Pimeyden yhä lisääntyessä kasvoi nuoren naisenkin kauhistus. "Oi, ystäväni", huudahti hän lopulta, "etkö nytkään huomaa, että kuolemattomat tahtovat varoittaa sinua? He ovat vihoissaan, kun olet tuominnut kuolemaan pyhän ja viattoman miehen. Vaikka hän riippuneekin jo ristillä, luulen varmaan, ettei hän vielä ole kuollut. Otata hänet alas ristiltä! Minä hoidan omin käsin hänen haavojansa. Salli vain hänen palata takaisin elämään."
Mutta Pilatus vastasi nauraen: "Olet varmaan aivan oikeassa otaksuessasi tätä jumalien antamaksi merkiksi. Mutta eivät he anna auringon pimentyä sen vuoksi, että juutalainen harhaopin saarnaaja on tuomittu ristiinnaulittavaksi. Sen sijaan voimme odottaa, että koko valtakuntaa koskevia tärkeitä asioita on tapahtuva. Ken tietää kuinka kauan vanha Tiberius…"
Hän ei lopettanut lausettansa, sillä ilma oli pimentynyt siihen määrin, ettei hän voinut nähdä viinipikaria edessänsä. Hän keskeytti siis puheensa käskeäkseen orjia kiireesti tuomaan sisään muutamia lamppuja.
Kun huone oli saatu siksi valoisaksi, että hän saattoi nähdä vieraittensa kasvot, hän ei voinut olla huomaamatta heidän alakuloisuuttaan.
"Näetkö nyt", sanoi hän suutuksissaan vaimolleen. "Näyttääpä siltä, että sinun on onnistunut unillasi karkottaa ilomme. Mutta jollet tänään voi olla ajattelematta muuta, niin anna meidän mieluummin kuulla, mitä olet uneksinut. Kerro unesi meille, niin koetamme sitä selittää!"
Siihen nuori vaimo oli heti valmis. Ja hänen kertoessaan näkyä näyn jälkeen muuttuivat vieraat yhä vakavammiksi. He eivät tyhjentäneet enää pikareitansa ja heidän otsansa vetäytyivät ryppyyn. Ainoa, joka yhä nauroi ja sanoi kaikkea mielettömyydeksi, oli maaherra itse.
Kun kertomus oli lopussa, sanoi nuori kaunopuhuja: "Tosiaankin, tämä on enemmän kuin unta, sillä näin tänään en tosin itse keisarin, vaan hänen vanhan ystävänsä, Faustinan, tulevan kaupunkiin. Minua ihmetyttää vain, ettei hän nyt jo ole näyttäytynyt maaherranpalatsissa."
"Sellainen huhu on todellakin liikkeellä", huomautti sotajoukkojen päällikkö, "että keisari olisi joutunut kauhean taudin uhriksi. Minustakin tuntuu mahdolliselta, että vaimosi uni on jumalien lähettämä varoitus."
"Ei ole lainkaan mahdotonta, että Tiberius on lähettänyt hakemaan profeettaa sairasvuoteelleen", yhtyi nuori kaunopuhuja puheeseen.
Päällikkö kääntyi vakavana Pilatuksen puoleen: "Jos keisarin mieleen todellakin olisi juolahtanut kutsua tuo ihmeittentekijä luokseen, olisi parasta sinulle ja meille kaikille, että hän tapaisi hänet hengissä."
Pilatus vastasi puolittain suuttuneena: "Tämäkö pimeys on tehnyt teidät lapsiksi? Voisi luulla, että te kaikki olette muuttuneet unienselittäjiksi ja profeetoiksi."
Mutta päällikkö yhä väitti: "Ehkäpä ei olisi mahdotonta pelastaa tuon miehen henkeä, jos lähettäisit nopeasti sanansaattajan."
"Te tahdotte saattaa minut naurunalaiseksi", vastasi maaherra. "Sanokaapa itse, miten oikeuden ja järjestyksen kävisi tässä maassa, jos tulisi tiedoksi, että maaherra on armahtanut rikoksentekijän sen vuoksi, että hänen vaimonsa on nähnyt pahaa unta."
"Se ainakin on totta eikä unta, että näin Faustinan Jerusalemissa", sanoi nuori kaunopuhuja.
"Minä otan puolustaakseni tekoani keisarin edessä", sanoi Pilatus. "Hän ymmärtää, että tämä haaveilija, joka vastaanpanematta sallii sotamiesteni rääkätä häntä, ei olisi kyennyt häntä auttamaan."
Samalla kun nämä sanat lausuttiin, tärisi talo ikään kuin kovan ukkosen jyrinästä ja maanjäristys vapisutti maata. Maaherranpalatsi seisoi kuitenkin paikoillaan vahingoittumattomana. Mutta heti maanjäristyksen jälkeen kuului kaikilta tahoilta sortuvien talojen ja kaatuvien pylväitten romahtelua, joka herätti kaikkien kauhua.
Heti kun ihmisääntä saattoi kuulla, huusi maaherra orjan luokseen.
"Kiiruhda teloituspaikalle ja käske minun nimessäni, että Nasaretin profeetta on otettava alas ristiltä!"
Orja kiiruhti pois. Pöytäseura lähti ruokasalista peristyliin ollakseen taivasalla siltä varalta, että maanjäristys uudistuisi. Ei kukaan uskaltanut sanoa sanaakaan odottaessaan orjan takaisintuloa.
Tämä palasi hyvin pian. Hän astui maaherran eteen.
"Tapasitko hänet hengissä?" sanoi maaherra.
"Herra, hän oli kuollut, ja samassa hetkessä kun hän oli heittänyt henkensä, tapahtui maanjäristys."
Heti sen jälkeen tuli toinen orja sisään.
"Jalo Faustina ja Sulpicius, keisarin sukulainen, ovat täällä. He ovat tulleet pyytämään sinun apuasi, jotta he löytäisivät Nasaretin profeetan."
Hiljaista hälinää kuului peristylissä ja keveitä askelia. Kun maaherra katsoi ympärilleen, hän huomasi ystäviensä poistuneen ikään kuin onnettomuuteen syösseen luota.
IX.
Vanha Faustina oli astunut maihin Caprissa ja mennyt keisaria tapaamaan. Hän kertoi hänelle matkastaan tuskin uskaltaen katsella häntä. Faustinan poissaollessa oli tauti hirvittävästi edistynyt ja hän oli ajatellut itsekseen: Jos taivaan valtiaat olisivat olleet armeliaita, niin he olisivat antaneet minun kuolla, ennen kuin minun on pakko ilmoittaa tälle kiusatulle ihmisparalle, ettei minkäänlaista toivoa enää ole.
Hänen ihmeekseen kuunteli Tiberius häntä aivan välinpitämättömästi. Kun hän kertoi, miten suuri ihmeittentekijä oli ristiinnaulittu samana päivänä, jolloin hän itse saapui Jerusalemiin, ja kuinka vähällä hän oli ollut pelastaa hänet, niin hän alkoi itkeä pettymyksensä painamana, mutta Tiberius sanoi vain: "Suretko todellakin sitä? Oi, Faustina, eikö kokonainen elämä Roomassa ole karkottanut sinusta uskoa tietäjiin ja ihmeittentekijöihin, uskoa, joka imeytyi sinuun lapsuutesi päivinä Sabiinivuoristossa."
Silloin vanhus huomasi, ettei Tiberius koskaan ollut toivonut mitään apua Nasaretin profeetalta.
"Miksi annoit minun lähteä tuolle pitkälle matkalle kaukaiseen itään, jos koko ajan pidit sitä turhana?"
"Sinä olet minun ainoa ystäväni", sanoi keisari. "Miksi olisin kieltänyt sinulta pyyntöä niin kauan kuin minulla oli valtaa sitä täyttää?"
Mutta vanhus ei ollut hyvillään siitä, että keisari oli pitänyt häntä pilkkanansa.
"Kas, tuo on sinun tavallista salakavaluuttasi", sanoi Faustina kuohahtaen. "Sitä minä juuri kaikkein vähimmin voin sinussa sietää."
"Sinun ei olisi pitänyt palata minun luokseni", sanoi Tiberius.
"Sinun olisi pitänyt pysyä vuorillasi."
Näytti hetken aikaa siltä kuin nuo molemmat, jotka niin useasti olivat joutuneet kahakkaan, taaskin riitaantuisivat, mutta vanhus hillitsi heti suuttumuksensa. Ne ajat olivat olleet ja menneet, jolloin hän toden teolla saattoi kiistellä keisarin kanssa. Hän hiljensi ääntään, mutta hän ei voinut sittenkään olla pysymättä väitteessään, että hän oli oikeassa.
"Mutta tämä mies oli todellakin profeetta", sanoi Faustina. "Minä näin hänet. Kun hänen katseensa kääntyi minuun, luulin häntä jumalaksi. Olin mieletön, kun päästin hänet kuolemaan."
"Olen iloinen, että annoit hänen kuolla", sanoi Tiberius. "Hän oli syypää majesteettirikokseen ja kapinoitsija."
Faustina oli jälleen vimmastua.
"Minä puhuin hänestä monen hänen ystävänsä kanssa Jerusalemissa", sanoi hän. "Hän ei ollut syypää niihin rikoksiin, joista häntä syytettiin."
"Jollei hän ollutkaan syypää suorastaan näihin rikoksiin, hän ei suinkaan ollut parempi kuin kukaan muukaan", sanoi keisari väsyneenä. "Kukapa ihminen ei olisi satoja kertoja eläessään ansainnut kuolemaa?"
Mutta nämä keisarin sanat saivat Faustinan ryhtymään johonkin, jota hän tähän saakka oli epäröinyt. "Näytänpä sinulle kuitenkin todisteen hänen voimastaan", sanoi hän. "Minä sanoin sinulle äsken, että pyyhin hikiliinallani hänen kasvojaan. Samaa liinaa pitelen nyt kädessäni. Tahdotko tarkastella sitä hetken aikaa?"
Hän levitti hikiliinan keisarin eteen, ja keisari näki siinä ihmiskasvojen varjomaiset piirteet.
Vanhuksen ääni vapisi liikutuksesta hänen jatkaessaan: "Tämä mies huomasi, että rakastin häntä. Minä en tiedä millä voimalla hän kykeni antamaan minulle kuvansa. Mutta silmäni kyyneltyvät katsellessani sitä."
Keisari kumartui katselemaan tätä kuvaa, joka näytti piirretyn verellä ja kyynelillä sekä surun synkillä varjoilla. Vähitellen kasvot kokonaisuudessaan esiintyivät hänelle sellaisina kuin ne olivat painautuneet hikiliinaan. Hän näki veripisarat otsalla, pistävän orjantappurakruunun, hiukset, jotka olivat tahmeina verestä, ja suun, jonka huulet värisivät tuskasta.
Hän kumartui yhä syvempään kuvan ylle. Yhä kirkkaampina ja selvempinä hän näki kasvot edessänsä. Varjomaisista piirteistä hän näki äkkiä silmien loistavan, ikään kuin niissä olisi piillyt eloa. Ja samalla kertaa kun ne puhuivat hänelle mitä hirveimmästä kärsimyksestä, ilmaisivat ne hänelle puhtautta ja jaloutta, jommoista hän ei koskaan ennen ollut nähnyt.
Hän makasi lavitsallaan ja ahmi silmin tuota kuvaa. "Onko tuo ihminen?" sanoi hän hiljaisella äänellä. "Onko tuo ihminen?"
Taaskin hän makasi hiljaa tarkastellen kuvaa. Kyyneleet alkoivat valua pitkin hänen poskiaan. "Minä suren sinun kuolemaasi, tuntematon", kuiskasi hän.
"Faustina", huudahti hän vihdoin, "miksi sallit tuon miehen kuolla?
Hän olisi parantanut minut."
Ja hän vaipui jälleen katselemaan kuvaa.
"Sinä ihminen", sanoi hän hetken kuluttua. "Jollen voikaan saada terveyttäni sinulta, voin kostaa sinun puolestasi. Minun käteni on raskaana kohtaava niitä, jotka riistivät sinut minulta."
Taaskin hän lepäsi hyvän aikaa, mutta sitten hän päästi liinan liukumaan lattialle ja polvistui kuvan eteen.
"Sinä olet ihminen", sanoi hän. "Sinä olet se, jota en koskaan luullut saavani nähdä." Ja hän osoitti omia riutuneita kasvojaan ja syöpyneitä käsiään. "Minä ja kaikki muut olemme petoja ja hirviöitä, mutta sinä olet ihminen."
Hän taivutti päätään kuvan edessä niin syvään, että se kosketti lattiaa. "Minä itken sinua, tuntematon", sanoi hän ja hänen kyyneleensä kostuttivat kiviä.
"Jos sinä olisit elänyt, olisin sinut nähtyänikin parantunut", sanoi hän.
Vanha vaimo parka pelästyi tekoansa. Olisi ollut viisaampaa olla näyttämättä kuvaa, ajatteli hän. Hän oli alun pitäen pelännyt, että keisarin suru muuttuisi liian suureksi, jos hän saisi sen nähdä.
Ja epätoivoissaan keisarin surusta hän riisti käteensä kuvan viedäkseen sen pois hänen näkyvistään.
Silloin keisari katsoi ylös. Ja katso, hänen kasvonpiirteensä olivat muuttuneet ja hän oli samanlainen kuin ennen sairastumistaankin. Tuntui siltä kuin taudin alkujuurena ja ylläpitäjänä olisi ollut se viha ja ylenkatse, joka oli kytenyt hänen sydämessään, ja sen oli ollut pakko väistyä samassa hetkessä, kun hän oli tuntenut rakkautta ja sääliä.
* * * * *
Mutta seuraavana päivänä Tiberius lähetytti kolme sanansaattajaa.
Ensimmäinen sanansaattaja lähti Roomaan viemään käskyä senaatille, että sen tuli toimittaa tutkimus siitä, miten Palestiinan maaherra hoiti tointansa, ja rangaista häntä, jos saataisiin selville, että hän sorti kansaa ja tuomitsi viattomia kuolemaan.
Toinen sanansaattaja meni viinamäen työmiehen ja hänen vaimonsa luo kiittämään ja palkitsemaan heitä niistä neuvoista, joita he olivat antaneet keisarille, ja samalla myös kertomaan heille miten kaikki oli tapahtunut, Kun he olivat kuulleet kaiken, he itkivät hiljaisesti ja mies sanoi: "Minä tiedän, että koko elämäni ajan tulen miettimään, mitä olisi voinut tapahtua, jos nuo molemmat olisivat tavanneet toisensa." Mutta vaimo vastasi: "Toisin ei voinut käydä. Liian suuri oli se ajatus, että nämä molemmat olisivat kohdanneet toisensa. Herra Jumala tiesi, ettei maailma sitä olisi voinut kantaa."
Kolmas sanansaattaja lähti Palestiinaan ja toi sieltä Caprin saarelle muutamia Jeesuksen opetuslapsia, ja nämä alkoivat julistaa sitä oppia, jota ristiinnaulittu oli opettanut.
Kun nämä opettajat tulivat Capriin, vanha Faustina makasi kuolinvuoteellaan. Mutta hän ehti vielä ennen kuolemaansa valmistautua suuren profeetan opetuslapseksi ja he kastoivat hänet. Ja kasteessa hänelle annettiin nimeksi Veronika, koska hän oli saanut tehtäväkseen antaa ihmisille todellisen kuvan heidän vapahtajastaan.
PUNATULKKU
Se tapahtui siihen aikaan, jolloin Jumala loi maailman, eikä ainoastaan taivasta ja maata, vaan myös kaikki eläimet ja kasvit ja samalla antoi kullekin nimen.
Monta kertomusta on säilynyt tältä ajalta, ja jos tuntisi ne kaikki, olisi myös selvillä kaikesta siitä koko maailmassa, jota nyt ei voi ymmärtää.
Sattuipa kerran, kun Jumala istui paratiisissa ja maalasi lintuja, että väri loppui Jumalan maalikupeista ja tikli olisi jäänyt värittömäksi, jollei Jumala olisi pyyhkinyt kaikkia pensseleitään sen sulkiin.
Silloin myös aasi sai pitkät korvansa, koska se ei muistanut nimeänsä. Se unohti sen kuljettuaan parikin askelta paratiisin niityillä, ja kolme kertaa se tuli takaisin kysymään nimeänsä, kunnes Jumala hiukan kärsimättömänä tarttui sen kumpaiseenkin korvaan ja sanoi: "Sinun nimesi on aasi, aasi, aasi."
Ja näin sanoessaan hän venytti sen korvia, jotta sen kuulo parantuisi ja jotta se muistaisi mitä sille sanottiin.
Samana päivänä myös mehiläinen tuli rangaistuksi. Sillä heti kun mehiläinen oli luotu, alkoi se koota hunajaa, ja eläimet ja ihmiset, jotka huomasivat kuinka suloinen tuoksu hunajalla oli, tahtoivat sitä maistella. Mutta mehiläinen tahtoi pitää kaiken itse ja karkotti myrkyllisellä pistimellään pois jokaisen, joka lähestyi kennoa. Jumala näki sen ja kutsui heti mehiläisen luokseen rangaistakseen sitä.
"Minä annoin sinulle kyvyn koota hunajaa, joka on suloisinta luomakunnassa", sanoi Jumala, "mutta en antanut sinulle oikeutta olla kova lähimmäistäsi kohtaan. Muista, että joka kerta kun pistät jotakuta, joka tahtoo maistaa hunajaasi, pitää sinun kuolla!"
Silloin myös sirkka tuli sokeaksi ja muurahainen kadotti siipensä; sinä päivänä tapahtui hyvin paljon ihmeellistä.
Jumala istui suurena ja lempeänä kaiken päivää ja loi ja loihti, ja illan suussa hänen mieleensä juolahti luoda pieni harmaa lintu.
"Muista, että nimesi on Punatulkku!" sanoi Jumala linnulle, kun se oli valmis. Ja hän asetti sen kämmenelleen ja antoi sen lentää.
Mutta kun lintu oli lennellyt hetken aikaa ja katsellut kaunista maailmaa, jossa hänen oli määrä elää, sai hän halun katsella myös itseänsä. Silloin hän huomasi olevansa aivan harmaa, ja rinta oli yhtä harmaa kuin kaikki muukin. Punatulkku kääntelihen ja vääntelihen ja kuvastelihen veden pinnassa, mutta hän ei voinut keksiä ainoatakaan punaista sulkaa.
Niin lintu lensi takaisin Jumalan luo.
Jumala istui hyvänä ja lempeänä ja hänen käsistään lähti perhosia, jotka liitelivät hänen päänsä ympärillä, kyyhkyset kujersivat hänen olkapäillään ja maassa hänen vieressään kasvoi ruusu ja lilja ja tuhatkauno.
Pikku linnun sydän sykki kiivaasti pelosta, mutta sittenkin se lensi keveissä kaarissa yhä lähemmäksi ja lähemmäksi Jumalaa ja vihdoin se laskeutui hänen kädellensä.
Jumala kysyi, mitä lintu halusi.
"Tahtoisin vain kysyä sinulta jotakin", sanoi pieni lintu.
"Mitä tahtoisit tietää?" sanoi Jumala.
"Miksi minun nimeni on Punatulkku, vaikka olen aivan harmaa nokasta pyrstönpäähän saakka? Miksi minua sanotaan Punatulkuksi, kun minulla ei ole ainoatakaan punaista sulkaa?"
Ja lintu katsoi rukoilevasti Jumalaan pienillä mustilla silmillään ja käänteli päätään. Ylt'ympärillä hän näki fasaaneja, joiden punaisella höyhenpinnalla oli ikään kuin kevyt vihma kultapölyä, tuuheakauluksisia papukaijoja, punaharjaisia kukkoja, puhumattakaan perhosista, kultakaloista ja ruusuista. Ja tietysti hän ajatteli, kuinka vähän tarvittaisiin, ainoastaan pieni pisarainen väriä hänen rintaansa, jotta hän olisi kaunis lintu ja nimensä mukainen.
"Miksi minun nimeni on Punatulkku, vaikka olen aivan harmaa?" kysyi lintu uudestaan ja toivoi, että Jumala sanoisi:
Oi, pieni ystäväni, olen unohtanut punata rintasulkasi, mutta odotahan vain hetkinen, niin teen sen.
Mutta Jumala hymyili vain hiljaa ja sanoi:
"Minä nimitin sinut Punatulkuksi ja Punatulkku on sinun nimesi oleva, mutta pidä itse huolta siitä, että ansaitset punaiset rintasulkasi."
Ja Jumala kohotti kättään ja antoi linnun uudelleen lentää maailmaan.
Lintu lensi paratiisiin syvissä mietteissä. Mitä näin pieni lintu voisi tehdä ansaitakseen punaiset sulat?
Hän ei saattanut keksiä muuta kuin rakentaa pesänsä orjantappurapensaaseen. Ja hän rakensi sen tiheään pensaikkoon okaitten keskelle. Hän ikään kuin toivoi, että ruusunlehti tarttuisi kiinni hänen kaulaansa ja punaisi sen.
* * * * *
Ääretön joukko vuosia oli kulunut tästä päivästä, joka oli iloisin koko maailmassa. Sen jälkeen olivat sekä eläimet että ihmiset lähteneet paratiisista ja levinneet ympäri maailmaa. Ja ihmiset olivat päässeet niin pitkälle, että he olivat oppineet viljelemään maata ja kyntämään meriä, he olivat hankkineet itselleen vaatteita ja koristeita, niin, aikoja sitten he olivat oppineet rakentamaan temppeleitä ja mahtavia kaupunkeja, sellaisia kuin Thebe, Rooma ja Jerusalem.
Valkenipa sitten päivä, joka myös on ikimuistoinen maailman historiassa, ja tämän päivän aamuna istui Punatulkku paljaalla kalliolla Jerusalemin muurien ulkopuolella ja lauloi poikasilleen, jotka lepäsivät pienessä pesässä matalassa orjantappurapensaassa.
Punatulkku kertoi pienokaisilleen ihmeellisestä luomispäivästä ja nimien antamisesta, niinkuin jokainen Punatulkku on kertonut aina ensimmäisen ajoista asti, joka itse on kuullut Jumalan sanat ja lähtenyt Jumalan kädestä.
"Ja katsokaapa nyt", lopetti lintu suruisena kertomuksensa, "niin monta vuotta on kulunut, niin monta ruusua on ollut silmikolla, niin monta linnunpoikaa on tullut kuorestaan luomispäivästä saakka, ettei kukaan niitä voi lukeakaan, mutta Punatulkku on yhä vain pieni harmaa lintu, sen ei ole onnistunut saada punaisia rintasulkiansa."
Pienet poikaset avasivat suuret kitansa ja kysyivät, eivätkö heidän esi-isänsä olleet yrittäneet suorittaa mitään suurtöitä saavuttaakseen tuota verratonta punaista väriä.
"Olemme kaikki tehneet parhaamme", sanoi pieni lintu, "mutta kaikkien ponnistukset ovat olleet turhat. Ensimmäinen Punatulkkukin kohtasi kerran toisen linnun, joka oli aivan hänen kaltaisensa, ja hän rupesi heti häntä rakastamaan niin kiivaasti, että hän tunsi rintansa hehkuvan. Oi, ajatteli hän silloin, nyt minä ymmärrän. Jumalan tarkoitus on, että rakastaisin niin lämpimästi, että rintasulkani punertuisivat siitä rakkauden hehkusta, joka sydämessäni palaa. Mutta hänen ponnistuksensa olivat turhat, niinkuin muidenkin hänen jälkeensä ja niinkuin teidänkin tulevat olemaan."
Pienet poikaset piipittivät tyytymättöminä, he alkoivat jo surra, ettei punaväri koristaisi heidän pieniä untuvarintojansa.
"Me toivoimme, että laulustakin olisi apua", sanoi täysikasvuinen lintu puhuen hitain, verkkaisin sävelin. "Jo ensimmäinen Punatulkku lauloi niin, että hänen rintansa paisui innosta ja uusi toivo valtasi hänet. Oi, ajatteli hän, lauluhehku, joka minun rinnassani elää, on punaava rintasulkani. Mutta hänen ponnistuksensa olivat turhat, niinkuin muidenkin hänen jälkeensä ja niinkuin teidänkin tulevat olemaan."
Taaskin poikasten puoleksi alastomista kurkuista kuului surullista piipitystä.
"Me olemme luottaneet rohkeuteemme ja uljuuteemme", sanoi lintu. "Jo ensimmäinenkin Punatulkku taisteli rohkeasti toisten lintujen kanssa ja hänen rintansa leimusi taistelunhalusta. Oi, ajatteli hän, rintasulkani punertuvat sydämessäni hehkuvasta taistelunhalusta. Mutta hänen ponnistuksensa olivat turhat, niinkuin muidenkin hänen jälkeensä ja niinkuin teidänkin tulevat olemaan."
Pienet poikaset vastasivat rohkeasti piipittäen, että he sittenkin tahtoivat yrittää saavuttaa tuon halutun onnen, mutta lintu vastasi heille suruisesti, että se olisi mahdotonta. Mitäpä he saattoivat toivoa, kun niin monet erinomaiset esi-isät eivät olleet saavuttaneet päämääräänsä? Mitäpä muuta he saattoivat tehdä kuin rakastaa, laulaa ja taistella? Mitäpä…
Lintu pysähtyi kesken lauseen, sillä Jerusalemin portista tuli suuri ihmisjoukko kiiruhtaen sitä kumpua kohti, jossa linnulla oli pesänsä.
Siinä oli ratsastajia korskeitten hevosten selässä, sotamiehiä raudoitetuissa sandaaleissa, teloittajia nauloineen ja vasaroineen, arvokkaasti astuvia pappeja ja tuomareita, itkeviä naisia ja ennen kaikkea hurjasti juoksentelevaa joutoväkeä, inhottava, kirkuva parvi katurahvasta.
Pieni harmaa lintu istui vavisten pesänsä reunalla. Joka hetki hän pelkäsi, että pieni orjantappurapensas tulisi poljetuksi maahan ja hänen poikasensa surmatuiksi.
"Varokaa", huusi hän pienille turvattomille poikasilleen, "painautukaa toistenne turviin ja olkaa ääneti! Tuossa on hevonen, joka astuu suoraan ylitsemme! Tuossa sotamies, jaloissaan raudoitetut sandaalit! Koko hurja joukko tulee hyökäten eteenpäin!" Mutta äkkiä vaikenivat linnun varoitukset ja se istui hiljaa ja ääneti. Se melkein unohti, millaisessa vaarassa se oli.
Se hypähti äkkiä alas pesänsä reunalta ja levitti siipensä poikastensa yli.
"Ei, tämä on liian julmaa", sanoi se. "Minä en tahdo, että te sitä näkisitte. Kolmea pahantekijää ristiinnaulitaan."
Ja hän levitti siipensä, niin etteivät pienokaiset voineet nähdä mitään. He kuulivat vain kumisevia vasaraniskuja, valituksia ja kansan hurjaa huutoa.
Punatulkku seurasi kauhistunein silmin tätä näkyä. Hän ei voinut irroittaa katsettaan näistä onnettomista.
"Kuinka ihmiset ovat julmia!" sanoi hän hetken kuluttua. "Ei siinä kyllin, että he naulaavat nuo ihmisparat kiinni ristiin, vaan yhden päähän he ovat panneet pistävän orjantappurakruununkin.
"Minä näen, että okaat ovat repineet hänen otsaansa, niin että verta tihkuu", jatkoi lintu. "Ja tuo mies on niin kaunis ja katsoo ympärilleen niin lempeästi, että jokaisen pitäisi rakastaa häntä. Minusta tuntuu aivan kuin nuolenkärki lävistäisi sydämeni nähdessäni hänen tuskansa." Pieni lintu tunsi yhä syvempää sääliä orjantappuroilla kruunattua kohtaan.
"Jos olisin veljeni kotka", ajatteli se, "kiskoisin naulat hänen käsistään ja karkottaisin terävillä kynsilläni kaikki, jotka häntä kiusaavat."
Lintu näki miten veri tippui ristiinnaulitun otsalle, ja silloin se ei enää voinut pysyä hiljaa pesässään.
"Vaikka olenkin pieni ja heikko, voinen kuitenkin tehdä jotakin hyvää tuolle kiusatulle raukalle", ajatteli lintu. Ja se lähti pesästään lentoon kierrellen suurissa kaarissa ristiinnaulitun ympärillä.
Lintu kiersi häntä monta kertaa uskaltamatta lähestyä, sillä se oli arka eikä ollut koskaan uskaltanut tulla ihmisen lähelle. Mutta vähitellen se rohkaisi mielensä, lensi hänen luokseen ja veti nokallaan pois orjantappurapiikin, joka oli tunkeutunut ristiinnaulitun otsaan.
Mutta linnun sitä tehdessä tipahti pisara ristiinnaulitun verta sen rinnalle. Se levisi nopeasti pitkin rintaa ja punasi kaikki pienet hennot rintasulat.
Mutta ristiinnaulittu avasi huulensa ja kuiskasi linnulle:
"Armeliaisuutesi vuoksi saat sen, mitä innokkaimmin olet toivonut."
Kun lintu palasi pesälleen, hänen pienet poikasensa huusivat hänelle:
"Sinun rintasi on punainen, sinun rintasulkasi ovat ruusujakin punaisemmat!"
"Siihen tipahti vain veripisara miesparan otsalta", sanoi lintu. "Se katoaa heti kun kylven purossa tai kirkkaassa lähteessä."
Mutta vaikka pikku lintu olisi kylpenyt kuinka ahkerasti hyvänsä, ei punainen väri kadonnut sen rinnasta, ja kun sen pienet poikaset olivat täysikasvuiset, veripunainen väri loisti myös niiden rintasulissa samoin kuin se kiiltää jokaisen Punatulkun kaulalla ja rinnassa vielä tänäkin päivänä.
VAPAHTAJA JA PYHÄ PIETARI
Se tapahtui siihen aikaan, kun Vapahtaja ja Pyhä Pietari äskettäin olivat tulleet paratiisiin vaellettuaan maailmassa ja kärsittyään paljon tuskia monena murheenvuonna.
Se vasta oli iloa Pyhälle Pietarille, niinkuin helposti voi ymmärtää. Toistahan oli istua paratiisin vuorella ja silmäillä yli koko maailman kuin vaeltaa kerjäläisenä ovelta ovelle. Toista oli kulkea paratiisin yrttitarhoissa kuin alhaalla maailmassa tietämättä, saisiko suojaa päänsä päälle myrskyisenä yönä vai olisiko pakko vaeltaa ulkona pakkasessa ja pimeydessä.
Ajatelkaahan millainen ilo oli vihdoin saapua oikeaan paikkaan sellaisen matkan jälkeen. Pyhä Pietari ei aina voinut olla varmakaan, että kaikki päättyisi niin hyvin. Hän oli varmaan joskus epäillyt ja ollut levoton, sillä olihan Pyhän Pietari paran ollut melkein mahdotonta ymmärtää, mitä varten heidän piti niin paljon kärsiä tuskia, jos Vapahtaja kerran oli koko maailman herra.
Ja nyt ei mikään kaipaus häntä enää kiusaisi. Voihan käsittää, että hän oli mielissään.
Nyt hän saattoi oikein nauraa ajatellessaan, kuinka paljon murhetta hän ja Vapahtaja olivat saaneet kestää ja kuinka vähään heidän oli pitänyt tyytyä.
Kerrankin kun heidän olonsa oli ollut niin tukala, ettei hän mielestään kauemmin voinut sitä kestää, oli Vapahtaja ottanut hänet mukanaan korkealle vuorelle sanomatta hänelle, mitä tekemistä heillä siellä olisi.
He olivat kulkeneet kaupunkien ohi, jotka sijaitsivat vuoren rinteellä, ja linnojen sivu, jotka kohosivat vieläkin korkeammalla. He olivat saapuneet talonpoikaistalojen ja säterimajojen yläpuolelle ja he olivat sivuuttaneet viimeisen puunhakkaajankin kivirotkon.
He olivat vihdoin tulleet sinne, missä vuori oli alastomana ilman kasveja ja puita ja mihin erakko oli pystyttänyt majansa voidakseen auttaa hätääntyneitä matkustajia.
Sitten he olivat astuneet lumikentän yli, jossa murmelieläimet nukkuvat, ja tulleet jylhien, kasaantuneiden jääkasojen luo, jotka seisoivat syrjittäin ja kallellaan ja jossa tuskin vuorivuohet pääsivät liikkumaan.
Siellä oli Vapahtaja löytänyt pienen, punarintaisen linnun, joka oli maannut jäätyneenä jäällä, ja hän oli ottanut ylös pienen punatulkun ja pistänyt sen povelleen. Ja Pyhä Pietari muisti ihmetelleensä, saisivatko he linnun päivällisekseen.
He olivat kulkeneet hyvän matkaa liukkailla jäälohkareilla ja Pyhä Pietari ei ollut mielestään koskaan ollut lähempänä kuolemanvaltakuntaa, sillä kalmankylmä tuuli ja haudansynkkä sumu ympäröitsi heitä, ja sen mukaan kuin hän saattoi huomata, ei siellä ollut ainoatakaan elävää olentoa. Ja kuitenkin he olivat vain vuoren keskikohdalla.
Silloin hän oli pyytänyt Vapahtajaa kääntymään takaisin.
"Ei vielä", sanoi Vapahtaja, "sillä tahdon näyttää sinulle jotakin, joka antaa sinulle uutta rohkeutta kestämään kaikkia murheita."
Siksi he olivat vaeltaneet edelleen sumussa ja kylmyydessä, kunnes he vihdoin olivat saapuneet äärettömän korkean muurin luo, joka esti heitä pääsemästä edemmäksi.
"Tämä muuri ympäröi vuorta", sanoi Vapahtaja, "etkä sinä pääse sen yli mistään kohdasta. Ei kukaan ihminen saa myöskään nähdä, mitä sen sisäpuolella on, sillä tässä paratiisi alkaa ja täällä autuaat vainajat asuvat pitkin koko vuorenrinnettä."
Mutta Pyhä Pietari ei voinut salata epäilystänsä. "Tuolla sisällä ei ole pimeätä ja kylmää niinkuin täällä", sanoi Vapahtaja, "vaan siellä on viheriä kesä ja kirkas aurinkojen ja tähtien loisto."
Mutta Pyhä Pietari ei voinut uskoa häntä.
Silloin Vapahtaja otti pienen linnun, jonka hän äsken oli löytänyt jääkentältä, ja hän taivuttautui taaksepäin ja heitti sen muurin yli, niin että se putosi paratiisiin.
Ja heti Pyhä Pietari kuuli iloista ja riemullista viserrystä ja tunnettuaan sen punatulkun lauluksi hämmästyi suuresti.
Hän kääntyi Vapahtajan puoleen ja sanoi: "Menkäämme takaisin alas maailmaan kestämään kaikkea mitä kestettävä on, sillä nyt minä näen, että puhut totta ja että on olemassa paikka, missä elämä voittaa kuoleman."
Ja he olivat laskeutuneet alas vuorta ja aloittaneet vaelluksensa uudelleen.
Sen jälkeen ei Pyhä Pietari voinut ajatella muuta kuin tätä paratiisia monien vuosien, kuluessa, ja hän ikävöitsi vain tähän muurintakaiseen maahan. Ja nyt hän vihdoin oli siellä eikä hänen tarvinnut enää ikävöidä. Nyt hän saattoi koko päivän ammentaa iloa täysin käsin ehtymättömistä lähteistä.
Mutta Pyhä Pietari ei ollut oleskellut paratiisissa neljääkääntoista päivää, ennen kuin enkeli tuli Vapahtajan luo hänen istuessaan istuimellaan, kumarsi hänelle seitsemän kertaa ja sanoi, että suuri onnettomuus varmaan oli kohdannut Pyhää Pietaria. Hän ei tahtonut syödä eikä juoda ja hänen silmänsä punoittivat, ikään kuin hän ei olisi nukkunut moneen yöhön.
Kun Vapahtaja sen kuuli, hän nousi mennäkseen etsimään Pyhää Pietaria.
Hän löysi hänet kaukaa paratiisin laidasta. Pyhä Pietari makasi ikään kuin hän ei jaksaisi enää pysyä pystyssä, ja hän oli repinyt vaatteensa rikki ja siroittanut tuhkaa hiuksiinsa.
Kun Vapahtaja näki hänet niin murheellisena, hän istahti hänen viereensä maahan ja puhui hänelle aivan samalla tapaa kuin hän olisi tehnyt, jos he vielä olisivat vaeltaneet maailman surkeudessa.
"Mikä sinua niin surettaa, Pyhä Pietari"? sanoi Vapahtaja.
Mutta Pyhä Pietari oli niin kokonaan surun vallassa, ettei hän voinut vastata mitään.
"Mikä sinua surettaa, Pyhä Pietari?" kysyi Vapahtaja uudestaan.
Kun Vapahtaja uudisti kysymyksensä, Pyhä Pietari otti kultakruunun päästään ja heitti sen Vapahtajan jalkoihin ikään kuin sanoakseen, ettei hän enää tahtonut olla osallisena hänen kunniastansa eikä ihanuudestansa.
Mutta Vapahtaja ymmärsi Pyhän Pietarin olevan niin epätoivoissaan, ettei hän tiennyt mitä hän teki, ja siksi hän ei vihastunut häneen.
"Sinä saat nyt vihdoinkin sanoa, mikä sinua vaivaa", sanoi hän yhtä sävyisästi kuin ennenkin ja ääni ilmaisi entistä suurempaa rakkautta.
Mutta nyt hypähti Pyhä Pietari pystyyn, ja Vapahtaja huomasi, ettei hän ollut yksin murheellinen, vaan myöskin suuttunut. Hän tuli Vapahtajan luo kädet nyrkissä ja silmät säkenöiden.
"Minä tahdon saada eron palveluksestasi", sanoi Pyhä Pietari. "En voi jäädä päivääkään kauemmaksi paratiisiin."
Ja Vapahtaja koetti rauhoittaa häntä, niinkuin hän monta kertaa ennenkin oli saanut tehdä, kun Pyhän Pietarin viha oli kuohahtanut.
"Kyllä sinä saat mennä", sanoi hän, "mutta ensin sinun pitää sanoa minulle, mikä sinua pahoittaa."
"Minä voin sanoa sinulle, että odotin parempaa palkkaa, kun me molemmat yhdessä kärsimme jos jonkinmoista kurjuutta maailmassa", sanoi Pyhä Pietari.
Vapahtaja näki, että Pyhän Pietarin sielu oli katkeroitunut, eikä hän vihastunut häneen.
"Minä lupaan, että voit vapaasti mennä minne vain haluat", sanoi hän, "kun vain sanot, mikä sinua pahoittaa."
Silloin Pyhä Pietari vihdoin sanoi, miksi hän oli onneton. "Minulla oli vanha äiti", sanoi hän, "ja hän kuoli pari päivää sitten."
"Nyt tiedän, mikä sinua vaivaa", sanoi Vapahtaja. "Sinä olet pahoillasi siitä, ettei äitisi ole tullut tänne paratiisiin."
"Niin juuri", sanoi Pyhä Pietari ja samassa sai suru hänessä sellaisen vallan, että hän alkoi nyyhkyttää ja valittaa.
"Minä olisin mielestäni ansainnut, että hän olisi päässyt tänne", sanoi hän.
Mutta kun Vapahtaja nyt sai tietää, mitä Pyhä Pietari suri, tuli hän vuorostaan haikealle mielelle. Sillä Pyhän Pietarin äiti ei ollut sellainen, että hän olisi voinut päästä taivaaseen. Hän ei ollut koskaan ajatellut muuta kuin rahojen keräämistä, ja köyhille, jotka olivat seisahtuneet hänen ovellensa, ei hän koskaan ollut antanut ropoakaan tai leivänpalasta. Ja nyt tuntui Vapahtajasta vaikealta sanoa Pyhälle Pietarille, että hänen äitinsä oli ollut niin saita, ettei hän voinut saada nauttia autuutta.
"Pyhä Pietari", sanoi hän, "kuinka voit niin varmasti tietää, että äitisi viihtyisi meidän parissamme?"
"Kas, noin sinä sanot vain sen vuoksi, ettei sinun tarvitsisi suostua minun pyyntööni", sanoi Pyhä Pietari. "Kuka ei viihtyisi paratiisissa?"
"Ken ei iloitse toisten ilosta, ei voi viihtyä siellä", sanoi
Vapahtaja.
"Sitten on monta muutakin paitsi äitiäni, jotka eivät tänne sovi", sanoi Pyhä Pietari ja Vapahtaja huomasi Pietarin tarkoittavan häntä.
Ja hän oli kovin murheissaan siitä, että Pyhää Pietaria oli kohdannut niin syvä suru, ettei tämä enää tiennyt mitä sanoi. Hän seisoi hetkisen odottaen, että Pyhä Pietari katuisi ja ymmärtäisi, ettei hänen äitinsä soveltunut paratiisiin, mutta tämä ei tahtonut lainkaan antaa myöten.
Silloin Vapahtaja kutsui luokseen enkelin ja käski hänen mennä helvettiin hakemaan Pyhän Pietarin äitiä paratiisiin.
"Anna minun myös nähdä, miten hän tuo hänet", sanoi Pyhä Pietari.
Vapahtaja tarttui Pyhää Pietaria kädestä kiinni ja talutti hänet kalliolle, jonka toinen kylki laskeutui aivan äkkijyrkkänä syvyyteen. Ja hän osoitti hänelle, ettei hänen tarvinnut muuta kuin hiukan kumartua laidan yli nähdäkseen suoraan helvettiin.
Katsellessaan alas ei Pyhä Pietari aluksi erottanut sen enempää kuin jos hän olisi katsonut alas kaivoon. Tuntui siltä kuin pohjaton nielu olisi auennut hänen eteensä.
Ensiksi hän havaitsi enkelin, joka jo oli matkalla syvyyteen. Pyhä Pietari näki, miten enkeli kiiruhti pelottomasti alas loppumattomaan pimeyteen ja levitti vain hiukan siipiänsä, jottei liian äkillisesti putoaisi alas.
Mutta kun Pyhän Pietarin silmät olivat hiukan tottuneet pimeyteen, hän näki yhä enemmän. Hän näki ensiksikin, että paratiisi sijaitsi ympyrävuorella, joka kiersi laajaa rotkoa, ja että tämän rotkon pohjalla oli tuomittujen olinpaikka. Hän näki enkelin hyvän aikaa laskeutuvan yhä alemmaksi pääsemättä alas asti. Häntä kauhistutti, kun matka sinne alas oli niin hirveän pitkä.
"Jospa hän vain pääsisi ylös äidin kanssa", sanoi hän.
Vapahtaja katseli vain Pyhää Pietaria suurin, surullisin silmin. "Ei sitä painoa ole olemassa, jota minun enkelini ei jaksaisi nostaa", sanoi hän.
Matka alas syvyyteen oli niin pitkä, ettei ainoakaan auringonsäde päässyt sinne tunkeutumaan, vaan siellä oli täysi pimeys. Mutta tuntui siltä kuin enkeli lentäessään olisi kuljettanut mukanaan hiukan kirkkautta ja valoa, niin että Pyhän Pietarin oli mahdollista nähdä millaista siellä alhaalla oli.
Siellä oli ääretön, musta kalliokorpi, terävät, huippupäiset vuoret peittivät koko pohjan ja niiden välissä kiilsi musta vesi lätäköissä. Siellä ei ollut ainoatakaan vihreää kortta, ei puuta, ei elon merkkiäkään.
Mutta kaikkialle näille autioille kallioille olivat kadotukseen joutuneet vainajat kiivenneet. He retkottivat kallioiden huipuilla, jonne he olivat kiivenneet toivoen pääsevänsä pois rotkosta, ja kun he olivat huomanneet, etteivät he voineetkaan päästä minnekään, he olivat jääneet paikoilleen epätoivosta kivettyneinä.
Pyhä Pietari näki muutamien istuvan tai makaavan kädet ojossa, alituisen kaipauksen vallassa ja silmät kiintyneinä ylöspäin. Toiset olivat peittäneet kasvonsa käsillään, ikään kuin karkottaakseen luotaan heitä ympäröivän toivottoman kauhun. He olivat kaikki liikkumattomina, ei kukaan heistä viitsinyt liikuttaa sormeaankaan. Toiset makasivat aivan hiljaa vesilätäköissä koettamattakaan päästä ylös.
Kadotettujen joukko oli hirvittävän suuri. Rotkon pohja näytti olevan yhtenä ainoana ruumis- ja pääläjänä.
Ja Pyhä Pietari joutui jälleen levottomuuden valtaan. "Saat nähdä, ettei enkeli löydä häntä", sanoi hän Vapahtajalle.
Vapahtaja katsoi häneen yhtä murheellisesti kuin äskenkin. Hän tiesi kyllä, ettei Pyhän Pietarin tarvinnut olla huolissaan enkelin vuoksi.
Mutta Pyhästä Pietarista tuntui yhä, ettei enkeli voinut löytää hänen äitiään tuosta suuresta kadotettujen joukosta. Tämä levitti siipensä ja liiteli edestakaisin syvyyden yli etsiessään häntä.
Äkkiä eräs kadotetuista huomasi enkelin. Ja tämä hypähti pystyyn ojentaen kätensä ja huudahti: "Ota minut mukanasi, ota minut mukaan!"
Silloin elostui äkkiä koko joukko. Kaikki miljoonan miljoonat, jotka kituivat alhaalla helvetissä, hyökkäsivät pystyyn samassa silmänräpäyksessä, ojensivat käsivarsiaan ja huusivat enkelille, että hän veisi heidät mukanaan autuaitten luo paratiisiin.
Heidän huutonsa kuului aina Vapahtajan ja Pyhän Pietarin luo ja näiden sydämet vapisivat surusta, kun he sen kuulivat.
Enkeli leijaili korkealla kadotettujen yläpuolella, mutta joka kerta kun hän liikkui edestakaisin löytääkseen etsittävänsä, hyökkäsivät kaikki hänen jäljessään, aivan kuin tuulenpyörre olisi lakaissut heitä.
Vihdoin enkeli keksi haettavansa. Hän painoi siipensä kokoon ja hyökkäsi alas kuin salama. Ja Pyhä Pietari huudahti ilosta, kun hän näki enkelin kiertävän käsivartensa hänen äitinsä ympärille ja nostavan hänet ylös.
"Autuas sinä, joka tuot äitini minun luokseni!" sanoi hän.
Vapahtaja laski hiljaa kätensä Pyhän Pietarin olkapäälle, ikään kuin hän olisi tahtonut varoittaa häntä liian varhain iloitsemasta.
Mutta Pyhä Pietari oli vähällä itkeä ilosta, kun hänen äitinsä oli pelastettu, eikä hän voinut ymmärtää, miksi hän ei heitä enää voinut nähdä. Ja hänen ilonsa kiihtyi, kun hän näki, että vaikka enkeli nostaessaan äitiä olikin ollut hyvin nopea, oli muutamien kadotettujen sittenkin onnistunut tarttua kiinni pelastettavaan, jotta hekin yhdessä hänen kanssaan pääsisivät paratiisiin.
Lähes kaksitoistakymmentä oli takertunut kiinni vanhaan vaimoon ja Pyhä Pietari ajatteli, että oli suureksi kunniaksi hänen äidilleen, kun hän sai auttaa niin monta onnetonta kadotuksesta.
Ei enkelikään millään tavalla estänyt heitä. Hän ei näyttänyt lainkaan vaivautuvan taakastaan, vaan kohosi kohoamistaan liikutellen siipiään yhtä helposti kuin olisi kantanut kuollutta linnunpoikaa taivaaseen.
Mutta silloinpa Pyhä Pietari huomasi, että hänen äitinsä yritti vapautua niistä kadotetuista, jotka riippuivat kiinni hänessä. Hän tarttui heidän käsiinsä ja irroitti heidän sormensa, niin että toinen toisensa jälkeen kellahti alas helvettiin.
Pyhä Pietari saattoi kuulla, miten he pyysivät ja rukoilivat häntä, mutta vanha vaimo ei näyttänyt sallivan, että kukaan muu paitsi hän itse tulisi autuaaksi. Hän irtaantui yhä useammista ja antoi heidän syöksyä alas kurjuuteen. Ja kun he putosivat, koko avaruus kajahteli valitushuudoista ja kirouksista.
Silloin huusi Pyhä Pietari äidilleen ja pyysi häntä olemaan armelias, mutta tämä ei tahtonut kuulla häntä, vaan jatkoi entiseen tapaansa.
Ja Pyhä Pietari näki enkelin lentävän yhä hitaammin, mitä keveämmäksi hänen kuormansa muuttui. Pyhä Pietari joutui sellaisen kauhun valtaan, että hänen jalkansa horjuivat ja hänen täytyi polvistua maahan.
Vihdoin yksi ainoa kadotettu piteli enää kiinni Pyhän Pietarin äidistä. Nuori vaimo riippui hänen kaulassaan ja huusi ja rukoili aivan hänen korvansa juuressa, että hän sallisi hänen seurata mukana siunattuun paratiisiin.
Silloin enkeli oli kantamuksineen tullut niin lähelle, että Pyhä Pietari jo ojensi kätensä vastaanottaakseen äitiänsä. Hänen mielestään ei enkelin tarvinnut kuin pari kertaa räpäyttää siipiään ollakseen ylhäällä vuorella.
Mutta silloin enkeli äkkiä lakkasi liikuttamasta siipiään ja hänen kasvonsa muuttuivat synkäksi kuin yö.
Sillä nyt oli vanha vaimo ojentanut kätensä taaksepäin ja tarttunut nuoren naisen käsivarsiin, jotka olivat tarrautuneet hänen kaulaansa, ja vanha vaimo repi ja raastoi, kunnes hänen vihdoin onnistui irroittaa yhteenpuristetut kädet, niin että hän vapautui tästä viimeisestäkin.
Kun kadotettu putosi, vaipui enkeli usean sylen verran alemmaksi ja näytti siltä, kuin hän ei enää olisi jaksanut nostaa siipiään.
Hän katsoi vanhaan naiseen haikean surullisin silmin, hänen kätensä irtautuivat tämän vyötäisiltä ja hän antoi vaimon pudota, ikään kuin tämä jäätyänsä yksin olisi ollut hänelle liian raskas taakka.
Sitten enkeli kohosi yhdellä ainoalla siipienräpäytyksellä ylös paratiisiin.
Mutta Pyhä Pietari makasi pitkän aikaa liikkumattomana nyyhkyttäen maassa ja Vapahtaja seisoi hiljaa hänen rinnallansa.
"Pyhä Pietari", sanoi Vapahtaja vihdoin, "en koskaan luullut sinun enää itkevän tultuasi paratiisiin."
Silloin Jumalan vanha palvelija kohotti päänsä ja sanoi:
"Mikä paratiisi tämä on, kun kuulen tänne rakkaitteni valitushuudot ja näen täältä lähimmäisteni kärsimykset!"
Mutta Vapahtajan kasvoja synkisti mitä syvin suru. "Mikäpä olisi minulle mieluisampaa kuin valmistaa teille kaikille valoisa ja onnellinen paratiisi?" sanoi hän. "Etkö ymmärrä, että sen vuoksi läksin alas ihmisten pariin ja opetin heitä rakastamaan lähimmäisiään niinkuin itseänsä? Sillä niin kauan kuin he eivät sitä tee, ei ole sitä turvapaikkaa taivaassa eikä maassa, missä ei tuska ja murhe heitä saavuttaisi."
LIEKKI
I.
Monta monituista vuotta sitten, kun Firenzen kaupunki aivan vast'ikään oli muodostunut tasavallaksi, eli siellä mies nimeltä Raniero di Ranieri. Hän oli asesepän poika ja oli oppinut isänsä ammatin, vaikkei hän sitä mielellään harjoittanut.
Tämä Raniero oli kaikkein vahvimpia miehiä. Sanottiin hänen kantavan raskasta rautavarustusta yhtä helposti kuin joku muu silkkipaitaa. Hän oli vielä nuori mies, mutta hän oli jo monella tavalla osoittanut väkevyyttänsä. Kerran hän oli ollut talossa, jossa viljaa kannettiin ylisille, ja Ranieron siellä ollessa murtui yksi parvihirsistä ja koko katto oli syöksyä alas. Kaikki muut paitsi Raniero olivat kiiruhtaneet pois. Hän oli kohottanut kätensä ylös ja tukenut kattoa, kunnes väki ehti tuoda hirsiä ja seipäitä paikalle sen pönkitsemistä varten.
Sanottiin myöskin, että Raniero oli urhoollisin mies, mitä Firenzessä koskaan oli ollut, ja ettei hän koskaan voinut saada kyllikseen taisteluista. Niin pian kuin hän kuuli melua kadulta, hän hyökkäsi ulos työpajasta siinä toivossa, että jokin tappelu, johon hän saattoi ottaa osaa, oli syttynyt. Kun hän vain sai paljastaa miekkansa, hän yhtä mielellään tappeli yksinkertaisen maakansan kuin rautapukuisten ritarien kanssa. Hän taisteli kuin mieletön pitämättä lukua vastustajistaan.
Firenze ei ollut erittäin mahtava hänen aikanansa. Sen asukkaat olivat enimmäkseen villankehrääjiä ja verkakankureita, ja nämä eivät halunneet muuta kuin saada rauhassa harjoittaa työtänsä. Siellä oli paljon kelpo miehiä, mutta he eivät olleet taistelunhaluisia, vaan pitivät kunnianaan, että heidän kaupungissaan vallitsisi parempi järjestys kuin muualla. Raniero pahoitteli usein, ettei hän ollut syntynyt maassa, jossa olisi ollut kuningas, joka olisi kerännyt ympärilleen kaikki urhoolliset miehet, ja sanoi, että hän niin ollen olisi päässyt suureen kunniaan ja arvoon.
Raniero oli suulas ja kovaääninen, julma eläimille ja kova vaimolleen, eikä kenenkään ollut hyvä hänen kanssansa elellä. Hän olisi ollut kaunis mies, jollei hänellä olisi ollut kasvoissaan useita syviä arpia, jotka rumensivat häntä. Hän oli nopea tekemään päätöksiä ja hänen menettelytapansa oli usein suurenmoinen, joskin väkivaltainen.
Raniero oli nainut Francescan, joka oli Jacopo degli Ubertin, viisaan ja mahtavan miehen tytär. Jacopo ei ollut mielellään antanut tytärtänsä tuollaiselle tappelijalle kuin Ranierolle, vaan oli viimeiseen asti vastustanut naimakauppaa. Francesca oli pakottanut hänet myöntymään sanomalla hänelle, ettei hän koskaan menisi naimisiin kenenkään toisen kanssa. Kun Jacopo vihdoin antoi suostumuksensa, hän oli sanonut Ranierolle: "Luulenpa nähneeni, että sinun kaltaistesi miesten on helpompi voittaa naisen rakkaus kuin säilyttää se, ja sen vuoksi tahdon ottaa sinulta sen lupauksen, että jos tyttäreni on vaikea olla sinun luonasi ja hän tahtoisi palata minun luokseni, et estä häntä siitä." Francesca sanoi, että oli turhaa antaa sellaista lupausta, sillä Raniero oli hänelle niin rakas, ettei mikään saisi häntä tästä luopumaan. Mutta Raniero antoi heti tämän lupauksen. "Voit luottaa siihen, Jacopo", sanoi hän, "etten yritä pidättää naista, joka tahtoo paeta luotani".
Francesca muutti nyt Ranieron luo, ja kaikki oli hyvin. Kun he olivat olleet naimisissa muutamia viikkoja, pisti Ranieron päähän ruveta harjoittelemaan pilkkaanampumista. Hän ampui pari päivää pilkkaan erääseen tauluun, joka riippui seinällä. Hän saavutti pian taitavuutta ja osui oikeaan joka kerta. Lopulta hän halusi ampua johonkin vaikeampaankin maaliin. Hän etsi jotakin sopivaa kohdetta, mutta ei keksinyt muuta kuin viiriäisen, joka istui häkissään talon portin yläpuolella. Lintu oli Francescan ja hän piti siitä hyvin paljon, mutta siitä huolimatta Raniero lähetti pojan avaamaan häkkiä ja ampui viiriäisen, kun se lehahti lentämään.
Tämä oli hänen mielestään hyvä laukaus ja hän kehui sitä kaikille, jotka vain tahtoivat häntä kuunnella.
Kun Francesca sai tietää, että Raniero oli ampunut hänen lintunsa, hän kalpeni ja katsoi häneen ihmeissänsä. Hän ihmetteli, miksi Raniero oli tahtonut tehdä jotakin, jonka täytyi tuottaa hänelle surua. Mutta hän antoi sen hänelle heti anteeksi ja rakasti häntä aivan kuin ennenkin. Kaikki kävi taas hyvin jonkin aikaa. Ranieron appi, Jacopo, oli pellavakankuri. Hänellä oli suuri työpaja, jossa tehtiin paljon työtä. Raniero oli ollut huomaavinaan, että Jacopon työpajassa sekoitettiin hamppua pellavaan, eikä hän pitänyt sitä salassa, vaan puhui siitä pitkin kaupunkia. Vihdoin tuli Jacoponkin korviin tämä juorupuhe ja hän koetti heti saada sen vaimennetuksi. Hän antoi useiden muiden pellavakankurien tutkia hänen lankojaan ja kudoksiaan ja nämä huomasivat, että kaikki oli mitä hienointa pellavaa. Ainoastaan yhdessä pakassa, jota oli määrä myydä Firenzen ulkopuolella, oli hiukan sekoitusta. Jacopo sanoi silloin, että joku hänen sälleistänsä oli tehnyt petoksen hänen tietämättään ja tahtomattaan. Hän käsitti kuitenkin heti, että hänen olisi vaikea saada ihmisiä sitä uskomaan. Hän oli aina ollut rehellisen maineessa ja hänestä tuntui raskaalta, kun hänen kunniansa oli tahraantunut.
Raniero sitä vastoin ylvästeli sillä, että hänen oli onnistunut paljastaa petos, ja hän kerskaili siitä Francescankin kuullen.
Francescaa suretti suuresti ja ihmetytti samalla kertaa, aivan kuin Ranieron ampuessa hänen lintunsakin. Tätä ajatellessaan hän oli äkkiä näkevinään rakkautensa edessään, ja se oli kuin suuri kimalteleva kultakudoksinen verho. Hän saattoi nähdä, kuinka suuri se oli ja kuinka se kimalteli. Mutta yhdestä kulmasta oli palanen leikattu pois, niin ettei se enää ollut yhtä suuri ja ihana kuin alun perin.
Kuitenkin se oli niin vähän vahingoittunut, että hän ajatteli: Kyllä sitä riittää niin kauan kuin minä elän. Se oli niin suuri, ettei se koskaan voi loppua.
Jonkin aikaa hän ja Raniero olivat taas yhtä onnelliset kuin ensi alussakin.
Francescalla oli veli, jonka nimi oli Taddeo. Tämä oli käynyt Venetsiassa kauppamatkalla ja siellä hän oli ostanut itselleen silkkisiä ja samettisia vaatteita. Kun hän tuli kotiin, hän komeili niissä, mutta Firenzessä ei ollut tapana käydä niin kallisarvoisissa puvuissa, joten moni teki hänestä pilkkaa.
Eräänä yönä olivat Taddeo ja Raniero ulkona viinikrouvissa. Taddeo oli pukeutuneena vihreään, sopulin nahkalla sisustettuun vaippaan ja sinipunertavaan takkiin. Raniero viekoitteli nyt hänet juomaan niin paljon viiniä, että hän nukahti, jolloin Raniero otti häneltä hänen vaippansa ja ripusti sen linnunpelättimeen, joka oli pystytetty kaalimaalle.
Kun Francesca kuuli tämän, hän taaskin suuttui Ranieroon. Ja samassa hän näki edessään suuren kultakuteisen kankaan, joka kuvasi hänen rakkauttaan, ja hän oli näkevinään miten se hupeni Ranieron leikatessa siitä kappaleen toisensa perästä.
Tämän jälkeen vallitsi taaskin sopu jonkin aikaa heidän välillänsä, mutta Francesca ei ollut enää yhtä onnellinen kuin ennen, sillä hän pelkäsi alituisesti Ranieron tekevän jotakin, joka vahingoittaisi hänen rakkauttansa.
Ei sitä tarvinnutkaan kauan odottaa, sillä Raniero ei voinut koskaan pysyä alallaan. Hän halusi, että ihmiset aina puhuisivat hänestä ja kehuisivat hänen uljuuttansa ja uhkarohkeuttansa.
Firenzen silloisessa tuomiokirkossa, joka oli paljoa pienempi nykyistä, riippui ylhäällä, toisen päädyn päällä suuri, raskas kilpi, ja sen oli eräs Francescan esi-isistä asettanut sinne. Se lienee ollut raskain kilpi, mitä kukaan Firenzessä oli jaksanut käsitellä, ja kaikki Ubertin suvun jäsenet ylpeilivät siitä, että joku heistä oli kyennyt kiipeämään torniin ja ripustamaan sen sinne.
Mutta nytpä Raniero eräänä päivänä kiipesi sinne ylös, asetti kilven selkäänsä ja toi sen mukanaan alas.
Kun Francesca sai tästä kuulla, hän ensi kertaa sanoi Ranierolle, että tällainen häntä kiusasi, ja pyysi, ettei hän tällä tapaa koettaisi nöyryyttää sitä sukua, johon Francesca kuului. Raniero, joka oli odottanut Francescan kehuvan hänen urotyötään, suuttui kovasti. Hän vastasi jo pitemmän aikaa huomanneensa, ettei Francesca iloinnut hänen menestyksestään, vaan ajatteli ainoastaan omaa sukuansa. — "Jotakin muuta minä ajattelen", sanoi Francesca, "nimittäin rakkauttani. En tiedä miten sen käy, jos jatkat tällä tavalla."
Tämän jälkeen he usein puhuttelivat ynseästi toisiansa, sillä Raniero ryhtyi melkein aina johonkin sellaiseen, jota Francesca kaikkein vähimmin saattoi sietää.
Ranieron työpajassa oli sälli, joka oli pienikasvuinen ja ontuva. Tämä mies oli rakastanut Francescaa, ennen kuin tämä joutui naimisiin, ja rakasti häntä yhä edelleenkin. Raniero, joka tiesi tämän, teki pilkkaa hänestä, varsinkin kun he istuivat pöydässä. Sattuipa lopulta, että mies, joka ei tahtonut joutua pilkan kohteeksi varsinkaan Francescan kuullen, hyökkäsi kerran Ranieron kimppuun ja tahtoi tapella hänen kanssaan. Mutta Raniero hymyili hänelle vain pilkallisesti ja potkaisi hänet syrjään. Silloin mies raukka ei mielestään voinut enää elää, vaan lähti pois ja hirtti itsensä.
Kun tämä tapahtui, olivat Raniero ja Francesca olleet naimisissa noin vuoden ajan. Francesca näki mielestään rakkautensa yhä edessään kimaltelevana kangaspalasena, mutta sen joka laidalta oli leikelty suuria kappaleita pois, niin että sen alkuperäisestä suuruudesta oli tuskin puoltakaan jäljellä.
Hän kauhistui huomatessaan tämän ja hän ajatteli: Jos jään Ranieron luo vielä vuodeksi, hän hävittää koko rakkauteni. Tulen yhtä köyhäksi kuin tähän asti olen ollut rikas.
Silloin hän päätti lähteä Ranieron talosta ja elää isänsä luona, jotta se päivä ei koittaisi, jolloin hän vihaisi Ranieroa yhtä paljon kuin hän nyt rakasti häntä.
Jacopo degli Uberti istui kangaspuittensa ääressä ja kaikki hänen sällinsä työskentelivät hänen ympärillään, kun hän näki Francescan tulevan. Hän sanoi, että nyt oli tapahtunut se, mitä hän kauan oli odottanut, ja lausui hänet tervetulleeksi. Hän antoi kaiken väen heti lopettaa työnsä ja käski heidän aseistautua ja sulkea talon.
Sitten Jacopo meni Ranieron luo. Hän kohtasi hänet työpajassa. "Tyttäreni on tänään tullut takaisin minun luokseni ja pyytänyt jälleen saada asua kattoni alla", sanoi hän vävylleen. "Ja nyt toivon, ettet sinä pakota häntä palaamaan takaisin, vaan muistat lupaustasi, jonka minulle annoit."
Raniero ei näyttänyt suhtautuvan tähän kovin vakavasti, vaan vastasi aivan levollisesti: "Vaikken olisi sinulle lupaustani antanutkaan, en sittenkään olisi vaatinut takaisin vaimoa, joka ei tahdo olla omani."
Hän tiesi kuinka syvästi Francesca rakasti häntä ja ajatteli itsekseen: Hän palaa takaisin ennen iltaa.
Mutta häntä ei näkynyt, ei samana eikä seuraavanakaan päivänä.
Kolmantena päivänä lähti Raniero ajamaan takaa paria rosvoa, jotka kauan olivat tuottaneet levottomuutta firenzeläisille kauppiaille. Hänen onnistui voittaa heidät ja tuoda heidät vangittuina Firenzeen.
Hän pysyi alallaan pari päivää, kunnes hän saattoi olla varma, että tämä urotyö oli tunnettu koko kaupungissa. Ei käynyt kuitenkaan niinkuin hän oli toivonut, että Francesca tämän johdosta olisi palannut takaisin.
Raniero olisi nyt mielellään pakottanut hänet lain ja oikeuden tietä takaisin, mutta hän ei arvellut voivansa sitä tehdä lupauksensa vuoksi. Hänestä tuntui kuitenkin mahdottomalta elää samassa kaupungissa kuin vaimo, joka oli hänet hylännyt, ja hän lähti pois Firenzestä.
Hän rupesi ensin palkkasoturiksi, ja pian hänestä tuli vapaajoukon päällikkö. Hän oli alituisesti sodassa ja palveli monta herraa.
Hän saavutti paljon kunniaa soturina, niinkuin hän aina oli ennustanutkin. Keisari löi hänet ritariksi ja häntä pidettiin suurmiehenä.
Ennen lähtöänsä Firenzestä hän oli luvannut pyhän madonnankuvan edessä tuomiokirkossa antavansa pyhälle neitsyelle kallisarvoisinta ja parasta, mitä hän joka taistelussa voittaisi. Tuon kuvan juurella oli alituisesti kallisarvoisia lahjoja, joita Raniero oli antanut.
Raniero tiesi siis, että kaikki hänen urotyönsä olivat tunnettuja hänen syntymäkaupungissaan. Hän ihmetteli suuresti, ettei Francesca degli Uberti tullut takaisin hänen luokseen, vaikka hän oli tietoinen kaikista hänen menestyksistään.
Tähän aikaan saarnattiin ristiretkeä, jonka oli määrä vapauttaa pyhä hauta, ja Raniero otti ristinmerkin ja läksi itäiselle maalle. Osaksi hän toivoi siellä voittavansa maat ja mannut vallitakseen, osaksi hän ajatteli, että hän nyt kykenisi suorittamaan niin loistavia urotöitä, että hänen vaimonsa jälleen rakastuisi häneen ja palaisi hänen luoksensa.
II.
Yöllä sen päivän jälkeen, jolloin Jerusalem oli valloitettu, vallitsi suuri riemu ristiretkeläisten leirissä kaupungin ulkopuolella. Melkein joka teltassa pidettiin juominkeja, ja melua ja ääntä kuului kauaksi ympäristöön.
Raniero di Ranieri istui myös juomassa muutamien taistelutoverien parissa ja hänen luonaan oli melkein tavallistakin hurjempaa. Palvelijat tuskin ehtivät pikareita täyttää, ennen kuin ne uudelleen olivat tyhjinä.
Mutta Ranierolla oli täysi syy viettää suurta juhlaa, sillä hän oli päivän kuluessa saavuttanut suurempaa kunniaa kuin koskaan ennen. Aamulla kaupunkiin rynnättäessä hän ensimmäisenä Gottfrid Bouillonin jälkeen nousi muurille, ja illalla oli hänelle uljuudestansa osoitettu kunniaa koko sotajoukon edessä.
Kun ryöstäminen ja murhaaminen oli loppunut ja ristiretkeläiset olivat katumuskaavuissaan ja sytyttämättömät vahakynttilät kädessä vaeltaneet pyhän haudan kirkkoon, oli Gottfrid näet ilmoittanut hänelle, että hän ensimmäisenä saisi sytyttää kynttilänsä niistä pyhistä liekeistä, jotka palavat Kristuksen haudalla. Ranieron mielestä Gottfrid täten tahtoi osoittaa, että hän piti Ranieroa uljaimpana koko sotajoukossa, ja hän iloitsi suuresti, että hänen urotöitänsä palkittiin tällä tavalla.
Yöllä, kun Raniero ja hänen vieraansa olivat parhaimmalla tuulellansa, tuli eräs narri ja pari pelimannia, jotka olivat kulkeneet ympäri leiriä ja huvittaneet väkeä konsteillaan, Ranieron telttaan, ja narri pyysi saada kertoa lystikkään seikkailun.
Raniero tiesi, että tuo narri oli kuuluisa sukkeluudestaan ja hän lupasi kuunnella hänen kertomustaan.
"Sattuivatpa kerran", sanoi narri, "Vapahtaja ja Pyhä Pietari istumaan kokonaisen päivän paratiisin linnan ylimmässä tornissa ja katselemaan alas maailmaan. Heillä oli ollut niin paljon katseltavaa, että heillä tuskin oli ollut aikaa vaihtaa sanaakaan. Vapahtaja oli pysytellyt hiljaa koko ajan, mutta Pyhä Pietari oli vuoroin lyönyt kätensä yhteen ilosta, vuoroin kääntänyt pois kasvonsa inhon vallassa. Vuoroin hän oli riemuinnut ja hymyillyt, vuoroin itkenyt ja valittanut. Vihdoin, kun päivä kallistui loppuaan kohti ja hämäryys laskeutui paratiisiin, kääntyi Vapahtaja Pyhän Pietarin puoleen ja sanoi, että nyt tämä varmaan oli iloinen ja tyytyväinen. 'Minkä vuoksi minä olisin tyytyväinen?' kysyi silloin Pyhä Pietari kiivaasti. — 'Niin', sanoi Vapahtaja sävyisästi, 'luulin että olisit tyytyväinen sen johdosta, mitä tänään olet nähnyt'. Mutta Pyhä Pietari ei tahtonut leppyä. — 'On kyllä totta', sanoi hän, 'että monta vuotta olen valittanut, kun Jerusalem on ollut uskottomien vallassa, mutta kaiken sen jälkeen, mitä tänään on tapahtunut, minusta yhtä hyvin kaikki olisi voinut jäädä ennalleen'."
Raniero ymmärsi nyt, että narri puhui siitä, mitä päivän kuluessa oli tapahtunut. Sekä hän että muut ritarit rupesivat tarkkaavaisemmin kuuntelemaan.
"Kun Pyhä Pietari oli tämän sanonut", jatkoi narri vilkaisten pahanilkisesti ritareihin, "hän nojautui tornin harjan yli ja viittasi alas maahan. Hän osoitti Vapahtajalle erästä kaupunkia, joka sijaitsi suurella, yksinäisellä kalliolla keskellä vuorilaaksoa. 'Näetkö noita ruumiskasoja?' sanoi hän, 'ja näetkö hurmetta, joka lainehtii kaduilla, ja näetkö alastomia, kurjia vankeja, jotka vaikeroivat yökylmässä, ja näetkö kaikkia noita savuavia palosijoja?' — Vapahtaja ei näyttänyt tahtovan vastata hänelle mitään, ja Pyhä Pietari jatkoi vaikeroimistaan. Hän sanoi tosin monta kertaa vihastuneensa tuohon kaupunkiin, mutta ei hän sille niin pahaa olisi suonut, kuin miltä siellä nyt näytti. Silloin vastasi Vapahtaja vihdoin koettaen väittää häntä vastaan. — 'Ethän voine kieltää, että kristityt ritarit ovat mitä suurinta uhkarohkeutta osoittaen panneet henkensä alttiiksi', sanoi hän."
Ihastushuudot keskeyttivät nyt narrin, mutta hän jatkoi kiireesti kertomustaan.
"Ei, älkää häiritkö minua!" sanoi hän. "Nyt en muista mihin jäin. Niin, tosiaankin, minun piti juuri sanoa, että Pyhä Pietari pyyhkäisi pois pari kyyneltä, jotka tunkeutuivat hänen silmiinsä ja estivät häntä näkemästä. 'En olisi koskaan luullut heitä sellaisiksi pedoiksi', sanoi hän. 'Ovathan he murhanneet ja ryöstäneet koko päivän. En lainkaan käsitä, että viitsit antaa ristiinnaulita itsesi saadaksesi tuollaisia oppisi tunnustajia'."
Ritarit eivät panneet pilaa pahakseen. He rupesivat iloisesti nauraa hohottamaan. "Kuules, narri, onko Pyhä Pietari niin suuttunut meihin?" huusi yksi heistä.
"Ole hiljaa ja annapas kuulla, eikö Vapahtaja puolusta meitä!" sanoi toinen.
"Ei, Vapahtaja oli ensin ääneti", sanoi narri. "Hän tiesi varmaan ennestään, että kun Pyhä Pietari oli päässyt oikein vauhtiin, häntä ei maksanut vaivaa vastustaa. Tämä jatkoikin vain puhettaan ja selitti, ettei Vapahtajan tarvinnut sanoa hänelle, että ritarit lopulta muistivat, mihin kaupunkiin he olivat joutuneet, ja että he astuivat paljasjaloin ja katumuspuvussa kirkkoon. Eihän tuota hartautta ollut kestänyt niin kauan, että siitä olisi kannattanut puhua. Ja sitten hän vielä kerran kumartui tornin reunan yli ja osoitti Jerusalemia kohti. Hän viittasi kristittyjen leiriin kaupungin ulkopuolella. 'Näetkö kuinka ritarisi viettävät voittoansa?' kysyi hän. Ja Vapahtaja näki, että kaikkialla koko leirissä oli juominkeja. Ritarit ja sotamiehet istuivat katsellen syyrialaisia tanssijattaria. Täytetyt pikarit kiersivät pöytää, arpaa heiteltiin sotasaaliista ja —"
"Kuunneltiin narreja, jotka kertoivat huonoja satuja", pisti Raniero puheeseen. "Eikö sekin ollut suuri synti?"
Narri nauroi ja nyökkäsi päätään Ranierolle ikään kuin hän olisi tahtonut sanoa: Odotahan, niin maksan sen sinulle.
"Ei, älä keskeytä minua!" pyysi hän uudelleen, "narri parka unohtaa niin helposti, mitä hän aikoo sanoa. Niin, sitähän se oli, että Pyhä Pietari kysyi Vapahtajalta ankaralla äänellä, arveliko hän saaneensa kunniaa tuosta väestä. Siihen täytyi Vapahtajan tietenkin vastata, ettei hän mielestään sitä ollut saanut. 'He olivat rosvoja ja murhamiehiä ennen kotoalähtöänsä', sanoi Pyhä Pietari, 'ja murhaajia ja rosvoja he ovat yhä tänäkin päivänä. Tämän hankkeen olisit yhtä hyvin voinut jättää tekemättömäksi. Siitä ei mitään hyvää lähde.'"
"No, no, narri!" sanoi Raniero varoittavalla äänellä.
Mutta narri näytti pitävän kunnianasianansa koettaa, miten pitkälle hän voisi mennä, ennen kuin joku hyökkäisi hänen kimppuunsa ja heittäisi hänet ulos, ja hän jatkoi pelottomasti:
"Vapahtaja taivutti vain päätänsä ikään kuin hän olisi tunnustanut saaneensa oikeudenmukaisen rangaistuksen. Mutta melkein samassa hetkessä hän kumartui innokkaasti eteenpäin ja katsoi alas entistä tarkkaavaisemmin. Pyhä Pietari katsoi myös silloin alas. 'Mitä sinä katsot?' hän ihmetteli."
Narri esitti tämän erittäin vilkkailla kasvojen eleillä. Kaikki ritarit näkivät edessään sekä Vapahtajan että Pyhän Pietarin ja he ihmettelivät, mitähän Vapahtaja oli keksinyt.
"Vapahtaja vastasi, ettei se ollut juuri mitään", sanoi narri, "mutta joka tapauksessa hän yhä katseli alas. Pyhä Pietari seurasi Vapahtajan katseen suuntaa, eikä hän voinut huomata muuta, kuin että Vapahtaja katsoi alas suureen telttaan, jonka ulkopuolelle oli pystytetty keihäiden päihin parin saraseenin päät ja johon oli kerätty koko kasa pyhästä kaupungista ryöstettyjä muhkeita mattoja, kultaisia pöytäastioita ja kallisarvoisia aseita. Tuossa teltassa oli ilo samanlaista kuin muuallakin leirissä. Siellä istui joukko ritareita tyhjentämässä pikareitansa. Ainoa erotus saattoi olla se, että siellä meluttiin ja juotiin enemmän kuin missään muualla. Pyhä Pietari ei voinut käsittää, miksi Vapahtaja oli niin mielissään katsellessaan sinne alas, että ilo aivan tuikki hänen silmistänsä. Niin useita ankaria ja kauhistuttavia kasvoja kuin siellä hän tuskin koskaan ennen oli nähnyt keräytyneenä juomapöydän ympärille. Ja kestien isäntä, joka istui ylinnä pöydässä, oli hirvittävin kaikista. Hän oli viidenneljättä vuotias mies, hirveän iso ja karkeatekoinen, kasvot punakat, täynnä arpia ja naarmuja, kourat kovat ja ääni voimakas ja meluava."
Narri pysähtyi nyt hetkeksi, ikään kuin hän olisi pelännyt jatkaa, mutta sekä Raniero että muut kuuntelivat mielellään tätä kertomusta heistä itsestänsä ja nauroivat vain hänen tungettelevaisuudelleen. "Sinä olet rohkea mies", sanoi Raniero, "annahan kuulla, mihin sinä pyrit!"
"Vihdoin Vapahtaja virkkoi pari sanaa", jatkoi narri, "ja Pyhä
Pietari ymmärsi nyt, mikä häntä ilahdutti. Hän kysyi Pyhältä
Pietarilta näkikö hän väärin, vai oliko todellakin yhdellä ritarilla
palava kynttilä vieressään."
Raniero säpsähti kuultuaan nämä sanat. Nyt vasta hän suuttui narriin ja ojensi kätensä tarttuakseen raskaaseen haarikkaan, jonka hän aikoi heittää hänelle vasten kasvoja, mutta hän hillitsi itseään saadakseen kuulla, aikoiko mies puhua hänen kunniakseen vai häpeäkseen.
"Pyhä Pietari huomasi", kertoi narri, "että vaikka telttaa muuten valaisivatkin vain tulisoihdut, yhdellä ritarilla oli tosiaankin palava vahakynttilä vieressänsä. Se oli suuri, paksu kynttilä, sellainen, joka voi palaa kokonaisen vuorokauden. Ritari, jolla ei ollut kynttiläjalkaa sitä varten, oli kerännyt koko joukon kiviä ja asettanut ne sen ympärille, jotta kynttilä pysyisi pystyssä."
Pöytäseura ratkesi kovaääniseen nauruun näiden sanojen johdosta. Kaikki osoittivat kynttilää, joka seisoi pöydällä Ranieron vieressä ja joka oli aivan sellainen, joksi narri sen oli kuvannut. Mutta veri nousi Ranieron päähän, sillä tämän saman kynttilän hän pari tuntia sitten oli saanut sytyttää pyhällä haudalla. Hän ei ollut hennonut sitä sammuttaa.
"Kun Pyhä Pietari näki tuon kynttilän", sanoi narri, "niin hänelle selvisi, minkä vuoksi Vapahtaja oli tullut iloiseksi, mutta samalla kertaa hän ei voinut olla hiukan surkuttelematta häntä. 'Vai niin', hän sanoi, 'tuo sama ritari tänä aamuna ensimmäisenä herra Bouillonin jälkeen hyppäsi muurille ja sai illalla sytyttää kynttilänsä ennen ketään muuta pyhällä haudalla.' — 'Aivan niin', sanoi Vapahtaja, 'ja kuten näet, hänen kynttilänsä palaa vielä.'"