"Jos minä olisin saanut määrätä, ei teidän olisi tarvinnut niitä kysyä.
Te olisitte tunteneet niitä".
Preussiläinen katseli häneen tarkasti, kunnioittaen tuota rohkeaa vastausta. "Tahdotko tunnustaa, missä aseet ovat?"
"En".
"Sinä tiedät että rangaistus aseitten kätkemisestä on kuolema".
"Niin te olette määränneet".
"Niin olemme, ja Preussiläisten tahto on Ranskalaisten laki. Sinä olet urhoollinen mies: sinä ansaitset kuolemaa. Mutta kuitenkin, sinä tunnet hyvin tätä tienoota?"
Bernadou hymyili, niinkuin äiti hymyilisi, jos joku houkkio kysyisi, muistiko hän minkänäköiset hänen kuolleen lapsensa kasvot olivat.
"Jos tunnet sitä hyvin", jatkoi Preussiläinen, "niin tahdon antaa sinulle tilaisuuden henkesi pelastamiseen. Tartu jalustimeni hihnaan, niin sidomme sinut kiinni siihen, ja näytä minulle sitten suorin tie siihen paikkaan, missä aseet ovat kätketyt. Jos sen teet, tahdon säästää henkesi. Jos et —"
"Jos en sitä tee?"
"Niin sinä ammutaan".
Bernadou oli ääneti: hänen silmänsä katselivat sotilasjoukon läpi tuota pientä vastapäätä olevaa majaa, puiden suojassa. Nuo kaksi vaimoa koettivat nähdä häntä sieltä, mutta sotamiehet tuuppasivat heitä takasin, jotta eivät voineet nähdä mitään tulisoittojen liehuvassa valossa eikä mitään kuulla tuossa tohinassa. Hän kiitti Jumalaa siitä.
"Mitä päätät?" kysyi ulani hetken kuluttua malttamattomasti.
Bernadou'n huulet olivat verettömät, mutta vapisematta vastasi hän: "Minä en ole pettäjä". Ja puhuessaan katseli hän hellästi tuota pientä ovea; sen kautta näkyi vielä valkea takasta, jonka vieressä hän ei ikinä enää saisi istua, niiden keskellä, joita hän rakasti.
Saksalainen katseli häntä: "Onko tuo kerskausta vai tottako?"
"Minä en ole pettäjä", vastasi Bernadou vielä kerran yksinkertaisesti.
Preussiläinen viittasi sotamiehilleen. Kaksinkertainen laukaus kuului, ja Bernadou kaatui kuolleena. Toinen kuula oli sattunut hänen päähänsä, toinen hänen rintaansa. Sotilaat heittivät lämpöisen ja värisevän ruumiin tieltä pois. Eräs talonpoika vaan oli tapettu!
Huudolla, joka voitti myrskyn pauhun ja teräksen tavalla tunki jok'ainoaan inhimilliseen sydämeen, mikä siellä sykki, syöksi Reine Allix joukon läpi ja laskeusi polvilleen Bernadou'n viereen, otti hänet syliinsä, pani nuorukaisen pään rintaansa vasten, missä hän lapsena usein oli nukkunut suloisinta unta.
"Se on Jumalan tahto! Se on Jumalan tahto", mutisi hän; ja sitten hän nauroi — niin kamalasti että se jäähdytti rohkeimmankin verta.
Margot seurasi häntä ja katseli heitä äänetönnä ja kuivin silmin; sitten heittäytyi hän, lapsi sylissään, valkoisen hevosen eteen.
"Päättäkää työnne!" kiljasi hän heille. "Te olette hänen tappaneet — tappakaa meidätkin! Vai eikö teillä ole tarpeeksi armeliaisuutta siihen".
Verta pärskyvä hevonen pelästyi, kavahti pystyyn ja syöksyi jälleen maahan. Sen etujalat sattuivat lapsen kultakutriseen päähän ja sotkivat sen kasvot aivan muodottomiksi. Muutamat talonpojat vetivät Margot'n pois hevosen jaloista; hän oli kuollut, vaikkei hänessä ollut haavaa eikä muutakaan vahinkoa nähtävänä.
Reine Allix ei nähnyt eikä kuullut. Kaikin voimin oli hän ruvennut vetämään Bernadou'n ruumista kotinsa kynnyksen yli.
"Hänen pitää kotona lepäämän, kotona pitää hänen lepäämän", mutisi hän.
Hän ei tahtonut uskoa että Bernadou oli kuollut.
Täydellä nuoruuden voimalla nosti hän ja puoleksi veti Bernadou'n siihen kotiin, jota tämä oli rakastanut, laskeusi polvilleen hänen viereensä, hyväillen häntä ikään kuin hän olisi muuttunut lapseksi jälleen, ja lempeällä äänellä sanoi hän: "Hiljaa! — Hysch!", sillä hänen järkensä oli kadonnut ja hän luuli että Bernadou ainoastaan nukkui.
Ulkona kiihtyi sill'aikaa sotajoukon melske: he olivat löytäneet aseet alttarin alta mäellä, ja ottivat viisi talonpoikaa kiinni, tappaaksensa heitä tuosta rikoksesta. Miehet vastustelivat eivätkä tahtoneet mennä kuin lampaat teurastuspaikalle. He ammuttiin kadulla lastensa nähden.[8] Sitten annettiin käsky sytyttää kylä tuleen ja jättää se oman onnensa nojaan. Nauraen heittivät sotamiehet tulisoitot olkikatoille, pesistä ottivat he palavia kekäleitä ja heittivät niitä huoneisin ja latoihin. Puu ja heinät leimusivat kuin palava täpe.
Eräs vanha mies, Reine Allix'n lähin naapuri, syöksi sisään hänen tupaansa ja tarttui hänen käsivarteensa:
"He sytyttävät tuleen Berceaun kylää", huusi hän. "Joutukaa pois! taikka te palatte tähän elävältä!"
Reine Allix katsoi häneen hymyillen: "Olkaa vaiti! Ettekö näe? Hän nukkuu".
Vanhus pudisteli, rukoili häntä, koettaen vetää pois — tuskissaan osoitti hän kattoakin, joka jo oli tulessa.
Reine Allix katseli sitä: sitä nähdessään selvenivät hänen ajatuksensa ja järki palasi; hän muisti kaikki, hän käsitti kaikki: hän tiesi että Bernadou oli kuollut.
"Menkää rauhassa ja pelastakaa itsenne", sanoi hän vanhalla suloisella tavallaan, joka muistutti menneitä päiviä. "Mitä minuun tulee, olen jo hyvin vanha. Minä ja minun kuolleeni jäämme yhdessä kotiin".
Mies pakeni ja antoi hänen noudattaa tahtoansa.
Suuret liehuvat liekit ja savupilvet ympäröitsivät häntä; hän ei liikahtanutkaan. Kuolema oli kamala, mutta nopea, eikä kuolokaan eroittanut häntä siitä, jota hän oli rakastanut ja kasvattanut.
Pian tuli loppu.
Kukkulalta toiseen syttyi Berceau de Dieu tuleen. Koko kylä oli yhtenä tulikärmenä, johon palava Kristuksen-kuva kaatui ja upposi. Ainoastaan muutamat talonpojat vaimoineen ja lapsineen pääsivät tulesta pakoon metsiin, kuollaksensa siellä vähän hitaammin nälkään ja viluun. Muuten kaikki menettyi. Liekkien nopea virta nieli kaikki, mikä sattui sen tielle. Lehdettömät puut kohottivat tulisia oksiansa tuhansilta paikoilta. Jyvä- ja hedelmäaittoja nieli lukemattomat punaiset kielet. Kyyhkyset lensivät huutaen lakoistansa ja vaipuivat savuun. Koirat tukehtuivat noilla kynnyksillä, joita olivat koko elin-aikansa vartioinneet. Vasikat paloivat lääviin. Määkien juoksivat lampaat, palava villa ruumiissaan. Pikku lintu hädissään liehutteli siipiänsä, apua saamatta, ja putosi sitten maahan, tuhaksi muuttuneena. Vanhat ja sairaat paloivat vuoteillensa. Kaikki menettyi.
Koko Berceau de Dieu oli kuin suuri uuni, jossa kaikki, mikä vaan hengitti, paloi ja muuttui tuhaksi.
Sodan virta vieri eteenpäin, jättäen tuon paikan autioksi ja mustaksi, höyryväksi raunioksi, jossa ei hiirikään voi elää eikä lintu matkallansa levähtää. Se on ollut ja mennyt, eikä sitä milloinkaan enää voi tuntea samaksi paikaksi.
Ei milloinkaan!
Vaan ken siitä huoli?
Se oli ainoastaan lehti suuressa myrskyssä, ja se kuihtui myrskyn riehuessa.
VIITESELITYKSET:
[1] Jumalan tarha.
[2] Kunnia.
[3] Tämä tapahtui Ranskassa, katolisessa maassa. Suomentajan muistutus.
[4] Omaisuuden yhteisyys.
[5] Mère = äiti.
[6] Iso-äiti.
[7] Dison'in kunnia.
[8] Tämä kertomus Preussiläisten menetyksestä tuskin lienee todenmukainen. Suomentajan muistutus.