KOTI
Perhe, yhteiskunta, valtio vastaavat nuorella ijällä kotia, koulua, isänmaata. En määrittele niitä, valaisen niitä omalta kannaltani. Olen lähtenyt rakastetusta kodista, joka oli juureni aina viidenteen kymmenenteen vuoteeni saakka. Erosin aina kaipauksella tästä kodistani, palasin sinne aina ikävöiden. Isäni jälkeen, joka minun ollessani kolmannellatoista kutsuttiin pois työstään isänmaan palveluksessa, oli minulla äiti, jota rakastin enemmän kuin mitään muuta maailmassa. Rukoilin sen vanhan pihlajan juurella, jonka alle kaksi pientä veljeäni oli haudattu, mutta minä olin saanut pitää sisaren, jonka maailmankatsanto erosi paljon omastani, mutta joka kuitenkin oli minulle niin rakas, ett'ei mielipiteiden eroavaisuus koskaan häirinnyt sopuamme. Löysin puolison, joka oli uskottuni sekä suruissa että iloissa, ja Jumala antoi meille hyviä, lahjakkaita lapsia, jotka ovat jakaneet kanssamme surut, ilot ja toiveet, lapsia kolmanteen ja neljänteen polveen. Meillä oli jokapäiväinen leipämme alinomaisessa luottamuksessa Herraamme, paimeneemme. Meille suotiin paljon ystävyyttä ja paljon rakkautta, terveyttä, työvoimia ja mieluinen vaikutusala. Kun tähän lisään iankaikkisen elämän siemenen, jonka äitini varhain kylvi, ja Jumalan varjeluksen kurituksessa ja lohdutuksessa, on käsitykseni kodista täten juurineen paljastettu.
Enhän voi asettaa onnellista kotiani malliksi kaikille kodeille, mutta vertaillessani tulen minä siihen tulokseen, että kodin vaikutukseen perustuu hyvä tai paha meissä koko elämäksemme. Sen vaikutukset jäävät kulumattomiksi läpi elämän vaihtelevien kokemusten. Äitini kuoli seitsemänkymmenen seitsemän vuoden vanhana, ja viimeisenä hetkenään, kun kaikki välillä oleva oli unhotettu, kulkivat hänen ajatuksensa taas takaisin hänen lapsuutensa kotiin, kun hän oli kymmenen vuoden vanha.
Isässä, äidissä ja sisaressa opimme me ensin rakastamaan ihmisiä. Hevonen, koira, lammas ja linnut saattavat meitä tutustumaan elämään ja luomakuntaan. Kotipihamme koivu, lapsuutemme järvi, poriseva purosemme opettavat meitä ensiksi rakastamaan isänmaatamme. Kun lapsena palasin koulusta, syleilin minä riemuissani haapojani puutarhassamme, ne levittivät lehtensä minun ylitseni ja tervehtivät minua lehviensä suhinalla. Näistä puista kasvoi maani ja kansani; tuulen suhinasta puhui minulle luonnon kieli.
Kaupunkien lapset, jotka asuvat vuokratuissa asunnoissa, kasvavat ilman tätä kasvattavaa rakkautta vakituiseen kotiin. Perhe on meille isänmaa, mutta jos perheen jäsenet ovat kadonneet virkahuoneeseen tai seurapiireihin, jää lapsille ainoastaan muisto palvelusväestä, tovereista ja kirjoista. Nämä lapset ovat vaarassa kasvaa itsekkäiksi ja ahdasmielisiksi. Ystävä voi johtaa heitä, isänmaallinen juhla voi ylentää heidän ajatuksiaan, mutta lapsuuden vaikutukset ajavat toisiaan takaa alinomaisessa vaihtelussa ja hyviä esimerkkejä täytyy, niinkuin satuja, aina uudelleen esittää.
Kodit ilman jumalanpelkoa kasvattavat lapsia ilman pohjaa. Kodit, joissa uskonto on ulkonaista tapaa, kasvattavat sunnuntai-kristityitä. Kodit, joissa lapsia pakotetaan kuulemaan saarnoja, joita eivät ymmärrä, kasvattavat ulkokullatuita. Kiroukset, riidat, panettelut, juorut, epäjärjestys ja valhe, istuttavat lapsiin samoja vikoja. "Pienilläkin padoilla on korvat." Sana, josta sitä kaikkein vähimmin aavistamme, on tarttunut ja itää. Mitä kodin kuriin tulee, on kokemukseni se, että kaikki liiottelu on vahingollista. Ankaria, kiivaita vanhempia ja järjetöntä kuritusta koettaa lapsi välttää hätävalheilla ja silmänpalveluksella. Höllyys synnyttää tottelemattomuutta, suositteleminen ylvästelyä ja kateutta. Ruikuttelevat nuhteet synnyttävät välinpitämättömyyttä. Hyvin pedagoogiset isät asettavat kasvatuksen ohjeeksi vapauden ilman muuta rajoitusta kuin ilmeiset lainrikokset ja avonaisen uhkan. Olen nähnyt enemmän huonoja kuin hyviä seurauksia tästä järjestelmästä. Se on ikkunain auki pitämistä kaikille tuulille. Vaikutuksia tulvii kaikilta tahoilta ja tarpeen on, että ne kotona tarkastetaan. Kokemukseni on se, että kuritus on oikeutettu valheesta ja tahallisesta tottelemattomuudesta kolmesta seitsemään vuoteen kaikille, ja pojille kahdestatoista kolmeentoista vuoteen. Lievemmät rangaistukset, niinkuin aresti (ei kuitenkaan pimeässä huoneessa), nurkkaan paneminen ja pakotus pyytämään anteeksi sovitetaan rikoksen laadun mukaan. Rakkaus ei ole rakkautta, jos sitä ei yhdistetä kuritukseen. Lapsen tulee nähdä vanhempien surevan heidän tottelemattomuuttaan. "Joka kuritta kasvaa, se kunniatta kuolee".
Vaikk'ei kodin vaikutus olekaan yhtä tärkeä aikaihmiselle, on se kuitenkin aina voimakas. Anna hänen nauttia järjestyksestä, puhtaudesta, hauskuudesta ja tyynestä ja lempeästä yhdyselämästä, niin ei hänen ole tarvis hakea huviaan ulkoapäin kaikista sen karkeammissa ja hienoimmissa muodoissa. Anna hänelle kaiken tuon vastakohta ja hän on pakeneva tuota kotia, jossa hän viihtyy huonosti ja joka on hänelle vaan pakollinen yösija.
Kiittäköön se, joka on saanut hyvän kodin, joka päivä Jumalaansa tästä siunatusta lahjasta, ja verratkoon kohtaloaan ei ainoastaan tämän maailman onnettomiin, kodittomiin paimentolaisiin, vaan myöskin niihin vanhoihin naimattomiin miehiin, jotka viettävät raihnaisen vanhuutensa palkattujen palvelijain hoidossa ja lopettavat itsekkään elämänsä haudassa, jonka partaalla ei kukaan rakkauden kyyneliä vuodata!
17.4.1895.
KOULU
Harvoista aineista on keskusteltu niin paljon kuin nuoren ihmislapsen kasvatuksesta koulussa ja harva ansaitsee suurempaa huomiota. Koulu on kodin käytävä elämän itsenäiseen toimintaan ja koe yhdistää kodin ja elämän kokemukset. Pinttyneimmät pedagoogit ajattelevat koulua omaa tarkoitustaan varten olemassa olevaksi. Olkoon menneeksi, vaikka tavallisen ihmisjärjen onkin vaikea käsittää ja ajatella jotain muusta erillään seisovata, jolla on alku takanaan ja jatko jälessään.
Tunnustan nyt kuitenkin harhaoppisen kasvatusoppini. Muutamien tuhansien vuosien käytännön ja kahden tai kolmensadan vuoden periaatteellisen keskustelun jälkeen on koulu minun mielestäni niin vähän saavuttanut tarkoitustaan, että se on siitä kauvempana nyt kuin kaksi tuhatta vuotta sitten. Persialaiset asettivat perussäännöksi: totella ja puhua totta. Kreikkalaiset tahtoivat kasvattaa ihmisen ruumiin ja sielun sopusointuun. Syynä siihen, ett'eivät he täysin saavuttaneet tätä oikeata päämaalia, oli se, että he liiaksi rakastivat aistillisesti luonnonihanaa, jonka vuoksi hengen korkeampi maailma, huolimatta heidän suurista filosoofeistaan, jäi toiseen alempaan sijaan.
Kristinusko loi katseensa iankaikkiseen elämään ja piti maallista olemista vaan katoavana kehitysasteena. Aistillinen kauneus oli siitä vaan side ja kiusaus. Kun keskiaika pitkällisen raakuuden jälkeen perusti oppineen koulunsa, tuli henkinen tarkoitus pääasiaksi ja maallinen tarkoitus sai merkityksensä ainoastaan sikäli kuin se oli henkisyyden palveluksessa. Keskiajan skolastiikka asetti tärkeimmäksi ajatuksen kasvatuksen uskon kurin alla ja siitä seurasi, että myöhempinä aikoina koulun ensimmäiseksi ja lopulta ainoaksi opettajaksi ajatuksen tulkkina ja sanansaattajana tuli kirja. Tämän itsevaltiaan tieltä täytyi kaiken muun väistyä: ruumiin terveyden ja sielun perusvoiman, kaiken muun paitse ajatuksen itsensä, jota oli rikastutettava ankariin sääntöihin asetetuilla tiedoilla. Tunnen tämän koulun, olen itse läpikäynyt sen, jommoisena se vielä kuusikymmentä vuotta sitten yksin hallitsi patukkansa, teologiansa ja latinansa avulla mistään muusta välittämättä. Se koulu oli kuitenkin johdonmukaisesti rakennettu järjestelmä, se tiesi, mitä tahtoi, ja osoitti kykenevänsä kasvattamaan luonteita. Se oli raudankovan kirkon raudankova tytär, laki ilman evankeliumia; se oli 17:s vuosisata, ei 19,:s. En toivo sitä takaisin, mutta kirjoitan haudalleen: requiescas in pace.
Kun se kukistui v. 1844, tuli sen sijaan uusi koulu, joka kerralla tahtoi poistaa kaikki puutteet ja kokeilla kaikkien aikain kasvatusopillisten kokemusten kanssa. Nyt piti oppia kaikkea ja ehtiä kaikkea, vaikkakin vanhan kaavan mukaan. Alettiin opettaa voimistelua, laulua ja piirustusta, mutta kirja pysyi yhä pääasiana, ajatuksen kehittäminen pääsuuntana, muut sivuasioina. Kun nähtiin, ett'ei kaikkea ehditty opettaa ja että lapset rasittuivat, alettiin riidellä siitä, mikä on välttämätöntä ja vähemmän tärkeää, etupäässä latinasta. Pyyhittiin, paikattiin, jatkettiin, kokeiltiin eikä kuitenkaan koskaan valmistuttu, ei koskaan päästy rauhaan ja tasapainoon. Niin on nyt ollut viisikymmentä vuotta, ja miten koulu edistyneekin, pysyy se aina kokeilevana, niinkauvankun se pyrkii kasvattamaan tietoa sen sijaan, että kasvattaisi ihmistä.
Mitä on tieto, kirjatieto, järjen harjoitus? Suuri rikas maakunta hengen valtakunnassa, mutta ei läheskään koko tämä valtakunta, jota hallitsevat aivan toiset, tietoa paljon suuremmat voimat. Missä on tunne, joka niin usein kulkee omia teitään, tiedolta kysymättä? Missä on mielikuvitus, joka ei mistään tiedosta välitä? Missä tahdon voima, joka on valtakunnan laillinen hallitsija, kun tieto on vaan sen neuvonantaja? En näe näitä voimia oppineessa koulussamme, jonka kuitenkin pitäisi tuntea ne, ja jos ne sattumalta siellä esiintyvät, kiinnitetään niihin vaan varsin vähän huomiota. Millainen on terveyden hoito ruumiin arimpana kehityskautena? Kotilukuja jatkuu, rasitusta jatkuu, lääkäreiltä kysytään neuvoja voimistelusta, josta useinkin kolmas osa oppilaista saa olla poissa heikkouden ja haluttomuuden vuoksi. Leikit, juhlat, kesäkävelyt ovat satunnaisia. Ilmanvaihdosta ja aterioista on nyt pidetty parempaa huolta, mutta liikettä lyödään vielä laimin. Ja missä on nyt sitten lopuksi se tieto, jonka hankkiminen yhä on koulun tärkein tehtävä? Mitä saavat oppilaat kirjoistaan tietää luonnon elämästä, vapaasta elämästä? Tuntevatko he linnun ja hänen laulunsa? Osaavatko erottaa rukiin ohrasta, petäjän kuusesta, ketun koirasta? Mitä tietävät he mittausopista nuo kirjanoppineet, jotka eivät osaa vapaalla kädellä piirustaa ympyrää, tai edes vetää suoraa viivaa? Mitä tietävät he matematiikasta, jota eivät koskaan saa panna käytäntöön? Mitä tietävät he historiasta, joka on kangistunut nimiin ja vuosilukuihin, tai maantieteestä, joka on vaan piirretty kartalle? Ja mitä tietävät he noista heiltä niin paljon aikaa ja työtä kysyneistä vieraista kielistä, kun tahtovat tulla toimeen ulkomailla? Eikö se kaikki ole humbugi-tietoa, jonka tarkoitus on loistaa ja joka unohtuu, kun koulu on lopussa?
Mikä on ihminen? Näen hänet oppineessa koulussa ainoastaan vihreänä, kypsymätönnä raakilana, joka on pantu uuniin kypsymään. Näen hänet karkeampitekoisena, mutta luonnollisempana ja todellisempana kansakoulussa, näen hänet siellä usein kieroksi kasvaneena, mutta enempi käsin tehtynä. Parhaiten tunnen hänet "lastentarhoissa" [Fröbelin pikkukoulut], joissa hänen luonnollisia juuriaan hoidetaan ja kastellaan. Puhu pedagoogille ihmisestä ja hän on kertova kauniisti kaikista kasvatustavoista, mutta hänen oma kasvatustapansa, johon hän on pinttynyt ja jota hän on käyttänyt niin suurella menestyksellä, on kuitenkin lopulta ainoa oikea. Kuka uskaltaa epäillä hänen menestystään? Tahdotaanko moittia häntä kodin ja myöhemmin elämän vaikutuksista? Minä vastaan: eikö ole koulun asia poistaa menneisyyden pahoja vaikutuksia ja estää vastaisia? Jos koulu nyt kasvattaa rasittuneita, heikkohermoisia, verettömiä, mielikuvitusta vailla olevia, tahdottomia, epäkäytännöllisiä, todellisessa elämässä saamattomia oppilaita, onko se elämän syy? Tuloksissa on koulun tuomio.
En voi olla sitä lausumatta: koko oppineen koulun nykyinen perustus, tieto ja taas tieto ainoana tarpeellisena, on perin väärä. Todistuksena siitä on yhä jatkuva mielten kuohu, tyytymättömyys ja nuo alinomaiset muutokset koulun alalla, vaikka kaiken hyvän opetuksen tulee olla pysyväistä. Paikkaukset eivät mitään hyödytä, koko järjestelmä on alusta alkaen muutettava. Koko ihmisen tulee astua osansa tiedon sijaan, ja se tulee vasta silloin oikeaan arvoonsa hengen kehitysjaksossa. Se on suuri ja vaikeasti ratkaistava kysymys, mutta se on ratkaistava. Mistä päästä alkuun?
En tahdo sanoa, että ainoa mahdollinen tapa — vaikka onkin ainoa, minkä minä tunnen — ratkaista tätä kysymystä, on se katsantotapa, jota on koetettu toteuttaa Fröbelin lastentarhoissa. Ala niistä ja järjestä ne ensimmäiseksi renkaaksi siinä sarjassa, joka alkaa koulusta ja asteettain viepi yliopistoon. On olemassa pitkä kehitysjakso tässä nyt vielä vaan vasta-alkajille aiotussa, puoleksi leikkiin perustuvassa, puoleksi totisessa alussa. Alota istuttamalla lapseen käsitteet jumalanpelko, vapaus, totuus, järjestys, tottelevaisuus, työ, kieltäymys, rakkaus, elämänilo; hoida huolellisesti kutakin erikseen ja kaikkia yhteisesti, ajatusta, tunnetta, mielikuvitusta, tahdon voimaa, sovita ne kaikki varmoihin itseperäisiin ja kouluijälle helposti tajuttaviin tapauksiin; kehitä ja koettele niitä sovittelemisen kautta; käy tunnetusta tuntemattomaan; kehoita huomioiden tekemiseen; järjestä edistys ja vaatimukset kyvyn ja taipumusten mukaan; elä rasita vähempi-lahjaisia eläkä kiihoita lahjakkaampien kunnianhimoa; laita, että työ tehdään mielellään eikä vastenmielisesti; saata oppilas ymmärtämään, että hän on osa luokasta, koulusta ja isänmaasta; opeta hänet rakastamaan Jumalaa yli kaiken ja lähinnä häntä hänen luotuja tekojaan luontoa, ihmisiä, eläimiä, kasveja; opeta hänelle, mikä on pysyväisen suurta, todellista jaloa, nöyrää ja lämminsydämmistä, vaatimatonta ja hyvää, — ja joskaan tämä koulu ei kykene tasoittamaan kaikkia elämän epätasaisuuksia tai voittamaan kaikkia sen kiusauksia, on se kuitenkin ainakin minun nähdäkseni ratkaissut kahdennenkymmenennen sataluvun koulukysymyksen.
18.4.1895.
KANSA JA ISÄNMAA
Se elämä, joka virtailee ulos kodista ja koulusta, jakaantuu kahteen jokihaaraan, realiseen eli käytännölliseen ja ihanteelliseen. Valinta riippuu milloin taipumuksista, milloin pakosta, milloin ympäristöstä. Käytännön mies toimittaa enemmän yksityiskohdissa, ihanteiden mies enemmän laajuudessa. Käytännön miehen tehtävä on hetken, ihanteitten miehen tehtävä tulevaisuuden; edellisen ahdas, mutta varma, jälkimäisen rajoittamaton, mutta epävarma.
Kansa ja isänmaa ovat käsitteitä, jotka jakavat ihmiskunnan parsiin. Ne ovat olleet olemassa niin kauvan kun historia muistaa, ja ne tulevat olemaan niin kauvan kun eri maat tarjoavat eri elinehtoja. Muukalainen oli aina raakalainen, helleeni ja juutalainen olivat aina valituita. Kansat ovat yksilöiden hyvien ja huonojen ominaisuuksien, mutta etupäässä heidän itsekkäisyytensä kollektiivisia inkarnatsiooneja. Se itsekkäisyys, jota yksilö koettaa voittaa toisten vuoksi, pääsee valloilleen kansoissa, ilmaantuu heissä säälimättömämmin ja väistyy ainoastaan väkivallan tieltä. Väkivallan, viekkauden ja kaikellaisen vääryyden harjoittamista kansansa ja isänmaansa hyväksi kutsutaan isänmaan rakkaudeksi; maansa vihollisten hävittäminen, ryöstäminen, tappaminen ja tuhoaminen on kunniakasta ja urhokasta. Oman kansan ja oman maan ylistäminen ja muiden halventaminen on kansallista itsetuntoa. Onnellisia ne kansat, joita luonto ja asema pakottaa pysymään nöyrinä; he voivat vielä toivoa itselleen tulevaisuutta.
Se oli ainoastaan Kristuksen suuri sydän, joka voi sulkea koko ihmiskunnan samaan veljen syliin ja julistaa oppia rakkaudesta kaikkia kohtaan. Hänen sanansa kulkevat kaikkea yhdistäen, kaikkea sovittaen maailman yli ja loiskivat kuin kevätsade jäävuoria vastaan. Kaikkialla kohtaa niitä vastarinta. Kansat tarttuvat aseihin toisiaan vastaan, viekastavat ja pettävät toisiaan. Yksilöt joutuvat käsikähmään, jopa itse uskonnotkin sotivat. On käytännöllisiä kansoja, niinkuin englantilaiset, ja ihanteellisia, niinkuin ranskalaiset ja saksalaiset. Mutta ovatko he silti vähemmin itsekkäitä? Englantilaiset kulettavat samassa laivassa raamatuita, epäjumalankuvia ja opiumia. Saksalaiset tahtovat omikseen anastaa jokaisen suuren aatteen ja persoonallisuuden. Eroavaisuus näkyy siinä, miten nämä kansat sivistävät vieraita valloitettuja kansoja. Englantilainen järjestää, käyttää kaikki hyväkseen, hallitsee niin kauvan kun voi, mutta jättää, sittenkun on pakotettuna luopumaan saaliistaan, vapauteen kasvatetun kansan. Saksalainen alistaa kaikki kauppaetujensa alle, saksalaistuttaa, sivistää, polkee ja jättää poistuessaan köyhän kansan, joka on kadottanut uskon omaan itseensä. Ranskalainen tuhlaa verensä kunnian vuoksi, sivistää vallan vuoksi, ei halveksi voittoa, mutta uskottelee itselleen, kun on pakotettu jättämään valloituksensa, että hän on sivistyttänyt raakalaisia.
Niin ihmeellinen on maailman hallituksen mekaniikka, että tämä kaikkien itsekkäisyys toisia kohtaan on aina vaikuttava liikevoima, joka vie kansoja, yksilöitä ja ihmiskuntaa eteenpäin. Mitä olisi tämä suuri ihmissuku, koottuna yhteen ainoaan suureen laumaan ilman eroittavia rajoja ja kansallisuuksia? Mitä olisi tämä suku ilman tarpeita, ilman kilpailua, ilman harrastuksia, vaatimuksia ja vastakohtia, niin, mitä olisi se ilman himoja, kateutta ja halua johonkin kaivattuun ja toivottuun? Ei voi ajatella sellaista viatonta, mutta samalla myöskin tahdotonta ihmiskuntaa muullaisena kuin Itämaiden muinaisten, suunnattoman suurien valtakuntain kaltaisena, joissa hirmuvaltias hallitsi orjia. Minkä kautta on Eurooppa, maan osista pienin eikä suinkaan rikkain, vähitellen kohonnut kaikkia muita mahtavammaksi? Sen kautta, että sopivasti sijotetut meret, maat ja vuoret ovat muodostaneet rajoja ja synnyttäneet toisistaan erotettuja kansoja. Näiden kansain yhteys ja kilpailu ovat synnyttäneet Euroopan sivistyksen, jota vastoin Aasian arot ja Afrikan erämaat ovat milloin yhdistäneet kansoja suuriksi laumoiksi, milloin eroittaneet heidät toisistaan. Euroopassa on Venäjä samoista syistä jäänyt takapajulle, mutta leviää kevättulvan voimalla itäänpäin.
Luulisi, että maanpallon 1,500 miljoonaa asukasta, jotka jokainen ovat itsekkäitä yksilöitä ja joista ei kukaan ole täysin toisensa kaltainen ruumiin ja sielun puolesta, tarjoisivat tarpeeksi vaihtelua, mutta yksilön kokonaisuus ei riitä, edistys vaatii sen lisäksi vielä moninaisia kansoja. Ei mikään ole hullumpaa kuin katoolisen kirkon vaatimus puustavin yhtäläisyydestä samassa uskossa. Sitä ei Kristus ole koskaan tarkoittanut puhuessaan "yhdestä lammashuoneesta ja yhdestä paimenesta"; hän on lisännyt, että "Jumala tahtoo palveltaa hengessä ja totuudessa", puustavista riippumatta, mutta hengessä. Ei mikään ole valtiollisesti lyhytnäköisempää kuin panslavisuuden ja pangermanisuuden yritykset sulattaa eri kansoja pakottamalla heitä oppimaan häiritseväin kieltä ja käsitystä isänmaasta siten vahvistaakseen valtion yhteyttä. Oletetaan, että n.k. suuret kansat kerran tulevat nielemään pienet kansat paljoutensa vetovoiman avulla. Aineen painolakeja ei kuitenkaan voida sovittaa vapaaseen ihmishenkeen. Pakko mikä hyvänsä synnyttää vastustusta eikä edistä yhteyttä, mutta hajoittaa sitä. Poista pakko ja pane sijaan vapaus, silloin on olettaminen oikea, vaikka onkin epätietoista, onko siitä kehitykselle hyötyä. Historia todistaa, että kehitystä ja edistystä autetaan parhaiten siten, että eri katsantokannat saavat murtua toisiaan vastaan ja sen kautta kilpailla keskenään.
Ovatko siis kansa ja isänmaa itsekkäisyytensä vuoksi esteenä ihmisten sovulle ja onnelle? Eivät. Esiintyen itsekkäisinä ulospäin valmistavat he keskuudessaan vaikutusalaa rakkaudelle ja tarkoitusperää kieltäymykselle. Kansa ja isänmaa ovat välttämättömiä renkaita kehityksen ketjussa, ja on niiden tarkoitus ketjun maallisessa päässä sulautua ihmiskuntaan. Kristuksen tuhatvuotisessa valtakunnassa ei ole enää oleva kansoja eikä vieraita, ainoastaan omaisia, uskotuita ystäviä saman isän helmassa.
Maantiede ja tilastotiede ovat yksimieliset siitä, että jokainen maa asemansa, ilmastonsa ja hedelmällisyytensä kautta kasvattaa sen kansan, joka siinä asuu, ja päinvastoin, että jokainen kansa sivistyksensä voiman kautta luopi uudestaan sen maan, jossa se asuu. Sovita tähän tosiasiaan maailman hallitus ja me ymmärrämme, että Jumala on antanut jokaiselle maalle ennen määrätyn kansan ja jokaiselle kansalle ennen määrätyn maan, jossa se voi toteuttaa samaten ennen määrättyä tehtävätään. Tarkasta vaan tuota pientä, ahdasrajaista Palestiinaa! Eikö tämän kolmen maanosan ja kahden valtameren, itä- ja länsimaiden välillä oleva pieni maa, johon sisältyy kaikki luonnon ja historian vastakohdat, ole edeltäpäin määrätty suorittamaan tehtävää maailmassa? Ja eikö meille kaikki sano, että ennustukset siellä tulevat toteutumaan ja että Jerusalem aikain täyttyessä on määrätty maailman pääkaupungiksi?
Sosialistit sanovat olevansa kosmopoliitteja. Mitä on kosmopoliitti? Maailmanmatti ilman maata ja kansaa, "ein hiesiger", joka luulee olevansa kotonaan kaikkialla, mutta ei ole kotonaan missään. Onko hän kristitty? Rakastaako hän ihmisiä? Ei, hän rakastaa vaan itseään, ei välitä kenestäkään muusta. Hävitköön maailma, kunhan hän vaan löytää laudanpalasen sen päällä pelastuakseen.
Isänmaakin voi muuttua epäjumalaksi ja onkin muuttunut siksi monelle, toisille on se kaunis nuoruuden unelma. Ja kuitenkin on tässä aatteessa jotain pyhää, jotain suurta, ylentävää, sovittavaa, yhdistävää. Isänmaa on monen turva, monen koti, monen hauta, ja kuitenkin on se niin kokonaan minun, että kannan sen sydämmessäni ja katsantotavassani. Se sisältää kaiken, joka on minulle rakasta ja kallista maailmassa, menneisyyden, nykyisyyden ja tulevaisuuden, työn palkan, rakkauteni huolenpidon ja elämäni lähimmän päämaalin. Sano, voiko kuolla tämän maan edestä? Voi — ja elää! On helpompi kuolla kuin elää aatteelleen; voimamme on heikkoutta, tahtomme häilyväisyyttä. Mutta tietäen tai tietämättään ovat kaikkina aikoina monet tuhannet eläneet, kärsineet ja kuolleet tämän maan puolesta, joka joka aamu kutsuu meitä seuraamaan isiemme jälkiä. Kyllästy tähän maahan, valita sen köyhyyttä, pudista sen tomu jaloistasi, muuta pois rikkaampiin maihin, koeta unohtaa lapsuutesi kehto, äitisi rukous! Turhaan, sinä et pääse erillesi kansastasi ja maastasi, sinä viet sen mukanasi, minne maailmassa matkannetkin, se on sisin juuresi, et voi siitä irtautua, ja jos voitkin, tunnet voimiesi ja hyvinvointisi kukkulallakin ollessasi, että jokin, joka antoi elämällesi sen sisällön, on sinussa kuollut.
21.4.1895.
KIRKKO
Olen sanonut ja pysyn siinä, että rakastan ja kunnioitan lutherilaista kirkkoamme, ja olen onnellinen siitä, että olen syntynyt sen helmassa, että minua on sen käsivarsilla kannettu kasteeseen ja kristinuskoon, eikä tämä perustu tottumukseen tai auktoriteettiuskoon, vaan elämässä kypsyneeseen vakaumukseen. En mistään hinnasta tahtoisi vaihtaa tunnustusta, joka tyydyttää tietoisuuttani Jumalasta ja on kasvanut kiinni sydänjuuriini; mutta siitä huolimatta olen minä kirkon nykyisiin muotoihin nähden paljonkin eriävällä kannalla. Tämän aineen koskettaminen ei ole minulle vaikea sen vuoksi, että pelkäisin oikaisua kirkon oppineemmilta ja kokeneemmilta jäseniltä, vaan siihen nähden, ett'en tahtoisi lisätä niiden monien toisistaan eriävien ajatussuuntain lukua, jotka nyt ampiaisparvien tavoin surisevat tuon vanhan kunnianarvoisen temppelin ympärillä ja eksyttävät uskovia.
Valtiokirkko vai kansankirkko? Epäilemättä jälkimäinen. Kirkko laissa määriteltyine uskoineen ja valtio palkkaamine pappeineen olisi kristinuskon asettamista lasikaappiin ja sen kansanjuurien repimistä. Kansankirkko ilman yleistä lakia, jätettynä ilman johtoa päivän vaihtelevien mielipiteiden heiteltäväksi, olisi sielujen laillistettua anarkiaa. Jonkunlainen kompromissi näiden molempien kesken olisi saatava aikaan siten, että valtio, s.o. kansan oikeudentunto, tukee kristinuskoa järkähtämättömänä pohjanaan, mutta tunnustaa omantunnon vapauden yksilön järkähtämättömänä oikeutena.
Kuinka yhdistää nämä kaksi ehtoa? Valtio sanoo: me olemme kristitty kansa, me tunnustamme kristinuskon kaikkien lakiemme, laitoksiemme ja kaiken kasvatuksemme pohjana. Jokaisen tuomarin, virkamiehen ja opettajan täytyy tunnustaa Jeesus Kristus, vaikka hän kuuluisikin muihin uskontunnustuksiin kuin lutherilaiseen. Lutherilaisten uskonnon opettajana tulee hänen olla lutherilainen. Kaikissa oppilaitoksissa, paitsi teknillisissä ammattikouluissa, opetetaan uskontoa oppilaiden uskontunnustuksen mukaan. Kristinuskoon kuulumattomat saakoot elää meidän lakiemme turvissa sillä ehdolla, että noudattavat lakejamme, ja harjoittaa elinkeinoja, mutta käännytystyö olkoon heiltä kielletty. Avioliiton rakentaminen kristittyjen ja ei-kristittyjen välillä olkoon myös sallittu sillä ehdolla, että lapset kasvatetaan kristinuskoon. Vapaa eriuskolaislaki, ei mitään ehtoollispakkoa, vapaa sielunpaimenten vaali, ei mitään keisarinpitäjiä. Valtio valvoo, seurakunta vallitsee ja hallitsee. Ei mitään pappisylimystöä.
Tämä viimemainittu on onneton perintö katooliselta ajalta, samoinkuin pappisvalta valtion armosta on onneton perintö juutalaisilta. Pappisylimystö, kirkkoherrat kirkon paimenten sijassa ovat sietämättömät siellä, missä etevimpien ja ensimmäisten tulee olla kaikkien palvelijoita. Ruotsalainen "prest". (pappi) tulee sanasta presbyteros, joka merkitsee seurakunnan vanhinta. Pappi on pyhän hengen välittäjä ja palvelija, joka ei voi syntyä jokapäiväistä leipää varten tuomiokapitulin valtakirjan kautta. Ei myöskään saa sallia jokaisen suulaan suutarin esiintyä sananjulistajana ja kirkon palvelijana. Kolportöörit hakevat häikäisykeinoja ja saastuttavat usein Jumalan sanaa. Tarkastus on tarpeellinen ja tapahtuu ehkä sopivimmin seurakunnan valitsemien kokeneiden kristittyjen avulla, jotka muodostavat kirkkoraadin. Tämän valtuuttaa taas toimeensa synoodi, jonka eri maanpaikat valitsevat.
Tunnettuja ovat ne kiihoitukset ja ne vehkeet, jotka usein seuraavat papinvaaleja, ja ankarat pakkomääräykset ovat sen vuoksi puolustettavissa. Saakoon kirkkoraati sitä varten määräävän vallan, valitusosoituksella synoodiin. Uusi laki sisältäköön kaikki kansankirkon itsehallinnon osat.
Kaupunkien kirkot olkoot auki joka päivä niinkuin katoolisetkin niille, jotka tuntevat tarvitsevansa siellä hakea Jumalaansa. Hänellä on vähän iloa meidän sunnuntai-kristillisyydestämme. Maalaiskirkoissa jätettäköön tämä riippuvaksi lähinnä asuvien toivomuksista. Seurakunnan sielunpaimen on vapautettava kunnallisista toimista, jotka nyt nielevät niin suuren osan hänen kallista aikaansa.
Nykyisistä kirkonmenoista on monta väärinkäytöstä poistettu, mutta toisia on vielä jälellä. Evankeliumin kahteen kertaan lukeminen on koulukäsky, ja Isä meidän (miksei nyt jo "Meidän isä"?) lukeminen kolmeen kertaan saman jumalanpalveluksen aikana on katolilaisten lörpöttelevää paternoster'ia. Saarnan vanhastaan pinttynyt jakaminen ensimmäiseen, toiseen ja kolmanteen osaan on kaikkea elämää tappava jäännös teoloogisista kouluaineista. On hyvä, että koko seurakunta ottaa osaa virren veisuuseen, eikä niinkuin monin paikoin kuuntele valmista urkulehteriltä, mutta kun kirkkoveisuu useinkin on hyvin vaillinaista, olisi hyvä, jos harjoitetut kansakoulunoppilaat joka seurakunnassa johtaisivat virren veisuuta.
Virsikirjojamme, sekä ruotsalaista, että suomalaista, on komiteain toimesta paljonkin parannettu entisestään, mutta ne ovat kuin ovatkin paikatuita. Kansan hyvinkin yleisen epäluulon niihin oikeuttaa niiden liiaksi uudenaikainen kieli. Olen ruotsalaisessa virsikirjakomiteassa turhaan koettanut osoittaa, että virsi on luonteeltaan henkevöitynyt kansanlaulu. Puustavi kuolettaa. Voima ei ole sanoissa, vaan elämässä.
Saarnamiehistä tuonnempana.
Jumalan henki käy tuulahduksen tavoin läpi maailman eikä sen kulkua voi kukaan laskea. Kaikki ajan vihurit puhaltavat nyt kirkkomme puutteellisia muotoja vastaan, ja moni ennustaa sen pikaista häviötä. Minä en usko niin käyvän. Minä uskon, että se tarvitsee uutta puhdistusta vanhalla pohjalla, ja se on tuleva ensi vuosisadalla. Minä uskon, etteivät kuoleman portit tule olemaan sitä mahtavammat. Ruoho katoo, kansa on kuin ruoho, mutta Jumalan sana pysyy iankaikkisesti.
31.8.1895.
SAARNAMIES
Kun huomasin itseni kykenemättömäksi lääkärin toimeen, kävin miettimään, eikö minun ehkä pitäisi ruveta lukemaan jumaluusoppia. Mutta tuo dogmatiikka, joka haihduttaa kristinuskon ytimen elottomiksi ajatusdogmeiksi, pelotti minua ja tuntui epämiellyttävältä. Minulla oli rakas ystävä ja sukulainen, pappi, joka toden teolla järjesti elämänsä evankeliumikirjan mukaan; ihailin yhtä tai kahta "kuninkaallisesta papistosta", jotka puhuivat Jumalan hengen sanoja janooville sieluille, mutta useimmat sielunpaimenet olivat minusta palkkapaimenia, joiden sanat kantoivat kauhtanaa ja kaulusta, mutta jotka mielessään ja elämässään palvelivat Mammonaa. Meillä ei ollut silloin vielä valtiopäiviä, mutta kun sittemmin näin pappissäädyn koolla, ei ystävyyteni ja kunnioitukseni useita sen jäseniä kohtaan voinut estää minua saamasta samaa vaikutusta, jota tunsin katsellessani apteekkarien kokousta, mistä tuulahti vastaani rohtojen ja sairashuoneiden lemua.
Nämä univormuihin puetut sielujen parantajat tuntuivat minusta yhdessä joukossa nähtyinä kovin epähenkisiltä keskustellessaan maallisista asioista, ja kaikki papin toimen loisto näytti häviävän säädyssä. Luovuin jumaluusopista.
Toisen kerran näin minä lahjakkaan koulunopettajan esiintyvän ilman papin kaulustaa, ainoastaan tavalliseen mustaan takkiin puettuna, Tukholman baptistikirkossa ja puhuvan sieluille elämän yksinkertaisia sanoja ilman noita tavallisia puheenparsia. En hyväksy baptistien keppihevosta, uutta kastetta, joka on minusta Vapahtajan sanain halveksimista: "sallikaa lasten tulla minun tyköni elkäätkä kieltäkö sitä heiltä"; mutta tuo vilpitön, sytyttävä, elävä elämä, joka pulppusi tämän baptistipapin sanoista, oli minusta parempaa kristillisyyttä kuin moni oikeauskoisen kansankirkon kirjoitettu saarna.
Omat puutteellisuudet ovat opettaneet minua varovasti arvostelemaan muiden puutteita. Tunnen osanottoa tuota vast'alkavaa saarnamiestä kohtaan, joka ahkerasti harjoitteleikse ja tarkkaan miettii ainettaan ja varmuuden vuoksi kirjoittaa saarnansa. Hän tahtoo tunnollisesti täyttää velvollisuutensa, mutta hänen puhujalahjansa eivät ole keskinkertaista paremmat ja kaipaavat harjoitusta. Hän on lukenut saarnansa kuin ulkoläksyn, mutta muisti pettää ja hänen täytyy tuon tuostakin katsoa paperiin. Saarnatuolissa on hämärä, hän ei pääse heti päästä kiinni, hän pysähtyy, etsii, änkyttää muutamia sanoja ja hakee taas. Suuri, äänetön, odottava seurakunta tuolla alhaalla kirkossa leviää kuin pilvi hänen silmäinsä eteen ja hämmentää hänen ajatustensa juoksua. Hän ei näe enää mitään, ei muista mitään, lopettaa saarnansa kesken kaikkea ameneen ja turvautuu käsikirjan määräämiin rukouksiin saarnan jälkeen. Ne hän onneksi muistaa ja hätätilassa on hänellä kirjansa. Nuo monet päät tuolla alhaalla kumartuvat, saarna on päättynyt ja nöyryytetty nuori saarnamies hiipii alas rappuja ja katoo sakastiin. Ei mitään kirkkopahennusta ole tapahtunut, ainoastaan muutamat tottuneet kirkossa kävijät ja pappien arvostelijat kuiskaavat toisilleen apostoolisten jäähyväissanojen jälkeen: "hän hätääntyi".
Seuraavana sunnuntaina näen minä toisen papin kirkon puhujalavalla. Hän on sileäleukainen keski-ikäinen mies, kaulassa hyvin kiilloitettu kaulustin, ja sujuvalla puhelahjalla varustettu taitava saarnamies. Ei aikoihin ole hän enää saarnojansa kirjoittanut, eivätkä ne tuota hänelle suurta vaikeutta. Hän on silmäillyt päivän tekstiä ja merkinnyt kohdat 1, 2, 3 saarnaoppaastaan. Hän puhuu tunnin ajan kuin kirjasta: ensiksi, toiseksi, kolmanneksi ja niin edespäin. Kyllähän usein kerrotaan samoja asioita, täytyyhän kuulijoihin tyrkyttää sanoja, kun puuttuu ajatuksia, mutta sanatulva jatkuu keskeymättä ja tavanmukaisen kolmantensa ja neljäntensä jälkeen pääsee hän onnellisesti loppuun. Vanhat kirkkomiehet sanovat toisilleen: se oli hyvä saarna! Joka merkitsee sitä, että kaikki kävi niinkuin pitikin, vaikk'ei jättänytkään mitään jälkeä. Ja saarnamies itse sanoo kotiin tultuaan vaimolleen: oli vahinko, mamma, ett'et ollut kirkossa tänään!
Seuraavana sunnuntaina esiintyy vaalisaarnaaja, hänkin vanhempi pappismies, joka on kokenut ammatissaan ja harjaantunut voittamaan ääniä papinvaaleissa. Hän on perinpohjin valmistautunut sulattamaan kovimpiakin sydämmiä, joskaan ei vaalimiesten, niin ainakin heidän vaimojensa. Hän alkaa heti tuolla laulavalla äänellä, jota moni pitää jumalisuuden oikeana leimana. Tämän itkevän esityksen kanssa on sopusoinnussa selonteko kaikesta siitä liikuttavasta, jonka siihen tottunut ja taitava saarnamies voipi puristaa jokaisesta saarnatekstistä. Ei kestä kauvan, ennenkun eukkojen kokoon käärityt nenäliinat etsivät juoksevia kyynelvirtoja. Lopulta kuuluvat tukahdetut nyyhkytykset, jotka ovat jokaisen saarnamiehen oikea ylpeys, vastaavan hänen omaan itkuiseen ääneensä. Tämä pappi on välttämättä valittava. Semmoinen jumalinen mies! Ja kuinka hän saarnaa! Hän voisi kiviä liikuttaa…
Jos näihin kolmeen lisätään neljäs, joka kuivasti kuin sanakirja ja kylmästi kuin talvinen uusikuu esittää katkismuksen pääkappaleet uuvuttavalla yksitoikkoisuudella, tai viides, joka päin vastoin kuin hänen kolmas virkaveljensä julistaa puustavin tuomiota kaikkien eri tavalla ajattelevien yli, — niin missä on pappi? Missä on rakkauden evankeliumi, joka on eroittamattomasti yhdistetty vanhurskaan Herran Jumalan pyhyyden vaatimukseen? Missä on lohduttaja kaikissa suruissa, auttaja kaikissa vaikeuksissa, Kristuksen seuraaja kaikille niille, jotka tekevät työtä ja ovat raskautetut? Sanoja, sanoja, sanoja! Missä on hän, joka sanoi: ne sanat, joita puhun teille, ovat henkeä ja elämää?
Tiedätkö sinä, saarnamies, joka seisot siinä yläpuolella seurakuntalaisiasi heidän luottamuksensa kutsumana ja kutsumana Mestarisi olemaan hänen kylvömiehenään tuolla suurella, hedelmällisellä vaimolla, tiedätkö sinä, kenelle sinä puhut? Ymmärrätkö sinä, ett'et seiso siinä täyttämässä virkavelvollisuuttasi ja sitten hyvän omantunnon rauha rinnassasi istuaksesi odottavaan päivällispöytääsi? Oletko unhottanut puhuvasi sadoille, ja taaskin sadoille janooville sieluille, jotka tunkeilevat ympärilläsi juodaksensa sanoistasi iankaikkisen elämän virvoittavaa vettä? Tänne tullessaan ne eivät tule kouluun eivätkä kinkerille tavaillakseen opituita läksyjään ja saamaan todistusta kristinopin taidostaan. Tänne tulevat he vapaasti ja ilman pakkoa Kristuksen seurakunnan jäseninä, monet ehkä tottumuksesta ja tavasta, mutta monet myöskin sielun sisimmästä tarpeesta kuullakseen Jumalan äänen puhuvan sinun huuliltasi. Mitä annat sinä heille? Mikä tuomio odottaa sinua, jos sinä annat heille kiviä leivän asemasta, sanoja hengen asemasta? Paljon syvemmälle täytyy sinun nöyrtyä kuin nöyrryt tuossa painaessasi alas pääsi ja ajattelemattomasti ladellaksesi Isämeitääsi; — nöyrry, tomu, iankaikkisen hengen eteen, jonka edustaja olet! Kuule hänen ääntänsä, joka sanoo sinulle: Samuel! Ja vastaa niinkuin Samuel: Herra, sinun palvelijasi kuulee! Katso, hän käy maailman läpi meidän aikanamme ja kaikkina aikoina niinkuin meren aalto ja pyörremyrsky, mutta sinä matelet maassa ulkoa opittuine sunnuntailäksyinesi! Mene, seuraa häntä, puhu, mutta elä puhu omia sanojasi, voimaton, vaan puhu hänen sanojaan, jos tahdot, että sielut sinua kuulevat ja huomaavat siitä muun hedelmän kypsyvän kuin henkisen unen tai muun palkan koituvan kuin palkkapaimenen palkan: nuo määrätyt tynnörisi jyviä vuodessa!
Niin, minä tiedän, että Jumalan henki puhuu kuuluvasti meidänkin aikanamme, puhuu heikoin tomusta tehdyin kielin, mutta kuitenkin kielin, joissa Mestarin voima puhuu. Näiden rasitetuilla olkapäillä lepää vielä muodoissaan puutteellinen kirkko Kristuksen sanan kalliolla. Tule sinäkin yhdeksi heistä!
1.11.1890. 2.9.1895.
OPETTAJA
Kirkon ja papin, kansan ensimmäisen opettajan, jälkeen tulee monihaarainen sarja muita opettajavoimia, joiden tehtävänä uudemmassa yhteiskunnassa on valaista jokaista majaa maassa ja jokaista älyn aluetta. Tässä on ensin huomautettava, että tieto ei vielä muodosta luonnetta, elämän pohjaa, vaikka se sisältyykin siihen ja ett'ei opettajan toimi vielä ole kasvatusta, vaikka se vaikuttaakin siihen. Se suuri, keskiajasta peritty erehdys, että tieto olisi samaa kuin siveellinen jalostus, on ominainen ajan koko katsantotavalle ja heittää, samalla kun se virittää valistuksen soihdun, eksyttävän häikäisevän valon suuriin aukkoihin ihmisen kasvatuksesta.
Opettajan tulee vaikuttaa oppilaaseen yhtä paljon oman esimerkkinsä kuin antamainsa tietojen kautta. Vaikkakin tämä myönnetään, heikontaa hänen kasvatustaan usein tuo erehdys, että tieto riittää kaikkeen. Opettajan tulee herättää yhtä paljon kuin opettaa; tuleehan koko hänen tehtävänsä olla älyn herättämistä. Opettajan tulee ohjata taipumuksia oikealle uralle, ei kohdella niitä kuin kuollutta ainetta, ei kohdella puuttuvia taipumuksia samalla tavalla kuin eteviä. Koulun suurimpia vikoja on aina se, että annetaan samat läksyt ja asetetaan samat vaatimukset sekä hyvä- että huonolahjaisille oppilaille. Ainoastaan tylsämielinen on vailla mitään taipumuksia. Olemassa olevan taipumuksen keksiminen ja ohjaaminen vaatii samaa suurta taitoa, jota valtiomies tarvitsee valitessaan kykeneviä apumiehiä ja sotapäällikkö valitessaan oikeaa miestä oikealle paikalle. Kuinka monet taipumukset menevätkään hukkaan, kun niitä pakotetaan muille aloille kuin mitkä luonto on niille osoittanut, ja kuinka moni elämän onni murtuukaan herätessään liika myöhään tietoisuuteen oikeasta tarkoituksestaan!
Opettajan työ on usein raskasta, mutta hänen edesvastuunsa musertaisi hänet, jos hän voisi arvata kaikki opetustapansa seuraukset siinä elämässä, jota hän valmistaa. Jos hän tekee parhaan kykynsä mukaan velvollisuutensa, täytyy hänen samoinkuin lääkärinkin lohduttaa itseään sillä, että on onnistunut jonkun kerran, vaikkakin olisi paljoa useammin ollut onnistumatta. Se, että osa edesvastauksesta kohtaa kotia ja elämän vaikutuksia, voi jossain määrin lohduttaa hänen omaatuntoaan, mutta ei voi kuitenkaan vapauttaa häntä osallisuudesta ihmisen hunningolle joutumiseen.
Useimmat nuoret opettajat astuvat toimeensa luottaen kokoamaansa tietovarastoon ja luulevat vaan tarvitsevansa avata ilmareiän antaakseen oppinsa tulvailla oppilaihinsa. Kuinka pian tulevatkaan he huomaamaan, että kaiken kylvön menestys on siinä maassa, johon siemen lankee! Onneksi on lapsuuden ja nuoruuden kylvövainio herkkä kasvamaan. Opettajan innostus tarttuu; jos hänen esityksensä on elävää, herättää se elämää, jos se on kylmää ja kuivaa, haukottelee nuoriso. Elköön hän luulko, että oppiaine elähyttää; se voi enemmän tai vähemmän kiihoittaa huomiota, mutta värityksensä ja eloisuutensa saa se vasta hänen esityksestään. Hän puhuu sille ikäluokalle, jolloin mielikuvitus on vireimmillään ja värittää kaikkea. Olen nähnyt opettajia, joiden on onnistunut innostuttaa oppilaitaan niin kuivaan aineeseen kuin kielioppiin, samalla kun toiset ovat torkkuneet kuunnellessaan niin elähyttävää ainetta kuin on historia.
Opettajan asema kouluun ja luokkaan synnyttää vaatimuksia erehtymättömyydestä, jota eivät kaikki opettajat voi täyttää. Lapsilla ja nuorilla on tarkka silmä huomaamaan heikkouksia, vikoja, omituisuuksia puheessa, tavoissa, puvuissa ja arvostelevat he säälittä tuota muka erehtymätöntä. Paraskin ja rakastetuinkin opettaja ei pienimmänkään erehdyksen sattuessa pääse tämän ampiaisparven käsistä ja saapi alistua kärsimään sen salaista pilkkaa. Jos hän kiivastuu, pahentaa hän vaan asiansa; jos hänestä tulee koulun narri, on hän hukassa. Paras keino noita ampiaisia vastaan on kylmäverisyys; mutta jos hän sen lisäksi on tunnettu oikeamielisyydestään, joka enemmän kuin mikään muu vaikuttaa nuorisoon, voi se samalla rakastaa häntä ja nauraa hänelle. Kuria, joka niin usein koettelee opettajan kärsivällisyyttä, ylläpidetään parhaiten siten, että sattuvia hairahduksia käsitellään ankaralla oikeudella ja samalla kertaa lempeydellä. Liiallinen ankaruus nostaa kapinaan, velttous synnyttää vallattomuutta. Paitse valhetta ja petosta ovat lasten rikokset usein ainoastaan elämän ilon hillittömiä hairahduksia. Opettaja, joka osaa samalla kertaa herättää kunnioitusta ja luottamusta, pysyy kauvimmin oppilaittensa suosiossa.
Minun kouluaikanani hallitsi vitsa koulussa, ja minä olen yhäkin sitä mieltä, että kohtuullinen ja oikea ruumiillinen kuritus neljäätoista vuotta nuoremmille ei haittaa oppilasta eikä opettajaa. Nykyaika on kasvattanut usein liiallista itsetuntoa. Yksilö astuu usein liiaksi edelle yleisen järjestyksen. Laki, että ruumiillinen kuritus on poistettu, mutta että se, joka on ansainnut kurituksen, on asetettu ulkopuolelle lakia, tuottaa häpeää. On myönnettävä, että opettajan asema nyt on parempi kuin patukan aikana. Epävarmaa on, onko hän tullut oppilasta lähemmä, mutta hillittömän kiivastumisen vaara on nyt pienempi ja hän on oppinut pitämään parempaa vaaria itsestään; oppilas vuorostaan kasvattaa häntä. Vaikka hän yhäkin saa olla säästäväinen, ei hän enää, käytyään kelpaamattomaksi sekä koululle että kirkolle, näe nälkää odottaessaan kirkkoherran paikkaa.
3.9.1895.
PAINETUN SANAN EDESVASTAUS
Ajatus istui ääneti yksinäisessä luostarikammiossaan, kyllästyi hautomaan omaa itseään, lähti maailmalle ja löysi sanoja. Sana tuli ajatuksen ruumiiksi, muuttui toiminnaksi ja loi maailman.
Sana oli katoava ääni, etsi jalansijaa ja löysi kirjoituksen. Kirjoitus säilytti sanan, mutta oli kytketty lehteensä, haki siipiä ja löysi painokoneen. Tiedonannon kannalta katsoen on sana ajatuksen toukka, kirjoitus sen kotelo, painokone sen täysivalmis perhonen. Nämä kolme kehitysmuotoa jakavat maailman historian itsensä mukaan.
Jokaisessa näistä muodoista kasvaa ajatuksen voiman kanssa myöskin sen vastuunalaisuus. Jumala yksin tuomitsee sanattoman ajatuksen. Puhuttu sana tuomitaan todistajain sanan mukaan, kirjoitettu todistaa itse itsestään, painettu sana seisoo kaikkien tuomioistuimen edessä. Sillä puhuttu tai kirjoitettu sana on keskustelua muutamain harvain kanssa, painettu on keskustelua koko maailman kanssa.
Painettua sanaa ei voi mikään rajoittaa ajan ja paikan rajain sisällä. Se syntyy tänään ja elää vuosisatoja. Se osaa kaikkialle, tulvailee läpi kaikkien porttien ja rakojen. Päästyään kerran liikkeelle, ei se ole minkään ihmisvoiman kiinni saatavissa. Lyö kuoliaaksi se kurikalla: lyöt ilmaan! Polta se: polta ajatus! Sensuuri on hullutusta; ei ole mitään muuta sulkua painetulle sanalle kuin kaiken lukutaidon hävittäminen. Mutta sekin sulku murtuu, sillä jos joku kansa saataisiinkin palautetuksi raakalaisen tietämättömyyden kannalle, olisi aina joku tietäjä, joka osaisi merkkejä selittää.
Mutta nyt ei kirjoitettu sana, joka lyö maahan ja nostaa maasta, kuolettaa ja antaa elämää, ole ainoastaan toimintaa, mutta tuhatkertaista toimintaa, joka lähtee tuhansin jaloin ja tuhansin käsin aikaansaamaan pahaa tai hyvää. Kuinka on tämä toiminta todistettava ja tuomittava? Vapaa yhteiskunta voi yhtä vähän tulla toimeen ilman painolakia kuin kivihuoneista rakennettu kaupunki voi tulla toimeen ilman paloruiskua. Kuinka vangita sana, joka on joustava kuin ilma? Valaoikeuksienko avulla? Sitä on koetettu: keino on välistä parempi, välistä huonompi kuin ei mikään keino.
Kysymys on pulmallinen. Vapaa, lain kautta järjestetty sananvapaus on yhteiskunnan elinilma. Ei ole mitään muuta kestävää muuria sanan väärinkäytöstä vastaan kuin yleisen mielipiteen paino, joka rajottaa sen käyttämisen. Paino painoa vastaan.
On turhaa sanoa kirjailijalle: hyvä herra tai rouva, ettekö ymmärrä, että se sana, jonka heitätte maailmalle tänään, tulee tuomitsemaan teitä haudallanne? Se ei ole enää teidän ettekä tiedä, missä se tulee juurtumaan; ette aavista, missä se hedelmänsä tekee, ja edesvastaus on teidän.
Yhtä turhaa on sanoa kustantajalle: hyvä herra, tarkastakaa sitä teosta, jonka julkaisette, sillä te saatte osanne sen tuomiosta! Kirjailija kirjoittaa hetken innostuksessa; te arvostelette kylmäverisesti hänen työtänsä, sen tähden on teidän edesvastuunne suurempi. Jos te myrkytätte kaivon, ette voi edes puolustautua sillä, että se, joka siitä juo, syyttäköön itseään, sillä te olette reklaameillanne tehneet kaiken voitavanne houkutellaksenne siitä juomaan.
Kaikki tämä on jo sanottu satoja kertoja ennen ja yhtä usein unhotettu. Mutta vaikka huonon kirjallisuuden lukijaa olisikin sata kertaa tätä ennen muistutettu hänen osallisuudestaan tähän pahaan, tahtoisin minä kerran vielä sanoa hänelle: miksi ostatte te semmoista, jota teidän paremman arvostelunne täytyy halveksia? Ettekö tiedä, että juuri te ylläpidätte ja edistätte tuota kurjaa kirjallisuutta? Ilman teidän pennejänne ja markkojanne ei sitä ilmestyisi. Ilman lukijakuntaa kirjoittaa kirjailija yksinpuheluja ainoastaan latojalle; se väsyttää lopulta ja kannattaa huonosti. Hyvä herra tai neiti, te ette ansaitse parempaa kirjallisuutta kuin mitä luette ettekä voi vaatia, että arvostelullenne mitään arvoa annettaisiin!
Painoasetus on välttämätön, mutta on aina heikkouden merkki. Ei ole mitään muita tokeita kurjaa sanaa vastaan kuin yleinen ylenkatse. Ei mistään hinnasta, ei edes väärinkäytösten pelossa saa kansa luopua vapaan sanan oikeudesta.
Ell'en olisikaan niinä kohta viitenä kymmenenä vuotena, joiden kuluessa olen ollut tekemisissä paperin ja painomusteen kanssa, muuta oppinutkaan, niin olen kuitenkin oppinut pelkäämään sanan edesvastausta. Elämä on paljoa enemmän vaikutuksia kuin tekoja. Kun nyt jumalallinen ja inhimillinen laki tuomitsee noin ankarasti tekoja, kuinka paljoa ankarammin onkaan tuomittava vaikutus, joka on teon juuri!
Olin kuusitoistavuotias kokematon ylioppilas, kun eräässä huutokaupassa sain käsiini aikoinaan paljon luetun, mutta nyt jo kauvan sitten unhotetun kirjan nimeltä "Nouveau Parterre du Parnasse François", painettu Haagissa v. 1739. Se oli valikoima sen ajan uusinta runoutta, erittäin sukkelaa, mutta samalla hillitöntä pilaa kaikesta, mikä on pyhää ja puhdasta. Että kirja oli ollut ilmaus aikansa korkeimmasta sivistyksestä ja vaikuttanut sen etevimpiin edustajiin, se näkyi sen omistajain kansiin kirjoittamista omakätisistä nimikirjoituksista: Hedvig Charlotta Nordenflycht, Carl Gustaf Tessin, Carl Fredrik Mennander. Ja mitä likaa kuitenkin, näistä kuuluisista nimistä huolimatta! Se takertui kiinni nuorukaisen vilkkaaseen mielikuvitukseen, se tahrasi hänen pilaantumattoman maailman katsomuksensa ja tarvittiin vuosien taisteluita, lankeemuksia ja parannuksia sen poistamiseksi, joka ei ehkä koskaan oikein onnistunut. Kuinka monta nuorta sydäntä olikaan tämä ainoa pieni 272-sivuinen duodeesi jo turmellut yhden vuosisadan kuluessa!
Tottahan on, että inhimilliset intohimot eivät koskaan katoo. Kaikissa maissa ja kaikissa suuremmissa kaupungeissa tulee aina olemaan roskajoukkoa. Mutta tämä roska ei saa koskaan pöyhistäytyä kansan edustajaksi, sen kirjallisuus ei saa anastaa itselleen ajan suunnan merkitystä! Jos se sitä koettaa, on vakaa sana, johon he vetoovat, nouseva heitä vastaan, paljastava heidät ja antava heidät ylenkatseelle alttiiksi.
Jokainen sana on siemen, josta vaikutuksia itää, mutta painettu sana on kaikkien oma, se on rajoittamaton. Painettu sana lentää ulos maailmaan kuin haavan untuva, jota kevättuuli levittelee: ei kukaan tiedä, mihin se kerran on juurtuva; ei kukaan voi laskea niitä taimia, jotka tänään, huomenna tai miespolvien kuluttua versovat sen siemenestä. Harvoin ajattelemme sitä nuoruutemme päivinä. Kirjoitusmuste vuotaa niin keveästi kynästä ja tuntuu niin omituisen viehättävältä, mustenee ja saa täysikelpoisuuden mainekirjan, kun painomuste sen jalostaa. Mutta se sana ei ole enää minun…
6.7.1887.
SANOMALEHDISTÖ
Kolme kotkaa lähti levitetyin, joka kerta kasvavin siivin lentämään ajatuksen munasta: puhuttu sana, kirjoitettu sana ja painettu sana. Kaikki ovat muodottoman äitinsä ajatuksen muodostuneita olentoja, mutta ensimmäinen on häviävä ääni, toinen katoava muoto, kolmas elää siitä harhaluulostaan, että se rajattomasti hallitsee aikaa ja paikkaa. Sanon sitä harhaluuloksi, sillä painetunkin sanan rajoittaa aine ja ihmiskunnan oma olemus, mutta tämä harhaluulo tekee painetusta sanasta maailman vallan. Jokainen painettu sana, joka ei vapaaehtoisesti suostu elämään ja kuolemaan sinä päivänään kuin syntyy, tahtoo käydä kaikkien luo, vaikuttaa kaikkiin ja elää kaikkia muita vanhemmaksi.
Olen puhunut kirjain painamisesta ja tahdon nyt puhua jokapäiväisestä painetusta sanasta, jota tavallisesti kutsutaan sanomalehdistöksi. Sen elämä on päiväperhosen elämää; sitä kilvan tavoitellaan sillä hetkellä, kun se esiintyy; se voi saada kuohumaan maat ja kansat, se voi hetken kuohuvien tunteiden tulkkina ilahduttaa, surettaa, haavoittaa ja parantaa; mutta huomenna on se jo niin unohtunut kuin ei sitä koskaan olisi ollut olemassakaan. Sanomalehdistön lapsuuden aikana säilytti sanomalehdistö vielä huomisena päivänään ajatuksia ja asioita, jotka ansaitsevat jäädä elämään. Lehti nidottiin ja varustettiin ainehistolla, tutkijat hakivat siitä aineksia historian ja päivän tapahtumain esittämiseen. Tämä ylijäämä on nyttemmin harvinaista. Kaikki kirjoitetaan ja elää päivän kysymyksiä silmällä pitäen, jotka huomenna väistyvät toisten tieltä; tämän päivän oraakeli on huomenna makulatuuria, ainoastaan muutamat kirjastot täyttävät vielä hyllynsä noilla menneen elämän arvottomilla tähteillä.
Ja kuitenkin voi ainoastaan pinttynyt virkavaltainen, eikä edes hänkään, kieltää jokapäiväisen sanomalehdistön merkitystä hetken suurvaltana. Se tunkee kaikkialle, koskettaa kaikkia ja jättää aina uudistuvia vaikutuksia, jotka vähitellen iskevät ihmisiin joskaan ei vakaumusta, niin kuitenkin aina katsantotapoja. Elä sano minulle, että sinä vaan uutisten vuoksi joka päivä luet sanomalehteä, jonka mielipiteitä et hyväksy, niin, jota halveksitkin. "Sano minulle, kenen kanssa sinä seurustelet, ja minä sanon sinulle, kuka sinä olet." Sana on sielun ravintoa; emme voi joka päivä nauttia samaa ruokaa voimatta siitä joko hyvin tai pahoin. Onhan ryhdittömiä lehtiä, niinkuin niitä on johdonmukaisia ja tarmokkaita; seuraa tuuliviirin heilauksia, ja tottumus tekee sinut yhtä ryhdittömäksi.
Sanomalehdistö on meidän aikanamme pysyväinen puhujalava ja perpetuum mobile'ksi muuttunut kirjoituskynä. Ei kukaan, ei matalimman majan asukas, ei edes koulutyttökään, joka ahmii esillä olevaa nurkkanovellia, vältä sen vaikutusta. Päivän mielipiteet, arvostelu, katsantotavat tarjotaan lukijalle valmiiksi laitettuina. Hänen ei tarvitse etsiä, ei kysyä, ajatella, ei epäillen ja koetellen taistella itselleen vakaumusta. Se tulee hänen luokseen joka aamu kutsumatonna puhuen tuolla tuntemattomalla kielellä, joka on edustavinaan yleistä mielipidettä ja jonka salaperäinen voima suurimmaksi osaksi on siinä, että se on tuntematon. On tahdottu saada aikaan se muutos, että kirjoittajat panisivat nimensä johtavain kirjoitusten alle, ja olisihan jo tämäkin tarkastus toivottava, olisi mies sanan takana, mutta useimmat toimitukset tahtovat pysyttää nimettömyyttä, koska nimi poistaa sanalta sen orakelimaisen salaperäisyyden loiston. Ja niin synnyttää tottumus saada mielipiteensä tarjottimella esitetyksi haluttomuuden itse tutkia sitä kysymystä, joka on esillä. Ainoastaan muutamilla harvoilla on voimaa vastustaa yhä uudistuvia vaikutuksia. Muutamat panevat vastalauseitaan, mutta yhtyvät lopulta siihen mielipiteeseen, jota heille joka päivä syötetään. Tällä tavalla sanomalehdet luovat yleistä mielipidettä, samalla kun ovat olevinaan vaan sen tulkkeja. Ja lukija, suuri yleisö, tottuu yhä enemmän olemaan punnitsematta itsenäisesti asioita, luullen sitä kuitenkin tekevänsä, kun se ottaa omanaan pussista sen, mikä sinne jo ennen on säkistä pistetty.
Samalla kun sanomalehdet selittävät ja tulkitsevat päivän yleistä mielipidettä ja keskittävät sen polttopisteeseensä, seuraa heidän jokapäiväisestä vaikutuksestaan se perusteellisuuden ja todellisen vakaumuksen puute, joka nykyään on niin yleinen n.s. sivistyneessä kansanluokassa. Nykyään luetaan kyllä enemmän kuin koskaan ennen, mutta luetaan ohimennen ja unohdetaan, pian, yksi vaikutus karkoittaa tieltään toisen, pelätään ajattelemisen vaivoja ja valitaan helppoa lukemista. Lukijan pintapuolisuus on yhtä suuri kuin kirjoittajan. Ainoastaan aikakauskirjoissa tavataan vielä tarkoin mietittyjä kirjoituksia; sanomalehtien käsikirjoitukset eivät ehdi kuivaa, ennenkun ne nakataan latojan käsiin, ja tämä, jota kirjainten hurja riento yökauden kuluttaa, heittää samalla kuumeentapaisella kiiruulla vedoksensa unisen korjaajan eteen. Se on leipurinsällin yötyötä sitä varten, että se yleisö, joka on nukkunut rauhassa, saisi syödä tuoreet lämpöset aamukahvinsa kanssa.
Aika ajoin näkyy selviä merkkejä siitä, että niin suuri yhteiskunnallinen voima kuin sanomalehdistö tarvitsee tehokasta tarkastusta. Sensuuri, tuo vapaan sanan vanginvartija, joka siivilöi hyttysiä ja nielee kameleita, on yhtä voimaton kuin vihattu. Sulje virran väylä ja vesi tulvii rannalle! Tehokkaampi on sanomalehtien oma keskinäinen tarkastus, sana sanaa vastaan, mielipide mielipidettä vastaan, oikea väärää vastaan, totuus valhetta vastaan, puolustus panettelua vastaan, silloinkuin tätä lain käyttöä ovat tukemassa puolueettomat tuomarit, joita ei kuitenkaan valitettavasti aina ole olemassa. Sekä sanomalehdet että yleisö ovat inhimillisesti heikkoja, heitäkin vaivaa ammattikateus, puolueellisuus, itserakkaus ja usko omaan erehtymättömyyteensä. Ainoa täysin tepsivä tarkastus olisi lukijain, tilaajain toimeenpanema. Elä osta, elä lue, elä kannata häväistyssanomalehdistöä, ja se kuolee nälkään. Mutta mistä löytää tarpeeksi yleistä ja päättäväistä oikeudentuntoa tämän rangaistuksen toimeenpanemiseksi? Missä häväistyslehdet elävät ja kukoistavat; siellä ei yhteiskunta parempaa ansaitse.
Meillä ovat tuohon suuntaan käyvät yritykset toistaiseksi vielä menneet myttyyn. Meidän sanomalehtemme eivät myy sanaansa, eivät ota lahjoja, eivät alennu hallituksen tai rahapohattain kuuliaisiksi palvelijoiksi. Meidän sanomalehdistömme on vielä rehellinen. Sitä voidaan kuitenkin moittia siitä, että se on raskas ja riitaisa ilman sukkeluutta ja leikillisyyden suolaa ja että se helposti muuttuu mieskohtaiseksi. Siltä puuttuu kokonaan kirjoitustavan hienoutta ja sulavuutta ja riidat pienistä kysymyksistä jatkuvat loppumattomiin suomalaisella itsepäisyydellä, samalla kun siltä puuttuu suuria näköaloja ja suuret, päivän näköpiirin ulkopuolella olevat kysymykset useimmittain jäävät koskematta.
Sanomalehtimiehen toimi, joka tähän saakka on ollut sivutoimi muiden rinnalla, muuttuu vähitellen ammatiksi. Se anastaa nykyään harjoittajansa kaiken ajan, kysyy valpasta silmää, terävätä arvostelua, paljon edellä käypiä opintoja, taitoa, hienotuntoisuutta ja mukautumiskykyä, se hermostuttaa helposti ja kuluttaa pian. Tottumus milloin kiitettynä, milloin pilkattuna lausumaan yleistä mielipidettä antaa sanomalehtimiehelle omissa silmissään arvon, jota hänen personallisuutensa ei aina vastaa. Hän tahtoo olla valtiomies ja valtiotalouden tuntija, arvostelija ja reportteri, samalla kun hän on kronikoitsija, uutisten urkkija ja liikemies. Hänen korvansa kuuntelee kaikkialla, hänen huomionsa on suunnattuna tuhansille tahoille, ja kuitenkin täytyy hänen täsmälleen ja nopeasti käsittää, mitä asema vaatii. Harva voi täyttää näitä vaatimuksia, hän on syntynyt paistinkääntäjäksi ja hänet on pantu kokiksi, ja sentähden tavataan tässä kirjavassa joukossa usein haaksirikkoon joutuneita olennoita, jotka eivät ole kelvanneet tai viihtyneet olemaan muilla aloilla.
Olen kaksikymmentä vuotta ollut sanomalehtimiehenä sanomalehdistömme viattoman lapsuuden aikana, tunnustan sen yhteiskunnalliseksi tarpeeksi ja aikamme puhuvaksi kieleksi, mutta pidän oman vakaumukseni enkä niele sitä muilta saamana lämpöisenä, minä vaikenen ja kuulen.
4.11.1895.
PUOLUEET
Puolueet ovat vapauden ja hirmuvaltiuden äpärälapsia. Heidän äitinsä on äänestysuurna, joka kaikkine puutteineen kuitenkin tahtoo esiintyä yksilöllisenä vapautena, joka on kutsuttu aseihin puolustamaan yleistä vapautta. Mutta puolue ei tyydy tähän. Se muodostuu ja järjestyy voittaakseen vallan omalle käsitykselleen, joka puolueelle merkitsee valtaa vallan vuoksi. Valta on siis puolueen oikea isä ja synnyttäjä, tuo valta, joka ollen itsessään epävapaa, koska se kieltää muiden vapauden, on yleisen vapauden verivihollinen. Vallan asettaminen päämääräksi on, huolimatta kaikista puheista, kaikista hyvän asian harrastuksista ja kaikesta uskosta omanvoiton pyytämättömyyteen, todellisuudessa vaan oman vapauteni ja kaikkien vapauden toisiinsa sekoittamista, samalla kun se alentaa äänestysuurnan itsekästen pyyteiden nuotan peräksi.
Jos väitetäänkin, että valta vapaassa maassa on kansantahdon ilmaus ja että se siis vaan on vapautta, niin ei silti voida väittää, että puolueen tahto olisi kansan tahto. Puolueen sisimpänä tarkoituksena on päin vastoin kaikkien muiden tahdon syrjäyttäminen valmistaakseen tilaa vaan muutamain harvain tahdolle. Tälläkin tiellä päätyy puolue lopulta epävapauden auttamattomaan umpikujaan.
Jos taas väitetään, että puolue tahtoo koota kansantahdon, keskustella siitä ja sitä selvittää, niin on sen katsantokanta jo alusta alkaen kierossa, koska kaikkea katsotaan vaan yhdeltä puolen. Ja jos tahdotaan puolustaa puolueen olemassa olon oikeutta sillä, että vastapuolueen katsantokanta on yhtä yksipuolinen ja että oikeuden tulee syntyä juuri näiden kahden vastakohdan taistelusta, niin olisi tämä oikein, jos ainoastaan mielipiteet murtuisivat toisiansa vastaan, mutta sen voivat ne tehdä ilman puoluetta. Kun kaksi puoluetta taistelee keskenään, on mielipide sivuasia ja valta pääasia.
Epävapaus on niin syvästi juurtunut koko puoluejärjestykseen, että puolue on pakotettu tappamaan kaiken yksilöllisen vapauden omassakin piirissään. Ei mikään itsevaltius ole ankarampi kuin puoluekurin. Ainoastaan ehdoton alistuminen tuottaa voiton. Johtajat tekevät vaalilistan. Mutta, — väittää joku kapinoitsija vaalikarjassa, jota ajetaan kuin lammaslaumaa uurnalle — tämä nimi vaalilistallamme on kelvoton, sen omistaja on taitamaton, epäluotettava, huonomaineinen! — Vaiti! — Tämä toimenpide on mahdoton, epäkäytännöllinen, väärä! — Tottele! — Ja karja kulkee uurnalle vastoin vakaumustaankin saavuttaakseen edes jotakin, puolueen voiton, vallan.
Paitsi puolueen voittoa on olemassa toinenkin vaikutin, vastapuolueen tappio. Puoluejohtajat tietävät varsin hyvin, että tämä viimeinen vaikutin usein on voimakkaampi kuin edellinen ja käyttävät sitä taitavasti hyväkseen. Mielipiteiden taistelu värittää aina puoluetarkoituksia varten henkilöitä. Jonkun nimen värillä, todellisella tai luulotetulla, on tavallisesti ratkaiseva merkitys. Englannissa ja muualla esittävät ehdokkaat toki ohjelmansa ennen vaalia. Meillä äänestetään nimien mukaan, jotka valmiina syötetään valitsijoille.
Lista tehdään ja tarkastetaan ennakolta, joko puolueen toimikunnan tai muutamain luotettavain valitsijain keskuudessa. Vastapuolue harjoittaa kiihoitusta, pieninkin hajaannus voi tuottaa tappion. Pois kurittomat, se on, ne itsenäiset, jotka uskaltavat ajatella ja toimia oman vakaumuksensa mukaan! He ovat noita "villiä", jotka puolueiden väliin puristettuina harvoin saavat aikaan muuta kuin haja-ääniä. Jos ei puoluetta olisi, voisivat itsenäiset liittoutua jossain määrätyssä asiassa ja saada äänensä kuuluville. Mutta puolueelle on asia, samoinkuin isänmaakin, sivuasia ja puolueen voitto pääasia.
Epävapaus on kaiken puolue-elämän tunnusmerkki. Johtajat itsekin, jotka tanssittavat nuoralla nukkejaan, ovat vuorostaan riippuvaiset joukkojen kannatuksesta ja ovat pakoitetut tinkimään vakuutuksensa kanssa pysyäkseen johdossa. Niinkuin kaikki itsevaltiaat kuluvat he pian. On harvinaista ja vaatii yhtä harvinaisia lahjoja, että vanha johtaja niinkuin Gladstone on voinut pitää puolueen ohjia kädessään melkein ikänsä loppuun saakka. Tavallisesti syntyy muutamien vuosien kuluttua nuorempi puolueryhmä, jonka ohjelma on jyrkempi ja keinot ankarammat, poistaakseen vanhat johtajat. Aika on kasvanut vanhoista vaatteistaan ja vaatii uusia miehiä uusille aatteilleen. Oikein, mutta ei sekään edusta koko totuutta! Sillä siihen tulee nuoremman sukupolven levottomuus vallan perimiseen. Aina ja aina vaan tuo valta! Missä on isänmaa?
Onhan kyllä ymmärrettävää, että yhtäläiset mielipiteet tahtovat ryhmittyä ja taistella yhdessä. Se on joukkojen painolakia ja on välttämätön menestymiselle, Ilman sitä olisi tahtojen anarkia mielipiteiden anarkiaa ja yleinen mielipide mahdoton. Mutta yleisen asian puolesta yksissä taisteleminen ei ole vielä puoluetaistelua. Mielipiteet voivat yhtyä yhdessä asiassa ja erota toisessa. Puolueen oikea tunnusmerkki on juuri erilaisten kysymysten yhdistäminen samaan sotahuutoon, vaikk'ei sillä olisikaan asian kanssa mitään tekemistä. Kaikki sanovat olevansa samaa mieltä itse asiasta, mutta kun ratkaisun hetki tulee, vaatii puolue taas osansa, ja kykenevin edustaja saa väistyä kenen keikarin tieltä tahansa, joka vaan tunnustaa oikeata väriä.
Onko tällainen puoluekarja kelvollinen äänestämään maansa onnesta tai onnettomuudesta?
6.11.1890. 27.9.1895.
RAHA
Raha, sinä niin monien epäjumala, niin monien epätoivo, niin monien toivo ja pettymys! Rakastanko sinua? En. Vihaanko ja pelkäänkö sinua? En. Halveksinko sinua? En. Olet minulle samantekevä tullessasi, tarpeenkin hetkenä tullessasi, ja yhtä vähän välitän sinusta mennessäsikin samaa tietä, jota tulit. Ainoastaan silloin, kun sinun avullasi voin auttaa tarvitsevia, olet minulle arvokas, onneakin arvokkaampi.
Sanotaan, että olet onnen antaja. "Es ist jedes Menschen Pflicht dem Glücke die Hand darzubieten" [Jokaisen ihmisen velvollisuus on tarjota onnelle kätensä], sanovat saksalaiset raha-arpajaispaperin tyrkyttäjät. Onni ja raha ovat heille ja monelle muulle sama asia. Tämä on yksi kaikkein kimmeltävimpiä valheita, joita ajan ilmassa välkkyy. Onni ja raha ovat toisiinsa verrattavat ainoastaan kestämättömyyteensä nähden, toinen päämaalina, toinen keinona, hurmaavana päämaalina, kehnona keinona! Olen tuntenut kunnioitettavia, rehellisiä miehiä, jotka odottamattoman perinnön tai arpajaisvoiton kautta ovat menettäneet ruumiinsa ja sielunsa. Olen tuntenut niitä, jotka ovat rikastuneet ahkeruutensa ja säästäväisyytensä kautta ja jotka ovat sanoneet itselleen: "sielu, sinä olet koonnut paljon hyvää moneksi vuodeksi; syö, juo, vietä hyviä päiviä!" Ja noita hyviä päiviä viettäessään ovat he kuulleet äänen sielunsa salaisesta syvyydestä sanovan: "sinä hullu, tänä yönä otetaan sinulta sielusi pois!"
Nopea rikastuminen synnyttää ylpeyttä, hidas itseluottamusta, köyhyys kateutta ja epätoivoa. Elämän viisaus on rukouksessa: "köyhyyttä ja rikkautta elä minulle anna, Herra; anna minulle ansaitsemani osa!"
Ja jos minä olisin yksi Ameriikan miljoonamiehistä, mistä saisin minä ostaa omantunnon rauhan, rakkauden iloissa ja suruissa, toivon iankaikkisesta elämästä ja mistä terveyden, jota ilman kaikki maalliset tavarat ovat minulle arvottomat? Voin herkutella kaikissa nautinnoissa, voin ajaa takaa kaikkia hetken huveja täyttääkseni tyhjyyttä sielussani ja karkoittaakseni ikävyyttä, joka seuraa minua minne mennenkin ja kuitenkin riippuu kyllästys elämään kuin lyijypaino nautinnon liiallisuudessa. Laahustan sieluani perässäni, ja tämä sielu on nyt niin luotu, ett'ei se löydä lepoa eikä rauhaa missään muualla kuin Jumalassa.
Se etu on rikkailla, että he voivat lieventää toisten puutetta, tukea nuorison horjuvia askeleita, lohduttaa monta murheellista, rohkaista epätoivoisia ja hyväätekevissä laitoksissa jättää jälkeensä siunatun muiston. Usein olen ollut kiusauksessa sen vuoksi toivomaan itselleni rikkauksia. Mutta sitten ovat nämäkin tarkoitukset tuntuneet minusta kovin katoavaisilta ja kovin rajoitetuilta. Aika on hävittävä tekoni ja muistoni. Niiden tarpeiden rinnalla, joita minun on onnistunut poistaa, on ilmaantuva uusia ja aina uusia ja lopulta tulevat kaikki miljoonat katoamaan kuin pisarat mereen. Silloin ovat ne siemenet pysyvämmät, joita köyhä saarnamies tai opettaja kylvää ihmissieluihin; mutta näitä siemeniä ei ole rahassa. Kuka voi tyydyttää janoovia ihmissieluja kullalla?
Kaikki, paitse saituri aarteensa ääressä, ovat yksimieliset siitä, että raha ei ole mitään itsessään, vaan ainoastaan välineenä jonkun muun saavuttamiseen, että se on vaihtotavaraa niinkuin kaikki muukin. Rahapulat syntyvät, niinkuin markkinapulat, kun tavaran tarjonta ja kysyntä joutuvat pois tasapainostaan. Mutta niin kauvan kun luonnontuotteet välittivät vaihtoa, rasittivat sitä, samoinkuin spartalaisten rautarahain käyttämistä, kuletukset ja välimatkat. Silloin otti saatana palasen helvetin hehkua ja heitti sen kultakimpaleena ihmisten keskeen. Ja kun kultakin huomattiin liika raskaaksi voidakseen valua kädestä käteen, otti hän palasen paperia, merkitsi siihen kullan arvon ja pani sen kiertämään setelinä tai vekselinä. Nyt oli kaikki keveätä kuin lentävä paperilappu, nyt kiersivät miljoonat helpommin kuin ennen pikkurahat, nyt oli kultakuva saanut siivet ja nyt tuli siitä joukkojen epäjumala. Yöt päivät suitsuttavat he kiitosuhrejaan tälle paperileijalle; kullankaivaja rientää muuttamaan aarteensa vekseliksi ja kulta kimmeltää nyt vaan raskaana arvoaineena rahapajain valinkauhoissa, kultaa kirkkojen ristejä ja vahvistaa tulevaisuuden lupaukset morsiamen sormessa. Saatana on saavuttanut tarkoituksensa, hänen tulensa hehku lentää jokaisen tuulenpuuskan mukana ympäri maailman, "und es ist jedes Menschen Pflicht dem Glücke seine Hand darzubieten".
Sinä pieni 5 markan seteli, tai sinä suuri 500:n seteli, eli sinä miljoonain kreditiivi, sinä et paina edes niin paljon kuin kurja kupariraha ja pieninkin tuulenpuuskahdus puhaltaa sinut pois helpommin kuin sen; sinut hävittää kipinä, joka ei taida mitään kuparille. Sinun merkityksesi on niissä numeroissa ja sanoissa, jotka ihmiskäsi on piirtänyt hienolle lehdellesi, ja ilman niitä et olisi arvokkaampi kuin mikä hylkypaperi tahansa. Väärentäjä voi jäljentää sinut nykyaikaisilla keinoillaan, lapsi voi repiä sinut, mustetahra voi pilata sinut, ja kuitenkin on sinussa ihmisten onni, tuhannet sinua halajavat, sinä olet työmiehen palkka, tutkijan keksinnön tarkoitus, saarnamiehen leipä, vaihtajan tai keinottelijan toivo tai epätoivo. Mene tiehesi, sinä et ansaitse et rakkautta, et ylenkatsetta, sinä olet kultaa tänään ja tuhkaa huomenna! Täytä hetkellinen tehtäväsi ja katoa jäljettömiin!
Muutamat luulevat, että maan sisusta on suurimmaksi osaksi kultaa, joka painonsa vuoksi on uponnut syvimmälle ja että se määrää taivaankappaleen pyörinnän akselinsa ympäri. Se on vertauskuvallista, ehk'ei olekaan muuta. Mutta jos onnistuisimme saamaan käsiimme tuon loistavan sisustan, jos löytäisimme vuoria puhtaasta kullasta tai hopeasta, tokkohan raha silti katoaisi? Ei, keksittäisiin uusi vaihdon välittäjä, platina tai joku muu aine, joka olisi yhtä harvinaista kuin kulta ja siis yhtä kallisarvoista. Raha, sen himo, epäjumala olisi jälellä yhtä itsevaltiaana. Raha on kuolematon, niinkuin ihmisen onnen etsintä, nautinto, valta. Helvetin hehku on kärventänyt meihin liika syvän palohaavan voidakseen enää parantua umpeen.
Kateus murisee: omaisuus, tavara on sen varastamista, jolla ei mitään ole! Miksi ei siis työ ole laiskalta varastamista, tieto tyhmältä varastamista, pienet tarpeet suurilta tarpeilta varastamista? Tasoita työ, tieto ja tarpeet yhtäläisiksi kaikille, ja raha on katoova. Mutta perustaaksemme sellaisen malliyhteiskunnan, täytyisi 1,500 miljoonaa ihmistä valaa samaan muottiin, niinkuin savenvalajan savikukot, ja ihmiskunta alennettava heinäsirkkalaumaksi ilman tahtoa ja vapautta.
Raha on valtaa, kun se tehdään välineeksi, raha on helvetin hehkua, kun se tehdään tarkoitukseksi.
10.12.1895.