TUOMIO JA MAAILMAN LOPPU
Buddhaopin sielujen vaellus, jonka mukaan on olemassa yhä jatkuva sarja maallisia, aineeseen kytketyitä olemusmuotoja, on loppumatonta kidutusta Kristuksen oppiin verraten, että me kerran kuolemme ja sitten tulemme tuomiolle. Buddhan oppi särkee hengen yhteyden tuhansiin toisistaan tietämättömiin pirstaleihin. Meistä näyttää siltä kuin sielujen vaellus paljastaisi perittyjen taipumusten ja ennen aikojaan keskeytyneiden olemusmuotojen selittämättömät arvoitukset. Mutta se olento, joka kerran oli kivi, kerran heinänkorsi, kerran sammakko, kerran krokodiili tai ihminen, oli jokaisessa näissä olemuksensa muodoissa eri olento. Se koettelemus, jota tällä tarkoitetaan, ei ole enää itsetietoinen oman itsensä koettelemus, vaan kokonaan riippuvainen olemisehdoistaan ja ulkonaisesta ympäristöstään. Buddhan opilta puuttuu kristinopin kaksi ruhtinaallista aateluskirjaa: jumalankuva ja ihmishengen vapaa itsensä määrääminen.
Ei mikään ole elämässä niin varmaa, ei mikään yön ja päivän tavoin seuraa toistaan niin täsmälleen kuin tuomio seuraa rikosta. Tuomio seuraa ihmiskuntaa, tuomio kansoja, tuomio joka ihmistä hänen itsensä tähden, tuomio ajatuksia, sanoja ja tekoja, tuomio kaikkea elämää, joka vapaan tahtonsa avulla voi valita hyvän ja pahan. Ne, jotka kevytmielisesti ajattelevat Jumalan kaikkea anteeksi antavaksi Jumalaksi, joka peittää kaikki sokealla rakkaudellaan, eivät ole lukeneet maailman historiaa eivätkä tarkastaneet elämää ympärillään eivätkä omia kokemuksiaan. Tuomion täytyy seurata joka rikosta, muuten ei olisi mitään pyhää ja vanhurskasta Jumalaa, ainoastaan tuomio vanhurskaudessa ja tuomio armossa. Nykyisyys todistaa siitä joka hetki; mutta jos me etsimme todistusta menneisyydestä, tapaamme me sen kansan, joka muodostaa maailman historian keskustan, Juudaan kansan, ja joka vielä tänäkin päivänä todistaa tuomion vanhurskautta ja yhtä varmasti on kerran todistava lupauksen armosta.
Noiden tuhannen vuoden jälkeen, jotka Kristuksen valtakunta on oleva olemassa maan päällä, katoavat kaikki ajan määräykset hämärään kaukaisuuteen. Onko tuomiota ja maailman loppua odotettava heti tämän tuhatvuotisen valtakunnan loputtua tai onko niiden välillä vielä oleva aika, joka on täynnä taisteluja ja mullistuksia, siitä väitelkööt eri raamatun selitykset. Yksi asia on vaan varma, se, että kaikki yritykset selittää ennustuksia jo osaksi maailman historiassa toteutuneiksi, ovat turhia vääristyksiä. Nimittäkää jo päättyneitä aikakausia tulevain tapahtumain kuvastuksiksi tai kutsukaa niitä maailmanhistorian logiikaksi, sen me kyllä ymmärrämme, mutta elkää juljetko kieltää ilmoitetun sanan todistusta aikain päättymisestä!
Se on Anti-Kristus, synnin ihminen, joka viimeisinä aikoina on nouseva kaikkea vastaan, jota vielä pidetään pyhänä maailmassa, ja jonka jo Johannes oli tuntevinaan, se on hän, joka on johtanut raamatun tulkitsijat harhaan, Hänellä on voinut olla edeltäjiä; Muhamettia, Paavia, Napoleon I:stä (Apollyon) on pidetty Anti-Kristuksena, — tai olkoon hän personoitu synti, Jumalan pilkka, aikain epäusko, mutta hänet kuvataan kuitenkin siksi varmasti persoonallisena, että hänen täytyy olla joku vielä tuntematon henkilö. Godet sanoo nerokkaasti: Anti-Kristuksen täytyy olla juutalaisen. Tuo valittu kansa, joka ristiinnaulitsi Kristuksen, on ainoa, joka voi synnyttää hänen täydellisen vastakohtansa.
Raamattu käyttää voimakkaita sanoja niistä tapahtumista, jotka käyvät edellä ja valmistavat maailman loppua. Taivaan voimat vapisevat, tähdet putoavat, vuodet pakenevat, maa kääritään kokoon kuin vaate, kansat kuihtuvat, kuolleet nousevat ylös. Kaikki tapahtuu yhtäkkiä ja odottamatta tulen kautta eikä, niinkuin nyt kuullaan kamariviisaiden ennustavan, siten että vedet kuivuvat ja auringon valo vähenee, kunnes kaikki elämä jäätyy niinkuin kuussa. Lähempänä raamattua on yhteentörmäyksen mahdollisuus maan ja jonkun pyrstötähden kanssa, jota mahdollisuutta tähtitiede ja fysiikka eivät uskalla kieltää. Onhan maailman avaruus täynnä kosmillista tomua, murskautuneiden maalimain pirstaleita, jotka kerran ovat olleet, mitä meidän maamme nyt on, ja ennustavat sen kohtaloa.
Tavallisesti käsitetään maan loppu maailman kaikkeuden loppuna. Mutta raamatun käsitys käy selville sen ennustuksesta, että nykyistä maata seuraa uusi taivas ja uusi maa, "joissa vanhurskaus asuu". Kirkastettu ihmishenki muuttuu uuteen ja korkeampaan olemukseen jollekin taivaankannen loistavista auringoista, joissa kaikki on valoa Jumalan kirkkauden loisteessa. Vaan eivät nämäkään auringot ole ikuisia, niillä on aikansa ja ne katoovat väistyäkseen vielä täydellisempien luotujen tieltä, ja niin voimme me ajatella uuden siirtymisen maailmasta maailmaan, kirkkaudesta kirkkauteen. Mutta ei mikään ajallinen ja aineellinen asia sovellu täysin ikuisuuden aatteeseen. Ja niin pysähdytään lopulta siihen tuntemattomaan, näkymättömään, aineettomaan keskustaan, jota kaikki kappaleet kiertävät ja joka ei voi olla mikään muu kuin kaiken luomakunnan alkulähde, ikuinen henki, Herra Jumala.
Mikä syvyys maailman tuomiossa, jommoisena Kristus esittää sen Math. 24 luvussa! Ei mitään varsinaista rikosta panna kadotettujen syyksi, ainoastaan laiminlyöminen; ei mitään varsinaista hyvettä lueta autuaitten ansioksi, ainoastaan rakkauden käskyjen täyttämys. Sisäiseen ytimeensä keskitettyinä todistavat nämä tuomiot vaan itsekkäästä epäuskosta tai uhrautuvasta uskosta. Sielun taipumus Jumalaan tai hänestä pois jää ratkaisevaksi. Ja toinen kuolema, täydellinen tyhjyys on toivottomain armo. Siis kuitenkin armo viimeiseen saakka. Mitä muuta voidaan vaatia rakkauden Jumalalta? Armoa elämässä, armoa kuolemassa ja armoa tuomiolla, kaikki, kaikki, vaan vanhurskautta ja armoa!
27.6.1895.
MAANPALLO MAAILMANKAIKKEUDESSA
Kristitty, joka takertuu vanhaan uskoon siitä, että maa ja ihminen ovat maailman keskipiste, pyörii maailman kanssa kehässä itsensä ympäri eikä pääse koskaan vapaaksi. Epäilijä, joka on vapautunut kaikesta uskosta keskustaan, ei myöskään löydä kehää, vaan suistuu haparoivana toivottomaan kaokseen. Vapautta on vaan äärettömässä avaruudessa, mutta sillä täytyy olla kiinnekohtansa Jumalassa, jossa kaikki rajat ja kaikki mitat katoavat.
Mikä hyppäys uskon tutusta, kodikkaasta maailmasta käsittämättömään, kauhistuttavaan tuntemattomuuteen! Mitä jää jälelle kristinopista, kun maa on alennettu mitättömäksi saareksi äärettömässä maailman meressä ja ihminen katoavaksi tomuhiuteeksi äärettömässä luomakunnassa? Eikö Kopernikus ole suistanut Kristusta valtaistuimeltaan?
Iisakki Newton ja monet suurimmat luonnontutkijat ovat vastanneet tähän kysymykseen kieltävästi, ja kuitenkin on mahdotonta kieltää Kopernikuksen järjestelmän kristinuskoa vastaan tekemien väitteiden merkitystä. Se saa monet omattunnot levottomiksi ja on kolmensadan vuoden kuluessa ollut uudenaikaisen epäuskon päälinnoitus, jota näyttää olevan vaikea, jopa mahdotonkin hävittää.
Ensiksi on huomautettava, että aseet ja taistelutanner ovat erilaiset. Kristityt tunnustavat tieteen tuomio-oikeuden kaikissa niissä asioissa, jotka kuuluvat tiedon piiriin, mutta vaativat itselleen samaa tunnustusta hengellisissä elinkysymyksissä. Tiede on rajoitettu, usko rajoittamaton. "Luonnollinen ihminen ei tajua mitään siitä, mitä Jumalan henkeen kuuluu."
Olen jo huomauttanut, että usko ja tieto eivät ole vihollisia, eivät ole sovittamattomia; ne täydentävät toisensa, ne sisältyvät toisiinsa. "Me tiedämme, ketä me uskomme." Järjellinen tieto sisältyy uskoon todistettuna, sisällisenä kokemuksena, samoinkuin usko sisältyy ilman todistuksia tieteen selviöihin.
Asettukaamme hetkeksi uskon ulkopuolelle tieteen alalle tutkiaksemme sitä kristinuskoa hävittävää tulosta, joka muka on seurauksena Kopernikuksen järjestelmästä.
Miten kieltää tämä järjestelmä kristinuskon? Siten, että se siirtää maan, ihmisen ja maailman vapahtajan luomakunnan keskeltä sen kaukaisimpaan kolkkaan.
Missä on tämä todistettu? Missä on keskipiste? Missä on kehä? Missä on kolkka? Ensimmäinen tosiasia on ääretön, rajoittamaton avaruus. Toinen on aurinkokuntain ja kaikkien taivaankappalten liikunta eteenpäin, josta loogillisella välttämättömyydellä seuraa kolmas: tuntematon maailman keskusta, jonka ympäri kaikki kiertää. Ja nämä kolme tulosta johtavat yhtä suurella loogillisella välttämättömyydellä neljänteen, nimittäin maailmankaikkeuden keskinäiseen kaikki-yhteisyyteen kaikissa sen osissa.
Onko näissä tieteen havaannoissa mitään, joka kieltää kristinuskon? Emmekö päinvastoin näe niistä Luojan kaikkivaltiutta ja viisautta, suurenmoista kehityssarjaa, yhteistä syyllisyyttä, tuomiota, armoa ja koko maailmankaikkeudelle yhteistä pelastusta, joka kaikki on kuin kultaisilla kirjaimilla kirjoitettu tähtitaivaaseen? Miten olisi siis Kopernikus kieltänyt Kristuksen?
Siten, että hän on siirtänyt pelastuspaikan pieneen, vähäpätöiseen taivaankappaleeseen, joka tahdottomasti seuraa toista, mahtavampiin taivaankappaleihin verrattuna vähäpätöistä aurinkoa. Maailman vapahtajako olisi astunut alas noin katoavan pieneen paikkaan luomakunnassa? Ihmiskunnanko syyllisyys ja pelastus vaikuttaisi koko luomakuntaan? Mahdotonta!
Voi sinuas epäusko, sinä pieni pullisteleiva sammakko, sinä lankeat samaan ansaan kuin se esi-isäimme lapsellinen usko, joka tahtoi pitää maata kaiken keskustana! Sinä et usko, sinä vaan mittaat. Ja millä sinä mittaat? Samalla mitättömällä maallisella mittapuulla, jolla turhaan olet koettanut mitata taivaanavaruuksia ja jonka tuhat kertaa olisi pitänyt vakuuttaa sinua omasta riittämättömyydestäsi. Mikä on luomakunnassa pientä ja mikä suurta? Mikä ero on sekunnin ja vuosituhannen välillä? Mikä on suurempi ja mikä pienempi: aurinko, joka on 324,000 kertaa maata suurempi vai tuo pieni bakterio, jota täytyy suurentaa 5000 kertaa, ennenkun näemme sen tuskin näkyvänä pisteenä? Mene, mittaa äärettömyys ja sano sitten, että maa ei ole mitään, niinkuin aurinko ja niinkuin kaikki tunnetut suuruudet eivät ole mitään, mutta elä puhu tämän kurjan verrannollisen mittapuusi turvissa maan pienuudesta!
Usko tuntee muitakin henkiolentoja kuin ihmisen, mutta ei tiedä muiden taivaankappalten asukkaista. Tiede tietää yhtä vähän ja saa tyytyä mahdollisuuksien laskemiseen. Suurissa tulipalloissa ei voi ajatella olevaksi mitään elimellistä elämää. Raamattu ja historia osoittavat, että Jumala käyttää suuria joukkoja pienten kehityksen pohjana ja että hän mielellään viljelee niitä tarkoitustensa välikappaleina. Todenmukaista on, että elimellinen elämä ja äly ainoastaan kiertotähdissä löytävät olemisensa ehdot.
Myönnä aluksi todeksi, että Kopernikuksen järjestelmä ei mitään vaikuta kristinuskoon! Tämä järjestelmä on löytänyt ihmeellisen avaimen maailmankaikkeuden koneistoon, mutta se on vasta alullaan eikä ole vielä läheskään sanonut viimeistä sanaansa. Sen vastaiset keksinnöt tulevat näyttämään uusia, vielä aavistamattomia yhtymäkohtia kristillisen maailmankatsomuksen kanssa. Jo nyt myönnetään, ett'ei mikään estä valonsädettä, joka leimahti Jerusalemissa Kristuksen ristinpuusta sinä ja sinä päivänä, jatkamasta vielä tänäkin päivänä matkaansa läpi avaruuden. Spektraalianalyysi tutkii muiden säteiden kanssa taivaankappaleita ja jatkaa suurien keksintöjen tekemistä maailmojen yhteydestä. Yksi olettaminen tunkee tieltään toisen. Miksi vaihtaisivat kristityt varman uskonsa näin epävarmaan tietoon?
IHMINEN MAAILMANKAIKKEUDESSA
Jos on katsottava turhamaisuudeksi, että ihminen luulee olevansa luotu Jumalan kuvaksi, annettakoon se hänelle anteeksi sentähden, että hän tuntee ainoastaan alhaisempia, itsensä alapuolella olevia elimistöjä, joihin hän voi verrata itseään. Hän hakee korkeampaa vertauskohtaa, mutta löytää yläpuolella itseään ainoastaan Jumalan. Kun ei hänellä ole mitään aavistusta Jumalan persoonallisesta muodosta, olettaa hän väärinkäsitetyn ilmoitetun sanan johdosta, että hänen oma muotonsa on jälkipainos Jumalan muodosta, vaikkakin äärettömästi pienennettynä. Mutta ilmoitettu sana ei voi tarkoittaa ulkomuotoa. Jumalan kuva ihmisessä on käsitettävä henkisesti ja ajateltava älyllisesti, vapaalla tahdolla, omallatunnolla, kehityksen mahdollisuudella ja kuolemattomuuden elon siemenellä varustetuksi hengeksi. Ihminen luulee kuitenkin oman muotonsa täydellisemmäksi ja kuvaa sen vuoksi Jumalan ja enkelit inhimillisissä muodoissa, varustaen kuitenkin enkelit siivillä, koska hän ajattelee heidät lentäviksi.
Hän ei tyydy kuvaamaan Jumalaa ainoastaan ihmisen muotoisena, hän antaa hänelle myöskin ihmisen ajatuksia, sanoja, tunteita, haluja ja himoja. Nauramme Homeron jumalille, jotka aseilla varustettuina käyvät taistelemaan kuolevaisten rivissä, mutta mitä on vanhan testamentin vihastuva, vihaava, kostava ja julma Jumala muuta kuin ihmisen kuva. Ne ovat lasten käsityksiä ja lasten lauseita sellaiset, että Mooses näki Jumalan selän. Vähitellen muuttuu Jumala rakastavammaksi ja henkisemmäksi olennoksi, kunnes Kristus, samalla kun hän selvyyden vuoksi käyttää inhimillisiä vertauksia, nimenomaan sanoo: Jumala on henki ja tahtoo, että häntä on palveltava hengessä ja totuudessa.
Emme tapaa mitään olentoa maailman-kaikkeudessa, johon voisimme verrata itseämme. Me voimme lapsellisten esi-isäimme tavoin ajatella olevamme luotujen olentojen ensimmäisiä tai voimme me niinkuin pessimistit pitää itseämme epätäydellisimpinä. Luultavinta on, että olemme väliasteessa meitä korkeampien ja toisten meitä alempien olentojen välillä. Jo Herder huomautti, että maamme on keskellä aurinkokuntaa, josta seuraisi, että olemme kehittyneempiä kuin nuoremman Venustähden asukkaat ja kehittymättömämpiä kuin Marsin, joka on vanhempi kuin maanpallo. Asukkaista juoksevassa tilassa olevalla Jupiterilla ja kaukaisemmilla kiertotähdillä, kiintotähdistä puhumattakaan, ei meillä ole mitään käsitystä. Vertaamalla maanpalloa niihin joudumme ajattelemaan, että kaikki taivaankappaleet ovat, ovat olleet tai tulevat olemaan asutut. Mutta varmaa se ei suinkaan ole. Meistä näyttää mahdottomalta, että auringossa ja pyrstötähdissä voisi olla eläviä olentoja. Tuo suuri määrä hengetöntä maailman avaruudessa harhailevaa tomua on ehkä tarkoitettu synnyttämään uusia taivaankappaleita tai ylläpitämään aurinkojen lämmön säteilyä. Kuka sanoo, ett'ei avaruuksissakin ole erämaita?
Kuuta arvellaan asumattomaksi, ilman vettä ja ilmaa, ikäänkuin meidän uteliaisuutemme kiusaksi. Tähän olettamiseen ei meillä ole muuta todistusta kuin maassa eläväin elimistöjen tarpeet. Vaan kuka sanoo meille, ett'ei elämää voi olla ilman vettä ja ilmaa? Ollen lähin naapurimme kuun jälkeen on Marstähti joutunut uusimpain tutkimustemme esineeksi. On luultu siellä huomattavan järjellisten ihmisten mietittyjä töitä, kanavia; haaveillaan liikeyhteyden aikaansaamista mittausopillisten kuvioiden tapaan tehtyjen merkkitulien avulla. Ei mikään ole mahdotonta. Spektraalianalyysi osoittaa, että aurinkokuntamme aineelliset osat ovat, muutamia vielä tuntemattomia aineita lukuunottamatta, samat kuin maanpallon ja viittaavat yhteiseen alkuperään.
Ollen maailman kansalainen voi ihminen vedota eräihin yhtäläisyyksiin maailman-kaikkeuden kanssa. Hänen päänsä on pallonmuotoinen samoin kun taivaan kappaleet, hänen kiireensä on kuin taivaan kupukansi. Jos oletamme kiekuran liikunnan perusvoimaksi, tapaamme ihmisessä sen pehmoset aaltoviivat. Ihmisen silmissä tuikkaa tähtien valo. Veren kulku sydämmeen ja sieltä pois muistuttaa vetovoimaa ja taivaankappalten liikkeitä. Ihmisen ajatus on samoinkuin maailmankaikkeus riippumaton ajasta ja paikasta. Ihmishenki on syvyyteensä ja liikevoimaansa nähden sukua äärettömälle maailman avaruudelle ja hakee vaistomaisesti jotain kiintonaista paikkaa lepoa löytääkseen. Näihin vertailuihin nähden tuntuu hiukan köyhältä, johtaa ihmisen elimistöä alemmista ja alimmista olemusmuodoista. Lähintä puuttuvaa rengasta ihmisestä apinaan, hännällistä ihmistä, ei valitettavasti ole löydetty, yhtä vähän kuin on löydetty tuota luultua alkulimaa, protoplasmaakaan.
Miksi ei tahdota tunnustaa ihmistä vapaaksi luoduksi olennoksi? Miksi tahdotaan sitoa hänen olemistaan alempain elimistöjen asteettaiseen kehitykseen? Eikö hänellä maallisessa ruumiissaan jo ole tarpeeksi tomua ja katoavaisuutta? Miksi vielä kytkeä hänen vapaa henkensä aineen kehityssarjaan? Olen nähnyt erään kirjan kansikuvan, jossa tahdotaan todistaa, että koiran ja ihmisen sikiöt ennen syntymistä ovat hiuskarvalleen toistensa näköiset. Miksi unohti tekijä liiallisessa ujoudessaan varoittamasta luontoa? Olisihan luonto voinut yhtäläisyyden eksyttämänä tunnustaa koiran herrakseen ja haltijakseen.
Oi sinua ihmeellinen ihmisolento, joka kukistat maan ja mittaat taivaat, kuinka ylpeilisitkään sinä voimistasi, jos et samalla olisi turvaton lapsi, joka kantaa aarteensa hauraassa saviastiassa, minkä tuulenpuuska voi maahan murskata! Ihminen on kuin kukkanen kedolla; kun tuuli sen yli puhaltaa, ei se enää ole siinä, eikä tunne enää paikkaansa. Mutta Herran armo kestää suvusta sukuun niille, jotka häntä pelkäävät.
16.3.1895.
VALO
Niin, minä rakastan sinua, taivaan puhdas valo, Jumalan ihanuuden loisto, joka valaiset maat ja rakennat sillan maailmain välille. Ei mitään säihkyviä jalokiviä, ei mitään vartiotulia, ei palatsien sähkötulia, ei sammuvia ilotulia, ei mitään näyttämön valaistuksia, ei revontulten kalpeaa loimua, ei edes salaman terävää säilää, joka lävistää ukonpilven, voi verrata sinun hyödylliseen valoosi. Ainoastaan talviyön korkea, aavisteleva tähtitaivas vetää vertoja rauhalliselle kauneudellesi. Rakastan kirkkaita värejäsi nähdessäni niitä sateenkaaren vivahduksissa, aamun ruskossa tai auringon laskiessa kullan kirkkaana meren helmaan. En tiedä mitään komeampaa kuin on musta pilviseinä idässä, laskeva, kirkas aurinko lännessä ja niiden välissä vihertelevä maisema, jonka yli vaakkuu mustaa pilveä vasten välkkyvä valkea kalalokki. Sameat värisekoituksesi, tuhkanharmaat pilvet ja untelot usvasi eivät ole minua varten. Aamuhämärä on minulle rakas, koska se odottaa aamua, mutta iltapuhde vaikuttaa minuun kuin surullinen hyvästin heitto. Rakkaampi on minulle pimeimmillään oleva yön varjo ja minä tiedän, ett'ei se voi enää mustemmaksi muuttua, vaan että sen helmasta on puhkeava syntymätön valo. Yö on luomakunnan äiti, samoinkuin jouluyö on Vapahtajan syntymähetki, mutta ainoastaan sentähden, että kaikki korkeampi elämä syntyy kuolemasta, kaikki pysyvä ilo syvästä surusta ja kaikki taivaallinen toivo toivottomasta nykyisyydestä, josta kaikki toivo näyttää kadonneen. Yön ja päivän vaihtelu tuottaa lepoa silmälle ja tyydyttää sydämmen häilyväisyyttä. Emme rakastaisi valoa, ell'emme pelkäisi pimeyttä. Napaseutujen naapurit ovat saaneet suuren lahjan, kun heille on annettu keskeytymätön pitkä päivä ja pitkä yö.
"Valossa välkkyen vuoron ja vuoron peittyen yöhön."
Vastakohtain voima on täällä herättänyt kiihkeän elämän halun, jota päiväntasaajan mailta puuttuu. Voima näkyy nukkuvan talviyössä, mutta sen tarmo on kevätauringon herättämänä kykenevä vuoria murtamaan. Ikävöiden tähystelee pohjoismaalainen tammikuussa ensimmäistä aamun valoa, hänen sydämmensä heltyy ensimmäisen tähden ilmestyessä loppupuolella heinäkuuta, sittenkun taivaan kauniit lyhdyt ovat olleet kolme kuukautta kadoksissa!
Valo on luomakunnan sielu, joka paistaa läpi aineen kovan kuoren. Kaikki aineelliset kappaleet: maa, vuori, ilma, vesi, metsä, kasvit, eläimet ja ihminen ovat alkujaan itsestään loistavia. Se on vaan meidän silmämme, joka voi tajuta niiden nyt heikontunutta valoa. Mutta se esiytyy välistä siellä, missä emme olisi sitä aavistaneetkaan, ilmassa, vedessä, lahossa puussa, eräiden eläinten fosfori-välkkeessä ja uudempien havaintojen mukaan myöskin ihmisen silmässä, sormenpäissä ja sydänalassa. Sähkövalo ei ole muuta kuin keskittynyttä, kaikissa kappaleissa piilevää valoa. Se on ollut voimakkaampaa kiertotähtien aikaisempina aikoina ja sitten vähentynyt. Tiede on nyt osoittanut oikeaksi, että Moos. 1: 3:n valo luotiin ennen kun auringon säteet tunkivat läpi sumujen sakeuden; alkuaikain jättiläismetsät kasvoivat sähkövalossa. Fysiikan unelma, että kaikki punnitsemattomat aineet: valo, lämpö, sähkö, magnetismi ovat ainoastaan eri ilmauksia samasta alkuvoimasta, alkaa yhä enemmän toteutua. Ja kun kaikesta tästä syntyy liikettä ja voimaa, on niinkuin olisi meidän täten suotu kurkistaa luomisen äärettömään koneistoon ja me näkisimme kellon yhden ainoan ponnistimen panevan liikkeelle lukemattomia vaihdepyöriä.
Optiikan nerokkaat keksinnöt — valoaaltojen heijastus, imeytyminen, yhdyntäsekoitukset, taittumiskulmat, valopaino, napautuminen, värispektrumit, kiinnitys valokuvauksessa — ovat kaikki tieteen kauneimpia tuloksia, ja kuinka paljon on kuitenkin vielä selittämätöntä! Kuinka nähdä, kuinka tuntea tuota eetteriä, joka väreilynsä kautta saattaa valo-aallot heilahtelemaan biljoonia kertoja sekunnissa? Eetterin olemassa olo on välttämätön olettaa, mutta missä on se todistettu? Jos maailman avaruus olisi, niinkuin oletetaan, täynnä eetteriä, niin pitäisi sen vastustuksellaan taivuttaa pyrstötähden häntää niiden elliptisillä radoilla. Tapahtuuko niin? Ei. Eetteriltä, jos sitä lie olemassa, puuttuu kaikki tiheys ja paino ja yhtäkaikki se muka väräjäisi ja värähdykset synnyttäisivät valoa? Mitä on sitten tämä valo? Onko se vaan toisen voiman ilmiö? Onko se syy vai seuraus, voima vai ominaisuus, yksinomaan aineellinen vai yksinomaan ihanteellinen vai niiden sekoitus? Emme tiedä. Ehkä on sen salaisuus paljastettu muille, uskotuimmille tähdille, joille valonsäde maailmasta on tuhansien vuosien perästä kertova, mitä täällä tätä nykyä tapahtuu. Teleskoopin kantomatkaa ei rajoita mikään muu kuin vaikeus valmistaa tarpeeksi suurta täydellisesti läpikuultavaa linssiä. Valokuvaus ratsastaa valonsäteen päällä valloittamaan maailman avaruutta, ja missä olisi raja, jos voitaisiin lisätä levyn tunteellisuutta lisääntyvän matkan mukaan?
Ei, valo ei ole elementti, niinkuin muut kokoonpantu aineesta, vaikkakin se vaikuttaa elementteihin ja sen ilmiöt voidaan niissä laskea ja mitata; valo on henkivoimaa, joka johtuu suoraan maailman hengestä, Jumalasta. Koko sen esiintyminen viittaa siihen. Kun se tulee, niin kaikki herää, syntyy uudesta, kasvaa, kukkii, iloitsee ja toivoo. Kun se katoo, niin kaikki hapuilee, häviää, katoo tuntemattomaan tyhjyyteen. Käyskelen kotiseutuni polkuja aamun valossa: kaikki on tuttavallista, rakasta ja iloista, Jumalan kirkkaus kulkee kanssani ja tasoittaa kaikki polut, paljastaa kaikki kätketyt kuilut. Kulen saman tien yön sakeassa pimeydessä; kaikki on toisin, tuntematonta ja eksyttävää, uhkaavaa; kuilut aukeavat, jalkaa livettää; missä olen? Jumalani, anna kasvojesi valaista minua, ohjaa minua kotiini!
Mitä on valo? Esi-isämme kumartivat aurinkoa; ne olivat lasten luuloja, jotka vielä häikäsevät meitä, kun me palvelemme kultaa, komeutta, kunniaa, kaikkea, joka loistaa ja hurmaa. Valo ei ole Jumala; se on vaan hänen hameensa lieve. "Valo on Jumalan vaatteus" (Ps. 104: 2).
ELÄMÄ
Sanokaa minulle, arvoisat herrat filosoofit, fysioloogit ja runoilijat: mitä on elämä? Eipä silti, ett'en voisi elää sitä ajattelematta, mutta onhan hetkiä, jolloin tekee mieli kysyä.
No niin, vastataan minulle: elämä on ilmiö, fyysillinen ja älyllinen, ruumiillinen ja henkinen. Elämä on kyky liikkua, tuntea, ajatella, vastaanottaa vaikutuksia. Elämä on aivojen, sydämmen, keuhkojen, hermojen toimintaa, verenkulkua, hengitystä kaikkine niihin kuuluvine seikkoineen. Muutamat lisäävät: se on tietoisuus; Spencer sanoo: se on yhteys ympäristön kanssa. Onko vielä useampia vastauksia? On, lukemattomia. Hyvä. Sanokaa minulle nyt, mikä on valekuollut, tylsämielinen, mielipuoli, suonenvedon kangistama? Onko hän elävä vai kuollut?
Onko vaikea määritellä näin laajaa käsitettä. Voi sanoa Calderonin tavoin: elämä on unelma. Tai Salomonin tavoin: elämä on varjo, savu. Tai kreikkalaisen viisaan tavoin: elämä on savun varjo, skia kapnes.
Ehkä uskallan minä vaatimattomasti lisätä: elämä on elimellisesti kiertokulkua heikkoudesta heikkouteen, jonka keskellä on verrannollinen voima. Elämä on psykillisesti ja henkisesti kysymysten kiertokulkua, ja vastauksista riippuu sen tulos.
Yksi on varma: että kullakin elämällä on tarkoituksensa, tehtävänsä ja ett'ei mikään elämä häviä jäljettömiin itseensä ja ympäristöönsä nähden. Mitä varten se muuten olisi olemassa? Ei ole mitään sattumaa luomakunnassa, ei mitään hyödytöntä tai tarkoituksetonta. Meistä näyttää siltä kuin tuhlaileisi luonto äärettömästi synnyttäessään elämää, joka pian katoaa ja kuitenkin on häviö uuden elämän ehto.
Tässä avartuu näköpiiri, ja vastaväitteiden luku lisääntyy moninkertaisesti. Kenen on edesvastaus epäonnistuneesta elämästä, jonka jälet pysyvät? Perityt taipumukset, yhteiskunnan kasvatus ovat tehneet kurjan ja rikoksentekijän semmoisiksi.
Turhaa kaunistelua. Jos kaikki rikokset ja kaikki kurjuus ovat toisten tuottamia, ei ihmiskunta ole muuta kuin tahdoton lammaslauma. Jos ulkoapäin tulevat vaikutukset olisivat yksin määrääviä, olisi kaikki mekaniikkaa. Näitä vaikutuksia vastaan, jotka meitä kaikkialla ympäröivät, meitä uhkaavat, meitä kiusaavat, on meillä vastapainona tahdon vapaus. Tahdon kasvatuksesta ja vastustusvoimasta riippuu lopulta kaikki. Vapautus edesvastauksesta tulee vasta sitten, kun ulkonainen pakko tai siveellinen syyntakeettomuus on todistettavasti hervaissut tahdon vapauden.
Minun nuoruudessani ei ollut Darwinia, mutta oli kuitenkin jo mielipiteitä, jotka pitivät kiinni generatio aequivoca'sta, puolustivat elämän syntymistä suoraan elottomasta aineesta. Mooseksen luomishistoria oli luonnonfilosoofien ivan esineenä. Oken esitti viehättävän olettamisen ensimmäisen ihmisen synnystä. Ihminen oli auringon valon, ilman ja kosteuden vaikutuksesta syntynyt suuren intialaisen kukan kuvussa, joka oli niin suuri ja ruokainen, että se voi kantaa lasta kahden tai kolmen vuoden vanhaksi. Runollista! Entäpä uskottavaa?
Sitten tuli uusi tiede, biologia, joka alkoi tarkemmin tutkia generatio aequivoca'a. Ja katso, silloin huomattiin tarkimpien tutkimusten kautta, että missä ei elimellistä elämää ennen ollut olemassa, siinä oli mahdoton synnyttää elämää suoraan aineesta! Elämä syntyy ainoastaan elämästä, ilman korkeampaa herätystä on ja pysyy aine kuolleena. Jokainen uusi elämä on uusi luomistoimi. Hyvästi, protoplasma, alkulima, kehitysteoria kaikkine siihen kuuluvineen!
En ole tarvinnut Henry Drummondin vakuutusta tästä totuudesta, jossa usko ja tieto yhtyvät täydellisessä sopusoinnussa. Olen pienestä pitäen vihannut materialistista maailmankatsomusta. Ihmishengen etsiminen aivoista ja elävän elimistön etsiminen raadosta on minusta aina ollut yhtä arvotonta kuin että ihmisruumis olisi hiiltä, vetyä, happea, typpeä, fosforia ja kalkkia. Miksi tonkia liassa, kun on saanut silmät katsoakseen ylös? Ihminen on tuhkaan puettu henki! Ihmisyys ei yksin riitä. Ilman jumaluutta päättyy kaikki ihmisyys auttamattomasti eläimellisyyteen.
Ei ole minulla mitään syytä oman elämänkatsantoni vuoksi halveksia muiden katsantoa. Tunnustan materialismin voiman analyysin teossa. Mutta sitä nimetöntä sisällistä maailmaa, jonka idealismi asettaa ainaiseen ja erottamattomaan yhteyteen ulkoapäin tulevain vaikutusten kanssa, en voi koskaan kieltää. Tämä sisäinen maailma, sen veriset taistelut, sen riemuisat voitot, sen surkeat tappiot, sen syntiinlankeemus ja ylösnousemus annossa, sen vaihtelut, toiveet, surut ja ilot ovat näkymättöminä olleet elämäni koko todellisuus, jota vastoin ulkonaiset tapahtumat ovat vaan koskettaneet sen kehää.
Kaikki luonnossa katsoo elämää korkeimmaksi hyväksi ja puolustaa sitä vaistomaisesti. Ihminen yksin näkee ja hakee jotain korkeampaa. Hän yksin voi kärsimättömyydessään katsoa elämää kuormaksi. Kuolemanrangaistusta ja itsemurhaa ei saa asettaa yläpuolelle siveellistä maailmanjärjestystä.
Ja kuitenkin on elämä kaikkine mahdollisuuksineen rikkaista rikkainta. "Kun se parhaimmillaan on ollut, on se ollut vaivaa ja työtä." Niin, parasta ja hyödyllisintä ihmiselämässä on sen työ rakkaudessa ja uskossa.
18.6.1895.
SUKU JA YKSILÖ
Mitä on siemen? Tulevan kasvin syntymätön elämä, ajatus, joka odottaa sanaa, kysymys, joka odottaa vastausta. Tulevaisuus, suuruus, kauneus, taistelu, voitto, tappio, kaikki on kätkettynä tähän mitättömään siemeneen, jonka varpunen voi niellä. Kaikki on mahdollista, ei mikään ole varmaa. Tuuli tempaa siemenen ja sirottaa sen minne sattuu, ei kukaan tiedä paikkaa. Ehkä putoaa se mereen, tai vuorelle; missä on sen tulevaisuus? Ehkä hedelmälliseen maahan ja tekee tainta. Vielä ei ole sen tulevaisuus taattu: rikkaruoho sitä tukahduttaa, eläimet ja ihmiset tallaavat sitä, halla tappaa sen, sade huuhtoo sen pois, aurinko kuivaa sen. Monet ovat ennenaikaisen kuoleman mahdollisuudet. Ja kuitenkin voittaa elämä. Yksi sadasta juurtuu ja korvaa ne yhdeksänkymmentä yhdeksän, jotka hävisivät. Eikö tämä tapahtuisi ennakolta määrätyn lain mukaan?
Ja mitä on ihmiselämän historia muuta kuin siemenen historiaa? Se äidinkohtu, joka sitä kantaa, on itse alkanut ja läpikäynyt pitkän sarjan vaikutuksia. Toinen sarja sattumuksia, jotka kuitenkin ovat ennakolta määrättyjä renkaita maailman järjestyksessä, vie yhteen määrätyn miehen ja määrätyn naisen, ja heistä saa alkunsa kolmas lapsi. On mahdotonta, ett'ei tämä yhtyminen olisi ennakolta määrätty. Kutsukaa ennemmin mitä tahansa sattumaksi: lapsi ei voi olla sattumus. Lapsi on uusi, itsenäinen, henkinen olento, jolla on tehtävänsä ja vastuunalaisuutensa, jota ei koskaan voida luoda sattuman niskaan. Mutta molempain vanhempain vaikutukset, sekä ruumiilliset että henkiset, sisältyvät lapseen ja yhtyvät siinä muihin elämän ja ympäristön vaikutuksiin. Tuloksena on joka kerta kolmellainen yhteys perinnöllisiä taipumuksia, elämän kasvatusta ja omaa kehitystä. Kiellätkö sinä perisynnin? Miks'ei yhtä hyvin kieltää perityitä jäseniä, perityitä taipumuksia? Suku on ruumiin ja sielun pääpiirteihin nähden keskenään kaikkiyhteistä, niinkuin meri on sitä veteensä nähden. Aallot ne ne vaan pinnalla vaihtelevat. Ja lopputarkoitus on yhtäkaikki yhteistä: henkevöitynyt uusi ihminen. Mikä suuremmoinen ajatus vapauttaa meri vesihöyryiksi! Mikä maailman uudistus vapauttaa ihminen tomun orjuudesta "Jumalan lasten ihanaan vapauteen"!
Suku hallitsee meitä ruumiillisesti ruumiin toiminnan kautta, jota kukaan ei voi välttää, mutta henkisesti voi se meidän vapaassa tahdossamme synnyttää vaan taipumuksia. Stellae inclinant, nonnecessitant. Ei mikään perisynti, eivät mitkään perityt vaistot, himot ja halut voi vapauttaa meitä omasta syystämme. Ne kiusaavat meitä, vaivaavat meitä, eivät anna meille mitään rauhaa, mutta ne eivät orjuuta meitä, me olemme ennen kaikkia muita luotuja saaneet voiman vastustaa heitä vapaalla tahdollamme. Siinä on valtamme salaisuus maailmassa, ja siinä on meidän tuomiomme. Ei kukaan ole vanhurskas Jumalan edessä, koska ei kukaan ole kestänyt siinä taistelussa, joka on pantu taisteltavaksemme. Kaikki olemme kokonaan taikka osaksi kutistuneet aineen orjuuden alle, jonka voittamiseen vapaa henkemme on saanut voiman.
Jokainen yksityinen ihminen kätkee itsessään koko ihmiskunnan ja on osallinen sen edesvastauksesta. Sama voima, sama heikkous, samat tarpeet, samat viholliset, samat taistelut, sama juuri ja sama pohja Jumalassa. Jokainen rikos ihmistä vastaan, jokainen hyväteko on rikos tai hyväteko kaikkia vastaan. Kristuksen selitys käsitteestä "lähimmäinen" sitoo meidät kaikki yhteen. Se ratkaisee samalla kertaa sen, missä määrin kuolemanrangaistus ja rangaistus yleensä on oikeutettu. Murhayritys yhtä ihmistä vastaan on murhayritys kaikkia vastaan. Yhden oikeuden loukkaaminen on kaikkien oikeuden loukkaamista. Itsemurha on rikos ei ainoastaan itsemurhaajaa vastaan, mutta myöskin sitä ihmiskuntaa vastaan, johon hän kuuluu ja josta hän on vastuunalainen. Kokonaisuus on jokaista osaansa suurempi. Oikeus on kaikkien oikeuden yhteys, eikä voi olla riippuvainen yksilön mielivallasta.
Jos nyt tämän mukaan jokainen rikos periaatteellisesti on rangaistava suuruutensa mukaan, niin olisi meillä olemassa Vanhan Testamentin laki, joka määrää silmän silmästä ja hampaan hampaasta. Mutta sentähden on Kristuksen rakkaus lähetetty maailmaan, ei päästämään laista, vaan lakia täyttämään. Rakkaus on korkeampi kuin oikeus, koska rakkaus yksin on täydellisin oikeus. Toinen ihminen ei voi tuomita toisen sisäisimpiä tarkoituksia, koska hänellä aina voi olla salaisia vaikuttimia, jotka tekevät, että inhimillinen oikeus itse asiassa muuttuu vääryydeksi ja tuomitsee umpisilmin. Sentähden sanoo Kristuksen laki: rakasta lähimmäistäsi niinkuin itseäsi, etsi toisessa samat lieventävät asianhaarat, jotka löydät itsessäsi. Ja seuraus tästä on se, että laki: hammas hampaasta ja silmä silmästä, verrattuna toisen tuntemattomiin vaikuttimiin, tähtää yli maalinsa ja tappaa tutkimatta. Kristuksen laki ei enää pane kuolemanrangaistusta täytäntöön sen ehdottomassa ankaruudessa, mutta hän on pannut sen täytäntöön omassa itsessään, yksi kaikkien edestä, koska hän kantoi koko ihmiskunnan syyllisyyden, ja koska tämä syyllisyys, johon sisältyi luomakunnan kapina luojaa vastaan, välttämättömästi oli rangaistava.
Onko siis Jumala ollut sokea kaikkien ihmisten heikkoudelle, niille lukemattomille lieventäville asianhaaroille, joita nämä voivat esiintuoda synnin kiusausten puolustukseksi? Ei, hän on nähnyt kaikki, ja sentähden hän on sälyttänyt synnin rangaistuksen, kuoleman, sen ainoan synnittömän ja pyhän niskoille, joka yksin voi kärsiä kaikkien muitten edestä, koska hän kärsi syyttömästi. Tämä on armoa ei ainoastaan teoloogien selitysten mukaan, mutta myöskin yleisinhimillisessä merkityksessä. Korkein oikeus punnitsi samalla vaa'alla kaiken synnin ja kaiken heikkouden.
Leo Tolstoi väittää, ett'ei rangaistus ole oikeutettu, ja perustaa mielipiteensä Kristuksen sanoihin. "Sinun ei pidä oleman pahaa vastaan", sinun pitää voittaman paha hyvällä. Kenelle sanoi Kristus nämä rakkauden sanat? Samoille lyhytnäköisille ihmisille, joille hän ennen oli sanonut: "elkää tuomitko, ett'ei teitä tuomittaisi!" Ja kuitenkin rankaisi hän ei ainoastaan viikunapuuta, joka ei kantanut hedelmiä, vaan myöskin farisealaisia, Jerusalemia ja Juudaan kansaa, ja viimeisellä tuomiolla hän on sanova niille, jotka ovat hänen vasemmalla sivullansa: "menkää pois minusta, te kirotut!" Ei, Kristus ei ole kieltänyt rikosta eikä myöskään rangaistusta.
Tolstoin mukaan ei Paavali olisi kristitty, koska hän on sanonut, ett'ei esivalta miekkaa hukkaan kanna, ja saman kirjailijan mukaan olisivat yhteiskunta ja laki epäkristillisiä, koska ne eivät voi pysyä pystyssä pahaa rankaisematta. Erehdys on siinä, että Kristus on varoittanut yksityistä ihmistä oman käden oikeudesta, ja Tolstoi on sovittanut nämä sanat yhteiskuntaan ja lakiin, välittämättä siitä, että hän sen kautta hävittää sekä lain että yhteiskunnan, jotka eivät voi pysyä pystyssä ilman tuomio-oikeutta. Kristus on sanonut: "minä en ole tullut laista päästämään, vaan lakia täyttämään", nimittäin rakkauden korkeampaa lakia. Samaten ei kristillisen yhteiskunnan lakia kaikkine sen puutteineen peruuteta, vaan täydennetään sitä rakkauden lailla. Sillä jos Jumala on antanut Mooseksen laille oikeuden tuomita Israelin kansaa, niin on hän myöskin laatinut rakkauden lain tuomitsemaan samalla oikeudella Kristuksen kansaa. Tässä on vaan kysymys kaiken sen vihan ja koston poiskitkemisestä, jotka hämmentävät Mooseksen lakia "heidän sydämmiensä kovuuden tähden". Kristuksen laki saa tuomita ja rangaista, mutta ei vihata ja kostaa. Rangaistuksen rakkaus on siinä, että sen tulee poistaa rikos ja johtaa rikollinen takaisin loukkaamansa ihmiskunnan helmaan. Ja rangaistuksen oikeus on siinä, että rangaistu on saanut sen oikeuden, joka sillä on vaadittavana yhteiskunnalta, nimittäin sovituksen syyllisyydestään.
1.4.1895.
MINÄ
Missä on itsevaltias, joka hallitsee kaikkia eläviä olennoita kehdosta hautaan ja tuolla puolellakin haudan, — joka seuraa sinua uskollisemmin kuin varjo, missä kulkenetkin, joka suojelee sinua kaikkia vastaan, paitse itseäsi vastaan, joka vartioi sinun pienimpiäkin askeleitasi, ylentää sinut yli kaikkien muiden ja polkee kaikki muut, joka aina puolustaa sinun oikeuksiasi ja etujasi, mutta joka myöskin sisällisen voiman häntä pakottaessa voi lahjoittaa sinut pois, lahjoittaa pois oikeutesi ja etusi? Missä hän on tuo, joka ei koskaan jätä sinua, ei edes hulluuden yössä, hän, jonka sinä aina näet, jota kuulet, jonka tunnet ja jota puhuttelet, jolle uskot salaisimmat ajatuksesi ja jolta aina kysyt neuvoa suurissa ja pienissä tarpeissasi, mutta joka niin usein pettää sinut ja jättää sinut avuttomaksi, silloinkun häntä enin olisit tarvinnut? Missä on hän, jota vaistomaisesti rakastat yli kaiken muun maailmassa ja jota kuitenkin katumuksen hetkenä voit inhota, vihata ja syntymättömäksi toivoa?
Niin, kuka on hän tuo salaperäinen aina vaihteleva, uskollinen ja uskoton ruumiin ja sielun valtias, joka aina määrää ajatuksesi, päätöksesi ja toimesi? Sinä ajattelet Herraa Jumalaa taivaassa, tuota korkeinta, ensimmäistä, viimeistä ja ainoata, mutta hän ei petä koskaan, ei muutu koskaan niinkuin maallisen elämän haltija. Hän se siis ei voi olla. Sinä ajattelet suojelusenkeliäsi, joka sinua kaikkialla seuraa. Mutta hänkään se ei voi olla, hän ei ylennä sinua, ensiksi sinua masentamatta. Vielä vähemmin voi se olla joku maan mahtavista, jotka vallitsevat tänään ja huomenna ei kukaan enää tiedä, missä heidän sijansa on.
Hyvä; etsi häntä sielusi sisimmästä salakammiosta, siellä on hänen valtaistuimensa ja asuntonsa; hänen nimensä on Minä ja vielä varmemmaksi vakuudeksi Minä Itse. Hän on tarun peikon kaltainen: hänen voimansa on hänen nimessään, eikä hänen taikavoimansa vaikuta siihen, joka tietää hänen nimensä. Sille, joka tietää hänen nimensä, voipi hän käydä vastukselliseksi seuralaiseksi, ahdistelevaksi, irvisteleväksi epäjumalaksi, josta turhaan koetamme vapautua. Niille, jotka eivät tunne hänen nimeänsä, on hän sitävastoin mitä miellyttävin seuraystävä, mitä älykkäin ja luotettavin neuvonantaja ja välittäjä, joka tietää kaikki, ymmärtää kaikki ja osaa ennustaa kaikki paremmin kuin kukaan muu. Jos epäilet tämän valtiaan kaikkitietoisuutta, teet majesteettirikoksen; jos loukkaat häntä, on se kuoleman synti; jos laiminlyöt tai unhotat hänet, silloinkun hän vaatii kaikkien huomiota, on se joko anteeksiantamatonta sokeutta tai mitä suurinta hävyttömyyttä.
Semmoinen on tämän mahtavan miehen peritty luonne, kun hän esiintyy mitä erilaisimpiin pukuihin puettuna, milloin vaateliaana, milloin teeskennellyn vaatimattomana. Hän on raudasta ja savesta tehty jättiläinen, hän voi olla sitkeä ja hauras, itsepäinen aina parantumattomuuteen saakka ja nöyrä aina siihen määrin, että kieltää perityn luonteensa. Hän kovenee loukkauksista, hän heltyy rakkaudesta. Hän voi hellyytensä hetkinä, niin, jopa kautta koko elämänsä kieltää, unohtaa ja uhrata tämän taipumattoman itsensä, joka on juurtunut häneen syntymästä saakka. Kovan ulkonaisen painon alla voi hän tulla toisen tahdon orjaksi; rakkauden vastustamattoman sisäisen ponnistuksen voimasta voi hän muuttua mitä rakastettavimmaksi, luotettavimmaksi ja hellimmäksi toisten etujen valvojaksi.
Hänen nimensä, hänen kaikkea polkevan perityn luonteensa ja hänen olojen mukaan aina vaihtelevan olentonsa takana piilee nimittäin yksi luomakunnan perusajatuksia, joka elähdyttää kaikkia eläviä ja joka on elämän sisin juuri, jonka vuoksi sen myöskin täytyy löytyä alkulähteenä elämän luojassa ja ylläpitäjässä, nimittäin personallisuus. Personaton Jumala personallisten olentojen maailmassa olisi kaiken elämän kuolema. Ilman personallisuutta olisi kaikki elimellinen elämä tuomittu avuttomasti menehtymään luonnon voimien ja muiden elävien olentojen ylivoiman alle. Personallisuus on annettu kaikelle, joka yksilönä elää, sen olemisen säilyttämiseksi ja suojelemiseksi. Sen ensimmäinen tunnusmerkki on oman elämän suojeleminen joko vastustuksen, paon eli petoksen kautta. Ne eläimet, jotka eivät voi puolustautua, pakenevat; ne kasvit ja eläimet, jotka eivät voi paeta, naamioivat itsensä pettääkseen ja eksyttääkseen vihollistansa. Kasvikunnassa ja suurimmassa osassa eläinkuntaa on, lukuunottamatta perhettä ja sikiöitä, jotka ovat suojeltavat, jokainen yksilö jokaisen toisen yksilön vihollinen tai ainakin hänen onnestansa välittämätön. Ihmismaailmassa kilpaili jokainen alkujaan naapurinsa kanssa olemisen tarpeista, ja oli siis vihollinen. Hitaasti ovat ihmiset kehittyneet tunnustamaan käsitteitä lähimmäinen ja veljenrakkaus, mutta personallisuuden synnynnäinen itsekkäisyys pysyy ja ajaa yhä yksilöitä, kansanluokkia ja kansoja tuimiin taisteluihin olemisen puolesta.
Näin on Minä Itse kaikkina aikoina pysynyt maallisen elämän haltijana, sillä erotuksella kuitenkin, että hän kasvi- ja eläinmaailmassa on pysynyt tiedotonna tai puolitietoisena yksilönä, jota vastoin hän ainoastaan ihmismaailmassa on saavuttanut täydellisen olemusmuotonsa itsetietoisena personallisuutena. Tässä olemuksessa, samoinkuin kaikissa muissakin, on eri asteensa. Kaikki elimellinen elämä pitää huolta suvun jatkumisesta, mutta jo kasveissa ja vielä enemmän eläimissä tulee siihen halu yhtyä yhteiskuntiin ja toimia yhteisin voimin. Korkeammissa eläimissä näkyy yhteisen itsepuolustuksen jälkiä; ihmisessä kehittyy kaikkiyhteys-ajatus: yksi kaikkien ja kaikki yhden puolesta. Kaikki tämä osoittaa vääräksi väitteen yksinänsä hallitsevasta minästä.
Luomakunnan laki on se, että jokainen voima sidotaan vastapainonsa kautta: vetovoima keskipakoisuusvoiman kautta, elämän ilmiöt katoavaisuuden kautta, valo pimeyden, itsekkäisyys rakkauden, ylpeys nöyryytyksen ja rikos tuomion kautta. Inhimillinen laki ja yhteiskunta ovat rakennetut vastapainojen pohjalle ja lopputuloksena on tasapaino. Mutta kuinka paljon yli kaiken korkeammalla mahtanee olla se ikuinen personallisuus, joka ei ainoastaan pidä kädessään kaikkia tasapainon taistelevia ja toisiaan hävittäviä voimia, vaan vielä sen lisäksi voi niistä kehittää elämän suuren tarkoituksen: oikeuden, totuuden, kauneuden, hyvyyden ja pyhyyden, ja lopputarkoituksenaan kaiken täydellisyyden!
8.4.1895.
LAPSI
Joskin elimellinen elämä on kiertokulkua heikkoudesta heikkouteen, jolla vaan keskustassaan on jotain verrannollista voimaa, niin on tämä voima kuitenkin elämän tarkoitus, sen raison d'être. Lapsuus ja vanhuus ovat alku ja loppu, hyvää-huomenta ja hyvää-yötä. Maailmanhistoriallisessa merkityksessään on elämä kuolematonta voimaa, ja Jumalan voimassa ainoaa todellista, koska kuolema on ainoastaan ylimeno elämästä elämään.
Elämän lyhyt kiertokulku kehityksen sisässä, jonka laajuus on ainoastaan seitsemän- tai kahdeksankymmentä vuotta, on nöyryytys ihmishengen ylpeydelle, mutta sopii ihmeellisen hyvin kiertotähtien kulkuaikoihin. Muutamien satojen tai tuhansien vuosien vanha ihminen olisi kuin kuivettunut, aikojen homeen peittämä mumia, joka olisi kauhistus ihmiselle itselleenkin. Nyt ehtii inhimillinen suuruus tuskin pöyhistäytyä, ennenkun sen vuori jo särkyy. Elinvoimien uudistus jouduttaa kehitystä. Alkuunpanija kuolee pois keskentekoisesta työstään; seuraava sukupolvi täydentää ja laajentaa työtä. Eläissään hän kätkee itsessään kaiken edellisen elämän ja jättää suuren perintönsä lisättynä jälkeläisilleen.
Lapsi alkaa siinä, missä kaikki elämä alkaa, äidin kohdussa, sen ensimmäinen elämä on kasvin elämää. Se elostelee, juo, nukkuu, itkee ja hymyilee siitä tietämättään. Salaperäisiä elimellisiä muutoksia tapahtuu. Aivot ja pääkallo vahvovat, ruuansulattimet kehittyvät, hampaat näyttäytyvät. Ruumis ja sielu kasvavat yhtä rintaa. Ensimmäinen, toinen ja kolmas ymmärrettävä ääni syntyy tavallisesti sattumalta, ja saadaan niiden jatkoa usein kauvankin odottaa. Neljäs ääni on kuin auringonnousu; se on ensimmäinen itsetietoisuuden ilmaus. Sitten seuraavat ensimmäiset askeleet, ensimmäinen tahto, ensimmäinen mielikuvitus matkimisen muodossa, ja ensimmäinen tunne, joka ilmestyy joko mieltymyksenä tai inhona. Lasten taudit ovat kehitysasteita. Kolmen ja neljän vuoden välillä esiintyvät taipumukset ja muisto. Kahdeksan ja kymmenen vuoden vaiheilla on lapsimaailman näköpiiri niin laajentunut kuin se voi olla särkymättä, ja nyt alkaa elämän, kirjan ja koulun vaikutuksen alainen päiväntasausaika. On vanhamaisia lapsia, samoinkuin on myöhään kehittyneitä.
Ruumiin kehitys on ajanut sielunkehityksen edelle. Mutta kahdennellatoista vuodella — aikaisemmin tai myöhemmin — syntyy niin syvä kuilu, ett'ei elämässä sen syvempää. Mikä on tavallinen lapsi? Elä vastaa minulle: viaton lapsi. Ei, lapsi ei ole viaton siinä tarkoituksessa, että se olisi ilman syntiä, itsekkäisyyttä, kateutta, itsepäisyyttä ja muita vikoja, perityitä tai opituita; ne ilmaantuvat jo ennen kuin lapsi tuskin voi puhuakaan. Lapsi on viaton ainoastaan siinä tarkoituksessa, että se ei ole teoistaan vastuunalainen. Se ei voi yhdistää syytä ja vaikutusta, tekoa ja sen seurausta; se toimii välittömästi hetkellisten vaikutuksien mukaan. Rikos ja rangaistus, syy ja anteeksianto ovat hyvin tunnetuita, mutta vaikuttimet ovat tuntemattomia. Ja tämä syyntakeettomuus ja välittömyys, joka on lapsen heikkous, on samalla sen suurin voima. Aiheeton teko voi mennä harhaan ja vahingoittaa, mutta harkinnan puutteesta syntyy tarkoituksien puhtautta ja hartautta ja luottamusta, jotka epäilemättä ovat niitä ominaisuuksia, joita Kristus vaatii taivaan valtakuntaan pyrkiviltä. Täytyy ymmärtää tämä ollakseen lasta halveksimatta. Nostakaamme ennemminkin katseemme sameasta näköpiiristämme kohden uskollista, kirkasta lapsensilmää.
Syynä on se, että lapsi näkee maailman kokonaisena ja rikkomatonna, se on, niinkuin sanotaan, objektiivisena. Täysikasvuisen mielessä olevaa juopaa luonnon ja hengen välillä ei ole tässä satumaailmassa. Leikkikalu elää ja on sitä, mitä se esittää. Eläin puhuu, metsä laulaa, kukka iloitsee ja suree; kaikella luonnossa on elämänsä, äänensä, tunteensa ja tarkoituksensa; kaikki ymmärtävät lasta, ja lapsi ymmärtää heidät. Jos lapsi yhtäkkiä muutettaisiin satoja penikulmia entiseltä paikaltaan, ei se hämmästyisi siitä vähääkään. Tässä korkeassa ja rakastettavassa objektiivisessa katsantotavassa tunnemme me alku-ihmisen ja hänen kadotetun paratiisinsa. Käärmeitä piilee sen kukkien alla, mutta lapsi ei ymmärrä niitä eikä pelkää niitä. Miksi opettaa sitä pelkäämään?
Juopa! juopa! Ensimmäisen nuoruuden portilla seisoo rakennusmestari, joka on kohottanut korkeita muuria maailmassa, mutta muurin lapsuuden Eedenin ympärillä repii hän säälittä maahan. Mietintö särkee maailman pirstaleiksi. Se tunkee kuin teräskiila luonnon ja hengen väliin, se kysyy ja kaikki särkyy. Lapsikin kysyy ja kysyy usein itsepintaisesti, mutta se ei tutki vastausta, se uskoo. Mietintä ei mitään usko, se vaatii todistuksia. Ja tämä maailman ensimmäinen ja suurin pedagoogi, joka alkaa opetuksensa jo ennen minkään koulun alkamista, ei lakkaa ennen kuin hän on repinyt lapsen onnellisen ja ehyen maailman tuhanneksi repaleeksi tuulen viedä.
Elkäämme nurkuko sitä, mikä on välttämätöntä. Mietintä on henkivoima, maailman voima, sen täytyy tulla, se on kehityksen ponnistin ja sen ehto. Mutta se ei saa tulla ennen aikojaan. Se ei saa muuttaa nuppua ja kukkaa heti kohta hedelmäksi, sillä siitä syntyy epäkypsä raakile. Voi teitä vanhemmat, tädit ja viisaat koulumestarit, jotka ennen aikojaan tahdotte nostaa ymmärtämättömän lapsen omalle, muka korkeammalle kannalle; jos te voisitte aavistaa, minkä maailman te olette hävittäneet, ei kaikki viisautenne riittäisi ostamaan takaisin niitä uskon ja onnen aarteita, jotka olette riistäneet paljaaksi ryöstetyltä lapseltanne.
Ei ole mitään hedelmällisempää maanalaa hyville ja huonoille siemenille kuin lapsen sydän. Sana itää, saatu vaikutus juurtuu, rakkaus kantaa hedelmiä. Sanotaan, että lapset helposti unohtavat. Niin, heidän mielensä on onneksi syntyjään keveä. Elämän pienet ja suuret surut kulkevat heidän ohitsensa kuin jäljettömät tuulenpuuskat. Unhotus on siinä, että he elävät aina uusista vaikutuksista, niinkuin perho elää auringosta. Onnellinen aika, jolloin
Pahe oli peikko vain
Ja surut unohdin,
Kun muista, paitse luvustain
Huoletta iloitsin.
Niin, onnellinen aika, kun luulee olevansa kaikki, uskoo kaikki, tietää kaikki ja taitaa kaikki.
18.6.1895.
NUORUUS
Elämä on kuin maisema, jossa on kaksi yhtäsuuntaista metsäistä harjannetta ja niiden välissä syvä laakso. Lapsi on likinäköinen, hän seisoo ensimmäisellä kukkulalla, kirkkaassa ilmassa taivaan sineä vastaan ja näkee allaan kukkivan maailman. Nuorukainen on liukunut rinnettä alas laaksoon, jossa kaikki tuulet temmeltävät, ja katsoo ylös taivasta kohti, mutta näkee sen korkealla päänsä päällä, ja maailma esiintyy hänelle tulevaisuuden näköpiirinä laakson aukeamassa. Hän pyrkii korkeammalle, hän kiipee ylemmä. Ylös täytyy hänen päästä, vaikka aina pilviin saakka. Mies on kiivennyt vähän matkaa vastapäätä olevan kukkulan rinteelle eikä useinkaan näe entisyyttä allaan eikä tulevaisuutta päänsä päällä, koska puut peittävät hänen näköalansa. Hän elää nykyisyydessä, jossa kaikki halujen ja kunnianhimon esineet vetävät puoleensa hänen huomionsa. Vanhus on vaikeuksien kanssa taistellen saavuttanut vastapäisen kukkulan harjan, hän näkee taivaan tulevaisuutena päänsä päällä ja maailman menneisyytenään alhaalla laaksossa. Taas tuntee hän hengittävänsä raittiimpaa ilmaa, myrskyt eivät enää ulotu tänne, hänen katseensa kantaa pitkälle, mutta hän tuntee olevansa uupunut kiipeämisestä ja etsii itselleen suojaisen lepopaikan harmaiden kallioiden välissä.
Ei ole epäilystäkään siitä, ett'eivät elämän ensimmäiset ja viimeiset asteet olisi verrattain korkeampia, vaikkakin voimassa heikompia, eikä pidä väliasteiden sentähden niitä kumpaakaan halveksia. Eroa niiden molempien välillä tulee meidän tarkastaa.
Nuoruus näyttää olevan nopeata nousemista. Ja kuitenkaan ei ole elämässä mitään syvempää lankeemusta kuin lapsesta nuorukaiseksi. Koko tuo rikkomaton objektiivisten huomioiden maailma, joka on lapsen onnellinen Eedeni, on särkynyt loistaviksi pirstaleiksi, ja jokainen pirstale tahtoo olla erikoinen maailma. Luonto on kadottanut elämänsä, äänensä ja myötätuntoisuutensa, se ei enää ymmärrä entistä lapsen kieltään, ei tunne enää sitä tuttavallista henkeä, joka asui lapsessa. Nuoruuden vasta kasvanut, etsivä henki ei enää tunne omaa itseään luonnossa. Molemmat rakastavat yhä edelleen toisiaan, niin, lapsuuden ystävyys on muuttunut rakkauden hehkuksi. Luonto pukeutuu ihanimpaan kukkaisloistoonsa miellyttääkseen nuoruutta ja nuoruus etsii unelmoiden ihanteensa luonnosta. Mutta he eivät enää voi sinutella toisiaan. Haaveet asettuvat huomioiden sijalle. Entinen vapaa veljeys on muuttunut rakkauden ujoudeksi, he eivät etsi toisissaan enää todellisuutta, vaan vertauskuvia. Ihanteellinen usvaharso on vetäytynyt heidän välilleen; he ovat vieraantuneet toisistaan. Minä en ole enää sinä, ja sinä et ole enää minä; käykäämme etsimään toisiamme!
Onko tämä lankeemus? On, aivan varmaan. Voivatko luonto ja henki, jotka kerran olivat yhtä, haleta kahtia menettämättä vastinettaan? Voivatko osat, kukin erältään, vastata kokonaisuutta? Ja kuitenkin on ero korkeamman edistyksen ehto. Me tapaamme sen viimeisessä asteessa.
Olen jo maininnut, mikä on se leppymätön, välttämätön voima, joka erottaa nuo molemmat. Se on mietiskely, ihmiskunnan voittamaton halu verrata itseään ympäristöönsä voidakseen syventyä omaan itseensä. Mietiskely sisältää aina kysymyksen: mitä, miksi, mihin? Se alkaa tiedottomasti lapsen kiusailevissa kysymyksissä, mutta lapsi ei voi pitää kiinni ajatuksesta, vaan päästää sen. Lakkaamatta uudistuu kysymys, kunnes lapsi löytää vastauksen omassa itsessään. Mietiskely on seppä, joka yöt ja päivät takoo kylmää rautaa, kunnes se alkaa hehkua.
Ikärajaa ei voida määrätä, koska se muutamilla alkaa aikaisin, toisilla myöhemmin, riippuen saaduista vaikutuksista. Keskirajan voi olettaa olevan kahdentoista ja kolmentoista ikävuoden vaiheilla. Sen jälkeen käy kehitys niin pian, että yhden tai kahden vuoden kuluessa huomion maailma on muuttunut tunteen ja ajatuksen maailmaksi. Ruumiillinen kehitys alkaa ja henkielämä seuraa hitaammin jälestä. Syntyy sisäisiä ristiriitaisuuksia, epävarmuutta, ujoutta ja kömpelyyttä. Personallinen itsetietoisuus on herännyt ja luulee kaikkialla näkevänsä kiittäjiä tai laittajia. Lapsi ei tahdo enää kutsuttaa lapseksi ja sellaisena kohdeltaa. Lapsi, mikä loukkaus! Ei mikään ikäkausi halveksi niin suuresti lapsuuden leikkejä kuin tuo kolmen-, neljän- ja viidentoista vuoden muka korkeampi viisaus.
Parin tai kolmen vuoden kuluttua on tämä ylpeys jo haihtunut ja lasta katsotaan vieraaksi olennoksi, mutta jota kuitenkin voidaan sietää. Tuhannet muut asiat tunkevat esiin, rakkaus kaikkine asteineen ja muotoineen, kunnia, jolla ei ole mitään maalia liian korkeata, oma voima, rohkeus, itseluottamus, joka pyyhkii sanan "mahdotonta" kielensä sanakirjasta, suuruuden ihailu, kauneus, nero, uljuus; ja lopuksi nuo ihannoivat unelmat, jotka joskus löytävät tyydytyksensä rakkaudessa, joskus isänmaassa, toisen vuoron taas häviävät johonkin tuntemattomaan taivaan ja maan välillä. Ajatusmaailma on tässä ijässä suuri ja rikas, mutta vielä suurempi ja rikkaampi on tunteitten maailma. On ihmeellinen viehätys nuoruuden haaveissa. Niiden kauneuden salaisuus on niiden rajattomassa innostuksessa. Oi, tuota innostusta, joka voi sulkea syliinsä kaikki, kieltäytyä kaikesta ja kyetä kaikkeen, sitä ei voi mikään muu korvata! Elkää uskoko tunteiden pysyväisyyteen, mutta uskokaa niiden vilpittömyyteen! Nuoruus voi pettää itsensä, mutta vilppi on sen luontoa vastaan. Olen vanhaksi käynyt ja usein pettynyt, mutta uskon nuoruuteen niinkuin siihen, mikä on parasta minussa itsessäni. Eikä koskaan voi nuoruus asettaa päämaaliaan tarpeeksi korkealle, jos mieli jotain jäädä jälelle, sittenkun elämä on kyninyt kotkalta siipihöyhenet. Ken ei ole kerran elämässään lähtenyt maailmaa valloittamaan? Kaiken toivominen ei auta vielä kaikkeen kykenemään, mutta se on uskomista voiton mahdollisuuteen!
Kenellepä elämä tarjoisikaan niin paljon kuin nuorukaiselle? Koko tuo äärettömän pitkä, rajaton tulevaisuus on hänen, ja kuitenkin voi hän uhrata elämänsä mitättömästä asiasta. Katumetelien aikana Pariisissa v. 1848 nähtiin nuorten poikain yhtämittaa kaatuvan kartessikuulain satuttamina, ja yhtä mittaa kiipeili uusia poikia katuvarustusten päälle saadakseen olla mukana näkemässä.
Nuoruus on elämän vastustamaton liikevoima. Ei kaikki suuri ole nuorison luomaa, mutta kaikki suuri on alkanut nuorison unelmissa ja vakaantunut sen uhrautuvassa innostuksessa. Jumala itse, sanoo Almqvist, ei ollut neljääneljättä vuotta vanhempi kuollessaan maailman edestä.
8.4.1895.
ELÄMÄN KESÄ JA SYKSY
Kesällä tulee suurin lämpö aina suurimman valon jälkeen. Korkein hengen kehitys ilmaantuu tavallisesti myöhemmin kuin suurimmat ruumiilliset voimat. Tavallisesti on ruumiillinen kehitys korkeimmillaan kolmannella-, äly neljännellä- tai viidennelläkymmenennellä ikävuodella. Mutta luonnonlait täydentävät toisiaan. Tylsämielinen ja mielipuoli voivat olla ruumiillisesti voimakkaita, vaikka sielu lepää, ja monet kuuluisimmat runoilijat ja oppineet ovat tuotantonsa korkeimmillaan ollessa olleet ruumiiltaan kukistuneita. Ruumis ja sielu taipuvat ihmishengen vapauden alle, mutta hengen taistelu lihaa vastaan ja lihan taistelu henkeä vastaan pysyvät kaikkina aikoina yhtäläisinä.
Monet, ja varsinkin herkkäveriset luonteet, pysyvät pohjaltaan lapsina tai nuorukaisina vielä vanhoillaankin, niin, jopa aina kuolemaansa saakka. On niinkuin tuntisi keväisen ilman tuulahduksia Joulukuussa. Ei mikään ole näiltä onnellisilta voinut hävittää lapsuuden välittömiä vaikutuksia eikä nuoruuden ihanteita. Kylmä järki nauraa heille; minä rakastan heitä — ja tunnen heidät.
Elämän taistelun tavallinen meno on se, että välitön vaikutus ensiksi kalpenee ja että kokemus kovakätisesti oikoo haavekuviamme. Keski-ikäisellä miehellä ja naisella on liian paljon tekemistä ympäristönsä ja todellisuuden kanssa ehtiäkseen haaveilla. Lukuunottamatta surujen arpia ja rakkaita muistoja ovat menneisyys ja tulevaisuus menettäneet merkityksensä. Tarkastakaa historian kirjoittajaa ja muinaistutkijaa! Tutkivatko he mennyttä niinkuin olisivat he itse siinä eläneet? Eivätkö he tee sitä enemmän ajatellen sen tuloksia nykyisyydessä?
Keski-ikäinen kutsuu tulevaisuudeksi virkaylennyksiä, eläke-ikää, pääomaa, lasten kasvatusta, virkoja ja avioliittoja, perheen perinnöitä ja etuja, tai myöskin Jumalan valtakuntaa ja iankaikkista elämää. Kuinka nykyisyys kokonaan kiinnittää tämän ikäluokan huomiota, näkyy muun muassa sananlaskusta "terveys ennen kaikkea". Terveys on lapsuudessa, samoinkuin kyyneleetkin, hyvin helposti haihtuva huoli, ja nuoriso ajattelee sitä ainoastaan silloin, kun henki on vaarassa. Keski-ikäinen sitävastoin pelkää aina olevansa sairas, turvautuu rohtoihin ja tekee vuosisopimuksia lääkärien kanssa. Ei kukaan rakasta elämää niinkuin se, jolle se on saanut käytöllisen merkityksen; on vielä niin paljon tekemistä, täytyy pitää tarkasti elämätään.
Ammatti, toimeentulo, virka, ammattitutkinnot, koti, perhe, lapset, talous, seuraelämä, puoluetaistelut, politikka, kokoukset, naapurit vievät keski-ikäisen ihmisen ajan. Se ei ole työ, joka kuluttaa elämän lankaa, vaan sisällinen ja ulkonainen rauhattomuus, surut, pelko, epäilys, odotus, pettynyt toivo, rakkaus ja ystävyys, omat ja muiden hairahdukset, erehdykset, epäluulot, pettymykset, katumus, kuvailut, hullutukset, tavat, paheet — ne ovat ne, jotka elämän lankaa kuluttavat. Ei ole enää kykyä unohtamaan eikä aikaa hyvittämään. Keskittämällä tahdon voimamme nykyisyyteen toimitamme me käytännössä mitä voimme. Jos me pidämme kirjaa elämästämme, huomaamme me, että toimintamme summa on suurin keski-ijällä. Mutta nykyisyydessä eläminen on samalla kahleutumista sen vaatimuksiin, kykenemättömyyttä lepäämään muistoissa ja löytämään lohdutusta toivossa. Päivä toistaan seuraa, ja mitä on meidän syöminen, mitä juominen ja millä itseämme vaatettaminen?
Kristus sanoo: hakekaa ensin Jumalan valtakuntaa ja sen vanhurskautta! Missä ei tämä vastaus anna elämälle uutta sisältöä, siellä kuihtuvat ruumis ja sielu sitä mukaa kuin elämän ajalliset päämaalit katoavat. Uupumus ottaa osansa, hermot ja jänteet höllenevät, ajatus aaltoilee yhä hitaammin, ja ennenkun aavistammekaan, päädymme siihen rauhan suvantoon, jota kutsutaan vanhuudeksi ja joka ei ole rauhallinen sen vuoksi, että olisimme siinä suojatut myrskyiltä ja huolilta, vaan koska maalliset velvollisuudet painavat vähemmin ja koska elämän sudet, intohimot, silloin tavallisesti ovat lakanneet ulvomasta.
Eivät kaikki vanhat ymmärrä vanhuuden etuja. Tavat ja intohimot riippuvat sitkeästi kiinni meissä vielä vanhuutemmekin päivinä ja kieltäymys on vaikeasti opittava taito. Vanhuus riisuu yöksi ensin koristeensa, sitten elämän arkivaatteet, lopuksi läheisimmän ympäristönsä. Se, joka voi tyynesti toimittaa tämän riisuntansa ja haudata menneisyytensä tai kätkeä maahan rakkaimpansa, voi toivoa ne jälleen näkevänsä; se, joka ulkomaailman pala palalta murtuessa hänen edessään, kuitenkin voi säilyttää itsensä ja uskonsa, hän on voittanut vuosiensa vihat, hän ei huku yöhön, vaan odottaa aamua. Hänen ehtoonsa on kuin pohjolan juhannusyö, jolloin aamu ja iltarusko ojentavat toisilleen kätensä yhtyvässä valossaan.
Silloin, vasta silloin, on tämä ruumiillisesti voitettu, mutta henkisesti murtumaton kiipeilijä saavuttanut vastapäisen kukkulan, maallisen elämän kukkuloista korkeimman. Kaikki vanhukset katsovat takaisin pitkää, kulettua taivalta, kaikki seisovat he tornissa — ja elävät muistoissaan, mutta niille, jotka ovat saavuttaneet tuon kukkulan, avautuu ääretön taivaanranta, korkeampi kuin lapsuuden, avarampi kuin nuoruuden, aukeampi kuin keski-ijän. Tämä vanhus on palannut takaisin lapsuuden katsantotapaan siinä, että ulkonainen ja sisällinen maailma, luonto ja tietoisuus ovat hänessä yhdeksi kutoutuneet. Hän ei mietiskele enää, hän tuntee, ja joskin hän vertailee, ei hän arvostele. Hän on saanut takaisin välittömän vaikutuksen lahjan, mutta sitä hallitsee nyt tietoisuus ja jalostaa tyytymys. Enkelit ja luonto eivät enää puhu, ja kuitenkin tajuaa hän heidän äänettömän kielensä. Hän elää, ei kuitenkaan enää hän, vaan se äärettömyys, joka samaan syliinsä sulkee menneisyyden, nykyisyyden ja tulevaisuuden ja jota kristityt kutsuvat jumalaksi. Tottahan on, että katselijan täytyy olla kristitty ajatellaksensa kaikkea ennakolta näkevää ja kaikkea yhdistävää ja rakastavasti suojelevaa personallista Jumalaa, jossa hän ei katoa, vaan jossa hän yhä pysyttää olemisensa yksilönä. Hänen tulee olla kristitty ollakseen pelkäämättä hävitystä, joka aina seisoo epäilijän oven edessä, mutta myöskin vanha pakana kuolee rauhassa aavistellessaan koittavaa aamua katoavan elämän takana.
Mikä erilainen ehtoo! Yksi alkaa yönsä kärtyisenä ja nurkuvana, toinen uupuneena, tylsänä ja välinpitämättömänä, kolmas lähtee valveilla ja toivovana tuohon tuntemattomaan maahan, varmana siitä, että hän käy elämästä elämään, heikkoudesta voimaan, inhimillisestä keskentekoisuudesta hengen täydellisyyteen, epäilyksestä avaruuteen, uskosta näkemiseen, hämärästä kirkkauteen, olemisen kuohuvasta koskesta sen rauhalliseen lähteeseen Jumalassa.
11.4.1895.
RAKKAUS
Miksi jakautuu vapaa ihmisolento kahteen toisistaan niin suuresti eroavaan vastakohtaan kuin ovat mies ja nainen? Koska kaikella pitää olla vastakohtansa, ett'ei häviäisi itsekkäisyyteensä. Kahtia jako on laskettu vaan maallista elämää varten. Haudan tuolla puolen ei ole miestä eikä naista.
Että mies ja nainen, vaikka eroavatkin suuresti toisistaan ruumiin muotojen, kehityksen ja henkisten taipumustensa kautta, kuitenkin ovat yhtä, se käy selville siitä, että se kuolematon osa, joka heistä jää jälelle, on yhtäläinen molemmilla, samoin kuin heitä molempia yhdistää sama syntymä ja kuolema, sama edesvastaus, ihmisoikeus ja kansallisoikeus Jumalan valtakunnassa.
Kapalolapsi, vaikka hänen sukupuolensa onkin jo määrätty, on kuitenkin tiedottomuudessaan luomakunnan alkuolento, jakamaton ihminen. Hajaannus näyttäytyy jo varhain lahjoissa ja taipumuksissa, mutta liikuttavaa on lapsuudessa se, jota kutsutaan viattomuudeksi ja jota minä kutsun syyntakeettomuudeksi, nimittäin, että lapsessa aina on jälellä jotain jakamattomasti inhimillistä.
Seitsemännestä ikävuodesta viidenteen- ja kuudenteentoista ja välistä kauvemminkin, on olemassa sotakanta pojan ja tytön välillä. Poika esiintyy toimivana, ahdistavana, ylpeänä, tyttö vastaa kyynelillä, mutta on kärtyisä ja arka. He ovat kaksi vastakkaista sähkövirtaa, jotka räiskähtelevät kohdatessaan. Koti ja yhteiskoulut koettavat tasoittaa näitä virtoja saattamalla ne yhtämittaiseen yhteyteen keskenään ja onnistuvatkin, joskaan ei sammuttamaan kipinöitä, niin ainakin tekemään ne vaarattomiksi.
Kun virrat noin karkoittavat toisiaan, näyttäytyy samalla vastakkainen voima, sisäinen vetovoima. Sota jatkuu yhdenikäisten kesken, mutta lapsuuskin luopi itselleen ihanteita ja hakee ne yläpuolelta itseään. Poika halveksii pieniä tyttöjä, mutta rakastuu samalla muutamia vuosia vanhempaan tyttöön. Koulutyttö ihailee hiljaisuudessa nuorta opettajaa, joka hänestä on kaiken täydellisyyden kukkula. Se on tuo pyhä, puhdas ensimmäinen rakkaus, joka uskoo kaikkeen ja on valmis uhraamaan kaikki, eikä pyydä mitään muuta kuin saadakseen olla tuntematon ja kätketty. Ei sanaakaan. Ei selityksiä. Pieninkin epäilys olisi onnettomuus ja ilmitulo olisi pyhyyden raiskausta.
Tämä kaino liekki voi joskus muuttua todellisuudeksi ja kehittyä avonaisiksi suhteiksi, mutta useimmiten sammuu se ja jää rakkaaksi lapsuuden muistoksi, niin kauniiksi ja araksi, ett'ei sitä saa epäpyhin käsin kosketella. Rakkaus ja runous, sanoo Bulwer, ovat lapsentauteja, mutta onnellinen se nuorukainen, joka ikänsä päiväntasausmyrskyissä säilyttää tämän rakkautensa ensimmäisen pyhän muistonsa rikkomatonna. Se on oleva hänen suojelusenkelinsä kiusauksen hetkinä, se pysyttää hänen sydämmensä salakammioissa uskon kaikkeen puhtaaseen elämässä, uskon hänen omaansa ja naisen siveelliseen arvoon.
On puhuttu ja kirjoitettu niin paljon rakkaudesta, että se, joka on tuntenut kaikki sen virit ja myrskyt, tuskin tietää mitä lisäisi. Jos sanon, että kuusitoistavuotiaan rakkaus on toinen kuin kaksikymmentäkaksivuotiaan ja kolmekymmenvuotiaan taas toinen kuin neljä- tai viisikymmenvuotiaan, niin on se samaa kuin on sanottu sata kertaa ennen. Jos sanon, että kahdeksantoistavuotiaan naisen rakkaus on leikkiä verrattuna kolmekymmen-vuotiaan naisen rakkauteen, joka on hänelle koko hänen elämänsä, on sekin ennen sanottu. Jos lisään, että mustasukkainen mies tappaa sekä kilpailijansa että rakastettunsa, mutta mustasukkainen nainen ainoastaan kilpailijansa, on sekin jo ennen koettu. Ainoastaan ensimmäinen rakkaus on, seuraaviin verrattuna, epäitsekäs. Kaikessa maallisessa rakkaudessa, jopa korkeimmassa ja puhtaimmassakin, äidin rakkaudessa, on itsekkyys kätkettynä salaisena ehtona. Kaikki, äitikin, pyytävät jotain takaisin, nimittäin vastarakkautta. Jos hänen täytyy siitäkin luopua, murtuu hänen sydämmensä.
Rakkauden sisin juuri on kuitenkin itsensä ja kaiken kieltäminen sen vuoksi, jota rakastetaan. Suomenkielessä ei ole sanaa semmoiselle antautuvalle alttiudelle. Roomalaiset ymmärsivät caritas-sanalla merkitsemällään rakkaudella toista kuin sanalla amor. Taivaallinen rakkaus, caritas, ei vaadi palkkaansa. Paavali on kirjoittanut sen ohjelman 1 Kor. 13 luvussa. Sen korkein esikuva on Jumalan rakkaus Kristuksessa. Sen maalliset seuraajat taistelevat kaiken ikänsä itsekkäisyyttä vastaan ja voittavat, verta vuotaen Jumalan voimassa. Ei se ole patsaspyhimys, joka ylpeydestä uhraa itsensä, ei katumuksen tekijä, joka tahtoo olla oma vapahtajansa, ei hyväntekijä, joka merkitsee nimensä keräyslistaan ihmisten kiitoksen vuoksi, ei sotilas, joka kuolee kunnian vuoksi, ei tiedemies, joka toivoo suuren keksinnön kautta tulevansa kuolemattomaksi, ei mikään kansa tai yhteiskunta tai yksityinen, joka riemuiten rientää voittamaan, olkoonkin vaikka suuren aatteen vuoksi, — ei, sanalla sanoen, kukaan eikä mikään niistä, jotka etsivät omaa kunniaa ja palkkaa; vaan ne, jotka unhotettuina työskentelevät, kärsivät, taistelevat ja kuolevat rakkautensa vuoksi. Ne ovat ne, jotka ihmetellen kysyvät tuomiopäivänä: Herra, milloin näimme sinun isoovana, alastonna, sairaana tai vangittuna ja tulimme tykösi? He ovat unohtaneet kiitoksensa sentähden ett'eivät odottaneet palkkaansa. Ilmaiseksi ovat he saaneet, ilmaiseksi antavat he takaisin.
Mitä voin minä tämän jälkeen lisätä maallisesta rakkaudesta? Miksi tulevat niin monet avioliitot onnettomiksi tai ainakin pettyvät rakkaudestaan? Sentähden, että jokaiseen tällaiseen yhteyteen tarvitaan molemminpuolista kieltäymistä. Mistä tulevat niin monet pettyneet toiveet, kylmenneet ystävyyden suhteet, rikotut lupaukset ja odottamattomat pettymykset? Siitä, että me itsekkäinä olemme käyneet toisiamme kohtaamaan ja pyytäneet palkkaamme, silloinkun meidän olisi pitänyt antaa rakkautemme.
Rakkaus on kuin elämän perusajatus ja seuraa sitä kehdosta hautaan ja haudan toiselle puolelle. Rakkaus rakentaa, yhdistää, sovittaa ja sitoo yhteen kaikki, mihin koskee. Ota pois rakkaus, ja maailma on oleva, mitä luullaan kuun olevan, hedelmätön erämaa. Vetovoima on rakkauden tiedoton valta elottoman aineen yli, mutta se on pakkovalta, joka sitoo eikä koskaan päästä. Rakkaus totuudessaan on itse vapaa ja kaikkea vapauttava. Elä usko tottumusta, elä velvollisuutta, käskyä, ihailua, intohimoa, elä usko selittämätöntä hypnoottista vaikutusta, joiden usein nähdään sitovan kaksi olentoa toisiinsa; usko ainoastaan sitä rakkautta, joka antaa vapaasti ja ottaa vapaasti! Onnettomat ne kansat ja yksityiset, jotka vihaavat! Vaikkakin viha olisi seurauksena verisistä vääryyksistä! Viha on raskas paino, joka auttamattomasti vetää uhrinsa pohjattomaan kuiluun. Kartago vihasi Roomaa ja hävisi. Puolalaiset vihasivat venäläisiä, ranskalaiset vihaavat saksalaisia, irlantilaiset vihaavat englantilaisia eivätkä ymmärrä, ett'ei vihalla ole tulevaisuutta; vihalla ei ole muuta toivoa kuin kosto ja kosto kilpistyy takaisin kostajaan. Mitä olisi maailma ilman anteeksi antoa? Mitä olisi taistelu ilman sovitusta? Taivu, itsevanhurskas, itserakas ja jäykkä sen Jumalan edessä, joka on rakkaus, ennenkun hän antaa sinun hävitä vihan pohjattomaan kuiluun!
15.4.1895.