Mies ja vaimo jatkoivat nopeaa kulkuaan kaupunginportille. Varmaan he eivät olleet odottaneet, että heitä täällä pidätettäisiin, sillä he hytkähtivät pelosta, kun sotamies laski keihäänsä heidän eteensä ja salpasi heiltä tien.
"Miksi kiellät meitä menemästä vainiolle työhömme?" kysyi mies.
"Saat heti mennä", sanoi sotamies, "minun pitää vain ensin saada nähdä, mitä vaimosi on piilottanut hameensa alle."
"Mitä nähtävää siinä on?" sanoi mies. "Leipää ja viiniä hänellä on, tämän päivän ravintomme."
"Ehkäpä puhut totta", sanoi sotamies, "mutta miksi sitten vaimosi kääntyy pois, miksei hän hyvällä anna minun nähdä, mitä hän kantaa?"
"Minä en tahdo sinun näkevän sitä", sanoi mies. "Ja minä neuvoisin sinua, että antaisit meidän mennä tästä ohi."
Samassa mies kohotti kirveensä, mutta vaimo tarttui hänen käsivarteensa.
"Älä rupea tappelemaan!" pyysi vaimo. "Minä koetan muuta keinoa. Annan hänen nähdä kantamukseni, ja olen varma siitä, ettei hän voi tehdä sille mitään pahaa."
Ja ylpeästi ja luottavasti hymyillen kääntyi vaimo sotamiehen puoleen ja heitti syrjään hameenliepeen. Se mitä vaimo piteli piilossa hameen alla, loisti sotamiehen silmiin niin häikäisevän valkoisena, ettei hän heti tiennyt mitä hän näki.
"Minä luulin, että sinulla oli lapsi käsivarrellasi", sanoi sotamies.
"Sinä näet, mitä minä kannan", vastasi vaimo.
Silloin vihdoinkin sotamies näki, että se mikä häikäisi ja loisti, ei ollut muuta kuin kimppu valkoisia liljoja, samanlaisia, joita vainiollakin kasvoi. Mutta näiden loisto oli paljon kirkkaampi ja säteilevämpi. Sotamies tuskin saattoi niitä katsella.
Hän pisti kätensä kukkien keskelle. Hän ei voinut irtaantua siitä ajatuksesta, että vaimo kantoi lasta, mutta hän ei tuntenut muuta kuin viileitä kukanlehtiä.
Hän oli katkerasti pettynyt, ja vihoissaan hän olisi tahtonut vangita sekä miehen että vaimon, mutta hän ymmärsi, ettei hän voisi selittää mitään syytä sellaiseen menettelyyn.
Kun vaimo näki hänen hämmästyksensä, sanoi hän: "Etkö salli meidän mennä?"
Sotamies otti ääneti pois keihään, jota hän piti portinaukon edessä, ja astui syrjään.
Mutta vaimo veti jälleen hameensa kukkien yli ja katseli samalla kantamustaan lempeästi hymyillen. "Minä tiesin, ettet voisi tehdä sille mitään pahaa, kun saisit sen vain nähdä", sanoi hän sotamiehelle.
Sitten he kiiruhtivat pois, mutta sotamies seisoi katsoen heidän jälkeensä niin kauan kuin he olivat näkyvissä.
Ja seuratessaan heitä katseillaan oli hän mielestään taas aivan varma, ettei vaimo kantanut käsivarrellaan liljakimppua, vaan todellista, elävää lasta.
Seisoessaan ja katsellessaan yhä molempia vaeltajia hän kuuli kovaa huutoa kadulta. Voltigius ja muutamat hänen miehensä tulivat juoksujalassa.
"Pysähdytä heidät!" huusivat he. "Sulje portti heiltä! Älä päästä heitä karkuun!"
Ja kun he ehtivät sotamiehen luo, kertoivat he päässeensä pelastuneen poikasen jäljille. He olivat nyt etsineet häntä kotoa, mutta hän oli taaskin paennut. He olivat nähneet hänen vanhempiensa pakenevan hänen kanssansa. Isä oli voimakas, harmaapartainen mies, jolla oli kirves olalla, äiti oli kookas nainen, jolla oli lapsi pään yli heitetyn hameen peitossa.
Samassa kun Voltigius kertoi tätä, tuli eräs beduiini portista ratsastaen hyvän hevosen selässä. Sotamies hyökkäsi sanaakaan sanomatta ratsastajan luo. Hän riisti hänet väkivallalla alas hevosen selästä, heitti hänet maahan, ja yhdellä ainoalla hyppäyksellä hän oli itse selässä ja ajaa hurautti tietä myöten.
* * * * *
Pari päivää myöhemmin sotamies ratsasti hirveän vuoristoerämaan poikki, joka käsittää Juudean eteläisen osan. Hän ajoi yhä takaa Betlehemin kolmea pakolaista ja oli aivan suunniltaan, kun tämä turha takaa-ajo ei koskaan loppunut.
"Näyttää tosiaankin siltä, kuin nuo ihmiset osaisivat vaipua maan alle", sanoi hän nureksuen. "Kuinka monta kertaa näinä päivinä olenkaan ollut heitä niin lähellä, että olen juuri ollut heittämäisilläni lasta keihäällä, ja kuitenkin he ovat päässeet pakoon! Minä alan uskoa, etten koskaan saavuta heitä."
Hän tunsi rohkeutensa vajoavan, sillä hän oli huomaavinaan taistelevansa jotakin ylivoimaista vastaan. Hän ajatteli, voisiko olla mahdollista, että jumalat suojelivat näitä ihmisiä häneltä.
"Turha vaiva. Parasta kääntyä takaisin, ennen kuin menehdyn nälkään ja janoon tässä autiossa maassa!" sanoi hän kerta toisensa jälkeen itseksensä.
Mutta sitten hän joutui pelon valtaan ajatellessaan kotiintuloa, jos hän palaisi asiaansa toimittamatta. Hän se jo kaksi kertaa oli päästänyt lapsen pakoon. Ei ollut luultavaa, että Voltigius yhtä vähän kuin Herodeskaan antaisi hänelle sellaista anteeksi.
"Niin kauan kuin Herodes tietää, että yksi Betlehemin lapsista vielä elää, kärsii hän yhä edelleen samaa ahdistusta", sanoi sotamies. "Luultavinta on, että hän koettaa lievittää tuskaansa ristiinnaulitsemalla minut."
Oli kuuma sydänpäivä ja hän kärsi hirveitä tuskia ratsastaessaan puuttomassa vuoriseudussa ja tiellä, joka kiemurteli syvissä laakso-onkaloissa, joissa ei tuulen henkeä tuntunut. Sekä hevonen että ratsastaja olivat vähällä menehtyä.
Useita tunteja sitten oli sotamies kadottanut pakolaisten jäljet ja hän oli alakuloisempi kuin koskaan ennen.
Minun täytyy luopua aikeestani, ajatteli hän. Eipä tosiaankaan kannata heitä sen pitemmälle seurata. He menehtyvät joka tapauksessa tähän hirveään erämaahan.
Näin ajatellessaan hän huomasi kallionseinässä, joka kohosi lähellä tietä, kaarevan rotko-aukon.
Hän ohjasi heti hevosensa aukolle. Minä lepään hetken aikaa viileässä kallionrotkossa, ajatteli hän. Ehkäpä sitten voin jatkaa takaa-ajoa uusin voimin.
Kun hän aikoi astua rotkoon, hän näki hämmästyksekseen jotakin ihmeellistä. Molemmin puolin aukkoa kasvoi kaksi kaunista liljaa. Ne seisoivat siinä korkeina ja suorina, täynnä kukkia. Niistä levisi huumaava hunajantuoksu ja joukko mehiläisiä surisi niiden ympärillä.
Tämä oli niin harvinainen näky erämaassa, että sotamieskin teki jotakin, mitä hän tuskin koskaan oli tehnyt. Hän taittoi suuren, valkoisen kukan ja otti sen mukanaan kallion rotkoon.
Rotko ei ollut syvä eikä pimeäkään, ja heti kun hän astui sen holvin alle, hän näki, että sisällä oli jo ennestään kolme vaeltajaa. Mies, vaimo ja lapsi lepäsivät pitkänään maassa syvän unen helmassa.
Sotamies ei ollut koskaan tuntenut niin kovaa sydämentykytystä kuin nähdessään tämän näyn. Siinä nyt olivat nuo kolme pakolaista, joita hän niin kauan oli ajanut takaa. Hän tunsi heidät heti. Ja tässä he nyt nukkuivat kykenemättöminä puolustautumaan ja kokonaan hänen vallassaan.
Hänen miekkansa lensi kalisten huotrasta ja hän kumartui uinuvan lapsen puoleen.
Hän kuljetti hiljaa miekan lapsen sydäntä kohti ja tähtäsi tarkalleen voidakseen tappaa sen yhdellä iskulla.
Kesken iskua hän hetkeksi malttoi mielensä nähdäkseen lapsen kasvot. Kun hän nyt tiesi olevansa varma voitostaan, tunsi hän julmaa nautintoa katsellessaan uhriansa.
Mutta kun hän näki lapsen, kohosi jos mahdollista vieläkin hänen ilonsa, sillä hän tunsi hänet samaksi pieneksi poikaseksi, jonka hän oli nähnyt leikkivän mehiläisillä ja liljoilla kaupunginportin ulkopuolella olevalla vainiolla.
Tietysti, ajatteli hän, minun olisi se pitänyt ymmärtää alusta alkaen. Sen vuoksi olenkin aina vihannut tätä lasta. Hän se on tuo ennustettu rauhanruhtinas.
Hän antoi miekan taaskin vaipua alemmaksi ajatellen: Kun lasken tämän lapsen pään Herodeksen eteen, niin hän korottaa minut henkivartionsa johtajaksi.
Antaessaan miekankärjen yhä lähestyä nukkujaa iloitsi hän sanoessaan itsekseen: "Tällä kertaa ei ainakaan kukaan tule väliin ja riistä häntä minun vallastani."
Mutta sotamies piteli yhä kädessään liljaa, jonka hän oli taittanut rotkon-aukolla, ja kesken hänen ajatuksiansa lensi mehiläinen, joka oli piiloutunut kupuun, häntä kohti ja kiersi suristen kerta toisensa jälkeen hänen päänsä ympäri.
Sotamies vavahti. Hän muisti samassa mehiläiset, joita poikanen oli kantanut pesään, ja hän muisti, että mehiläinen myöskin oli auttanut lasta pakenemaan Herodeksen juhlasta.
Tämä ajatus hämmästytti häntä. Hän pidätti miekkaansa ja seisoi kuunnellen mehiläistä.
Nyt hän ei enää erottanut pienen elukan surinaa. Mutta hänen siinä aivan hiljaa seisoessaan kääntyi hänen huomionsa väkevään, suloiseen tuoksuun, joka levisi hänen kädessään olevasta liljasta.
Silloin hän tuli ajatelleeksi niitä liljoja, joita pieni poikanen oli auttanut, ja hän muisti, että liljakimppu oli peittänyt lapsen hänen katseiltaan ja auttanut sitä pakoon kaupunginportilla.
Hän kävi yhä miettivämmäksi ja veti miekan puoleensa.
"Mehiläiset ja liljat ovat palkinneet hänelle hänen hyvyytensä", kuiskasi hän itsekseen.
Hän tuli ajatelleeksi, että pienokainen kerran oli osoittanut hänellekin hyvyyttä, ja syvä puna kohosi hänen kasvoilleen.
"Voiko roomalainen sotamies olla palkitsematta saamaansa palvelusta?" kuiskasi hän.
Hän taisteli hetken aikaa itsensä kanssa. Hän ajatteli Herodesta ja omaa haluansa tuhota tämän nuoren rauhan ruhtinaan.
"Minun ei sovi tappaa tätä lasta, joka on pelastanut minun henkeni", sanoi hän kuitenkin lopuksi.
Ja hän kumartui alas ja asetti miekkansa lapsen viereen, jotta pakolaiset herätessään ymmärtäisivät, mistä vaarasta he olivat pelastuneet.
Silloin hän näki, että lapsi oli valveilla. Se makasi katsellen häntä kauniilla silmillänsä, jotka tuikkivat kuin tähdet.
Ja sotamies notkisti polvensa lapsen edessä. "Herra, sinä olet väkevä", sanoi hän. — "Sinä olet väkevä voittaja. Sinua jumalat rakastavat. Sinä voit tallata käärmeitä ja skorpioneja."
Hän suuteli lapsen jalkoja ja poistui sitten hiljaa luolasta, mutta pienokainen makasi katsellen hänen jälkeensä suurin, ihmettelevin lapsensilmin.
PAKO EGYPTIIN
Kaukana korvessa itäisellä maalla kasvoi monta, monta vuotta sitten palmu, joka oli suunnattoman vanha ja suunnattoman korkea. Kaikki, jotka vaelsivat erämaan läpi, pysähtyivät sitä katselemaan, sillä se oli paljoa korkeampi kuin muut palmut ja arveltiin, että se varmaan kasvaisi korkeammaksi kuin obeliskit ja pyramidit.
Kun nyt tämä suuri palmu seisoi yksinään katsellen erämaan yli, näki se eräänä päivänä jotakin, joka sai sen laajan latvan hämmästyksestä huojumaan ohuen rungon varassa. Kaukana erämaan laidassa vaelsi kaksi yksinäistä ihmistä. He olivat vielä niin kaukana, että kameelitkin sellaisen välimatkan päästä olisivat näyttäneet pieniltä muurahaisilta, mutta kaksi ihmistä siellä sittenkin oli. Kaksi muukalaista erämaassa, sillä palmu tunsi erämaan asukkaat; mies ja vaimo, joilla ei ollut opasta eikä kuormaeläintä, ei telttaa eikä vesisäkkiä.
"Totta tosiaan", sanoi palmu itsekseen, "nämä molemmat ovat tulleet tänne kuolemaan."
Palmu katsahti ympärilleen.
"Minua ihmetyttää", sanoi se, "etteivät jalopeurat jo aja takaa tätä saalista. Mutta minä en näe ainoatakaan liikkeellä. Minä en näe myöskään erämaan rosvoja. Mutta kyllä ne vielä tulevat."
"He saavat kärsiä seitsenkertaisen kuoleman", ajatteli palmu. "Jalopeurat nielevät heidät, käärmeet pistävät heitä, jano näännyttää heidät, hiekkamyrsky' hautaa heidät allensa, rosvot tappavat heidät, auringonpisto polttaa heidät, pelko surmaa heidät."
Ja se koetteli ajatella jotakin muuta. Näiden ihmisten kohtalo saattoi sen murhemielelle.
Mutta koko erämaan avaruudessa, joka levisi palmun alla, ei ollut mitään, jota se ei olisi tuntenut ja katsellut tuhannen vuotta. Ei mikään. voinut kiinnittää sen huomiota. Sen täytyi jälleen ajatella näitä molempia vaeltajia.
"Poudan ja myrskyn nimessä", sanoi palmu mainiten elämän vaarallisimpia vihollisia, "mitä vaimo kantaa käsivarrellansa? Luulenpa, että nuo mielettömät kuljettavat myös lasta mukanaan!"
Palmu, joka oli pitkänäköinen niinkuin vanhat useinkin ovat, näki tosiaankin oikein. Vaimo kantoi käsivarrellaan lasta, joka nojasi päätään hänen olkapäähänsä ja nukkui.
"Lapsella ei ole edes kylliksi vaatteita yllään", sanoi palmu. "Minä näen, että vaimo on kääntänyt ylös hameensa ja peittänyt sen sillä. Mitä suurimmassa kiireessä hän on riistänyt sen vuoteelta ja rientänyt pois sen kanssa. Nyt minä ymmärrän: nämä ihmiset ovat pakolaisia.
"Mutta he ovat sittenkin mielettömiä", jatkoi palmu. "Jollei enkeli heitä suojele, olisivat he mieluummin voineet antautua vihollistensa käsiin kuin lähteä erämaahan.
"Minä voin kuvitella mielessäni, miten kaikki on käynyt. Mies oli työssään, lapsi makasi kehdossa, vaimo oli mennyt vettä noutamaan. Kun hän oli ehtinyt astua pari askelta ovelta, hän näki vihollisten hyökkäävän heidän luoksensa. Hän syöksyi takaisin huoneeseen, riisti ylös lapsen, huusi miestä seuraamaan heitä ja läksi matkalle. Sitten he ovat olleet pakomatkalla koko päivän, he eivät varmaankaan ole levänneet hetkeäkään. Niin, siten kaikki on käynyt, mutta minä sanon sittenkin, että jollei enkeli suojele heitä — — —
"He ovat niin peloissaan, etteivät he vielä tunne väsymystä eikä muita kärsimyksiäkään, mutta minä näen, miten jano loistaa heidän silmistänsä. Minun pitäisi kai tuntea janoisen ihmisen kasvot."
Ja kun palmu tuli ajatelleeksi janoa, kulki kouristus sen pitkän rungon läpi ja pitkien lehtien lukemattomat liuskat kipertyivät kokoon, ikäänkuin tuli olisi niitä kuumentanut.
"Jos minä olisin ihminen", sanoi se, "niin en koskaan rohkenisi lähteä erämaahan. Varsin urhoollinen on se, joka uskaltaa tulla tänne, vaikka sillä ei olekaan juuria, jotka ylettyvät alas ehtymättömiin vesisuoniin saakka. Palmutkin ovat täällä vaarassa. Sellainenkin palmu kuin minä.
"Jos voisin heitä neuvoa, niin pyytäisin heitä palaamaan takaisin. Heidän vihollisensa eivät koskaan voi kohdella heitä niin julmasti kuin erämaa. Ehkäpä he luulevat, että erämaassa on helppo elää. Mutta minä tiedän, että minunkin joskus on ollut vaikea pysyä hengissä. Minä muistan kerran nuoruudessani, kun vihuri syyti päälleni kokonaisen hiekkavuoren. Olin vähällä tukehtua. Jos olisin voinut kuolla, niin viimeinen hetkeni olisi silloin tullut."
Palmu ajatteli edelleen ääneensä, niinkuin vanhojen erakkojen on tapana.
"Minä kuulen ihmeellisen sulosävelisen huminan latvassani", sanoi se. "Kaikki lehteni liuskat varmaan väräjävät. Minä en tiedä, mikä tunne minut valtaa nähdessäni nuo muukalaisraukat. Mutta tuo murheellinen vaimo on niin kaunis. Hän johtaa mieleeni ihmeellisimmän tapauksen elämässäni."
Ja lehtien yhä humistessa sulosävelin muisteli palmu, miten kerran hyvin kauan aikaa sitten kaksi loistavaa ihmistä oli vieraillut keitaalla. Saban kuningatar oli saapunut sinne viisaan Salomon seurassa. Kaunis kuningatar aikoi palata takaisin omaan maahansa, kuningas oli saattanut häntä matkalla ja nyt heidän oli määrä erota. "Tämän hetken muistoksi", sanoi silloin kuningatar, "lasken minä nyt taatelin siemenen maahan ja minä tahdon, että siitä on versoava palmu, joka on kasvava ja elävä, kunnes Juudan maalla syntyy kuningas, joka on Salomoa suurempi." Ja kun hän sen oli sanonut, hän oli pistänyt siemenen maahan ja hänen kyynelensä olivat kostuttaneet sitä.
"Miten juuri tänään tulen tätä ajatelleeksi?" sanoi palmu. "Olisiko tämä vaimo niin kaunis, että hän muistuttaisi ihaninta kuningatarta, häntä, jonka sanasta minä olen kasvanut ja elänyt aina tähän päivään saakka?
"Minä kuulen lehtieni humisevan yhä kovemmin", sanoi palmu, "ja siinä on surunvoittoinen sävy kuin kuolinvirrellä. Tuntuu siltä kuin se ennustaisi jonkun pikaista kuolemaa. Hyvä tietää, ettei se minua tarkoita, koska minä en voi kuolla."
Palmu oletti, että kuolemaa ennustava humina tarkoitti molempia yksinäisiä vaeltajia. Aivan varmaan he itsekin luulivat viimeisen hetkensä tulleen. Sen saattoi huomata heidän kasvojensa ilmeestä, kun he vaelsivat erään kameelin luurangon ohi, joka oli tien vieressä. Sen saattoi huomata heidän katseistaan, kun he seurasivat ohilentäviä korppikotkia. Toisinhan ei voinut olla. Heidän täytyi menehtyä —
He huomasivat palmun ja keitaan ja kiiruhtivat nyt sinnepäin löytääkseen vettä. Mutta kun he vihdoin saapuivat perille, he vaipuivat epätoivoissaan maahan, sillä lähde oli kuivunut. Vaimo laski väsyneenä lapsen maahan ja istahti itkien lähteen reunalle. Mies heittäytyi hänen viereensä ja takoi kuivaa maata molemmilla nyrkeillänsä. Palmu kuuli kuinka he puhuivat keskenään, että heidän oli pakko kuolla.
Se kuuli myös heidän puheestansa, että kuningas Herodes oli antanut tappaa kaikki kaksi- ja kolmivuotiaat lapset sen tähden, että suuri, odotettu Juudan maan kuningas oli syntynyt.
"Minun lehteni humisevat yhä kovemmin", sanoi palmu. "Noiden pakolaisraukkojen viimeinen hetki on pian käsissä."
Se kuuli myöskin, että he pelkäsivät erämaata. Mies sanoi, että olisi ollut parempi jäädä kotiin taistelemaan sotamiesten kanssa kuin paeta tänne. Hän sanoi, että sellainen kuolema olisi ollut helpompi.
"Jumala auttaa meitä", sanoi vaimo.
"Me olemme yksin petoeläinten ja käärmeitten keskellä", sanoi mies.
"Meillä ei ole ruokaa eikä juomaa. Miten Jumala voisi meitä auttaa?"
Hän repi tuskissaan vaatteensa rikki ja painoi kasvonsa maata vasten.
Hän oli toivoton kuin mies, jolla on kuolinhaava sydämessään.
Vaimo istui suorana, kädet ristiin kiedottuna polvien ympärille. Mutta hänen katseensa, joka harhaili pitkin erämaata, ilmaisi rajatonta toivottomuutta.
Palmu kuuli lehdistönsä surumielisen huminan yhä kiihtyvän. Vaimokin sen varmaan kuuli, sillä hän kohotti katseensa puunlatvaa kohti. Ja samassa hän vaistomaisesti nosti ylös käsivartensa.
"Oi, taateleja, taateleja!" huusi hän.
Ääni ilmaisi niin haikeaa halua, että vanha palmu olisi toivonut olevansa kinsteripensaan korkuinen ja että hänen taatelinsa olisivat olleet yhtä helposti saatavissa kuin orjantappuramarjat. Se tiesi, että sen latva oli täynnä taatelinterttuja, mutta miten ihmiset voisivat ylettyä niin huimaavaan korkeuteen?
Mies oli jo huomannut, että taatelinterttuihin oli mahdoton ylettyä. Hän ei edes kohottanut päätään. Hän pyysi, ettei hänen vaimonsa haluaisi mahdottomuuksia.
Mutta lapsi, joka oli itsekseen tepastellut ja leikkinyt tikuilla ja korsilla, kuuli äitinsä huudahduksen.
Pienokainen ei voinut ajatellakaan, ettei hänen äitinsä saisi kaikkea mitä hän haluaisi. Heti kun ruvettiin puhumaan taateleista, alkoi hän tähystellä puuta. Hän mietti ja aprikoitsi, miten hän saisi taatelit alas. Hänen otsansa miltei vetäytyi ryppyyn vaaleiden kiharain alla. Vihdoin hymyily valaisi hänen kasvojansa. Hän oli keksinyt keinon. Hän astui palmun luo, hyväili sitä pienellä kätösellään ja sanoi suloisella lapsenäänellänsä:
"Palmu, taivu maahan! Palmu, taivu maahan!"
Mutta mitä tämä oikeastaan merkitsi? Palmun lehdet humisivat, niinkuin hirmumyrsky olisi niissä riehunut, ja palmun pitkää runkoa myöten kulki väristys toisensa jälkeen. Ja palmu tunsi, että pienokainen oli häntä voimakkaampi. Se ei voinut lasta vastustaa.
Ja se kumarsi pitkällä rungollaan lapselle, niinkuin ihmiset kumartavat ruhtinaalle. Suuressa suunnattomassa kaaressa se taipui maahan ja tuli vihdoin niin syvälle alas, että suuri latva ja väräjävät tertut laahasivat erämaan hiekkaa.
Lapsi ei näyttänyt pelästyvän eikä hämmästyvän, vaan irroitti ilosta huudahtaen tertun toisensa jälkeen vanhan palmun latvasta.
Kun lapsi oli saanut kyllikseen ja puu yhä vielä makasi maassa, astui lapsi uudelleen sen luo, hyväili sitä ja sanoi suloisella äänellään:
"Palmu, kohoa! Palmu, kohoa!"
Ja suuren puun notkea runko kohosi hiljaa ja arvokkaasti lehtien helähdellessä kuin harppujen kielet.
"Nyt tiedän, kenelle ne kuolinsäveltä soittavat", sanoi vanha palmu itsekseen, kun se jälleen seisoi kohona.
"Näille ihmisille ne eivät soita."
Mutta mies ja vaimo polvistuivat maahan ja ylistivät Jumalaa.
"Sinä näit meidän tuskamme ja sinä sen poistit. Sinä olet voimakas, sinä taivutat palmun rungon ikään kuin ruokosauvan. Ketä vihollisistamme me pelkäisimme, kun sinä voimallasi meitä varjelet?" Kun eräs karavaani jonkin ajan kuluttua kulki erämaan poikki, näkivät matkamiehet, että suuren palmun latva oli kuihtunut.
"Kuinka se voi olla mahdollista?" sanoi yksi matkamiehistä. "Tämän palmunhan ei olisi pitänyt kuolla, ennen kuin se olisi nähnyt Salomoa suuremman kuninkaan."
"Ehkäpä se on hänet nähnytkin", vastasi toinen erämaan matkustajista.
NASARETISSA
Kerran siihen aikaan, jolloin Jeesus oli ainoastaan viiden vuoden vanha, istui hän isänsä työpajan portailla Nasaretissa ja muodosteli savikukkoja notkeasta savikokkareesta, jonka hän oli saanut ruukuntekijältä kadun toiselta puolelta. Hän oli onnellisempi kuin koskaan ennen, sillä kaikki korttelin lapset olivat sanoneet Jeesukselle, että ruukuntekijä oli tyly mies, jota eivät suloiset katseet eivätkä hunajaiset sanat saaneet heltymään, eikä hän koskaan ollut uskaltanut pyytää häneltä mitään. Mutta nyt hän tuskin tiesi, miten se oli käynyt, hän oli vain seisonut portailla ja halukkain silmin katsellut naapuria, joka työskenteli muottiensa ääressä, ja silloin tämä oli astunut ulos kaupastaan ja lahjoittanut hänelle niin paljon savea, että siitä olisi riittänyt kokonaisen viiniastian tekoon.
Seuraavan talon portailla istui Juudas, joka oli ruma ja punatukkainen, kasvot mustelmien vallassa ja vaatteet täynnä repeämiä, jotka hän oli saanut alituisesti tapellessaan katupoikien kanssa. Tällä hetkellä hän oli hiljaa, hän ei riidellyt eikä tapellut, vaan muokkasi savikimpaletta samalla tavalla kuin Jeesuskin. Mutta tätä savea hän ei ollut itse hankkinut itsellensä: hän tuskin uskalsi tulla ruukuntekijän näkyviin, sillä tämä syytti häntä siitä, että hänellä oli tapana heitellä kivillä hänen hauraita tavaroitansa, ja olisi siis kepillä ajanut hänet pois; mutta Jeesus oli jakanut varastonsa hänen kanssaan.
Sitä mukaa kuin molemmat lapset saivat savikukkonsa valmiiksi, asettivat he ne piiriin eteensä. Ne olivat aivan samanlaisia kuin savikukot kaikkina aikoina ovat olleet, niillä oli suuri, pyöreä möhkäle alustanaan jalkojen asemesta, lyhyet pyrstöt, kaulaa ei lainkaan ja siipiä vain nimeksi.
Mutta joka tapauksessa oli eroa pienten toverien työssä. Juudaksen linnut olivat niin vinoja, että ne lakkaamatta kaatuivat nurin, ja vaikka hän kuinka olisi työskennellyt pienillä kovilla sormillaan, hän ei saanut niiden ruumiita sileiksi eikä kaunismuotoisiksi. Hän vilkaisi joskus salaa Jeesukseen nähdäkseen, miten tämä sai lintunsa niin tasaisiksi ja sileiksi kuin tammenlehdet Taborin metsissä.
Jeesus kävi yhä onnellisemmaksi, mitä useampia lintuja hän sai valmiiksi. Toinen oli hänen mielestään toistaan kauniimpi ja hän katseli niitä kaikkia ylpeydellä ja rakkaudella. Ne olisivat hänen leikkitovereitansa, hänen pieniä sisaruksiansa, ne nukkuisivat hänen vuoteessaan, pitäisivät hänelle seuraa, laulaisivat hänelle lauluja, kun äiti jättäisi hänet yksin. Hän ei koskaan ollut mielestään ollut niin rikas, eikä hän koskaan enää tuntisi itseään yksinäiseksi eikä hylätyksi.
Roteva vedenkantaja astui ohi kumaraselkäisenä kantaen raskasta säkkiänsä, ja heti hänen perässään tuli vihanneskauppias, joka retkuili aasin selässä suurien, tyhjien pajukoriensa keskellä. Vedenkantaja laski kätensä Jeesuksen vaalealle kähäräpäälle ja kyseli hänen lintujansa, ja Jeesus kertoi hänelle, että niillä kullakin oli nimensä ja että ne osasivat laulaa. Kaikki hänen pienet lintunsa olivat tulleet vieraista maista hänen luoksensa ja kertoivat hänelle asioita, joita vain ne ja hän itse tiesivät. Ja Jeesuksen näin puhellessa unohtivat sekä vedenkantaja että vihanneskauppias hyväksi aikaa askareensa kuunnellessansa häntä.
Mutta kun he aikoivat jatkaa matkaansa, viittasi Jeesus Juudakseen.
"Katsokaa, kuinka kauniita lintuja Juudas laittaa!" sanoi hän.
Silloin vihanneskauppias pysähdytti hyväntahtoisesti aasinsa ja kyseli Juudakselta, oliko hänenkin linnuillansa nimet ja osasivatko nekin laulaa. Mutta Juudas ei tiennyt siitä mitään, hän oli itsepäisesti ääneti eikä nostanut silmiään maasta ja vihanneskauppias potkaisi suuttuneena yhtä hänen linnuistansa ja ratsasti eteenpäin.
Siten kului iltapuoli ja aurinko laskeutui niin alhaalle, että sen säteet saattoivat tunkeutua matalan kaupunginportin läpi, joka roomalaisen kotkan koristamana kohosi kadun päässä. Nämä auringonsäteet, jotka virtasivat illan suussa, olivat aivan ruusunpunaisia, ja ikään kuin niihin olisi sekoitettu verta, antoivat ne värinsä kaikelle, mikä niiden tielle sattui, tunkeutuessaan kapeata katua myöten. Ne punasivat yhtä hyvin ruukuntekijän astiat kuin lankun, joka kitisi nikkarin sahan alla, tai valkoisen hunnun, joka ympäröi Marian kasvoja.
Mutta ihanimmin säteet loistivat pienissä vesilätäköissä, joita oli keräytynyt katua peittävien suurien, epätasaisten kiviliuskojen väliin. Ja aivan äkkiä pisti Jeesus kätensä vesilätäkköön, joka oli häntä lähinnä. Hänen päähänsä oli pälkähtänyt, että hän maalaisi harmaat lintunsa säkenöivillä auringonsäteillä, jotka olivat värittäneet niin kauniiksi veden, talojen seinät, kaikki hänen ympärillänsä.
Silloin aurinko salli ottaa säteitään kiinni aivan kuin väriä maalarinkupista, ja kun Jeesus siveli niillä pieniä savilintujansa, peittivät säteet ne päästä jalkoihin asti timantintapaisella loistolla.
Juudas, joka koko ajan vilkuili Jeesukseen nähdäkseen, muodostiko tämä useampia ja kauniimpia lintuja kuin hän itse, huudahti ihastuneena, kun näki Jeesuksen sivelevän savikukkojaan auringonpaisteella, jota hän tavoitteli kadun vesilätäköistä. Ja Juudas kastoi myös kätensä loistavaan veteen ja koetti ottaa kiinni päivänpaistetta.
Mutta auringonpaiste ei sallinut hänen ottaa itseään kiinni. Se liukui hänen käsistään, ja vaikka hän olisi koettanut kuinka nopeasti tahansa liikuttaa sormiansa pidätelläkseen sitä, se pujahti sittenkin pois, eikä hän voinut saada hyppysellistäkään väriä linturaukoillensa.
"Odota, Juudas!" sanoi Jeesus. "Minä tulen maalaamaan sinun lintujasi."
"Ei", sanoi Juudas, "sinä et saa koskea niihin, ne ovat hyvät sellaisina kuin ovat".
Hän nousi ylös, hänen kulmakarvansa rypistyivät kokoon ja hän puri huulensa yhteen. Ja hän laski leveän jalkansa lintujen päälle ja musersi toisen toisensa jälkeen pieneksi litteäksi savikimpaleeksi.
Kun hän oli tuhonnut kaikki lintunsa, hän meni Jeesuksen luo, joka istui hyväillen pieniä savilintujansa, jotka säkenöivät kuin hohtokivet. Juudas katseli niitä hetken aikaa ääneti, mutta sitten hän nosti jalkansa ja polki yhden niistä rikki.
Kun Juudas veti pois jalkansa ja näki pienen linnun muuttuneen harmaaksi saveksi, hän tunsi sellaista lievitystä, että hän rupesi nauramaan ja nosti jalkansa polkeakseen vielä toisenkin.
"Juudas", huudahti Jeesus, "mitä sinä teet? Etkö tiedä että ne elävät ja laulavat?"
Mutta Juudas nauroi ja polki rikki toisenkin linnun.
Jeesus katseli ympärilleen saadakseen apua. Juudas oli suurikasvuinen eikä Jeesuksella ollut voimia estää häntä. Hän silmäsi äitiinsä. Hän ei ollut kaukana, mutta ennen kuin hän pääsisi paikalle, olisi Juudas jo ehtinyt turmella kaikki hänen lintunsa. Kyyneleet tunkeutuivat Jeesuksen silmiin. Juudas oli jo polkenut rikki neljä lintua, hänellä oli enää kolme jäljellä.
Jeesus oli pahoillaan, kun hänen lintunsa seisoivat aivan hiljaa ja antoivat polkea itsensä mäsäksi välittämättä vaarasta. Jeesus löi kätensä yhteen herättääkseen niitä ja huusi niille: "Lentäkää, lentäkää!"
Silloin kaikki kolme lintua alkoivat liikuttaa pieniä siipiänsä ja levottomasti räpytellen niiden onnistui kohota katonreunalle, jossa ne olivat turvassa.
Mutta kun Juudas näki, että linnut turvautuivat siipiinsä ja lensivät Jeesuksen käskystä, niin hän rupesi itkemään. Hän repi hiuksiaan, niinkuin hän oli nähnyt aikaihmisten tekevän, kun he olivat suuren tuskan ja surun vallassa, ja hän heittäytyi Jeesuksen jalkoihin.
Ja Juudas makasi maassa kierrellen tuhassa Jeesuksen edessä kuin koira, suuteli hänen jalkojansa ja pyysi, että Jeesus jalallaan polkisi hänetkin mäsäksi, samoin kuin Juudas itse oli tehnyt savikukoille.
Sillä Juudas rakasti Jeesusta ja ihaili ja vihasi häntä samalla kertaa.
Mutta Maria, joka koko ajan oli seurannut lasten leikkiä, nousi nyt paikaltaan, nosti Juudaksen polvellensa ja hyväili häntä.
"Sinä lapsi parka!" sanoi Maria hänelle. "Sinä et tiedä, että olet yrittänyt jotakin, johon ei kukaan luotu olento kykene. Älä rupea sellaiseen, jollet tahdo tulla mitä onnettomimmaksi ihmiseksi! Miten meidän kävisi, jos yrittäisimme kilpailla hänen kanssansa, joka maalaa auringon säteillä ja puhaltaa elämän hengen kuolleeseen saveen?"
TEMPPELISSÄ
Olipa kerran köyhä perhe, mies, vaimo ja heidän pieni poikansa, jotka käyskentelivät Jerusalemin suuressa temppelissä. Poika oli kaunis lapsi. Hänen hiuksensa valuivat alas hartioille tasaisina kiharoina ja hänen silmänsä loistivat kuin tähdet.
Poika ei ollut käynyt temppelissä tultuaan niin suureksi, että hän saattoi ymmärtää mitä hän näki, ja nyt hänen vanhempansa näyttivät hänelle kaikkia sen ihanuuksia. Siellä oli pitkiä pylväsrivejä, siellä oli pyhiä miehiä, jotka istuivat opettamassa opetuslapsiansa, siellä oli ylimmäinen pappi, jonka rintalevy oli jalokivistä, siellä oli Babylonista tuodut esiriput, joissa läpikudotut kultaruusut loistivat, siellä oli suuret vaskiportit, jotka olivat niin raskaat, että kolmellakymmenellä miehellä oli täysi työ pyörähdyttäessään niitä saranoillaan.
Mutta pieni poika, joka oli ainoastaan kahdentoista vanha, ei välittänyt juuri katsella kaikkea tätä. Hänen äitinsä kertoi hänelle, että se mitä hän täällä nyt näki, oli ihmeellisintä, mitä maailmassa oli olemassa. Hän sanoi kestävän kauan, ennen kuin poika jälleen saisi nähdä jotakin tämän kaltaista. Köyhässä Nasaretissa, josta he olivat kotoisin, ei ollut muuta katseltavaa kuin harmaat kadut.
Hänen kehoituksensa eivät kuitenkaan paljoa auttaneet. Tuntui siltä, kuin pieni poika mielellään olisi juossut pois ihanasta temppelistä, jos hän sen sijaan olisi päässyt leikittelemään Nasaretin ahtaille kaduille.
Mutta ihmeellistä kyllä, mitä välinpitämättömämmäksi poika osoittautui, sitä tyytyväisempiä ja onnellisempia olivat hänen vanhempansa. He nyökkäsivät toisilleen pojan pään ylitse ja olivat tuiki iloisia.
Vihdoin pienokainen näytti niin väsyneeltä ja ikävystyneeltä, että äidin oli häntä sääli. "Me olemme nyt kulkeneet liian kauaksi", sanoi hän. "Tulepas hetkeksi lepäämään!"
Hän kävi istumaan pilarin viereen ja kehoitti poikaa paneutumaan maata ja laskemaan päänsä hänen polvelleen. Ja poika totteli ja nukkui heti.
Tuskin hän oli nukahtanut, kun vaimo sanoi miehelle: "En ole mitään pelännyt niinkuin tätä hetkeä, jolloin hän pääsisi tänne Jerusalemin temppeliin. Minä luulin, että kun hän saisi nähdä tämän Jumalan huoneen, niin hän tahtoisi jäädä tänne ainiaaksi."
"Minäkin olen pelännyt tätä matkaa", sanoi mies. "Siihen aikaan kun hän syntyi, ilmestyi useita tunnustähtiä, jotka ennustivat hänestä suurta hallitsijaa. Mutta mitäpä kuninkaanarvo tuottaisi hänelle muuta kuin huolta ja vaaraa? Olen aina sanonut, että sekä hänelle että meille olisi parasta, jollei hänestä koskaan tulisi muuta kuin nikkari Nasaretissa."
"Aina siitä saakka kun hän oli viiden vuoden vanha", sanoi äiti miettivänä, "ei enää ole tapahtunut ihmeitä hänen ympärillään. Eikä hän itsekään enää muista, mitä hänen lapsuutensa ensi aikoina tapahtui. Hän on nyt aivan kuin muutkin lapset. Tapahtukoon Jumalan tahto ennen kaikkea muuta, mutta minä olen melkein ruvennut toivomaan, että Herra armossaan valitsee jonkun muun noihin suuriin kohtaloihin ja antaa minun pitää poikani luonani."
"Minä puolestani", sanoi mies, "olen aivan varma siitä, että jollei hän saa tietää mitään niistä merkeistä ja ihmeistä, jotka tapahtuivat hänen ensi vuosinaan, kaikki kyllä käy hyvin."
"En koskaan puhu hänelle mitään näistä ihmeistä", sanoi vaimo. "Mutta pelkään alituisesti, että tahtomattani on tapahtuva jotakin, joka saattaa hänet ymmärtämään, kuka hän on. Ennen kaikkea pelkäsin tuoda häntä tähän temppeliin."
"Ole iloinen, että vaara nyt on voitettu", sanoi mies. "Hän on taas pian kotona Nasaretissa."
"Pelkäsin viisaita miehiä temppelissä", sanoi vaimo. "Pelkäsin tietäjiä, jotka istuvat täällä matoillansa. Minä luulin, että kun hän tulisi heidän silmiensä eteen, niin he nousisivat ylös kumartamaan lapselle ja tervehtisivät häntä Juudan maan kuninkaana. Ihmeellistä, etteivät he huomaa hänen ihanuuttaan. He eivät koskaan ennen ole nähneet sellaista lasta."
Vaimo istui hetken aikaa ääneti ja katseli lasta. "Tuskin sitä ymmärrän", sanoi hän. "Minä luulin, että kun hän näkisi nämä tuomarit, jotka istuvat pyhässä huoneessa ja ratkaisevat kansan riitoja, ja nämä opettajat, jotka palvelevat Herraa, niin hän heräisi ja sanoisi: Täällä, näiden tuomarien, näiden opettajien, näiden pappien pariin minä olen syntynyt elämään."
"Mikähän onni olisi istua teljettynä näiden pylväskäytävien sisäpuolella?" puuttui mies puheeseen. "Parempi hänen on vaeltaa kummuilla ja kukkuloilla Nasaretin ympäristössä."
Äiti huokasi hiukan. "Hän on niin onnellinen meidän luonamme kotona", sanoi hän. "Miten tyytyväinen hän onkaan, kun hän saa seurata lammaslaumaa sen yksinäisillä vaelluksilla tai kun hän saa mennä ulos vainiolle katselemaan maamiehen työtä! En usko, että teemme väärin häntä kohtaan koettaessamme pidättää häntä luonamme."
"Me säästämme häntä vain suurilta kärsimyksiltä", sanoi mies.
He keskustelivat samaan tapaan yhä edelleen, kunnes lapsi heräsi unestaan.
"Kas nyt", sanoi äiti, "oletko nyt levännyt kylliksi? Nousehan ylös, sillä ilta on käsissä ja meidän täytyy palata leiripaikallemme."
He olivat rakennuksen kaukaisimmassa osassa ja rupesivat vaeltamaan ulko-ovea kohti.
Hetken kuluttua heidän piti kulkea vanhan holvin läpi, joka oli vielä jäljellä siltä ajalta, jolloin ensi kerran rakennettiin temppeli tälle paikalle, ja siellä seisoi seinää vasten suunnattoman suuri ja raskas vanha vaskitorvi. Se seisoi siinä lommoisena ja ruosteisena, täynnä tomua ja hämähäkin verkkoja sekä sisä- että ulkopuoleltaan, ja sen kylkeen uurretut vanhanaikaiset kirjaimet olivat kuluneet melkein näkymättömiksi. Tuhat vuotta varmaan oli kulunut siitä, kun kukaan viimeksi oli yrittänyt saada siitä säveliä.
Mutta kun pieni poika näki tuon suunnattoman torven, niin hän pysähtyi ihmeissään. "Mikä se tuo on?" hän kysyi.
"Se on se suuri torvi, jota sanotaan Maailmanruhtinaan ääneksi", vastasi äiti. "Sillä Mooses kutsui kokoon Israelin lapset, kun he olivat hajallaan korvessa. Hänen jälkeensä ei kukaan ole saanut ainoatakaan ääntä siitä. Mutta kenelle se onnistuu, se voi kerätä kaikki maailman kansat valtansa alle."
Vaimo hymyili tälle jutulle, joka hänen mielestään oli vain vanha tarina, mutta pieni poika jäi seisomaan suuren torven ääreen, kunnes äiti kutsui häntä. Tämä torvi ensimmäisenä kaikista näkemistään temppelissä miellytti häntä. Hän olisi tahtonut jäädä kauan sitä katselemaan.
He eivät olleet astuneet pitkälti, kun he tulivat suurelle, avaralle temppelipihalle. Täällä oli vuoriperustuksessa halkeama, syvä ja laaja, aivan sellaisena kuin se oli ollut siinä ikivanhoista ajoista asti. Tätä halkeamaa ei kuningas Salomo tahtonut täyttää, kun hän rakensi temppelin. Mitään siltaa hän ei ollut johtanut sen yli, mitään aitausta hän ei ollut asettanut jyrkän syvänteen reunalle. Sen sijaan hän oli jännittänyt halkeaman poikki monta kyynärää pitkän terässäilän siten, että hiottu terä oli ylöspäin käännettynä. Ja lukemattomien vuosien ja muutosten jälkeen säilä oli yhä edelleen pysynyt paikoillansa. Nyt se oli kuitenkin melkein loppuun ruostunut, se ei ollut enää tanakasti päistänsä kiinni, vaan vapisi ja keinui, jos joku vain raskain askelin kulki temppelinpihalla.
Kun äiti pojan kanssa kiersi halkeaman ohi, kysyi tämä häneltä: "Mikä silta tuo on?"
"Kuningas Salomo on sen asettanut siihen", vastasi äiti, "ja me nimitämme sitä Paratiisin sillaksi. Jos sinä voit astua tämän halkeaman yli tätä väräjävää siltaa myöten, jonka terä on auringonsädettä ohuempi, tiedät varmaan pääseväsi paratiisiin."
Ja hän hymyili ja kiiruhti eteenpäin, mutta poika jäi katselemaan kapeaa, väräjävää terässäilää, kunnes äiti häntä kutsui.
Totellessaan äitiään hän huokasi, ettei äiti ennemmin ollut näyttänyt hänelle näitä molempia ihmeellisiä asioita, niin että hänellä olisi ollut kylliksi aikaa katsella niitä.
He kulkivat nyt pysähtymättä, kunnes tulivat suureen pylväskäytävään, jota viisi pylväsriviä kannatti. Täällä kohosi eräässä nurkassa kaksi mustaa marmoripylvästä samalla jalustalla niin lähellä toisiaan, että tuskin oljenkortta olisi voinut tunkea niiden välitse. Ne olivat korkeat ja juhlalliset, ja niiden runsaasti koristettuja kapiteeleja ympäröi rivi ihmeellisesti muovailtuja eläinten päitä. Mutta ei tuuman vertaakaan näistä kauniista pylväistä ollut merkkejä ja naarmuja vailla, ne olivat enemmän vahingoittuneet ja kuluneet kuin mikään muu koko temppelissä. Lattiakin niiden ympärillä oli kiiltäväksi kulunut ja hiukan kovertunut monien jalkojen hivutuksesta.
Taaskin poika seisahdutti äitinsä ja kysyi häneltä: "Mitä pylväitä nuo ovat?"
"Nuo pylväät on isämme Abraham tuonut mukanaan Palestiinaan kaukaiselta Kaldean maalta ja hän nimitti niitä Vanhurskauden portiksi. Ken voi tunkeutua niiden lomitse, on vanhurskas Jumalan edessä eikä ole koskaan syntiä tehnyt."
Poika seisoi katsellen suurin silmin näitä pylväitä.
"Et suinkaan aio yrittää tunkeutua niiden lävitse?" sanoi äiti nauraen. "Näetkö, kuinka lattia niiden ympärillä on kulunut, kun niin monet ovat koettaneet tunkeutua kapean raon läpi, mutta usko minua, ei kukaan ole siinä onnistunut. Kiiruhdahan nyt! Minä kuulen vaskiporttien kuminan, kun kolmekymmentä temppelin palvelijaa painaa olkapäillään niitä saadakseen ne liikkeeseen."
Mutta kaiken yötä pieni poika makasi valveilla teltassa eikä hän nähnyt edessään muuta kuin Vanhurskauden portin ja Paratiisin sillan ja Maailmanruhtinaan äänen. Niin ihmeellisistä asioista hän ei ollut ennen kuullut puhuttavan. Eikä hän voinut karkottaa niitä ajatuksistaan.
Ja seuraavan päivän aamuna kävi aivan samalla tapaa. Hän ei voinut muuta ajatella. Sinä aamuna heidän oli määrä matkustaa kotiin. Vanhemmilla oli paljon puuhaa, ennen kuin he saivat teltan alas ja sälytetyksi suuren kameelin selkään ja ennen kuin kaikki muu oli kunnossa. He eivät lähtisi yksin matkaan, vaan useitten sukulaisten ja naapurien seurassa, ja kun niin suuren joukon piti lähteä liikkeelle, kävi pakkaaminen tietysti hyvin hitaasti.
Pieni poika ei ottanut osaa työhön, vaan istui kesken kiirettä ja hyörinää hiljaa ja ajatteli noita kolmea ihmeellistä asiaa.
Äkkiä hänen päähänsä pälkähti, että hän hyvinkin ehtisi mennä temppeliin katsomaan niitä vielä kerran. Oli vielä paljon pakattavaa. Hän ehtisi kyllä palata takaisin temppelistä ennen matkalle lähtöä.
Hän kiiruhti pois sanomatta kenellekään, minne hän aikoi mennä. Hänen mielestään se ei ollut tarpeellista. Palaisihan hän pian takaisin.
Ei kestänyt kauan ennen kuin hän saapui temppelin luo ja astui pylväskäytävään, jossa molemmat mustat kaksoispylväät seisoivat.
Niin pian kuin hän ne näki, alkoivat hänen silmänsä loistaa ilosta. Hän kävi lattialle niiden viereen istumaan ja tähysteli niitä. Kun hän ajatteli, että se joka saattoi tunkeutua näiden molempien pylväiden lomitse, oli vanhurskas Jumalan edessä eikä koskaan ollut syntiä tehnyt, hän ei mielestään koskaan ollut nähnyt mitään niin ihmeellistä.
Hän ajatteli, kuinka ihanaa olisi, jos voisi tunkeutua näiden kahden pylvään väliin, mutta ne seisoivat niin lähetysten, ettei sitä voinut edes yritellä. Siten hän istui liikkumatta pylväiden edessä ainakin tunnin verran, vaikkei hän itse sitä tiennyt. Hän luuli katselleensa niitä vain pari silmänräpäystä.
Mutta sattuipa, että siinä komeassa pylväskäytävässä, jossa pieni poikanen istui, olivat korkean raadin tuomarit koolla ratkaisemassa ihmisten riitoja. Koko pylväskäytävä oli täynnä väkeä, toiset valittivat, että rajapyykkejä heidän maillaan oli muutettu, toisilta oli lampaita laumasta riistetty ja merkitty väärillä merkeillä, toisille eivät velalliset tahtoneet suorittaa velkojansa.
Muiden muassa tuli eräs rikas mies, jolla oli yllään laahustava purppurapuku, ja haastoi oikeuteen köyhän lesken, jonka piti olla hänelle velkaa muutamia siklejä hopeaa. Köyhä leski valitti, että rikas teki hänelle vääryyttä. Hän oli jo kerran maksanut hänelle velkansa, ja nyt velkoja tahtoi pakottaa hänet maksamaan uudestaan, mutta sitä hän ei kyennyt tekemään. Hän oli niin köyhä, että jos tuomarit tuomitsivat hänet maksamaan, olisi hänen pakko antaa tyttärensä rikkaalle miehelle orjiksi.
Se, joka istui ylinnä tuomarin-istuimella, kääntyi rikkaan miehen puoleen ja sanoi hänelle: "Uskallatko vannoa, ettei tämä köyhä vaimo jo ole maksanut sinulle velkaansa?"
Silloin vastasi rikas mies: "Herra, minä olen rikas. Viitsisinkö minä velkoa rahojani tältä köyhältä leskeltä, jollei minulla olisi siihen oikeutta? Minä vannon sinulle, niin totta kuin ei kukaan koskaan voi kulkea Vanhurskauden portin läpi, että tämä vaimo on minulle velkaa sen summan, jota häneltä vaadin."
Kun tuomarit kuulivat tämän valan, he uskoivat hänen puheensa ja tuomitsivat köyhän lesken antamaan hänelle tyttärensä orjiksi.
Mutta pikku poika istui lähellä ja kuuli kaikki. Hän ajatteli itsekseen: Kuinka hyvä, jos joku voisi tunkeutua Vanhurskauden portin läpi! Tuo rikas mies ei varmaankaan puhunut totta. Sääli vanhaa vaimoa, jos hänen on pakko antaa tyttärensä orjiksi.
Hän hyppäsi jalustalle, josta molemmat pylväät kohosivat korkeutta kohti, ja katseli raon läpi.
Oi, jospa se ei olisi aivan mahdotonta, ajatteli hän. Hän oli niin suruissaan köyhän vaimon tähden. Hän ei ajatellut enää lainkaan, että se, joka tunkeutuisi tästä portista läpi, olisi vanhurskas ja synnitön. Hän tahtoi kulkea pylväiden lomitse ainoastaan köyhän vaimon vuoksi.
Hän työnsi olkapäänsä syvennykseen pylväitten väliin ikään kuin raivatakseen itselleen tietä.
Silloin kaikki ihmiset, jotka seisoivat pylväskäytävän alla, käänsivät katseensa Vanhurskauden porttia kohti. Sillä holvi jymisi ja vanhat pylväät humahtivat ja siirtyivät syrjään, toinen oikealle ja toinen vasemmalle, jättäen niin paljon lomaa, että pojan hento ruumis pääsi pujahtamaan läpi.
Silloin syntyi suuri hämmästys ja hälinä. Ensi hetkessä ei kukaan tiennyt mitä sanoa. Väki seisoi vain tuijottaen poikaan, joka oli tehnyt niin suuren ihmeen. Vanhin tuomareista tointui ensimmäisenä. Hän käski ottaa kiinni rikkaan kauppiaan ja tuoda hänet tuomioistuimen eteen. Ja hän tuomitsi hänet luovuttamaan köyhälle leskelle kaiken omaisuutensa, koska hän oli vannonut väärän valan Jumalan temppelissä.
Kun tämä oli ratkaistu, tiedusteli tuomari poikaa, joka oli tunkeutunut Vanhurskauden portin läpi, mutta kun ihmiset etsivät häntä, hän oli jo kadonnut. Sillä samassa kun pylväät olivat luisuneet erilleen, oli hän herännyt ikään kuin unesta ja muistanut vanhempiansa ja kotimatkaa. Nyt minun pitää kiiruhtaa täältä, jottei vanhempieni tarvitse odottaa minua, hän ajatteli.
Mutta hän ei tiennyt lainkaan, että hän oli istunut kokonaisen tunnin
Vanhurskauden portin edessä, vaan luuli viipyneensä vain muutamia
minuutteja, ja sen tähden hän arveli ehtivänsä silmäillä vielä
Paratiisin siltaa, ennen kuin hän lähtisi temppelistä.
Ja hän kulki keveästi väkijoukon läpi ja tuli Paratiisin sillalle, joka oli aivan suuren temppelin toisessa päässä.
Mutta kun hän näki terävän terässäilän, joka oli jännitetty halkeaman poikki, ja ajatteli että se ihminen, joka pääsisi tämän sillan yli, varmaan joutuisi paratiisiin, oli se hänen mielestään ihmeellisintä mitä hän koskaan oli nähnyt ja hän kävi istumaan halkeaman reunalle ja katseli terässäilää.
Hän istui ajatellen, miten suloista olisi päästä paratiisiin ja kuinka mielellään hän astuisi tämän sillan poikki. Mutta samassa hän huomasi, että sitä oli aivan turha yrittääkään.
Täten hän istui mietteissään kaksi kokonaista tuntia, mutta hän ei lainkaan tiennyt ajan kuluvan. Hän istui vain ajatellen paratiisia.
Mutta sattuipa sitten, että pihalle, jossa tämä syvä halkeama oli, oli pystytetty suuri uhrialttari ja sen ympärillä kulki valkopukuisia pappeja hoitaen alttaritulta ja vastaanottaen uhrilahjoja. Pihalla seisoi myös monta uhraajaa ja suuri joukko ihmisiä, jotka vain katselivat jumalanpalvelusta.
Tulipa sinne myös vanha, köyhä mies, joka kantoi hyvin pientä ja laihaa lammasta, jota koirat päälle päätteeksi olivat purreet, niin että sillä oli suuri haava.
Mies vei lampaansa papeille ja pyysi saada uhrata sen, mutta he eivät suostuneet siihen. He sanoivat, ettei niin kurjaa lahjaa voinut Herralle tarjota. Vanhus pyysi, että he laupeudessaan ottaisivat lampaan vastaan, sillä hänen poikansa oli kuolemaisillaan eikä hänellä ollut mitään muuta, jota hän olisi voinut uhrata Jumalalle pojan parantumiseksi. "Antakaa minun se uhrata", sanoi hän, "muuten minun rukoukseni ei kohoa Jumalan kasvojen eteen ja poikani kuolee."
"Minä säälin sinua, siitä voit olla varma", sanoi pappi, "mutta laki kieltää uhraamasta vahingoittunutta eläintä. Yhtä mahdotonta on suostua sinun pyyntöösi kuin astua Paratiisin sillan poikki."
Pieni poika istui siksi lähellä, että hän kuuli kaikki. Häntä säälitti, ettei kukaan voinut astua sillan poikki. Ehkäpä köyhä saisi pitää poikansa, jos lammas tulisi uhratuksi.
Vanha mies meni suruissaan pois temppelinpihalta, mutta poika nousi, astui väräjävän sillan luo ja asetti jalkansa sen päälle.
Hän ei lainkaan ajatellutkaan astua sen poikki päästäksensä paratiisiin. Hänen ajatuksensa seurasivat vain köyhää miestä, jota hän olisi tahtonut auttaa.
Mutta hän veti jalkansa pois ajatellen: Se on mahdotonta. Se on liian vanha ja ruostunut, se ei minua edes kannattaisi.
Mutta uudelleen hänen ajatuksensa siirtyivät köyhään mieheen, jonka poika oli kuolemaisillaan. Hän painoi taaskin jalkansa miekanterälle.
Silloin hän huomasi, että se lakkasi väräjämästä ja tuntui leveältä ja vakavalta hänen jalkansa alla.
Ja astuessaan askelen eteenpäin hän tunsi, että ilma hänen ympärillään kannatti häntä, niin ettei hän voinut pudota. Se kantoi häntä ikään kuin hän olisi ollut lintu ja saanut siivet hartioihinsa.
Mutta pingoitetusta säilästä värähti suloinen sävel pojan astuessa sitä myöten, ja joku pihalla olevasta joukosta käännähti taakseen kuullessaan äänen. Hän päästi huudon ja samassa kääntyivät kaikki muutkin katsomaan, ja he näkivät pienen pojan, joka luisui eteenpäin pitkin terässäilää.
Suuri hämmästys ja ihmetys valtasi kaikki läsnäolijat. Papit tointuivat ensiksi. He lähettivät heti hakemaan köyhää miestä, ja kun hän tuli takaisin, he sanoivat hänelle: "Jumala on tehnyt ihmeen osoittaakseen meille, että hän tahtoo ottaa vastaan sinun lahjasi. Anna lammas tänne, että sen uhraamme!"
Kun se oli tehty, kyselivät he poikaa, joka oli kulkenut halkeaman poikki. Mutta kun he etsivät häntä, ei häntä mistään löytynyt.
Sillä samassa kun poika oli astunut halkeaman poikki, oli 'hän tullut ajatelleeksi kotimatkaa ja vanhempiaan. Hän ei tiennyt, että sekä aamu että aamupäivä oli kulunut loppuun, ja hän ajatteli: Minun pitää kiirehtiä kotiin, niin ettei heidän tarvitse odottaa. Minä pistäydyn vain ensin katsomaan Maailmanruhtinaan ääntä.
Ja hän hiipi pois ihmisjoukon keskeltä ja kiiruhti kepein askelin hämärään pylväskäytävään, jossa vaskitorvi oli nojallaan seinää vasten.
Kun hän sen näki ja ajatteli, että se joka saisi siitä ainoankin äänen, keräisi kokoon kaikki maailman kansat valtansa alle, ei hän mielestään koskaan ollut nähnyt mitään sen ihmeellisempää ja hän istahti sen viereen katselemaan sitä.
Hän ajatteli, kuinka suurta olisi voittaa kaikki maailman ihmiset ja kuinka mielellään hän tahtoisi puhaltaa tällä vanhalla torvella. Mutta hän tiesi sen mahdottomaksi eikä uskaltanut edes yrittää.
Täten hän istui useita tunteja, mutta hän ei tiennyt, että aika kului. Hän ajatteli vain, kuinka suurta olisi koota kaikki maailman ihmiset valtansa alle.
Mutta sattuipa siten, että tässä vilpoisessa pylväskäytävässä istui pyhä mies ja opetti opetuslapsiansa. Ja hän kääntyi nyt erään nuorukaisen puoleen, joka toisten mukana istui hänen jalkojensa juuressa, ja sanoi hänelle, että hän oli petturi. Henki oli ilmaissut hänelle, sanoi pyhä mies, että tämä nuorukainen oli muukalainen eikä israelilainen. Ja pyhä mies kysyi nyt häneltä, miksi hän oli salaa ja vieraalla nimellä tunkeutunut hänen opetuslastensa pariin.
Silloin vieras nuorukainen nousi seisomaan ja sanoi vaeltaneensa korpien halki ja kulkeneensa suurien merien poikki saadakseen kuulla oikeata viisautta ja ainoan Jumalan oppia. "Sieluni oli kaipauksesta nääntyä", sanoi hän pyhälle miehelle. "Mutta minä tiesin, ettet opettaisi minua, jollen sanoisi olevani israelilainen. Siksi valehtelin sinulle, että kaipaukseni saisi lohdutusta. Ja minä pyydän, että sallit minun jäädä luoksesi."
Mutta pyhä mies nousi kohottaen kätensä taivasta kohti. "Yhtä mahdotonta on sinun jäädä minun luokseni kuin jonkun puhaltaa tuota suurta vaskitorvea, jota me nimitämme Maailmanruhtinaan ääneksi. Sinun ei ole edes lupa jalallasi koskettaa tätä osaa temppeliä, koska olet pakana. Kiiruhda pois, muuten toiset opetuslapseni karkaavat päällesi ja repivät sinut kappaleiksi, sillä läsnäolosi saastuttaa temppeliä."
Mutta nuorukainen seisoi paikallaan ja sanoi: "Minä en mene muualle, missä sieluni ei löydä ravintoa. Mieluummin kuolen sinun jalkojesi juureen."
Tuskin se oli sanottu, kun pyhän miehen opetuslapset nousivat karkottaakseen nuorukaisen. Kun hän asettui vastarintaan, he kaatoivat hänet maahan ja tahtoivat tappaa hänet.
Mutta poika istui aivan lähellä, niin että hän kuuli ja näki kaikki, ja hän ajatteli: Tämä on suurta kovuutta. Oi, jospa voisin puhaltaa vaskitorvea, niin hän olisi autettu.
Hän nousi ja laski kätensä torvelle. Tänä hetkenä hän ei enää toivonut voivansa nostaa sitä huulilleen sen vuoksi, että siitä, joka kykeni niin tekemään, tulisi suuri valtias, vaan sen vuoksi, että hän halusi auttaa ihmistä, jonka henki oli vaarassa.
Ja hän tarttui pienin käsin vaskitorveen ikään kuin yrittäen sitä nostaa.
Silloin hän tunsi, että suunnaton torvi kohosi itsestään hänen huulilleen. Ja kun hän veti henkeään, tunkeutui voimakkaasti sointuva ääni torvesta ja kajahti läpi koko suuren temppelialueen.
Silloin kaikki käänsivät silmänsä ja näkivät, että pieni poika piteli torvea huulillaan ja sai siitä soimaan säveliä, jotka saattoivat holvit ja pylväät värähtelemään.
Kaikki kädet, jotka olivat kohonneet vierasta nuorukaista vastaan, laskeutuivat heti alas, ja pyhä opettaja sanoi hänelle:
"Istahda tänne jalkojeni juureen, niinkuin ennenkin! Jumala on tehnyt ihmeen osoittaakseen minulle tahtonsa olevan, että sinäkin oppisit häntä palvelemaan."
* * * * *
Kun päivä läheni loppuaan, tulivat mies ja vaimo kiiruhtaen Jerusalemia kohti. He näyttivät hätääntyneiltä ja levottomilta ja he huusivat jokaiselle, joka tuli heitä vastaan: "Me olemme kadottaneet poikamme. Me luulimme, että hän oli seurannut sukulaisiamme ja naapureitamme, mutta ei kukaan heistä ole häntä nähnyt. Onko kukaan teistä kulkenut tiellä yksinäisen lapsen ohi?"
Ne, jotka tulivat Jerusalemista, vastasivat: "Emme ole nähneet teidän poikaanne, mutta temppelissä näimme ihanan lapsen. Hän oli kuin taivaan enkeli ja hän kulki Vanhurskauden portin läpi."
He olisivat tahtoneet kertoa siitä tarkalleen, mutta vanhemmilla ei ollut aikaa kuunnella.
Kun he olivat astuneet kappaleen matkaa, he kohtasivat muita ihmisiä ja kysyivät heiltä.
Mutta ne, jotka tulivat Jerusalemista, eivät huolineet kertoa muusta kuin ihanasta lapsesta, joka näytti tulleen aivan suoraan taivaasta ja joka oli astunut Paratiisin sillan poikki.
He olisivat mielellään jääneet seisomaan ja kertomaan tästä iltamyöhään asti, mutta miehellä ja vaimolla ei ollut aikaa kuunnella heitä, vaan he kiiruhtivat kaupunkiin.
He kulkivat pitkin katuja löytämättä ketään. Vihdoin he tulivat temppeliin.
Kun he astuivat siitä ohi, sanoi vaimo: "Koska kerran olemme tässä, niin pistäytykäämme sisään katsomaan millainen on se lapsi, jonka sanotaan tulleen alas taivaasta!" He menivät sisään ja kysyivät, missä he saisivat nähdä sen lapsen.
"Menkää suoraan sinne, missä pyhät opettajat istuvat opetuslapsineen. Siellä on lapsikin. Vanhat miehet ovat asettaneet hänet keskellensä, ja he kyselevät häneltä ja hän kysyy heiltä ja kaikki ihmettelevät häntä. Mutta kaikki kansa seisoo temppelinpihalla nähdäkseen vilahdukseltakin sitä, joka on kohottanut Maailmanruhtinaan äänen huulillensa."
Mies ja vaimo raivasivat itselleen tietä ihmisjoukon läpi ja he näkivät, että lapsi, joka istui viisaiden opettajien keskellä, oli heidän poikansa.
Mutta kun vaimo tunsi lapsen, rupesi hän itkemään.
Ja poika, joka istui viisaiden miesten keskellä, kuuli jonkun itkevän, ja hän tunsi sen äidiksensä. Silloin hän nousi, tuli äitinsä luo, ja isä ja äiti veivät hänet mukanaan pois temppelistä.
Mutta äiti itki kaiken aikaa ja lapsi kysyi häneltä: "Miksi itket?
Tulinhan sinun luoksesi, heti kun kuulin äänesi."
"Enkö itkisi?" sanoi äiti. "Luulin kadottaneeni sinut."
He kulkivat kaupungista ulos ja ilta pimeni, ja äiti itki yhä lakkaamatta.
"Miksi itket?" sanoi lapsi. "En tiennyt, että päivä oli niin pitkälle kulunut. Minä luulin, että oli vielä aamu, ja tulin sinun luoksesi heti kun kuulin äänesi."
"Enkö itkisi?" sanoi äiti. "Olen etsinyt sinua koko päivän. Luulin kadottaneeni sinut."
He kulkivat koko yön ja äiti itki yhä.
Kun päivä alkoi sarastaa, sanoi lapsi: "Miksi itket? En etsinyt omaa kunniaani, vaan Jumala antoi minun tehdä ihmeitä sen tähden, että hän tahtoi auttaa noita kolmea ihmisraukkaa. Ja heti kun kuulin sinun äänesi, tulin jälleen luoksesi."
"Poikani", vastasi äiti, "minä itken sen tähden, että sittenkin olen kadottanut sinut. En koskaan enää saa omistaa sinua. Tästä lähtien on sinun elämäsi oleva pyrkimystä vanhurskauteen, ja kaipauksesi määränä on oleva paratiisi, ja rakkautesi on kohdistuva kaikkiin kurjiin ihmisiin koko maailmassa."
PYHÄN VERONIKAN HIKILIINA
1.
Keisari Tiberiuksen viimeisinä hallitusvuosina tapahtui, että köyhä viinamäen työmies ja hänen vaimonsa asettuivat asumaan yksinäiseen mökkiin korkeaan Sabiinivuoristoon. He olivat muukalaisia ja elivät aivan itseksensä, eikä kukaan koskaan tullut heidän luoksensa käymään. Mutta eräänä aamuna, kun työmies työnsi ovensa auki, hän huomasi hämmästyksekseen, että vanha vaimo istui kyyryllään kynnyksellä. Hänellä oli halpa harmaa vaippa hartioillaan ja hän näytti hyvin köyhältä. Siitä huolimatta hän tuntui niin kunnioitusta herättävältä noustessaan ja astuessaan häntä kohti, että miehen täytyi ajatella tarinoita jumalattarista, jotka vanhan vaimon hahmossa olivat vierailleet ihmisten luona.
"Ystäväni", sanoi vanhus viinamäen työmiehelle, "älä ihmettele, vaikka nukuin yötä kynnykselläsi. Minun vanhempani asuivat tässä mökissä ja täällä minä synnyin lähes yhdeksänkymmentä vuotta sitten. Luulin tapaavani sen tyhjänä ja hylättynä. En tiennyt, että ihmiset olivat jälleen ottaneet sen haltuunsa."
"En ihmettele, että otaksuit näin korkealla autioilla vuorilla sijaitsevan mökin olevan tyhjänä ja hylättynä", sanoi viinamäen työmies. "Mutta vaimoni ja minä olemme kotoisin kaukaiselta maalta emmekä me, köyhät muukalaiset, ole kyenneet löytämään parempaa asuntoa. Ja sinulle, joka varmaan olet nälissäsi ja väsynyt pitkän matkasi jälkeen vanhoilla päivilläsi, pitäisi olla mieluisampaa, että mökissä asuu ihmisiä kuin Sabiinivuorten susia. Saathan nyt ainakin täällä vuoteen levätäksesi sekä maljallisen vuohenmaitoa ja leipäpalan, jos pidät hyvänäsi."
Vanhus hymyili hiukan, mutta tämä hymyily oli niin ohimenevä, ettei se kyennyt karkottamaan syvän surun ilmettä, joka kuvastui hänen kasvoillansa. "Koko nuoruuteni ajan olen asunut täällä vuoristossa", sanoi hän. "En ole vielä unohtanut, miten susi karkotetaan pesästänsä."
Ja hän näytti tosiaankin niin vahvalta ja voimakkaalta, ettei työmies epäillyt, että hänellä vanhuudestaan huolimatta vielä olisi kylliksi voimaa taistellakseen metsän petojen kanssa.
Mutta hän uudisti kutsunsa ja vanhus astui tupaan. Hän istahti köyhän väen aterialle ja otti empimättä siihen osaa, mutta vaikka hän näytti hyvin tyytyväisenä syövän maidossa liotettua karheaa leipää, niin sekä mies että vaimo ajattelivat: Mistähän tämä vanha vaeltaja tulee? Hän on varmaan useammin syönyt fasaaneja hopealautaselta kuin juonut vuohenmaitoa saviruukusta.
Välistä hän kohotti katseensa ruoasta ja katseli ympärillensä ikään kuin tunteakseen paikat mökissä. Halpa maja, sen autiot saviseinät ja maapermanto eivät varmaankaan olleet suuresti muuttuneet. Näyttipä hän vielä lisäksi isäntäväellensä seinällä olevia koirien ja hirvien kuvien jälkiä, joita hänen isänsä oli siihen piirustanut pienten lastensa iloksi. Ja korkealla hyllyllä hän luuli vielä näkevänsä sen saviastian sirpaleita, johon hänen oli ollut tapana kaataa maitoa.
Mutta mies ja vaimo ajattelivat itsekseen: Voihan olla, että hän on syntynyt tässä majassa, mutta onpa hänellä sittenkin ollut paljon muuta tointa elämässä kuin vain vuohien lypsämistä ja juuston ja voin valmistamista.
He huomasivat myöskin, että hän usein ajatuksissaan oli kaukana poissa ja että hän huokasi syvään ja huolestuneena joka kerta, kun hän heräsi mietteistään.
Vihdoin hän nousi pöydästä. Hän kiitti ystävällisesti vieraanvaraisuudesta, jota hän oli saanut nauttia, ja astui ovelle.
Mutta silloin hän tuntui viinamäen työmiehen mielestä niin surkuteltavan yksinäiseltä ja köyhältä, että tämä huudahti: "Jollen erehdy, ei sinun tarkoituksesi ollut näin pian lähteä tästä majasta kiivetessäsi yöllä tänne ylös. Jos todellakin olet niin köyhä miltä näytät, niin aikomuksesi lienee ollut jäädä tänne koko jäljellä olevaksi elinajaksesi. Mutta nyt sinä tahdot lähteä sen vuoksi, että minä ja vaimoni olemme ottaneet majan haltuumme."
Vanhus ei kieltänyt, että hän oli arvannut oikein. "Mutta tämä maja, joka niin monta vuotta on ollut autiona, on yhtä paljon sinun kuin minun", sanoi hän. "Minulla ei ole oikeutta karkottaa sinua täältä."
"Onhan se kuitenkin sinun vanhempiesi maja", sanoi viinamäen työmies, "ja sinulla on tietysti suurempi oikeus siihen kuin minulla. Me olemme sitä paitsi nuoria ja sinä olet vanha. Sen vuoksi sinä saat jäädä ja me lähdemme."
Kun vanhus kuuli nämä sanat, hän hämmästyi suuresti. Hän kääntyi takaisin kynnykseltä ja tuijotti mieheen ikään kuin hän ei olisi ymmärtänyt, mitä tämä tarkoitti.
Mutta nyt puuttui nuori vaimo keskusteluun.
"Jos minä saisin päättää", sanoi hän miehelle, "niin pyytäisin sinua kysymään tältä vanhalta vaimolta, eikö hän tahtoisi pitää meitä lapsinaan ja sallisi meidän jäädä hänen luokseen hoitamaan häntä. Mitä hyötyä hänellä olisi siitä, jos antaisimme hänelle tämän kurjan hökkelin ja sitten jättäisimme hänet? Hirveätähän hänen olisi asua täällä erämaassa yksinään. Ja millä hän eläisi? Sittenhän antaisimme hänen nääntyä nälkään."
Mutta vanhus astui miehen ja vaimon luo ja katseli heitä tarkasti. "Miksi te täten puhutte?" kysyi hän. "Miksi te osoitatte minulle armeliaisuutta? Tehän olette muukalaisia."
Silloin nuori vaimo vastasi hänelle: "Me olemme itse kerran saaneet kokea suurta armeliaisuutta."
II.
Siten vanha vaimo joutui asumaan viinamäen työmiehen majaan, ja hän kiintyi suuresti tähän nuoreen väkeen. Mutta siitä huolimatta hän ei koskaan sanonut heille, mistä hän oli tullut tai kuka hän oli, ja he ymmärsivät, ettei hän olisi ollut hyvillään, jos he olisivat kysyneet.
Mutta eräänä iltana työn loputtua, kun he istuivat kaikki kolme suurella laakealla paadella oven edustalla ja söivät illallistaan, näkivät he vanhan miehen astuvan polkua ylös.
Hän oli pitkä ja vahvarakenteinen mies, hartiakas kuin painiskelija. Hänen kasvoissaan oli synkkä ja juro ilme. Otsa kohosi kaarevana syvällä olevien silmien yläpuolella ja suun piirteet ilmaisivat katkeruutta ja halveksumista. Hän kulki suorana ja nopeasti.
Miehen vaatteet olivat yksinkertaiset ja viinamäen työmies ajatteli heti nähtyään hänet: Tuo on vanha sotilas, joku, joka on saanut eron palveluksestaan ja on nyt matkalla kotiseudulleen.
Kun vieras oli saapunut aterioitsijain kohdalle, hän pysähtyi ikään kuin epäröiden. Työmies, joka tiesi, että tie loppui kappaleen matkan päässä mökin yläpuolella, laski lusikkansa pöydälle ja huusi hänelle: "Oletko kulkenut harhaan, muukalainen, koska tulet tälle mökille? Ei kukaan vaivaudu tänne saakka, jollei hänellä ole asiaa jollekulle meistä, jotka täällä asumme."
Kun hän kysyi täten, vieras tuli lähemmäksi. "Niin, asianlaita on niinkuin sanot", sanoi hän. "Minä olen eksynyt tieltä enkä nyt tiedä minnepäin astua. Jos sallit minun hetken levätä täällä ja sitten sanot, mitä polkua minun tulee seurata tullakseni eräälle maakartanolle, olen sinulle kiitollinen."
Näin sanoen hän istahti kivelle mökin edustalle. Nuori nainen kysyi, eikö hän tahtonut ottaa osaa heidän ateriaansa, mutta mies kielsi hymyillen. Sen sijaan hän oli hyvin halukas keskustelemaan heidän kanssaan heidän syödessään. Hän kyseli nuorelta pariskunnalta heidän elämästään ja työstänsä, ja he vastasivat hänelle iloisesti ja peittelemättä.
Mutta äkkiä työmies kääntyi vieraan puoleen ja rupesi häneltä kyselemään: "Sinä näet, kuinka yksin ja erillään muista me elämme", sanoi hän. "Siitä on hyvinkin vuosi, kun viimeksi juttelin muiden kuin paimenten ja viinamäen työmiesten kanssa. Etkö sinä, joka varmaan tulet jostakin kenttäleiristä, voi kertoa meille jotakin Roomasta ja keisarista?"
Tuskin oli mies sen sanonut, ennen kuin nuori vaimo huomasi, että vanhus katsoi varoittavasti mieheen ja kädenliikkeellä ikään kuin tahtoi kehoittaa häntä ottamaan vaaria sanoistansa.
Mutta vieras vastasi varsin ystävällisesti: "Ymmärrän, että oletat minut sotilaaksi, etkä todellakaan ole väärässä, joskin jo aikoja sitten olen luopunut palveluksesta. Tiberiuksen hallitessa ei meillä sotamiehillä ole ollut paljon työtä. Ja kuitenkin hän muinoin oli suuri sotapäällikkö. Se oli hänen onnensa aikaa. Nyt hän ei tee enää muuta kuin pelkää salaliittoja. Roomassa kaikki ihmiset kertovat, että hän viime viikolla otatti kiinni ja mestautti senaattori Titiuksen aivan perusteettoman epäilyksen nojalla."
"Keisari parka, hän ei enää tiedä, mitä hän tekee", huudahti nuori vaimo. Hän pudisti päätänsä surkutellen ja ihmeissään.