TYÖ
Kuningas Taavetti sanoo: "Meidän elinaikamme on seitsemänkymmentä vuotta, taikka enintään kahdeksankymmentä vuotta ja kun se paras ollut on, niin on se tuska ja työ ollut."
Alleviivaa sana paras!
Polttavan aurinkonsa alla asuvat itämaalaiset rakastivat lepoa ja katsoivat sen rangaistukseksi, että Jumala lankeemuksen jälkeen antoi ihmiselle tuskaa ja työtä. Kaikki kansat, joihin kristinusko ei ole päässyt vaikuttamaan, katsovat työtä vapaalle miehelle alentavaksi ja rasittavat sillä naisia ja orjia. Kristinusko on julistanut työn kunnian, ja sen tytär sivistys tekee työtä uupumatta. Sosiaalidemokraattien korkeimman palkan vaatimus mahdollisesti pienimmästä työstä sotii sekä kristinuskoa että sivistystä vastaan.
Koska elämä on voimaa, on työ elämän tarkoitus ja sen päiväpuoli. Yöpuoli, lepo, tuntuu niin suloiselta siksi, että se on työn äiti. Ota pois voiman uudistus, ja lepo on ainoastaan kuoleman etehinen.
Ei kuitenkaan kukaan tee työtä vaan työtä tehdäkseen. Työ on keino eikä tarkoitus; se on tie johonkin edessä olevaan. Ja tästä toisesta riippuu työn arvo.
Kaikenlainen epäitsekäs ruumiillinen tai henkinen työ oman leipämme tai perheemme leivän hankkimiseksi palvelee, tietäen tai tietämättään, korkeampaa tarkoitusta, Jumalaa, ihmiskuntaa, isänmaata. Ainoastaan itsekkäät tarkoitukset, valta, kunnia, voitto, nautinto alentavat työn orjuudeksi, koska ne, ollen itse katoovia, kytkevät työmiehen tomuun, joka katoaa. Niin synnynnäinen on äärettömyys vapaassa ihmishengessä, että jokainen äärellinen, persoonallinen halu on vaan voimaton yritys puhaltaa elämää savesta tehtyyn epäjumalaan.
Kiitä Jumalaa siitä, että hän rankaisi siunauksella, eikä kirouksella kahden lapsen tottelemattomuuden paratiisissa! Niin voi ainoastaan Jumala rangaista.
Mitä olisimme me ilman työtä? Ajattelemattomia, epävapaita, nukkuvia olennoita, jotka otamme aina vastaan, mutta emme koskaan anna takaisin, jotka emme kykene muuttamaan tahtoamme toiminnaksi, mutta jotka kuitenkin yhä ikävöimme, etsimme ja kysymme, edessämme äärettömyys ja sisässämme palava janomme iankaikkiseen elämään, jota varten me synnyimme.
AJATUS
Mitä on se, joka on minä, sinä, hän, se, kaikki ja samalla ei mitään? Mitä on se, joka asuu kokospähkinän suuruisessa kuoressa ja joka ei kuitenkaan mahdu maailman rajain sisälle? Mitä on se, joka yhtämittaa syntyy ja yhtämittaa kuolee, kukoistaa ja kuihtuu ja elää kaikkina aikoina? Mikä on se samalla heikoin ja voimakkain kaikista maallisista voimista, tuo aina liikkuva luopääsemätön, joka ollen eetteriä ja valoa keveämpi, ei ole sidottavissa, vangittavissa, kuritettavissa, hukutettavissa, laskettavissa, punnittavissa, mitattavissa, pyyhittävissä, leikattavissa, tulitettavissa eikä verotettavissa? Mitä se on, sensuuri? Mitä se on, suurinkvisiittori? Sinun pitänee tietää se. Se oli päivällä raskaana huolenasi, yöllä epätoivoisena unenasi. Sinä tapoit sen, ja se eli yhä; sinä sammutit sen, ja se loisti yhä; sinä kutsuit koko maailman todistajaksi, että olit haudannut sen ikuisen unhotuksen helmaan, ja katso, silloin seisoi se edessäsi keskellä toria ja puhkesi puhumaan kaikille, jotka tahtoivat kuulla, ja jokainen ymmärsi sen!
Kauhun ja häpeän valtaamana tarjosi ajatuksen vanginvartija käsivartensa uskon vanginvartijalle, ja molemmat menevät he hirttäytymään siihen ihmeelliseen ansaan, jonka he tahtoivat hävittää maailmasta, ja jota he itse eivät voineet paeta.
Ajatus, tuo paljon maailmoita matkustellut, oli paluumatkalla purjehdusretkeltään maapallon ympäri ja istuutui perhona lepäämään puhtaalle paperipalaselle.
Tunsin hänet. — Oletko minun ajatukseni? kysyin minä.
— Sinun ja kaikkien, niinkuin auringonvalo, vastasi perhonen.
— Olet niin pitkiä matkoja kulkenut etkä ole uupunut, jatkoin minä.
— En, minä palasin hetkeksi omaan itseeni.
— Etkö ole aina oma itsesi?
Minusta oli kuin olisivat perhosen siivet hymyyn lehahtaneet. — Jos minä aina olisin oma itseni, sanoi perhonen, mitä olisi sitten maailma? Minä olen sinä, ja minua kutsutaan rakkaudeksi, minä olen hän tai se, ja minua kutsutaan itsekkääksi haluksi. Maailman historia on kokoonpantu minusta, sinusta, hänestä, siitä, mutta yläpuolella heitä on välittömyys.
— Mitä on välittömyys?
— Se, joka on minä, mutta jota minä en ole. Se, joka käsittää minut ja käsittää kaikki, mutta jota minä en käsitä.
— Mitä? Onko siis jotain, jota sinä et hallitse? Tiedätkö sinä, kaiken herra, että tämä ainoa kukistaa valtaistuimesi?
— Tiedän, mutta minä nousen sitä vastaan, en voi tunnustaa mitään herraa. Etsin hänen nimeänsä vangitakseni ja sitoakseni häntä; olen hakenut kaikkia nimiä ihmisten huulilta ja kaikkia sanoja omasta ajatusmaailmastani. Vielä en ole onnistunut sitoa häntä mihinkään nimeen enkä mihinkään käsitteeseen, mutta minä etsin yhä, ja minä olen löytävä hänet. Asevarastoni on tyhjentymätön.
— Ja jos et onnistu?
— Silloin kiellän minä hänet. Olen usein kieltänyt hänet, pilkannut häntä ja luullut ijäksi päiväksi vanginneeni tai tuhonneeni hänet, mutta hän on ilmestynyt uudestaan, mahtavampana kuin ennen, ja sitonut minut näkymättömillä kahleilla, joita en voi välttää. Tuo julkea! Minähän tässä hallitsen taivaita ja maita! Lepäisinkö ennen kun olen voittanut väkevämpäni?
— Sinä kepeäsiipinen perhonen, mitä uskallat sinä sanoa! Sinä kiellät sen, joka on luonut sinut ja tehnyt sinusta maailman herran. Etkö vuoda sinä hänen ikuisesta alkulähteestään?
— Niinhän on minulle sanottu, mutta todistettu sitä ei ole. Jos minun onnistuu löytää alku, jossa kaikki polveutuu itsestään atoomien sattuman kautta, silloin olen minäkin irtautettu ja vapautettu kaikista siteistä.
— Perho, perho, miksi etsiä alkua, joka alentaa luomakunnan atoomien leikkikaluksi? Olet jo itse ollut pakotettu myöntämään, että tämä keksintösi ei enää ole ajatus, mutta voimatonta uhkaa! Etkö ymmärrä, että julkeudellasi et kiellä ainoastaan alkuperääsi, mutta myöskin itsesi.
— Todista se! Enkö ole kuolematon? Enkö ole kaikkivaltias? Minähän olen maailmankin luonut! Ja minäkö nöyristyisin!
— Tämä välitön ja sanoin selittämätön, jolle turhaan haet nimeä, tämä sinun kieltämäsi, pilkkaamasi, tappamasi ja taas ylösnoussut hallitsijasi on itse alentanut itsensä niin, että astui alas aistimaailmaasi maallisessa ruumiissa, on ajatellut ajatuksiasi ja taistellut taistelujasi, mutta ilman uhkaa, ilman ylpeyttä, ilman kateutta ja vallanhimoa. Olet kieltänyt hänet, ja hän on tunnustanut sinut rakastetuksi, kadonneeksi, jälleen löydetyksi lapsekseen; olet häntä häväissyt, lyönyt, panetellut ja tappanut hänet, ja hän on antanut sinulle kaikki anteeksi; olet vyöryttänyt kallion hänen haudalleen ja painanut sinettisi siihen ja kuitenkin on hän voitollisena noussut ylös haudastaan elämän herrana, mutta ainoastaan rakastaakseen sinua, antaakseen sinulle taas anteeksi ja pyhittääkseen sinut. Oletko enempi kuin hän, ett'et tahdo kohota hänen luokseen, kun hän on kumartunut sinua kohti, ja tulla hänen ihanuutensa perilliseksi, niinkuin hän on pukeutunut sinun kurjuuteesi?
Perhonen leyhytteli levottomasti siipiään, niinkuin olisi taas tahtonut sanoa: todista minulle, että kaikki tämä on totta!
Minä jatkoin: — Epäileminen on synnynnäinen oikeutesi, mutta etsi myöskin, se on yhtä synnynnäinen velvollisuutesi! Elä etsi nimiä, elä sanoja, elä monimielisiä käsitteitä: etsi välittömyyttä lapsen sekoittumattomissa mielijohteissa, ennenkun se vielä on herännyt sinun särkyneeseen ajatusmaailmaasi; etsi sitä omassatunnossa, katumuksessa, uskovaisen rukouksessa; etsi sitä luotujen kappalten yhteydessä ja tarkoituksessa; etsi sitä elämän sanoissa, jotka ovat vuotaneet suoraan ikuisista lähteistä; yhdistä nämä kaikki toisiinsa, elä kiellä itseäsi, mutta kiellä julkeutesi ja kutsu itseäsi uskoksi, mutta jos tämä sana pelottaa sinua, kutsu itseäsi tutkimuksen tulokseksi! Tee tämä varmuudella, ja sinä olet löytänyt sen totuuden, jota olet etsinyt.
Taas liikahtivat perhon siivet. Olin kuulevinani tukahdutetun huokauksen: mikä on totuus? — Ja samassa oli hän kadonnut teille tietämättömille.
Poissa! Minä houkko! Selittää ajatukselle sitä, mitä on mahdoton ajatella, eikö se ole sama kuin jos tahtoisin pakottaa sanan sanomaan sitä, mikä on mahdoton sanoa? Milloin ymmärtää ajatus sitä ihmeellistä, joka kaukana hänen havainnoistaan elää hengen korkeampaa elämää meissä ja korkealla meidän päällämme? Hän vaatii todistuksia, ja me tarjoomme hänelle todistuksia historiasta ja elämästä, että henkimaailma kaikkialla vaikuttaa aistimaailmaan, mutta uskooko hän meitä? Ei, hän ei voi uskoa, niinkuin me uskon ymmärrämme, hän voi vaan kysyä, vertailla, tulla vakuutetuksi ja tietää. Niinpiankun hän kohtaa jotain yliaistillista, pudottaa hän siipensä, ja hänen ääretön rikkautensa muuttuu auttamattomaksi köyhyydeksi. Hän voi istua apostolin vieressä vankilassa, Lutheruksen vieressä luostarin kammiossa ja palvella heitä jumalallisen sanan kieliä taitavana tulkkina, mutta jos he kysyvät häneltä sanan tarkoitusta ja sisältöä, vastaa hän: se olen minä. Sehän on hän, joka on keksinyt jumaluusopin. En sano, että hän teeskentelee; hän luulee todellakin, että hänen oppinsa on elämää.
Poista vaan tämä ainoa salaperäisyys, jota hän kutsuu välittömyydeksi, koska se ei ole syntynyt hänen välityksellään, ja hän on rikkaista rikkain, mahtavista mahtavin. Hän etsii sanaa eikä useinkaan löydä. Hän löytää sen vihdoin ja esiintyy köyhänä ja heikkona; ei kukaan kuule häntä, kaikki ylenkatsovat häntä. Hän lankee kalliolle, kukoistaa ja kuihtuu; orjantappuroihin ja tukehtuu; tielle ja häviää; hedelmälliseen maahan ja juurtuu. Hän kasvaa, levittelekse ja sulkee syliinsä ajat ja sukukunnat, muuttuu maailman ajatukseksi ja muuttaa historian. Nämä ovat valituita ajatuksia; paljoa useammat kuolevat ensimmäisiä sydänlehtiä tehdessään; toiset leimuavat revontulten tavoin yli jonkun aikakauden, mutta kalpenevat jo seuraavana ja turhaan etsit niitä enää taivaalta. Ajatus on kuin virtaileva ilma, se tarttuu ja muuttuu kulkutaudiksi, johon monet sairastuvat; toisen kerran puhdistaa se ilman kuin pauhaava myrsky. Sillä se on kaikellaisten mielijohteiden kaltainen, hyvien ja huonojen, kuka voi seurata sitä, kuka vartioida?
Vapaus on hänen elinehtonsa. Takertuneena tapoihin ja etuluuloihin kutistuu hän kääpiöksi, epäilys loukkaa häntä, turhamaisuus huikasee häntä, kunnianhimo häiritsee hänen yörauhaansa, kateus raatelee häntä tulisilla nuolilla, viha kiukustuttaa häntä, kosto vainoo häntä. Välistä repii hän itsensä rikki mustasukkaisuudesta, välistä liiallisesta miettimisestä, välistä jonkun aatteen vuoksi, joka häilyy hänen edessään, mutta jolle hän ei voi antaa muotoa. Kuta vapaammaksi hän tuntee itsensä, sitä onnellisempana, sitä mahtavampana käy hän taistelemaan, ja voittamaan. Olen nähnyt hänet kuninkaallisen korkeana tutkijan matalassa työhuoneessa; olen tuntenut auringon lämmön hänen loistavista silmistään, kun hän on paljastanut jonkun vääryyden tai puolustanut viatonta; olen nähnyt ihmiskunnan kruunun kimmeltävän hänen kumartuneella otsallaan, kun hän nöyränä, näkymättömänä, kieltäytyvänä on polvistunut kärsivien majoissa. Vaikkakin hän usein inhimillisessä vajavaisuudessaan on niin heikko kuin sammuva kipinä, jonka tuulahdus karkoittaa, varjo sammuttaa. Kuinka ihmeteltävän suuri ja voimakas voikaan hän olla toiste, kun mittailee taivaiden valtamerta, tai ihmissydämmen syvyyttä!
Liihoitteleva perhonen, en polvistu edessäsi, sillä sinä et ole mikään Jumala, vaikka joskus luulet olevasi, mutta minä rakastan vapauttasi, ihmettelen voimaasi, siunaan sinua tekemistäsi jaloista töistä maailmassa.
29.4.1895.
SUURUUS
Ajattelen jotain suurta nimeä menneisyydessä tai nykyisyydessä, ja kysyn itseltäni: mitä on suuruus? Onko se vaan mainetta vai onko sisäistä arvoa? Ja koska kaikki suuri ja pieni ovat vaan verrannollisia käsitteitä, joiden arvo saadaan vertailemalla niitä johonkin pienempään tai suurempaan, mikä on sitten tavallista suurempaa, mikä sitten kohoo yli ihmisten yleisen tasapinnan, tuon jokapäiväisyyden, joka mahdollisesti on hyvin kunnioitettavaa, hyvin rakastettavaa, mutta joka tavataan useimmilla, joskaan ei kaikilla?
Jos kysyn tuolta maineelta, joka on takertunut kiinni johonkin henkilöön ja tungettelevasti toitottaa hänen nimeään, maineelta, joka niin usein sekoittaa parjauksen kiitokseen ja toisen kerran ylistää jotain pikku piirrettä, kun toisen kerran taas unohtaa urotyön tai sitä vääristelee, niin vastaa minulle tämä maine: suuruus on loistava urotyö, suuruus on toimintakyky, joka voi kaikki mitä tahtoo, suuruus on äly, joka kaikki vallitsee, joka murtautuu läpi vuorten ja milloin kohottaa milloin polkee jalkainsa alle kaiken, mikä tielleen sattuu. Suuruus voi kantaa vastoinkäymiset, onnettomuudet, niin, jopa kukistumisensakin, mutta ei alentumistaan; suuruus ei voi alentua alhaiseen, jota se ylenkatsoo, eikä jokapäiväiseen, josta se notkeasti kohotakse ponnistelevain voimainsa avulla. Se voi rikkoa ja katua, mutta ei nöyrtyä; se voi murtua, mutta ei taipua; se voi lahjoittaa pois kaikki ja kuitenkin säilyttää oman itsensä. Se on oikullinen siksi, että sillä on itsessään oma mittansa, ja jos se sen mukaan mittaa muita ja huomaa ne olevan olemassa ainoastaan häntä itseään palvellakseen, niin elkäämme sitä ihmetelkö, sillä se on luotu hallitsemaan ja valittu johtamaan ihmislaumoja.
Nämä ovat maineen tunnusmerkit, jotka, niinkuin näkyy, sopivat useimpiin historian mainioimpiin miehiin, ei kuitenkaan kaikkiin. Ensimmäinen vaillinaisuus niissä on niiden ominaisuuksien täydellinen puute, jotka jumalallinen laki määrää ihmisten ylimmäksi ojennusnuoraksi, nimittäin nöyryyden, itsensä kieltämisen ja rakkauden. Meistä näyttää pikemminkin siltä kuin inhimillinen itsekkäisyys ylistäisi omia voittojaan tässä jumaloimassaan suuruuden kuvassa. Onko kukaan laskenut niitä verisiä uhreja, jotka musertuvat voittajan riemuvaunun alle? Itkeekö kukaan säälin kyyneltä kaiken sen hävinneen ihmisonnen tähden, kaiken sen siveellisen turmeluksen ja kurjuuden ja kaikkien niiden loukattujen ihmisoikeuksien tähden, joita tämä miekkaa, valtioviisautta tai älyä aseinaan käyttävä voittaja tarvitsee tehdessään itselleen tietä yli ihmisten päitten? Ja onko kukaan muistanut kaikkea sitä, mitä tämä näin ylevä henkilö olisi voinut tehdä, mutta ei ole tehnyt, kohottaakseen, lohduttaakseen, jalostaakseen ja onnelliseksi tehdäkseen noita inhimillisiä olennoita, jotka tahdottomina häntä tottelevat ja joilla kuitenkin, kullakin erikseen, on ollut vaatimuksensa elämän korkeampiin tarkoituksiin nähden?
Ei, minä en kysy maineelta, minä en tunnusta oikeaksi sen antamaa todistusta. Kysyn jumalalliselta sanalta, kysyn historian omaltatunnolta ja siltä lahjomattomalta sisälliseltä tuomarilta, joka jakaa oikeutta minulle ja kaikille muille. Ne sanovat minulle, että maineen antamat tunnusmerkit kuvaavat kuorta ja ulkonäköä, mutta eivät kosketa suuruuden todellista arvoa. Ainoastaan yhdessä kohden koskettaa maine todellista suuruutta, nimittäin siinä, että se vaatii ylhäältä päin, vaatii tahdon voimaa, joka on tavallista mittaa isompi, mutta joka useammin tavataan vähän huomatuissa ja unhotetuissa kuin niissä, jotka maine julistaa suosikeikseen.
Suuruuden korkeammat tuomarit sanovat minulle 1) ett'ei ole mikään suuruus se, joka ei voi kieltäytyä ja uhrautua korkeamman tarkoituksen hyväksi; 2) ett'ei ole mitään suuruutta ilman tätä korkeampaa tarkoitusta, jonka äly käsittää ja tahto toteuttaa; sekä 3) että nöyryys ja rakkaus liittyvät läheisesti käsitykseen tästä samasta tarkoituksesta, jonka vuoksi voi uhrata kaikki.
Ei voi heikoilta kuolevaisilta, joiden koko elämän läpi kaikellaiset eri vaikuttimet virtailevat, vaatia täysin johdonmukaisia tahdon ilmauksia, niin että heidän silmänsä aina olisivat suunnatut tuohon korkeaan elämän päämäärään. Annan heille anteeksi heidän epäjohdonmukaisuutensa ja erehdyksensä, en lue heikkouksia enkä syntejä, kunhan suunta vaan on oikea. Niin, menen niin pitkälle, että elämä voi olla suurimmaksi osaksi hukkaan mennyt ja kuitenkin loppukohtauksessaan saada suuruuden leiman.
14.12.1895.
UNHOTETUT
Seisoa kaiken maailman epävakaisen suosion parvekkeella, olla sen oikkujen orjana ja sen kateuden esineenä ja aina pelätä heikkoutensa paljastamista, se ei enää ole oman elämänsä elämistä. Tehdä työtä unhotettuna varjossa elämänsä kutsumusta täyttääkseen, ilman mainetta ja ilman kateutta, se on oman elämänsä elämistä ja maansa ja Jumalansa palvelemista.
Nöyryyttävää ihmisten ylistyksessä on ristiriitaisuus oman tietämänsä puutteellisuuden ja toisten antaman arvon välillä. Suomalainen sananlasku sanoo: "Ei niin hyvä kuin kiitetään, ei niin huono kuin laitetaan". Kristus sanoo suuressa arvossa pidetyistä: "He ovat saaneet palkkansa". He ovat kuluttaneet pääomansa, saaneet sen mitä ovat hakeneet, tyydytetyn turhamaisuuden katoavan nautinnon, kunnian tänään, unhotuksen huomenna. Seneca sanoo: "He ovat ahertaneet kaiken elämänsä hautakirjoitustaan varten". Mitä jää jälelle? Haudan tuolla puolen ei ole riemukaaria, ei laakeriseppeleitä, ei kätten taputuksia, ei ylisteleviä sanomalehtiä, ei edes sitä lohduttavaa tyhjyyttä, jota muutamat sanovat uskovansa. Ett'eivät he sitä usko, siitä on todistuksena se, että he tuolla puolen haudan toivovat kunnioitettua nimeä. Niin, kunniallinen, joskaan ei kunnioitettu nimi on kyllä kallisarvoinen perintö ajassa, mutta ei siinä iankaikkisuudessa, johon kuollut käy sisälle. Raamattu ei sano, että nimi seuraa häntä sinne. Nimi on olento; ajan nimet ovat lumeen kirjoitetut. Raamattu sanoo, että valitut saavat uuden nimen. Kuollutta seuraavat teot — ja tuomio.
Ihmiselämä tarvitsee muistamista ja osanottoa niinkuin se tarvitsee aurinkoa ja rakkautta. Ainoastaan narri ja tylsämielinen tyytyvät omaan itseensä. Tunnustaminen elähyttää ja kohottaa, silloinkun se ei ylpistä, unhotus lamauttaa ja painaa, silloinkun ei elämän tarkoitus ole sille vastapainona. Almqvist on sanonut: "Köyhänä oleminen on turvautumista omaan itseensä". Unhotus on yksinäisyyden köyhyyttä: jos sinulla on yksikään, joka sinut ymmärtää, olet rikas! Jos tämä ainoa sinulta otetaan pois, jää kuitenkin yksi, joka kaikki ymmärtää ja kaikki muistaa, ystävä Jumala.
Kun sinulla on tämä ainoa ystävä ja Jumala rinnallasi, voit sinä kestää kaikkien muiden unhotuksen painon. Työsi suuntautuu ulospäin, maailmasi ja painopisteesi sisäänpäin. Kieltäymys on suurvalta, joka terästää yksilöt ja kasvattaa aikakaudet. Unhotettu työ on elämän salainen säästökassa ja sukupolvien jälkimaailmalle jättämän perinnön loppusumma.
Jos muisto kuoleman jälkeen olisi ainoa lohdutus ja ainoa palkinto vaikeuksissa ja murheissa vietetystä elämästä, mitä varten ovat sitten nuo lukemattomat eläneet, joiden tuntemattomia hautoja jälkimaailma välinpitämättömästi tallaa? Työmiehen lapset, ehkä lastenlapsetkin muistavat häntä vielä: neljännen sukupolven muistosta on hän kadonnut. Mutta, sanot sinä, hänen tekonsa elävät. Niin, ne elävät seurauksissaan, koska ei mikään ihmiselämä katoa aivan jäljettömiin. Mutta nämä työt tai seuraukset ovat menettäneet kaiken personallisen leimansa, joka voisi antaa niille lohduttavaa arvoa. Teon kuolemattomuus, joka maailman viisaiden silmissä korvaa personallisen kuolemattomuuden, on vaan virvatuli. Tottahan on, että jokaisessa muistossa on jotain personallista. Historia katselee kaikkea suurin joukoin, ja kuitenkin on personallisuus sen elävä sielu. Kansantaru etsii kaikilta personallisuutta ja piirtää sen puumerkin kaikkiin tapahtumiin tai esineihin, jotka ovat sille jonkin arvoisia. Mutta kaikki tämä on ajan käsitystä, ja kuollut on ajan ulkopuolella.
Elköön realismi ylpeilkö tästä tunnustuksesta, joka perustuu kaikkien korkeimpaan idealismiin, kristinuskoon. Köyhyys ja kieltäymys, eikä personallinen kunnia ovat kristillisiä. "Kaikki kukkulat alennetaan ja kaikki laaksot ylennetään."
MUISTOPATSAAT
On virtoja ja vastavirtoja useimmassa ihmissydämmessä. Toisaalta tarve kohottaa omaa suuruuttaan toisten pienuudella, toisaalta tarve kohottaa omaa pienuuttaan toisten suuruudella. Tehdään niin mielellään nollia tai epäjumalia. Nolla on lähimmäiseni, epäjumala on nimi, joka heittää loistoaan minunkin nimeeni.
Kun Norja oli saanut pyhän Olavin, ei Ruotsikaan enää voinut tulla toimeen ilman pyhimystä ja keksi pyhän Eerikin. Kun Ruotsi vielä sen lisäksi sai pyhän Brigitan, ei Suomi tahtonut olla huonompi ja keksi pyhän Henrikin. Vielä tänäkin päivänä vaatii paavin arvo, että hän keksii ainakin yhden uuden pyhimyksen.
Mutta pyhimyksen kunniakehä alkoi himmetä, ja palattiin roomalaisten vanhaan tapaan, jotka palvelivat Caesaria jumalanaan. Muistopatsaiden pitkä sarja alkoi keisareilla ja kuninkailla, jotka vuorostaan pystyttivät patsaita sotapäälliköilleen. Heitä seurasivat suuret löytöretkeilijät, tiedemiehet, ajattelijat, runoilijat, kansallissankarit, teollisuuden harjoittajat. Hautakuvat olivat kauvan ikuistuttaneet suuria ja pieniä ihmisiä.
Suomi lienee ainoa maa, joka on rikkonut tämän arvoasteikon, sillä sen ensimmäinen muistopatsas pystytettiin tiedemiehelle, toinen ja kolmas runoilijalle. Heitä seurasi siviilisäätyyn kuuluva hallintomies, piispa ja lopuksi keisari, josta muualla on ollut tapana alottaa.
Suotakoon kansalle kernaasti se inhimillisen heikkouden tyydytys, että saa kuuluistuttaa itseään suurissa miehissään. Rakkaudelle on jotakin annettava anteeksi ja saakoon esimerkki edes jossakin muodossa jäädä pysymään. Kuolema, joka tasoittaa suuret ja pienet, kohottaa poismenneet jalustalle. Puutteet katoavat, elämän merkitys jää jälelle sekoittumatonna. On puhdistavaa ja virkistävää nähdä jotain, johon kateus ei pääse käsiksi.
Jos jatketaan niinkuin on alotettu, nähdään ensi vuosisadalla enemmän kuolleita marmorissa ja pronssissa kuin eläviä kansojen ensimmäisissä riveissä. Kiveen hakattu kansa vaikuttaa kovin aavemaisesti. Haetaan haudoista sitä elävää suuruutta, jota ei enää tavata elävien joukossa.
Jos marmori tai pronssi voisi hymyillä, kuinka usein väreilisikään säälivä iva noiden jalustalle asetettujen ihmiskunnan sankarien kankeilla huulilla! Vanitas vanitatum.
MAINE
Byron heräsi eräänä aamuna ja huomasi olevansa kuuluisa. Tunsiko hän olevansa onnellisempi silloin kuin ennen taistellessaan tuntematonna runouden kruunun puolesta? Ehkä, ehkä ei. Hän löysi kunnian, mutta rauhaansa ei hän löytänyt. Hänen koko elämänsä oli rauhaton aalto. Oikeutetuimmassakin taistelussa tarvitsee sielu hengähtää päämääränsä varjossa.
Kunnianhimo ei tunne mitään lepoa. Pieni personallisuus asettuu aina suuren tarkoitusperän eteen ja himmentää sen varjollaan. Ajallinen tarkoitus sekaantuu aina suureen tulevaisuuden ajatukseen. Kaarle IX olisi tarkkanäköisyyteensä katsoen ollut Ruotsin suurin kuningas, ell'ei hänen olisi tarvinnut taistella säilyttääkseen valtaistuinta suvussaan.
Kristinusko antaa suuren arvon rakkaudelle, pienen maineelle. Suurimmat ja jaloimmat ihmiset ovat tunteneet suurempaa onnea lapsen tai tuntemattoman talonpojan vilpittömästä ihailusta kuin istuessaan riemuvaunuissaan riemuitsevien joukkojen heille hurraata huutaessa. Ylistyspuheet ja julkiset kunnianosoitukset tuntuvat heistä nöyryytykseltä, koska tuomari heidän sisässään punnitsee heitä kultavaa'alla ja huomaa heidät liian köykäisiksi. Herjattaessa ja paneteltaessa vaipuu vaaka joskus liika syvälle. Mielittely on aina loukkaus, koska se alentaa mielitellyn arvostelun mielistelijän arvostelun alle.
Jos tutkimme ylistellyn miehen tai naisen arvoa, tapaamme joskus hiukan kunnioitusta ja rakkautta, mutta aina paljon vaahtoa. Useimmat ihailijat matkivat, mitä muut ovat sanoneet ennen heitä; muutamat tuomitsevat mieltymystensä mukaan, toisia ihastuttavat erityiset valon välähdykset. Arvostelijat taas mittaavat ennen tekemänsä kaavan mukaan. Ylen harvat ymmärtävät personallisuuden kokonaisuudessaan; yksi ainoa suora ja tarkkanäköinen ystävä on enemmän arvoinen kuin tuhansien ylistykset.
Elämän tarkoitus on kaikki, sen maine ei ole mitään. Tarjoa Ferdinand Lessepsille Aasia ja Afrika alusmaiksi, jos hän täyttää Suezin kanavan soralla, ja hän on vastaava: olkaa hyvä ja odottakaa, kunnes olen kaivanut Panaman kannaksen! Mutta tarjoudu vaihtamaan nuorukaisen 20 vuotta hänen 82 vuottaan vastaan, jos hän tahtoo luopua maailman-historiallisesta maineestaan ja hän on vastaava: kernaasti, saanhan sitten aikaa yhdistää kaksi uutta maanosaa toisiinsa.
KIRJA
Mikä on kirja? Aatemaailman varjo, jähmettynyt sana, paperille valokuvattuna. Ei ei-mitään, ei kaikki. Kirja on aina jotain, aina palanen ihmiselämää, vaan sittenkin ainoastaan palanen. On ainoastaan yksi kokonainen kirja, raamattu, joka yksin käsittää Jumalan ja ihmisen, henkielämän ja luonnon elämän. Kaikki muut kirjat puhuvat ihmisestä tai hänen asioistaan, joka ilman Jumalaa on pyörivä kivi pyörivän pallon päällä.
Kaikki muut kirjat ovat katkelmia, osia. Ei mikään, ei edes kaikkein täydellisimmin sepitetty tieteellinen jäjestelmäkään voi tyhjentää ajatusta tai kokonaan kuvastaa elämää. Ammenna kauhalla valtamerestä! Mutta kaikki kirjat sisältävät pisaroita tästä merestä. Ei mikään kirja ole niin kokonaan aatteita vailla, niin tyhjä, ett'ei siitä löytyisi pohjakerros ihmiselämää. Ei ole mitään niin köyhää ihmiselämää, ett'ei siinä olisi tähteitä ihmisyydestä. Mielisairaan katkonainen ajatuksen juoksu voidaan hetkeksi liittää yhteen, niinkuin stereoskoopin kaksi kuvaa yhdistyvät toisiinsa yhdeksi kuvaksi. Tylsämielinen nukkuva sielu voi välistä hänen katseessaan kuvastaa salattua sisäistä elämää. Kehnoinkin kirja voi sisältää opetuksen. Vanha ilmoituskalenteri, joka aikoja sitten on tehtävänsä täyttänyt, voi todistaa siitä elämästä, joka sen ilmestymisaikana alettiin. Polta rekilaulu, niinkuin poltetaan madonpesä tai kuivanut risukoko, kelpaahan tuhka aina johonkin, mutta elä luule, että se on jälkeä jättämättä kulkenut maailman läpi!
Kirjat voivat elää, se on niitä luetaan vuosituhansien kuluessa, niinkuin muinaisintialaisia, kreikkalaisia ja roomalaisia, mutta niinkuin eläinmaailmalla on kirjamaailmallakin keinonsa liiallisen tuotannon ehkäisemiseksi. Eivät edes kalliopaasien ja assyrialaisten tiilikivien kirjoitusmuumiat säily häviämästä. Niistä lukuisista lampaiden luista, eläinten nahoista, pergamenteista, papyruksista, lumppu-, riisi- ja puupapereista, joihin ihmishenki on puumerkkinsä piirtänyt kirjoitettuna tai painettuna, on jälellä vaan puoleksi unhotettuja repaleita kirjastoissa.
Mitä on kirjasto? Ihmishengen kirkkotarha täynnä tulevien keväiden siemeniä, mutta vielä täydempänä kuluneiden kesien kuihtuneita lehtiä. Kirjailijan maine on omenankukka: omena syödään tänään; kuka muistaa sen huomenna ja kuka muistaa kukkaa? Ensimmäinen uusi tuulahdus hävitti sen lehdet: joka oli elinehto uusille kukille ensi kevännä.
Kun meidän aikanamme näkee kirjastojen huolellisesti vuosi vuodelta kokoovan kaikkia kirjoja, joutuu ihmettelemään, kuinka kauvan riittää latoja näille kuihtuneille lehdille. Saksan kirjamarkkinoilla kaupitaan vuosittain 30,000 uutta teosta 30 miljoonassa kappaleessa. Se on kalain mätiä ja hyönteisten munia: lyhyen ajan kuluessa täyttyisi niistä meret ja maat, ell'ei luonnonlaki tuomitseisi 99:ää 100:sta ennenaikaiseen häviöön. Mikä läksytys herkkäuskoiselle kirjailijalle, että hänen nimensä on muka oleva kuolematon ja hänen vaikutuksensa pysyvä! Kuka muistaa huomenna niiden kirjain ja kirjailijain nimiä, jotka tänään ovat kaikkien huulilla? Muutamat pysyvät pinnalla yhden sukupolven ja uppoavat sitten vähitellen, nousevat ylös, uppoavat taas syvyyteen ja hautautuvat lopulta luetteloihin, saaden hautauskirjoituksensa kirjallisuushistoriassa.
Vaikutus tekemällä tehdystä kirjasta, joka rakentaa talonsa piirustuksen mukaan, ei voi vetää vertoja eletyn kirjan vaikutukselle, joka kertoo elämänsä tarinan, missä lukija aina tuntee jotain omasta itsestään.
Välistä tulee käsky ylhäältä: kirjoita! — Puhu, Herra, sinun palvelijasi kuulee!… Silloin selviävät nopeasti ne arvoitukset, joita mietinnän avulla on turhaan koettanut ratkaista; vuosikausien turhat vaivat kantavat odottamattoman hedelmän, ja välikappale, joka epäillen piirtää nimensä kansilehdelle, osaa helposti erottaa sen, mikä hänelle annettiin, siitä, mikä on omaatekemää, mikä vaan on sen varjoa.
On siunatuita kirjoja, samoinkuin on kirotuita kirjoja. Eikö ihmiselämä ole täynnä itsetiedottomia tai puoleksi itsetiedottomia mielijohteita? Miksi ajatus yksin jäisi niiden vaikutusta vaille? Taiteilija ja kirjailija taistelevat usein tuota epätoivoista taistelua teoksensa synnyttämisestä, kunnes Prometheon kipinä antaa eloa kuolleelle sanalle. Kaikki vuosisatoja kestäneet teokset ovat syntyneet inspiratsioonista. Taito valmistaa, henki käskee tekemään. Juhana Gutenberg sovittaa yhteen muutamia puusauvoja ja keksii kirjapainotaidon. Tuomas Kempiläinen kirjoittaa muistiin yksinäisten hetkien ajatuksia hämärässä luostarikammiossa, ja vielä 400 vuotta hänen kuolemansa jälkeen luetaan näitä ajatuksia mökkiläisten majoissa Suomen saloilla…
1.7.1887.
MÄÄRÄPERÄISYYS MAAILMAN HISTORIASSA
Kaikki tiede alkaa edellytyksellä ja päättyy tulokseen. Historia on rajoitettu, mutta sen ala, aika, jäsen aine, ihmiskunta, ovat rajoittamattomat. Sen takana on jotain, joka on ennen ollut, ja sen edessä on jotain, joka on tuleva.
Sinä tänpäiväinen, joka silmäilet eilistä, ajattele tähtikirkasta yötä, rannatonta valtamerta, laineilla keinuvaa laivaa. Kannella seisoo mies, tarkastellen tähtitaivasta. Yön, avaruuden ja meren yksinäisyys, korkeuksien säteilevä rauha, kaikki häntä virvoittaa, kokoo ja kehoittaa. Tämä mies etsii kiinnekohtaa, mutta missä on löydettävissä kiinnekohta aaltoilevassa meressä?
Hän kysyy: — ihmishenki kysyy aina. Hänestä on kuin seisoisi hän äärettömän, onton pallon sisässä. Hänen päänsä päällä taivaan kumottu malja, hänen allansa meren sitä vastaava peilikuva; kaikkialla tähtiä, kaikkialla ijäisyyttä. Pallo on täydellinen. Kaikki säteet keskipisteestä kulkevat sen kehään; kaikki säteet kehästä heijastuvat takaisin keskipisteeseen. Ja hän on keskipiste. Se on hän, joka vallitsee maailman kaikkeutta.
Tämän katselijan saama vaikutus on ihmisen ensimmäinen vaikutus tähtitaivaan alla, ja jumalaistaru on nimittänyt yön kaiken äidiksi. Siitä käsitys, että universumi kiertää maata. Siitä astroloogin uni tähtien vaikutuksesta. Siitä aina ja aina uudistuva käärmeen kehunta, että ihminen on Jumala. Ja kuitenkin ilmaisee tämä kuviteltu asema maailman keskipisteessä jotain paljon enempää kuin näköhäiriön. Hän, katselija, jonka silmä syttyi katsomaan maailmaa eilen ja sammuu huomenna, — tämä lyhytnäköinen kuolevainen, jonka täytyy turvautua voimakkaampaan kaukoputkeen saadakseen tietää jotain kiertotähtensä lähimmistä naapureista, — hän, tuo häviävässä pienuudessaan turvaton, tuntee solidaarisuutensa luomakunnan kanssa, aukeamattoman yhteytensä historian äärettömyyden kanssa takanaan ja historian äärettömyyden kanssa edessään.
Jokainen ajatteleva olento on pienoismaailma, joka kantaa itsessään maailman kaikkeuden.
Kykenemättä käsittämään palloa käsittää katsojan silmä selvästi sen kehän. Tuo kehä, jota on sanottu kauneimmaksi ja täydellisemmäksi kaikista mittausopillisista viivoista, miksi on se yhtä kova kuin se on kaunis? Miksi sulkee se tämän äärettömän pallon? Miksi rajoittaa se rajattoman, miksi kahlehtii se vapaan henkemme aistilliseen käsitykseen, joka, kuinka avara lieneekin, kuitenkin on liika ahdas äärettömyyttä varten. Jos kaikki luomakunnassa, ja sen kautta kaikki ihmiselämässä, on itsessään lopetettua kiertokulkua, niin ei ole olemassa mitään todellista äärettömyyttä, ei mitään edistystä maailmassa eikä mitään toivoa maailmalle. Personallisuus syntyy atoomien sattumasta, elää päivän, miettii kohtaloaan, kuihtuu ja kuolee. Kuolevainen, miksi kysyt; olethan tuomittu häviämään. Kahlehdittuna kohtalojen ja vaihteiden alati uudistuvaan kehään, laskee historia lannistuneena kynänsä merkitäkseen aikakirjan kuolleen vuosiluvun viereen: "ei mitään uutta auringon alla".
Usko, joka on ennustanut "kirkkaudesta kirkkauteen", väittää vastaan. Tiede, joka vaatii kehitystä, väittää vastaan. Ihmishenki, joka etsii äärettömyyttä, väittää sekin vastaan. Kaikki turhaan. Luonnon vaikutus pysyy: elämä on kehä: luoteen jälkeen vuoksi, vuoksen jälkeen luode. "Kaikki on niinkuin se on alusta alkaen ollut."
Avaa kehä!
Historia seisoo tärkeimmän kysymyksensä edessä. Liikkuuko ihmismaailma? Ja jos se liikkuu, jota tuskin voi epäillä, liikkuuko se kehässä, vai liikkuuko se eteenpäin?
Avaa kehä!
Voidaanko se todellakin avata tuo taipumattoman kehän lukittu portti, joka rajoittaa meidän olemuksemme? Jos se voidaan avata, silloin on historia vapautuva ja ihmiskunta murretuin kahlein virtaava äärettömyyteen.
Avaa kehä!
Hyvä. Mutta missä on sen avain?
Taas vastaa usko: annoinhan sinulle avaimen jo kauvan sitte. Avain on
Kristus.
Tiede aina epäilevä, ei tyydy tähän vastaukseen. Väsymättömästi tutkii tiede yhä maailman avaruutta, kunnes se viimein löytää avaimen, joka avaa lukitun portin — ruuviavaimen! Sama luonto, joka on sitonut olemuksen kehällä, päästää sen kierteellä. Se pallo, josta me kysymme ja josta me otamme mittakaavamme, se aurinko, joka meitä valaisee, ne lukemattomat, mahtavat pallot, jotka säteilevät yöllisellä taivaalla, kaikki ne maailmat liikkuvat eteenpäin ei kehissä, vaan kierteissä.
Ei koskaan ole luonto selvemmin vastannut ihmisen kysymykseen. Tämä vastaus koskee kaikkeen, avaa kehän sitä hävittämättä ja selittää meille liikunnan arvoituksen. Mutta liikunta on elämää: kierre käy elämäämme käsiksi. Kehä ei ole ijäisyys, niinkuin on kuviteltu, luonnon vaikutuksen perusteella. Tuo "käärme, joka puree purstoaan" on sitä, mikä on äärellistä, itsekästä, itsessänsä kiertelevää, siis luonnon elämää niinkuin vuodenaikain vaihtelu, eikä henkielämää, joka edellyttää edistymistä. Tämä korkeampi ja täydellisempi elämä, tämä äärettömyys, jolla on päämäärä ja keskipiste samalla haavaa itsessään ja ulkopuolella itseään, on rikkonut kehän ja muuttanut sen liikunnan kierteeksi. Mutta jos aurinkokunnat pyörivät kierteissä eteenpäin, ei mikään aistillisesti tajuttava olemus, ei edes valekuollut kivikään, voi päästä tästä liikunnan muodosta vapaaksi. Ihmiselämän näennäinen kiertokulku, kansain ilmeneminen ja katoaminen, suvun kehitys, kohtalot ja vaiheet, sanalla sanoen kaikki se aine ja elämä, jota historia on kutsuttu kirjoittamaan muistiin, kaikki se pyörii alinomaisessa liikunnassa eteenpäin, kierteisessä liikunnassa.
Eteenpäin kulkeva liikunta edellyttää päämaalia, ja tämä taas maailman ohjelmaa, maailman hallintoa. Täytyy todella olla kova otsa voidakseen näin selvä johtopäätös silmäinsä edessä kieltää Jumalaa. Mutta oleta, erään tunnetun koulun mukaan, että tämä Jumala on itse aine — eli ihminen, jos se kaikuu kauniimmalta meidän turhamaisuudellemme. Välttääksemme uskonkaavaa kutsukaamme maailman hallintoa määräperäiseksi, jättäen kunkin ajateltavaksi, jos hän voi, miten järkevä on maailman suunnitelma, jonka ovat luoneet ja järjestäneet ja jota johtavat se tai ne, jotka itse ovat olleet luotavat, järjestettävät ja johdettavat.
Määräperäinen — alusta alkaen suunniteltu, varmaan tarkoitukseen valmistettu ja kaikissa yksityiskohdissa loppuun saatettu maailmanjärjestys — se on historian ajatus. Ilman sitä on kaikki mieletöntä sattumaa tai toivotonta kiertokulkua. Sen kautta saa näennäisesti satunnainenkin merkityksensä. Se, mitä me ihmiset sanomme sattumaksi, on vaan meidän oma kykenemättömyytemme käsittää ilmiöitä niiden johdonmukaisessa yhteydessä.
Maailman kellolla on tuntiviisari, historia, ja minuuttiviisari, tilastotiede. Molemmat käsittelevät ne paljouksia, tasoittavat pieniä eriä ja pitävät kirjaa loppusummista rajoitettuja ajanjaksoja varten. Mutta se, mikä meitä tilastotieteessä täyttää kauhulla, on, että me näemme tämän peloitta van kirjanpitäjän alistavan yksinpä ihmisen vapaan tahdonkin luonnonlakien pakon alle. Niistä ei ole mitään muuta pelastusta kuin tuo salaperäinen määräperäisyys, joka, yhtä ankarasti kuin tilastotiede, mutta paljoa hellemmin, painaa sinetin suuren ajattelijan periaatteen alle: "todellinen on järkevää". Se on uskon kannalta: "Herran tiet eivät ole meidän tiemme ja hänen ajatuksensa eivät ole meidän ajatuksiamme."
Jos me voisimme rakentaa historian näkötornin korkeammaksi kuin Eiffeltornin, niin korkeaksi, että jokainen yksityinen ja lopuksi myöskin kansat silmissämme katoaisivat ihmiskuntaan, silloinhan seisoisimme siinä valtameri allamme. Mutta silloin eivät valtameren aallot niin säännöttömästi kuin näyttävät olevan olisi joka tuulenhenkäyksen heiteltävinä; ne kulkisivat määrättyyn, ei minkään myrskyn häiritsemään suuntaan niinkuin joisto pääuomansa kautta ilmaisee maan kaltevuuden. Me silloin havaitsisimme, joskaan emme voisi sitä ymmärtää, avonaisessa kehässä esiintyvän ihmiskunnan kierteen. Tämän välimatkan päästä katsottuna tulisi, kierteen luonnon mukaan, moni näennäinen edistys näyttämään taka-askeleelta, samalla kun moni tapaus, joka läheltä katsottuna näyttää taka-askeleelta, todellisuudessa osoittautuisi olevansa askel eteenpäin. Moni katkera suru näyttäisi tältä välimatkalta katsottuna antavan aihetta iloon, moni kuolema olisi elämää ja päinvastoin. Semmoinen on kierre. Sen ruuvinmuotoinen liikunta eteenpäin näyttää meille kussakin silmänräpäyksessä ainoastaan puolet pyörivän kehän ympärystässä, jota vastoin toinen puoli, jota tarvitsemme oikean arvostelumme pohjaksi, on meiltä varjossa.
On välttämätöntä muistaa tämä saadakseen käsitystä määräperäisyydestä historiassa ja elämässä. Sillä määräperäisyyden eniten silmäänpistävät piirteet, ne, jotka herättävät meissä nurinaa, koska ne häiritsevät omaa tahtoamme ja meidän käsitystämme maallisesta onnesta, ovat ankara johdonmukaisuus, solidaarisuus, vastuunalaisuus, tuomio, edistys ja lopputarkoitus. Katsottuina tarpeellisen välimatkan päästä, semmoisina, kuin ne näkyvät maailman hallinnon kannalta katsottuina, tulisivat nuo lait, jotka nyt ovat meissä niin säälimättömän kovia, jopa julmiakin, osoittautumaan olevansa — taaskin kierteen luonnon mukaan — rakkautta, armeliaisuutta, vanhurskautta, pyhyyttä. Pienoismaailma yksilössä sisältää sen, että samat määräperäiset ilmiöt tavataan jokaisessa yksityisessä ihmiselämässä. Tullaksemme siitä vakuutetuiksi, tarvitsee meidän vaan luoda itseämme tarkastava silmäys takaisin jokaiseen pitempään taipaleeseen, joka on takanamme.
Erityisesti valaiseva käsitystämme määräperäisyydestä maailmanhistoriassa on juudankansan historia. Ainoa edeltä määrättyyn tarkoitukseensa nähden, erikoinen luonteeltaan ja ollen vielä sanomatta viimeistä sanaansa, tuopi tämä kansa vaiheissaan kaikkialla esikuvallisia piirteitä maailman suunnitelmasta. Meidän oppilaitoksissamme alkaa historiallinen opetus juudankansalla, koska me siinä näemme kristinuskon juuret paljastettuina. Voisimme lisätä: maailman historian juuret. Juutalainen on vielä tänäkin päivänä enne sen taivaalla.
Vertaamalla hänen historiaansa määräperäisyyden ilmaisijana muiden kansain historiaan piirrämme, ryhtymättä sovitteluihin, joita jokainen itse voi tehdä, ja uskaltamatta toivoa onnistuvamme muutamiin riveihin puristaa vuosituhansien arvoitukset, seuraavat.
* * * * *
PERUSVIIVAT
1. Henki on kaikki kaikissa, ensimmäinen ja viimeinen, ainoa itsessään tosi, itsessään hyvä, ja senkautta itsessään vapaa. Se luopi rakkaudessa ja luopi kaikki itsestään, itsessään, itseensä, siis oman esikuvansa mukaan. Koska luotu ei ole luoja, esiintyy se, esikuvaan verrattuna, epävapaana, keskieräisenä, hakien hänessä vapautensa ja täydellisyytensä. Kaikki elämä on kasvatusta häneksi, toivolle asetettua, vapautukseen aiottua. Vapautukseen kasvatus edellyttää vaali vapautta, ja tämä on meidän pallollamme annettu ainoastaan ihmisille. Sentähden elää maapallomme hänessä henkistä elämäänsä, hän on sen sielu ja vapaa tahto, sentähden sen herra. Sentähden vetää hän myöskin koko hänelle alistuvan alemman luonnon joko kanssansa lankeemukseen tai vapautukseen.
2. Kaikki on ennakolta järjestettyä mitä hellimmällä huolella. Maa on alusta alkaen laitettu tyydyttämään asujantensa tarpeita vuosituhansiksi eteenpäin, jokainen vyöhyke elimistöjänsä varten, jokainen maa kansaansa varten, jokainen seutu alkuasukastaan varten, eikä päinvastoin. Vuorovaikutus on olemassa, mutta "meidän päämme ovat kaikki luetut". Moninaisuus eikä yhteys on elämänehto. 1,400 miljoonasta ihmisestä ei ainoakaan ole toisensa kaltainen, ja maanosista pienin on voimakkain monikansaisuutensa kautta. Ennakkohuolenpito vaikuttaa jokaiseen momenttiin maan kehityksessä ja sen asukasten elämän joka vaiheessa.
3. Ihmissuku, joka on kasvanut samasta juuresta, luotu samaa päämäärää varten ja joka on riippuva samoista elinehdoista, on keskenään solidaarinen, suku yksilön kanssa ja yksilö suvun kanssa. [Godet rakentaa seuraavan progressionin, josta viimeisenä hypoteesina: a) epäorgaaninen materia: suku ilman yksilöä; b) kasvi- ja eläinmaailma: suku, joka hallitsee yksilöä; c) yksilö, joka hallitsee sukua; d) enkelit: yksilö ilman sukua.] Yksi kaikkien ja kaikki yhden edestä. Yksilön olemassa olo on turvattu hänen persoonallisuutensa (itsetietoisuutensa) kautta ja hänen oman kehityskulkunsa (mikrokosmos) kautta.
4. Lukemattomat yksilöt käytetään ja heitetään pois, näennäisesti arvottomina, toivottomina, jälkeä jättämättöminä, mutta hietajyväsien tavoin sisältyvinä suuren rakennusaineeseen. Monien elämä on hukkaan mennyttä kansalta ja ihmiskunnalta, mutta ei kukaan elä jättämättä jälkeä itseensä ja ympäristöönsä.
5. Muutamat harvat elinvoimaiset yksilöt valitaan ja kasvatetaan kansan tietoisuuteen, johon sisältyy mahdollisuus kaikenpuoliseen kehitykseen. Kansa on kollektiivinen yksilö, jonka luonteenpiirteet esiintyvät kansassa kootun voiman teroittamina ja keskinäisen vastapainon sitomina. Yksilön itsekkäisyys esiintyy kansassa häikäilemättömänä patriotismin nimellä. Sota on raaka itsekäs vaisto, joka kunnialoistostaan riisuttuna paljastaa villipedon. Kansainoikeus on yritys kesyttää tiikerinpoikia, ennenkun ne ovat kasvaneet suuriksi. "Ikuinen rauha" on kaikkien tunnustama solidaarisuus.
6. Fyysillisesti ja henkisesti ovat kansat elimistöjä, jotka ovat itämisen, kukoistamisen ja kuihtumisen lain alaisia, mutta joilla on järjellisten olentojen itsemääräämiskyky, siis vastuunalaisuus hyvästä ja pahasta.
7. Jokainen vastuunalaisuus jaetaan mitan mukaan, jokainen syyllisyys rangaistaan. Yksi kansa lähetetään toimeenpanemaan tuomiota toisen yli. Jokainen aikakausi tuomitsee edeltäjänsä ja saa tuomionsa jälkeentuleviltaan. Historia on tuomio eri asteissa ja vetoo jälkimaailmaan. Korkein tuomioistuin on aikain takana.
8. Nykyisyydellä on aina juurensa edellisessä ja kukkansa tulevassa. Kaikki nopeasti kukoistava kuihtuu pian. Kaikki pysyväisesti suuri alkaa pienestä, palvelee nöyryydessä, kehittyy koettelemuksissa. Kukoistukseen ja lankeemukseen voivat ulkonaiset syyt vaikuttaa, mutta ulospäin suunnattu voima riippuu kansantietoisuuden ja sisäänpäin suunnattu voima riippuu jumalantietoisuuden intensiteetistä.
9. Kansantietoisuus (kansallisuus) syntyy kolmesta yhdyssiteestä: a) kansantieteellisestä: syntyperästä ja kielestä; b) maantieteellisestä: maasta ja luonnonsuhteista; c) traditsionellisestä: uskonnosta, oikeustajunnasta, kulttuurista, yhteiskunnasta, poliittisista kohtaloista, onnettomuuden ja onnen yhteydestä, ystävyydestä ja vihollisuudesta. Ei mikään näistä kolmesta siteestä yksin aiheuta kansallisuutta, mutta historiallinen traditsiooni valtaa edeltäjänsä ja on kansojen kehto.
10. Kulttuuri (sivilisatsioni) on kansan kukka ja siementyminen. Sen laadusta ja sisällyksestä riippuu, lisääkö vai tyhjentääkö sivilisatsioni kansan elinvoimaa. Kun korkein sivilisatsioni tulee sen jälkeen kuin kansa on saavuttanut korkeimman tietoisuuden itsestään ja korkeimman tietoisuuden jumalasta, seuraa mädäntyminen. Kansa voi elostella pitkät vuosisadat, niinkuin madon syömä puu elää kaarnan mehuista. Sen kaatuminen riippuu tuulenpuuskasta.
11. Kullakin kansalla on tehtävänsä maailman suunnitelmassa ja sisältyy se siihen omituisuudellaan. Pienet kansat valitaan kernaammin välikappaleiksi määräperäisten tarkoitusten toteuttamiseksi kuin suuret ja mahtavat. Miksi? Siksi, että valta ylpistyttää, ja heikkous kasvattaa. Inhimilliset käsitykset suuruudesta ja pienuudesta eivät sisälly maailman suunnitelmaan. Ne esiintyvät siinä usein päinvastoin. Mitta on toinen. Kvantitatiivinen väistyy kvalitatiivisen tieltä.
12. Ihmiselämä liikkuu taivaankappalten ja aurinkokuntain kanssa kierteisesti eteenpäin. Sen päämaali on vapautus kasvatuksen kautta totuudessa ja rakkaudessa esikuvan kaltaisuuteen (kohta 1). Kaikki muut päämaalit — ulkonainen vapaus ja onni, tieto, ihmisyys — haihtuvat itsekkäisiin unelmiin. Jos tämä maallinen elämä olisi kaikki, kieltäisi kuolema maailmanjärjestyksen. Jos siveellinen maailmanjärjestys seisoisi yhdessä kohden, jos uskonnot olisivat vaan tuloksia kansain kulttuurin määrästä, ja intelligenssin edistysaskeleet ainoat todelliset [Buckle, Englands Civilisation, sivut 100, 151 ja 102], niin liikkuisi yksi kehä ihmisiä eteenpäin, kun muut seisoisivat paikallaan, joka on järjetöntä. Ihmisyys ilman jumaluutta päättyy eläimellisyyteen. Ainoa järjellinen lopputarkoitus, minkä historia tuntee, on se vapautus, joka yhtyy uskon ihmiselämälle asettamaan päämäärään: "uuteen ihmiseen".
* * * * *
Kenties kysyy joku, jonain kireänä hetkenä, kuinka nämä peruspiirteet ovat sovitettavat suomenkansan historiaan.
Huomautettakoon tässä vaan eräitä kohtia, jotka voidaan erittäin sovittaa meidän kansaamme. Suomenkansassa ilmenee määräperäisyys huomattavimmin selvässä rotuvalinnassa (5), pitkällisessä kasvatuksessa pienuudessa kovien koettelemusten alla (8), pienten kansain tehtävässä (11) ja aina jatkuvassa edistymisessä sisäiseen vapautumiseen ulkonaisen pakon alla (12). Aikalaisten silmissä niin ääretön taka-askel kuin isoviha osoittautui, sata vuotta jälkeenpäin, edistysaskeleena kansan tietoisuudessa. Kansalla, joka on kokenut sellaisia kohtaloita, ei ole oikeutta joutua epätoivoon tulevaisuudestaan. Se voidaan lyödä maahan, mutta se nousee jälleen. Se ei voi kuolla, ennenkun se on kadottanut itsensä.
End of Project Gutenberg's Lehtisiä mietekirjastani, by Zacharias Topelius