Edellisestä tiedämme, että rouva Fabritius tyttärineen ja sisarineen oli asettunut asumaan Helsinkiin syksyllä 1837. Jo siihen aikaan Essen oli esitellyt perheelle ystävänsä, ja Stenbäck oli sitten vuosien kuluessa seurustellut sen piirissä. Hänen omintakeinen, sielukas olentonsa ei ollut voinut jäädä tekemättä vaikutustaan, mutta hän ei ollut sanoilla eikä käytöksellä antanut aavistaa sitä loppua, mihin tuttavuus oli johtava. Se mitä nykyjään sanotaan "kurtiisiksi", oli aivan olematonta näissä piireissä, ja missä sydän liikkui, tukahdutettiin tunteet tai salattiin ne kaikilta. Jos siten kosinta ja kihlaus oli odottamaton uutinen niille, joiden lähinnä olisi tullut sitä aavistaa, ja jos liitolla myöskään ei ollut tavallisia romanttisia alkuoireitaan, niin on kuitenkin varmaa, että Stenbäck siitä, jonka hän valitsi puolisokseen, sai, kuten Essen todistaa, "uskollisen toverin elämänsä taipaleelle, rakkaan hoitajattaren myöhempien vuosien pitkissä kärsimyksissä ja herttaisen osanottajan pyrintöihinsä". Edellytyksenä viimeksimainittuun tehtävään oli hänen valitullaan selvä luontainen arvostelukyky ja valistunut ymmärrys sekä myös tietoja ja harrastusta kirjallisuuteen ja yleisiin kysymyksiin, puhumattakaan samanmielisyydestä uskonnollisessa elämänkatsannossa.
Äskenmainitulta matkalta palatessaan Stenbäck kävi morsiamensa seurassa viimeisen kerran hellästi rakastetun äitinsä luona, joka sen vuoden vapunpäivästä alkaen asui Vöyrin pappilan vanhassa rakennuksessa tyttärensä Marie Ottelinin ja kolmen lapsenlapsensa kanssa. [Edellisenä vuonna, 1839, oli Ottelin kuollut, jonka jälkeen leski lapsineen oli muuttanut äitinsä luo.] Täydellinen yksimielisyys uskonnollisissa kysymyksissä vallitsi nyt pojan ja äidin välillä, joka, kuten tuonnempana toisessa yhteydessä tulee kerrottavaksi, oli saanut kokea vainoakin liittymisestään pietisteihin. Syvästi suruissaan Lauri erosi äidistään, vaikka tämä oli luvannut tulla hänen häihinsä Helsinkiin. Lupaus ei täyttynytkään, sillä jo 17 p. marraskuuta 1840 äiti kuoli keuhkotulehdukseen. Tauti kyllä oli ensin saanut suotuisan käänteen, niin että Achrénit, jotka olivat saapuneet Vähästäkyröstä, matkustivat kotiinsa siinä luulossa, että kaikki vaara oli ohitse, mutta äkillinen jälkipuuska sammutti elonkipunan niin nopeasti, että he eivät ehtineet palata. Laurikaan ei ollut läsnä kuolinhetkellä eikä hautajaisissa; mutta kertomus äidin viimeisistä hetkistä oli omansa tyynnyttämään surua, joskaan ei vähentämään kaipausta. Jo 20 p. elokuuta Stenbäck oli palannut Helsinkiin, mistä hänen Evankelisen Viikkolehden toimittajana oli vaikea olla pitempää aikaa poissa. Häät oli ajateltu pidettäväksi samalla kertaa kuin Essenin. Niin ei kuitenkaan käynyt. Jo silloin kun tieto saapui äidin sairaudesta ja kuolemasta, oli määrätty, että Stenbäckin häät vietettäisiin aikaisemmin, nimittäin 3 p. joulukuuta 1840. Syynä tähän oli osaksi se, että Essenin morsian leskenä ei niin pian ehtinyt laillisia muotoja noudattaen järjestää asioitaan, osaksi se, että ystäväin Laguksen ja Malmbergin oli määrä siihen aikaan tulla Helsinkiin kuuluisan Kalajoen-jutun yhteydessä olevien asiain johdosta — ja tämä seikka, näiden harvinaisten vierasten läsnäolo, oli lähin syy. Häät pidettiin rouva Fabritiuksen kotona Uudenmaankadun varrella. Vieraina oli Arppen perheen sukulaisia sekä nelikymmeninen joukko Stenbäckin uskonveljiä ja yliopistotovereja, tohtoreja, maistereja ja ylioppilaita. Morsiamella oli valkea hääpuku; musta pukukin oli ollut kysymyksessä, mutta hän ei tahtonut viettää häitään puvussa, joka muistutti hautajaisia Vihkimisen toimitti Malmberg, joka sen jälkeen myös luki saarnan Lutherin postillasta. Kun vielä mainitaan, että virsiä veisattiin, niin näkee, että häät olivat järjestetyt heränneiden kesken vallitsevaan tapaan.
Se koti, jonka Stenbäck tähän aikaan saattoi tarjota vaimolleen, oli hyvin yksinkertainen ja vaatimaton, sillä tulot olivat niukat ja epävarmat. Mitä sanomalehti tuotti hänelle, emme tiedä, mutta tuskinpa siitä lienee ollut paljon puhumista, ja kaiketi eivät nekään tulot olleet loistavat, jotka hän sai yhdessä Julius Berghin kanssa valmistamalla nuorukaisia ylioppilastutkintoon, puhumatta siitä, että hänellä oli ylimääräinen amanuenssinvirka yliopiston kirjastossa. Se mikä Stenbäckillä oli lähinnä sydämellä ja vei enimmän osan hänen aikaansa, nimittäin teologiset opinnot, ei toistaiseksi tuottanut mitään.
* * * * *
Evankelisen Viikkolehden toimittaminen tuotti Stenbäckille usein tyydytystä ja riemua, mutta vastukset eivät vähentyneet, päinvastoin ne kerääntyivät katastrofiksi. Koko vuosi 1840 kului vielä tasaista kulkuaan. Kaikissa osissa maata pitivät heränneet lehteä suuressa arvossa — sehän oli heidän elämänkäsityksensä ainoa julkinen edustaja — ja Stenbäck puolestaan oli iloinen saadessaan avustusta maaseutuystäviltään. Erään Achrénilta tulleen kirjoituksen johdosta hän kirjoittaa tälle (keväällä 1840), "että kirjoitus oli vastaanotettu yleisellä ilolla ja ihastuksella. Kun osaat kirjoittaa sellaista, niin emme suinkaan jätä sinua rauhassa kaivamaan leiviskääsi maahan. Te kirjoitatte, muutamat teistä, paljoa paremmin kuin me, ja kuitenkin te lykkäätte kaiken kirjoittamisen meidän niskoillemme. Tosin se voisikin lähinnä kuulua meille, mutta sen, joka parhaiten osaa, tulisi kuitenkin tehdä se ennen muita. Jollei meidän yhteistä asemaamme puolusteta ja tunnusteta, niinkuin tulee, ja jollei meidän lehtemme, joka kuitenkin on tärkeä ainoana julkisena äänenkannattajanamme, ole voimakas ja hyvä, niin saatte tekin osaksi syyttää itseänne siitä. Täällä me saamme puhua koko maalle, me, jotka olemme suurimmat tuhertajat; ja ne, joilla on parempi kyky, vetäytyvät seurakuntainsa rajojen kuoreen antamatta kuulua mitään itsestään. Summa se, että tämä kirjoitus ei mitenkään saa olla viimeisesi. — Se on mennyt Porvooseen; luultavasti se hyväksytään. Promotsioniaikana kesällä, jolloin paljon kansaa tulee tänne, meillä pitäisi olla kirjoituksia, jotka houkuttelisivat ihmisiä huomaamaan lehteämme; jos sallit, niin tahdon säästää tämän siksi." [Promotsioniaikana ei lehdessä ollut mitään kirjoitusta, joka olisi lähetetty tai jota muutoin voisi pitää kirjeessä tarkoitettuna. Kenties sensori kielsi sen.] — Kun lehden kirjoitukset tavallisesti ovat nimimerkittömiä, voidaan paitsi tätä mainita ainoastaan yksi lähettäjä, F. G. Hedberg, koska hänen nimensä alkukirjaimet ovat merkkinä kirjoituksessa "Kuinka seurakuntien tila on parannettava?" Kuitenkin voi tässä yhteydessä kertoa, että Stenbäck joulukuussa kohta häittensä jälkeen sai kirjeen Ruotsista eräältä hänelle aivan tuntemattomalta henkilöltä, joka tarjoutui antamaan avustusta lehteen. Tämä tuntematon ystävä oli nuori teologi O. W. Skarstedt, joka sittemmin yliopistonopettajana ja teologisena kirjailijana saavutti tunnetun ja arvossapidetyn nimen. [Skarstedt, synt. 1815, papiksi vihitty 1841, tuli toimittuaan pappina ja opettajana Gööteporin hiippakunnassa 1848 eksegeettisen teologian dosentiksi Lundiin ja vihdoin 1865 professoriksi, ensin käytännöllisen teologian, sitten eksegetiikan. Hän erosi virastaan 1896 ja kuoli 1908.] Kirje synnytti kirjeenvaihdon, joka jatkui kauan ja jolla on arvoa Stenbäckin elämäkerralle, koska hän ulkomaiselle miehelle on lausunut kaikenlaisia arvosteluja, joita omamaalaisten kesken ei olisi tullut kysymykseen, mutta jotka ovat jälkimaailmalle mieltäkiinnittäviä. Jo ennen olemme esittäneet otteita näistä kirjeistä, ja vastedes teemme samoin. — Kuvaava on ensimmäisen vastauksen (14 p. jouluk. 1840) sydämellinen alku: "Rakas veljeni Kristuksessa! Ilolla ja hämmästyksellä vastaanotin kirjeesi. Olen yksikseni ja ystävieni seurassa riemuinnut siitä ja lähetän sinulle meren ylitse lämpimimmän kiitokseni siitä. Kun toivon, että sama Herra, joka on katsonut minunkin puoleeni ja herättänyt minut unesta tavoittamaan elämän valoa ja ainoaa iäistä totuutta, joka on Kristus, myöskin on sinun kuninkaasi, mestarisi ja ystäväsi, niin en voi katsoa meitä vieraiksi toisillemme, vaan ojennan sinulle heti veljellisesti käteni ja toivon, että me olemme ja pysymme veljinä niin täällä kuin siellä. Meitä on täällä piskuinen lauma, jotka heränneinä murehtimaan pelastusta etsimme Herraa, ja kun meitä tässä Sodomassa pidetään vihattuina ja pahamaineisina henkilöinä, pietisteinä ja fantasteina, niin voit kuvailla mielessäsi, kuinka sydämellisen rakkaana ja rohkaisevana sinun veljellinen äänesi kaukaa kuului meille."
Sen jälkeen puhuttuaan uskonnollisesta liikkeestä Suomessa, siitä pilkasta ja vainosta, jota vastaan aina täytyi taistella, sekä lausuttuaan sanat: "täytyy joko olla kristitty kokonaan tai ei laisinkaan", Stenbäck siirtyy siihen aineeseen, joka nyt lähinnä kiinnittää mieltämme: "Avoimin sylin vastaanotan avustustarjouksesi Evankeliseen Viikkolehteen. — Lehteämme julkaisivat jo 1836-38 toiset toimittajat olematta kyllin kykeneviä yritykseen ja vähillä varoilla; keväällä 1839 otin minä muutaman täkäläisen ystävän kera (maist. dosentti Bergh ja maist. C. G. von Essen) toimituksen huostaani ja huomaan kykyni liian vähän tämän tehtävän tärkeyttä vastaavaksi. Kun päätoimi on minun hartioillani, niin on minulla usein kyllä ollut syytä huutaa Herralta voimaa, kestävyyttä ja lujuutta, varsinkin kun lehden on meidän uskonnollisessa suhteessa niin mielenkuohuisessa ja kiihoittuneessa maassamme alituisesti taisteleminen sekä kirjoittavain että kirkuvien vastustajain kanssa, jotka kaikesta sydämestään tahtoisivat meidät niellä tai ainakin saada suumme tukituksi. Sitä paitsi on meillä sangen ankara sensuuri, joka tuon tuostakin armahtamatta julistaa kieltonsa kirjoituksillemme. Joka tapauksessa tahdomme jatkaa turvaten Häneen, joka johdattaa kuningasten sydämet kuin vesipurot ja jonka käsi vielä vie kansansa kautta merten ja erämaiden, vihollisen joukkojen keskitse."
Jos silmäilee Evankelista Viikkolehteä 1840, niin huomaa, että sisällys yleensä on samaa laatua kuin v. 1839. Kuitenkin on hartauskirjoituksia [Sellaista on "Sekalaista ystävilleni" (Pout-purri till mina vänner) viidessä numerossa, varmaan Stenbäckin kirjoittama.] vähemmän, mutta sen sijaan kirjoituksia teologisesta ja hengellisestä kirjallisuudesta suurempi luku. Uutena aineena ovat ainoastaan poleemiset kirjoitukset, joilla oli pakko torjua pietistejä yleensä ja erittäinkin viikkolehteä vastaan milloin missäkin lehdessä tehtyjä hyökkäyksiä. Esimerkin vuoksi mainittakoon kaksi polemiikkia. — Helsingfors Morgonbladin toimitus oli saanut jäljennöksenä ja julkaissut vanhan kertomuksen siitä "merkillisestä innostuksesta" eli uskonnollisesta liikkeestä Kurikan seurakunnassa 1774, joka äkisti virisi sammuen yhtä nopeasti ja jonka lähinnä synnyttivät nuorten naisten kiihoitustilassa pitämät saarnat — naisten, jotka ilmeisesti olivat ruumiillisesti sairaita ja joista moni sittemmin oli tunnustanut harjoittaneensa petosta. Pietisteissä ei herättänyt pahennusta itse kertomuksen julkaiseminen, vaan se seikka, että toimittaja (Fabian Collan) siihen Uittamassaan johdannossa huomautti kertomusta sopivaksi valaisemaan "yhtä tärkeimmistä päivänkysymyksistämme", kun näet Kurikan tapahtumat muka antoivat käsityksen siitä, millaisiksi lahkolaisten erehdykset usein muodostuvat saadessaan alaa rahvaassamme. Toisin sanoen: toimitus ei antanut historiallisen esimerkin puhua itse puolestaan, vaan piti sitä jonkunmoisena todisteena uskonnollisen liikkeen yleensä ja varsinkin vallitsevan pietismin vaarallisuudesta. Evankelinen Viikkolehti puolestaan vaati, että Helsingfors Morgonbladin tuli osoittaa, mikä yhtäläisyys oli Kurikan liikkeen ja nykyisen välillä, mutta siihen ei jälkimmäinen lehti antautunut, arvellen että asia oli "kyllin selvä itsestään". — Polemiikki oli siis vallan tavallista kynäsotaa, missä pääasia kierretään sivuseikkojen vuoksi. — Toinen polemiikki, jonka tahdomme mainita, alkoi siten, että eräs Åbo Tidningin kirjoittaja oli joutunut kuohuksiin siitä, että Evankelisessa Viikkolehdessä oli ihmisen järjelle annettu mainesana "perkeleellinen" ("fördjäfladt"). Hän puolestaan sanoi: Järki on valo, joka valistaa ihmisiä. Se on Jumalan Henki, joka asuu meissä ja jota me kyllä niskoittelullamme voimme vastustaa, jopa sen karkoittaa. Mutta Jumalan henkeä ei voi pimittää, yhtä vähän kuin aurinkoa itsessään, silloinkaan kun pimeitä kappaleita tulee sen eteen. Ainoastaan synti erottaa meidät jumalallisesta valosta ja vaikuttaa, ettemme useinkaan näe sitä, vaikka sen tulee johtaa meitä elämämme tiellä. — Tämä oli valmis pala Essenille, joka nähtävästi on laatinut lavean vastauksen. Ensin selitetään tuo moitittu sana, jota sanotaan käytetyn "herjasanana" Lutherin esikuvan mukaan, seuraavasti: "Olla luopunut Jumalasta ja vihamielinen häntä vastaan, sehän juuri on ominaista perkeleelle. Kun ja mikäli nyt siis järki osoittaa omistavansa näitä ominaisuuksia, on se siis perkeleellinen." Sen jälkeen käsitellään vastustajaa mitä perinpohjaisimmin; kirjoittaja näet osoittaa, kuinka hänen väitteensä sotii logiikkaa ja kristinoppia vastaan. — Meidän täytyy sanoa, että kumpikaan riitapuoli ei herätä myötätuntoisuutta. Jospa toiselta puolen ei voikaan ihmetellä, että järkeä vastaan singahutettu "herjasana" vaikutti loukkaavasti, niin ei ole järjen puolustus parempi, sillä järjen sanominen Jumalan Hengeksi on kristinopin kannalta (jolla Åbo Tidningin kirjoittaja kyllä katsoi olevansa) sulaa mielettömyyttä. Syy, miksi olemme maininneet nämä polemiikit, on se, että ne osoittavat, kuinka uskonnollinen kysymys silloin todellakin oli päivänkysymyksenä, sillä meidän aikanamme tuskin johtuisi päivälehtien mieleen sekaantua uskonnollisten lehtien asioihin. Edelleen voimme niistä aavistaa, miksi vihamielisyys Evankelista Viikkolehteä vastaan yhä yltyi. Lehden terävät kynät eivät säästäneet päällehyökkääjiä, ennenkuin pietismin mahtavimmat vastustajat, toimien kaikessa hiljaisuudessa, antoivat aikakauslehdelle kuoliniskun.
Evankelinen Viikkolehti 1841 on vain 11 numeroa käsittävä katkelma. Runoutta siinä on ainoastaan "Distikoneja I" johdantona ensimmäiseen numeroon. Säkeet, joita tähän asti ei ole muualla painettu, kuuluvat:
Tiderna fly och förgå; föråldradt blir allt och förstelnadt,
Ungdomens morgonglans slocknar förbleknad och dör.
Men i en kristens hjärta, där Kristus bor och hans Anda,
Blomstrar i evig vår ungdomens friskhet och lif.
[Ajat pakenevat ja katoavat: kaikki vanhettuu ja kangistuu,
nuoruuden huomenhohde sammuu vaalenneena ja kuolee.
Mutta kristityn sydämessä, missä Kristus ja hänen henkensä asuu,
kukoistaa iäisin keväimin nuoruuden raikkaus ja elo.]
Suurimman osan samaa numeroa täyttää kirjoitus "Katkelma runoudesta", joka on Stenbäckin viimeinen julkinen lausunto kirjallisuudesta ja runoudesta. Se on mieltäkiinnittävä monessa suhteessa, ja esitämme sen kokonaisuudessaan, mutta ei tässä kohden, vaan tuonnempana toisessa yhteydessä. Nyt on asianamme tehdä selkoa viikkolehden lopusta.
Jos pietistit muistutuksineen ja tuomioineen olivat herättäneet tyytymättömyyttä osassa suurta yleisöä, niin oli sillä kuitenkin vähäinen paino ja merkitys siihen pahastukseen ja vihamielisyyteen verraten, minkä he olivat herättäneet sen ajan suurkirkollisissa. Alusta alkaen he olivat säälimättä nuhdelleet pappien suurta joukkoa, jotka vanhaan malliin saarnaten vetistä kristillisyyttään kaikessa rauhassa ja mukavuudessa tahtoivat nauttia mitä hyvää elämällä oli tarjona. Siltä taholta olikin ratkaiseva hyökkäys Evankelista Viikkolehteä vastaan tapahtuva. Mutta kuinka vihattu vastustaja onkin, ei kuitenkaan kernaasti ryhdytä väkivaltaan; vihan malja on useinkin kauan kukkuroillaan, ennenkuin se vuotaa yli reunojensa. Olemme etsineet syytä sen purkaukseen ja luulemme sen löytäneemme eräästä Stenbäckin kirjoittamasta arvostelusta Suomen pipliaseuraan kertomuksista vuosilta 1838 ja 1839 sekä kahdesta Turun pipliaseuran kokouksissa pidetystä puheesta, joista toinen oli Vehmaan kirkkoherran J. H. Mollinin ja toinen Mietoisten kappalaisen E. Ranckenin pitämä. Arvostelu ansaitsee seikkaperäisen selonteon.
Kirjoittaja lausuu ensin mielihyvänsä erityisesti Turun pipliaseuran toiminnasta, jonka kautta 1,453 suomalaista ja 684 ruotsalaista Uutta Testamenttia oli ilmaiseksi jaettu, sekä kiittää myös Vaasan pipliaseuraa, joka "tässä Herran armon etsiskelemässä ja runsaasti siunaamassa seudussa" oli levittänyt monta Raamattua ja Uutta Testamenttia. Se on hänen mielestään sitä ilahduttavampaa, kun samalla on opettajia, jotka avaavat kansan silmät ymmärtämään pyhää kirjaa eivätkä "nuku niinkuin muut". — "Miks'emme", sanoo kirjoittaja sitten, "iloisella kiitollisuudella Jumalaa kohtaan tunnustaisi, että sellaisen vanhan ja iäti uuden kristillisyyden eläviä todistajia on joukossamme? Miksi me kiittämättömyydellä ja vihamielisyydellä ummistaisimme silmämme näkemästä sitä siunattua armotyötä, jonka Jumala on aloittanut ja sallii jatkua meidänkin rakkaassa synnyinmaassamme sen totiseksi, ajalliseksi ja iankaikkiseksi hyödyksi ja menestykseksi? Sillä jos maamme on meille rakas, ja jos me sydämestämme toivomme sen menestystä ja niiden hyveiden elpymistä, jotka tekevät kansan onnelliseksi, jaloksi ja kunnioitettavaksi, niin emme voi ilman sisällistä iloa katsella näitä ajan merkkejä ja nähdä elävän kristillisyyden, kaikkien hyveiden äidin ja ainoan oikean keinon kansan pelastamiseksi ja parantamiseksi, jälleen heräävän ja voimakkaammin kuin koskaan luovan elämää ja lämpöä yksinäisiin seutuihimme. Jos vanha uskollisuus ja rehellisyys on palaava ja rikas sisäinen elämä, joka oli ominaista esi-isillemme ja jota vanhat laulumme todistavat, on heräävä puhdistuneena ja kirkastuneena, niin ei siihen ole muuta keinoa, kuin että oikea ja todellinen kristillisyys herää kansassa ja se siten uudistuu pohjiaan myöten. Jos oikein käsittäisimme ja ajattelisimme tätä, niin ymmärtäisimme ja pitäisimme arvossa niitä miehiä, jotka ovat 'panneet henkensä alttiiksi totellakseen Herran Sanaa' ja Apostolin kehoituksen mukaan 'pitävät päälle sekä hyvällä että sopimattomalla ajalla, rankaisevat, nuhtelevat, neuvovat', niin että Jumalan totuus tulisi tunnetuksi ja tunnustetuksi sekä syntiset herätetyiksi parannukseen ja uskoon." — —
Tästä lämminsanaisesta johdannosta, josta siteeratut sanat muistuttavat Runebergille Porthaninjuhlassa pidettyä runopuhetta, Stenbäck siirtyy noihin kahteen jo mainittuun puheeseen. Ne eivät ole vailla merkillisyyttään, sanoo hän, sekä siksi, että ne ovat vuoden ainoat tuotteet niukassa ruotsinkielisessä homiletiikkakirjallisuudessamme, että myöskin oman itsensä vuoksi. Laadultaan ne ovat hyvin erilaisia, vaikka saman hengen lapsia; toinen on olevinaan filosofinen, ja toinen tahtoo olla hyvin runollinen. Hra Mollinin puheen, joka ensimmäisenä otetaan tarkastettavaksi, hän on lukenut moneen kertaan oikein päästäkseen selville sen filosofeeraaviin fraaseihin ja hillittömiin kaunopuheisuuden kukkasiin verhotusta ajatussisällyksestä; hän on vakuutettu, etteivät kuulijat eivätkä useimmat lukijat parhaalla tahdollaankaan ole voineet käsittää siitä muuta, kuin että se on sangen kaunista ja oppinutta (!). Sen jälkeen osoitetaan, kuinka puhuja — ottaessaan vastattavakseen kysymyksen: mitä uskonto on ja missä suhteessa se on tieteeseen ja siveysoppiin? — kovin monimutkaisella ajatusjuoksulla ja merkillisten mietelmien kautta johtuu siihen tulokseen, että hurskas elää elämää Jumalassa, eli hra M:n panteistisen terminologian mukaan "Kokonaisuuden äärettömyydessä, ainoassa olennossa, joka on kaikki", tarvitsematta omistaa tieteellistä tietoa Jumalasta ja maailmasta, sekä että hän toimii siveellisesti, omistamatta systemaattista käsitystä "tieteellisen siveysopin rakenteesta". — Stenbäck sanoo tähän, että tämän järjellisen tuloksen jokainen käsittänee vähemmälläkin vaivalla ja mutkittelulla, sekä hajoittaa edelleen monimutkaisen esitelmän yksinkertaisiin aineosiinsa. Sen pahempi ne eivät ole kaikki yhtä tunnustusta ansaitsevia. Niinpä puhuja väittää, että ihmisellä on syntymästään uskonnolliset taipumukset, jotka, jollei niitä tukahduteta, varmasti kehittyvät (mitä hra M. ajattelee perisynnistä y.m.? kysyy tarkastaja), ja että on monta, jotka henkivät (!) raikkainta nuorta elämää pyhässä rakkaudessa Iäiseen ja katoamattomaan, ja jotka vasta myöhään tai kenties eivät koskaan joudu maailman voittosaaliiksi (hra M. on varmaankin seurakunnassaan tavannut moisia onnellisia olentoja? kysytään jälleen). Mutta kovaksi onneksi näyttää uskonnon ja hurskauden sankariaika olevan ohitse — aikamme perintöosa on ollut sellainen, että uskontaipumus jo varhaisessa oraassaan kärsii (mikä onneton aika! virhe ei ole meissä, vaan — ajassa, huomauttaa arvostelija). Täytyy ajan tavan mukaan tietää ja toimia niin laveasti, että hengellä — ei ole aikaa uskontoon. Julkea siveettömyys ei vastusta niin paljon uskontoa, kuin voisi luulla, sillä sen väkivalta suuntautuu aivan toisia voimia vastaan ihmisessä kuin tätä. — Mitä hirveitä, jumalattomia oppeja papin, hra M:n, julkisesti julistamina! huudahtaa Stenbäck; ja vielä yhden sitaatin tehtyään hän sanoo: Sittenkuin hra M. täten viheliäisillä väreillä on kuvannut, kuinka ei synti, ei julkea siveettömyys ole syynä uskonnon rappeutumiseen meidän päivinämme, vaan ainoastaan ihmisten ymmärrys ja viisaus — yksinkertainen, fanaattinen obskurantismi, joka nyt tuskin enää kummittelee muualla kuin hra M:n päässä; sittenkuin hän on kuvannut, kuinka nuoren sielun kauniin uskonnon nuo ymmärtäväiset ihmiset tuhoavat, on utelias kuulemaan, millä tavoin kaikki tämä viattomuus on jälleen saavutettavissa. Tähän ei hra M. tiedä muuta parempaa neuvoa, kuin että kaikki opetus on turhaa, kaikki saarna on turhaa ja hengellinen elämä on lopussa — ei ole siis mitään muuta jäljellä kuin Jumalan tahtoon alistuen odottaa uutta luomista ja ylösnousemisen hetkeä — arvattavasti kädet ristissä. Mistään armonjärjestyksestä, mistään herätyksestä, parannuksesta ja kääntymyksestä hra M:lla ei ole tietoa. — — Emme tiedä, sanoo arvostelija lopuksi, pitäisikö meidän nauraa vai itkeä tätä sekamelskaa, josta tähän olemme ottaneet ainoastaan vähäisen osan. Niin täydellistä tietämättömyyttä Raamatusta, niin sekavaa fantiseeraamista uskonnosta, vähääkään tuntematta kristillisyyttä, on harvoin tullut näkyviimme. — — Meistä näyttää, että paras palkinto, minkä pipliaseura olisi voinut antaa hra M:lle hänen vaivannäöstään, olisi ollut Raamattu sekä kehoitus ahkerasti ja yksinkertaisesti lukemaan ja tutkistelemaan sitä, ettei hän toki omissa mietiskelyissään ja tuumailuissaan kokonaan unohtaisi, että tämä vanha kirja on olemassa, josta jokainen, joka tahtoo, voi saada kyllin valoa uskonnosta, kristillisyydestä, Jumalasta ja omasta itsestään.
Sitten seuraa kirkkoherra Ranckenin puheen tarkastus. "Siinä", sanoo Stenbäck, "kohtaa meitä alituinen huolehtiminen vilkkaasta, kukitellusta ja koreasta tyylistä, lakkaamaton kuvien ja lauseparsien tavoittelu, oikea sanoilla keikaileminen. Onkin tunnustettava, että hra R:lla ihmeteltävässä määrin on kyky kyhätä miellyttävää sanahelinää, jonka täytyy suloisesti kutkutella varsinkin herkkätunteisten naisten korvia, ja sanoa hölynpölynsä ylenpalttisella puhekukkien runsaudella. Mutta yhtä paljon kuin hra R:lla on sanoja, yhtä vähän hänellä on aatteita ja perusteellisia ajatuksia, sisällistä henkeä ja voimaa. On aivan ahdistavaa keinua hänen sanojensa haalealla vaahdolla. Ei ainoatakaan silmäystä totuuden syvyyksiin avaudu, ei ainoakaan jumalallisen valon ja elämän säde tunkeudu läpi helteen; siinä tuutiutuu vain ajatuksettomaan, laiskaan horrokseen, ja ympäröivä laimea, veltto ilma uuvuttaa sielun huomaamatta raukeaan hervottomuuteen ja uneliaisuuteen. Kuinka iljettävää, kuinka pois-puuskattavaa laimeus on, sen ehdottomalla inholla tässä havaitsee; ja jollei jo ennakolta nuku makeasti tai sanakulkusten helinästä ole vaipunut uneliaisuuteen, täytyy jokaisen ehdottomasti tämän korean kaavun alta nähdä ainoastaan mitätöntä ja autiota tyhjyyttä ja hengellisen ulkonäön verhosta surkuteltavaa, kuollutta ja kuolettavaa penseyttä. Jumalan totuudella, missä se on selvä ja puhdas, on itsessään jumalallinen, herättävä, musertava ja elämää antava voima, jota ei millään muotoa voi korvata mielikuvituksen kauneimmatkaan haaveet ja luulottelut, ja jonka puutetta ei koskaan voi peittää upeimmatkaan ja mahtipontisimmatkaan sanat. Herra E:ssa ei ole sisällistä rikkautta, joka runsaasti pulputen virtaisi esiin; hänessä päinvastoin ilmenee sisäisen hengettömyyden surkuteltava näky, joka turhaan kokee verhoutua loistaviin riepuihin ja koruihin. Sillä kristillisyydellä, jota hänen kirjoituksensa esittää, ei ole rahtuakaan todistusta hengestä ja elämästä, se on elävän, elämää antavan, voimakkaan ja totisen kristillisyyden varjo, puhujan mielikuvituksen luoma kangastus, epämääräinen 'taulu', jota hra R. ei sano tahtovansa 'varjostaa eripuraisuudella ja hairahduksilla, noilla epäuskon tai kylmäkiskoisuuden ja taikauskon sikiöillä'. Se on niin kokonaan vailla kaikkea hengellistä suolaa, ettei voi muuta kuin inholla vieroa moista äitelää ravintoa. Ja kuinkapa voisi olla muutoin? Herra R:n uskonnollisilla periaatteilla, mikäli ne puheessa ovat julkilausuttuina, ei ole mitään vakuutta, mitään vakavuutta ja syvyyttä, vaan ne häilyvät teeskenneltyinä ja kalpeina, ikäänkuin tekokukkina, jotka turhaan matkivat luonnon raikkautta ja elämää; hän esittää niin sanottua supranaturalismia, sellaisena kuin se niin monessa esiintyy, käyttäen kyllä kristillistä kieltä suussaan ja lausuen kaikenlaisia oikeaoppisia mielipiteitä ja aatteita, mutta osoittaen kylläkin selvästi jokaiselle, jonka silmät ovat auenneet, että sisäistä elämää ja henkeä kokonaan puuttuu, s.o. omistaen kristillisyyden kuoren, mutta ei sen ydintä, sen hahmon, mutta ei sen voimaa." — Sitten ilmoitetaan puheen aine: "Jumalallinen Sana kristinopissa ja sen kautta ilmestyneenä; sen olemus ja merkitys, sen vaikutus ja siunaus", mutta tarkastaja ei katso vaivaa maksavaksi saattaa vedeksi jälleen kaikkia puhujan hohtavia, turhia saippuakuplia. — "Mitä se hyödyttäisi? Ne, 'jotka omain himoinsa jälkeen tahtovat koota itsellensä opettajat, että heidän korvansa syhyvät', eivät kuitenkaan sulasta ihastuksesta tähän hengelliseen laverrukseen paljon ajattele sisällystä; ja ne, jotka rakastavat Jumalan totuutta valistuakseen sen voimasta, eivät kaiketi etsi sitä tästä, koska he heti ensi sivuista voivat huomata, että tässä tarjotaan heille kiiltoa eikä kultaa, ja koska he karttavat pitää sinua, Herra Jeesus, monien kaunisten, heliseväin sanain aineena eikä minäkään muuna — ikäänkuin sinä olisit korea lelu tai runollinen tarina hurskastella ja haaveilla." —
Stenbäck lopettaa kirjoituksensa valittamalla, että Turussa ei oltu annettu moisten puheiden pitämistä maallikoille, "joissa hengellinen tekopyhyys ja ulkokultaisuus ei ole tukahduttanut tervettä luonnollista arvostelukykyä, älyn terävyyttä ja puhetaitoa". Syyn tähän huomautukseen hän oli saanut siitä, että hän samanlaisessa tilaisuudessa oli kuullut erään, professori W. G. Laguksen pitämän puheen, jossa herätti huomiota "yhtä paljon asiallisuus ja perusteellisuus kuin jalo ja voimakas kaunopuheisuus".
Ajateltakoon, että tämä arvostelu koski kahta piispankaupungin läheisyydessä asuvaa pappismiestä ja puheita, joita todennäköisesti sekä arkkipiispa että tuomiokapitulin jäsenet mieltymyksellä olivat kuunnelleet, muistettakoon edelleen, että arvostelijana oli nuori mies, jolta vielä sacri ordines olivat saamatta, niin voidaan ymmärtää, että se lämpö ja vakaumus, joka arvostelussa oli läpikäyvänä, painoi vähän vaa'assa sen rohkean julkeuden rinnalla, jonka asianomaiset siinä havaitsivat. Närkästys oli suunnaton, ja sen vuoksi ryhdyttiinkin kuulumattomiin toimenpiteihin vallattomuuden lopettamiseksi kerta kaikkiaan.
Siitä mitä seurasi meidän ei tarvitse kertoa omin sanoin, sillä
eräässä 6 p. maaliskuuta 1841 päivätyssä kirjeessä Skarstedtille on
Stenbäck itse esittänyt asian kulun ja siitä saamansa vaikutuksen.
Kuvaus, joka ei kaipaa selityksiä, kuuluu:
"Rakas veljeni Kristuksessa! Olen saanut sinulta kaksi kirjettä siitä kuin viimeksi kirjoitin. Moninaiset puuhani ovat alati olleet esteenä, kun olen aikonut kirjoittaa sinulle. Jälkimmäinen kirjeesi sekä muutamat käsikirjoitukset saapuivat pari viikkoa sitten käsiini. Sydämellinen kiitos kaikesta! Kuljen ikäänkuin tulivuorten päällä enkä ole näinä aikoina paljon joutanut silmäilemään ympärilleni ja askaroimaan niissä asioissa, mitä olisin halunnut. Sentähden sinunkin kirjeesi ovat jääneet vastausta vaille. Kristus, joka ei tullut tuomaan rauhaa, vaan miekan, joka tuli sytyttämään tulen maan päälle, on täälläkin nostanut myrskyn pauhaamaan ja kuuman leikin joka taholle. Porvoon konsistori, jolla on ollut sensuroitavana Evankelinen Viikkolehti, on, piispa etunenässä, alati katsonut mitä nurjimmalla ja vihamielisimmällä silmällä tätä lehteä eikä ole päässyt rauhaan, ennenkuin on saanut tämän kiusankiven raivatuksi tieltään. Tuskin voi sanoa, millä inkvisitorisella väkivallalla ja suvaitsemattomuudella se on menetellyt sensuroidessaan — useita kirjoituksia on ilman mitään syytä evätty, toiset taas ovat mitä suurimmalla vaivalla päässeet kiirastulen lävitse, ja jollei Herra, joka johdattaa mahtavien sydämet kuin vesipurot, olisi käyttänyt kättään, ei ainoakaan ratkaiseva ja vakava sana olisi päässyt painosta. Vihdoin piispa ja konsistori keksivät keinon suorastaan kääntyä senaatin puoleen hakemuksella päästä lehteä sensuroimasta, mikä lain mukaan on heidän tehtävänsä, koska alati saapui kirjoituksia, sisällykseltään ja kirjoitustavaltaan säädyttömiä ja kiusallisia, tuottaen konsistorille niin paljon tukaluutta. Samaan aikaan lähetti myöskin Turun arkkipiispa kenraalikuvernöörille kirjelmän, jossa hän pyytää tätä kutsumaan minut eteensä ja neuvomaan minua noudattamaan 'säädyllisyyttä, kohtuullisuutta ja maltillisuutta' sekä muistamaan, 'että totuus on jotain muuta kuin herjausta, että maltillinen arvostelu ei tarvitse roskaväen mieltä eikä perusteellisiin oikaisuihin sovi pilkallinen irvistys'. [Tämä sitaatti Melartinin kirjeestä ei voi tarkoittaa muuta kuin mainittujen puheiden arvostelua, sillä mitään muuta senlaatuista tarkastusta ei ollut lehdessä ollut.] Edelleen lisäsi piispa, että kun hänen virkamiesasemansa ei sallinut hänen ryhtyä turhiin kinastuksiin nuorukaisten kanssa, jotka itseluulossaan näyttävät katsovan olevansa kutsutut isänmaan pyhimpäin etujen tuomareiksi ja johtajiksi, niin hän aikoi, 'jos Evankelinen Viikkolehti edelleen jatkaa pahentavaa, turmiollista ja loukkaavaa suuntaansa', yksinkertaisesti ilmoittaa Hänen Majesteetillensa välttämättömäksi kieltää lehden jatkuva ilmestyminen. Kun kaksi sellaista kirkon miestä lähti liikkeelle ja koroitti äänensä maallisen vallan korviin, niin ristiinnaulitsemistuomio oli pian langetettu. Senaatti ilmoitti vastaukseksi konsistorin hakemukseen, että Hänen Majesteettinsa oli armossa nähnyt hyväksi säätää, että Evankelisen Viikkolehden tulee lakata. Sen johdosta on Evankelinen Viikkolehti loppunut, sittenkuin 11 numeroa siitä tätä vuosikertaa on vaivoin päässyt ilmestymään. Yleisesti kummastellaan tätä toimenpidettä, joka onkin tähän saakka kuulumaton maassamme, kun oma sensuuri on olemassa eikä lakkautusta sen vuoksi ole katsottu tulevan kysymykseen. Lähetän ensi avovedellä tukkukauppias Keyserille jonkun määrän siitä, mikä lehteä on ilmestynyt. Korvaukseksi tilaajille olen aikonut antaa erityisen kirjan. Tämä vastustajaimme voitto ja maailmalle saattama ilo on oleva meille ja Herran asialle ainoastaan hyödyksi ja edistykseksi, sitä toivomme, sillä Herra Jumalamme tekee voiton juuri tappiosta ja elämän kuolemasta; niin on hänen tapansa. Kun saatana luulee saaneensa voiton ja riemuitsee siitä, niin hän on juuri silloin joutunut tappiolle, eikä hänen ilonsa tule pitkälliseksi. Kun juutalaiset olivat naulinneet Herramme ristiin ja kätkeneet hänet hautaan ja sulkeneet sinetillä suuren kiven ja asettaneet vartijan sen eteen, niin he varmaankin olivat tyytyväiset ja mielissään luullen, että he olivat pelin voittaneet; mutta katso, kolmantena päivänä Kristus nousi voittaen haudasta, eivätkä he voineet sitä estää. Ylistetty olkoon Hän, elävä Vapahtajamme! Hän elää vielä ja on vielä sama, ja me olemme Hänen omansa. Tässäkin vastoinkäymisessä näemme Hänen kätensä jäljet ja todistuksen siitä, ettei Hän ole kääntynyt pois meistä. Jääkäämme me pieniksi, kun Hän vain on meille suuri. Sorrettakoon ja puserrettakoon meitä — jos me olemme ilman kuritusta, niin olemme äpäriä emmekä Hänen lapsiaan. Kaikille Hänen ystävilleen on kaikkina aikoina käynyt samoin. Me liitymme viimeisinä ja halvimpina siihen pyhään saattoon, joka seuraa Häntä ristin tiellä taivaaseen. Me voimme vain tomussa ylistää Jumalaamme, joka on antanut elävän totuutensa maassamme voittaa alaa, samalla kuin muita maita raatelevat maalliset, synnilliset, eksyneet riennot, ja että Hän on sytyttänyt tulensa ja antanut elävän kristillisyyden hengen uudistavana ja luovana herätä syrjäisten laaksojemme ja vuoriemme keskellä varsinkin rahvaassa."
(Tässä seuraa se kuvaus suomalaisesta herännäisyydestä, joka on siteerattu jo 4:nnessä luvussa.)
Viimeinen numero Evankelista Viikkolehteä ilmestyi 15 p. maalisk. 1841. Sen lopussa on muutamia ajatelmia, joista viimeinen kuuluu: "Jokainen kärsimys on kristitylle vain porras taivaaseen päin; sillä se ulottuu todellakin maasta, missä se syntyi, taivaaseen saakka, jonka siunauksiin se katoaa." Se mikä oli tapahtunut mainitaan seuraavassa lakonisessa uutisessa: "Kun Hänen Keisarillinen Majesteettinsa Porvoon tuomiokapitulista Toimitukselle tulleen memoriaalin mukaan on armossa nähnyt hyväksi määrätä, että Evankelisen Viikkolehden tästedes tulee lakata, niin ei Toimituksella ole muuta kuin alamaisesti noudattaa tätä armollista määräystä sekä siitä antaa tieto arvoisille tilaajilleen, ilmoittaen että Toimituksen sitoumukset heille vastedes ja ensi tilassa hyvitetään."
Se hyvitys, jonka lehden tilaajat saivat, oli 13 kirjoitusta sisältävä kokoelma, joka nimellä "Evangeliska Misceller af f.d. Red. af Evangeliskt Veckoblad" ilmestyi vuoden lopussa. Kirjoitukset, jotka muistuttavat lehden tavallista sisällystä ja luultavasti osaksi olivat valmiina siihen otettaviksi, ovat eri henkilöiden kirjoittamia, mutta kaikki nimimerkittömiä. Kuitenkin on tunnettua, että kirjoitus "Den första sammankomsten" (Ensimmäinen tapaaminen) on N. G. Malmbergin kynästä ja kuvaa hänen ensimmäistä kohtaustaan Paavo Ruotsalaisen kanssa, samoinkuin että "Adolph, berättelse för barn" (Adolf, kertomus lapsille) on L. J. Achrénin tekemä. Kertomus julkaistiin myös eri painoksena. Useat kirjoitukset ovat käännöksiä ja mukailuja. Mihin kuuluu myös viimeinen, "Usko ja epäusko", jonka pääosa, ote eräästä saksalaisesta lehdestä, on lisää siihen polemiikkiin, jonka Straussin "Leben Jesu" herätti. Kirjoituksen johdatuksena on pari sivua kysymyksen vaiheista Ruotsissa, ja siinä esiintyy seuraava lause, joka tarkoittaa J. V. Snellmanin osanottoa polemiikkiin: "Vielä paraikaa eräs vankka ja innokas valistaja Frejassa — sanomalehdessä, jolle muutoin on ominaista löyhä ja kevytmielinen henki ja alituinen halu käyttää pientä irvistelevää sukkeluutta senkin kustannuksella, mikä joka ihmiselle ja kansalaiselle on tärkeää — yhä edelleen puolustaa ja levittää pahennusta yhtä suurella filosofisella mahtipontisuudella ja vaateliaisuudella kuin sisällisellä nurjuudella kristinoppia kohtaan ja tietämättömyydellä sen olemuksesta." Nämä sanat osoittavat meille, kuinka Stenbäck (sillä hänen käsialansa on tunnettavissa) arvosteli Snellmanin esiintymistä. — On omituinen sattuma, että Stenbäck juuri tässä, sanoessaan jäähyväisensä Evankelisen Viikkolehden lukijoille, oli antava letkauksen sille totuuden soturille, jolle hän kolme vuotta aikaisemmin oli osoittanut kunnioitustaan ja joka kaksi vuotta myöhemmin oli aloittava uudistustaistelunsa "Saima" lehdessä, taas vuorostaan tullen väkivallalla pakotetuksi vaikenemaan. Vaikka nämä miehet taistelivat eri aloilla, oli heidän innostuksensa totuuden ja oikeuden puolesta yhtä palava, heidän pyrintönsä yhtä paljon omaa voittoa katsomaton ja heidän kohtaamansa vastarinta yhtä silmitön. Maailmankatsannoltaan ei heissä näyttänyt olevan mitään yhtäläistä — ja kuitenkin oli heidän nostamassaan herätyshuudossa jotain yhteistä, jota he eivät nähneet eivätkä aavistaneet.
* * * * *
Mainittiin jo, että ensimmäisessä numerossa Evankelisen Viikkolehden kolmatta vuosikertaa on merkittävä kirjoitus runoudesta. Koska se näyttää meille viimeiset johtopäätökset, joihin pietismi vei Stenbäckin tässä kysymyksessä, ansaitsee se sijan hänen elämäkerrassaan.
Katkelma runoudesta.
— — Sanot, että saksalaisten kaunokirjallisuus, jota niin paljon olet harrastanut, alkaa herättää sinussa inhoa, että sinua iljettää se ummehtunut ilma, missä se liikkuu. Se ilahduttaa minua, sillä minulla on kauan ollut sama ajatus. Saksalaisten nykyinen runous on minusta valkeaksi sivuttu hauta täynnä kuolleitten luita; pilaantunut ja saastainen ilma löyhkää sieltä, ja katsoja vavahtaa ehdottomasti, tuntee tuskaa ikäänkuin nähdessään punoittavat kukat keuhkotautisen kasvoilla. Ei elämä, vaan sen varjo ja voimattomuus kohtaa siellä tulijaa, ei luonnon rauhallinen tyyneys ja sen rikkaus, vaan luonnoton, sekava mielikuvitusmaailma, missä pelkkiä virvatulia värjyy välkkyvissä saleissa tanssien sitä huimaa pyörretanssia, minkä Dante näki helvetissä. Heidän runottarensa ei ole edes tuo aistillinen, iloinen ja kukkea kreikkalainen neito, siitä on heillä tullut vanha keimailijatar, jolla on hymyilevät huulet, maalatut posket ja tekotukka. — Kun näkee nuo äärettömät kokoelmat runoja, näytelmiä, novelleja y.m., joita Saksassa vuosittain ilmestyy, voi ainoastaan tuskalla surkutella sitä ihmislaumaa, joka ei tiedä mitään parempaa kuin kyhätä kokoon moista, ja sitä vielä suurempaa joukkoa, jonka on luettava tuo kaikki. Saksalaiset, nimittäin suurin osa ja sivistyneimmät heistä, eivät suinkaan ole mitään rosvoja ja raakalaisia, mutta he ovat niin sanomattoman runollisia, ja juuri siinä on heidän syvä ja kalvava turmionsa. He eivät elä mitään aistillista luonnonelämää, niinkuin esimerkiksi kreikkalaiset, eivät myöskään sitä innostuksellista, mitä esimerkiksi arabialaiset, mutta silti he eivät elä mitään parempaa eikä korkeampaa elämää, vaan ovat mainittuihin verraten ainoastaan puoleksi jäykistyneiden ukkojen kaltaisia, joilla ei ole enää lapsuuden iloa eikä nuoruuden lämpöä ja rakkautta jäljellä.
Mutta eikö samoin ole laita aikamme runouden yleensä kuten saksalaisten? Runous ei ole enää iloinen silmäys luontoon, ei myöskään rikas, hehkuva tunne, mutta se on siitä huolimatta olennoltaan täysin muuttumaton ja täysin parantumaton. Se seisoo samalla pohjalla, vaikka vaihdellen ajan mukaan, sillä on sama luonto, vaikka hienostuneempi ja sen ohella voimattomampi. Minkä se aikojen kuluessa on menettänyt voimakasta aistillisuutta, tulta ja täyteläisyyttä, sen se on saanut lisää hienostusta, viljelystä, laajuutta ja varmuutta; mutta se on samaa olemusta Homeroksesta Goetheen asti, olennoltaan sama, luonnoltaan muuttumaton, ihmislapsi, maailman lapsi. Puhutaan kristillisestä runoudesta, joka on syntynyt kristikunnassa, samalla saanut toisen sävyn, toisen luonteen ja tullut kristilliseksi runoudeksi. Kuinka onkaan tätä kallista nimeä väärin käytetty ja mitä kaikkea onkaan sanottu kristilliseksi, sittenkuin ihmiset ovat ehtineet aiheettomasti anastaa ja omaksua tämän nimen! Kuten tiedät, olen minäkin suurella innolla, ihastuksella ja ajanhukalla lukenut sekä vanhempia että uudempia runoilijoita, mutta en ainoassakaan heistä voi puolestani keksiä "kristillistä" runoutta. Runous on aina tavalla tai toisella elänyt luonnollisen ihmisen elämää, mutta ei koskaan hengen ja uskon elämää; sen maailma on aina ollut sama, mutta sen ulkopuolella, sen yläpuolella on kristillisyyden maailma, jolla ei ole mitään yhteistä sen kanssa. Runous elää siis vielä niinkuin ennenkin ainoastaan — jos niin tahdomme sanoa — pakanallista elämää, pakanallisessa ilmassa, ympäristössä, hengessä; sillä on paljon, ettemme sanoisi kaikki, yhteistä kreikkalaisten ja arabialaisten kanssa, mutta sillä ei ole mitään Kristuksesta, hänen hengestään ja elämästään. Sillä on kristillisyydestä aivan yhtä paljon tai yhtä vähän kuin kääntymättömällä ihmisellä, joka on syntynyt ja elää kristikunnan helmassa: se puhuu vain luonnollisen ihmisen kieltä, mutta ei kääntyneen, uudestisyntyneen, uskovaisen. Se on sielultaan ja sydämeltään yhtä paljon kristillinen kuin se ihminen, joka vaeltaa täällä ja myöskin sanoo itseään kristityksi, vaikka elää kuin pakana ja vaikk'ei Jumalan henki koskaan ole häntä uudestisynnyttänyt. Sama paatunut välinpitämättömyys, joka tekee, että itsekukin pitää sekä itsensä että muut hyvinä kristittyinä, niin ettei mitään kääntymistä Jumalaan, ei mitään olennaista ja perinpohjaista uudistusta muka ole tarpeen, vaan että kaikilla, jotka säädyllisesti elävät aikansa kristikunnassa, muitta murheitta on taivaan ovi avoinna edessään, kun he vihdoin kuolevat — se sama tahtoo myös tehdä runouden kristilliseksi eikä katso sen mitään muuta tarvitsevan vastatakseen tätä nimeä. Samoinkuin ihminen luulee tulevansa kristityksi sillä, että se hyvä, mikä meidän luonnossamme muka on olemassa, kehitetään ja kasvatetaan, samoin edellytetään vanhain pakanain runoudessa kristillinen juuri, jonka tarvitsee vain versoa ja kehittyä, jotta kristillinen runous olisi heti paikalla valmis. Tällainen kaiken Jumalan Sanan vääräksi vääntäminen, tällainen sokeus hengellisissä asioissa on ihmiselle synnynnäinen ja luonnollinen, ja sen voi vain Jumala yksin muuttaa. Jääköön nyt sikseen, minkälainen oikea kristillinen runous, s.o. runous, joka olisi elävän uskon tuote ja sen ilmaus, joka henkisi sen ilmaa ja liikkuisi sen maailmassa, olisi oleva luonteeltaan; tarkoitukseni on tässä vain kieltää runoudelta, semmoisenaan kuin se on olemassa, kaikki oikeus tähän nimeen ja torjua pois pyhän ja jumalallisen saastuttaminen; eikä tässä ole mitään huomiota pantu siihenkään niin sanottuun runouteen, jota on tahdottu osoittaa olevan esimerkiksi Raamatussa ja oikeissa kristillisissä virsissä, joka on luonteeltaan ja olennoltaan jotakin aivan toista, kuin mitä runoudella tavallisesti ymmärretään, ja jota ei suinkaan voi heittää samaan luokkaan ihmisten ylistämäin ja arvossa pitämäin runoilijain tuotteiden kanssa. Sanottakoon ennemmin aikamme runous romanttiseksi ja ajateltakoon silloin, että samoinkuin Ranskan muinainen klassillinen runous oli antiikkisen jäljittelyä, vaikkakin jäykkää ja laimeaa, niin on se, mikä nyt kaikkialla on saavuttanut suosiota, sukua itämaisen ja keskiaikaisen kanssa sekä siitä kehkeytynyt. Se runous, joka kukoisti esimerkiksi Espanjan maurien keskuudessa, oli luonteeltaan samaa kuin meidän aikamme runous ylipäänsä. Tällä romanttisella runoudella on kehtonsa ja sukujuurensa Itämailla, sen taivaan alla se hehkui ja puhkesi kukkiin, kautta keskiajan se myrskysi, kunnes se vienontuneena asettui keskeemme ja vähitellen sai erilaisia vivahduksia. Palataksemme saksalaisiin eivät he tällä tiellä ainoastaan olleet ajassa ensimmäiset, vaan myös kyvyltään etevimmät; heillä on tämä runous runsaimpana, moninaisimpana ja rehevimpänä loistanut ja kukoistanut. Mutta siellä onkin nyt surkein syksykausi; siellä on tavattoman moni mestari antanut äänensä kuulua, mutta siellä on myös "imitatorum servum pecus" käynyt äänekkäimmäksi ja vaarallisimmaksi. Oli runollisessa suhteessa eloisa aika, jolloin Goethe, Schiller, Tieck, Novalis y.m. lauloivat ja runoilivat ja Schlegelit arvostelivat; uusia näköaloja runouden ja mielikuvituksen maailmassa avautui, uusia vapaampia mielipiteitä pääsi valtaan, ja virtanaan aaltosi vastaherännyt harrastus ja ihaileva innostus inhimillistä neroa kohtaan kautta Saksanmaan ja vähitellen kautta koko Euroopan. Silloin oli runoudessa ainakin eloisuutta ja liikettä, ja kaikki, joilla oli mitä sanotaan sivistykseksi tai halua kaikkeen tähän, liehuivat osaaottavassa ihastuksessa; he saivat näiltä mestareilta sen sysäyksen ja suunnan esteettiseen ajatus- ja elämäntapaan, joka, kuten edellä on huomautettu, varsinkin saksalaisissa näyttää olleen luonteenomainen, vaikka samalla on silminnähtävää, että sittenkuin nämä runoilijat ovat vaienneet ja runoileminen on — herrain ja naisten kesken — käynyt yhä yleisemmäksi ja innokkaammaksi, entinen neronvoima on tullut veltoksi ja sairaalloiseksi, entinen runollinen elämä raihnaiseksi ja kituliaaksi menoksi, joka voi ainoastaan herättää surkuttelua ja inhoa jokaisessa, joka ei ole liian esteettinen. Alkuperäisyyttä ja itsenäisyyttä, luovaa neron lahjaa on Saksan nykyisessä kirjallisuudessa tuskin löydettävissä; siinä on äärettömän monta runonsepustajaa, mutta harvoja, jos harvojakaan, kokonaisia, itsenäisiä, neron täydellisillä, ihmeellisillä lahjoilla varustettuja runoilijoita. Mutta jos tämä runollinen elämä olisi säilyttänyt terveytensä ja voimansa, en voisi kuitenkaan muuta kuin surkutella tätä sen levenemistä, sen ylivaltaista, kaikkinielevää vaikutusta. Yksinomainen runollinen harrastus ja pyrkimys näyttää minusta kaikkein enimmän estävän kaikkea parempaa, olevan kaikesta, mistä on kieltäytyminen, petollisin ja syvimmälle juurtunut, kaikista kahleista hienoin ja vaikein katkaista. Väärinkäsityksen estämiseksi huomautettakoon tässä, että ainoastaan siinä määrin kuin jokin asia, katsottakoon tai nimitettäköön sitä miten hyvänsä, voi osaltaan herättää ja ravita hengellistä elämää, s.o. elävää kristillistä uskoa, ainoastaan siinä määrin on sillä itsessään ja meille arvoa, on se meille syntisille — sinulle, ystäväni, ja minulle — kelpaavaa, hyödyllistä, käytettävää ja hyväksyttävää, mutta muutoin hyödytöntä ja hylättävää, millä säteiköllä ihmiset sen ovatkin koristaneet. Meitä syytetään, että me yltiöpäisellä kiihkolla tuomitsemme ja hylkäämme tieteen ja taiteen, mutta se ei ole totta; me kunnioitamme ja pidämme molempia arvossa, mutta niin pian kuin ihminen alkaa helliä, rakastaa ja pitää epäjumalanaan tiedettä ja taidetta, niiden tähden unohtaa ainoan tarpeellisen ja lahjoittaa niille sen hartauden ja palveluksen, jonka kokonaan pitäisi tulla iäiselle totuudelle, joka on Kristus — silloin me hylkäämme sellaisen jyrkästi ja julistamme sen syntiseksi, jumalattomaksi ja tuomittavaksi. Ja tätä emme pane tieteen ja taiteen omaksi syyksi, vaan ihmisten, jotka niitä harjoittavat. Runous niinmuodoin, sellaisena kuin se nyt on olemassa mieleltään maailmallisten ihmisten käyttämänä maallisiin tarkoituksiin ja maallisessa hengessä, ei sisällä mitään, joka voisi ravita tai edistää totista kristillistä elämää, vaan ennemmin näyttää se enemmän kuin moni muu kykenevän juurruttamaan ja tukemaan maallista mieltä, joka on Jumalan vihollinen, ja yhä enemmän kietomaan ihmisen siihen. Samoinkuin saatana on mahtavin ja turmiollisin pukeutuessaan valon enkelin hahmoon, on se loistavan ihana hohde, joka runoudella on, sitä vahingollisempi, sitä kykenevämpi pettämään ja vangitsemaan, salaisesti mutta voimakkaasti valtaamaan ihmisen sielun ja vaivuttamaan sen yhä syvempään ja sikeämpään hengelliseen uneen. Kun ihminen vaipuneena suloisiin runollisiin unelmiin tällä hohteella verhoaa maailman ja elämän, kuinka voisi hän tulla siihen vakaumukseen, että maailma on pahuuden vallassa ja elämä syntinen, Jumalasta eksynyt ja tuomittava, jollei Jumalan henki sitä kokonaan muuta, luo toiseksi ja uudista? Jokainen runoilija on enemmän tai vähemmän Narcissus, joka istuu kuvastellen mielihyvällä omaa itseään, vaipuneena oman fantasiamaailmansa ja sen kuvien hellään, itsetyytyväiseen katseluun; jokainen luonnollinen runollinen ja esteettinen ihminen on suuremmassa tai vähemmässä määrin — aina esteettisten taipumustensa mukaan — epäjumalanpalvelija, joka nöyrässä hartaudessaan polvistuu sen suuren porton edessä, jota maalliset runoilijat sanovat runottareksi, hurmautuneena hänen viinistään ja häikäistyneenä hänen hekumallisesta olennostaan; sillä näiden runoilijain runotar on sen vaimon kaltainen, josta Johannes puhuu ja joka "oli vaatetettu purpuralla ja verenkarvaisella, ja kullalla oli kullattu, ja kalleilla kivillä ja päärlyillä, ja piti kädessänsä kultaisen maljan, täynnä kauhistuksia ja hänen huoruutensa riettautta". Nämä tyytyväiset, ihastuneet ja sokaistut ihmiset ovat kieltämättä sitä enemmän poissuljettuja Jumalan Hengen herätyksestä, vastahakoisia parannuksen taisteluun ja kelpaamattomia uskoon, mitä enemmän he ovat rakastuneet tähän suuntaan. Kaikista synneistä ovat, minun vakaumukseni ja kokemukseni mukaan, esteettiset — en kiireessä keksi mitään parempaa ja selvempää nimitystä — syvimmät, vahingollisimmat ja sitkeimmin juurtuneet; juuri tällä runollisella hohteella ne kietovat sielun sitä enemmän ja saastuttavat sen sisimmän pohjan, niin että sielu rakkaudella omaksuu ne, vaalii ja ihailee niitä ja elää niistä. Niin on esimerkiksi rakkauden laita, sellaiseksi kuin runoilijat sen kuvaavat, joka runoudessa on niin tavallinen ja välttämätön aines; vaikka tuskin kukaan terveesti ajatteleva voi olla tunnustamatta, että se on ilmeinen synti Jumalan lain ensimmäistä ja suurinta käskyä vastaan: "sinun pitää rakastaman Herraa, sinun Jumalaasi, kaikesta sydämestäsi, kaikesta sielustasi ja kaikesta mielestäsi". Jos ihminen pääsee siihen, että tämä käsky Pyhän Hengen kautta tulee hänessä eläväksi ja täyttyy, että hän hengessä ja totuudessa rakastaa yli kaiken Jumalaa Kristuksen kautta — silloin hän kaiketi hyvällä omallatunnolla voi laulaa mitä hyvänsä hän, tällä mielellä, haluaa. Silloin hän voi myös oikein käsittää ja havaita, kuinka kaikki on "vahingoksi ja raiskaksi sen ylenpalttisen Kristuksen Jeesuksen, meidän Herramme, tuntemisen suhteen", ja kuinka kokonaan toista on nähdä elämän valo ja elää Kristuksen uskossa kuin kulkea runouden virvatulen hurmaamana, eksyttämänä, häikäisemänä ja valloittamana.
Jos, runollinen ystäväni, tahdot ilmoittaa minulle ajatuksesi tästä, niin en minäkään vastaisuudessa laiminlyö lausua mielipidettäni selvemmin ja seikkaperäisemmin ja, mikäli se on minulle sallittu, puhua ajatustani julki. — —
Tämä kirjoitus antaa selvän käsityksen niistä ajatuksista, mitä Stenbäckillä oli runoudesta, ja osoittaa samalla, kuinka hän, niin paljon kuin hän yrittikin, ei voinut vapautua omasta persoonallisuudestaan. Sanoessaan, että kaikki on hylättävää, mikä ei edistä elävää kristillistä uskoa, olisi hänen ehdottomasti tullut tuomita kaikki runous, sillä ei vielä koskaan ole sille asetettu senkaltaista päämäärää. Varmaa onkin, että tavalliset pietistit empimättä olivat täysin johdonmukaisia tässä kohden. Stenbäck ei ollut niin, koska hän itse oli runoilija ja oli kokenut, kuinka vastustamattomasti runoilijan hengessä piilevä "luova neronvoima" purkautuu ilmoille. Hän puhuu siitä suuresta ajasta, jolloin Goethe ja Schiller (mainitaksemme vain suurimmat) lauloivat, aikana, jolloin runollisella elämällä oli terveyttä ja voimaa, mutta lisää, että sellaisenkin runouden harrastaminen olisi surkuteltavaa, jos (huomattakoon tämä jos!) se saa "ylivaltaisen, kaikkinielevän vaikutuksen". Siis hän näyttää kuitenkin hyväksyvän terveen ja voimakkaan runouden, mikäli se ei tule yksinomaiseksi harrastukseksi, ja unohtaa, ettei sellainenkaan runous, kuinka se todistaakin "alkuperäisyyttä ja itsenäisyyttä ja luovaa neronvoimaa", edistä kristillistä uskoa. Antautuakseen ollenkaan tähän selvittelyyn olisi hänen tietysti tullut kysyä itseltään, eikö sittenkin ole olemassa inhimillisiä pyrintöjä, aatteita, tunteita, joilla on oikeutuksensa ja välttämättömyytensäkin ilman että ne enemmän tai vähemmän suoraan edistävät kristillistä uskoa. Sillä ainoastaan jos tunnustaa, että sellaisia on (esimerkiksi: oikeuden, kanssaihmisten menestyksen harrastaminen, ihmisrakkaus, osanotto toisten kärsimyksiin, innostus oikean, hyvän ja jalon voittoon ihmisten kesken j.n.e.) ja että niiden selvittäminen, mielihalun ja palavan innostuksen herättäminen niihin on otollinen tehtävä, ainoastaan silloin saa oikean näkökannan runouden päämääristä. Jos Stenbäck olisi asettunut moiselle perustalle, olisi hän kernaasti voinut lisätä, että runouden, täyttäessään tehtäväänsä, on katsominen, ettei se vastusta kristillistä uskoa, ja myös vaatia, että sen tulee varoa asettumasta toiminnan sijalle, s.o. että oikean, hyvän ja toden toteuttaminen elämässä toki on enempi kuin sen laulaminen. — Jos tahtoo tehdä Stenbäckille täyttä oikeutta, on vielä tunnustaminen, että hänellä oli pätevät syyt olla ankara sitä runoutta kohtaan, joka silloin Saksassa vallitsi, ja että olisi kohtuutonta vaatia, että hän, saman ajan lapsi, olisi voinut paljosta katoavasta valita sen, mikä oli pysyvää, millä oli merkitystä vastaisuudelle. Harvoin on runous enemmän kuin nuoren Saksan päivinä antanut oikeutettua aihetta moitteeseen siveelliseltä ja korkeammalta aatteelliselta näkökannalta. Heinen, Gutzkowin ynnä muiden runous oli päälle päätteeksi tietoisesti kristinuskoa vastustavaa, jota paitsi sammuvan romanttisen suunnan tuntomerkkeihin todella kuului halu tehdä runollisuus ja esteettisyys yksinomaiseksi harrastukseksi. Tämä seikka oli kovin epäraitis ja moitittava; mutta sen vuoksi ei Stenbäckin olisi pitänyt kokonaan menettää tasapainoansa. Vaikka itse romantiikan vaikutuksen alaisena kehittynyt, oli hän näet maallisissa runoelmissaan osannut pysyä sillä ihanteellisella korkeudella, joka yksin aateloi runouden. Jos hän olisi asettanut totuuden ja puhtauden runouden sisällyksen ehdottomaksi vaatimukseksi, olisi hän puolustanut runoutta, niinkuin sitä voi puolustaa, tarvitsematta olla epäjohdonmukainen, kun totuudenrakkaus kerran esti häntä yhtymästä ystäviensä kaiken runouden ja taiteen hylkäävään johdonmukaisuuteen.
Täten käy meille myös selväksi, minkä tähden Stenbäck tähän aikaan lakkasi runoilemasta. Syy ei ollut se, että hän olisi kokonaan hylännyt runouden, vaan se, että ajatus runouden arvottomuudesta ja vaarallisuudesta uskon asialle häiritsi sitä vapautta, jota runoilijan luova toiminta edellyttää. Jos hän olisi pitänyt runouden ehdottomasti hylättävänä, ei hän kaiketi enää koskaan olisi runoillut mitään, mutta niin ei ollut laita: tuon tuostakin hän vielä kosketti "kielien kultaa", vaikka yhä harvemmin. Edelleen mainittakoon vaikuttavana syynä, että Stenbäck siinä sisäisessä taistelussa, jonka hän tässä asiassa sai kestää, oli aivan yksin. Hänen lähimmissä ystävissään ja omaisissaan ei ollut ketään, joka olisi ymmärtänyt panna arvoa hänen runoudelleen ja huomauttanut häntä siitä ihmeellisestä voimasta, joka hänelle oli suotu, ja sanonut hänelle, että se rukous ja tunnustus, jolle hän antoi laulun muodon, oli kaikuva vielä syntymättömille suvuille, kun saarnaajain sanojen kaiku jo ammoin oli vaiennut. Päinvastoin tiedämme, että hänen runoutensa osaksi tuli kaikkea muuta kuin kehoitusta heidän puoleltaan. Kuvaava ja kenties jossakin määrin ratkaiseva oli tässä suhteessa seuraava tapaus. Eräässä pappisseurassa kohta runokokoelman ilmestymisen jälkeen oli Malmberg töykeäsanaiseen tapaansa lausunut jotenkin seuraavasti: "Tiedätkös, Stenbäck, sinun runoistasi ei ole mihinkään, ne ovat kaikki pelkkää roskaa!" Runoilija oli loukkaantunut, ja sanaakaan sanomatta hän oli tahtonut poistua. Toiset olivat silloin kerääntyneet hänen ympärilleen ja pidättäneet hänet pyytäen häntä olemaan välittämättä Malmbergin sanoista, joka ei muka ymmärtänyt rahtuakaan runoutta. Tietysti Stenbäck ei koskaan olisi myöntänyt, että moinen tapahtuma olisi ollut hänelle ratkaiseva, mutta kuka punnitsee ympäristöltämme saatujen vaikutelmain voiman, kuka päättää, mikä tai mitkä vaikutelmat ovat olleet määräävinä? Ei kukaan voi sitä tehdä, ja kuitenkaan eivät päätöksemme ja vakaumuksemme koskaan muodostu niistä riippumatta.
KAHDEKSAS LUKU. 1841-1846.
Pohjanmaalla. — Oikeudenkäynti pietistejä vastaan Vöyrillä. — Papiksivihkiminen. — Achrénin kuolema. — "Muutamia sanoja pietismistä." — Kaksoishäät Espoossa. — Väitöskirja dosentin-virkaa varten sekä akateemisen konsistorin mielipide pietismistä ja Stenbäckistä. — Suhde hedbergiläisyyteen. — "Nya Morgonväkter." — Viimeinen Helsingin-aika. — "Theologiska Tractater, I." — Nimitys koulunrehtoriksi Vaasaan.
Juhannuksen aikaan 1841 Stenbäck matkusti Pohjanmaalle. Tämän näemme eräästä kirjeestä Skarstedtille 20 p:ltä heinäkuuta, jossa m.m. luemme seuraavat sanat: "Puhettasi Missions Tidningenistä en ymmärrä, tulisiko minun lähteä Ruotsiin sitä toimittamaan? Ei. Kuka ei rakastaisi itse asiaa, vahinko vain, että sitä niin usein hengettömästi ajetaan." Siitä näemme Skarstedtin ehdottaneen, että Stenbäck muuttaisi sanomalehtitoimintansa Ruotsiin. Toinen samantapainen ehdotus tulee jäljempänä mainittavaksi.
Heinäkuun 5 p. Stenbäck kirjoitti toisen kirjeen Skarstedtille, ja otamme siitä seuraavan kohdan:
— — "Nyt olen Pohjanmaalla, olen hartaalla ilolla tavannut useita ystäviäni ja käynyt heidän luonaan ja oleskelen paraikaa veljeni, apulaispappi Joh. M. Stenbäckin, luona Vöyrillä. Se raikas tuulahdus, joka täällä Pohjanmaalla liikkuu, on ollut elähdyttävä, ja minä voin ainoastaan kiittää Jumalan laupiasta hyvyyttä, joka suo meidän pudistaa päältämme akateemisen tomun ja jälleen lämmittää kirjojen, teoriain ja maailman viisasten ihmisten parissa laimennutta henkeämme sillä tulella, joka palaa näiden elävän Jumalan palvelijain sydämissä. Se on erinomainen Jumalan armo, että me tähän saakka huolimatta maailman kiukusta niin usein saamme tavata toisemme ja pitää vireillä sitä veljellistä yhteyttä, joka sekä antaa niin paljon kehitystä että estää hajanaisuuden ja erimielisyyden onnettomuutta." — —
Stenbäck puhuu sitten, kuinka olisi suotavaa, että Ruotsissa syntyisi äänenkannattaja "Pohjolan vastaheränneelle pelastuksenmurheelle". Jos Skarstedt, arvelee hän, asettuisi sellaisen yrityksen etupäähän, antaisi hän, Stenbäck, mielellään avustusta, ja muutkin varmaan tekisivät samoin. Nordisk Kyrkotidningiä oli kyllä luettu tarkkaavasti ja myöskin oli siitä löydetty joku kultajyvänen, mutta toimittajaan ei kuitenkaan luotettu. "Jos T:llä [Johan Ternström (s. 1803, k. 1882), siihen aikaan pastorinapulainen Tukholmassa, missä hänellä oli suuri maine saarnaajana ja missä hän julkaisi Nordisk Kyrkotidningiä (1840-49).] ensinnäkin omalta kohdaltaan olisi ollut tosi hengellinen pyrkimys ja elämä, ja hän sitä lähinnä olisi enemmän liittynyt toisiin, olisi hänen lehtensä saanut mitä suurimman tärkeyden ja huomion. Mutta kun hän yksinäisenä on noudattanut omaa päätään eikä suinkaan ole voinut herättää luottamusta, niin ei kenelläkään ole ollut halua liittyä häneen." — "Jos rae", jatkaa Stenbäck sitten, "jotka sekä siellä että täällä kaikesta sydämestämme tahdomme kuulua yksin Jumalalle ja palvella häntä, yhtynein voimin työskentelisimme saman asian hyväksi, niin olen varma, että Jumala ei olisi jättävä työtämme ja todistustamme vaille rikasta siunaustaan. Ja kun tässä maassa aina on uhkaamassa sanomalehteä sensuurin rautakäsi, ja se nykyjään tuskin saisi edes lupaakaan, olisi korkein toivomme, että siellä teillä sellainen saataisiin aikaan, jossa mekin voisimme vapaammin lausua mielipiteemme." — Jälkikirjoituksessa mainitaan lopuksi, että eräs Huldbergilla Falunissa äskettäin painettu kirjanen "Varningsord i anledning af pietismen i Finland" jo oli saapunut. [Kirjasen tekijä, joka käyttää nimimerkkiä "Finne", on S. G. Elmgrenin yliopistonkirjastossa tekemän muistiinpanon mukaan F. G. Hedberg. Sen nimi on (tahallisestiko?) eksyttävä, sillä kirjoitus ei ole tähdätty pietismiä vastaan, vaan puolustaa sitä; sen tarkoituksena on näet vakuuttaa lukijalle, "että elävä kristillisyys ei koskaan voi syntyä, saati kasvaa ja levitä, saattamatta päälleen maailman ja perkeleen katkerinta vihaa ja vainoa".]
Viimeksimainitussa kirjeessä, samoinkuin parissa muussa Skarstedtille kirjoitetussa, on myös uutisia niistä käräjänkäynneistä, joiden alaisiksi pietistipapit tähän aikaan joutuivat. Tarkempi selonteko on ulkopuolella ainettamme, mutta koska yksi oikeudenkäynti koski Stenbäckiä lähellä olevia henkilöitä, on siitä jotakin mainitseminen.
Jo keväällä 1840 oli pastorinapulainen Joh. M. Stenbäck Vöyrillä prokuraattorinviraston määräyksestä saanut syytteen siitä, että hän oli pannut toimeen luvattoman kokouksen hartaudenharjoitusta varten Jufvaksen talossa Miemoisten kylässä, sekä sitä paitsi erinäisistä muista virheistä ja rikkomuksista papinvirassa, sellaisista kuin että hän kristinopin levittämistä varten vieraassa maassa oli ottanut kolehtivaroja ja pannut säästölaatikoita kirkon oville ja omaan kotiinsa, että hän esittäessään autuuden järjestystä oli käyttänyt loukkaavia ja epäsiveellisiä puheenparsia, että hän käydessään erään sairaan talonpoikaisvaimon luona oli, sen sijaan että olisi sairaalle antanut uskonnon lohdutusta, soimannut häntä kaikenlaisista häpeällisistä rikoksista ja saattanut hänet epätoivoon, niin että sairas neljä päivää myöhemmin oli kuollut, j.n.e. Sitä paitsi sai talollinen Jufvas syytteen siitä, että hän oli antanut pitää kokouksen luonaan ja herjannut nimismies Kellanderia, kun tämä samana päivänä oli tullut hänen luokseen virkatoimessa, sekä lopuksi rovastinleski Eva Maria Stenbäck siitä, että hän melkein kaikkina sunnuntaiehtoopäivinä vuonna 1840 vapunpäivään asti Myrbergslundin kirkkoherranvirkatalossa oli antanut pitää seuroja, jota paitsi hän ja hänen tyttärensä, kappalaisenleski Marie Ottelin, apulaispappi Stenbäckin vaimo Ulrika Kristina, kapteeninrouva Ingrid Ulrika Tunzelmann von Adlerflug [Kapteeninrouva Tunzelmann v. Adlerflug, syntyjään Sohlberg, oli leski ja asui naimattoman sisarensa Sofian kanssa Vöyrillä. Molemmat olivat heränneitä ja Stenbäckin perheen hyviä ystäviä. Edellinen meni sittemmin naimisiin Vöyrin lukkarin Corellin kanssa.] sekä 43 muuta nimeltä mainittua henkilöä oli ollut läsnä Jufvaksen talossa pidetyssä kokouksessa. Tämä oikeudenkäynti, jossa havaittiin, että Joh. Stenbäckiä vastaan tehtyjä syytöksiä ei voitu näyttää toteen, ja josta useimmat pääsivät aivan vapaiksi, suoritettiin useilla käräjillä ja kävi kaikki oikeusasteet kestäen sen vuoksi noin kaksi vuotta. Vaikka ei olisi vailla sivistyshistoriallista mielenkiintoaan kertoa asiakirjain sisällys, riittää tässä ote kirjeestä, jonka syytetty Joh. Stenbäck kirjoitti langolleen Achrénille talvella 1842, saatuaan hovioikeuden päätöksen:
— — "Asiani on seuraavalla tolalla: olen tuomittu saamaan nuhteita, mutta en saa mitään kiitosta, en myöskään mitään kunnianhyvitystä, koska yhtä ja toista 'todennäköisenä pidettävää' on minua vastaan ilmaantunut — kaikki muut lampaat, sekä Henrik Jufvas että toiset, ovat vapautetut sen nojalla, että 'Kunink. Julistus 12 p:ltä tammik. 1726 ei tarkoita sellaisia kokouksia, joissa pappi on läsnä ja toimittaa hartaudenharjoituksia' — kuitenkaan ei H. Jufvas päässyt sopimattomasta käytöksestään nimismies Kellanderia vastaan, kun tämä oli virkatoimessa, maksamasta sakkoa 9 ruplaa 60 kop. hopeaa. Nyt edelleen: virallinen syyttäjä Solfvin ei omasta puolestaan sanonut tahtovansa valittaa, mutta kun hän mahdollisesti esimiehiltään voisi saada tukaluuksia, jos laiminlöisi sen, niin hän sanoi kirjoittaneensa heille ja tiedustelleensa asiaa ja lupasi myöskin antaa minulle tiedon, jos tulee valittamaan. — Minun tohtorini, [Karl Josef Estlander (s. 1808. k. 1874), aikaisemmin teologian dosentti sekä lehtori ja rehtori Turun kymnaasissa tuli Vöyrille pastorinvirkaan 1 p. toukokuuta 1840.] joka piti minua pitkässä tutkinnossa samana iltana kuin pöytäkirjat minulle jätettiin (jos sinua muuten haluttaa kuulla etkä heti hyppää seuraavan ylitse), lausui: Ei suinkaan tule nyt tämän päätöksen mukaan katsoa kokouksien pitämistä luvalliseksi, koska muka hovioikeus ei ole korkein oikeusaste eikä oikeutettu lakia selittämään; että papin asiana on ainoastaan puhua yhdelle kerrassaan, mutta ei useammalle — kaikkein vähimmin ruveta yhdessä veisaamaan sitä virttä, jota tähän aikaan ei suvaita; että meillä on tyhmä omatunto, joka on arka pikkuseikoissa, mutta ei suurissa, kuten esim. siinä, että ehdottomasti toteltaisiin esivaltaa — jolloin hän, välihuomautukseen, sanoi olevansa pakotettu menemään kreikkalaiseen uskoon, jos esivalta käskisi, olkoon se sen synti (!); hänellä oli vaimo ja lapset j.n.e.; että Luther ilman apuneuvoja oli kääntänyt Raamatun, kun vielä alkukielet olivat kapalossaan — sen vuoksi saattaa nyt niin korkealle kehittynyt eksegetiikka siinä löytää paljon virheitä; että leskenapu-asia on pikku kysymys ensi pappeinkokouksessa verrattuna kysymykseen pietistisistä liikkeistä maassamme; vuosisatoihin ei tuomiokapituli ole ollut niin tukalalla kohdalla kuin nyt — joko on tuomiokapitulin tultava pietistiseksi, ja silloin meidän asiamme voittaa, tai asettuu papisto vastaan, ja silloin meidän asiamme täytyy kukistua; luuli että muutamat pietistit kutsuttaisiin kokouksen eteen y.m. y.m. Nyt illalla kuulin, että jollei valitusta asiassamme tapahdu, niin minut kutsutaan 2 p. helmikuuta nuhdeltavaksi. Matkustaminen Helsingin kautta on minulle myönnetty, mutta ei pitempää aikaa kuin kaksi viikkoa. Saamme nyt nähdä, kuinka kaikki käy — käyköön niinkuin käydä voi — kunhan käy, emmekä nuku. — Hän elää, joka voi ja jonka täytyy auttaa."
Asia meni todella senaattiin, mutta huolimatta siitä, että tohtori Estlander oli todistanut hänen innolla ja vakavuudella hoitaneen virkaansa, ei Joh. Stenbäck päässyt nuhteista. Heinäkuussa 1842 hän sai ne Turussa. — Tämä oikeudenkäynti oli yksi monista samanlaisista, ja kun katselee tapahtumia etäältä, täytyy hämmästyä asianomaisten lyhytnäköisyyttä, jotka käyttivät sellaisia keinoja liikkeen hillitsemiseksi. Jokainen kirje sen ajan pietisteiltä todistaa, että vaikutus oli aivan päinvastainen. Toiselta puolen on hyvin valaisevaa Joh. Stenbäckin kirjeestä lukea, kuinka pietismin sisällyksestä välinpitämättömät papit ajattelivat. Tohtorin mielipiteet selittävät puolestaan, miksi pietistit singahuttivat niin kovia sanoja "nukkuvia" pappeja vastaan.
* * * * *
Syyslukukaudeltakin 1841 on tallella yksi Lauri Stenbäckin Achrénille kirjoittama kirje, joka sisältää yhtä ja toista mieltäkiinnittävää. Niinpä sanotaan, että runoelmia ainoastaan vähän oli myyty Ruotsissa (yhteensä 100 kpl. oli lähetetty sinne), jotavastoin Evankelista Viikkolehteä oli mennyt "hyvä joukko". Sitten sanotaan edelleen: "Minulle lähetti tällä lukukaudella kirjeen eräs homo novus, Peter Dahl Gööteporista, ehdottaen että lehteä — jota hän kiitti — jatkettaisiin Tukholmassa. Muutoin osoitti mies kylläkin suurta henkistä ontuvaisuutta ja sekavuutta, niinkuin muutkin ruotsalaiset, joiden pariin olen joutunut. — — Usein kyllä tuntuu mielestäni, että sitä kirkasta evankeliumin valoa, jonka Jumala on antanut meille paistaa talonpoikien kautta, ei liene Svean maassa. Se on sanomaton onni, että meillä talonpojat ovat pohjalla sekä perustuksena. Pian me herrasmiehet joutuisimme ymmälle. — Snellman on tätä nykyä Ruotsissa ja saarnaa suurella innolla Straussin oppeja (Frejassa); ei kukaan voi häntä vastustaa, vaikka toiset koettavat väitellä vastaan ja filosofeeraavat omaan tapaansa. Voi kurjuutta! Moisia vastustajia ei voi voittaa muulla kuin hengen ja voiman todistuksella. Mutta missä on se, jolle Jumala voisi uskoa häväistyn asiansa ajamisen? Ei totisesti ole aika nukkua ja torkkua tänä pahana aikana. Jospa toki me tulisimme mitättömiksi, jotta Jumala voisi olla meissä kaikki, oman voimamme menettäneiksi, jotta Kristuksen voima tulisi johtavaksi ja vaikuttavaksi meissä! — — Meillä on täällä omat nykäyksemme; välisti heittäytyy koko lauma yhdelle puolelle, kunnes joku sysäys tulee, jolloin kaikki juoksevat toimelle. Nyt on muotina, että täytyy lukea eikä niin paljon seurustella toisten kanssa. Mutta siten on miltei kaikki yhdessäolo lakannut, ja pelkään ettei moni lue sen enemmän, mutta kyllä nukkuu rauhassa omassa nurkassaan. En pidä siitä ja aion koettaa saada enemmän yhteyttä, vaikka en suinkaan tahdo enkä jaksa ryhtyä noihin vanhoihin yleisiin kokouksiin, jotka ovat kiedotut ja kangistuneet ulkokullatun hengellisyyden verhoon. Älköön Herra hylätkö meitä, niinkuin me, kukin kohdastamme, ansaitsisimme." — —
Kirjeen lopussa Stenbäck kertoo suurella ilolla, että konsistori on myöntänyt hänelle amanuenssin palkan, 400 ruplaa vuodessa. Kysymyksessä oli viransijaisuus, josta hän sai kolmannen vakinaisen amanuenssin palkan. Tulon, joka oli erittäin tervetullut, Stenbäck kantoi ainoastaan seuraavaan kevääseen, jolloin hän matkusti Turkuun papiksi vihittäväksi.
Alkupuoliskolta vuotta 1842 ei ole mitään kertomista, ennenkuin toukokuussa tapaamme Stenbäckin vanhassa piispankaupungissa, missä hän muinoin oli käynyt koulua ja tullut ylioppilaaksi ja missä hänet nyt oli vihittävä siihen korkeaan virkaan, joka niin kauan oli kangastanut hänen mielessään. Vielä hän ei ollut saavuttanut kandidaatinarvoa teologisessa tiedekunnassa, jota paitsi laki ei vielä silloin vaatinut kahden vuoden käytännöllistä virkatointa seurakunnassa ehdoksi lisensiaatinarvon saavuttamiseen samassa tiedekunnassa, mikä hänellä myöskin oli mielessä; mutta siitä huolimatta Stenbäck tahtoi vihityttää itsensä papiksi. Hän tunsi tarvetta harjaantua papilliseen virantoimitukseen, sillä jos kukaan antautui hän teologiselle uralleen täydellä todella. Sen vuoksi hän ei kuitenkaan tahtonut luopua oppineelta uralta, vaikk'ei kukaan häntä siihen kehoittanut, päinvastoin Paavo y.m. koettivat saada hänet yksinomaan antautumaan käytännölliseen papintoimeen. Turun matkasta Essen kertoo: Turussa ei häntä hänen uskonnollisen vakaumuksensa vuoksi kohdeltu varsin ystävällisesti. Mutta sitä hän ei paljon pannut pahakseen. Kun teologianlehtori, vanha karski herra, josta varsinkin yksin Stenbäckin teesi oli vastenmielinen, julkisessa tutkinnossa lausui: "Minime mihi placet haecce thesis tua", niin Stenbäck vastasi tyynesti: "Si non placet, jam displiceat". Kun häntä varoitettiin liiallisesta innosta virassaan, vastasi hän: "Jumala antakoon että palaisin!" Hänen arvosanansa oli "cum laude", mikä sekin näyttää osoittavan erinomaista ankaruutta ja kitsautta arvostelussa, sillä Stenbäck oli jo miltei valmiiksi lukenut oppikurssinsa teologiankandidaattitutkintoa varten. Itse papiksivihkiminen tapahtui 10 p. heinäkuuta 1842, ja Stenbäckillä oli siinä ensimmäinen sija 19 muun filosofianmaisterin ja ylioppilaan rinnalla, joista J. F. Cajanin, F. P. Kemellin, J. Bäckvallin ja E. M. Rosengrenin nimet ovat tunnetumpia.
Turussa ollessaan, siellä paraikaa suorittaen asianomaisia kokeita ja tutkintoja, Stenbäck kirjoitti 23 p. toukokuuta seuraavan kirjeen Achrénille. Se pappeinkokous, jota kirje käsittelee, on sama, jota tohtori Estlander oli tarkoittanut keskustelussaan pastori Joh. Stenbäckin kanssa, ja se oli pidettävä kesäkuun keskivaiheilla.
"Rakas veli! Kummastuksella ja mielipahalla olemme kuulleet, että Lagus ja Malmberg ovat epäröineet, tullako tänne pappeinkokoukseen vai eikö. Heidän täytyy välttämättä tulla. Luulen, että perkele on heittänyt epäuskon ja epäluottamuksen verkon parhaimpaimme ympärille kietoakseen ja turmellakseen meidät, kun sellainen epäröiminen on voinut syntyäkään. Nyt juuri on aika, jolloin meidän täytyy tunnustaa ja puolustaa totuutta, jollemme tahdo olla kurjia raukkoja, jollemme tahdo olla mitään muuta kuin viheliäisiä lahkolaisia kukin nurkassaan ja työskennellä katalan yksityisen asian, mutta ei Kristuksen ja hänen kirkkonsa hyväksi. Ja nyt me juuri pysyisimme piilossa kurjina pettureina, kun Jumala ilmeisesti on johtanut asiat niin, että meidän tunnustuksemme ja esiintymisemme on välttämätön, jos asiasta on jotakin tuleva. Meitä haukutaan pietisteiksi niin kauan, kunnes me itse vaivumme surkeaan pietismiin heidän käsityksensä mukaan ja unohdamme, että me täällä tahdomme saada kirkkoa ja kristillisyyttä eteenpäin, eikä pietismiä. Tämä kokous on kaiken todennäköisyyden mukaan arvaamattoman tärkeä kristillisyyden asialle maassamme ja määrää epäilemättä melkoisesti sen vastaisen suunnan. Ja nyt me pysyisimme piilossa ja pakenisimme tantereelta? Olisimme arvottomia Jumalan ja ihmisten edessä, jos niin tapahtuisi. Täällä kaikki näkyvät odottavan, mitä valoa tämä kokous on heille antava asiastamme, asettuaksensa sen mukaan. Luther, hän matkusti Wormsiin huolimatta kaikista perkeleistä — mutta mekö pysyisimme viisaasti piilossa, vaikka kyllä voimme kirkua nurkissamme enemmän kuin tarpeellista olisi! Mahdotonta että niin saisi käydä. Meillä ei ole vähempi eikä myöskään muu asia kuin Lutherilla, ja me olemme velvolliset Jumalalle ja ihmisille tekemään niinkuin hän. Olen kirjoittanut sekä Lagukselle että Malmbergille ja puhunut oloista, enkä luule muuta, kuin että he laittautuvat tielle. Olisi korvaamaton vahinko, jos he ja muut nyt pysyisivät poissa. Mutta hyvä olisi, jos niin useita muita tulisi kuin mahdollista. Mikä estää sinua? Olemmehan kuljeskelleet ja kierrelleet häissä ja sen semmoisissa — tässä on paljoa enemmän. Rakas veli, älä anna pikkuasiain estää. Sinähän voisit matkustaa Hedbergin kanssa, joka varmaan tulee, tai jonkun muun mukana. Janne, jonka täytyy olla täällä heinäkuussa, ei kaiketi pääse. Asia ei koske nyt meitä vaan Kristusta ja hänen totuuttaan. Ajattelehan toki sitä ja laittaudu empimättä matkaan." — —
Stenbäckin kirjeellä oli toivottu vaikutus. Achrén teki matkan yhdessä F. G. Hedbergin kanssa, joka silloin oli papinvirassa Raippaluodossa, ja toisetkin tulivat Turkuun. Pappeinkokouksesta, joka tosin ei tullut niin käänteentekeväksi, kuin näkyy odotetun, ei ole tässä paikka puhua pitemmälti. Kuitenkin siteerattakoon eräästä Jonas Laguksen kirjoittamasta promemoriasta muutamia sanoja, jotka koskevat ainettamme. Puolustaen vastaherännyttä uskonnollista elämää hän sanoo muun muassa: "Halua tieteelliseen sivistykseen ei ole mikään opin väärä suunta tukahduttanut, koska moni totuuden käsittämien joukosta on hankkinut ja yhä edelleen hankkii tietoja tullen siten isänmaan kaunistukseksi. Sitä todistaa myös eräs nyt pappien vihan lakkauttama sanomalehti, joka öljypuun lehvänä tarjosi Jumalan rauhaa suomalaiselle synnyinmaalle. Ajattelevien miesten joukossa lienee nykyjään harvoja, jotka eivät tunnustaisi, että vainotut Jumalan palvelijat ovat kärsineet syyttömästi, sitä enemmän kun heidän oppinsa on puhdas, elämänsä nuhteeton ja käytöksensä opettajanvirassaan perustunut lakiin ja asetuksiin." [Promemoria kirjoitettiin pappeinkokoukseen lähetettäväksi, mutta kun Lagus itse matkusti sinne, ei sitä jätetty esille — mikä kaiketi ei estänyt mielipiteitä toisessa muodossa tulemasta lausutuiksi.]