— Oletteko hulluja, hah, hah, haa, nauroi Liisa. Luuletteko herrojen teille lapsenteko-taitoa opettavan. Nähkääs, asia on tällainen. Antakaa, kun minä oikein juurtajaksaen sen teille selitän, mutta keitä sinä, Sepän-Iida kahvia, niin minä sill'aikaa juttelen.

Sepän-Iida, pitkä, laiha, suurihampainen ja totinen ihminen alkoi keittää.

— Juu, nähkääs, puhui Liisa, juu, asia on niin, että herrasväki on tullut huomaamaan, että köyhien lapset ovat huonosti kasvatettuja ja että köyhät miehet ovat huonosti ruokittuja. Ja sitävarten — — —

— No, jo minut riivattu vei, keskeytti Hiskian-Eliina puheen ja raiskasi märällä lakanalla kehlon laitaa. — Vai ovat meidän lapsemme huonosti kasvatettuja. Voi sen tuhat tulimmaista, miten minua sapettaa. Vai eivät ne ole hyvin kasvatettuja. Mitenkähän heidän omien kakarainsa laita on, saiskohan sitä kysyä. Hyi, vieläkin kiukuttaa, miten ne toisella viikolla minua kohtaan käyttäytyivät. — — —

— No, mitä silloin tapahtuikaan, utelivat toiset.

— Mitäkö tapahtui? Kun minä menin Oljoon villankehruuta hakemaan, niin on niitä herrain puolikasvuisia kesäsyöttiläitä juuri uimaan menossa. Niiden piti jo hypätä veteen, mutta minut nähtyään asettuivatkin tiepuoleen rivissä seisomaan. Siinä ne nyöpelit seisoivat ihkasen alastomina minuun päin, eivätkä vähänkään hävenneet.

Olisit sylkäissyt vasten naamaa, sanoi Suntion Liisa.

— No niinhän minä teinkin. Minä sylkäsin ja sanoin: hävetkää toki silmänne leuhki, kun vanhaa naista pilkkaatte. Olettepa tekin koreita papin alkuja, vai mitä syötinkejä teistä tehdään! Viekää toki ihmisyytenne Oljosen sioille, kun se noin rumaa on ihmisten ilmoilla ja älkää minulle kelvottomuuttanne näytelkö, ei se minua ollenkaan ilahuta. Sanoin ja sylkäsin vielä kerran yhtä mokomaa. Voi sun vietävä, vai alkavat ne meitä opettaa! No jos kaikki herran alut ovat samallaisia, kuin ne itseään näyttelevät poikaset, niin eihän kunniallinen nainen saa mitään rauhaa. Parasta on, etteivät pistä nokkaansa minun mökkiini! Panisivat ennen minut opettamaan heidän lapsilleen, miten vanhoja ihmisiä kohdellaan, — siinä!

— Herrojen lapset ovat ristillisen kurin puutteessa, sen minäkin olen tullut huomaamaan, sanoi Jussin Anna.

— Olkaa jo rällättämätä, että Suntion Liisa saa kertoa, miten ne siunatut herrat ovat päättäneet meitä opettaa, kielsi Sepän Iida.

— Juu, jatkoi Liisa, ne aikovat tehdä köyhien lapsista hienoja, että ne lakitta päin osaisivat kumartaa herroille ja kaiketi he sitten opettavat teidät syömään hienoja ruokia.

— Jaha, sohaistako, jossa on sotkettua lihaa, kananmunaa, vehnäkorppua ja maitoa yhdessä — — —. Eliinaa puistutti.

— Entä hattu? Määrätäänköhän hattu, luuri ja silmälasit, tiedusteli totinen Sepän Iida.

— Ja opetetaanko makaamaan puoleen päivään, kysyi Anna.

— Hei, akat, innostui Hiskian Eliina, jahka minä olen oppinut hattua pitämään ja sianrasvassa keitettyä munaa syömään, niin minäpä en päivää sano muille, kuin itseni näköisille.

— Koska he sitten alkavat, kysyi Anna.

— Syksyllä, kuulema. Laittavat kai oikean koulun Oljoon ja rouva lähettää kaupungista opettajan.

— Vai syksyllä. No ensi työkseen ne alkavat vilulla tappaa, niillä kun pitää aina olla ikkunat auki.

— Kyllä sitä kylmässäkin elelee, lohdutti Hiskian Eliina. — Sitten minäkin keitän kermaan mannaryynipuuroa ja panetan suolatonta voita puuron silmään. Kelpaa sitä Hiskiaksenkin ojaa kaivaa!

— Ja minä keitän särkeni siirapissa, lisäsi Anna.

— Hyi toki, sanoi Liisa. Minua ilettää teidän mässäämisenne. Mutta kyllä minustakin siltä tuntuu, että pysyköön jokainen omissa oloissaan. Kyllä minä luulen köyhän lapsen oloonsa kelpaavan.

— Ja pitäkööt vain huolta siitä, että omat lapsensa oppivat ihmis-tapoja, vihotteli Eliina. Ja laittakoot ensi itse itselleen ilman piikaa ruoan, vaikka rahaa on, etteivät tiedä mihin panna. Puhukoot vasta sitten, miten köyhän voisi saada hengellänsä elämään, siinä!

— Älä ole noin vihanen, Eliina, sanoi Suntion Liisa, minä tunnen herrasväet ja tiedän, että ne ovat hiukan lapsellisia. Ei ne tarkoita niin pahaa — — —

— Minä pippuria niiden tarkotukselle, ärjäsi Eliina, mutta sen minä vaan sanon, että eivät minun poikani joka vastaantulijalle hävyttömyyksiä tee, vaikkei niistä syötinkejä tulekaan.

— Akat, kahvi on jo valmista, ilmotti Sepän Iida.

Pyykkärit taukosivat työstään ja istuutuivat tulen ympärille.

Lahden toisella rannalla on koivumetsä. Sinne oli keskustelun aikana kerääntynyt herrasväkeä katselemaan kesäistä idylliä.

Järvi oli tyyni, hienoja, hopean kirkkaita karmeita vain kulki sen pinnalla. Vaimojen ääni kuului hyvin toiselle rannalle, mutta sanoja ei erottanut. Valkoset vaatteet, joita oli levitetty kuivamaan ruohikolle ja pensaiden oksille, kuvastuivat pitkinä juovina järven vihertävään kalvoon. Heinäsirkat surisivat ja perhoset tanssivat tuoksuvien kukkien ympärillä. Elämä oli niin ihanaa metsänpuoliselta, varjoiselta rannalta katsottuna. —

Vaimot alkoivat jälleen pestä ja puhella.

— Kyllähän elää kelpaa, kun tuon enempää ei elämänsä eteen tarvitse tehdä, sanoi Sepän Iida nyökäyttäen herrasväkeen päin. Hänen äänensä oli katkera.

— Ole vaiti, — Suntion Liisa koetti olla sukkela, — pianhan pääset samallaisille päiville, kun nyt vain kerkiävät opettaa sinut syömään herkkuja ja laiskottelemaan.

— Taitaisi käydä Iidan, kuten entisen akan.

— Kuinka sille sitten kävi.

Sepän Anna kertoi:

— Oli kerran akka, joka sai periä suuren, suunnattoman määrän kultarahoja. Ensin hän ei tietänyt, mitä niillä olisi tehnyt, mutta silloin joku tuttava neuvoi hänen ostamaan oikein kauniin rakennuksen, jonka ainoana maana olisi vain puutarha. Mitä semmoinen rahakas ihminen sen enemmällä maalla olisi tehnytkään, kuin mitä kelliäkseen tarvitsi. Akka teki neuvon jälkeen ja osti kauniin rakennuksen. Mutta rakennuksella ei ollutkaan puutarhaa. Ei se mitään, ajatteli akka, pianhan minä tässä joutessani puutarhan laitan. Ja kun hän oli tottunut työ-ihminen, ei hänen tullut mieleensäkään toisilla sitä teettää. Päivät pitkät hän ahkerasti kuokki, istutti ja mullitti. Hän laittoi kauniita kukka-penkkejä, puita ja ruusupensaita. Hän oli niin onnellinen rikkauksistaan, että toivoi saavansa elää ijankaikkisesti. Vihdoin oli puutarha kunnossa ja akka rupesi nauttimaan laiskan päiviä. Hän rupesi kahvipannun ääressä istumaan puutarhan penkillä. Mutta miltä se ahkeralle maistui. Jo toisena päivänä hän suuttui ja väsyi kukkien katselemiseen.

— Miten hänelle sitten kävi?

— Se myi pois koko paikan ja osti toisen, jossa jälleen alkoi ahertaa. Se ei tuntenut onnea missään muussa, kuin työssä.

— Eihän muuta onnea olekaan, myönsi Eliina, vaikka enhän muuta onnea ole koettanutkaan. Arvelen vain siitä, ettei mitään valmista ihmisen suuhun lennä, vaan kaikki on kovan vaivan takaa sinne raastettava. Jos Jumala olisi tietänyt ihmisen tulevan onnelliseksi ilman toimeentulonsa eteen ahertamatta, niin varmasti olisi hän sen onnelliseksi tehnyt.

— Miksi ei Jumala luonutkin ihmiselle kaikkea valmiiksi. Se olisi käynyt samalla vaivalla, kun sille kerran kaikki on mahdollista, ajatteli Liisa.

— Tai olisi jättänyt koko ihmisen tekemätä, se olisi ollut kaikkein parasta.

— Älä sinä, Eliina, enää jatka ihmisten tekoa, pisti Liisa.

— Jaa, minäpä en olekaan yksin tekijänä — — —

— Solkkaamata suutanne, siinä, vihastui Iida. Kyllähän leikkiä saa puhua, mutta pilkkaa ei, ei ainakaan sellaisista asioista.

* * * * *

Nuoren herrasväen huomio oli järven toisella rannalla kääntynyt taivaan hattarapilvistä, veden väreilystä ja lintujen näppärästä lennosta pesu-akkoihin.

— Luonto on niin ihanaa, niin virkeää ja monipuolista, puheli silmät haikeina nuori neitonen. — Se on kuin Jumalan runoteos, jota me pienet ihmislapset saamme tutkia ja josta saamme oppia rakastamaan elämän ja olemassaolon kaikkeutta. Jospa vain kaikki ihmiset tulisivat tuntemaan luonnon ihanuutta! Jospa runotar saisi sanallaan koskea kaikkia ahtaita rintoja! Nuo vaimot, jotka tuolla vaatteita pesevät, tuskin tietävät olevansa järven rannalla, johon ääretön taivas, vihreä metsä ja kyläkunta niittyineen kuvastuu. Tuskin kuulevat he veden loisketta, joka syntyy heidän sitä käytellessään! Minä tahtoisin niin halusta huutaa kaikille ihmisille, että maailma on ylen kaunis, niin verrattoman ihana!

— Niin, te olette oikeassa, sanoi joku nuori herra, luonto on kaunis ja niin täydellinen, ettei ihmiskäsi kykene yhtä pientä kiveä siihen lisäämään.

— Näettekö sitten noiden pesuvaimojen liikkeitä, miten sopusuhtaisia ja ympäristöönsä sopivia ne ovat, neitonen sanoi.

— Luonto on täällä alkuperäistä, vastasi herra, samoin nuo vaimot. Niiden olemus on kokonaan luonnon mukaista. Ei siinä ole mitään tehtyä.

Yksi neitosista, joka talvisin kävi Ateneumissa piirustusoppia ja kutsutti itseään taiteilijaksi, oli alkanut piirustaa kuvaa pesurannasta. Kuva ei tahtonut olla oikein luonteva, eikä laisinkaan näköinen, mutta perspektiivin hän selitti olevan hyvän. Hän oli sen luonteinen, ettei hän koskaan onnistunut saamaan hyvää kuvaa itse paikalla. Hän vain valokuvasi taulun muistiinsa, josta se vasta kypsyttyään saattoi luontevana esiintyä.

Herrat kuuntelivat ihastuneina. He seurasivat silmillään neitosten siroja liikkeitä, etsivät kukkasia, pujottelivat niitä puseroiden poimuihin, heittivät jälleen pois ja repivät uusia.

Neitoset vuoroin suuttuivat, vuoroin leppyivät, hyppivät kiville ja mättäille ja säikähtelivät. Otaksuivat kuivia, maahan pudonneita oksia käärmeiksi ja menneen vuoden käpyjä sisiliskoiksi.

Kaikkien mielestä oli niin hauskaa. Elämä oli niin ihanaa vapaassa, virkeässä luonossa pitkän, rasittavan talven jälkeen.

9.

Oljossa asuva herrasväki oli kovin tyytymätön sisäpiikaansa, sillä se samoili mieluisammin metsiä tai lojui nurmikolla, kuin piti huoneita siivossa ja huolehti, että kaikki olisi ollut tarpeellisessa kunnossa. Emäntä oli jo monta kertaa ihmetellyt, miten tohtorinna suvaitsi sellaista palvelijaa ja hän kehotti tohtorinnaa ottamaan piian maalta, kaupunkilaisista kun ei ole mihinkään.

Rouva oli samaa mieltä ja antoi Suntion Liisan toimeksi hankkia sopivaa henkilöä.

Liisa kyseli kylältä. Paljohan niitä oli tulijoita, — käsitteet suuresta maailmasta olivat viime vuosien aikana melkoisesti muuttuneet, — mutta kaikki eivät niin vain kelvanneetkaan, sen tiesikin. Tohtorinna vaati sisäpiialtaan ei ainoastaan työtelijäisyyttä, vaan myöskin siroa ulkomuotoa.

— Tiedänhän minä yhden, sanoi Liisa, yhden, joka on sekä ahkera, että kaunis, mutta se on vielä kovin lapsekas ja tuskin sen vaari sitä päästääkään, vaikka saanhan minä koettaa.

Ja Suntion Liisa meni Erkin mökille.

Lapsuus oli pikku- Leenalta kadonnut, kuin unelma. Muorin kuoleman jälkeen oli hänen hartioilleen tulleet kaikki ne huolet ja työt, joista vainaja häntä oli säästänyt. Kovaa oli todellisuus. Ei siinä ollut sijaa ihmettelylle ja ruunankummikin tuntui muinaiselta, menneeltä haaveilulta. Kauan oli Leenan jo tehnyt mieli pois suureen maailmaan, sinne, johon eivät kuulu yksinäiset, huokailevat tuulet. Kun Liisa puhui asiansa, joka yhdellä kertaa uhkasi aukaista satumaisen suurmaailman portit, ihastui Leena.

— Mene vaan, sanoi vaari ottaen uunilta piippunsa ja alkaen sitä äänekkäästi imeä. — Mene vaan, Leena, mitäpä sinä tässä olostasikaan paranet. Minäkin kuolen pian ja sinä jäät kuitenkin yksin.

— Mutta te jäisitte niin yksin ja turvattomaksi, sanoi Leena jotakin sanoakseen. Sitten hänen tuli todenteolla ikävä vaaria. Se jäisi niin yksin ja turvattomaksi. Ehkä sairastuisi ja kuolisi jonakin pimeänä talviyönä. Ei, hän ei voinut jättää vaaria. Hän on tässä niin kauan, kuin se elää ja sitten vasta. — — Mutta entä jos vaari elääkin kauan.

— Mene sinä vaan, mentävähän sinun on kuitenkin. Mikäpä minun on tässä yksin ollessani. Pääsethän ihmisiin, eikä tarvitse joutua hunningolle.

— Mutta jos vaarin mieli on paha.

— Mitäpä minä siitä pahottelemaan. Enhän kuitenkaan saa sinua ikääsi pitää, joka kohta kuolen. Vaari ei sanonut Leenalle, ettei hän enään kyennyt pitämään mökkiään, kun vanhat varat olivat loppuneet ja Oljon isäntä oli vuodesta vuoteen lisännyt päivätöitä. Tuskin omia töitään enään vaari jaksoi ja ensi talveksi oli hänen mentävä ruotiin. — Mene sinä vaan, Leena, kun pääset, parempia ihmisiä palvelemaan!

— En minä sentään taida — — —

— Sinun pitää mennä, minä tahdon, sanoi vaari kovettuneena.

Leenan mieli oli hyvä, että vaari hänet pakotti menemään.

Suntion Liisan kanssa hän lähti näyttämään itseään tohtorinnalle. Matkalla neuvoi Liisa, miten piti esiintyä. Hänen piti niiata syvään herrasväelle ja katsoa silmiin puhuteltaessa, — se näyttäisi rehelliseltä. Sitten, jos tohtorinna hänet ottaa, niin hänen pitäisi niiaten sanoa: onko tohtorinna hyvä ja opettaa minua, kun minä olen niin osaamaton ja tökerö, kyllä minä koetan sitten nöyryydelläni palkita tohtorinnan vaivat.

Sykkivin sydämin ja oudoin mielin kulki Leena Liisan rinnalla Oljoon näyttämään itseään. Liisa jatkoi neuvojaan:

— Ole nöyrä ja tottelevainen herrasväellesi, äläkä koskaan puhu vastaan, äläkä vastusta, vaikka vääryyttäkin kärsisit ja vaikka kuinka tietäisit olevasi oikeassa. Ei köyhän auta oikeuttansa katsoa, kärsien se paraiten eteenpäin pääsee. Ja vielä toinen asia, Leena, vaikka oletkin vielä lapsi, niin sanon pahan omantuntoni takia. Sinä olet suurisilmäinen ja sysi-musta ja olisit hyvin säilynyt täällä maalla, jossa sinua pidetään rumana, mutta herroilla on toinen maku. Ne, näes, luulevat mustaa kauniiksi. Älä siis usko herrasmiesten koreita puheita ja naimatarjouksia, eivät ne koskaan piika-ihmistä nai.

He saapuivat perille, Liisa vei Leenan kyökkiin. Siellä oli kaksi palvelijaa. Toinen sekotti munaa ja korppua hakattuun, veriseen lihaan ja toinen kuori perunoita tehden hirveän paksuja kuoria.

— Ohhoo, onpa siinä korea tyttö, kenen se on, kysyi toinen palvelijoista.

— Siitä tulee tähän herrasväkeen piika, jos huolitaan, vastasi Liisa.

— Lapsihan tuo vielä on, ei se jaksa tässä olla.

— Kovaa on talonpojankin työ!

— Mitähän Emma-ryökinä tuosta tytöstä tykkää, nauroi toinen piika, se kun ei luule muita kauniita löytyvänkään maailmasta, kuin hän.

Tohtorinna tuli kyökkiin, Leena ja Liisa nousivat seisomaan.

— Tässä minä nyt tuon tohtorinnalle tämän tytön. Se on turvaton tyttö-riepu ja olisi siunattu asia, jos herrasväki tahtoisi ottaa sen ja opettaa siitä kunnon piian.

Leena oli hämmästynyt tohtorinnan tulosta ja vetäytynyt Liisan selän taakse. Liisa veti hänet esiin.

— Tervehdi tohtorinnaa, Leena!

Leena rohkasi luontonsa, astui uljaasti rouvan luokse, ojensi kätensä ja silmiin katsoen sanoi: päivää!

— Voi, voi, hätäili Liisa, kuinka sinä olet köppänä sentään. Älä nyt toki kättele! Muistatko, miten minä sinua neuvoin?

Leena punastui korvia myöten ja koetti puhua tökertää: kyllä minä sitten nöyryydellä palkitsen, kun minä olen näin osaamaton.

— Höhlä, ärjäsi Liisa, oletko siinä! Tuskin tohtorinna ottaakaan sinua.

— No, no, nauroi tohtorinna, tyttöä on opetettu liikaa. En luule, että hän on niinkään höhlä, kun hän vaan saa olla ja puhua, miten itse haluaa.

Nyt uskalsi Leena jo hengittää ja katsoa asiaa luonnollisemmalta kannalta. Hänestä tuntui ihmeelliseltä, että herrasnainen saattoi noin hyvin käsittää. Miten voisikaan tehdä aivan niin, kuin toinen käskee.

— Tahtoisitko tulla meille palvelukseen, kysyi tohtorinna.

— Tahtoisin.

Samassa tuli mieleen vaari ja vaarin mökki. Itku oli vähällä tulla. Hänestä tuntui, ettei hän enään koskaan saisi nähdä vaaria, ei avata porstuan ovea, eikä teljetä sitä kepillä. Keittiössä oli outo ruoan ja veden haju, kaikki oli niin puhdasta ja kirkasta, häntä tukehdutti, mieli teki pois.

— Minä luulen, että hän on kiltti tyttö, sanoi tohtorinna Liisalle. — Minä otan hänet mielelläni, mutta en voi ottaa ennen kuin sitten kun lähdemme Helsinkiin.

Helsinkiin! Leena ihastui. Hän pääsisi vielä vähäksi aikaa vaarin luo ja sitten Helsinkiin!

Kun hän jälleen saapui vaarin mökille, huomasi hän jälleen paljon, mitä ei ennen ollut huomannut. Mökin seinä oli kallellaan, aivan kaatumaisillaan ja porstuan katto oli rikki. Suuri, lahonut laudanpätkä oli valunut alas ja jäänyt seinää vasten roikkumaan. Navetta oli tyhjä ja ikävän näköinen ja kotipihlaja oli alkanut sammaltua.

Vaarin luona tuvassa istui Melanderin Heta, sama, joka häntä oli ollut kastamassa. Heta oli kylältä saanut kuulla, että Leenasta tulee herrojen piika ja sitä varten hän oli tullut Erkin puheille.

— Sen minä vaan sanon, puhui Heta, että ei se onnekseen kaupunkiin lähde. Tiedän minä toki sen verran, vaikk'en paljoakaan tiedä. Eläsipä nyt Leena-vainaja, niin eipä laskisikaan se lasta suden suuhun. Hoo, hoo. En tiennyt silloin, kun ma kasteessa vein Herran eteen tuon lapsen, että siitä piti maailman luuta tulla, siitäkin.

— Eikö Jumala mielestäsi kaupungissa olekaan sama, kuin täällä, kysyi Erkki. — Ja minä olen kuullut Helsingissä olevan satoja pappia ja kymmeniä kirkkoja, niin ettei sielläkään pakanana elää tarvitse.

— Pappiako Erkki pitää pirun vörmyntärinä? En minä sinuna, Leena, kaupunkiin lähtisi, kun täälläkin elää voi. Älä lähde, Leena!

— Suntion Liisa on jo toimittanut, vastasi Leena, en kai minä enään voi purkaa.

— Suntion Liisa, muka paras, se herrojen heiska, mikä lieneekin muualta tullut. Älä huoli lähteä! Minä olen sinut pyhästi kastanut samana yönä, kun äitivainajasi ruumiin pesin. Äitisi tuli sieltä hylättynä ja häväistynä sinua tänne synnyttämään, — nyt syksyllä tulee siitä neljätoista vuotta, ja samoin käy sinullekin, sano minun sanoneeni.

— Ole hörisemättä, ärjäsi Erkki, kun tuolla lailla orpoa evästelet.
Mikä sinä olet ihmisen elämänkulun ennustajaksi?

— Sen, mitä sanoin, sen sanon vieläkin, toisti Heta totisena. — En minä Leenalle mitään pahaa toivo, sen tietää Jumalakin. Mutta minkä minä sille voin, että sydämeni on haljeta, kun ajattelen, miten kova tämä maailma on. Eikä Erkin tarvitse sitä pahastua, että minä Leenaa estin. En sitä kateudesta tehnyt.

— Kai minä sen tiedän, myönsi vaari, mutta mihinkäpä se lapsi-rukka joutuu täälläkään, kun minä kuolen? Eikä käy päinsä parempia ihmisiä pilkata. Kun se rouva kerran on luvannut ottaa, niin mikä on mennessä? Ihmisiinhän se joutuu, eikä hukkaan.

— Koska kerran vaarisikin niin tahtoo, puhui Heta Leenalle, että sinunkin pitää lähteä ulos avaraan maailmaan, niin mene, kai se on niin sallittu. Mutta älä ylenkatso minun sanoja, kun sanon, että maailman polku on pitkä ja pimeä. Se on kuin aava meri, jonka viitat tuuli on vienyt. Lintunen tietää ilman suunnat ja koko maailma on sen turvapaikka, mutta niin ei ole laita ihmislapsen. Mutta muista, että Jumala asuu taivaassa ja on jo ennen meidän syntymistämme määrännyt meille elämän onnen tai onnettomuuden.

Vaari huokasi. Suuret kyyneleet tulivat hänen silmiinsä.

Leenaan eivät Hetan neuvot mitään vaikuttaneet. Hän ajatteli kaupunkia ja kaikkea sitä uutta ja outoa, joka hänellä oli oleva edessään.

Mutta kun se aika läheni, jolloin Leenan piti matkustaa Helsinkiin, tuli hänen jälleen kova ikävä vaaria. Tuli muori-vainajakin mieleen. Tuossa oli vielä muorin lypsinkiulu, tuossa rukki, tuossa kuontalohara ja sukkula. Kaivolla oli sama ämpäri, jolla muori oli vettä nostanut, sama polku vei kaivolle, kuin silloinkin. Missähän muori oli? Kohta kuolee vaarikin. Mökki jää tyhjäksi, tai tulee joku toinen siinä asumaan. Se asuu jälleen kauan ja sekin kuolee. On ollut aika, jolloin ei muoriakaan vielä ollut ja nyt häntä jälleen ei ole. Vaikka maailma seisoisi monta sataa tuhatta vuotta, niin ei muoria enää koskaan olisi maan päällä. Kaikki ihmiset kuolevat, mutta maailma ei koskaan ole tyhjä ja kaikki ihmiset ovat tuttuja keskenään, vaikka aina uusia syntyy. Anni-tätikin oli ollut ja ollut niin hyvä — — —.

* * * * *

Tuli syksy. Aartolahti jäi omien kyläläistensä haltuun. Kesävieraat olivat lähteneet pois. Niiden mukana Leenakin.

Erkin mökissä asuvat uudet ihmiset, vastanainut pari, entinen piika ja renki. Vaarilta olivat he ostaneet mökin ja talous-kalut. Paljoa ei ne maksaneet, mutta paljon arvoisetkaan eivät ne olleet. Lahoja olivat niin mökki, kuin kalutkin, niinkuin niiden entinen käyttäjäkin, mutta parempiin ei nuoren parin varat riittäneet. Voimaa toki oli ja intoa. Hätävaraksi vain vanhaa ostettiin, kunnes uusia, mallikkaita ja kestäviä ennätettäisiin hankkia ja uusi, ihan uusi ja mukava mökki rakennettaisiin.

Turhaa on nuorten tulokkaiden unelma. Uutta ennättivät he vain hankkia sangon, kiulun, taikinapytyn ja kehdon, kun heille syntyi pieni poika, joka sitoi äidin pois ansiotyöstä. Seuraava vuosi toi toisen ja kolmas kolmannen, alinomaa siunasi Herra nuorta paria uudella tulokkaalla. Toiveet uuden mökin saamisesta raukesivat pian. Nuori, puutteiden kuihduttama mies paikkailee joka syksy mökin kattoa ja nurkkia, että pienokaiset siellä sisällä säilyisivät yli kylmän talven. —

Vaari on joutunut ruotiin.

Odottamaton se tapaus ei Erkille ollut, kauan hän sen oli tiennyt, vaikkei hän sitä ennen ollut ajatellut sen enempää. Olihan aivan luonnollista, että kun omat voimat loppuivat, täytyi turvautua toisten armoon, sillä kukapa pienessä mökissä suuren suuria säästöjäkään teki. Nälkää Erkin ei ollut koskaan tarvinnut kärsiä mökissään, lapseton kun oli. Ja vaikka puolet ajasta olikin mennyt maanvuokran maksuun, oli hän ollut rikaskin toisiin mökkiläisiin verraten. Uutta oli hänellä aikoinaan ollut kaikki, niin vaatteet, kuin talouskalutkin. Hyvä oli ollut elää, mutta kun rikkaus oli ollut tavarassa, oli se kadonnut aikojen kuluessa.

Oudolta sentään tuntui olo vieraan nurkassa ja tielläkin tuppasi olemaan. Ilkeältä tuntui, kun sanottiin, että kuolemaankin jo joutaisi — —. Eipä siksi että hän kuolemaa olisi pelännyt, ei ollenkaan. Mielikin paloi jo tuonelaan, Leenan luokse, vanhan elämänkumppanin, mutta muuten vain sydäntä jääti, kun sellaista toivomusta kuuli lähimmäisten, omien pitäjäläistensä suusta. Vaikka niin hän itsekin ennen oli sanonut, kun vaivaisen näki, että kuolemaankin jo joutaisi — — —.

Uljas oli sen talon isäntä kirkonkylässä, johon Erkki ensinnä joutui, uljas nyky-ajan mies. Emäntä ei ollut ylpeä, vaan pieni ja hiljainen, vaalea. Antoi joskus pienokaisensakin vaarin syliin ja se oli hauskaa. Silloin tuli Erkin mieleen aina pikku-Leena — — —.

Muistaneekohan hän enään ukkoa? Missähän lienee pikku-Leena — — —.

Rengit ja piiat olivat ilkeitä ja nauroivat Erkin omituiselle huulien liikunnalle, joka tuli siitä, ettei hänellä ollut hampaita. Sanoivat vaarin käyvän jälleen lapseksi, joka rinnan asemasta huuliansa imee. Isäntä torui renkejä ja piikoja ja sanoi saman kohtalon heitäkin uhkaavan, jahka yhtä vanhoiksi pääsevät. Sitä eivät rengit, eivätkä piiat usko. Heidän suonissaan virtaa uhkuva elämän voima ja he luulevat kykenevänsä valmiista, hedelmällisestä maailmasta murtamaan itselleen onnea ja runsasta ravintoa vanhankin päivän varalle. Mutta isäntä on sivistynyt mies ja hän hymyilee moiselle uhmailulle.

Muuten käy isännän sääliksi köyhän kansan kova kohtalo, ruodille joutuminen, jossa vanha aina joutuu nuorten pilkaksi ja saa kärsiä nälkääkin monin paikoin. Hän oli ensimäinen, joka kuntakokouksessa ehdotti epäkohdan korjaamiseksi vaivaistaloa. —

Sellaista Erkkikin toivoi. Siellähän olisi toisiakin hänen laistaan, jotka ikäänkuin niitetyt ja auringon paisteessa kuivatut heinät olisivat haravoituina yhteen ja samaan paikkaan.

II.

1.

Leeni, joksi Leenaa kaupungissa oli alettu kutsua, ei kauan palvellut sitä herrasväkeä, jonka kanssa hän Aartolahdelta oli lähtenyt.

Tohtorinna tosin piti paljon Leenistä, — häntä miellytti tytön hiljainen, mietiskelevä, hiukan tottelematon luonne ja siro, omintakeinen käytös, mutta samalla oli tohtorinna tullut huomaamaan, että tytöstä uhkasi koitua kaunotar ja se huolestutti häntä. Nuoret miehet katsoivat ihastunein silmin tyttöä, eikä rouva uskaltanut ottaa edesvastuulleen sitä vaaraa, mikä nuorella, kauniilla palvelijattarella oli perheessä, jossa asui ja kävi paljon nuoria miehiä.

Hän puhui asiasta miehelleenkin, tohtorille. Leeni oli silloin ollut heillä puoli vuotta.

— Tuskin siinä mitään pelättävää on, lohdutti tohtori hetkisen mietittyään. — Tyttö tuntuu minusta järkevältä naisen alulta ja jos hän on kaunis, niin hyvähän se on, hän voi saada itselleen kelpo miehen.

— Voi, Wilhelm, älä puhu noin kevytmielisesti. Tietysti tyttö on hyvä, eikä hän omasta tahdostaan koskaan lankeisi, mutta miehet ovat niin ajattelemattomia — —.

— Selitäpä minulle, Elli, sanoi tohtori, mikä siihen oikeastaan on syynä, että äidit niin ajattelemattomia miehiä kasvattavat? Sinä olet valmis ajamaan turvattoman tytön pois luotasi varjellaksesi häntä onnettomuudesta ja kuitenkin käy meillä paljon miehiä ja nuorukaisia, joita täydellä syyllä voisit pitää nuorten tyttöjen viet — — —

— Sitäpä varten juuri tahtoisinkin lähettää Leenin takaisin maalle, pois täältä suuresta kaupungista. Enkä minä ketään erityisesti voi epäillä, enhän minä tahdo tuomita — —

— Minusta, jatkoi tohtori, olisi parasta, että pitäisit hänet täällä. Missä luulet hänen olevan sen paremmassa turvassa?

— Kotonaan, maalla.

— Aijotko todellakin lähettää hänet maalle?

— Sitä olen hiukan ajatellut.

— Mutta entä jos tyttö ei tahdokaan mennä maalle?

— Voinhan koettaa. — Tohtorinna kutsui Leenin sisään. — Leeni, alotti hän suoraan asiansa, etkö haluaisi lähteä jälleen maalle, vaarisi luo, joka ehkä hyvinkin kaipaa sinua.

— En!

— Miksi et?

— En, vastasi Leeni jälleen ja aikoi lähteä.

— Odota!

Leeni jäi kynnykselle. Vallaton, musta hiuskiehkura oli valunut otsalle ja silmissä liikkui vaihtelevia ilmeitä. Kaupunkilaispuku sopi hänelle hyvin.

— Eikö sinun ole yhtään ikävä vaariasi, kysyi tohtorinna.

— On.

— Miksi sitten et tahdo mennä hänen luokseen?

— Näkihän tohtorinna jo minua tuodessaan, että minun oli ikävä vaaria, miks'ei tohtorinna silloin kehottanut minua jäämään. Sitäpaitsi onkin vaari nyt ruokolla, ei hänen luoksensa enää pääse.

— Katso, jatkoi rouva, minä antaisin sinulle vähän rahaa — — — ja voisithan palvella maalla — — —, näes, tämä suuri kaupunki ei oikein sovi nuorelle tytölle. Maalla on parempi.

— Onhan täällä kaupungissa paljon nuoria tyttöjä, Leeni virkkoi, — enkä minä pyydä tässä paikassa olla, kyllä minä aina palveluspaikkoja saan.

— Älä ole vihanen, Leeni, pyysi tohtorinna, en minä sitä sillä sanonut, että sinun muuttaa pitäisi. — —

Leeni ei jäänyt kuuntelemaan, mitä tohtorinnalla olisi ollut sanottavaa. Hän juoksi keittiöön ja alkoi itkeä. Iida, kyökkipiika lohdutti häntä.

— Niinkuin ei Helsingissä paikkoja saisi parempiakin. Eihän sinun,
Leeni, siltä tarvitse maalle mennä että tästä paikasta muutat.
Mokomaakin kitupiikki herrasväkeä, eivät edes kertaakaan teaatteriin
kustanna.

— Oletko sinä ollut useinkin teaatterissa, kysyi Leeni, joka
Helsingissä ollessaan ei vielä ollut käynyt missään huveissa.

— Olen, uhosi kyökkipiika, minä olen satoja kertoja käynyt teaatterissa ja tansseissa. Jopa sinäkin kerran pääsisit teaatteriin, niin ihmettelisit itsesi pilalle. Siellä kun näkee edessään oikeita vuoria, metsiä ja järviä, maita ja taivaita ja kuulee ukkosen jyrisevän ja salamoivan. Hyvänen aika, miten se on mahtavaa ja suurenmoista. Siellä näkee tapauksia aivan luonnollisina. Miten rakkaudesta saadaan kärsiä ja kaikkea. — —

— Voi, jospa minäkin pääsisin, huokaili Leeni.

— Miks'et pääse, jos vaan tästä paikasta pois lähdet.

Leeni teki kyökkipiian kanssa päätöksen. Samana iltana sanoivat he molemmat itsensä irti.

Tohtorinna ei tahtonut Leenille antaa päästökirjaa muuten, paitsi että Leeni lähtisi maalle.

— Maalle minä en lähde, sanoi Leeni päättäväisesti. — Sitä varten en sieltä ole tänne tullutkaan.

— Mutta jos minä lähetän sinut maalle, uhkasi tohtori. — Minulla on siihen oikeus, kun olen sinut tänne tuonutkin.

Leeni punastui.

— Minä en ole mikään nyytti, jota niin vaan saa tuoda ja lähettää, hän sanoi ääni värähdellen. — Kun minä olen köyhä, jonka työllänsä pitää itseään elättää, niin saan kai itse valita olinpaikakseni sen, missä helpoimmin voin ansaita.

— Jää sitten meille, pyysi rouva, minun on vaikea laskea sinua muualle.

— En jää! Minä en tahdo olla kenenkään tiellä!

— Mutta sinulla ei ole papinkirjaakaan täällä.

— Tuskin sitä on sielläkään, sanoi Leeni, ei minua pappi ole ristinyt.

* * * * *

Paikanvälitystoimiston omistaja, vanha, lihava, juoponnäköinen rouva tarkasti Leenin kasvoja ja vartaloa enemmän, kuin todistusta, jonka tyttö hänelle antoi.

— Mistä olette kotosin, hän kysyi karkealla ja pöhöllä äänellä, joka teki Leeniin ilkeän vaikutuksen.

— Aartolahdelta, vastasi Leeni hiljaa. —

— Puhukaa kovempaa, käski rouva. — Minä en pidä kuiskuttelusta. Ihmisen pitää esiintyä reilusti ja ylpeästi, vaikka räsyt kintuissa roikkuisi. No, mistä olet kotosin? Minun tapani ei ole teititellä lapsia.

— Aartolahdelta.

— Hm! Missä se on?

Leeni ei osannut selittää. Hänellä ei ollut mitään käsitystä maantieteestä.

— Onko se Suomessa, vai Indiassa? — Rouva nauroi kurkun täydeltä omalle sukkeluudelleen.

Leeni ei vastannut mitään. Häntä hävetti seisoa keskellä lattiaa kädet suorina sivuilla ja häntä harmitti rouvan ivailu.

— Sinä et taida tietää, jatkoi rouva, missä India on. Se on toisella puolen maapalloa, mutta samapa se, missä India on. Sinä haluat kai paikkaa, niinkö?

Rouva aikoi nousta ottamaan hyllyltä kirjaa, johon olisi merkinnyt Leenin nimen, mutta horjahti ja putosi jälleen istumaan. Hän oli juovuksissa. Toisen yrityksen jälkeen hän pääsi ylös, tyrkkäsi tuolin kolisten syrjään ja hoiperteli hyllyn luo, missä oli joukko likasia kirjoja ja papereita. Sieltä hän otti pitkänomaisen, kovin tahraantuneen kirjan, toi sen pöydälle, istua romahutti jälleen ja kohottaen rinnan kohdalta korsettiaan alkoi käännellä lehtiä.

— Jaa, mikä sinun nimesi olikaan?

— Leeni,

— Sukunimi?

— Aliinantytär.

— Leeni Aliinantytär, se nyt ei ole oikein sopiva nimi, koeta keksiä itsellesi oikea sukunimi, se kuuluu asiaan. Minkälaista paikkaa haluat?

— Samahan tuo on.

Rouva tarkasteli jälleen Leenin kasvoja ja vartaloa.

— Sinä olet peräti soma tyttö! Etkö haluaisi hotelliin. Minä tunnen erään hotellin rouvan, joka tarvitsee piikaa, tiskerskaa juuri nyt. Hän on oikein kiltti rouva. Tahtoisitko sen paikan?

— Samahan tuo on.

— Jaha. Voit tulla huomenna samaan aikaan jälleen tänne. Ole hyvä, sisäänkirjoitus yksi markka!

Leeni laski ainoan viisimarkkasensa pöydälle ja odotti loppua takaisin.

— Jaha, siis huomenna, toisti rouva huolimattomasti ja pisti rahan laatikkoon.

Leeni ei kehdannut pyytää neljää markkaa takaisin.

Kadulle päästyään häntä alkoi kaduttaa, ettei ollut pyytänyt rahaansa pois. Sitten kadutti, että oli mennyt koko paikkaan. Huomenna hän ei enää menisi. Leenin tuli haikea ikävä tohtorinnaa. Hän päätti huomenna mennä tohtorinnan luokse takasin ja pyrkiä jälleen hänen palvelukseensa.

Iida, tohtorin herrasväen entinen kyökkipiika oli toimittanut Leenin asumaan sisarensa luo, joka oli työmiehen vaimo. Asunnon emäntä tuli kovin iloiseksi, kun sai kuulla, miten Leenin oli onnistunut. Oli ilta ja mieskin oli kotona.

— Katsohan, mikä onni tuota tyttöä potkii, puheli vaimo miehelleen, — kun pääsee hotelliin palvelemaan. Jos sellaisissa paikoissa pääsee rouvansa suosioon, niin voipa vielä kohota puhvettineidiksikin. Voi se niinkin veikeästi käydä!

— Kyllähän siihen virkaan nätillä naamalla päästään, myönsi mies. —
Annathan minullekin sitten ryypyn, jos satun pennitönnä olemaan?

— En minä taida sentään mennäkään koko paikkaan, kaihtoi Leeni, minusta tuntuu niin vastenmieliseltä. Se rouvakin oli juovuksissa.

— Herran takia, siunasi vaimo säikähtäen, vai et menisi, vaikka hotelliin pääsisit. Mitä sinuun kuuluu paikanvälitysrouvan juoppous. Kiitä onneasi, kun niin hyvän paikan saat! Et taitaisi nielaista, vaikka valmiiksi paistettuna saalis suuhusi lentäisi?

— Mutta kun se tuntuu niin vastenmieliseltä, esteli Leeni. — Ja eiköhän Helsingistä muita paikkoja saane?

— Vastenmieliseltä, toisti vaimo. — Luuletko sinä olevasi niin arvokas henkilö, että oikein mielen ja omantunnon mukaan voisit elämäsi asettaa? Piika, kuin piika! Sen vaan sanon, että katua saat, jos et nyt onnen koukkuun tartu!

— Anna tytön itsensä tehdä, niinkuin parhaaksi näkee, sanoi mies. — Älä mene houkuttelemaan. Jos vielä turmioon joutuu, niin sinua syyttää!

— Syyttäköön, jos niin kelvoton on! Ja mikäpä ihmistä turmioon vie, muu, kuin oma itse? Turhaa luuloa, että hotellissa muka pahuus naiseen paremmin tarttuu, kuin muualla. Olen kuullut, että nunnaluostareihinkin on paha päässyt, vaikka siellä aina Jumalaa rukoillaan. Tapetuita lasten luita on löydetty permantojen alta. Muuten minä tunnen monta naista, jotka ovat hotelleissa palvelleet ja mikä niitä vaivaa? Henrikssonska esimerkiksi.

— Tunnen minäkin monta kapakkanaista, nauroi mies. — Samaa hameväkeä ne on ne, kuin muutkin. Minä viisi välitän teidän puuhistanne. Tuo sinä, minun hilssuni, puuroa ja silakkaa pöytään, pöyhi sänky pehmoseksi, että pääsen nukkumaan ja kessahda itse viereeni, niin elämä on kuin silkkiä!

— — — Myöhään iltaa valvoivat vaimo ja Leeni. Vaimo kertoi, miten viehättävää hotellissa olo on ja miten paljon siellä voi ansaita. Leenikin innostui. Toisaalta kuvaili vaimo, kuinka kurjaa köyhän, naidun naisen elämä oli, miten vailla kaikkea, mikä elämän tekee hyväksi ja miellyttäväksi. Kymmenen vuotta hän oli ollut naimisissa, mutta koko sillä ajalla hän ei ollut saanut muuta, kuin kaksi pumpulista hametta. Vanhoilla, tyttönä ansaituilla vaatteilla oli täytynyt tulla toimeen. Nekin alkoivat hajota ja uusia ei ollut tiedossa.

Leeniä kauhistutti sellainen kohtalo.

Mies nukkui sängyssä ja kuorsasi pitkään ja raskaasti. Sen nenä tuhisi ja alahuuli oli vetelästi lerpallaan. Likaset, paikatut verhot peittivät akkunoita ja mustaksi maalatun, kuluneen piirongin päällä oli harmaalta heijasteleva peili. Suuri, värjätty ruohovihko oli kummallakin puolen peiliä. Toinen vihoista oli hopean värisessä lasivaasissa, mutta toisella oli astiana nokaton teekannu. Seinässä oli vinollaan iso, käsin maalattu taulu esittäen rusakanmyrkky-viherijäistä kenttää, jonka keskellä uljas valkonen linna kohoutui. Kentällä, linnan pihassa oli plonningin sininen lammikko ja siinä uiskenteli perätysten kahdeksan lumivalkoista joutsenta. Lammikon vieressä oli punakantinen kaivo ja kaivon kannella katoliikin papin pukuun puettu mies kädet leveellään. Oikean käden peukalosta roikkui suunnattoman suuri vesitiinu. Taideteosta ympäröi kulunut, paikottain lohkeillut, kullattu kipsiraami. Huone tuntui kostealta ja kylmältä.

Vaimo riisui yltään vaatteet, kävi maata miehensä viereen ja nukkui heti.

Leeni valvoi, uni pysyi kaukana. Tulivat mieleen mummu ja vaari. Siellä niiden luona oli ollut niin lämpöistä ja kaunista. Aurinko oli aina paistanut sisään pienestä akkunasta ja kello oli tikuttanut rauhaa. Vaari ja muori olivat nukkuneet pehmeästi ja tyyneesti.

Nyt oli hän yksin, turvatonna ja huominen päivä kuvastui kauhistuttavana mieleen. Hän olisi halunnut pois, jonnekin kauas. Vihdoin hän nukkui ja näki unta vaarin ja muorin mökistä. — — —

Kun Leeni aamulla raotti silmiään, näki hän vaimon kyykkysillään uunin ääressä tihrailevan ja äkäilevän kahvipannun kanssa. Mies kääri likasia räsyjä jalkainsa ympäri ja kiroili, kun ne eivät tahtoneet mennä saappaisiin. Huoneeseen tuli haikua ja outoa, tuoretta lämpösen tihkua. Leeni painoi silmänsä jälleen kiini ja oli nukkuvinaan.

— Nouse ylös, Leeni, sanoi vaimo pitäen höyryävää kahvikuppia Leenin nenän alla. — Nouse ylös, tänään sinä olet viimeistä päivää meillä.

— Eihän se ole sanottu, vastasi Leeni, tokko se huoliikaan minusta.

— Hui, hai, mitä sinä puhut! Kyllä se sinut huolii! Sinä, joka olet noin kaunis ja mukava! Ja sanopa minun sanoneeni, että vielä sinulle onnen päivä koittaa! Sinä voit vielä päästä herralle vaimoksi! Hotelleista usein naidaan nättejä tyttöjä!

— Älkää nyt — —!

— Ole sinä vaan! Kyllä minä tiedän! Ja jos vaikka vain näön vuoksi pysyttelet puhtaana, niin sitä parempi.

— Olkaa nyt siinä, — — — kukapa minusta, köyhästä tytöstä!

— Herratko olisivat mielestäsi niin kollomaisia, että rikkautta naisivat! Oo nej!

Leenistä tuntui vaimon puhe hyvältä. Se rohkasi häntä ja erinomasella huolella hän pukeutui lähtiessään paikanvälitystoimistoon.

Hotellin rouva oli jo odottamassa, kun Leeni tuli sisälle toimistoon. Hän oli pitkä, paksu, rintava ja hyvin ylpeän näköinen. Hän katseli tarkoin Leeniä ja puhui toimiston rouvan kanssa ruotsia. Leeniin hän teki kunnioitettavan, hiukan pelottavan vaikutuksen.

— Osaatko sinä ollenkaan serveerata, kysyi hän Leeniltä murteellisella suomenkielellä.

— En, vastasi Leeni syvään niiaten. —

Rouvaa näytti miellyttävän tytön niiailu, sillä ystävällisemmällä äänellä hän kysyi:

— Voisitkohan sinä oppia serveeraamaan?

Leenin mieleen tuli Suntion Liisan neuvo.

— Voisiko rouva opettaa minut mielensä mukaiseksi, hän niiaten sanoi. — Kyllähän siitä on rouvalle liika paljon vaivaa ehkä, mutta kyllä minä koettaisin nöyryydellä ja kuulijaisuudella palkita rouvan vaivat!

Leeni oli voittanut.

— Minä opetan tytöstä puhvettineidin, sanoi hotellin rouva ihastuneena. — Hän on kaunis tyttö ja hänellä on taipumusta hienouteen — — —.

Ihastuneena asioiden sujuvasta käynnistä päätti Leeni mennä entiseen palveluspaikkaansa uhmailemaan — — —

Hän oli tohtorinnalle luvanut käydä silloin tällöin itseänsä näyttämässä. Mitähän tohtorinna nyt sanonee — — —!

Mutta tohtorinna näyttikin aivan kuin pelkäävän häntä, kun hän oli kaiken kertonut. Ja tohtori itsekin tuli keittiöön, mutta ei ollut ollenkaan ystävällinen, kuten ennen. Katsoi vaan tuikeasti silmiin ja sanoi: vai niin pitkälle sinä jo olet joutunut! Kapakkaan siis! Sitten poistuivat he molemmat.

Kyökissä oli Iidan sijalla, joka aina oli ollut hyvä hänelle, vanhanpuoleinen häjy ja ruma ihminen. Se alkoi kaiken lisäksi torua:

— Kehtaatkin vielä tulla herrasväelle itseäsi näyttelemään, tuollainen! Hyi, häpeä silmäsi puhki! Lapsikin olet vielä ja jo tuollaiseksi heittäydyt!

Keittiön ovelle ilmestyi pari hyvin nuorta neitiä ja joku nuori herra. Leeni oli näkevinään heidän kasvoillaan pilkallisen ilmeen. Hän olisi lähtenyt pois, mutta ei kehdannut. Hän tunsi häpeävänsä ja tahtoi jollakin lailla korjata mahdollisesti tehtyä häpeän työtä.

— Itsehän tohtorinna minua käski täällä käymään, hän sanoi palvelijalle, enhän minä muuten olisi tullutkaan.

— Mistä tohtorinna tiesi, että sinä tuollaiseksi votakaksi itsesi heität, sanoi palvelija raa'asti.

— Olenko minä votakka, häh!

Leena kiljahti ja ylös kimmahtaen astui hän palvelijaa kohden.

— Herra Jeesus, kirkasi palvelija. — Älä tule lyömään!

Tohtori ja tohtorinna ilmestyivät ovelle ja utelijoita kasvoja näkyi heidän takanaan. Mitä, mitä, mistä on kysymys?

Leeni oli hämmästyneenä vetäytynyt oven suuhun.

— Kun tuo tyttö aikoo tulla päälle ihan, selitti palvelija.

— Minkä tähden, kysyi tohtorinna.

— Kun minä neuvoin sitä ihmisiksi elämään, enhän sitä pahalla tehnyt.

— Vaikka haukuitte minua votakaksi, puolusteli Leeni. — Mitä minä olen teille tehnyt, että — — —

— Tämä ei ole mikään kapakka, keskeytti tohtori ja aukaisi keittiön oven.

Leeni pujahti siitä ulos — — —

* * * * *

Illalla maata mennessään alkoi tohtorinna puhua miehelleen päivällisestä tapauksesta.

— Minusta tuntuu, sanoi hän, kuin olisin syypää tuon tyttöparan kohtaloon. Miksi pitikin minun tuoda hänet Helsinkiin.

— Ellet sinä olisi tuonut häntä, olisi hän tullut yksin, sanoi tohtori. — Hän on yksi niitä, jotka ovat ikäänkuin määrätyt kulkemaan paheiden häpeällistä rataa.

— Mutta jos hänelläkin olisi ollut hyvä kasvatus, niin ehkäpä olisi hänkin nyt hyveiden rataa kulkemassa, tai jos ei juuri sitäkään, olisi hän ehkä säilynyt julkisilta paheilta.

— Niin, se olisi ehkä niin, mutta mitä me voimme sille, että elämä nyt kerta kaikkiaan on sellaista, kuin se on. Minä muistan tapauksen nuoruuteni ajoilta. Kun ensi vuottani lueskelin yliopistossa, asuin Merikadun varrella ja akkunastani oli laaja näkö-ala merelle. Lukujeni lomassa en muuta tehnyt, kuin katselin ulos etäisyyteen. Talviöinä oli tähtitaivas masentavan suuri ja aamuin, kun aurinko nousi, kimalteli jää. Siellä syntyi herkkään ja suruista vapaaseen mieleeni unelmia. Olisin tahtonut, että koko maailma olisi tullut tuntemaan sen majesteetin, joka kaiken on luonut. Ja kun kaupungilla katselin sotilasparaadia ja kuulin kunnialaukauksia tykeillä ammuttavan, niin ihmettelin, miten ihmiset saattoivat noin tökeröllä tavalla kunnioittaa suuruuksiansa! Minusta tuntui, kuin olisin vain minä yksin käsittänyt ihmisten turhamaisuuden. Niihin aikoihin nauroin sille, että edistys ja tietokin ja valistus suljetaan kaavoihin ja muotoihin ja että kaiken sivistyksen alla ja takana oli vain halpoja epäjumalia. Tietojen mahdollisuus tuntui niin äärettömän suurelta — — — No niin! Akkunani alla oli kallio ja siinä työn puutetta kärsivät miehet tekivät hätä-aputöitä, hakkasivat sepelikiviä. Niitä oli paljon kaiken talvea, mutta huomiotani vetivät erityisesti puoleensa pari vanhaa ukkoa, näöltään noin seitsemänkymmenistä. Eräänä pyrypäivänä, kun tuuli kiidätti lumipilviä pitkin meren jäätä ja taivaan rannalla näkyi jäätä murtavien laineiden kuohuja, istuin jälleen ja ihailin. Silloin näin, miten toinen vanhuksista pisti sanomalehteä niskaansa estääkseen pyryn tunkeutumasta takin alle — — —. Tuli mieleeni, että jos nyt avaruuksien ja luonnonvoimien Herra vaatisi tilille minut, hänen suuruutensa tuntijan ja käsittäjän, niin mitä sanoisin? Jos hän kysyisi: missä on veljesi, niin kehtaisinkohan vastata: se hakkaa sepelikiviä akkunani alla. — — Niin, vaimoni! Mitä me voimme tehdä? Emme mitään!

— Mutta ajattele, jos todellakin niin olisi, että Herra joskus ilmottaisi meille, että veljemme veren ääni huutaa hänen luoksensa!

— Siihen, hyvä ystävä, ei ole muuta vastausta, kuin olenko minä veljeni vartija.

— Mutta jos me olemme syypäät Leenin turmioon?

— Tjaa! Kukapa sitä tässä maailmassa tietää? Helsinki on täynnä kevytmielisiä ihmisiä, missähän syy sitten lieneekin. Sanotaan syyn olevan yhteiskunnallisissa oloissa. Kai se niin lienee, mutta on siinä ihmisen eläimellisyydelläkin osansa. Koira ei kärsi vertaistaan, mutta uhrautuu kyllä ihmisen hyväksi. Ihminenkin mieluisammin hellii koiraa, kuin toista ihmistä. Jos meren ranta olisi yhtä täynnä kodittomia koiria, itkisi moni helläsydäminen nainen itsensä kuoliaaksi ja koko kaupunki olisi touhussa asian auttamiseksi.

— Voi, voi. Älä puhukaan enää, se on kauheaa!

— On, on! Minä olen väsynyt kaikkeen armeliaisuuteen. Tahtoisin mieluisammin potkasta, kuin auttaa. Mikä auttaja minä olen? Auttakoot itse itseään.

* * * * *

Kun Leeni oli pujahtanut ulos tohtorin avaamasta ovesta, meni hän asuntoonsa ja tehden itsensä kipeäksi pani maata ja oli nukkuvinaan. Siinä hän sitten mietti.

Hän mietti kostoa tohtorille, tohtorinnalle ja ennen kaikkea piialle, johon hän tiesi parhaiten pääsevänsä käsiksi. Hurjia, mielettömiä oli koston suunnitelmat, mutta ne lauhduttivat vihaa, joka poltti hänen sydäntään. Kun hän vihdoin todenteolla nukkui, oli uni jo tyyntä ja rauhallista. —

Aamulla oli hänen mielensä sairas. Hän tunsi väsymystä elämään, kaikkeen.

Hänen oli kalvava ikävä Aartolahdelle. Hän ikävöi paikkoja ja paikkakuntalaisia, enemmän kuin vaaria. Vaaria oli Leeni ikävöinyt hiljaa päivästä päivään, mutta nyt oli kaipaus rajua, rintaa repivää — —. Pajulampi, pieni, vihertävä metsäjärvi välkkyi puiden välistä. Se näkyi navetan katolle ja pihapihlajan oksalle. Niityn vieritse, läpi viidakon, poikki metsien ja marja-ahojen kulki polku Anni-tädin mökille. — Anni-tätiä Leeni ei yhtään ikävöinyt. — Niskalan riihen takana oli suuri kivi, jossa joskus toisten lasten kanssa oli oltu talosilla ja riihen nurkkaa pitkin oli helppo päästä katolle, jossa leikittiin taivasta, — riihen sisällä oli kadotus. Kerran oli muuan tyttö pudonnut ja taittanut jalkansa ja sen jälkeen olivat aikuiset kieltäneet taivaisilla olon ja olipa Niskalan isäntä uhannut panna katolle julmat ketunraudat. —

Aartolahdella olivat kaikki ihmiset hyviä ja hyvää tarkoittaen ne toruivatkin, jos toruivat. Eivät tuntuneet lyönnitkään pahoilta.

Täällä ihmiset hymyten toruivat. Eivät lyöneet, eivätkä hosuneet, mutta olivat siltä niin julmia. —

Niin kulkivat Leenin mietteet hänen viimeisenä vapaa-aamunaan. Hän ei olisi hennonut nousta, hän olisi tahtonut yhä vain miettiä. Siinä oli uutuuden viehätystä. Ensi kerran hän sängyssä maaten ajatteli. Sänkynä oli sohvan kansi, peittona likanen miehen takki, huone oli kylmä ja haiseva, mutta sanomattoman hyvältä tuntui siltä loikominen yläällä oloon verraten. Jos hän olisi rikas, pitäisi hän itsellään pienen, hyvin lämpösen kamarin ja siellä hän aina, aina vain lojuisi. Vaarin hän ottaisi luoksensa ja teettäisi vaarille uudet vaatteet.

— Etkö aijokaan nousta koko päivänä, vai miten, kysyi vaimo.

Leeni säpsähti. Mustana aukeni maailma hänen eteensä. Häntä värisytti, kun hän pukeutui.

— Ethän minua unohda, puhui vaimo jälleen, kun Leeni jo valmistui lähtemään. — Sinusta tulee pian hieno neiti ja minä olen tällainen akka vain. Tottahan joskus muistat viinipullolla. — Vaimon oli tapana salaa mieheltään ryypiskellä.

Leeniä hävetti luvata viinipullolla muistaa.

— Saapa nähdä, jatkoi vaimo, tokko tulet enään tervehtimäänkään.

— Tulen varmasti!

Leeni alkoi koota tavaroitaan viedäkseen ne uuteen paikkaansa, mutta vaimo katsoi ne niin turhiksi, ettei niitä kannattaisi hotelliin viedä ja pyysi ne itselleen. Leeni ei kehdannut kieltää. Tavaroiden joukossa meni muori-vainajan oma kutoma, kaunis ryijykin. Leeniä tuppasi itkettämään. Peitteessä oli vielä vaarin mökin haju ja se oli hänen ainoa muistonsa lapsuuden kodista.

Tohtorin luota ulos potkittuna, asunnossaan puhtaaksi ryöstettynä, köyhänä ja katkerana jätti Leeni hyvämaineisen maailman ja meni hotelliin palvelemaan. Hän ei ollut silloin vielä viittätoista täyttänyt.

2.

Eri vuorokauden aikoina näyttelee Helsinki eri puolia elämästään.

Varhaisena talvi-aamuna on kaupunki hiljanen, raukea ja puhdas. Kivimuurit seisovat suorina riveinä kahden puolen katuja kilpaillen komeudesta. Yksi pääsee yhtä kerrosta korkeammalle, kuin toinen, mutta toinen työntää ylös torneja ja huippuja. —

Sitä myöten, kuin aurinko ylenee, vilkastuu liike. Se alkaa yksinäisistä, totisen näkösistä miehistä, jotka lakasevat lunta katukäytävistä ja jatkuu senjälkeen maalaiskuormiin ja lihaviin tori-eukkoihin.

Kaupunki saa eloa. Yhä loistavammaksi, raittiimmaksi ja terveemmäksi se muuttuu. Nuoria, punaposkisia palvelustyttöjä ja vakavia rouvia ja emäntiä kiiruhtaa torille, missä kaikensäätyiset, -ikäiset ja näköiset ihmiset keskenään asioitaan toimittelevat. Siellä kinastelee hieno rouva viidestä pennistä luutamummon kanssa, siellä pitkä pojanluikero kauppaa komealle, lihavalle herralle ehtakultaisia kellonperiä seitsemälläkymmenellä pennillä ja ontuva italialainen maalaistytöille paperiruusuja.

— Tietääkö rouva, sanoo luutamummo puolustaen tavaransa korkeata hintaa, että ennenkuin tällaisen luudan saa valmiiksi, niin jo siinä pitää toinenkin hyppy hypätä. Varpuja ei saa ottaa, kuin penikulmien takaa ja sittenkin sydän kurkussa, että milloin sattuu toisen maalla olemaan.

— Onko sulia sitten omaakin maata, kysyy toinen mummo ivallisena.

— Ei niin, myöntää edellinen.

— Kymmenen penniä saatte, ei enempää, tinkii rouva.

— Olkoon menneeksi. —

Rouva etsii luutien joukosta paraan ja poistuu. Eukot mutisevat.

Liha- ja voikuormien ääressä on tungosta. Pyylevä, punakka rouva kääntelee ja haistelee vasikan päätä, moittii laihaksi ja ostaa viereiseltä myyjältä sian sorkat. Toinen ostaja, laiha, silmälasinen, töyhtöniekka nainen maiskuttelee suutaan mehevien voikimppujen ääressä. Tuon tuostakin hän pistää mustan sormikkaan rikkiöimestä esille likasen, luisevan sormen, ottaa kynnellään rippusen voita kuormasta, maistaa, nyrpistää nenäänsä ja jatkaa tutkimustaan eteenpäin pitkin riviä. Nuori, kirkassilmä neitonen kulkee huoletonna yli torin. Hän ei osta mitään. Hän tuskin tietää, että tori on täynnä elukoiden päitä ja sisuksia. Ruoan hän saa valmiina pöytään, eikä hän kysy, mistä mamma sen on laittanut, kunhan se vain on maukasta. Odota, neitonen! Sinulla on edessäsi pitkä elämä. On edessäsi lempi ja oma koti. Pian sinäkin saat haistella vasikanpäitä ja käristää sian maksoja. — —

Satumaisen nopeasti tyhjenee tori kahdentoista jälkeen. Kojut katoavat, kuormat lähtevät koteihinsa. Joukko miehiä ja naisia lakasee pois ruoan jätteet. Joku yksinäinen, risanen ukko keräilee likasia, verisiä luita pussiinsa. —

Elämä on siirtynyt esplanaadille, kaupungin sydämeen. Kahdentoista jälkeen on siellä hyvä tilaisuus tutustua helsinkiläis-ihmisten muotoihin.

Tilapäisesti kulkee kävelijöiden joukossa joku työmies. Kalpeat kasvot ja hyvin muodostunut, ajatuksia kätkevä otsa tekee hänet kauniiksi, ylimyksestä erottaa häntä vain puku ja ulkonainen käytös. Elatuksen murhe pitää työmiestä laihana, taistelu tekee hänet viisaaksi ja tarkka katseiseksi. Hienoston jäsentä estää lihomasta ja rumentumasta aisti. Jyrkän vastakohdan kummallekin tekee lihava keskiluokan jäsen. Porvari näkee hyvää ruokaa, hän syö, ahmii, hänen vatsansa kasvaa, hän ilettää sekä työmiestä, että herraa. Ylimys ei tahdo mitään huomata, työmies nykäsee toveriaan ja nauraa. Isovatsainen ylpeilee häpeästään ja luulee työmiehen kadehtivan.

Arvokkaana ja vaatimattomana esiintyy ylimysnainen iltapäivä-kävelyllään, vain tottunut silmä hänet huomaa. Pikku-rouvat ylpeilevät siellä, missä hän ei tahdo mitään huomiota herättää. He kulkevat pää pystyssä, loistavissa, mauttomissa puvuissa ja näyttelevät kirkkaita alushameita ja pianon jalan mallisia sääriään. Joku laitakaupungin pimeä kaunotarkin uskaltaa joskus eksyä joukkoon. Hän herättää kiusallista huomiota, pysyisi poissa — — —! Tai tohtii joku nuori mies osajoukosta harhautua syrjäteiltä tänne. Nöyränä, pujahdellen hän pian kiirehtää pois, laidemmalle missä jälleen voi vapaasti hengittää. —

Tottumuksen voima on suuri. Vaikka jokainen tietää, että sulat, nahat ja karvat, joita pukuina käytetään, ovat elävistä olennoista nylettyä lainatavaraa, hävetään kuitenkin huonoa pukua. Nuori mies häpeää risojaan ja kadehtii komeata turkkia, enemmän ulkomuodon, kuin vilun tähden ja nuori nainen kadehtii linnun siipiä toisen naisen hatusta. —

Risaset vaatteet synnyttävät katkeruutta ja johtavat rikoksiin. Hienossa verhossa voidaan salata paljon virheitä. Esplanaadilla kävelevät talvipäivinä ne, joilla on kaikkein jaloimmat karvat, höyhenet, nahat ja sulat.

Ulkokuoresta ei kuitenkaan voi sisäistä onnea päättää. Mitä tuntenee rikas, jolta kulta alkaa luisua — — —? Mitä kaunotar, kun vanhuus uhkaa? Kauneutensa on hänellä ollut kaikki, miltä tuntunee silloin, kun peili, vanha, raaka todenpuhuja ei näytä muuta, kuin pelkkää rumuutta? Mitäpä siitä! Elämä on taistelua ja jalot sielut taistelevat hiljaisuudessa, Esplanaadilla on vain kauneutta ja hymyä.

Tulee ilta, Helsingin keskus on laajana, ilosena ihmismerenä. Pimeä tekee ihmiset tasa-arvoisiksi, siitä huolettomuus. Keinotekoinen valo ei voi poistaa pimeyden rakkaustyötä. Lyhdyn valossa näyttää jokainen puku jos ei juuri hyvältä, ainakin mukiin menevältä. Nuori tyttö kulkee ilosesti nauraen, vaikka kengän korko onkin väärässä ja vaikka varvas väkisenkin pakkaa ulos. Nuori mieskin tohtii likennellä. Ei näy enään välittävän siitä, että palttoon kaulus kiiltää ja liian suut heilimöivät. Pimeydelläkin on hyvät puolensa.

Iltasin Helsinki iloitsee. Kaikki, jotka vain pääsevät, ovat silloin liikkeellä. Nuori äiti kulettaa poikaansa leikkikauppoja katsomassa. Poikanen on ihastuksen vallassa.

— Näetkö, äiti!

— Näen, näen.

— Ai jee! Ai jee, kuinka virma se on! Sillä on oikea jouhinen häntäkin. Hum! Soo, putte, soo, — hei, hevonen!

Poika riskaa uljasta puuhevosta, joka on kaupan akkunan sisäpuolella.

— Tule nyt! Mennään jo kotiin, isän luo.

— Äiti, mitähän tuo maksaa? Osta se minulle!

— Se on kallis, ei meillä ole varaa!

— Maksaakohan se kymmentä penniä?

— Se maksaa monta markkaa.

Poika pistää sormensa suuhun, katse käy miettiväksi.

— Äiti, hän itkunvoittoisella äänellä sanoo, eihän se voikaan juosta. Sehän on puusta.

— Ei.

— Se hevonen, jonka isä laittoi, on paljoa virmempi, onhan?

— On, on. Tule!

Taakseen katsomatta seuraa pieni miehen alku.

Hattukaupan akkunassa seisoo nuori tyttö. Mielikuvituksissaan valitsee hän itselleen kauneinta. Tyttö parka! Hänellä ei näytä olevan samaa lujuutta, kuin poikasella oli. Hänen silmänsä säteilevät mieliteosta. Voineeko hän sanoa: minun ikivanha, äitivainajani ostama liina on paljoa kauniimpi, kuin tuo hattu.

Pienet katupojat ja tytöt ovat painaneet nenänsä litteiksi leipurin ikkunaan.

— Jos minulla olisi rahaa, sanoo muuan, niin minä söisin kaikki nuo vehnäset.

— Minä söisin kaikki Helsingin vehnäset, etkä sinä saisi mitään, uhkaa toinen. — Mitä siitä sanoisit?

— Mutta minäpä söisin kaikki rusinat, veskunat, omenat ja — —

— Sinä et jaksaisi — —

— Ojaa! — Poikanen pullistaa hoikkaa vatsaansa.

Siinä viettävät herkutellen iltaansa pienet kadun kasvatit. Millaiset lienevätkin yö ja päivä, illalla on hauskaa.

Vähitellen kuivuu ihmisvirta. Valot sammuvat akkunoista. Suuret, harmaat talot jäävät jälleen yksin. Levollinen ja rauhaisa on kaupunki. Vain yksi ja toinen vaaniva olento liikkuu siellä ja täällä. —

Mutta se vain näyttää rauhalliselta. Monen harmaan seinän sisäpuolella elämä on vasta parhaimmillaan. Pääkaupunki, viisauden ja kauneuden koti, osaa sirosti salata rumuutensa. Aamulla se näyttelee, miten hyvää huolta se pitää kasvattiensa ruumiinravinnosta, päivällä se näyttelee pukujaan, illalla iloansa ja yöhön se jättää rumuuden, — kapakka-elämän mustimmat varjot.

Keskellä kaupunkia ovat loistavat ensiluokan kapakat. Taide on tehnyt parhaansa niitä koristaessaan ja soiton sävelet kaikuvat pitkin iltaa. Suloiset tanssijattaret lisäävät nautintoa pyörähdyksillään.

Laidemmalla ovat toisen luokan kapakat. Ne eivät ole yhtä loistavia, mutta sitä enemmän käytetyltä. Pikkuvirkamiehet, konttoristit ja ylioppilaat ovat niiden tavallisimmat vieraat.

Tällaiseen toisen luokan kapakkaan oli Leeni joutunut.

3.

— Hej, fröken! Missä neiti on? Neiti!

Täyden, valoisan tarjoiluhuoneen eri tahoilta kuului huutoa ja soittokellojen kilinää. Leeni oli hetkeksi poistunut.

— Fröken tulee heti.

Sussu, vanha tarjoilijatar, kapakkarouvan alituinen seuralainen, kiidätti konjakkia.

— Hiton irvihammas, ärähti hänelle muuan ovensuussa istuva herra:

— Suokaa anteeksi, Sussu hymyillen vastasi. Suokaa anteeksi, neidillä ei nyt ollut aikaa.

— Sillä pitää olla aikaa, murahti päihtynyt. Luuletko sinä, että minä täällä sitävarten istun, että —

Sussu oli jo poistunut. Hän oli jo kauan sitten tottunut moisiin kohteliaisuuksiin.

Kapakoissakin ovat omat siveyskäsitteensä ja omat, vanhat tädit, jotka suojelevat vasta-alkavia tarjoilijattaria joutumasta hunningolle. Nämä tädit ovat useimmiten hyvin viisaita ja paljon kokeneita, vaikka viisaus tavallisesti peittyy pöhöttyneeseen, väkijuomien löysentämään naamaan. Sussu oli Leenin suojelijatar. Heillä oli yhteinen huone, jossa nukkuivat.

Liike rouva R:n syrjäisessä ravintolassa oli viimeaikoina suunnattomasti vilkastunut. Rouva R. tiesi syyn ja hän varjeli Leeniä, kuin silmäteräänsä. Pahinkin päihtynyt tyyntyi tytön katseesta, väkivaltainen ulosheitto kuului jo harvinaisuuksiin. Kapakka oli vilkastumisestaan huolimatta saanut puhtaamman leiman.

Leeni itse oli uudessa paikassaan hyvin alkanut viihtyä. Hän tiesi olevansa ihailtu ja tunsi sen vallan, mikä hänellä oli miehiin. Kapakan seinien sisällä ei kukaan vastustanut häntä. Toisin oli muualla. Kadulla olivat tuttavat herrat ylpeitä ja tuntuivat kaihtavan häntä. Ihmiset olivat juhlallisia ja häjyjä. Täällä olivat kaikki nöyriä ja kohteliaita.

— Fröken! Sht! Neiti!

Leenin astuessa tarjoiluhuoneeseen tähystivät kaikkien katseet häntä.
Ympäristöönsä verraten oli nuori, viaton tyttö loistava.

Hän alkoi täytellä lasia, mutta ovensuussa istuva, päihtynyt herra sieppasi hänet syliinsä.

Syntyi elämää.

Leeni riuhtasihe irti, löi, kynsi ja repi. Sellaista ei kukaan ennen ollut hänelle tehnyt, hän oli raivostunut.

Herra alkoi huutaa.

— Minua on lyöty! Jumalauta, mitä tämä on? Mikä paikka tämä on?
Kapakkatyttö tulee silmille!

Rouva saapui. Hän koetti rauhoittaa.

— Tyttö on siisti, ei kukaan ole tohtinut, suokaa hänelle anteeksi.

Se ei auttanut. Melu vain kasvoi. Toisetkin vieraat yhtyivät asiaan.

— Tyttö teki oikein, puolusti muuan nuori herra, mitäpä tarvitsee mennä lääppimään.

— Sitä vartenhan ne ovatkin, että niitä lääpitään.

Lyöty oli raivoissaan ja räyhäsi ja vaati Leeniä pyytämään anteeksi.

Mutta Leeni oli hämmästyneenä poistunut.

— Ei se nyt enään tänne tule. — Kapakkarouvan ääni oli ankara ja hän löi nyrkkiä pöytään kunnes hiljaisuus syntyi. — Jos tyttö on aiheettomasti teitä lyönyt, kyllä minä vastaan! Ja samalla pyydän sanoa, hyvät vieraat, että Leeni-neiti ei ole täällä tuollaista varten. Minä olen ottanut hänet tarjoilijaksi ja sillä hyvä. Että se nyt tiedetään. Hän on puhdas tyttö ja hänellä näkyy olevan taipumusta pysyä sellaisena. Ne, jotka kosketella tahtovat, menkööt muualle. Täällä ei ole tarjolla muuta kuin ruokaa ja juomia!

Rouvan puhe teki tarkotetun vaikutuksen. Mielet tyyntyivät.

— Mutta minua on lyöty, intti päihtynyt. Minua on lyöty kapakassa, sen ovat kaikki nähneet ja minä en salli kapakkanaisen itseäni solvata.

— Jos olisitte antaneet kapakkanaisen olla rauhassa, niin varmasti olisitte tekin saaneet olla ilman korvapuustia, minä vannon sen, rouva sanoi.

— Pidä hyvänäsi, räätäli, nätin tytön tillikka, huusi joku.

— Räätäli — —! Kuka tohtii minua titul — —

Hän ei ehtinyt jatkaa. Sussu oli vanhan kapakkanaisen kätevyydellä tarttunut hänen kaulukseensa ja vienyt hänet ulos.

— Tuolla Fors'illa on aina ilkeys mielessä, Sussu mutisi potkastessaan räyhääjän kadulle.

— Polis, polis, kuului kadulta kovin päihtyneen Fors'in huutoa.