Lehtisiä mietekirjastani

LEHTISIÄ MIETEKIRJASTANI

Kirj.

Zacharias Topelius

Suomentanut Juhani Aho

Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1909.

SISÄLLYS:

Ulosantajain esipuhe
Kuinka ajatukset kuihtuvat
Uskoni
Usko ja tieto
Kuolemattomuus
Iankaikkinen elämä
Synti, armo ja omatunto
Paha
Kaikki-yhteisyys
Sallimus
Ihmeteot
Enkelit
Tuhatvuotinen valtakunta
Tuomio ja maailman loppu
Maanpallo maailman-kaikkeudessa
Ihminen maailman-kaikkeudessa
Valo
Elämä
Suku ja yksilö
Minä
Lapsi
Nuoruus
Elämän kesä ja syksy
Rakkaus
Koti
Koulu
Kansa ja isänmaa
Kirkko
Saarnamies
Opettaja
Painetun sanan edesvastaus
Sanomalehdistö
Puolueet
Raha
Työ
Ajatus
Suuruus
Unhotetut
Muistopatsaat
Maine
Kirja
Määräperäisyys maailman historiassa
Perusviivat

ULOSANTAJAIN ESIPUHE

Tähän toistakymmentä vuotta sitten alkoi Z. Topelius koota "Mietekirjansa" hajanaisia lehtiä, jonka ensi suunnitelman hän jo oli laatinut v. 1870. Hänen tarkoituksensa oli antaa jälkimaailmalle tilaisuutta tutustua hänen personalliseen käsitykseensä ajan ja iankaikkisuuden suurista kysymyksistä, ei sen vuoksi, että hän olisi pannut mielipiteilleen mitään ratkaisevaa merkitystä, vaan koska hän tunsi sisällistä tarvetta esittää ne hedelminä pitkän elämän kokemuksista.

Alkuperäinen suunnitelma sisälsi paljon suuremman määrän kirjoituksia kuin mitä tekijä ehti sepittää. Nämä ovat vaan "Lehtisiä mietekirjastani", jotka nyt hänen kuoltuaan julaistaan. Puhtaaksi kirjoittaessaan ja järjestäessään eri kirjoituksia ovat ulosantajat seuranneet tekijän viimeistä suunnitelmaa: kirjan sisällöksi, mutta niitä lehtiä uudelleen painoon toimitettaessa, jotka ovat olleet julaistuina aikakauskirjoissa ja kalentereissa, on seurattu aikaisempia käsikirjoituksia, koska tekijä tuollaista lehteä satunnaisesti julaistessaan siihen usein kokosi ja supisti useampien kirjoitusten sisällön.

Kunkin kirjoituksen alla olevasta päiväyksestä näkyy, että kaikkein useimmat niistä ovat syntyneet v. 1895 eli vähän sen jälkeen kuin tekijä seitsemänkymmenen seitsemän vuoden vanhana oli parantunut hengenvaarallisesta taudista. Sen johdosta Mietekirjan suunta osaksi muuttui. Hengellinen sisältö tuli pääasiaksi, ja lehdet uudesta oikeinkirjoituksesta, naiskysymyksestä, kuvaamataiteesta, tieteistä, kuolemanrangaistuksesta, ruumiinpoltosta y.m. jäivät kirjoittamatta.

Muissakin suhteissa on tätä Topeliuksen viimeistä teosta pidettävä valmistumatonna. Siinä on aukkoja ja puutteita, joita tekijä työtään viimeistellessä aikoi täyttää. Siitä ovat osoitteena käsikirjoitukseen tehdyt reunamuistutukset. Mutta ainoastaan katkonaisimmat ja tekijän itsensä hylkäämät kirjoitukset ovat poisjätetyt. Eräs luku sodasta on ulotettu ja useita kertoja puhtaaksi kirjoitettu, viimeksi Helmikuun 12 p:nä 1898, joka oli viimeinen päivä, jolloin tekijä oli terveenä ja työvoimissaan.

Z. Topelius tunsi, enemmän kuin monet muut kirjailijat, vastuunalaisuutta lausumastaan sanasta. Hän sanoo eräässä tämän kirjan esipuheen katkelmassa: "Jokainen sana, Kaikkivaltiaan: tulkoon! yhtä paljon kuin lapsen soperrus, luopi oman ajatusmaailmansa. Sentähden ei mikään sana voi palata alkulähteeseensä jälkeä jättämättä. Luonnonäänet haihtuvat, ajatus semmoisenaan on itämätön siemen, mutta sana on teko, jolla on edesvastuunsa."

Helsingissä Lokakuulla 1898.

KUINKA AJATUKSET KUIHTUVAT

Olen lukenut monenlaisia määritelmiä ajatuksesta. Filosoofi rakentelee ja sitoo sen mittausopillisiin viivoihin — runoilija ratsastelee sillä pilvissä ja painaa sen tunteiden vahaan — koronkiskuri lyö sen rahaksi, — suutari naulitsee sen kengän pohjaan — tylsämielinen tuijottaa siihen niinkuin huuhkaja päivään, mutta mikä se on, sitä ei voi kenkään sanoa. Se on minä, se on sinä, se on yhtaikaa kaikki ja ei mitään. Kuitenkin on se maailman valtias. Sen historia on maailman historia.

Koettakaamme sitä kuvin esittää — olettakaamme, että se on aalto: että se syntyy meressä ja vaipuu merehen takaisin. Että on lintu: joka lentää ja uupuu. Kukka: joka itää ja kuihtuu. Kautta vuosisatojen voi se kulkea, niinkuin valonsäde kautta avaruuksien, mutta ei ikuisesti — jos se on syntynyt ihmisen aivoissa — se vaipuu alas, uupuu, kuihtuu, sammuu. Siinä on sen rajoitus rajattomassa avaruudessa. Ikuisuuden ajatuksen — Jumalan ajatuksen edessä täytyy sen taipua tahtoen tai tahtomattaan.

Ajatukset ovat sielun kasvimaailma. Tahdotko tietää, kuinka ajatusmaailma itää, niin kysy sitä kevähältä! Kuinka kuihtuu, kysy syksyltä. Kevät katsoo aina eteenpäin, syksy aina jälelleen, mutta syksyllä on se etu, että voi katsoa eteenpäin uusiin keväihin. Siinä on vanhain onni.

Monet kuihtuneet ajatukset ovat vaan kuihtuneita kaprifolioita. Elä tuomitse niitä kuolemaan, ne ovat monikesäisiä. Anna niille sadetta, paistetta ja lämmintä ilmaa: ne voivat vielä tuoksua.

2.7.1890.

USKONI

Usko on ihmishengen pohja. Henki ilman uskoa on vaan pohjaton meri.
Sentähden alkaa jokainen elämänkäsitys uskolla.

Uskoni on yksityisasia Jumalan ja minun välillä ja liikuttaa muita ainoastaan siinä määrin, mikä vaikutus sillä voi olla. Tunnustan tämän uskoni milloin tahansa ja missä tahansa minun tulee siitä todistaa, mutta minusta on tarpeetonta näytellä sitä pääsylippuna taivaaseen. Tässä on minun nyt vaan esittäminen elämäni perustus.

Olen onnellinen siitä, että olen kasvanut lutherilaisen kirkon uskossa, jota rakastan ja kunnioitan, en sen vuoksi, että pidän tätä kirkkoa erehtymättömänä ja ainoana autuaaksi tekevänä, vaan siksi, että se rehellisesti etsii totuutta Jumalan ilmoitetusta sanasta. Uskon kansakoululapsen tavoin Lutheruksen pieneen katkesmukseen, siis kolmiyhteiseen Herraan Jumalaan, hänen lakiinsa ja evankeliumiinsa. Ja sen minä uskon sielustani ja sydämmestäni, en omasta voimastani, en järkeni ja oppini avulla, vaan Jumalan armosta, joka Kristuksen kautta on kutsunut minut ihmeelliseen valoonsa.

Yhtä en tahdo salata, nimittäin että katson kristinuskon sisimmässä luonteessaan olevan elämää eikä uskoa. Kirkkojen opinkappaleet ovat syntyneet uskon sisällön selittämiseksi ja rajoittamiseksi, mutta ovat ainoastaan puutteellisia inhimillisiä kokeita sovittaa sanoiksi sitä, jota voidaan elää ainoastaan hengessä. Mitä rikkoutumisia, mitä kiusallisen katkeria riitoja kristittyjen kesken onkaan tämä sanoiksi sovittaminen synnyttänyt! Olen sitä mieltä, että kristinuskon koko varsinainen sisältö voidaan lausua muutamin yksinkertaisin sanoin: Uskon Jumalaan Kaikkivaltiaaseen, Isääni, taivaan ja maan luojaan. Uskon Jeesukseen Kristukseen, Jumalan Poikaan, Ihmisen Poikaan, minun ja maailman Vapahtajaan. Uskon Jumalan Pyhään Henkeen ja iankaikkiseen elämään.

Ei sanaakaan enemmän, mutta ei myöskään pilkkuakaan vähemmän. Yhdistä kaikki särkyneet kirkot, lahkot ja mielipiteet tähän tunnustukseen, joka sisältyy pääajatuksena kaikkien kristittyjen uskossa; pidä kiinni tästä yhdyssiteestä, älä pane arvoa sen rinnalla oleviin sivuasioihin, ja kaikki tulevat yhtymään Kristuksen ristin ympärillä, samalla kun paljon rauhattomuutta ja paljon pahennusta on katoava maailmasta.

En ymmärrä sitä suvaitsevaisuutta, joka katsoo kaiken uskon yhtä hyväksi, kunhan se vaan on vilpitön. On oleva raja totuuden ja erehdyksen välillä. En tunnusta mitään kristinoppia ilman raamatun Kristusta. Minä tuomitsen erehdyksen, en sitä, joka erehtyy. En voi nähdä kanssaihmiseni sisimpään. En tunne niitä teitä, joita myöten Jumalan Henki voi johdattaa meitä kaikkia pimeyden kautta valoon; tiedän vaan, että niitä on paljon. Miksi olisi minun tieni ainoa oikea, ainoa mahdollinen?

Kristinusko on salaisuus, jonka perille voidaan tulla ainoastaan sisällisen kokemuksen tietä. Sitä puuttuen päättelemme niinkuin sokea väreistä, sen omistaen täytyy meidän taipua niinkuin lapset Jumalan ja raamatun auktoriteetin eteen. Mutta se ei estä meitä ajattelemasta, tutkimasta ja kysymästä, aina kuitenkin nöyrinä pysyen. Raamattu itse on vastaava kysymyksiin, ei niin, että me poimimme siitä ne paikat, jotka tukevat meidän ennakkomielipiteitämme ja jätämme huomaamatta tai kiellämme ne, jotka ovat niiden kanssa ristiriidassa, vaan niin, että heitämme omamme hetkeksi syrjään ja vertailemme näennäisesti ristiriitaisia niinkuin opetuslapset, jotka rehellisesti etsivät totuutta.

Olen oppimaton raamattua tulkitsemaan enkä vaadi mielipiteelleni mitään arvoa. Mutta minä kysyn, niinkuin monet muutkin kysyvät, ja tahdon nyt tehdä pari kysymystä, joihin luulen löytäneeni vastauksen.

Olen esim. löytänyt erehdyttävän käännösvirheen Lutheruksen pienessä katkesmuksessa, toisessa uskonkappaleessa. Lutherus tapasi kreikkalaisessa alkutekstissä sanan hades, kuoleman valtakunta, johon sanaan katolilaiset perustavat oppinsa kiirastulesta. Tätä oppia välttääkseen käänsi Lutherus sanan hades sanalla helvetti, "alas astui helvettiin". Mutta Math. 25: 41:n mukaan on helvetti ennen tuomiota valmistettu ainoastaan perkeleille, ja olisi Kristus siis astunut heidän luokseen. Luen siis sen kaiken toisessa uskonkappaleessa näin: "astui alas kuoleman valtakuntaan".

Tärkeämpää raamatun tutkimuksen vapaudelle on oppi Jumalan kolminaisuudesta, joka epäilijälle on mitä pahin loukkauskivi. Uskallan tehdä selityksen koetuksen 1 Kor. 15: 24—28 perusteella. Paavali sanoo, että lopussa on Kristus, sittenkun kaikki hänen allensa tuomiossa heitetyt ovat, antava valtakunnan Isälle ja myös itse hänen allensa heitettävä, että Jumala kaikki kaikissa olisi. Kun me siis tunnustamme kolmiyhteistä Herraa Jumalaa, ei meitä samalla mikään estä ajattelemasta kolmijakoisuutta rajoitetuksi Kristuksen tehtävään maailman vapahtamiseksi, se on aikaan, ajanjaksoon (aion) maailman luomisesta maailman loppuun. Sen jälkeen seuraa ajaton iankaikkisuus, jolloin jakamaton Jumala on kaikki kaikissa.

Ajatukseni ei voi ulottua yli ajan rajain. Kristus on tässä samoin kuin kaikessa muussakin valinnut nuo inhimilliset vertaukset, Isä, Poika, ja Henki, joiden avulla ajatuksemme voi käsittää pelastustyön, ja panee senvuoksi painoa yhteydelleen Isän kanssa ja jakamattoman Isän ylevämmyydelle. Muistakoot muuten epäilijät, että ihminen, Jumalan kuvaksi luotu, on samalla tavalla ajassa kolmiyhteinen olento ruumista, sielua ja henkeä, mutta tulevassa elämässä tuomion jälkeen olennoltaan henkeä.

1.8.1895.

USKO JA TIETO

Usko käsittää ihmisen päävoimat ja on, sekä toimiessaan että levätessään, suurin valta maailmassa. Uskoa verrataan voimaan, joka vuoria liikuttaa; usko kaataa ja nostaa, parantaa ja tappaa? Kuka raivoo niinkuin uskonvimmainen? Kuka kärsii niinkuin marttyyri? Kuka rakastaa niinkuin vastarakkauden saavuttanut, kuka vihaa niinkuin hyljätty? Uskovainen yksin on varma taivaan autuudesta. Ja tämän voiman uskaltaa tieto uhkamielisyydessään kieltää ja sitä pilkata, tuo tieto, joka aina etsii, kysyy, arvelee eikä voi väittää mitään varmaksi tänään, jota ei toinen tieto jo huomenna väittäisi valheeksi! Tieto on Juno-pilvissä, jota ajatus aina on syleilevinään sumussa ja jonka se aina uudelleen kadottaa näkyvistään. Halveksinko tietoa? Kysy minulta, tahdonko palata Ptolemaion maantieteeseen, kysy minulta, olenko koskaan tuntenut ihmishengen sammumatonta janoa tutkimaan ja kysymään! Ja kuitenkin sanon minä, että tieto, joka mittaa tähdet ja valtameret, on heikko lapsi sen jättiläisuskon rinnalla, joka voittaa maailman, joka on nähnyt sen luomisen ja ennustaa sen häviötä.

Monet pitävät uskoa ja tietoa sovittamattomina vastakohtina. Kristityt sanovat: järki ei saa mestaroida uskoa. Tieto taas asettaa ensimmäiseksi ohjeekseen uskon kieltämisen. Molemmat erehtyvät: usko ja tieto sopivat kyllä toisiinsa, täydentävät toisensa ja sisältyvät toisiinsa, niinkuin lähde sisältyy jokeen, niinkuin taru historiaan. Raamattu, joka niin usein rankaisee väärää oppia ja varoittaa siitä tiedosta, joka hulluttaa, ei milloinkaan aseta yhdenvertaiseksi tietoa ja epäuskoa. Kristus sanoo: minä olen totuus. Paavali sanoo: me tiedämme, ketä uskomme. Järkiperäinen tieto sisältyy uskoon todistettuna sisällisenä kokemuksena, samoinkuin usko sisältyy ilman todistuksia tieteen selviöihin. Luonnontiede rakentaa maailman atoomeista: näytä minulle atoomit, näytä eetteri! Niitä ei ole missään, ne ovat todistamaton usko, ja kuitenkaan ei kukaan epäile niiden olemassa oloa. Lähde kieltää joen pysymällä reunojensa sisällä, joki kieltää lähteen liikkumalla eteenpäin. Ja kuitenkaan ei lähde ole muuta kuin lepäävä joki, joki ei muuta kuin liikkuva lähde. Molempien päämäärä ja tarkoitus on ääretön meri. Usko alkaa ja loppuu Jumalassa, joka on korkein tieto. Tiede alkaa olettamisella, joka ei ole mitään muuta kuin uskoa, ja päättyy äärettömyyden eteen asetettuna kysymykseen. Mitä on tämä sitten muuta kuin kulkua uskosta uskoon, lähteeltä mereen?

Sentähden on usko aina liikkuvan, vaihtelevan ja väreilevän ihmishengen pohja, jonka voimakkuuteen kansojen elinvoima perustuu. Kansa on voimakas ulkonaisesti ja sisällisesti ainoastaan niin kauvan kuin se säilyttää tietoisuutensa Jumalasta, uskonsa. Kun se katoo, alkaa kuihtuminen, jota ei mikään loistava sivistys ajan oloon voi estää. Sivistys koskettaa ainoastaan ihmisen olennon kehää eikä sen sisustaa, ja joutuu, itse katoavainen ollen, kaiken katoavaisen kohtalon alaiseksi.

Uskoton mies on kuin rannaton aalto, juureton ja pohjaton, joka kiertää oman itsensä tai katoavaisten tarkoitusperien ympärillä, jotka siksi kerrakseen kiinnittävät hänen huomiotaan. Miehellä on kuitenkin edes nämä tarkoitusperänsä, mutta uskoton nainen on ristiriidassa oman itsensä kanssa. Vaikka olisi kuinkakin älykäs ja teräväpäinen, ei hän näitä lahjojaan käyttämällä voi löytää elämänsä keskustaa; hänen tekojaan määräävät vaikuttimet ovat kasvaneet kiinni siihen välittömyyteen ja ehdottomaan uhraavaisuuteen, joka on uskon sisin olento. Riistä häneltä tämä elämän pohja, opeta häntä perustautumaan arvostelevaan ajatukseen, ja hän ei ole enää nainen, vaan arvostelun ja tunteen, järjen ja intohimojen sekasikiö, joka häilyy molempien välillä ja joutuu molempien erehdysten uhriksi.

Ollessaan kristillinen elinvoima on uskolla vastakohtanaan epäusko, olkoon että tämä tunnustaa opin ja kieltää elämän, tai peittelemättä kieltää, elämän ja opin. Edellinen muoto on tavallisin; tunnustuksella on kuitenkin niin syvät juuret, että ihmiset sitä ainakin kantavat kuolleena uskona huulillaan, vaikka sydän olisikin kylmennyt ja kovennut. Mutta epäusko siinä merkityksessä, ett'ei mitään uskota, on sisällötön sana. Natura abhorret a vacuo, luonto ei siedä mitään tyhjää. Kun meissä syntyy sellainen tyhjä aukko, hyökkäävät peikot sijaan. Niin eroittamaton on usko ihmisen sisimmästä olennosta, että senkin, joka kaikki kieltää, lopulta täytyy uskoa omaan itseensä. Vapaa-ajattelijat erehtyvät: se Jumala, jonka he kieltävät, palaa ehdottomasti takaisin epäjumalana. Se aikakausi, joka järkeä palveli, oli ääriään myöten täynnä taikauskoa. Sinä, joka kutsut Jumalaa vanhaksi lastentaruksi, polvistu Cagliostron edessä, vaadi vastausta kuolleilta tai palvele omaa itseäsi!

8.8.1895.

KUOLEMATTOMUUS

Jos meillä takanamme olisi tyhjyys ja edessämme ainoastaan kuolema, hauta ja uusi tyhjyys, mitä varten eläisimme? Mitä varten lempisimme, taistelisimme, kärsisimme, kieltäytyisimme, työskentelisimme, uskoisimme ja ajattelisimme?

Niin, mitä varten? Kaikkihan olisi vaan katoavaa unelmaa, niin vähän kaikkien tähän elämään panemiemme huolien arvoista, että me yhtä hyvin jäädä nukkumaan ensimmäiseen lapsuutemme kehtoon ja odottaa kuolemaa kuin ruveta näkemään niin paljon vaivaa toivottomasta elämästä. Olisihan silloin päiväperhonen onnellisempi meitä, sillä hän syntyy ja kuolee päivän auringon mukana eikä ennätä kysyä, mitä varten on olemassa. Mutta meillä on levottomat ajatuksemme, jotka eivät anna meille mitään rauhaa, meillä on sammumaton onnen janomme, ahnaat aistimme, tutkiva henkemme, joka ei koskaan lakkaa kysymästä. Mitä jää tähteeksi kuolleelle, kun kaikki hänen takanaan ja edessään on ijäksi ohitse? Pimeys, hiljaisuus, yksinäisyys, kylmyys, unohdus, horrostila, häviö. Mikä kolkko kaukamaa, katsottuna lämpöisen ihmiselämän valoisilta vaaroilta!

Sentähden ovat ne, jotka eivät usko tulevaa elämää, pakotetut hakemaan toivoa, onnea, palkkaa ja päämääräänsä maallisuuden ahtaiden rajojen sisältä, maallisesta kunniasta, vallasta, nautinnoista ja himojen tyydytyksestä. Se onnistuu heille ehkä nuoruudessa, niinkauvankun pitkä tulevaisuus lupaa heille kaikkea, mutta vanhalla, parantumattomalla sairaalla, elämästään pettyneellä ei ole enää huomista päivää. Ja itsessään nautinnossa kummittelee jo sen toivoton, pikainen loppu. Ilman kuolemattomuutta sotkeutuvat elämän arvoitukset avautumattomiksi umpisolmuiksi.

Ne taas, jotka hakevat palkkaansa jalossa toiminnassa kansansa ja ihmiskunnan hyväksi, eivät voi itseltään salata, että he työskentelevät unhotusta varten. Mitä jää jälelle heidän työstään, kun ei heitä enää ole olemassa? Katoava nimi, uusia tuntemattomia tarpeita ja hauta, jota välinpitämättömät tallaavat. Ilman uskoa elämään tämän elämän jälkeen emme voi antautua edes jaloimpienkaan tarkoitusten hyväksi toimimaan, koska kaikki on päättyväistä, katoavaista, tyydytystä vailla, kysymys ilman vastausta ja olemassaolo ilman jälkeä.

Mitä on elämä, joka kuolee? Hauta vastaa: se on toivottomasti haihtunut toivo! Ei, sanoo Kristus: elämä, joka kuolee, on siemen maassa! Se kylvetään katoavaisuudessa ja nousee katoamattomuudessa; se kylvetään voimattomuudessa ja nousee voimassa. Minä olen ylösnousemus ja elämä, joka uskoo minuun, hän elää, ehkä hän olisi kuollut.

Mitkä sanat nämä keskellä katoavaisuutta! Minä kuvittelen mielessäni, että näitä sanoja lausuttaessa vavahtivat vuoret, yö valkeni ja syvä helpotuksen huokaus humahti läpi luomakunnan. Kuolon varjo on vaan elämän sarastusta. Kauhistuksen kuningas rukoilee elämän Herraa ja täydentää hänen töitään.

Ilman iankaikkista elämää olisi Jumalan luomakunta ristiriidassa itsensä kanssa. Luonnontieteet sanovat meille, ett'ei hitunenkaan ainetta huku, ainoastaan muuttaa muotoaan. Olisiko nyt Jumalasta syntynyt, kaikkia hallitseva henki yksin hävityksen lain alainen? Kuinka paljon kuihtuukaan ympärillämme ennen aikojaan, kuolee kehtoonsa, päättyy keski-eräisenä tietämättä edes eläneensäkään!

Kuolemattomuus yksin vastaa kaikkiin kysymyksiin, ratkaisee kaikki näennäisesti ratkaisemattomat pulmat ja avaa äärettömän avarat näköalat tuolla puolen mustan esiripun, jonka takana lyhytnäköinen maallinen silmämme näkee vaan usvia ja yötä. Kuolemattomuus on oikeutta, tuomiota ja laupeutta. Ilman sitä ei Jumala enää olisi rakkaus, hän olisi oikullinen, julma, kova kohtalo.

Sinä, joka kevein mielin tuhlailet maisen elämäsi lyhyitä hetkiä, niinkuin ei niistä koskaan loppua tulisi, muistaos, että painut virran mukana rannatonta merta kohti! Ja sinä, joka petyit elämän luullusta onnesta, joka olet uupunut, olet epätoivossa ja uppoat, etkä enää voi kohottautua ylös, nosta itkettyneet silmäsi sitä äärettömyyttä kohti, jota me kutsumme lopuksi, mutta joka onkin vaan alku, ja kyyneliesi läpi kuumottaa sinulle uusi aamu, jonka aurinko ei ikinä laske!

IANKAIKKINEN ELÄMÄ

Buddhan ja spiritistien mukaan ei iankaikkinen elämä ole muuta kuin loppumattomissa kehityssarjoissa jatkuvaa maallista elämää. Epäilemättä sisältyy aika häviävänä osana iankaikkisuuteen, mutta kuinka äärettömän erilaiseksi muuttuukaan kaikki, kun maailman ja ajan rajoitus katoaa! Siirtyminen äärellisyydestä äärettömyyteen synnyttää uuden olemassaolon, uuden elämän.

Kaikkia kuvittelujamme iankaikkisesta elämästä hämmentää aistillinen käsityksemme, josta emme voi vapautua. Ajattelemme tuolla puolen haudan yhtäällä maallisen paratiisin, toisaalla palavan syvyyden tulikivijärvineen. Se ei ole paljoa korkeampi käsitys kuin villin, joka panee leipää vainajan kirstuun. Hakisimmeko sitten vertauskohtaa henkielämälle filosofian itseensä sulkeuneesta, puhtaasta ajatusmaailmasta? Mahdotonta. Tuo maailma on kolkko ja autio erämaa, "die Wüste des Denkens"… Kristinusko ei voi tyytyä tähän jääkylmään absoluuttisuuteen; se julistaa eloa tykkivän persoonallisuuden jatkuvaa elämää kuolemankin jälkeen. Sen korkein autuus on "Jumalan kasvojen katseleminen", persoonallinen suhde Kristukseen ja yhteys autuaitten henkien kanssa. Ajatuksen erämaan täyttää uhkuva elämä, joka on jatkuvan kehityksen ehto.

Ei mikään riitele vastaan, vaan kaikki saattaa aavistamaan sielujen kehitystä kuoleman jälkeen, kirkkaudesta kirkkauteen Jumalaa kohti, hämäryydestä pimeyteen pois Jumalasta. Monet kristityt eivät tahdo tunnustaa ikuista helvetin rangaistusta ja kieltävät Jumalan rakkauden nojalla sen, että yhden ainoan iankaikkinen kadotus tekisi tyhjäksi kaikkien muiden autuuden. Niin, Jumala on rakkaus, mutta kuinka voi hän itseensä yhdistää ne, jotka eivät tahdo? Jumala ei ole voinut armahtaa perkelettä, kieltämättä persoonallisuuden pääehtoja, tahdon vapautta. Me emme voi päästä Kristuksen selvistä sanoista: "se tuli, joka ei koskaan sammu, se mato, joka ei koskaan kuole".

Yksi toivo vielä on. Raamatussa usein käytetty sana aionios, jonka Lutherus on kääntänyt sanalla iankaikkinen, merkitsee kreikkalaisessa alkutekstissä pitkää ajanjaksoa, jota voi toinenkin seurata. Kristuksen ajallinen tehtävä tapahtuu aikana ennen tuomiota. Täyttämyksen iankaikkisuudessa, kun Kristus on jättänyt kaiken vallan Isälle, katoo aika ja Jumala on kaikki, ja kaikki on Jumala. Siellä ei ole pahalla eikä siis myöskään kärsimyksellä mitään sijaa. Perkeleen ja auttamattomasti paatuneiden kohtaloksi jää siis täydellinen häviäminen, jää se, jota raamattu kutsuu toiseksi iankaikkiseksi kuolemaksi. Ensimmäinen kuolema on ainoastaan persoonallisen olemassaolon uusi muoto.

Sinä, joka vaikeroit iankaikkisen rangaistuksen soveltumattomuutta Jumalan anteeksi, antavaan rakkauteen, sinä joka loukkaudut hyvän ja pahan kaksinaisuudesta, alistu sen äärettömän viisauden alle, joka yhdistää Jumalan pyhyyden ja vanhurskauden hänen armahtavaan laupeuteensa ja suopi suurimmillekin syntisille parannuksen toivon, kun he vaan tahtovat!

Aika kestää maailman loppuun ja tuomioon. Ensimmäisen kuoleman kautta vapautuneet henget tuovat kanssansa maalliset muistonsa, jotka tekevät heidät joko onnellisiksi tai onnettomiksi, mutta ikäänkuin nukkuvat, tietämättöminä ajan lennosta. Kaikki tarvinnevat enemmän tai vähemmän aikaa vähitellen tottuakseen uuteen olemiseen; Kristus, jolla ei syntiä ollut, tarvitsi vapautumiseensa neljäkymmentä päivää ylösnousemisensa jälkeen. Todenmukaista on, että muut kuolevaiset tarvitsevat pitemmän väliajan, riippuen siitä, missä määrin heidän sielunsa on kiinni maallisissa. Endorin noita kutsui Samuelin hengen esiin kaksikymmentä vuotta hänen kuolemansa jälkeen. Ei ole mitään syytä kieltää sitä, että saiturit ja pahantekijät kuoltuaan harhailevat aarteittensa kätköjen tai pahatekojensa paikan ympärillä. Meillä on oikeus ajatella, että rakkaat vainajat ovat näkymättöminä läheisyydessämme vielä jonkun aikaa kuolemansa jälkeen, mutta heidän henkiensä rauhan vuoksi on meidän toivominen heille täydellistä lepoa.

Sillä elämässä ja kuolemassa löytää henki rauhansa ainoastaan lepäämällä Jumalassa. Autuaat henget eivät kummittele. Kadotetut, puuttuvaiset, odottavat, maahan vielä kytketyt henget ovat kuoleman jälkeen vailla kaikkia keinoja halujensa tyydyttämiseksi. Heidän itsetietoinen ajatuksensa elää, heidän muistonsa seuraavat heitä, vaikkakin voimattomina. Kuoleman valtakunnan tyhjyys ja hiljaisuus sulkee heidät heihin itseensä ja sitoo heidät näkymättömillä siteillä. Vielä elää heidän tahtonsa siihen suuntaan kuin ennenkin. Kristus ei unhota heitä, hän tarjoo heille vielä viimeisen toivon. Kun se hyljätään, asettuvat pahat henget hänen sijalleen. Ylöspäin tai alaspäin kulkeminen on yhä heidän vallassaan, mutta se on vaan passiivista vastaanottamista eikä aktiivista toimintaa, niinkuin elämässä. Elkää luulko, että kehitys pysähtyy! Sen täytyy tuomiolla esittää ratkaiseva tulos.

Heittäkää pois kaikki unelmat maallisista paratiiseista tuolla puolen ajan! "Mitä ei mikään silmä ole nähnyt eikä mikään korva kuullut ja mikä ei minkään ihmisen sydämmessä ole syntynyt", sen on Jumala säilyttänyt uskollisilleen. Paikan äärettömyys ja kaikki loistavat tähtimaailmat ovat avoimina heidän silmiensä edessä. Aikain etäisyyttä ja menneiden sukupolvien unhotusta ei ole heillä enää olemassa. He lepäävät Jumalan kaikkivaltiudessa, Jumalan rakkaudessa ja Jumalan kiitoksessa, mutta he lepäävät alati enenevässä, alati täydellisemmässä kirkkaudessa. Kristuksen kirkastuminen on ainoa kuva, joka meillä on iankaikkisesta elämästä.

SYNTI, ARMO JA OMATUNTO

Elämä ja kuolema ovat yhdistetyt synnistä ja armosta, Eevasta ja Mariasta, lankeemuksesta ja sen hyvityksestä. Vanhurskaus on ihmismaailman perusajatus, pyhyys on Jumalan. Ilman syntiä ei olisi mitään vanhurskautta: se on ihmisen suuri puute. Ilman armoa ei olisi mitään pyhyyttä: se on Jumalan täydellisyys. "Jumala katseli ihmisten lapsia, ja katso, heidän joukossaan ei ollut yhtään vanhurskasta, ei ainoatakaan." Ihminen katsoi ylös Jumalaan Kristuksessa, ja katso, siellä oli enemmän kuin vanhurskautta, siellä oli lain täyttämys yli kaiken inhimillisen mitan, siellä oli vanhurskaus muuttunut Jumalan pyhyydeksi.

Me emme voi ajatella vanhurskautta ilman koettelemusta, ilman kiusausta, ilman lankeemuksen mahdollisuutta. Jumala ei ole tahtonut luoda mitään niin valmista, ett'ei sen tarvitsisi kehittyä: hänen täytyisi silloin uusia oma itsensä. Jumala yksin on täysin valmis, iankaikkisesti täydellinen; hänen kehitystään voidaan ajatella ainoastaan hänen luomassaan, joka säteilee hänen suuruuttaan. Mitä Jumala olisi yksistään omassa itsessään ilman sitä, minkä hän on luonut, on meille käsittämätöntä ja sentähden tarpeetonta koettaa saada selville. Filosofia hakee turhaan sanaa, johon Jumalan käsite semmoisenaan sisältyisi. "Absoluuttinen?" — Sisällötön sana.

Kukistetun ylpeyden, mutta samalla myöskin helpoituksen tunne rinnassamme astumme me taas alas tästä käsittämättömyydestä aistiperäiseen inhimilliseen näköpiiriimme kaikkine sen puutteineen. Siellä tapaamme Jumalan ihmishaamussa, kaikkivaltiaana kuninkaana, joksi häntä mielessämme kernaasti kuvailemme, viisaana ja vanhurskaana isänä, joka tuntee niinkuin me tunnemme, joka tuomitsee niinkuin me tuomitsemme korkeimman rakkauden ja oikeuden mukaan, mitä voimme ajatella. Ja silloin huomaamme, että tämä tuttu, inhimillinen Jumala on meitä paljoa lähempänä kuin kaikki kokeemme luoda Jumalaa aistittomista aatteista. Tämän Jumalan, eikä tieteen laatiman Jumalan kanssa me teemme tilimme synnistä ja armosta.

Mitä on synti? Kapina Jumalaa ja hänen siveellistä maailmanjärjestystään vastaan, joka on hänen laissaan ilmoitettu. Useimmat käsittävät sen niiksi ulkonaisiksi rikoksiksi, jotka ovat luetellut kymmenissä käskyissä, ja katsovat olevansa vanhurskaita niin kauvan kun heidän omatuntonsa ei soimaa heitä semmoisista. Kristus on näihin lisännyt ajatussynnit, tunnesynnit ja sanasynnit, joita me kauhistumme, kun tutkimme itseämme, ja joista ei viattominkaan meistä voi vapautua. Jo siitä me ymmärrämme, että vanhurskaus ihmisten edessä ei merkitse mitään sydänten tutkijan edessä. Mutta siihen tulevat lisäksi vielä laiminlyöntisynnit, jotka Kristus erittäin mainitsee tuomiopäivänä. Hyvän laiminlyömisen asettaa hän yhdenvertaiseksi pahan tekemisen kanssa. Mikä kauhistava syvyys tässä tuomiossa! Ei ole kyllä siinä, ett'emme varasta, murhaa, valhettele, panettele, vihastu, kadehdi, vihaa: joka kerta kun olemme laiminlyöneet jonkun rakkauden työn, joka kerta kun emme ole antaneet anteeksi vihamiehelle tai häntä rakastaneet, olemme me rikkoneet täydellisen rakkauden lakia vastaan emmekä voi puolustautua. Se pieni synnin puronen, jonka olemme näkevinämme juoksevan elämämme läpi, paisuu Vapahtajan sanoja kuullessa kuohuvaksi koskeksi, joka tempaa kaiken luulotellun vanhurskautemme kuiluunsa.

Ja kuitenkin on sinulla, vanhurskas Jumala, vielä pelastava siltapuu meitä varten. Ainoa synnitön ihmisten seassa ojentaa meille kätensä, niinkuin hän ojensi sen Pietarille kuohuvissa aalloissa, ja sanoo: "joka uskoo minuun, hän elää, ehkä hän olisi kuollut". Synti on kuoleman äiti, Kristus on elämän herra ja elämä Kristuksessa on synnin kuolema.

Tämä on armoa. Tämä on vanhurskauttamista entisen elämämme suhteen, pyhyyttä tulevan elämän suhteen. Joka päivä luiskahdamme vaeltaessamme alas syvään koskeen, ja joka päivä ojentaa meille Kristus taas kätensä jyrkänteiden yli. Joka kerta kun teemme syntiä, kuohuu menneisyyden koko koski ylitsemme, ja joka kerta kun Kristus nostaa meidät, on virta takanamme kuivana kuin kevätpuronen kesän auringossa.

Vedotaan hyvään omaantuntoon. Niin, omatunto on se enkeli, jonka Jumala pani vartioimaan sydämmemme porttia, ja lapsuuden päivinä kuulemme me selvästi sen äänen. Myöhemmin käymme usein vähäkuuloisiksi. Niin pian kun omatuntomme on muuttunut kahlekoiraksi, opimme lahjomaan sitä oma vanhurskaudella. Puolustautua me aina voimme ja me teemme sitä niin kauvan, että talonvartijan haukku vähitellen vaikenee. Sellainen on monen hyvä omatunto. Kokonaan vaieta se ei kuitenkaan koskaan voi. Kun se on kauvan nukkunut ja viimein herää, tuntuu sen ääni läpi kuparimuurien ja ajaa meitä edellään kuin rosvoja yöllä.

On sitkeäunisia ja herkkäunisia omiatuntoja. Herkkäuniset voivat käydä levottomiksi väärinkäsitetystä sanasta, kielletystä ruokalajista, punasesta nauhanpalasta. Tällaisia omiatuntoja täytyy kohdella kuin sairaita lapsia; ei saa "pahentaa yhtä näistä pienimmistä".

Onnellinen se, joka voi rauhallisesti tutkia ajatuksia, sanoja, tunteita ja tekoja Jumalan sanan kuvastimessa, ja tutkia niitä niin, ett'ei käy sanan ääreen ennakolta laadituilla mielipiteillä. Ainoastaan puhdassydämmiset voivat nähdä Jumalan. Ainoastaan ne, jotka heittävät pois kaiken oman viisauden, tulevat osallisiksi Jumalan viisaudesta.

20.8.1895.

PAHA

"Jumala katsoi kaikkia kuin hän tehnyt oli, ja katso, ne olivat sangen hyvät!" — Mistä tuli sitte paha maailmaan?

Ei, Jumala ei ole luonut pahaa, vaan hän on luonut vapauden. Ilman vapautta olisi Jumalan luoma ilman mitään siveellistä arvoa. Ilman valitsemisen vapautta ei hyvällä ole oikeutta kutsua itseään hyväksi, ja väärinkäytettynä on vapaus pahan alku.

Mitä? — huudahtaa loukkautunut tunteeni, olisiko vapaus, järjellisen olennon korkein etu, vapaus, jonka puolesta maailman parhaimmat ja jaloimmat ovat kaikkina aikoina taistelleet ja vertaan vuodattaneet, olisiko se pahan alku? Muistele historian hirmuvaltiaita, pystytä kunniapatsaita Filip II:lle ja Metternichille, polvistu, orja, Aasian itsevaltiaiden edessä! ja julista tätä oppia silmät häpeästä maahan luotuina!

Kärsivällisyyttä! Vapaus on jokaisen ajattelevan olennon ensimmäinen tarve. Minä palaan vielä siihen. Mutta vapaus on valtaa ja valta viekoittelee. Mahtava tahtoo olla yksin mahtava, vapaa tahtoo olla yksin vapaa. Meidän tulee muistella kertomusta ensimmäisestä luomisesta löytääksemme pahan juurta.

Ensimmäiset luodut olennot olivat enkeleitä, joille oli annettu vapaus, joka oli paljoa suurempi kuin ihmisille annettu, koska he eivät niinkuin hän olleet sidotut aikaan eikä paikkaan eikä maan tomuun. He olivat mahtavampia kuin maailman mahtavimmat; mutta tyytyivätkö he siihen? Eivät, heidän vapautensa oli yhdessä ainoassa kohden rajoitettu siten, että heidän tulisi tunnustaa ja totella luojaansa herranaan ja mestarinaan. Tämä ainoa side painoi heitä, tuntui riistävän vapaudelta kaiken sen arvon. He nousivat tätä ainoata sidettä vastaan saavuttaakseen täydellistä vapautta. Heille oli tuntematonta se, mitä me kutsumme rakkaudeksi ja kiitollisuudeksi.

Kaunein ja lahjakkain näistä onnellisista, vapaista olennoista oli Saatana, — ei se tyhmä, pilkattu, kurja, sarvipäinen ja kaviojalkainen perkele, joksi kansantaru vihassaan ja pelossaan on hänet alentanut, vaan Miltonin Saatana, ylienkeli, jonka äly on terävä ja jonka voima on jättiläisen. Muutamat uskovat, että Saatana oli asunut maailmassa ennen ihmisen luomista ja että hän sentähden vihasi jälkeläistään ihmistä, mutta tätä vaikutinta ei tarvita. Tekemällä tyhjäksi sen, mitä Jumala oli tarkoittanut ihmisellä, kosti hän Jumalalle.

Historian takainen tapahtuma muutamain enkelien kapinasta ja kukistumisesta on meille tunnettu raamatun hämäristä viittauksista. Tämä oli ensimmäinen paha maailmassa, ja se oli syntynyt vapauden väärinkäyttämisestä ylpeydessä ja vallanhimossa. Ja tässä pahassa kehittyivät langenneet enkelit yhä enemmän kärsiessään tappion häpeää ja rangaistuksen kahleita. Alkujaan hyvä Saatana paatui yhä enemmän ja muuttui pahan periaatteeksi, lakkaamatta silti olemasta persoonallisuus.

Voisihan, inhimillisesti puhuen, sanoa, että Jumala on tehnyt kokeita vapauden kanssa. Ensin korkeamman vapauden kanssa, joka ei onnistunut. Sitten rajoitetumman vapauden kanssa, joka annettiin ihmiselle, eikä sekään onnistunut. Mutta Jumala ei kokeile, ja kaikkein vähimmin kokeilee hän luotujen olentojensa onnen kanssa. Kaikki oli ennakolta tiedettyä, kaikki oli koetusta, jossa luomakunnan korkein positiivinen perusajatus olisi voitettava, samalla kun kuona, alhaisempi ja negatiivinen omaan mitättömyyteensä menehtyi.

Seurasivat sitten nuo perityt, itämaiseen pukuun puetut muistot paratiisista, käärmeestä ja ihmisen ensimmäisestä synnistä. Nuo kaksi lasta eivät voineet vastustaa lasten halua makeaan hedelmään. Tämän lasten tarun salaperäinen syvyys on siinä, että se vielä tänäkin päivänä uudistuu jokaisessa lastenkamarissa ja jokaisessa ihmissydämmessä. Kaikki synti on, niinkuin näiden lasten synti oli, ihmisen tahdon kapinoimista Jumalan tahtoa vastaan. Heidän heräävä omatuntonsa, heidän verukkeensa, häpeänsä ja katumuksensa, uudistuu yhä aivan samoissa pääpiirteissä. Vielä tänäkin päivänä hävittää hyvän ja pahan tiedon puu lapsuuden paratiisin. Käärmeen sanat: "Te tulette niinkuin Jumala" kuuluvat vielä jokaisessa ihmissielussa, Kristus antoi näille sanoille toisen merkityksen: "Teidän tulee olla pyhät, niinkuin taivaallinen isänne pyhä on".

Paha syntyi siis vapauden väärinkäyttämisestä ja teki vapaudesta sen vastakohdan. "Jokainen, joka tekee syntiä, on synnin orja." Ihminen on maan elävä sielu ja käsittää sen vuoksi koko alemman luomakunnan. Hänen lankeemuksestaan seurasi luonnon lankeemus, kaikkien sota kaikkia vastaan ja kaikki se hirvittävä itsekkäisyys, joka nyt saastuttaa ja surettaa kaikkia eläviä olennoita. Petoeläimiä ja myrkyllisiä kasveja ei ollut paratiisissa. Kuolema seurasi heti kohta lankeemuksen jälkeen. Jumala antoi alastomalle ihmiselle hänen ensimmäiset vaatteensa eläinten nahoista, siis tapetuista eläimistä.

Saatanan, perkeleen, joka on kapinoitsija, murhamies ja valehtelija alusta pitäen, on Kristus voittanut, mutta hänellä on lupa kiusata ja koetella ihmistä tuomiopäivään saakka, koska ainoastaan se, joka on "voittanut", on otollinen tulemaan Jumalan valtakuntaan. Lutherus laulaa: "Kavala, kauhia, On kiivas, kiukkuinen". Ja tämän kavaluuden voima on suurin silloin, kun emme aavista hänen läsnäoloaan tai kiellämme hänen olemassaolonsa. Hänen parhaita temppujaan on se, että hän antaa nauraa ja pilkata itseään, ett'ei kukaan pelkäisi häntä. Kuulosta, ja sinä olet jokaisessa sanassa, jokaisessa itsekkäässä ajatuksessa tunteva hänen käärmeen äänensä sisimmässäsi! Mutta elä pelkää häntä, seiso häntä vastaan, ja hän on pakeneva luotasi: hän on pelkuri, niinkuin kaikki tyrannit. Valvo, rukoile, ja sinä olet paljastava valhettelijan tuhanten valepukujen takaa. "Yksi ainoa sana voi hänet langettaa."

Paha ei ole itsessään mitään. Paha on olemassa ainoastaan sen kautta, että se kieltää hyvän, niinkuin pimeys on olemassa ainoastaan sen kautta, että valoa puuttuu. Ei ole kahta maailman valtiasta, paha ja hyvä, ainoastaan yksi valtias, hyvä. Sillä vastoin tahtoaankin palvelee pahakin Jumalan tarkoituksia, eikä se muuta voi kuin voimattomuudessaan kieltää. Mutta kaikki kieltäminen haihtuu pois omaan tyhjyyteensä. Paha on vaan ohimenevä kohta ajassa ja häviää iankaikkisuudessa.

5.8.1895.

KAIKKI-YHTEISYYS

Elämä on täynnä arvoituksia. Ensi vuonna, sanoo tilastotiede, tulee tässä maassa tapahtumaan niin ja niin monta tapaturmaa, varkautta, ryöväystä ja murhaa, niin ja niin monet tulevat sokeiksi, kuuroiksi, halvatuiksi, mielipuoliksi, juomareiksi, myrkyttäjiksi, väärentäjiksi, itsemurhaajiksi. Turhaan me vedoten ihmisen vapaaseen tahtoon panemme vastalauseemme, joskaan ei onnettomuutta, niin ainakin rikosta vastaan. Kauhuksemme toteutuvat kaikki nämä ennustukset ja vaikkakin numerot ovat epätasaiset lyhemmiltä ajanjaksoilta, ovat ne aina pysyvät ja säännölliset pitemmiltä. Vähennys yhtenä vuonna synnyttää enennyksen toisena. Kuinka on tämä selitettävissä? Olemme olevinamme vapaita ja huomaamme olevamme luonnon voimain orjia!

Eikä sillä hyvä. Ensi vuonna tulevat nälänhätä, kulkutaudit, sodat, tulvat, maanjäristykset tuhoamaan niin ja niin monta ihmistä. Ensi vuonna tulee niin ja niin monta laivaa joutumaan haaksirikkoon, niin ja niin monta tulipaloa syttymään, niin ja niin monta syntymään ja niin ja niin monta kuolemaan. Pahat ja hyvät, syylliset ja syyttömät joutuvat saman kohtalon alaisiksi. Minkätähden? Niin, minkätähden on kirjoitettu, että Jumala rankaisee lapsia isäin pahoista teoista aina kolmanteen ja neljänteen polveen? Onko sitten Jumala julmempi kuin mikään tyranni maan päällä?

Eikä vielä silläkään hyvä: ihminen, esi-isä, on tehnyt syntiä, ja suku sukunsa perästä saa polvi polvelta pitkien aikojen kuluessa kantaa seurauksia hänen synnistään! Ihminen, Kristus, on yksin vanhurskaudessaan täyttänyt Jumalan lain, ja suku sukunsa perästä tulee ikuisiksi ajoiksi osalliseksi hänen vanhurskaudestaan, ne näet, jotka uskovat hänen nimeensä!

Jumala antaa aurinkonsa paistaa hyville ja pahoille maailmassa. Vastaus kaikkiin näihin kysymyksiin on kätkettynä yhdessä ainoassa sanassa: kaikki-yhteisyys, joka merkitsee kaikkein yhteistä ja keskinäistä vastuunalaisuutta, yksi kaikkien ja kaikki yhden edestä. Sama veri, sama liha ja luu, sama henki, sama sielu, samat puutteet ja edut, sama kehitys ja sama tarkoitusperä on maailman järjestyksen kannalta meillä kaikilla. Se on raudankova, kauhea side, rikki repimätön kuparikahle, joka sitoo kaikki ihmiset ilman eroitusta samaan tuomioon.

Me nääntyisimme kaikki tämän taipumattoman kohtalon alle, ell'emme löytäisi kaikkea sovittavaa vastapainoa Jumalan vapaassa armossa, jota eivät mitkään rajoitukset sido. Rakkauden katsantokanta on korkeampi kuin luonnon järjestyksen. Samalla kun suvun kaikki-yhteisyys kietoo meitä synnin ja kuoleman kahleihin, jakavat Jumalan rakkaus ja Kristuksen sovitus korkeampaa oikeutta. Tässä astuu yksilö esiin ja suku väistyy takaisin. Se syyllisyys, joka on meissä kaikissa, on asteettainen syyllisyys, joka riippuu uskosta ja töistä. Mikä ihmeellinen viisaus! Jokainen meistä punnitaan: punnitaan perinnölliset taipumuksemme, voimamme tai heikkoutemme, ympäristömme aina kehdosta alkaen, kasvatuksemme, kohtalomme ja niiden vaikutus aina hautaan saakka, ja niiden mittain mukaan pannaan meidän tiliimme syntiset ajatuksemme ja syntiset tekomme. Toisessa vaakakupissa on Kristuksen sovitus ja ihmisen usko, ja uskokin on pantu asteihin. Uskon mittana on sen vilpittömyys eikä sen voima. Vanhurskaus tuomitsee, armo antaa anteeksi. Lopputuomio lykätään aikain loppuun, mutta luopi se varjonsa jo maalliseenkin elämään.

Miksi nurkua epävapaan luonnonlain taipumattomuutta? Miksi ei kernaammin kääntää kasvojaan siihen armahtavaan rakkauteen, joka tasoittaa kaikki näennäiset vääryydet, vastaa kalkkiin vastaamatta jääneihin kysymyksiin ja antaa aina etsivän, tutkivan, ikävöivän ihmishengen löytää olemisensa tarkoituksen kuivumattomassa alkulähteessään.

6.8.1895.

SALLIMUS

On jo mainittu, että tilastotiede, joka pitää kirjaa ajan ilmiöistä, lyhyempien ajanjaksojen kuluessa osoittaa paljon epäsäännöllisyyksiä, jota vastoin se näyttää yhä säännöllisempiä tuloksia, kuta pitempi on se ajanjakso, jota tarkastelemme. Kaksikymmen-vuotisesta nuorukaisesta näyttää hänen kulunut elämänsä mutkaiselta, jyrkältä mäeltä; viisikymmen-vuotiaana näkee hän kukkulain ja tasankojen vaihtelevan; seitsemänkymmenen viiden vuoden vanhana esiintyy kaikki tasankona, koska välimatka tasoittaa kukkulat ja syvänteet.

Historiata kohtaa sama ilmiö sen luodessa katseensa yli vuosituhanten. Kukkulat, jyrkänteet, laaksot ja tasangot kyllä ovat olemassa, mutta katsoja näkee vain meren, jonka aallot haihtuvat kauvas silmän siintämättömiin. Olen nähnyt historiaa esitettävän monelta eri kannalta, ajanjaksolliselta, valtiolliselta, kansalliselta, sivistyshistorialliselta; mutta en ole siinä huomannut maailman johtoa ulkopuolella kristillistä elämän katsomusta. Olen nähnyt aaltoja ja taas aaltoja, mutta en merta. Missä on meri? Missä yhtenäisyys, johtopäätös, johtava käsi? Yksityiskohdat rasittavat ja himmentävät katsettamme. Vähän auttaa, että lopputarkoituksiksi asetamme yleisiä näkökohtia: sivistyksen, jalostumisen, onnen, vapauden, veljeyden. Missä on meillä todistus siitä, että tämä tarkoitus joka hetki vaikuttaa maailman tapahtumiin ja että jokainen näennäinen taantumisaskel kokonaisuuden kannalta katsottuna osoittautuu edistykseksi?

Koetan tuonnempana selittää tätä puhuessani "maailman historian pääpiirteistä". [Esitelmä tästä aineesta, nimeltään "Det providentiela i verldshistorien" kirjoitettiin jo v. 1890 yliopiston 250 vuotis-riemujuhlaan Turussa. Ulosantajan muistutus.] Aine on niin runsas ja tärkeä-arvoinen, että sen voi valaista ainoastaan historia itse.

Koska jokainen ihminen on pienoismaailma, mikrokosmos, ja koska häneen siis sisältyy koko ihmiskunta, uusiutuu maailman hallinto jokaisen yksilön elämässä ja kohtaloissa. Ei ole mitään kohtaa elämässämme, suurta tai pientä, jossa voisimme välttää sen vaikutusta. Vaikea on saada tätä mahtavata vaikutusta sopimaan tahdon vapauteen. Meillä on tässä yksi inhimillisen olemuksen salaperäisimpiä arvoituksia. Filosofia ja sen determinismi ovat purreet hampaansa rikki tähän kivikovaan pähkinään. Antiikin kohtalo ja muhamettilaisten fatalismi tekivät ihmisestä orjan. Ainoastaan kristillinen maailmankatsomus vapauttaa meidät yhdistämällä Jumalan ja ihmisen rukouksessa: "tapahtukoon sinun tahtosi niin maassa kuin taivaissa!"

On verrattain helppoa ajatella sallimuksen johtoa suuressa, mutta yhtä helppoa ei ole ajatella, missä johto päättyy pienessä? Taistelussa joudutaan tappiolle, valtaistuin kukistuu, laiva joutuu haaksirikkoon, ystäviä pelastuu hengenvaarasta, sen me kyllä ymmärrämme, se oli niin sallittu, mutta mitä se on, kun jalkani kompastuu, hammastani pakottaa, kun lehti putoaa puusta tai nappi liivistäni? Kristus on sanonut: Teidän hiuksenne ovat kaikki luetut.

Kun on kysymys maailman hallinnosta, täytyy meidän luopua tavallisista käsitteistämme, mikä on pientä ja suurta. Jalka, hammas, lehti ja nappi ovat yhtä hyvin sijoitetut tapausten sarjaan kuin taistelu, valtaistuin, laiva ja ystävän pelastus. Se, mitä me kutsumme sattumaksi, on vain kykenemättömyytemme nähdä yli tapausten syiden ja seurauksien. Putoavalla lehdellä on entisyytensä puun kasvamisessa, maanlaadussa ja vuodenajassa, ja tulevaisuutensa siinä kasvullisuudessa, jota tämä lehti on edistävä, sittenkun se itse on mädäntynyt. Liivini napilla on entisyytensä nappitehtaassa, rihmassa, räätälissä ja siinä, millä tavalla minä kulutan; tulevaisuutensa on sillä siinä, mikä kerran on tuleva tästä napista, kun se on murentunut atoomeiksi. Kaikki tämä on meille yhtä arvaamatonta pienessä kuin suuressakin. Kuka voi sanoa, mikä hedelmällinen kasvullisuus vielä voi versoa pudonneesta lehdestä tai mitä uusia elimistöjä kerran on syntyvä napin atoomeista?

Alentuuko se käsi, joka ohjaa maailmoita, suuntailemaan korttipelin pieniä tapahtumia? Me häpeämme sitä tunnustamasta ja kuitenkin uskovat monet hyvään ja huonoon onneen pelissä, ennakolta määrättyyn myötä- tai vastoinkäymiseen tuhansissa pikku asioissa! Taikausko on vaan uskon irvikuva. Lakkaa hakemasta lukemattomia sommitelmia, joista et koskaan voi saada selkoa, ja etsi sallimuksen johtoa kaikessa, jossa sinulle ja maailmalle näyttää olevan järjellinen merkitys. Käy rauhallisesti levolle köyhänä, neuvotonna ja auttamatonna tietämättäsi, mistä huomenna olet löytävä leivän tai keksivä keinon; isäsi taivaassa tietää tarpeesi.

Mikä suuri tyydytys sinulle tietäessäsi, että on olemassa aina valvova silmä, aina uupumaton rakkaus kaitsemassa tuota aina vaihtelevaa ja ylen heikkoa ihmiselämää!

21.2.1895.

IHMETEOT

Mitä on ihmeteko?

— Se on sitä, joka on ristiriidassa tunnettujen luonnonlakien kanssa tai jota ei niiden avulla voida selittää.

— Tunnemmeko kaikki luonnonlait?

— Emme, me tunnemme vaan osan ja keksimme yhä uusia, ennen tuntemattomia.

— Kuinka rohkenemme siis epäillä ihmetekoa? Sehän voidaan selittää uuden, vielä tuntemattoman luonnonlain avulla.

— Näytä se ensin tosiasiaksi, niin tahdomme me tutkia sen syitä ja seurauksia.

— Eivätkö raamatun ihmeet ole todistettuja tosiasioita, henkilöiden näkemiä, jotka kahdeksantoista vuosisataa on tunnustanut luotettaviksi?

— Anteeksi, todistajain luotettavaisuutta ei kukaan ole epäillyt, on ainoastaan epäilty heidän ja heidän aikakautensa kykyä oikein arvostella näitä luultuja tosiasioita.

— Kuka vallitsee luonnon lait?

— Olkoon vaan, että se on Jumala, joka on ne luonut.

— Onko Jumala kaikkivaltias?

— On, epäilemättä.

— Mutta jos Jumala on kaikkivaltias, niin voipihan hän jotain tarkoitustaan varten muuttaa luonnonlain tai siksi kerrakseen lakkauttaa sen voiman.

— Ei, hän on luonut ne muuttumattomasti vaikuttaviksi, koska hänen luomakuntansa ilman sitä ei voisi pysyä.

— Mistä me sen tiedämme?

— Siitä, että sama voima muuttumattomasti synnyttää saman vaikutuksen, niin pitkälle kuin kokemuksemme ulottuu.

— Kokemuksemme ei ulotu pitkälle. Olisiko Jumala tässä ainoassa tapauksessa, mitä luonnonlakeihin tulee, rajoittanut kaikkivaltiutensa?

— Olen jo huomauttanut, että ilman sitä tulisi hänen luomakuntansa kukistumaan. Jos aurinko olisi pysähtynyt minuutiksikaan Ajalonin laaksossa, olisi maailman järjestys tullut häirityksi ja koko aurinkokunta olisi romahtanut pirstaleiksi.

— Ei pidä käyttää tieteen raskainta moukaria murskatakseen niin hentoa perhosta kuin on rahvaanluulo. Eikö ole silminnähtävää, että raamattu tässä mainitsee vaan rahvaanluulon? Emmekö sano, että aurinko seisoo kolme päivää yhdessä kohti kevät- ja syyspäivän tasauksen aikana?

— Ahaksen päiväkellosta ja auringosta Ajalonin laaksossa ei puhuta rahvaanluulona, vaan ihmeenä.

— Raamatun ihmeet tarkoittavat aina ihmisten uskoa. Tosiasia on, että Israelin kansa näki illan valkenevan, olkoon syy siihen nyt sitten mikä tahansa, näki siinä ihmeen ja sai rohkeutta voittamaan. On vaikeamminkin selitettävä ihme, johon Vapahtajakin vetoo, nimittäin Joonas merieläimen vatsassa. Ja kuitenkaan ei kertomuksessa (Joon. 2 luku) panna mitään painoa eläimeen, mutta sitä enemmän meren syvyyteen. Sellaista on luettava lapsen uskolla. Ei ole sekotettava pääasiaa sivuasioihin.

— No hyvä. Maailman avaruuden mekaniikka perustuu vetovoimaan, painolakiin. Jos painolaki hetkeksikään lakkautetaan, sortuu koko maailma. Ja kuitenkin sanotaan, että Vapahtaja kulki veden päällä.

— Painolaki, joka on aineen mekaniikka, ei voi sitoa aineetonta henkeä. Jos nyt aineen mekaniikka hetkeksi lakkautetaan joka kerta kun ihminen tai eläin vapaasta tahdostaan nostaa kättä, jalkaa tai siipeä, kuinka paljon nopeammin liikkuukaan henkiruumis? Ja Jumalako olisi sidottu lakiin, joka ei voi sitoa hyönteistä! Tarkistakaa luonnonlakinne korkeamman mittakaavan mukaan! Joka kesä muuttaa aurinko ja kasvikunta veden rypäleessä viiniksi, ja nyt ei Jumala muka olisi voinut jouduttaa tätä muutosta Kanaan häissä! Joka päivä synnyttävät vielä vaillinaisesti tunnetut elimelliset vaikutukset terveyttä tai tauteja; niin, pelkkä ajatus voi tehdä meidät joko sairaiksi tai terveiksi, mutta Jumala ei muka voisi silmänräpäyksessä tehdä sairaasta tervettä! Jokainen kevät herättää eloon kuolleen luonnon, mutta Jumala ei muka voisi herättää kuollutta haudastaan! Kuinka kurjan voimattomaksi teette te tuon Jumalan, jota te teeskennellen kutsutte kaikkivaltiaaksi!

— Niinkauvan kun ei kenenkään ole onnistunut esittää tieteellisesti varmaa todistusta siitä, että Jumala on näkyväisiä tarkoituksiaan varten käyttänyt muita keinoja kuin luonnonvoimia, emme katso velvollisuudeksemme uskoa ihmeitä.

— Hyvä! Onko maailmankaikkeus tieteellisesti todistettu? On. Ovatko sen alku, sen loppu, sen laajuus, sen liikunta, sen keskipiste myöskin todistetut? Eivät. Siis on maailman kaikkeuskin jo ihme. Samaten myöskin luonnonlait, koska me vaan voimme huomata niiden vaikutukset, mutta emme tiedä niiden alkua ja sisällistä olentoa. Samaten ihmishenki. Samaten sinun ja minun persoonallisuuteni. Kaikkialla todistettuja ilmiöitä, mutta vaikuttimet, pohja, alku ja loppu ovat tuntemattomat. Mikä sitten tässä maailmassa lopulta ei ole ihmettä? Me epäilemme todistamattomia tosiasioita, kun kaikki ympärillämme ja me itsekin olemme todistamattomia. Me olemme lasten kaltaisia, jotka tuntevat tien ainoastaan omalle portilleen, mutta rupeavat näyttämään matkamiehelle tietä maailman laitaan. Tunnemme ainoastaan vähäisen murtoman aineen luonnonlaeista ja vielä vähemmän hengen laeista. Tämän päivän keksinnöt voittavat aina eiliset, ja kuitenkin me kirjoitamme lakeja maailman hallitsijalle: tuon hän voi tehdä, tuota ei voi. Suokaa anteeksi: onko tämä järkeä?

— Sallikaa meidän sitä siksi kutsua, kunnes löydämme paremman!

Sanokaa: kunnes me voimme nöyryyttää ylpeytemme korkeamman järjen edessä, joka yhtämittaa osoittaa meidän erehtyneen, mutta jota me emme koskaan voi lakata mestaroimasta!

25.2.1895.

ENKELIT

Käytetään väärin rahvaanluuloa ja kulutetaan sitä niin kauvan, ett'ei lopulta kukaan siihen usko. Ei ole enkelien vika, että jokainen kisälli maalaa niitä seinälle, että jokainen narri sekoittaa niitä kaunopuheliaisuuteensa ja että jokainen keikari häikäilemättä kohtelee niitä kuin mitä muutakin taikauskoa.

Uskon enkelien olemassa oloa, en ainoastaan sen vuoksi, että ne sisältyvät pääajatuksena raamatun kertomukseen maailman luomisesta, vaan koska ne ovat välttämätön rengas älykkäiden olentojen ylenevässä sarjassa. Uskon näkymättömän henkimaailman olemassa oloa, joka kaikkialla ympärillämme täyttää suuren tyhjyyden taivaan ja maan välillä ja jota ilman ei voi ajatella ainaista yhteyttä näiden välillä. Pilkatkoot luonnontutkijat enkelien siipiä ja sanokoot niitä sopimattomiksi kasvannaisiksi — ja kuka voi väittää, että enkeleillä on siivet sentähden, että me kuvailemme heitä lentävinä? Tehkööt vaan filosoofit heistä vertauskuvia tai ruumiittomia ajan aatteita ihmisten mielikuvituksessa. Jos kerran kysymme tieteeltä neuvoa, niin hyväksyn kernaammin seuraavan Godet'n laatiman kehityssarjan, joka määrittelee suvun ja yksilön suhdetta tahdon vapauteen nähden: 1) elimetön luomakunta on suku ilman yksilöitä; 2) elimellinen luomakunta, kasvit ja eläimet, on epävapaa sukuunsa sidottu yksilö; 3) ihminen on suvun yhteydessä oleva vapaa yksilö, jonka tahto on riippumaton; 4) enkelit ovat vapaita, suvuttomia yksilöitä. Ei ainoatakaan näistä renkaista voida jättää pois, murtamatta ankarasti johdonmukaista ajatussarjaa.

Meidän on ajatteleminen jokainen enkeli erikoisena luotuna olentona, jolla ei ole esivanhempia eikä jälkeläisiä. Heidän vapautensa on suurempi kuin ihmisen, koska he eivät niinkuin hän ole sidotut aikaan, paikkaan tai aineelliseen ruumiiseen. Muuten kuvaa raamattu heitä kuolemattomiksi, ruumiittomiksi sukupuolettomiksi palvelijoiksi, jotka ovat määrätyt auttamaan Jumalaa hänen johtaessaan luonnonvoimia ja ihmisten kohtaloita, siis maallisiin tarkoituksiin. Mutta se ei estä, että heidän tehtävänsä ulottuu yli koko maailman-kaikkeuden, joka näkyy siitä, että he ovat Jumalan ylistyksen tulkkia koko luomakunnassa, samalla kun heidän historiansa osoittaa, että he itse ovat kehityksen alaisia. Tämä heidän yhtäläisyytensä ihmisen kanssa selittää myöskin heidän vilkkaan osanottonsa kaikkeen, joka on tärkeää Jumalan valtakunnalle ihmismaailmassa. He surevat ja iloitsevat ihmisten kanssa, auttavat Jumalan valituita heidän taisteluissaan, vaaroissaan ja kiusauksissaan, vastaanottavat heidän henkensä kuolemassa, julistavat maailman tuomion ja ovat sen elonkorjaajia.

Keskenään ovat he jaetut luokkiin, joilla on vähempi tai enempi voimaa ja vapautta. Enkelit esiintyvät ainoastaan maailman-historiallisten tapahtumain aikana, mutta näkymättöminä ovat he alinomaisessa toiminnassa. Enkelien vartiotoimi ja heidän suojeluksensa ilmenee kauttaaltaan maailman historiassa. Olen aivan varma siitä, että ainoastaan epäuskomme ja Jumalasta ja yliluonnollisesta poiskäännetyt ajatuksemme estävät meitä tuntemasta heidän läsnäoloaan useissa elämämme tilaisuuksissa. En ole koskaan nähnyt, en koskaan kuullut yliluonnollisia olennoita, mutta minä olen — samoinkuin monet muutkin — useissa tilaisuuksissa aivan selvästi huomannut heidän läsnäolonsa hämmästyessäni jotain ihmeellistä pelastusta tunnetuista tai tuntemattomista vaaroista tai jotain yht'äkkistä hyvän tai pahan vaikutusta. Sellaiset tilaisuudet jäävät usein huomaamatta. Me kutsumme niitä sattumiksi, mutta maailmanjärjestys ei tiedä sattumista; tai kutsumme me niitä sallimukseksi ja unhotamme nuo tämän sallimuksemme aina toimivat välikappaleet.

Ei voi lukea mitään hellempää ja suloisempaa kuin Kristuksen sanat lapsille: "heidän enkelinsä taivaissa alati näkevät taivaissa olevan isäni kasvoja". Jumala on lapsia niin isällisesti läsnä sentähden, että maailma monine kirjavine vaikutuksineen ei vielä ole ehtinyt tunkea hänen ja heidän väliinsä.

Taivaan ja maan vaiheilla, mutta lähinnä maan ilmakehää, tulee meidän vielä ajatella oleviksi demonit eli pahat henget, langenneet enkelit. Jo nimityksessä "langenneet" on kätkettynä alempi kanta, ja Paavalikin ajattelee heidät asuviksi ilmakehässä. Niinkuin hyvät enkelit ovat kehittyneet korkeampaan vapauteen, ovat pahat kehittyneet orjuuteen. Heitä kuvataan kahleisiin sidottuina, koska he ovat kahlehditut pahuuteen ja itsekkäisyyteen eivätkä voi siitä irrottautua. Vapautettuina hävittäisivät he luomakunnan, mutta heidän on vaan sallittu kiusata, pettää ja hävittää niin kauvas kuin kahletta ulottuu, samalla kun heitä painaa se nöyryytys, että heidän pahatkin ajatuksensa edistävät Jumalan tarkoituksia.

Buddha, spiritismi ja rahvaanluulo sekoittavat kuolleiden henget enkeleihin. Mutta kirjoitettu on, että ainoastaan lapset ja Jumalan lapset kerran tulevat "enkelien kaltaisiksi", niin, jopa tuomitsevatkin (langenneita) enkeleitä. Ei kukaan kuollut voi nousta ylös enkelinä. Enkelit ovat korkeampia luotuja olentoja ilman perhesiteitä, mutta me toivomme kerran vielä voivamme nähdä poismenneet rakkahimpamme ja itse heiltä tunnettaa.

Jos silmämme eivät olisi luodut vain aistilliseen näkemiseen, jos me voisimme ajatuksen silmällä nähdä sitä, mikä nyt on meille näkymätöntä, niin tulisimme havaitsemaan jotakin, joka muistuttaa tomuhiukkasia valaisevaa auringon sädettä hämärässä huoneessa. Näkisimme yht'äkkiä ilmassa ympärillämme vilisevän lukemattomia eläviä ja alati liikkuvia olennoita; keksisimme kaikkialla enkeleitä ja pahoja henkiä häärimässä määrätyissä tehtävissään, ja heidän seassaan harhailevia, vielä unen horroksissa olevia olennoita, jotka äskettäin vielä ovat olleet maan päällä. Samaten kuin joka hetki hengitämme bakterioita, aavistamattakaan niiden olemassa oloa, vaikka ne vaikuttavat joko vahingollisesti tai hyödyllisesti ruumiiseemme, niin huomaisimme me myöskin ihmeeksemme, että suuri osa siitä, jota me luulemme joko satunnaisiksi vaikutuksiksi tai oman tahtomme vapaiksi teoiksi, todellisuudessa onkin noiden näkymättömien olentojen vaikutusta, jotka lähenevät ja hallitsevat meitä kukin lajinsa mukaan, ollen hyviä, jos me itse hyviä ollen olemme heidän kaltaisiaan, tai pahoja, jos me lähenemme heitä pahoine ajatuksinemme tai taipumuksinemme. Me näkisimme silloin alinomaisen eri vaikutuksien kilpailun. Meidän täytyisi luopua osasta toimintavapauttamme menettämättä kuitenkaan omaa päättämisoikeuttamme. Me tulisimme vissiin määrään saakka säilyttämään vapautemme ja seuraamaan tai vastustamaan heitä, mutta se hetki voisi tulla, jolloin me kadottaisimme vastustusvoimamme ja vaipuisimme orjina tottelemaan meitä voimakkaampia himoja. "Jokainen, joka tekee syntiä, on synnin orja". Mutta me oppisimme myöskin avonaisin silmin paremmin vaarinottamaan järjellisten olentojen vapautta. Me näkisimme niinkuin Elisan palvelija Dothanissa taivaan sotalaumain loistavissa tamineissa puolustavan meitä pahan vaikutuksia vastaan.

Hyvä on, että me heikot olennot, jotka helposti horjumme ja helposti kaadumme, emme ole yksin tässä koettelemusten maailmassa.

Daniel antaa meidän uudella tavalla tutustua enkelien salaperäiseen tarkoitukseen. Hän esittää heidät joukkopersoonallisuuksina, maailman historian eri kansain edustajina, Persian ruhtinaana, Median ruhtinaana. Enkeli muuttuu siinä kansan pääominaisuudeksi, kansanhengen ilmestysmuodoksi persoonallisuutena, suojelusenkelinä. Se kuuluu meistä itämaiselta tarulta, mutta saa toisen merkityksen, kun muistamme, mikä voima on aatteiden yhdynnässä. Kun useita yksilöjä, erittäinkin suuria kansanpaljouksia yhdistää rukous, laulu, kauhu, henkinen kulkutauti, uskonnollinen heräys, harhaoppi tai ajan kysymys, jota tavallisesti kutsumme ajan hengeksi, voipi se levitä hämmästyttävällä nopeudella ja voimalla. Me sanomme: se on aate! Niin, mutta tämä aate muuttuu toimiessaan maailman historiaksi.

22.5.1895.

TUHATVUOTINEN VALTAKUNTA

Tuhatvuotinen valtakunta on ensimmäisten kristittyjen lohduttava toivo siitä, että, yhtä varmaan kuin heidän rakastettu herransa ensitulemisensa aikana astui maahan köyhänä ja halpana palvelijan haamussa, yhtä varmaan kuin hän silloin kärsi kiittämättömyyttä, pilkkaa ja ristin kuolemaa, yhtä varmaan on hän kerran palaava kuninkaallisella kunnialla taivaan pilvissä ja paneva kaikki vihamiehensä astinlaudakseen. "He saavat nähdä, ketä ovat pistäneet." Maailman tuomio ja loppu eivät tule, ennenkun tämä Herran toinen tuleminen on sitä ennen tapahtunut.

On paljon juutalaisuutta tässä käsityksessä — kosto, hyvitys, voitonriemu, Israelin voitto ja Jerusalemin asettaminen maailman pääkaupungiksi. Herran apostolit tulevat istumaan kahdellatoista valtaistuimella ja tuomitsemaan Israelin kahtatoista sukua. Zebedeuksen poikain julkea rukous kunniaistuimesta ja Esaian kaunis ennustus ikuisesta rauhasta tulevat toteutumaan jo ajassa, sillä missä ovat ihmiset maailman lopussa?

Mutta kuka ei samalla tässä käsityksessä tunne syvää ja liikuttavaa, koko ihmiskunnan rinnasta nousevaa huokausta? On ikäänkuin itkevät, autioille poluille eksyneet lapset näkisivät kaukaa pimeässä yössä valonsäteen tuikkavan kotoaan. Niin paljon kärsiviä, kuolevia, etsiviä, hapuilevia sukupolvia oikeutta huutamassa, niin monta vuosisataa pisaroina häviämässä iankaikkisuuteen, eikä vielä sittenkään näy mitään loppua maailman murheista! Vuosituhannet odottavat, mutta yhä näyttää rauhan ja rakkauden aikakausi olevan yhtä kaukana kuin ennen! Onko Jumala siis lupauksensa unohtanut? Ei, hän on luvannut uskollisilleen sabbatin levon jo ajassa, ja hän on sen heille antava. "Niin, tule, Herra Jeesus!" Ja tuo rakastettu, hartaasti toivottu vastaa: Katso, minä tulen pian ja palkkani tulee kanssani!

Oi, tämä pian, tämä pian, se on Herralle niinkuin tuhannen vuotta!

Milloin on hän tuleva, lohduttaja, kaikesta pahasta pelastaja? Ennustukset ovat hämärät ja näennäisesti ristiriitaiset, ovat kaukaisia maisemia ja muodottomia kuvia. Vapahtajan sanoissa (Math. 24) ovat tuhatvuotinen valtakunta ja maailman loppu asetetut kohta jälkeen Jerusalemin hävityksen roomalaisten kautta. Apostolit odottivat Herraa jo eläessään. Kautta vuosisatojen ovat ennustajat ajan merkkien mukaan, Danielin ja Johanneksen Ilmestyksen mukaan, puhuneet tästä pikaisesta tulemisesta ja tuskin on yksi ajan määräys osoittautunut vääräksi, kun jo toinen osoittaa lähimpään tulevaisuuteen. Kaikista uusin puhuu huhtikuusta 1898. Eräs englantilainen lady on kutsunut Vapahtajata asumaan talossaan Lontoossa ja sisustaa nyt huoneitaan mitä komeimmalla tavalla häntä vastaan ottaakseen.

Mitä on meidän kaikesta tästä ajatteleminen? Onko meidän kuunneltava haaveilijoita, jotka alinomaa näkevät Ihmisen pojan merkit taivaalla? Tai onko meidän uskominen uutta teologiaa, joka koettaa päästä ihmeellisestä ennustuksesta selittämällä, että tuhatvuotinen valtakunta ja maailman tuomio ovat jo osittain toteutuneet maailman historiassa? Mutta Herra sanoo, että hän on tuleva niinkuin salama, niinkuin varas yöllä, kun häntä vähin odotamme. Pois kaikki ajan laskut ja kaikki selitykset! Meidän on otettava vaaria merkeistä, odotettava häntä jo tänään ja odotettava yhä edelleen, vaikka hän viipyisikin kymmeniä tuhansia vuosia! Meidän ei ole tultava kärsimättömiksi, vaikka merkit meidän aikanamme tulevat yhä selvemmiksi, vaikkakin vastakohdat käyvät yhä räikeämmiksi, vaikkakin esiriput lankeavat haudan ja tulevan elämän salaisuuksien eteen, vaikka kehitys suin päin liukuu viettävätä pintaa ja vaikka ihmiskunta puolen vuosisadan aikana on saanut luonnon voimia enemmän valtaansa kuin ennen puolen vuosituhannen. Meidän tulee odottaa, odottaa ja valvoa ja katsoa, ett'ei öljy lampuissa sammu, ennenkun ylkä tulee. Hän tulee kyllä, tulee yhtä varmaan kuin aamu seuraa mustaa yötä ja pilvet jo punottavat idässä!

Mutta ne, jotka silloin elävät, saavat nähdä mullistuksen, josta meillä tuskin voi olla käsitystäkään. Ensimmäinen ylösnousemus kutsuu Jumalan uskollisimmat uuteen kirkastettuun elämään maailmassa. Elävät tapaavat jo kauvan sitte kuolleita, kaikki maallinen hallitus lakkaa, kaikki maalliset asiat henkevöityvät ja luonnonelämän ja henkielämän väliset aidat katoovat. Meillä ei ole mitään kokemusta semmoisesta, mutta me voimme käsittää, että se uusi ihminen, joka silloin asuu maailmassa ja on saavuttanut historian lopputarkoituksen, on kohotessaan myöskin nostava alemman ja alimman luomakunnan lankeemuksen kirouksesta ja aineen orjuudesta vapauteen ja uuteen ja korkeampaan olemukseen. Mitä toiveita! Mikä unelma! sanovat toiset. Olkoon vaan unelma, niinkuin tämä elämä on unelma, josta me heräämme iankaikkisuuteen: Onnelliset ne, jotka hiljaisuudessa odottavat! Herra kysyy: "Kun Ihmisen Poika tulee, onko hän vielä löytävä uskoa maailmassa?" Oi, tule, Herra Jeesus, ja kohtaa meitä uskossamme!

12.2.1895.