon ainoastaan kertomus "Uudenvuoden ilta", joka on jonkunmoinen vastine "Vanhan puutarhurin kirjeisiin". "Tapaus" on sijoitettu maalaispappilaan ja on se, että perheen jäsenet, isä ja äiti sekä heidän lapsensa, Ludvig ja Betty, uudenvuoden iltana istuvat kotoisessa piirissä kertoen toisilleen, mitä kullekin on tärkeintä tapahtunut kuluneena vuotena. Saamme tietää, että eräs pitäjään muuttanut vanha majuri on siellä saanut suuria muutoksia aikaan. Ensimmäisinä oli vanha pastori itse havainnut, ettei kristillisyytensä laita ollut oikein, ja siten herännyt totiseen murheeseen, joka johti hänet kääntymykseen; hänen vaimolleen oli käynyt samoin, ja Ludvig oli käynyt vaarallisten koettelemusten läpi, mutta ankaran sairauden aikana Helsingissä vihdoin tullut oikealle tielle, niin että hän nyt iloisena uskossaan tunnustaa syntinsä ja todistaa siitä armosta, jota hän on kokenut. Betylle yksin on tähän iltaan saakka kaikki tämä ollut osaksi outoa, osaksi hänen huvituksiaan häiritsevää, ja keskustelu on aluksi vain kiusallista hänelle kuunnella. Mutta hänenkin hetkensä oli tullut, veljen kertomus valtaa hänen mielensä, ja loppu kuuluu: "Niin puhui Ludvig. Mutta Betty kallistui veljensä rintaa vasten ja itki." — Kertomus on nimimerkitön, mutta C. G. von Essenin jälkeläiset tietävät sen lähteneen hänen kynästään.
Siitä, mitä jo on kerrottu "Hengellisistä Sanomista", saattaa arvata, että "Evankelinen Viikkolehti" ei läheskään ollut sellainen kuin toimitus olisi halunnut. Varsinkaan ei voi olla panematta merkille alkuperäisten kirjoitusten vähälukuisuutta verraten vanhemmasta ja nuoremmasta ulkomaisesta kirjallisuudesta lainattuihin. Syynä tähän oli sensuurin harras toiminta. Hengellisen kirjallisuuden sensuuri oli tähän aikaan tuomiokapitulien huostassa, ja sitä hoidettiin innolla, joka olisi herättänyt ihastusta jossakin kenraalikuvernöörissä vuosisadan käänteessä. Esimerkkinä mainittakoon, että luetteloon Turun ja Porvoon tuomiokapitulien kieltämistä kirjoista vuodelta 1839 muun muassa on pantu: "Nådens ordning till saligheten efter Jesu härliga evangelium" (Tukholma 1826) ja "En ropandes röst i öknen" (Örebro 1834), ja kiellon syyksi ilmoitetaan molempien "arveluttava sisällys"! [Luettelon, joka käsittää vuodet 1835-50, on Ad. Neovius julkaissut Vartijassa 1891.] Kun siten viattomintakin hartauskirjallisuutta, mitä saattaa ajatella, merkittiin "kiellettyjen kirjain luetteloon", ilmeisesti vain siksi, että pietistit sen hyväksyivät, on helppo ymmärtää, että Viikkolehden toimitusta pidettiin kuumilla. Lyhyet lauseet Stenbäckin kirjeistä Achrénille ovat asianlaitaa valaisevia. 3 p. helmik.: "Oletteko saaneet lehden? Se käy kurjanpuoleisesti. Porvoon piispa on pöpö meitä kohtaan, ja enimmin saanee kai lehti sen tuntea; meidän täytyy aluksi pitää se niin löyhänä kuin suinkin." 25 p. helmik.: "Kirjoituksesi viipyy kauan Porvoossa; luultavasti se tekee siellä kierrostaan, ja ennakolta jo huhutaan sen olevan 'niin sarkastisen', että se tuskin pääsee painoon. Säälin suruasi; minä olen saanut tottua siihen. Nyt tänne tultuani on miltei jokainen kirjoitus, jonka olen kirjoittanut ja lähettänyt, joko pyyhitty kokonaan tai tärvelty pilalle. Harmissani kirjoitan kuitenkin, mitä Jumala antaa, ja ajattelen, että he väsyvät ennen kuin minä. Olen tuuminut koota epuun saaneet kirjoitukset ja painattaa ne yhdeksi kirjaksi Ruotsissa. [Tämä ajatus ei tiettävästi milloinkaan toteutunut. Mahdollisesti käsikirjoitukset hukkuivat Vaasan palossa.] Kirjoita sinäkin; miksi antaisimme konsistorin peloittaa ja säikyttää itseämme — ehkäpä se konsistori, joka istuu ylhäällä, sensuroi toisin ja kuitenkin päästää poloiset kirjoituksemme jollakin tavoin painoon ja valoon. Jollei muun vuoksi, niin kiusaksi perkeleelle — sillä jollei hän olisi kiukuissaan meitä ja meidän sanojamme kohtaan, ei hän niin vastustaisi. Katsos, siinä on meillä toki keino tehdä kiusaa hänelle, joka on ollut meille kiusaksi enemmän kuin kyllin. Julkisota — ryhtykäämme kerran puolustuksesta hyökkäykseen. Olkoon meillä voimaa käydä hänen kimppuunsa, niin että tuntuu!" — Sitten oli jonkun aikaa paremmin laita, kuten näkyy seuraavasta. 20 p. syysk.: "Mitä Hussista tulee? Essen sanoo, ettei tule mitään kirjoitetuksi, mutta mielestäni sinun pitäisi hyvin saada se aikaan. Tai kirjoita jotakin muuta. Meille näyttää tulevan hyvänpuoleiset ajat sensuuriin nähden." Päiväämätön kirje (jonkun aikaa myöhemmin): "Oletko jo laatinut kirjoituksesi Hussista? tee se, tai jos ehdottomasti kiellät, niin ilmoita minulle, silloin minun täytyy kirjoittaa. Sen voisit tehdä jonakin joutohetkenä! Älä laisinkaan ajattele sensuuria, vaan kirjoita mitä tahdot. Me käräjöimme paraikaa niiden kanssa. Olin äskettäin Porvoossa ja sain siellä väitellä Forsiuksen ja Runebergin kanssa, joka viimeksimainittu sitten on osoittautunut suosiolliseksi meitä kohtaan. Minulla on siellä kirjoituksia, jotka ovat viruneet siellä kauan ja jotka kaikesta päättäen taas saavat epuun." 23 p. jouluk. mainitaan, että Stenbäck ja Essen taas olivat olleet Porvoossa, luultavasti sensuuriasioissa.
Tämä voinee riittää täksi kertaa. — Jumaluusopin lehtori G. H. Forsius näyttää olleen pääsensori, mutta päätöksiin lienevät kaikki tuomiokapitulin jäsenet ottaneet osaa. Stenbäck mainitsee, että Runeberg hänen Porvoossakäyntinsä jälkeen oli ollut "suosiollinen", josta näemme, että hän kuitenkin yleensä otti osaa sensuroimiseen. Strömborgin Runebergin elämäkerrassa ei ole mitään tietoja tästä asiasta.
Edellämainituissa kirjeissä on myöskin siellä täällä muutamia sanoja, jotka koskevat yliopistonuorisoon kuuluvien pietistien elämää ja osaksi vahvistavat, osaksi pikkupiirteillä täydentävät sitä, mitä aikaisemmin on siitä kerrottu. Syksyllä 1838 ja seuraavana talvena oleskeli Helsingissä vanha saksalainen paroni Nolcken, josta Stenbäck (23 p. syysk. 1838) kirjoittaa: "Hän on kuin isä meille kaikille. Vanhana, hartaana kristittynä hän ei täällä seurustele kenenkään muiden kanssa kuin meidän. Me kokoonnumme pari kertaa viikossa, luemme, puhumme, rukoilemme. — Hän ei ymmärrä laisinkaan ruotsia, siksi meidän on vähän vaikea vaihtaa ajatuksiamme." 25 p. helmik. 1839 hän kirjoittaa: "Elämme täällä noin hiljakseen — kokoukset täydessä vauhdissa ja silloin tällöin joku uusi. Hirmuista on se, että jollemme pysy valveilla ja valjaissa, niin emme ainoastaan itse huku, vaan vedämme muitakin mukanamme — Jumala on asettanut niin ihmeellisesti kohtalomme." Päiväämättömässä kirjeessä syksyltä taas: "Olemme jälleen saaneet muutamia uusia, 2-3. Yksi, joka on ollut raju ja suosittu hurjastelija. Herra tukekoon meitä! Olen ajatellut mitä Chrysostomos sanoo: älkäämme ahkeroiko, että monet tulisivat kristityiksi, vaan että he tulevat oikeiksi kristityiksi. No, lauma ei ole vielä liian suuri — kiitetty olkoon Herra, että olemme edes päässeet alkuun. Siinä on kyllin toistaiseksi. On hauskaa ajatella, että te taivallatte siellä ja me täällä — ja jos olemme huonompia kuin te, niin olemme kuitenkin tiellä. Kuka tahtoisikaan jäädä jälkeen?" — Että kaiken tämän, varsinkin lehden tuottaman touhun takia luvut eivät edistyneet täydellä vauhdilla, on helppo käsittää. Stenbäck päättääkin tämän kirjeen sanoilla: "Lukuni sujuvat hyvin huonosti — minusta tulee kehno teologi."
Stenbäckin suhteesta pohjalaisiin tovereihinsa ylipäänsä näinä vuosina on vähän tietoja. Pari tapausta osoittaa kuitenkin, että hän oli yhteydessä heidän kanssaan ja nautti heidän täyttä luottamustaan. Kun Cygnaeus syksyllä 1838 valittiin eteläpohjalaisen osakunnan kuraattoriksi, johti Stenbäck sitä lähetystöä, jonka toimena oli pyytää, että hän vastaanottaisi kutsumuksen, ja kun etelä- ja pohjoispohjalaiset 9 p. marraskuuta 1839 yhteisesti viettivät ensimmäisen juhlan Porthanin muistoksi, ehdotti Stenbäck, siihen valittuna, maljan Runebergille, joka oli Porvoosta kutsuttu juhlaan.
Kuvaus tästä tilaisuudesta, jolla isänmaallisen luonteensa vuoksi on merkityksensä Suomen kansallisen heräämisen historiassa, olisi tässä liikanainen, kun Z. Topelius on kertonut, miten juhla vietettiin. [Z. Topelius, Den första Porthansfesten 1839. Joukahainen XI.] Tähän kuuluu ainoastaan se, mikä koskee Stenbäckiä. Yleväaatteinen runopuhe, jonka hän juhlassa lausui, kuuluu kauneimpaan, mitä hän on sepittänyt. Alkaen samalla ihanalla kuvalla, jolla Runeberg lopettaa "Pilven veikon", runoilija ylistää ensin Porthania, joka
Oss hemmastadde gjorde i vårt land,
Och hemmastadde, bröder, i vårt eget bröst.
[Koteutti meidät omaan maahamme,
ja koteutti, veikot, meidät omaan rintaamme.]
Antaessaan meille muinaisuutemme hän antoi meille tulevaisuuden, joka on harmaan muinaisuuden lapsi.
Ett barn
Med lösta lockar och med klara ögonpar,
[ Kuin lapsi,
liehuvakiharainen ja kirkassilmäinen.]
niin tulevaisuus viittaa meille, ja
på oss beror
Om den skall utan glans och ära sjunka ner
I glömskans svarta haf, ej värd en enda blick;
Om den skall blifva stor, bekrönt med dygd och kraft,
Och skänka evig ära åt vårt arma land.
[ Meistä riippuu, onko se loistotta ja maineetta vaipuva unohduksen mustaan mereen ansaitsematta silmäystäkään; vai onko se nouseva suureksi, hyveen ja voiman seppelöimäksi, ja suova iki-kunnian poloiselle maallemme.]
Ja sitten runoilija ylistää nuoruuden ääretöntä valtaa säkein, jotka tuntuvat yhtä monelta siemeneltä niihin lauluihin, jotka Topelius myöhemmin viritti nuoruuden ylistykseksi. Sitten seuraa lopuksi kolmas ajatusjakso, jossa esitetään, kuinka me korkean, loistavan sankariteon laakeriseppeleen sijaan olemme saaneet "sisällisen elämän rikkauden" ja "runon jalon taiteen" —
Ej arma äro vi, förloradt är ej allt,
O bröder, om vi ej förlora än till slut
Oss själfva och den inre världen ur vår barm!
Men än bland Finlands folk, bland Finlands drifvor än
Den blommar i sin prakt; och frågar främlingen,
Hvar dock den finnas må, — då peka vi med fröjd
På dig, du finska diktens konung, Runeberg.
[Emme ole köyhiä, kaikki ei ole mennyttä, oi veljet, ellemme vihdoin menetä omaa itseämme ja povemme sisäistä maailmaa! Mutta Suomen kansan parissa, Suomen kinosten keskellä se vielä kukoistaa ihanuudessaan; ja jos muukalainen kysyy, missä se muka on, — niin viittaamme riemulla sinuun, Suomen runon ruhtinas, Runeberg.]
Tämä mestarillisesti ajateltu ja sepitetty puhe, jonka epigrammintapainen loppu on varmaankin tehnyt sytyttävän vaikutuksen, on, niinkuin saattaa nähdä säilyneestä ensimmäisestä käsikirjoituksesta, kirjoitettu yhteen vauhtiin. Sommituksen selvyys ei ole jättänyt sijaa vähimmällekään epäröimiselle, ainoastaan siellä täällä joku lausetapa on pyyhitty pois ja pantu parempi sijaan. Jos tarkkaa sisällystä, tapaa siinä vähän sellaista, mitä juhlapuhujat ja runoilijat eivät myöhemmin olisi moneen kertaan toistaneet; silloin olivat tosin ajatukset uudemmat, mutta pääpaino on kaiketi siinä, ettei kukaan ole laulanut niitä täysisointuisemmin, ettei mikään myöhempi laulu ole saanut säkeiden sointua ja loistoa heikkenemään.
Paitsi että Stenbäckillä oli yksi numero virallisessa ohjelmassa, oli hänellä pääosa siinä hetken synnyttämässä loppukohtauksessa, jonka kerromme Essenin sanoin: Puoliyön hetki oli jo lyönyt, mutta vielä oli maljassa pisara jäljellä, ja lasit olivat valmiina palvelukseen kuten ennenkin. Silloin tuli Cygnaeus ja kuiskasi sanan Stenbäckin korvaan: "Nyt on 10:s päivä, Lutherin syntymäpäivä, esitä Lutherin malja." Stenbäck oli heti valmis. Lasit täytettiin, ilmoitetun puhujan ympärille syntyi tiheä tarha, ja hän kohotti äänensä esittääkseen Cygnaeuksen ehdottaman maljan. Mutta puheen aloitettuaan hän huomasi, että se oli "uskallettu ehdotus". Äkisti hän silloin keskeytti. "Ei", sanoi hän, "Luther on ylhäällä Jumalan taivaassa, yläpuolella meidän maljapuheitamme — ei, ei maljaa Martti Lutherille", jonka sanoen hän heitti lasinsa permantoon, ja koko kokous, ikäänkuin sähköiskun saaden, noudatti esimerkkiä. — Jokaisessa muussa tilaisuudessa, huomauttaa Topelius, olisi tästä seurannut hurja juominki, jommoiset valitettavasti niin usein tänä aikana alensivat ylioppilasjuhlia. Mutta toinen mieliala pääsi valtaan tämän päivän mahtavien vaikutusten synnyttämänä. Lasisirpaleet korjattiin pois, eräs puhuja nousi ja esitti Franzénin maljan; toinen esitti Lönnrotin maljan. Ikäänkuin ihmeellisen käänteen vaikutuksesta sykkivät taas ylioppilaiden sydämet kaikelle, mitä elämässä on puhtainta ja korkeinta.
SEITSEMÄS LUKU. 1840-1841.
Perhekokous Kuortaneella. — Runoilua. — Runoelmain ensimmäinen painos. — Kuvaus Stenbäckin runouden luonteesta. — Riemujuhlan varjossa. — Kihlaus ja häät. — Evankelisen Viikkolehden viimeinen aika ja lakkautus. — "Katkelma runoudesta." — Miksi Stenbäck lakkasi runoilemasta?
Joulun 1839, viimeisen, jonka Stenbäck olisi voinut viettää vanhassa isänkodissaan, hän vietti pääkaupungissa. Kuitenkin hänellä oli vastustamaton tarve tavata äitiään ja sisaruksiaan, ja hän ehdotti sen vuoksi, että he kaikki matkustaisivat Kuortaneelle siellä pidettäviin kirkkoherran virkaanasettajaisiin ja yhtyisivät Lisette-siskon luona. "Meidän täytyy tavata toisemme siellä!" oli hän innoissaan kirjoittanut. Niin tapahtuikin. Stenbäck matkusti sinne 22 p. tammikuuta ja oli kymmenen päivää myöhemmin jälleen Helsingissä. — Tästä perhekokouksesta ei ole mitään kirjallista tietoa. Mutta syy Laurin kirjoittamaan "täytymiseen" oli luultavasti halu saada puhella äidin kanssa. Eräässä kirjeessä edelliseltä vuodelta hän kirjoittaa äidistään Achrénille: "Kun tämä kirje saapuu perille, on kaiketi äitikin luonanne. Kaikkein ensiksi sydämellinen tervehdys hänelle. Tänne-matkalla ajattelin paljon häntä, ja minulla olisi ollut halu puhua hänelle hyvin paljon. Olen niin varma siitä, että Jumala ei ole salliva hänen viimeisten vanhuudenpäiväinsä kulua ja kadota saattamatta häntä oikein kilvoittelemaan ja sotimaan iankaikkisen elämän kalleudesta, ilmoittamatta hänelle itseään ja näyttämättä hänelle kunniaansa. Me tahdomme rakkaan äitimme puolesta rukoilla sitä Jumalalta; ja kun hän näkee meidän tulevan vanhan äitimme kanssa, on hän varmaan armosta ja laupeudesta sanova meillekin: menkäät, teidän äitinne elää!" Hänellä oli aavistus, joka ei pettänytkään, että äidillä ei ollut enää pitkälti aikaa elettävänä.
Tuskin palattuaan Kuortaneelta Stenbäck muutti Degeröhön rauhassa valmistautuakseen teologiankandidaattitutkintoon. Todennäköisesti Julius Bergh sillä aikaa hoiti Evankelisen Viikkolehden toimitusta, sillä Essenkin oli luvuissaan kiinni; hän tahtoi näet valmistua yliopiston riemujuhlan yhteydessä vietettäviin maisterinvihkiäisiin. Kuitenkin osoittavat lehdessä olevat runoelmat, että Stenbäck maallakin piti sitä mielessään. Vuosikerrassa 1840 tapaamme seuraavat runomuotoiset avusteet, joista kuitenkin vain osa lienee Degerössä syntynyt: "Uudenvuodenlaulu" (n:o 1, 7 p. tammik.); "Johannes" (n:o 4, 27 p. tammik.), joka kuuluu seuranneen Laura-siskolle lahjoitettua Johannes evankelistan kuvaa; "Sentään" (n:o 10, 9 p. maalisk.); "Lutherin postillaan" (n:o 12, 23 p. maalisk.); [Samassa numerossa on ilmoitettu edellinen osa Lutherin kirkkopostillaa.] "Radegundis" (n:o 17, 27 p. huhtik.), vapaa muodostelu Kosegartenin "Radegunde" nimisestä legendasta; "Kevätaamu" (n:o 20, 18 p. toukok.), jo ennen mainittu ja arvattavasti kirjoitettu Vöyrillä; "Sureva ystävä" (n:o 24, 15 p. kesäk.) ja "Oi tokkohan?" (n:o 50, 14 p. jouluk.). Omituista kyllä lähetti runoilija myöskin tänä keväänä Helsingfors Morgonbladiin (n:o 17, 2 p. maalisk.) tuon aikaisemmin puheena olleen, arvoituksellisen runoelman "Rakkaus". Varmaankaan se ei tapahtunut ilman erityistä tarkoitusta. Runoelma täytyy otaksua varhempisyntyiseksi, sillä sellaista runoutta Stenbäck ei enää kirjoittanut. Lopuksi on tässä yhteydessä mainittava eräs runo, jonka runoilija omisti ystävälleen Essenille, kun tämä oli vaipunut tutkintolukuihinsa. [Koska Essen suoritti julkisen tutkinnon 15 p. kesäk., voi otaksua säkeet kirjoitetuiksi vähää aikaisemmin.] Siinä on kaksi osaa, joista Essen Stenbäckin kuoltua on painattanut (Joukahainen, VII) edellisen, missä sävel on humoristinen. Voidakseen erottaa sen erikseen muutti hän kolmannen stroofin kolme viimeistä säettä. Emme katso oikeutetuksi, ottaessamme tähän runoelman, poiketa alkuperäisestä käsikirjoituksesta, vaikka jälkimmäisen osan vakava sävel ei soinnu edellisen kanssa yhteen. Kokonaisenaan se osoittaa, kuinka Stenbäckissä vakavuus aina oli leikin vieressä.
Den siste Kandidanden.
Han satt uti sin kammare och läste i sin bok,
Och aldrig nånsin kunde han bli tillräckligt klok;
Han svettades och pinades, han tänkte blott uppå
Hur det i hans examen för honom skulle gå.
Men lik en skugga lärdomen uppå hans panna låg,
Och bister som ett åskmoln hans lärda blick man såg;
Ty ständigt tänkte han på sin examen.
Och våren kom med ljus och glans, och allt fick lif igen,
Den kom så glad, så känd och kär liksom en barndomsvän.
Och när den kom, då flyktade den långa vinterns natt,
Och allt blef åter lefvande, blef åter ljust och gladt.
Men han satt blott och läste och märkte ingenting,
Den arme satt i kammaren med böcker rundtomkring
Och tänkte ständigt blott på sin examen.
Då stod hans vän och såg med sorg uti hans mulna blick,
Där mörk en sky af böckers dam han endast skåda fick.
Då sågo ned med sorg uti hans molnbetäckta själ
Guds englar; ack, de ville dock sin arma vän så väl.
Man vet ej om han hörde dem, då vänlige de små
Kring honom flögo sväfvande i skyn och sjöngo så,
Där mörk han tänkte blott på sin examen:
[Hän istui kamarissaan ja luki kirjaansa,
eikä hän koskaan voinut tulla kyllin viisaaksi;
hän hikoili vaivoissaan ja ajatteli vain,
kuinka hänelle tutkinnossa oli käyvä.
Mutta niinkuin varjo oli oppi hänen otsallaan,
ja tuima kuin ukkospilvi oli hänen oppinut katseensa;
sillä alati hän ajatteli vain tutkintoaan.
Ja kevät tuli tuoden valon ja loiston, ja kaikki sai taas eloa, se tuli niin iloisena, niin tuttuna ja rakkaana kuin lapsuuden ystävä. Ja sen tullessa pakeni pitkän talven yö, ja kaikki nousi taas eloon, valoon ja iloon. Mutta hän istui vain ja luki eikä huomannut mitään, hän raukka istui kamarissaan kirjojen keskellä ja ajatteli alati vain tutkintoaan.
Silloin seisoi hänen ystävänsä silmäten suruissaan hänen synkistyneeseen katseeseensa, missä hän näki vain pimeän pilven kirjojen pölyä. Surumielin silmäsivät hänen pilvettyneeseen sieluunsa Jumalan enkelit; ah, tahtoivathan he toki niin hyvää ystäväparalleen. Ei tiedä kukaan, kuuliko hän heitä, kun nuo pienoiset armiaina lensivät hänen ympärillään väikkyen taivaalla ja lauloivat näin, kun synkkänä hän ajatteli vain tutkintoaan:]
(Englarnes sång)
Höj upp ditt hufvud, betryckte vän,
Si, Jesus lefver och hjälper än!
Du kan ej ana hur när han är,
Du kan ej se hur han har dig kär.
Ur djupet vill han dig föra,
Så rik, så lycklig dig göra.
Ack, mänskan hvilar i otrons natt,
Fastän till salighet hon är satt,
Fastän med Kristi utgjutna blod
Hon är försonad, och lif och mod
Hon vid hans hjärta kan finna,
Och allt tillbaka än vinna.
Träd ut ur skuggan, du sorgsne vän,
Så skiner solen för dig igen;
Låt Herren komma — han kommer väl —
Så blir förlossad och fri din själ,
Och om hans nåd och hans ära
Skall vittne med oss du bära.
[(Enkelien laulu)
Nosta pääsi, murheinen ystävä, katso, Jeesus elää ja auttaa vieläkin! Et voi aavistaa, kuinka lähellä hän on, et voi nähdä, kuinka sinä olet hänelle rakas. Syvyydestä hän tahtoo sinut pelastaa, tehdä sinut niin rikkaaksi ja onnelliseksi.
Ah, ihminen nukkuu epäuskon yössä, vaikka hän on autuuteen asetettu, vaikka hän on sovitettu Kristuksen vuodatetulla verellä ja voi löytää elämän ja uskalluksen hänen sydämellään ja voittaa vielä kaikki takaisin.
Astu varjosta, murheinen ystävä, niin aurinko paistaa sinulle taas; salli Herran tulla — hän tulee kyllä — niin sielusi tulee lunastetuksi ja vapaaksi, ja sinä olet kanssamme kantava todistusta hänen armostaan ja kunniastaan.]
Niissä akateemisissa piireissä, jotka valmistivat yliopiston 200-vuotisriemujuhlan viettämistä, katsottiin suotavaksi, että sen loistoa kohotettaisiin myös tieteellisillä ja kirjallisilla julkaisuilla. Tämän johdosta ilmestyi samaan aikaan J. J. Nervanderin "Jephtas bok" ja "Dikter af Lars Stenbäck". [Strömborgin mukaan lienee Runebergillakin ollut aikomus valmistaa "Nadeschdansa" tähän riemujuhlaan.] Jos Stenbäck aikaisemmin olisi ajatellutkin koota ja julkaista runoelmiaan, on kuitenkin tuskin luultavaa, että hän sen olisi tehnyt juuri nyt ilman erityistä kehoitusta. Ja hyvä oli, että hän sai kehoituksen, sillä jos julkaiseminen olisi jäänyt vielä tuonnemmaksi, olisi hän kenties hylännyt koko aikeen. Yliopisto suoritti painatuskustannukset niistä 500 kappaleesta, jotka painettiin tätä ohutta 102-sivuista vihkoa.
Niin pieni kuin runovihko onkin, se sisältää kuitenkin sen, mitä runoilija oli parhainta jättävä jälkeensä. Tosin tuli toiseen painokseen 11 ja kolmanteen vielä 5 runoelmaa lisää, mutta jos lukee pois runoelmat "Suomalainen synnyinmaani" ja "Tähti", ovat kaikki parhaat jo ensimmäisessä. Myöskin runoelmain jako kahteen ryhmään esiintyy jo siinä, ja runoilija on siis keväällä 1840 sepittänyt kumpaisenkin alkusonetit. Toinen vertaa lempeällä huumorilla runoelmia häkkilintuihin, jotka huolimatta ristikon suojasta alati tahtoivat vapaaseen ilmaan, kunnes hän närkästyneenä avasi oven tuolle "tyhmälle joukolle"; toisessa runoilija tunnustaa, ettei hän nähnyt mitään sovitusta mahdolliseksi uuden kantansa ja sen välillä, jolloin hän vapaasti ja iloisesti lauloi laulujaan, ja hän sanoo suruisesti:
O, har du ögon, skall du se med smärta,
Att fast i kristlig dräkt är klädd poeten,
Så sitter hedningen dock i hans hjärta.
[Oi, jos sinulla on silmät, niin olet tuskalla näkevä,
että vaikka runoilija kantaa kristillistä pukua,
piilee kuitenkin pakana hänen sydämessään.]
Senaikuisista Stenbäckin runojen arvosteluista on kenties seuraava lyhyt, Edv. af Brunérin kirjoittama ilmoitus Borgå Tidningissä 1840 (n:o 67, 29 p. elok.) käsitykseltään sattuvin: — — "Harvinainen ilmiö on — tosirunollisen luonteen ilmestyminen, tervehdittävä osanotolla ja ilolla. Sellainen on jo kauan esiintynyt yleisölle niissä suuremmalta osalta jo ennen tunnetuissa lauluissa, joita kokoelma — — on ilmestynyt. — — Edullisesti vaikuttavat miltei kaikki runot tässä kokoelmassa. Harras tunne, sopusointuinen sulo, jalo yksinkertaisuus ovat ne kriteeriot, joilla ne todistavat tekijänsä runolahjan arvoa. Ne ovat lempeän hengen soinnullisia tunteenpurkauksia, jotka omituisin sävelin laulavat vanhaa laulua ilosta ja surusta, mutta mieluimmin hurskaissa rukouksissa kohoutuvat taivaaseen. Raikas ja puhdas tunteellisuus, kaukana kaikesta sentimentaalisuudesta, on tuntomerkkinä tälle runoudelle, joka on pulpunnut elävästä suonesta. Runokieli on yksinkertaisen kaunista. Notkeasti ja sulokkaasti muoto seuraa ajatusta ja on loistava ilman koreilua. Säkeet ovat sointuvia ja kaiukkaita. Ne kerrot ja toistelut, joista herra S. niin paljon pitää, ovat useimmiten hyvin sovitettuja, mutta niitä tulisi käyttää ainoastaan silloin, kun toistetuilla sanoilla on erikoisen tärkeä merkitys. Kauneimmat kappaleet mielestämme ovat seuraavat: 'Anna', 'Aamun koitto', 'Meri', 'Eräs yö', 'Öisiä säveliä', 'Tytön rukous', 'Keväthuokaus', 'Sentään', 'Kevätaamu'. Aihe ja käsittely ovat niissä yhtä onnistuneet, ja niissä esiintyy vienoimpanaan tuo tunteen hohtava puhtaus. Muiden joukosta ovat jotkut vähäpätöisiä. Kaikkea arvoa vailla on ainoastaan sikermä Kuoleman kuvia, missä tekijä on virittänyt räikeän poleemisen sävelen, joka on vieras hänen sydämelliselle luonteelleen.
"Se yksipuolisuus, jolla herra S. nyt näyttää omistaneen laulunsa ainoastaan välittömästi uskonnolliselle alalle, on epäilemättä yhtä haitallinen hänen kykynsä kehittymiselle kuin hänen käsityksensä, että taide, ollen uskonnonvastainen, on hylättävä — joka käsitys riittävästi ilmenee näiden runoelmain toisen osaston runollisessa johdannossa. Runoudella on alkunsa ja välttämättömyytensä uskonnollisessa vietissä, ja se tyydyttää sitä edelleen, mikäli jokainen ihmishengen kohottautuminen yksityisestä ja äärellisestä yleiseen ja korkeampaan — ja sehän on runouden tehtävä — on pyrkimys lähenemään jumaluutta. Jokainen tosi taideteos on ylistys Jumalalle, koska se ylistää sitä, mikä elämässä ja luonnossa on jaloa, ja taiteenvastaiseksihan tunnustetaan ne luomat, joissa se, mikä on alhaista, esiintyy kohtaamatta perikatoaan. Ainoastaan runoelmat, jotka ovat taiteesta luopumista ja taiteen kieltämistä, ja sitä paitsi se vapaus, jolla muutamien runoilijain rehevä mielikuvitus on paljastanut siveettömyyttä, voivat selittää moisen ajatuksen. Eikö runoudella ole siveellisesti parantavaa vaikutusta? Onko koko sen viehätys tai onko luovan runoilijan innostus syntinen ja epäpuhdas mielentila? Tarpeetonta on ryhtyä kumoamaankaan niin nurinpäistä ajatusta, ja me toivomme, että se, joka itse on saanut laulun ihmeellisen lahjan, on hylkäävä luulottelun, joka voi turmella hänen synnynnäisen kykynsä." [Kirjoituksen loppuosassa lausutut mielipiteet runoudesta muistuttavat suorastaan Runebergia; Brunér seurusteli Runebergin kanssa ja oli epäilemättä kuullut hänen lausuvan ajatuksensa Stenbäckin runoelmista.]
Huolimatta kaikesta tunnustuksesta ei Stenbäckin oma aika näy täysin osanneen oivaltaa hänen runoutensa arvoa. Siksi emme tässä voi olla koettamatta kuvata sen luonnetta sekä merkitä sen asemaa kirjallisuudessamme. Tosin on jo suuri osa niistä runoelmista, jotka Stenbäck otti kokoelmaansa, tullut mainituksi ja tarkastetuksi elämäkerralliseen paikkaansa ja merkitykseensä nähden, ja on silloin myös sivumennen lausuttu arvosteluja niiden runollisesta arvosta, mutta vielä on tehtävänämme täydentää ja koota runoilijan muotokuvan piirteet — ja siihen on nyt oikea hetki, koska ensimmäisen painoksen julkaiseminen sattuu miltei samaan aikaan kuin hänen runoilijatoimintansa päättyy.
Ainoastaan varhaisimpana aikanaan Stenbäckin runoilu osoittaa ilmeisesti vanhemmilta runoilijoilta saatua vaikutusta. Kjemmerin haudalla lausutussa runossa olemme huomanneet kaikua Tegnéristä, "ehtoollisrukouksissa" jälkiä Franzénista ja "kohtauksissa eräästä murhenäytelmästä" ruotsalaisen romantiikan vaikutusta ylimalkaan. Franzén oli häntä lähinnä, ja kypsyneemmissäkin, kokoelmaan otetuissa runoelmissa on vielä yksi, "Aamunkoitto", joka on kokonaan franzénimainen hengeltään ja esitystavaltaan, joskin värikylläisempi kuin Selma- ja Fanny-laulut ylipäänsä. Runoelma on epäilemättä varhain kirjoitettu — mahdollisesti Upsalassa — vaikka myöhemmin muodoltaan viimeistelty ja eroaa myöhemmistä tuotteista siinäkin, että sitä lukiessaan ei saa yksilöllisen todellisuuden vaikutusta kuvauksen takaa (Stenbäckin "hurja sydän" ei soinnu runoelman idylliseen säveleen). Franzénin ja Stenbäckin sukulaisuus ilmenee yksinkertaisuudessa, selvyydessä ja hartaudessa, toisin sanoen varsinaisessa suomalaisessa luonteenpiirteessä; mutta nuoremman runoilijan luonne oli verrattomasti tulisempi ja intohimoisempi sekä siksi alkuperäisen tarmokas, että se vastustamattomasti loi oman muotonsa. [Gunnar Castrén (Studier i Lars Stenbäcks lyrik, 1912, Sv. Litteraturskpts förh. o. upps.) on seikkaperäisessä tutkimuksessa osoittanut sanoissa ja runollisessa lausetavassa paljon yhtäläistä varsinkin Tegnérin, Atterbomin ja Stagneliuksen kanssa, sentään kieltämättä, että Stenbäckin runoilu oli "harvinaisessa määrässä omaperäistä".]
Kehittyneenä kohtaa meitä Stenbäckin runous jo "Matkamuistoissa". Sillä se heikko kaiku Uhlandista, jonka niissä on huomaavinaan, johtuu enemmän muinaisten päivien suuruuden herättämästä tunnelmasta kuin mistään jäljittelystä. Saksalaisessakaan runoilijassa ei ole sitä intohimon hehkua, joka alati tuikkaa Stenbäckin runoudessa, milloin se ei leimahda ilmiliekiksi. Tämän runouden tuntomerkkinä on muodon välittömyys, syvä hartaus ja vakavuus, omituinen tummahko värituntu, jossa voimakkaat sanat, sattuvat kuvat ja metaforit luovat valojuovia erittäin herkkätunteisen poljennon aalloille, sekä sommituksen läpikuultava selvyys, joka m.m. aina ilmenee runoelman lopun vaikuttavassa täsmällisyydessä. Tunteen heikkenemättömän voiman ilmaisuna ovat usein palautuvat toistelut erittäin kuvaavia, ja ne ovat yhtenä hänen runoutensa huomattavimpana piirteenä — tosilyyrillinen piirre, minkä sen esiintyminen kansanrunossa todistaa, ja jolle olisi turhaa etsiä mitään esikuvaa, ellei siksi tahdo katsoa kansanrunon hurskasta tytärtä, virttä. Tosin esiintyy toistelumuoto monessa runoilijassa, mutta tuskin kukaan on sitä useammin käyttänyt. Se on varmaan hänen runolahjansa erikoisuus, tämä piirre; siksi se esiintyy heti (ehtoollisrukouksissa) ja sitten niin kauan kuin runoilija laulaa. Jopa, jos tarkoin kuuntelee, voi huomata, että toistelu on alkuperäinen puoli siinä tavattoman hienossa soitannollisessa tunteessa, joka oli hänelle synnynnäinen ja pukeutui hänen helkkyvään rytmiinsä. — Kokonaisvaikutuksella samoinkuin kullakin esitetyllä piirteellä on lopuksi niin persoonallinen luonne, että helposti erottaa Stenbäckin runoelman kenen muun tekemästä hyvänsä. Jo sanojen valinta on ylen kuvaava, sillä niin usein palautuvat sanat, jotka suorastaan ilmaisevat hänen tapaansa tuntea — verbejä sellaisia kuin: palaa, helkkyä, vaikeroida, parkua, adjektiiveja sellaisia kuin: hurja, rohkea, ylpeä, iäinen, pyhä, autuas, suloinen.
Runoilijan löydettyä oman sävelensä muistuttaa hän ainoastaan poikkeustapauksissa muita runoilijoita. Esimerkkinä voidaan mainita hänen ainoa balladinsa, "Meri". — Se muistuttaa sekä Goetheä että Uhlandia, mutta erittäinkin edellistä. Epäämättömästä romanttinen on se omituinen valohämy, joka on ominaista tälle runoelmalle ennen muita; mutta täysin alkuperäinen on rytmi, joka kuvaa veden aaltoilua. Eikö äärettömän meren koko salaperäinen veto kuvastu säkeissä:
Stora, djupa dunkla vatten
Upp och neder vagga mig;
Bort till andra land i natten,
Dit du far, jag följer dig.
Vagga vackert mig i natten
Dunkla vatten.
[Suuret, syvät, tummat vedet tuutivat mua ylös ja alas. Tuonne toisiin maihin yössä seuraan sua, kunnes menet. Tuudi kauniisti mua yössä, tumma vesi.]
Siinä on Mignonin ikävää, ja vaikka tahti on toinen, ei se ole vähemmin kuvaava kuin Goethen "Fischer" balladissa, kun taas äidin kiihtyvä kauhu, vastakohtana lapsen viattomalle turvallisuudelle, muistuttaa "Erlkönig" runoelman kasvavaa viehätystä ja hirmua. Muissa runoelmissa lienee vaikea osoittaa vieraita jälkimuistoja, jollei ota lukuun Rückertiltä opittua gaseeli-muotoa ja Stagneliuksen samoin ulkonaista vaikutusta.
Aiheiden puolesta Stenbäck on yhtä tosi lyyrikko kuin muodoltaan. Jos lukee joukosta pois ne pienet tendenssirunoelmat, joille hän on antanut nimen "Kuoleman kuvia" ja joilla, kuten Porvoon lehden arvostelija oikein on huomauttanut, ei ole mitään runollista arvoa, ovat runoelmat sanan varsinaisessa merkityksessä katkelmia tunnustuksesta. Hän ei laula laulaakseen, vaan siksi, että hänen tunteensa pakottaa häntä, ja ainoastaan sen tähden oli se taistelu niin raateleva, jolla hän "masensi" runollisen luonteensa. Hänen maailmankatsantoonsa nähden taas ja siitä johtuvaan tapaansa käsitellä aiheita on huomattava, että hän ei koskaan kadottanut lapsuutensa uskoa. Siitä se naiivi viattomuus, joka usein on vastakohtana ilmaisumuodon intohimoiselle tulisuudelle. Sama mies, joka puhuu rohkeasta, uljaasta innosta, hurjasta sydämestä, mustista demoneista, jotka raatelevat hänen Eedeninsä, joka sanoo rakkautta valheeksi, murhaksi j.n.e., ei ole koskaan empinyt eikä epäillyt, kun on kyseessä ollut elämän korkein päämäärä, vaan se pysyi semmoisena kuin hän sen käsitti 17-vuotiaana nuorukaisena; hän ei koskaan ole lakannut uskomasta, että Jumalan enkelit alati suojellen väikkyvät hänen ympärillään! Rajuine, intohimoisine luonteineen hän näyttää syntyneen epäilijäksi, mutta ei runoelmissa eikä hänen tuttavallisimmissakaan kirjeissään näy vivahdustakaan siitä.
Erotiikalla on ollut sangen pieni osa runoilijan elämässä. Hän sysää rakastetun luotaan, kuvitellen mielessään, että rakkaus estää häntä pyrkimästä korkeampiin päämääriin, ja hän sulkee hänet taas syliinsä, kun hän äkisti luulee hänessä näkevänsä olennoituneena sen, mikä on korkeinta elämässä, ja hän rukoilee rakastettuansa antamaan hänelle Hengen voiman ja korkeuden ("Anna"). Myöhemmin hän sanoo kuitenkin jäähyväiset maalliselle rakkaudelle yksinomaan kääntyäkseen iäisen rakkauden, Jumalan, puoleen, joka on itse rakkaus ("Hyvästi"). Rakkautta korkeampi on runoilijalle ystävyys, jota ei kukaan 19:nnellä vuosisadalla ole lämpimämmin lauluissa ylistänyt — sanomme 19:nnellä vuosisadalla, koska 18:nnen vuosisadan jälkipuolisko varsinaisesti oli ylitsevuotavan ystävyyden aika. Kuitenkaan ei tule Stenbäckin laulamaa ystävyyttä asettaa sen sentimentaalisen ystävänalttiuden rinnalle, joka ennen hänen aikaansa oli muodissa. Se mikä kiinnittää Stenbäckin ystävään, on juuri sama, mitä hän pelkäsi rakkauden vetävän alaspäin, — pyrkimys totuuteen, korkeimpaan. Ystävälleen hän laulaa:
Ack, ljuft det är, när själens hopp det höga
Fördubbladt glänser ur ett älskadt öga,
Och lifvets hela helgedom står öppen;
O djärfhet och o jubel! stolta mod,
Som tränger genom märg och blod! ("God morgon.")
[Ah, suloista on, konsa sielun korkea toivo kaksinkertaisena loistaa rakastetusta silmästä, ja elämän koko pyhäkkö on avoinna; oi rohkeus ja oi riemu! uljas into, joka tunkee läpi veren ja ytimen! ("Hyvää huomenta."])
Ja kun ystävä kuolee, sepittää hän laulun ("Eräs yö"), yhden noita harvoja, joita samoinkuin Z. Topeliuksen runoelmaa "Äitini" ei koskaan voi lukea tuntematta syvää liikutusta, sillä sanoissa värisee paljastunut ihmissydän.
Edelleen Stenbäck laulaa iloa, mutta tarkoin hänen viattomuudenkantansa mukaisesti ilo on iloa, joka kuvastaa taivasta, siivekäs enkeli, jota maalliset ajatukset eivät saa säikyttää. Samassa runoelmassa ("Kirje ystävälleni") ylistetään lauluakin riemuitsevin sanoin, merkillistä kyllä, ilman mitään "taivaallista" mainesanaa. Sitä lähinnä seuraa isänmaanrakkaus, jonka laulajana Stenbäck kilpailee etusijasta Runebergin kanssa, joka silloin jo oli kirjoittanut "Pilven veikon". Kauneimpanaan ja täydellisimpänään ilmaisee tätä tunnetta puhe "H. G. Porthanin muistojuhlassa", mikä lyyrillinen mietelmäruno lähinnä on verrattava "Kirjeeseen ystävälleni"; molemmissa on kolme ajatusjaksoa yhteen sovitettu. Koska runoelma syntyi herätyksen jälkeen, saattaisi ajatella sen antaneen hänelle aihetta esittää sisällisen elämän rikkautta, hengen vapaata valtakuntaa ja runouden jaloa taidetta kansamme ryöstämättömäksi omaisuudeksi, mutta itse asiassa olisi sellainen selitys liian hätäinen. Sillä lähemmin tarkastaen on myöntäminen, että se on itse lopputulos hänen laulustaan, koko hänen elämänkäsityksestään kautta kaikkien hänen kehityskausiensa. Jo siinä hän puhuu "syrjäisestä seudusta", ja runossa "Suomalainen synnyinmaani" palaa sama ajatus: "syrjäisten majain suojassa" elää suomalainen synnyinmaa, turmeltumaton kansa, joka on meidän voimamme. Tarkoitamme, että runoilija näihin kahteen runoelmaansa on pannut kenties mitä isänmaallisella laululla on ollut tärkeintä ja syvintä meille opetettavaa.
Ei saata sanoa, että Stenbäckin luonnontunne olisi ollut rikas ja laaja. Useimmin hän on laulanut aamua. Kokonaisella neljällä runolla on se nimenä ("Hyvää huomenta", "Aamunkoitto", "Aamu", "Kevätaamu"), mutta vielä muitakin on aamun kuvauksella alkavia (esim. "Kirje ystävälleni"). Alati kohtaamme myös sellaisia lauseparsia kuin auringon kulta, auringon kultainen valo j.n.e. Aurinko, valo antoi hänelle suuremman riemun kuin kaikki muu luonnossa, ja sen yhteyteen hän asetti myös kaiken, mitä hän piti korkeimpana: ystävän läsnäolo ja runous verrataan valoon ja kevään loistoon, totuus valaisee elämän, nousevan auringon säde herättää iäisen aavistuksen j.n.e. Yö sitävastoin antoi hänelle kyllä hiljaisia rauhan säveliä ("Hyvää yötä"), mutta myöskin vilun ja yksinäisyyden tunnelmia ("Tähti"). Hän saa vaikutelmia tuulesta, kukista, koivuista ja tummista metsistä, lintujen laulusta, mutta hän ei pysähdy kauaksi niihin eikä palaa niihin usein. Valo, luonnon niin sanoaksemme henkisin ilmiö, oli hänelle rakkain.
Ylipäänsä se, mikä Henkeen kuuluu, on korkeinta runoilijalle. Olemme edellä siteeranneet laulun J. V. Snellmanille, missä ylistetään taistelua totuuden puolesta, ja runoelmain jälkimmäinen osasto on kokonaan tälle aineelle omistettu, niinkuin hän sen käsitti. Vailla vastinettaan runollisessa kirjallisuudessa on kuvaus herätyksen synnyttämästä sieluntaistelusta, sillä joskin moni on laulanut yksityisiä tunnustuksia sisällisestä rauhattomuudesta, omantunnon tuskista, katumuksesta ja sovituksen kaipuusta, niin on kuitenkin se täydellinen sarja vaihtelevia sieluntiloja ja mielialoja, mitä kalvavimmasta katumuksesta ja raatelevimmasta taistelusta kaikkea sitä vastaan, mikä ennen oli ollut sydämelle kallista, loppumattomaan iloon yhteydessä Jumalan kanssa, jonka Stenbäck on luonut, jotakin aivan ainokaista laatuaan. On kyllä totta, että moinen taistelu suurelle osalle lukijoita on aivan käsittämätöntä, koska uskonnolla ei milloinkaan ole ollut heille sellaista merkitystä, joka antaisi arvostelulle vakavan pohjan. He ovat valmiit katsomaan koko asian arveluttavaksi hairahdukseksi, ja kuitenkin täytyy jokaisen tunnustaa, että niin hyvin tuska ja kärsimys kuin voitonriemu ovat todelliset, ovat eletyt. Runoilija on antanut itsensä täydessä totuudessa ja siinä saavuttanut korkeimman mahdollisen. Ja edelleen, joskin monen, jolla on jotain käsitystä sisällisestä elämästä, täytyy huomauttaa, että siinä uskonnollisessa käsityksessä, joka saattoi runoilijan hylkäämään kauneimman lahjan, minkä hän oli luonnolta saanut, laulun lahjan, oli jotain yksipuolista, jotain sairaalloista, niin ei kuitenkaan kukaan voi kieltää, että hänen taistelunsa tarkoitti korkeimman puhtauden, korkeimman täydellisyyden saavuttamista. Ja kuinka monesta runoilijain laulamasta sieluntaistelusta voi sen sanoa?
Vähemmin yksilöllisistä, yleis-uskonnollisista runoelmista, jotka muodostavat jälkimmäisen osan loppupuoliskon, tahdomme tässä mainita ainoastaan "Luontokappalten huokauksen", joka käsityksen syvyydessä ja runokielen lennokkuudessa tosin on oivallisinta, mitä runoilija on aikaansaanut. On jo mainittu, että Stagnelius, runoilija, johon Stenbäck oli hyvin kiintynyt, lienee johtanut hänet käsittelemään tätä aihetta, vaikka hän teki sen aivan itsenäisesti. Tältä runoilijalta hän myös lainasi runomitan runoelmaansa "Juomingit", joka mitta tavataan Stagneliuksen runossa "Bacchisk tröst", missä ajatus kuitenkin on aivan päinvastainen.
Mutta on aika lopettaa tämä katsaus Stenbäckin runouteen ja lausua se johtopäätös, joka sanotusta seuraa.
Jos joku lukija aikaisemmin esittäessämme pietismin yleistä merkitystä olisi ajatellut, että sille on annettu liiaksi arvoa ja että olisi oikeampaa kannattaa kerran vallalla ollutta käsitystä, että tämä uskonnollinen herännäisyys oli ohimenevä hengellinen kulkutauti, jolla ei ollut syvempää juurta kansan sielussa, niin voi vastakkaisen mielipiteen puolustukseksi esiintuoda sen seikan, että pietismillä oli oma runoilijansa — runoilija, joka runoilijalahjansa aitouteen ja syvyyteen katsoen yksinään voidaan verrata maamme kahteen suurimpaan runoilijaan. — Tällä on myöskin Stenbäckin sija sivistyselämämme historiassa määrätty. Mutta jos tarkemmin tahtoo määrätä hänen suhteensa runoilijaveljiin, niin voi sanoa, että Stenbäck jyrkässä subjektiivisuudessaan ja todellisuuden ulkopuolella kangastavine ihanteineen oli romantikko, vaikka vapaa romantiikan tavallisista, helposti tunnettavista heikkouksista, ja semmoisena täyte Runebergin klassilliselle runoilijaluonteelle. Z. Topeliuksen runous, joka esiintyi myöhemmin, oli sekin täyte Runebergille, mutta vähemmässä määrässä esiintymällä vastakkaisena elämänkäsityksenä kuin sen kautta, että hän niin sanoaksemme jatkoi ja laajensi edeltäjänsä isänmaallista runoutta. Kuitenkaan ei tule unohtaa, että Topeliuksen kehitys, joskaan hän ei koskaan ollut pietisti, kuitenkaan ei jäänyt vapaaksi uskonnollisesta virtauksesta: hänessä tuntuvat tuonnempana molempain runoilijain vastakohdat tavallaan sulautuvan yhteen. Isänmaallisina runoilijoina ja suurmiehinä Runeberg ja Topelius ovat ehdottomasti Stenbäckin yläpuolella, mutta jos ottaa huomioon vain puhtaasti lyyrillisen kyvyn, s.o. sisäisen tarpeen ja neron lahjan runon muotoon pukea sielunsisällyksensä, mielialansa ja syvimmät tunteensa, niin että ne vastustamattomasti siirtyvät kuulijan mieleen, täytyy myöntää, että Stenbäck kohoaa täysin yhtä korkealle, jopa korkeammalle, sillä kuinka korkealle heidän runoutensa arvo asetettaneenkin, käy kuitenkin heidän suuruutensa toiseen suuntaan. Tämän mukaisesti ei Runebergin taide verrattomassa plastillisessa havainnollisuudessaan eikä Topeliuksen hurmaavassa notkeudessaan saavuta Stenbäckiä väräjävässä tunteellisuudessa. Mutta tuo jyrkkä yksilöllisyys, jota tässä tarkoitamme ja joka oli kuvaavaa viimeksimainitulle enemmän kuin toisille runoilijaveikoille, ei ollut ainoastaan hänen voimansa, vaan hänen heikkoutensakin: hänestä ei koskaan tullut eikä olisi voinut tulla kansallisrunoilijaa niinkuin molemmista muista.
* * * * *
Stenbäckin elämäkerran kirjoittajalla ei ole mitään syytä ryhtyä kuvaamaan yliopiston riemujuhlaa 15, 16, 17, 18 ja 20 p. heinäkuuta 1840. Stenbäck oli kyllä niiden joukossa, jotka tässä tilaisuudessa saivat laakeriseppeleensä, mutta hänellä ei ollut mitään sen huomattavampaa sijaa juhlapäivien tapahtumissa, joissa siirrytään valmistavasta 30-luvusta 40-lukuun, jolloin kansallistunto alkoi voimakkaasti kohottaa ääntänsä sekä proosassa että laulussa. Ei myöskään ole tarpeellista luetella niitä koti- ja ulkomaisia vieraita, jotka kohottivat juhlan vilkkautta ja loistoa, joskin on muistaminen, että Stenbäck varmaankin oli mukana, kun pohjalaiset Turun tullin edustalla ottivat vastaan kunnianarvoisimman vieraan, Franzénin, R. I. Holstin tilaisuuteen sepittämillä säkeillä. Lämpimämmin kuin kenenkään kuuluisan muukalaisen vastaanotti Stenbäck erään vieraan, jonka läsnäolo ei liene edes ohimennen mainittu missään kertomuksessa juhlasta. Se oli pieni äijä, köyryselkäinen, kumarahartiainen ja sileäksi ajeltu kasvoiltaan, joissa katsojan huomion veti puoleensa esiinpistävä leuka ja ohut nenä, jonka selkä silmien kohdalla teki syvän mutkan sisäänpäin, sekä ennen kaikkea pienet, vilkkaat silmät korkean, taaksepäin kaartuvan otsan alla; hänellä oli harmaa sarkapuku, jonka huomattavin osa oli körttinuttu, ja harmahtavat hiukset ulottuivat olkapäille asti. Tämä mies, joka usein nähtiin, missä ihmisiä kerääntyi lukuisasti koolle, ja joka ei myöskään tahtonut laiminlyödä suurta riemujuhlaa, oli Paavo Ruotsalainen. Ohjelmaan kuuluvissa erilaisissa juhlallisuuksissa hän oli kaiketi jonkun kerran läsnä, mutta vain äänettömänä ja huomaamattomana katsojana; mutta kun isännät ja vieraat päivän julkisten juhlallisuuksien jälkeen iltaisin suuremmissa ja pienemmissä piireissä kokoontuivat virvoitteleimaan ravintoloihin tai kaupungin puistoihin, silloin kerääntyi myös milloin missäkin yksityisasunnossa piiri Paavon ympärille, ja siinä hänellä oli sananvuoro, ja läsnäolijat kuuntelivat hartaudella yksinkertaista miestä, joka oli yhtä suorapuheinen herrain kuin talonpoikainkin edessä. Stenbäck oli jo aikaisemmin tutustunut Paavoon, nimittäin v. 1838, jolloin viimeksimainittu ensi kerran kävi Etelä-Suomessa tervehtimässä J. F. Berghiä Nurmijärvellä ja muita helsinkiläisiä ystäviään. Näyttää kuin hän itse tällä kertaa olisi ollut syynä Paavon matkaan. Eräässä keväällä Achrénille kirjoittamassaan kirjeessä, jossa hän m.m. ensiksi sanoo: "Kuten tietänet, olen asunut maalla tämän lukukauden, ikävässä ja edistymättä askeltakaan — ei koskaan pääse omalle oksalleen lentämällä pois erämaahan", lausuu hän edelleen: "Olemme vähin ajatelleet saada joitakuita teistä tänne promotsionin ajaksi; Paavo tulee myös silloin muiden keralla. Sinäkin ja Janne voisitte kerran tulla tänne. Kirjoitan tästä kaiketi enemmän, kun saan kirjeen Paavolta hänen tännetulostaan." Jos Stenbäck odotti vastausta, oli kaiketi juuri hän kehoittanut Paavoa tulemaan.
Stenbäckin yksissäolo Paavon kanssa ei päättynyt juhlapäiviin Helsingissä, vaan jatkui sitten mitä läheisimpänä, he kun matkustivat yhdessä Pohjanmaalle Ylivieskaan. Pitkällä matkalla, joka vei useita vuorokausia ja kaiketi vielä pitkistyi sen johdosta, että tiellä pysähdeltiin rakkaiden ystäväin ja sukulaisten luona, kuten siihen aikaan oli tavallista, oli paras tilaisuus keskusteluihin, ja kuinka suuren arvon he oppivat antamaan toisilleen, tiedämme heidän omista sanoistaan. Jo ennemmin olemme siteeranneet Stenbäckin sanoja Skarstedtille Paavo Ruotsalaisesta, ja tämä taas kuuluu Stenbäckille itselleen (tarkoittaen 1 Joh. 2: 20) lausuneen kuvaavat sanat: "Sinulla on voide ja sinä tiedät kaikki."
Mutta Pohjanmaanmatkalla oli tällä kertaa aivan toinen tarkoitus Stenbäckille kuin saattaa Paavoa, joka sitä tietä matkusti kotia Savoon. Jo ennen riemujuhlaa Stenbäck oli Essenin kanssa saattanut jonkun matkaa kahta matkustajaa, jotka lähtivät Pohjanmaalle, ja näitä hän tahtoi tavata jälleen. Rouva Fabritius — silloin salakihloissa Essenin kanssa — oli näet Ebba-sisarensa kanssa matkalla Pohjanmaalle esittääkseen itsensä tulevan miehensä vanhemmille ja muille hänen sukulaisilleen. Ensimmäinen pysähdys oli Berghin luona Nurmijärvellä, missä pidettiin seura ja mistä Stenbäck ja Essen palasivat Helsinkiin. Jonkun aikaa oleskeltuaan luutnantti Essenin luona Kimon tehtaalla Oravaisissa molemmat naiset matkustivat C. G. von Essenin kanssa, joka sillä välin oli saapunut kotiinsa, Jonas Laguksen luo Ylivieskaan, ja siellä Stenbäck ja Paavo saavuttivat heidät. Ylivieskasta matkusti karttunut seura — sillä vielä muitakin liittyi jo mainittuihin — Alavieskan kappalaisen Vilhelm Österbladin virkaanasettajaisiin. Mutta jo ennen tätä matkaa oli Stenbäck saavuttanut matkansa tarkoituksen — hän oli kosinut Ebba Arppea ja saanut hänen myöntymyksensä.