II OSA.

1.

Pehmein liikkein Gunnel kietoi käsivartensa miehensä kaulaan. Hän odotti sillä tavoin helposti saavansa Henningin jälleen leppyneeksi.

Mutta hän erehtyi. Henningin tuima ilme ei lauhtunut, se pikemminkin koveni, ja hän irroitti Gunnelin kädet, jotka tämä oli pannut ristiin hänen niskansa taa. Hiljaa, mutta päättävästi hän irroitti ne ja päästi käsistään.

— Olisi parempi, että ottaisit minut huomioon, sanoi hän lyhyesti.

Loukattuna sisimmässään ja liikutettuna seisoi Gunnel siinä hehkuvin poskin ja poiskäännetyin kasvoin tuntien miten armottomasti Henning katsoi hänen hämmästystään ja nöyryytystään.

Mutta ylpeys pakotti hänet itsensä-hillitsemiseen.

— Mitä tarkoitat? kysyi hän hiljaa, jotta äänen värinä ei niin paljon olisi tullut kuuluviin.

— Olin toivonut, että sinun hienotunteisuutesi sanoisi sen sinulle.

Henning katsoi terävästi Gunnelin kumaraista päätä, sitten hän kääntyi äkisti ja lähti huoneesta.

Gunnel jäi seisomaan paikoilleen riehuvien tunteiden vallassa.

Kun he menivät naimisiin, oli kaikki näyttänyt mahdolliselta ja kevyeltä. Erilaisuus heidän välillään oli näyttänyt mitättömältä heidän keskinäisen valtaavan rakkautensa rinnalla.

Mutta alinomaisen ja likeisen yhdessäolon aikana alkoi erilaisuus vähitellen ilmetä siinä ohella, jopa itse rakkaudessakin.

Edellä kuvatun erimielisyyden oli aiheuttanut oikeastaan vain pikkuseikka, jonka merkitys kuitenkin suureni periaatteelliseksi kysymykseksi muutettuna. Gunnel kävi silloin tällöin teatterissa ja Henning itsekin meni joskus mukaan, jos esitettiin jotain ylevää ja hienoa; muutoin Gunnel meni jonkun ystävänsä kanssa eikä Henning pitänyt sitä pahana. Mutta edellisenä iltana hän oli nähnyt erään kuuluisan ja epäsiveellisen kappaleen. Hän oli edeltäpäin tiennyt sen olevan arveluttavan, mutta ei ollut odottanut sen olevan niin huonon kuin se oli. Nyt hän oli täynnä paheksumista, kertonut kappaleen sisällön miehelleen odottaen tämän yhtyvän hänen paheksumiseensa sen siveellisestä kurjuudesta ja ansaitsemattomasta menestyksestä.

Mutta hänen kummastuksekseen Henningin pahastus oli kääntynyt häntä vastaan, ja hän oli nuhdellut häntä siitä, että oli tahtonut nähdä huonon kappaleen.

Gunnel oli tuntenut itsensä hieman syylliseksi siihen nähden, mikä oli oikeudenmukaista Henningin nuhteessa ja oli tahtonut ilmaista sen äänettömästi hyväilyllään ja samalla sovittaa hänet. Mutta Henning oli tekeytynyt suoraksi ja jäykäksi ja irroittanut hänen kätensä kaulaltaan, ja kylmä kiilto silmissään hän oli katsellut Gunnelin nöyryytystä torjuessaan hänet luotaan.

Gunnelin posket paloivat häpeästä sitä muistaessa, ja lapsellisella kiihkeydellä hän lupasi itselleen, ettei enää hyväilisi häntä omasta aloitteestaan.

Hänen sovinnollinen mielialansa oli aivan haihtunut eikä hän tuntenut vähintäkään halua antaa myöten Henningille. Hän oli vaatinut syvällistä parannusta hänessä, olennaista muutosta, mutta tätä hänen vaatimustaan Gunnelin oli nyt mahdoton täyttää. Täyden vapautensa hän tahtoi pitää.

Mitä pahaa hän oikeastaan oli tehnyt? Nähnyt huonon kappaleen. Entä sitten! Eipä hän siitä huonontunut! Hänen siveellinen tunteensahan oli voimakkaasti noussut sitä vastaan. Sen Henning tiesi, ja kyllä hänen pitäisi tuntea häntä kylliksi ollakseen pelkäämättä hänen ottavan vaikutuksia mistään epäsiveellisestä.

Mutta Henning oli suuttunut ja nuhdellut häntä. Ja minkätähden? Ei se tapahtunut hänen tähtensä. Ei, tuo pelkurimainen ajatus siitä, mitä ihmiset sanoisivat, oli Henningiä johtanut siihen. Sen Gunnel oli jo kihlausaikana huomannut ja päättänyt taistella sitä vastaan. Nyt oli tilaisuus siihen. Hänen täytyi pitää puolensa Henningiä vastaan. Kun hän tulee kotiin, ei hän tapaakaan hyväilevää, nöyrää, myöten-antavaa Gunnelia, jonka hän niin tylysti oli työntänyt pois, hän tapaa naisen, joka tietää mitä tahtoo ja pitää puolensa täyden personallisen vapautensa suhteen.

2.

Gunnelin taistellessa tunteidensa kuohua vastaan kodin seinien sisällä, käveli Henning kouluun kädet takin taskuissa, tarmokkaasti puskien tuulta vastaan, joka puhalsi teräviä lumikiteitä hänelle vasten kasvoja.

Oli lumimyrsky. Valkeille kaduille kasaantui kinoksia niin epätasaisesti, että toisinaan sai kahlata syvässä lumessa, toisinaan kulkea paljailla kivillä. Puotien ovikilvet kalisivat, ja kokonaisia lumivieremiä luisui alas katoilta ja tuprusi kadulta ylös.

Tämä ilma sopi Garthin mielialaan, joka oli käynyt ristiriitaiseksi Gunnelin ja hänen välisen kohtauksen vaikutuksesta. Hän oli suutuksissaan sekä hänelle että itselleen.

Muisto äkillisestä Gunnelin kasvonpiirteissä tapahtuneesta muutoksesta, kun hän oli irtautunut hänen syleilystään, kiusasi Garthin parempaa ihmistä samalla kuin jokin ilkeä hänen sisimmässään nautti siitä. Hän oli ymmärtänyt loukkaavansa Gunnelia sillä menettelyllä, ja hän oli odottanut sitä hämmästynyttä ilmettä, minkä hän oli saanut nähdäkin.

Samalla kun hän katui puolustikin hän sitä. Gunnel oli tullut hemmoitelluksi hänen hellyydestään ja uskoi rajattomaan valtaansa, joka hänellä muka oli Garthin suhteen. Mutta nyt Garth oli osoittanut sekä hänelle että itselleen olevansa kyllin voimakas vastustamaan hänen suloansa, jos tahtoi, ja siinä tietoisuudessa hänen miehekäs itsetuntonsa nousi ylpeänä ja vahvistettuna.

Uskoen Gunnelin aistin puhtauteen ja hänen hienotunteisuuteensa, hän oli luvannut hänelle täyden vapauden. Mutta nyt oli Gunnel hänen mielestään pettänyt hänen luottamuksensa menemällä ehdoin tahdoin katsomaan kurjaa kappaletta. Se teko oli sattunut Garthiin kuin korvapuusti. Ajatus, että Gunnel oli saattanut istua ja katsoa sitä roskaa loppuun saakka, kuohutti häntä. Ei auttanut, että Gunnel oli paheksinut kappaletta, hänestä tuntui että se oli heittänyt joka tapauksessa jotain liastaan Gunneliin.

Hän ei voinut eikä tahtonut pakottaa Gunnelin sisäistä elämää, mutta hänen ulkonaisen elämänsä suhteen hänellä oli kuitenkin velvollisuus ja oikeus vaatia yhtä ja toista.

Hän oli toivonut Gunnelin, heidän jokapäiväisen yhdessäolonsa vaikutuksesta, vähitellen tulevan häntä lähemmäksi sisällisessäkin suhteessa. Koko sielullaan Garth ikävöi sen päivän koittamista, jolloin hän sen tekisi. Mutta se tuntui hänestä melkein kaukaisemmalta nyt kuin ennen heidän naimisiinmenoaan. Toisinaan läheisissä keskusteluissa oli Garthin mieleen iskenyt huomio siitä miten vähän Gunnel ymmärsi sitä uskoa, jota Garth hehkuvasti ikävöi Gunnelin jakavan hänen kanssaan. Jos hän kerran tulisi uskoon, niin silloin ulkonaiset kysymykset ratkeaisivat itsestään. Mutta siihen astihan hänen täytyi, niin vastahakoista kuin se olikin, vaatia Gunnelia taipumaan muutamiin periaatteisiin. Eihän esimerkiksi liene ollut liian paljon pyydettyä, ettei Gunnel menisi katsomaan huonoja näytelmäkappaleita. Sen vaati hänen oma arvokkaisuutensa naisena ja hänen asemansa Garthin vaimona. Sen hän sanoisi Gunnelille sitten, kun hän tuntisi itsensä varmaksi itsestään. Äsken hän oli ollut suuttunut ja kiivas, ja silloin oli parasta vain mennä menojaan kuten hän oli tehnyt. Mutta kun hän palaa, silloin hän on tyyni, ja silloin he puhuvat asiallisesti ja sopivat uudelleen keskinäiset asiansa.

Nyt hän oli koulussa ja työnsi syrjään ajatuksen Gunnelista tilapäisesti, mutta se jäi kuitenkin ikäänkuin tunteen pohjavirraksi ja antoi vauhtia ja eloa hänen opetukseensa.

Hän piti filosofian tunnin, joka oli täynnä tulta ja nerokkaisuutta. Ehkä se meni yli poikien käsityksen, mutta opettajassa oli sellaista mukaansatempaavaa voimaa, että hän jännitti nuorten mielten kyvyt äärimmilleen ja saattoi heidät henkisesti kasvamaan sillä tunnilla.

Sitten hän meni kotiin Gunnelin luo.

Hän kulki kädet takin taskuissa ja hoikka mutta voimakas vartalo notkeasti kumartuen tuulessa, miltä odottamattomalta taholta se milloin puhaltelikin.

Ajatus Gunnelista oli taasen etualalla ja se oli vain käynyt voimakkaammaksi oltuaan jonkun aikaa muiden ajatusten tieltä syrjään sysättynä.

Hän näki Gunnelin edessään sellaisena kuin hänen tapansa oli tulla häntä vastaan, kuumeisen kiireisesti, täynnä elämää ja tunnetta ja tuo sähköinen onnen tunne kaihoavassa katseessaan.

Hän ihmetteli mahtaisiko Gunnel tänäänkin tulla häntä vastaan siten.
Hän tuskin uskoi sitä; he eivät olleet eronneet ystävinä.

Garth sai pitää kaikin voimin puolensa myrskyä vastaan käännyttyään kulmasta lähellä kotiporttiaan.

— Hoo!

Tuntui helpotukselta saada pysähtyä ja vetää henkeä eteisessä ja pudistaa lumi itsestään.

Sitten hän nousi ajatuksissaan ylös portaita.

3.

Arkihuoneessa istui Gunnel kirjoituspöytänsä ääressä ja kuuli miehensä tulevan, mutta ei hypähtänyt ylös kiiruhtaakseen häntä vastaan, niinkuin hänen tapansa muulloin oli.

Gunnel ei ollut istuutunut kirjoituspöydän ääreen ennenkuin saattoi odottaa Henningiä kotiin, ja vaikka hän näytti olevan työhönsä syventynyt, ei hän sitä kuitenkaan ollut.

Henning tuli sisään.

Hänen silmissään välkehti puolittain hellä, puolittain huvitettu vilahdus kun hän näki Gunnelin istuvan kumartuneena kirjoituspöytään päin, näköjään tietämättömänä hänen kotiintulostaan. Vaikka hän huomasi Gunnelin teeskentelyn, ei hän osoittanut sitä, vaan meni ja pani kätensä hänen olalleen ikäänkuin herättääkseen hänen huomaavaisuuttaan.

Gunnel katsahti ylös kohtaamatta Henningin katsetta. Hänelle ominaista oli voida olla katsomatta sitä henkilöä silmiin, jota kohtaan hänellä oli jotain kaunaa.

— Oletko jo kotona? huudahti Gunnel kaksinaisessa tarkoituksessa: näyttää yllättyneeltä ja näyttää Garthille, että aika oli kulunut pian tämän poissaollessa.

— Etkö kuullut tuloani? kysyi Garth ikäänkuin sivumennen, mutta itsekseen ihmetellen jatkaisiko Gunnel välinpitämättömyytensä näyttelemistä niin pitkälle että suorastaan kiertäisi totuutta.

Sitä hän ei kuitenkaan tehnyt, hän jätti kysymyksen vastaamatta.

— Eikö ole vaikeaa kulkea kadulla tässä myrskyssä? kysyi Gunnel jotain sanoakseen.

— Ei, vastasi Garth ja istuutui tuolille, joka oli kirjoituspöydän vieressä selkänoja seinää vasten.

Hän saattoi nähdä Gunnelin kasvot ja katseli häntä tarkasti. Gunnel karttoi itsepintaisesti katsomasta Garthiin.

— Olin suutuksissani lähtiessäni luotasi. Voitko antaa sen minulle anteeksi, Gunnel?

Gunnel ei ollut valmistunut tähän ja punastui kovasti. Hänen vaivoin saavutettu arvokkaisuutensa oli menemäisillään.

Garth istui hiljaa ja odotti vastausta, eikä Gunnel tiennyt mitä olisi pitänyt vastata, sillä se mitä Garth pyysi anteeksi ei ollut enimmin loukannut häntä.

— Sinulla on kai yhä sama syy olla suuttunut, singahutti hän viimein ja hypisteli hermostuneesti kynää, jota piteli kädessään.

— Sinä tunnustat siis, että minulla oli syytä suuttua?

Kysymys pisti Gunneliin ikäänkuin todisteena siitä, että Garth ei ollut tarkoittanut totta anteeksipyynnöllään.

— Omasta mielestäsi sinulla kai on, kivahti Gunnel.

— Eikö sinun mielestäsi minulla sitten ollut syytä?

Hänen levolliset kysymyksensä kuohuttivat Gunnelia. Hän puri huultaan, jottei kadottaisi malttiaan, ja kului hetkinen, ennenkuin hän saattoi vastata. Garthin väistymätön katse, jonka Gunnel tunsi sitä kohtaamatta, lisäsi vielä hänen hermostuneisuuttaan.

— Olin käyttänyt vain vapautta, josta kerran olemme keskenämme sopineet. Sehän minun piti saada pitää ja sitä en aio antaa itseltäni viedä, vastasi Gunnel vihdoin nopeaan ja kuumeisesti.

Garth rypisti silmäkulmiaan niin, että poimu niiden välissä syveni, ja pani kätensä Gunnelin kädelle pitääkseen sitä hiljaa ja estääkseen sitä leikkimästä niin levottomasti kynänvarrella.

— Siitä vapaudesta tahtoisin juuri puhua kanssasi nyt, jos olet kyllin tyyni minua kuullaksesi ja koettaaksesi ymmärtää, mitä tarkoitan, sanoi Garth ja katsoi tutkivasti Gunneliin.

— Olen aivan tyyni, vakuutti tämä.

Mutta hänen ulkomuotonsa ilmaisi aivan toista, siinä määrin, että
Garthin piti hymyillä.

— Sinä olet kaikkea muuta, sanoi hän.

Tuo pieni suora huomautus pisti Gunneliin, ja hymy, jonka hän huomasi vaikkei katsonutkaan Garthiin, ärsytti häntä vielä enemmän. Henningillä oli sydäntä hymyillä, kun hän oli valmis purskahtamaan itkuun!

Gunnel tempasi kätensä, jota Garth piti oman kätensä alla ja voimatta hillitä enää itseänsä, nousi nopeasti ylös kiiruhtaakseen huoneesta, mutta ei ehtinyt ovelle, ennenkuin tunsi itsensä Garthin käsivarsien ympäröimäksi ja pidättämäksi.

Gunnel taisteli päästäkseen irti, mutta se oli hyödytöntä.

— Gunnel! sanoi Garth rauhoittavasti ja tahtoi suudella häntä.

Se oli nöyryytyksen huippu! Luuliko hän Gunnelin ikävöivän hänen hyväilyjään? Gunnel purskahti voimakkaaseen itkuun ja vapisi suuttumuksesta ja nöyryytyksestä.

— Gunnel! Gunnelin kiihkeä itku pelästytti Garthia. Hän vei hänet sohvalle ja polvistui itse hänen viereensä.

— Gunnel, rakkahin, mitä se on? Mitä olen tehnyt sinulle?

Uusi itkun puuska vastasi hänelle. Garth odotti, kunnes Gunnel hieman tyyntyi, ja uudisti kysymyksensä.

Gunnel oli niin kuohuksissa ja senvuoksi pääsi esille se, josta hänen ylpeytensä oli päättänyt olla välittämättä.

— Sinä voit mielestäsi torjua minun hyväilyni, kun ne eivät sinua miellytä, ja sitten ottaa ne väkisin, kun päähäsi pistää!

Garth kävi kalpeaksi tämän hänelle heitetyn syytöksen edessä ja Gunnel tunsi miten hänen kätensä, joka piteli hänen kättään, vavahti. Hän huomasi että isku oli sattunut ja se yllytti häntä.

— Sinä nautit työntäessäsi minut pois, sen näin silmistäsi. Oi, en hyväile sinua koskaan enää!

Gunnelille teki oikein hyvää saada loukata Garthia, siinä oli jonkinlaista hyvitystä, mutta kuitenkin tunsi hän itsensä niin kurjaksi.

Hän odotti, että Garth sanoisi jotain, puolustaisi itseään, syyttäisi häntä liioittelusta. Mutta hän ei sanonut mitään. Hän päästi Gunnelin käden ja nousi ylös.

Menikö hän?

Gunnel katsoi salaa ylös. Ei, Garth ei lähtenyt huoneesta. Hän seisoi selin häneen ja katsoi ulos ikkunasta.

Mitähän se vaikutti häneen, mitä Gunnel oli sanonut?

Mitävarten hän saattoikaan hänet niin kuohuksiin? Miksei hän saattanut antaa hänen mennä pois ja tyyntyä rauhassa! Nyt oli niin kiihkeä kohtaus tullut heidän välilleen. Saattoiko sitä koskaan poistaa?

Hän saattoi nyt katsoa Garthiin, koskapa tämä seisoi selin häneen eikä huomannut hänen katsettaan. Tuo rohkea, kaunis niska, hintelä vartalo lujine ja voimakkaine ryhtineen, täynnä virkeyttä hiljaisenakin ollessa kuten nyt — oi, hän rakasti häntä ja tunsi itsensä sairaaksi surusta niiden katkerien sanojen tähden, jotka oli lausuttu. Mutta hän tunsi itsensä sairaaksi nöyryytyksestäkin koirankaltaisen uskollisen, riippuvaisen rakkautensa vuoksi, joka vain veti häntä Garthin puoleen vielä enemmän senjälkeen kun tämä oli osoittanut voivansa suuttua häneen. Kuinka hän saattaisi pysyttää mitään arvokkuutta häntä kohtaan, kun hänen valtava rakkautensa vain veti häntä Garthin jalkojen juureen, niin pian kuin tämä yritti nousta häntä vastaan.

Garth kääntyi niin yht'äkkiä, että hänen katseensa ennätti iskeä suoraan Gunnelin katseeseen, ennenkuin tämä ennätti kääntää katsettaan pois.

Hämillään Gunnel painoi kasvonsa jälleen pielukseen.

Hän kuuli kuinka Garth tuli lattian yli ja istuutui hänen viereensä.

Hän pelkäsi, mitä Garth sanoisi. Hänet valtasi syvä katumus sen kiivaan purkauksen tähden, joka oli paljastanut sen, mikä paraiten olisi unohtunut, kun ei siitä koskaan olisi ollut tietävinään. Ja mihin oli tuo arvokas itsetietoisuus joutunut, jolla hän oli aikonut oikeuttaan puolustaa?

— Etkö koskaan voi antaa minulle anteeksi sitä, että olin niin paha? kysyi Garth surullisesti.

Hän ei siis kieltänyt, hän tunnusti. Gunnel oli ajatellut että tyydytys, jonka hänen silmiensä välke oli ilmaissut, oli ollut hänelle tiedoton. Mutta nyt hän ymmärsi, että hän oli ollut tietoinen siitä ja sen johdosta hänen mielestään hänen nöyryytyksensä kasvoi.

— Sinä et rakasta minua, virkahti hän katkerasti ja tuskaisesti.

— Sinä tiedät kyllä, Gunnel.

Garthin surullisessa äänessä oli vakuuttavaa tyyneyttä, joka vaikutti Gunneliin vastoin hänen tahtoaan, joka tilapäisesti oli sairaalloisesti puolueellinen.

— Ei voi nauttia siitä, että hetkeksikään loukkaa ja nöyryyttää sitä, jota rakastaa, sanoi Gunnel valituksen ja uhman sekaisella äänellä.

— Kyllä sitä voi. Sentähden että on sillä tavoin kokoonpantu.

Gunnel tuli niin hämilleen tästä odottamattomasta lausunnosta, että katsoi ylös unohtaen kätkeä kasvonsa.

Garth nojasi eteenpäin Gunnelia kohti ja jatkoi:

— Mitä sanonetkaan loukataksesi minua; niin koko ajan tiedät että rakastan sinua. Ja kuitenkin tahdoin loukata sinua tehdessäni sen. Jopa nautinkin sitä tehdessäni. Mutta se ei todista sitä, että olisin lakannut rakastamasta sinua, vaan sitä vain, että minun rakkauteni, kuten minä itsekin, on yhdistelmä pahasta ja hyvästä. Kaikki ei ole puhdasta siinä. Synti on mukana kaikessa. Paras ja puhtainkin elämässä tarvitsee jokapäiväistä puhdistusta.

Hän puhui hiljaa, mutta kiihkeästi. Se oli hänelle palavaa vakavuutta.
Hän kärsi iäisyysolennossaan.

Syvempää katumusta siitä, mitä hän oli tehnyt Gunnelille, ei tämä olisi koskaan osannut pyytää. Se pelästytti häntä ja hänen mielestään se ampui yli maalin.

— Saatatko antaa minulle anteeksi, Gunnel, ja auttaa minua!

Se oli enemmän kuin sovintoa rakkauskinastuksen jälkeen, hänen kysymyksessään oli jotain synnin sovituksesta. Gunnel tunsi itsensä ymmärtämättömäksi ja kypsymättömäksi eikä tiennyt mitä olisi vastannut.

Mutta hän oli käynyt hiljaiseksi ja häpesi myrskyävän kuohuisia tunteitaan ikäänkuin pelkkää lapsellisuutta.

Hän pani kainosti kätensä Garthin käteen.

— Sinä tahdot minun kanssani taistella rakkautemme puhtauden puolesta,
Gunnel?

Garth katsoi Gunneliin niin vakavasti ja tutkivasti ja niin nöyrästi, että hänen oli pakko vastata ja vastauksessaan osoittaa itsensä juuri sellaiseksi kuin hän oli.

— Ymmärrän niin vähän tuota, sopersi hän hämillään. En ymmärrä ajatella rakkautta uskonnollisesti. En ole koskaan ajatellut olevan syntiä siinä.

Garth hymyili surullisesti.

— Mutta nyt olet tuntenut sen, rakas, sinä olet tuntenut synnin minun rakkaudessani ja tullut loukatuksi siitä.

— Oi, elä sano niin! pyysi Gunnel.

Kuohuksissaan äsken, vain puoli tuntia sitten, ei hän ollut luullut mahdolliseksi tulla koskaan niin täydellisesti sovitetuksi, kuin hän nyt jo oli.

— En mene enää katsomaan mitään epäsiveellisiä kappaleita, Henning, lupasi hän ja katsoi häneen hennosti hymyillen.

— Enkä minä enää salli itseni ärtyä kiusaamaan sinua ehdoin tahdoin, lupasi Garth ja vastasi Gunnelin hymyyn.

Ei kumpikaan ollut sanonut mitään siitä, mitä kumpikin puolestaan oli päättänyt sanoa, mutta he olivat päässeet toivottuun selvyyteen kuitenkin, ja heidän rakkautensa oli kohonnut askeleen ylöspäin.

4.

Kun Gunnel naimisiin menonsa jälkeen alkoi uudelleen kirjailijatoimintansa, huomasi hän itsessään tapahtuneen muutoksen. Henningin vaikutus tuli näkyviin siten, että hän tahdottomasti katseli omia ajatuksiaan ja mielialojaan hänen silmillään. Huomattuaan tämän, Gunnel teki kaikkensa irtautuakseen sellaisesta epäitsenäisyydestä. Hän työnsi itsepäisesti syrjään ajatuksen siitä, mitä Henning, ajattelisi, ja koetti unohtaa hänet niinä hetkinä, jolloin istui kirjoituspöytänsä ääressä. Hän onnistui näissä yrityksissään sen verran, että hän todellakin tuli vapaaksi kirjoittaessaan, mutta Henning oli kuitenkin mukana Gunnelin kirjoittaessa sillä tavoin, että hän tuli Gunnelin innostuksen sieluksi ja antoi eloa ja voimaa kuvaukseen. Siitä rakkaustarinasta, jota hän kuvaili, henki hänen oma rakkautensa Henningiin ja se antoi kuvaukselle sen vaikuttavan todellisuussävyn. Niin vilkkaasti hän kuvaili itsellensä sen kauhun, että Henning kohtelisi häntä samoin kuin hänen romaaninsa sankaritarta kohteli tämän sankari, että hänen kuvauksensa nuoren naisen sieluntaisteluista ja kohtalosta teki todellisuus-kuvauksen vaikutuksen.

Kuvattu elämänkohtalo päättyi sankarittaren itsemurhaan. Gunnel ei ollut alusta pitäen aikonut antaa sen päättyä siihen, mutta kertomuksen edistyessä hän itse suli niin yhdeksi sankarittarensa kanssa, kärsi hänen tuskiaan niin todellisesti, tunsi hänen kanssaan maailman niin tyhjäksi ja elämän niin sietämättömäksi, kuin hän olisi tuntenut, jos hän olisi pettynyt niin perinpohjin Henningin suhteen, kuin hänen sankarittarensa oli pettynyt oman rakastettunsa suhteen. Senvuoksi hän ikäänkuin etsi lohtua ja lepoa itselleen sankarittarensa itsemurhasta, ja sitten hän loukatun rakkauden voimalla hekumoitsi sankarin liian myöhäisessä katumuksessa.

Niinä tunteina, jolloin hän kirjoitti, eli hän niin kokonaan kuvittelujensa maailmassa, että se ei kokonaan haihtunut pois sittenkään, kun hän palasi todellisuuden maailmaan. Hän hymyili sille itse, mutta ei voinut täydellisesti vapautua siitä mielikuvituksen tunteesta, että Henning oli tehnyt hänelle vääryyttä ja tuottanut hänelle kärsimystä. Mutta ei hän näyttänyt sitä käytöksessään eikä hän antanut sen kuvittelun saada mitään valtaa itsessään; senvuoksi hän hämmästyi, kun Henning eräänä päivänä kysyi, oliko hän tyytymätön häneen.

— Enhän toki. Miksi sitä kysyt!

— Minusta tuntuu ikäänkuin sinä olisit loukkaantunut, mutta minä en tiedä mitään syytä.

Henning katsoi tarkkaavasti ja hieman levottomasti häneen ja etsi rehellisesti omastatunnostaan jotain syytä.

Gunnel purskahti nauruun.

— Sanon sinulle, mitä se on. Olen parhaillaan kirjoitusinnossa. Ja sinulla on suuri osa siinä mitä kirjoitan. Mutta sinä käyttäydyt siinä hyvin pahasti.

Garth näytti sekä huvitetulta että hämmästyneeltä.

— Kuvailetko minua? Mutta miksi teet minusta heittiön?

— En ensinkään kuvaile sinua, sinä et ole rahtuakaan kaltaisesi. Muutoin ei sankari ole mikään heittiö, vaikka sankaritar pettyy hänen suhteensa. Sankaritarkaan ei ole yhtään minun kaltaiseni.

— Mutta kuinka voit sitten sanoa minulla olevan osaa siinä mitä kirjoitat?

— Sankarittaren rakkaus sankariinsa on minun rakkauteni sinuun.

— Tuleeko se pian valmiiksi? Tottahan luet sen minulle?

— Tulee, pian.

Kun se valmistui, luki Gunnel käsikirjoituksensa Garthille muutamina iltoina.

Garth kuunteli kasvavalla mielenkiinnolla, mutta ei sanonut mitään luetusta. Hän tahtoi kuulla ensin lopun, ennenkuin lausui mitään arvostelua.

Päivillä, heidän puhuessaan muita asioita, oli kummankin ajatuksissa Gunnelin kirja ja toisinaan huomasi Gunnel Henningin katseen olevan kiinnitettynä itseensä sellaisin ilmein, kuin hän näkisi hänet uudessa valossa.

Myöhään eräänä iltana puoliyön jälkeen Gunnel lopetti käsikirjoituksen lukemisen.

Henningillä oli ollut paljon tekemistä sinä päivänä ja hän oli hyvin väsynyt, ja hänen piti tavallisuuden mukaan nousta varhain seuraavana aamuna, minkävuoksi he olivat päättäneet lukea vain hetkisen. Mutta niin pian kuin Gunnel oli tahtonut lopettaa, oli Henning pyytänyt häntä jatkamaan. Kolmannen kerran kun Gunnel oli yrittänyt keskeyttää lukemisen, oli Henning käynyt kärsimättömäksikin.

— Lue vain! Minun täytyy saada kuulla loppu tänä iltana, muuten en saata nukkua.

Gunnel hymyili ylpeänä Garthin kärsimättömyydestä, joka oli paras todistus hänen kertomakyvystään. Sitten hän luki romaanin loppuun keskeyttämättä.

Henning oli aikaa sitten unohtanut väsymyksensä ja eli kokonaan Gunnelin kertomuksessa. Mutta se oli saattanut hänet synkkään ja liikutettuun mielentilaan. Hän oli niin kiinni elämän kohtalossa, jonka kehitystä oli seurannut surulliseen loppuun saakka, että hän unohti sen olevan vain mielikuvituksen luoma.

— Eikö hän olisi löytänyt jotain muuta keinoa kuin itsemurhan? Joku olisi toki voinut tulla ajoissa pelastamaan hänet!

Gunnel hymyili nähdessään, miten se oli vaikuttanut Henningiin aivan kuin äsken luettu olisi ollut todellisuus-kuvaus. Se hymy herätti Henningin, niin että hän muistikin Gunnelin olevan vastuunalaisen sankarittaren surullisesta lopusta. Ja hän näki kirjan Gunnelin työnä.

— Tuo romaani on valtava edistys. Saattaisi luulla monivuotisen kirjailijatoiminnan olevan sen ja sinun ensimmäisen kirjasi välillä, niin suuren edistyksen olet saavuttanut.

— On enemmänkin noiden kahden kirjan välillä, sanoi Gunnel hienolla viittauksella, ja hänen katseensa täydensi lauseen ja antoi Henningin ymmärtää, että se jokin oli Henning ja heidän rakkautensa.

Henning veti hänet luokseen ja vähään aikaan ei kumpikaan sanonut mitään.

— Etkö voinut löytää mitään parempaa keinoa Ellen-raukallesi kuin itsemurhan? kysyi hän sitten.

— Hän ei löytänyt muuta, vastasi Gunnel.

— Mutta sinä? Etkö sinä voi nähdä mitään muuta? Mietihän!

Gunnel mietti, mutta sitten hän pudisti päätään.

— Ihmiset tekevät usein itsemurhan joutuessaan epätoivoon. Eihän se voine vaikuttaa luonnottomalta, että annoin Ellenin tehdä niin.

— Ei luonnottomalta. Sitä en ole sanonutkaan! Juuri tuo kuvaus hänen epätoivoisesta sieluntilastaan ja kuolemastaan on kaamean luonnollinen. Mutta minä näen korkeamman tarkoituksen kirjailijan kutsumuksessa kuin jäljentää vain synkkää todellisuutta. On olemassa valo, joka voi valaista pimeässä, ja kyllä kai kirjailijan pitää katsoa tehtäväkseen antaa ainakin jonkin säteen siitä valosta päästä paistamaan todellisuuskuvaukseensa. Sen ei tarvitse kadottaa silti todellisuuttaan, sillä valo, jota tarkoitan, on todellisin mitä on olemassa.

— Sinulle se on sellainen, mutta unohdat, ettei se ole samalla tavoin minulle, sanoi Gunnel hiljaa.

Hänen vastauksensa koski ilmeisesti Garthiin. Hän katsoi Gunneliin ikäänkuin hänen olisi ollut vaikea käsittää sellaista tilaa kuin Gunnelin. Into, jolla hän äsken oli puhunut, laimeni häneltä.

— Onko mahdollista ettet ollenkaan näe mitään siitä valosta? kysyi hän surullisesti.

— Näenhän sen sinussa. Mutta en ymmärrä sitä.

Gunnelista oli aina vaikeaa olla vilpitön nähdessään, miten Henning kaipasi keskinäistä ymmärrystä hengellisissä asioissa, mutta Gunnelin pelko teeskennellä vahvisti häntä.

— Mitä pidät kirjastani yleensä? kysyi Gunnel hetkisen äänettömyyden jälkeen. Luuletko sen saavuttavan menestystä?

— Mitä tarkoitat menestyksellä?

— Tuleeko se miellyttämään? Onko sillä menekkiä?

— Sen kyllä luulen.

Gunnel järjesti käsikirjoituksen niin, että lehdet olivat tasan, ja Henning istui mietteissään katsellen. Yht'äkkiä Gunnel katsoi Henningiin hiukan hymyillen.

— Mitä sinä tarkoitat menestyksellä? kysyi Gunnel.

— Hyötyä.

— Luuletko sen sitten hyödyttävän? kysyi Gunnel mielistelevästi.

— En tiedä oikeastaan, miten se voi hyödyttää, vastasi Henning suoraan, mutta aivan ilman mitään tuomitsevaa terävyyttä.

Gunnel punastui, ja hänen silmänsä ympärykset kävivät punaisiksi kuten aina, kun häneen koski.

— Onko se sitten niin huono sinun mielestäsi?

— Ei, ei suinkaan huono. Mutta se ei anna mitään. Se ei katsele korkeammalta kannalta todellisuutta, se ei kohota ainoatakaan kertaa katsetta maasta ylöspäin.

— Eikö mikään voi olla hyvää, joka ei sitä tee?

— Tavallaan ehkä, minä en tiedä. Mutta minusta se on niinkuin työ ilman päämäärää, suola ilman suolaisuutta…

— Etkö nyt ole hieman yksipuolinen?

— En hieman, vaan paljon, vastasi Henning ja hymyili voimakasta pientä hymyä, joka osoitti, ettei hän hävennyt sitä yksipuolisuutta.

5.

Garth oli noussut paikaltaan ja puhui mukaansatempaavia sanoja.

Hän näytti ruumiillistuneelta älyltä, innostuksen henkevöittämältä siinä seisoessaan ja puhuessaan, eikä kuulijoiden joukossa ollut ainoatakaan, jota hänen tulensa ei olisi sytyttänyt.

Kuulijakunta hänen ympärillään oli yksinomaan miehiä, suurimmaksi osaksi kristillisiä ylioppilaita. He olivat yhtyneet liikkeeseen, jolla oli korkea ja laajakantoinen päämäärä. Kaikki nämä nuoret miehet, jotka nyt kuuntelivat Garthia, tunsivat olevansa yhden kansan jäseniä. Tämän kansansa keskuudesta he tunsivat tulleensa valituiksi erityiseen tehtävään kansansa hyväksi. "Ruotsin kansa Jumalan kansa." Se oli heidän tunnuslauseensa, ja tämän tunnuslauseen toteuttaminen oli heidän kutsumuksensa.

Garth ei ollut ollut mukana heidän liikkeessään alusta saakka, mutta se oli vetänyt hänet mukaansa heti kun hän oli kuullut siitä, ja nyt hän kuului siihen ruumiineen ja sieluineen. Hän piti palavia esitelmiä ja kirjoitti heidän lehteensä kirjoituksia, älyä säkenöiviä ja henkeviä. Tuntui niinkuin liike olisi saanut siivet senjälkeen kun hän oli tullut mukaan. Ja kuitenkin hän piti itseään enemmän liikettä kannattavana ystävänä kuin sen johtajana.

Hän tunsi ikäänkuin eduksi saada kohdata näitä nuoria innostuksen miehiä heidän kokouksissaan ja saada työskennellä yhdessä heidän kanssaan puhein ja kirjoituksin. Jos he tunsivat saavansa Garthista sytykettä, niin Garthkin puolestaan tunsi saavansa sitä heiltä. Halko palaa huonosti yksin, mutta useat yhdessä muuttuvat humisevaksi tuleksi. Ruotsinmaan herätyksen vartiotulena olisi heidän yhdistyksensä palava.

Lämmenneenä ja avartunein rinnoin Garth läksi sinä iltana kokouksesta. Kädenlyöntejä, jotka olivat sisältäneet paljon, hän oli saanut ja antanut, ja ne tuntuivat koko hänen olennossaan. Hänen katseensa säteili sen suuren päämäärän kajastusta, josta he olivat puhuneet keskenään. Heitä ei oltu jätetty yksikseen kokouksessa, jossa olivat olleet. He kaikki olivat tunteneet hänen läsnäoloaan, joka kristinuskon ensimmäisenä sankarikautena oli tärisyttänyt huonetta, mihin opetuslapset olivat kokoontuneet. Nyt ei tärisytetty huonetta, vaan heitä itseään. Ja siinä hengen liikutuksessa oli kaikki vähäpätöinen häipynyt syrjään, ja vain suuri pääasia seisonut elävänä heidän kaikkien edessä.

Täynnä näitä kokemuksia Garth tuli kotiin vaimonsa luo. Ja hän rupesi puhumaan hänen kanssaan siitä, mikä täytti hänen sydämensä.

Gunnel, joka aina oli huvitettu siitä, mikä Garthin mieltä kiinnitti, kuunteli nyt eloisasti ja tarkkaavasti. Garthin intomielisyys miellytti häntä.

Mutta se ei voinut temmata häntä mukaansa. Ja hän tunsi ihmettelyä sen suhteen, mikä innostutti Garthia. Päämäärä, joka Garthista näytti niin suurelta ja todelliselta, teki Gunneliin haaveillun ihanteen vaikutuksen. Kuinkapa kourallinen ylioppilaita saattaisi kääntää koko kansan! Ja mihin he kääntäisivät kansan, joka jo oli kastettu kristinuskoon? Gunnel ei tahtonut tunnustaa sitä itselleenkään, mutta hän ei tosiaankaan ymmärtänyt Garthin innostusta.

Ei auttanut, että hän kätki ymmärryksen puutteen mielenkiintoisen kuuntelemisen taa, ei auttanut, että hän hymyili myötätuntoisesti Garthin innostukselle ja koko tahdollaan koetti antaa hänen innostuttaa itseään. Tukahduttava kylmyys hiipi Garthiin, ja vilkas kuvaus laimeni, ja sitten hän lakkasi puhumasta ikäänkuin hänellä ei olisi ollut enää mitään sanomista. Surumielin Gunnel huomasi tämän ja tarttui hermostuneesti ensimäiseen sanaan, mikä mieleen johtui, näyttääkseen Garthille haluavansa olla hänen mukanaan.

— Kuinka toivonkaan teidän onnistuvan! virkahti hän, mutta huomasi itse huudahduksensa niin typeräksi, että punastui.

— Mutta sinä et luule, että onnistumme? sanoi Garth kysyvällä äänellä ja melkein hämillään hymyillen, sillä hän näki kuinka Gunnel ikäänkuin molemmin käsin koetti pitää kiinni heidän välisestä toistensa ymmärtämisestä, mutta se särkyi häneltä — ja hänen kävi sääliksi Gunnelia.

Silloin Gunnel luopui kaikesta teennäisestä yrityksestä ja palasi tavalliseen totuudellisuuteensa.

— Teidän päämääränne on niin korkealla — mutta eiköhän se ole liian korkealla? Voitteko saavuttaa sen?

— Ei kukaan meistä odota saavuttavansa sitä yhdellä kertaa, niin, ei elämämme aikana. Mutta jos otamme askelenkaan sitä kohti, niin se on meidän — hengessä, lupauksessa.

Hän puhui jälleen tuolla tyynellä, mutta palavalla voimalla, joka vaikutti Gunneliin, vaikka hän ei ymmärtänytkään sitä. Hän mietti Garthin sanoja, ikäänkuin hän olisi puhunut vierasta kieltä. Garth huomasi sen.

— Sinä et ymmärrä minua? Ainoa tapa toteuttaa ihannetta on sen toteuttaminen nykyhetkellä, niin pitkälle kuin voin. Koko elämäntyöni ei tule olemaan enemmän kuin yksi rengas ketjussa. Rengas yksinään ei ole mitään, mutta ketjussa se tulee osaksi siitä. Ketju on ihanne. Minun koko elämäntehtäväni on vain rengas siinä. Ymmärrätkö minua?

— Ymmärrän.

Gunnel pujotti kätensä Garthin käteen ja painautui häntä lähelle ahdistavin tuntein ikäänkuin jokin olisi uhannut erottaa heidät.

Olivatko heidän elämäntehtävänsä saman ketjun renkaita?

Garthilla oli ihanne, Jumala, johon hänen koko olentonsa yhtyi. Hän oli sovitettu ketjuun, joka kulki läpi ajan ja iankaikkisuuden.

Entä hän — Gunnel! Mitä varten hän eli? Onneaan varten Garthin kanssa.
Kirjailijana menestyäkseen. Oliko hän vain hyödytön rengas, joka oli
yksin? Eikö häntä koskaan voinut sovittaa samaan ketjuun kuin missä
Garth oli?

6.

Garthilla oli paljon tekemistä talven kuluessa. Paitsi lehtorin virkaansa ja rippilapsiansa hänellä oli tyttökoulu, minkä rehtori hän oli, ja hän opetti myöskin ylioppilaspiireissä. Hänen lahjansa ja personallisuutensa olivat sellaisia, että kilpailtiin hänen saamisestaan yhdistyksiin, johtokuntiin ja hengellisiin yrityksiin. Ja hän kun ei mielellään kieltäytynyt, niin hänelle kasautui sangen paljon ylityötä. Mutta hänestä oli rakasta antaa itsensä Jumalansa palvelemiseen ja hän teki työtä ilolla, sillä ensi rakkauden tuli paloi yhä hänen sydämensä alttarilla.

Garth ei koskaan tehnyt yritystä vetääkseen Gunnelia mukaan harrastuksiinsa. Hän pelkäsi niin pakottaa Gunnelia, että hän pikemmin meni vastakkaiseen liiallisuuteen ja piti sisäisen maailmansa suljettuna häneltä.

Hän ei kuitenkaan voinut olla vaikuttamatta Gunnelin sielunelämään, siihen hänen personallisuutensa oli liian voimakas. Huolimatta perhosmaisen kevyestä ja jonkunverran pinnallisesta mielestään ei Gunnel voinut olla ottamatta vaikutteita Garthin vakavuudesta. Huvitukset, jotka ennen ehkä olivat olleet hänelle hyvinkin pääasia, kävivät tarpeettomammiksi, ja hän alkoi tuntea halua olla hyödyksi maailmassa. Hänellähän oli jo kaksinkertainen tehtävä, koti ja kirjailijatoimi. Edellistä hän hoiti keveästi rakkauden innostamana. Jälkimmäisen hän oli tähän saakka pitänyt enimmin huvina sekä keinona tunnetuksi ja huomatuksi tulemiseen. Mutta jokapäiväinen yhdessäolo sellaisen elämänkäsityksen mukaan elävän miehen kanssa, kuin Garth oli, vaikutti, että Gunnel tunsi tarpeen tuottaa kirjailijatoiminnallaan hyötyäkin. Kun se käsikirjoitus, jonka hän oli lukenut Henningille, oli painettu, alkoi hän uuden työn, ja siitä tuli laaja-aiheinen yhteiskunnallinen romaani, jonka tarkoitus oli palvella työväen luokkaa ja naisia, jotka esitettiin yhteiskunnan lapsipuolina vuosisataisten vääryyksien ja ansaitsemattomien kärsimysten uhrina.

Pääasiallisesti saadakseen aineistoa romaaniinsa, yhtyi Gunnel äänioikeusnaisiin ja niihin, jotka työskentelivät yhteiskunnallisella työvainiolla, ja hän solmi monta uutta tuttavuutta, jotka kiinnittivät hänen mieltään ja avarsivat hänen näköpiiriänsä. Hän otti myöskin paljon vaikutuksia sekä mistä että inhimillisistä olosuhteista, joita hän tutki, ja tämä painoi leimansa hänen kirjaansa. Hän kirjoitti sen suuttumuksen innoittamana. Hän tuli niin kuohuksiinsa yhteiskunnan vääryyksistä, että hän itse tuli vääräksi. Mutta sitä hän ei itse huomannut ja hän olisi hyvin vimmastunut, jos joku olisi sanonut sen hänelle.

— Sinulla taitaa olla tekeillä uusi romaani! sanoi Garth, kun hän eräänä iltapäivänä tuli Gunnelin huoneeseen ja löysi tämän niin syventyneenä kirjoitukseensa, ettei ollut huomannut hänen tuloaan.

Gunnel katsoi ylös loistavin katsein ja hymyili puoleksi hajamielisenä.

— Niin, se laajenee ja tulee niin valtavaksi, etten tiedä miten jaksan sen kanssa, sanoi Gunnel onnellisesti nauraen ja ojentausi, ylpeänä siitä näkymättömästä kuormasta, jonka hän, huolimatta sen painosta, keveästi ikäänkuin nosti hennoille olkapäilleen.

Entistä enemmän hän näytti liekehtivältä sielulta.

— Mitä sinun uusi romaanisi käsittelee?

— Ihmisjoukkoa.

— Minuako myöskin?

— Ei, sinä et ole ollenkaan siinä.

— Vai niin, minä en enää kelpaa innostajaksi? Olen tullut vanhaksi ja tutuksi nyt, niinkö?

Hän koetti salata pettymystään leikillisen äänen suojaan.

Gunnel huomasi sekä yrityksen että epäonnistumisen ja kävi niin ylpeäksi ja helläksi.

— Oo, sinä kuljet kerjuulla! virkkoi hän, ja hänen silmänsä sädehtivät kauniisti. Minun on kai annettava sitten jotain. Tule!

Hän veti Garthin pään luokseen ja sanoi hiljaa ja lämpimästi:

— Innostus tulee ja menee. Rakkaus pysyy. Sinä olet minun rakkauteni.

— Se oli aitoa kultaa!

— Oletko nyt tyytyväinen, sinä kerjäläinen?

— Olen, niinkuin kuningas valtakunnassaan.

7.

Gunnel istui kirjoituspöytänsä ääressä ja kirjoitti yhteiskunnallista romaaniansa. Aurinko paistoi lämpimästi hänen miellyttävälle vartalolleen ja loisti silkkihiuksissa, jotka näyttivät kiertyvän sitä kiharaisemmiksi mitä enemmän hän ajatteli.

Ikkunan vieressä olevalta paikaltaan hänellä oli näköala kattojen ja savupiippujen yli, ja taivastakin näkyi laajalti, sillä asunto oli uudenaikaisen talon viidennessä kerroksessa alemmassa Vaasan kaupunginosassa ja oli täynnä aurinkoa. Katuelämän pauhu kuului hillittynä tänne ylös, ja avaruus oli lähellä.

Gunnelin innostus vei hänet kuitenkin siinä hänen kirjoittaessaan läpi pimeiden solien täysinäisiin taloihin ja huoneisiin, joissa ihmisiä vilisee. Jos hän joskus kirjoituksestaan katsahti ylös ja hänen katseensa osui ikkunan ulkopuolella aukenevaan avaruuden sineen, näki hän sen avaruuden ikäänkuin tulevaisuuden vertauskuvana, jossa kaikki väärä on oleva oikaistuna. Mutta nykyhetken tehtävänä on kääntää se oikeaksi, ja sentapaiseksi kokeeksi oli hänen uusi kirjansakin tuleva.

Luonteenomaisella pikaisuudellaan hän nousi yht'äkkiä ylös ja meni Garthin huoneeseen ja rupesi etsimään hänen salkustaan uutista, jonka oli nähnyt Garthin leikkaavan ja pistävän sinne. Hänen mieleensä nimittäin johtui ottaa yhteiskunnalliseen romaaniinsa tapaus, joka liittyisi tähän uutiseen.

Salkun lehtien välissä oli aloitettu käsikirjoitus. Henningin kirjoittama. Gunnel luki sivumennen muutamia lauseita, kiintyi tahdottomasti, otti paperin esille ja luki kirjoituksen loppuun. Se oli uskonnollinen, luultavasti johonkin aikakauskirjaan aiotun kirjoituksen alku, ja se käsitteli Jumalan rakkautta. Sitä rakkautta nimitettiin tässä ensimmäiseksi rakkaudeksi, joka tekee ensimmäisiä tekoja. Tänä aikana on olemassa taipumus, joka tarttuu valittuihinkin, kirjoitti Garth, taipumus antaa lähimmäisen rakkauden tunkea syrjään rakkauden Jumalaan. Ja eikö siinä ole syy siihen, että on niin paljon toimintaa, joka kantaa vähän hedelmää? Rakkaus Jumalaan on kuitenkin ensimmäinen käsky, rakkaus lähimmäiseen toinen, joka on sen kaltainen. Jos toinen käsky asetetaan ensimmäiseksi ja se saa himmentää ensimmäisen, silloin on seurauksena se, että rakkaus kylmenee ja työ lähimmäisen hyväksi — vaikkapa innokas ja itsessään hyvä — kadottaa siunauksensa. Kristuksen seuraajia varoitettiin siitä vaarasta, että uusisuuntaiset yhteiskunnan parantajat, jotka vain näkevät lähimmäisen eivätkä Jumalaa, voivat houkutella pois heidät ensimmäisen käskyn ensimmäisestä rakkaudesta ja ensimmäisistä teoista.

Väri kohosi Gunnelin poskille hänen lukiessaan, ja hänen rintansa nousi levottomasti. Hän ihmetteli, oliko Henning ajatellut häntä mainitessaan uusisuuntaisia yhteiskunnan parantajia ja varoittaessaan heistä. Hän tunsi itsensä ja toimintansa Garthin kuvauksessa, ja hän tuli liikutetuksi ikäänkuin loukkaavan syytöksen edessä.

Garth varoitti hengenheimolaisiaan sellaisista kuin hänestä. Eikö sen täytynyt merkitä, että hän omasta puolestaan tunsi Gunnelin vaikutuksessa vaaran?

Miettiväisenä hän seisoi Garthin keskeneräinen kirjoitus kädessä ja tuijotti tuomitseviin sanoihin, jotka olivat tuon tutun käsialan kirjoittamia.

Garthin käsiala ei ollut kaunis, mutta luonteenomainen, suurine, kulmikkaine, epätasaisine pystyine kirjaimineen. Selvää se oli, sanat tulivat häntä vastaan paperilta tarvitsematta vaivautua niitä lukemaan.

Pikaisin liikkein hän pisti paperin salkkuun ja meni takaisin huoneeseensa.

Mutta täällä hän istui kauan kynä kädessä kirjoittamatta.

Kun hänen sisimpänsä niin odottamatta oli tullut liikutetuksi niistä sanoista, missä Henning puhuu ensi rakkaudesta, oli eräs muisto Henningin ja hänen ensi rakkaudesta noussut hänen eteensä äkillisen selvästi. Se oli muisto siitä hetkestä, jolloin Henning antoi hänen ensikertaa silmätä sisäiseen elämäänsä. Miten häneen olikaan silloin vaikuttanut luottamus, jota Henning oli osoittanut häntä kohtaan! Hän muisti kuinka hän oli lukinnut sen kuin pyhäinjäännöksen sydämensä kaikkein pyhimpään.

Mitenkä hänen laitansa olikaan nyt sen luottamuksen suhteen? Eikö hän ollut antanut pölyä ja hämähäkin verkkoa kasautua sen yli, ja eikö hän ollut kadottanut avaintakin pyhän lippaan suulta?

Miltä hänestä olikaan tuntunut äsken taas kohdatessaan tämän Henningin ehdottaman Jumalalle-antaumisen, joka kerran oli vaikuttanut häneen niin voimakkaasti, että hän oli ikävöinyt voivansa ymmärtää sitä ja jakaa se hänen kanssaan? Nyt se oli liikuttanut häntä ja herättänyt hänessä suuttumusta, vieläpä pahempaakin — sääliä. Hänestä Henning näytti ahtaalta, ja hänen elämänkatsomuksensa epäkäytännölliseltä ja yltiöpäiseltä eikä hän nyt enää tahtoisi tulla hänen kannalleen, vaikka olisi voinutkin. Siihen suuntaan heidän suhteensa siis oli kehittynyt, he olivat kasvaneet erilleen sen sijaan että olisivat kasvaneet yhteen! Kenen oli syy, hänenkö vai Henningin? Ehkei kummankaan. He olivat kumpikin hengen luonnonlain uhreja.

Hän ajatteli kiinteästi, istuessaan leikitellen kynällä sen sijaan että olisi kirjoittanut sillä. Mutta hän ei ajatellut yhteiskunnallista romaaniansa, vaan Henningiä ja itseään. —

Saman päivän iltana, kun Garth oli istunut kirjoituspöytänsä ääressä pitemmän aikaa, tuli Gunnel sisään.

Henning istui nojaten taaksepäin kirjoitustuolin selkään ja luki juuri valmistunutta kirjoitustaan. Gunnel näki hänen olkansa takaa, että se oli sama kirjoitus, jonka hän aamupäivällä oli lukenut puolivalmiina.

Henning oli kokonaan kiinni siinä mitä oli kirjoittanut. Mutta hän huomasi Gunnelin heti. Nojaten niskansa korkeaan tuolin selustaan hän käänsi kasvonsa vähän sivulle ylös Gunneliin päin ja katsoi häneen kysyvin, vielä puoleksi hajamielisin katsein.

— Häiritsenkö sinua? kysyi Gunnel.

— Luin parsillaan muuatta kirjoitusta, jonka juuri olen saanut valmiiksi. Sinä tiedät, millaista silloin on, sanoi hän anteeksipyytävästi hymyillen.

— Sitten menenkin heti, sanoi Gunnel, mutta Henning pani nopeasti kätensä Gunnelin käsivarrelle, joka oli hänen tuolinsa selustalla.

— Ei, ei, sanoi hän sydämellisesti. En koskaan tahdo, että menet luotani.

Siispä Gunnel jäi.

— Luin aamupäivällä tuon kirjoituksen puolivalmiin alun, tunnusti hän.

— Vai niin, vai käyt sinä nuuskimassa minun kätköjäni, kun olen ulkona!

Henning uhkasi häntä leikillisesti nyrkillä.

— Hain erästä ilmoitusta, mutta löysin tuon ja luin sen.

Henningin katse kysyi häneltä mitä hän oli, pitänyt siitä.

— Olinko minä ja minun ystäväni sinun ajatuksessasi kirjoittaessasi maailman parantajista, jotka näkevät vain lähimmäisen, mutta eivät Jumalaa?

— Tietoisesti en ajatellut sinua ja ystäviäsi, vastasi Garth.

Yht'äkkiä iski hänen katseensa suoraan Gunnelin katseeseen tavalla, joka oli hänelle ominaista ja minkä kautta hän ikäänkuin tarttui toisen sisimpään.

— Otitko itseesi minun määritelmäni uudensuuntaisesta maailmanparantajasta?

— Otin, vastasi Gunnel ja jäykistyi.

Garthin katse syveni eikä hän siirtänyt sitä Gunnelin kasvoista. Se vaivasi Gunnelia, mutta hän oli liian ylpeä ollakseen siitä tietävinäänkään.

— Eikö Raamatussa sanota, että ellei rakasta veljeään, jonka näkee, ei voi rakastaa Jumalaa, jota ei näe? kysyi Gunnel samalla, hieman ylpeän uhmaavalla äänellä, jolla äsken oli antanut myöntävän vastauksen.

— Sanotaan kyllä, vastasi Garth.

Gunnel kuvitteli, että Garthissa oli jotain ylimielistä, kun hän odotti Gunnelin todisteen jatkoa, ikäänkuin hän olisi odottanut Gunnelin sotkeutuvan.

— Eikö siinä sanassa sitten aseteta rakkautta lähimmäiseen ensi sijalle? kysyi Gunnel vieläkin lyhyemmällä äänellä.

Garth pudisti päätään.

— Sentähden, että Jumala kohtaa minua minun veljessäni, pitää minun rakastaa veljeäni. Siinäkin on ensimmäinen käsky ensi sijassa. Se on aina ensi sijassa — ja huonosti käy rakkauden, jos työnnän sen syrjään toisenkaan edestä, joka on sen kaltainen.

Mutta Gunnel ei tahtonut antaa myöten.

— Luulen kuitenkin, että koska te uskovaiset — niinkuin sinä mielelläsi nimität teitä — yksipuolisesti olette syventyneet rakkauteen Jumalaa kohtaan ja laiminlyöneet ihmisrakkauden, niin senvuoksi teidän kristillisyytenne on joutunut huonoon valoon monien ajattelevien ihmisten silmissä.

Hän puhui kiihkeästi ja terävämmin kuin olisi tahtonut.

Garth hymyili ikäänkuin jollekin liian hullulle väitteelle.

— Ainakaan se ei ole mikään Jumalaa kohtaan tunnettavaan rakkauteen vaipuminen, joka on aiheuttanut vahingon! sanoi hän.

— Yksipuolinen vaipuminen, tarkoitan, selitti Gunnel.

— Se rakkaus ei voi olla yksipuolista.

Tämä tyyni, varma väite ällistytti Gunnelia, ja hän kiehui vastustamishalua.

— Mistä sitten johtuu, ettei ole olemassa yksipuolisempia ihmisiä kuin — — — kuin — oikein äärimmäisen uskonnolliset?

Garth kohotti silmäkulmiaan, mutta ei vastannut mitään.

Hänen äänettömyytensä laimensi Gunnelin kiihkoa, ja hän häpesi sitä vähän.

— Miksi et vastaa minulle? Oletko suuttunut? Olenko loukannut sinua! kysyi Gunnel hermostuneesti.

Garth ojensi kätensä, ja Gunnel istui hänen tuolinsa käsipuulle.

— Ei kaikki, mikä tahtoo näyttää rakkaudelta Jumalaan, sitä ole. Elä tuomitse lajia muunnoksen mukaan! sanoi hän.

— Minä olen viimeinen niin menettelemään, minä, jonka silmien edessä sinä olet joka päivä, sanoi Gunnel lämpimästi ja pani kätensä Garthin kaulalle. Et saa uskoa minun tarkoittavan sinua.

— Minulta puuttuu niin paljon, sen kyllä tiedän, mutta tahdon ainakin olla rehellinen, sanoi Garth.

— Tahdotko todellakin?

— Epäiletkö sitä?

— En tahtoasi. Mutta — jos todellakin olisit niin rehellinen kuin tahdot olla, et voisi vastustaa niitä monia oikeutettuja vaatimuksia, joita tänä aikana on olemassa.

— Niinkuin esimerkiksi?

— Sorrettujen vapauden taistelua.

— En tiedä olevani sitä vastaan.

— Sinä olet sosialismia vastaan.

— En saata käsittää, että sosialismi on mikään vapauspuolue, päinvastoin, se paljastuu yhä enemmän pakkopuolueeksi.

— Sinä et käsitä sitä yhtään!

— Tottapa en ymmärrä sitten, koska sinä sen sanot.

Gunnel huomasi taas liiaksi kuumenneensa ja oli hetkisen hiljaa tyyntyäkseen.

— Taistelun aikana vain täytyy olla pakkoa. Kun sosialismi on voittanut, niin silloin tulee vapaus kaikille, sanoi Gunnel sitten tyynemmin, mutta hyvin varmasti.

— Luuletko? kysyi Garth tyynesti ja lisäsi ikäänkuin itsekseen: "Te tulette ymmärtämään totuuden, ja totuus on tekevä teidät vapaiksi."

— Ehkäpä sosialismissa juuri on se totuus, joka on tekevä ihmiset vapaiksi.

— "Jokainen, joka syntiä tekee, on synnin orja. — — — Jos nyt poika teidät vapaiksi tekee, niin te olette totisesti vapaat." Katsele sosialismia sen sanan valossa!

— Kuinka tiedät, eikö Poika ole juuri sosialismissa?

— Tahtooko sosialismi vapauttaa ihmiset heidän synneistään?

— Vallassaolijoiden itsekkäisyydestä, joka on toki syntiä, jos mikä!

— Pojan opetuslapset alkavat taistelun omaa syntiään vastaan.
Tekeekö sosialismi sen?

Gunnel ei tiennyt, mitä vastaisi. Garthin kanssa ei ollut helppo väitellä, hän kun näki kaikki toiselta näkökannalta ja puhui toisen hengen kieltä.

Gunnel otti käsivartensa hänen kaulaltaan ja nousi ylös.

— Voisimme väitellä vaikka kuinka kauan tästä tulematta mihinkään tulokseen, sanoi hän hieman naurahtaen puoleksi suuttuneesti, puoleksi surullisesti. Nyt en häiritse sinua enää kauemmin. Syvenny sinä jälleen tuomitsemaan meitä syntisiä, jotka vain näemme lähimmäisen emmekä Jumalaa!

Tämän viimeisen hän sanoi katsahtaen Garthin käsikirjoitukseen, jonka hän oli asettanut kirjoituspöydälle.

Gunnel aikoi mennä, mutta Garth otti hänen kätensä ja pidätti hänet.

— Gunnel, etkö tosiaankaan ymmärrä minua yhtään?

Gunnel näki hänen katseessaan tuon palavan, hänen sieluansa ja hengellistä yhteyttä janoavan ikävän, ja se koski häneen. Mutta hän hymyili hiukan.

— Niin kauan kuin elämme ja rakastamme, voithan toivoa voittavasi minut lopulta.

— Sinä et usko sitä itse, sinä et tahdo sitä, sanoi Garth surullisesti.

— Mitä minua hyödyttää ajan pitkään ponnistella vastaan? Jos sinulla on sinapin siemenen verran uskoa, niin onhan sinulla lupaus lopuksi voittaa pahempia vuoria kuin mitä minä olenkaan.

Vakavasti ja tutkivasti Garth katsoi häntä silmiin ja luki rakkautta niistä, mutta sisimmässään ne ikäänkuin hymyilivät hellää pilaa.

8.

Garthilla oli jumalainen lahja voida toimia sisäisen innostuksen sytyttämänä. Mutta hänen elämässään tuli myöskin aikoja, jolloin elvyttävä voima petti, jolloin hänen sisimpänsä ikäänkuin kuivettui ja toiminta tuntui vastavirtaan soutamiselta. Hänen työnsä oli kuitenkin sitä lajia, että hänen piti jatkuvasti tehdä sitä päivittäin ja tunnittain, riippumatta sisäisestä tilasta. Senvuoksi, kun tämä petti, tuntui työ ylen raskaalta.

Niin kiinni kuin Gunnel olikin omassa työssään, huomasi hän kuitenkin, että hänen miehensä oli alakuloinen, ja hän kysyi syytä siihen.

Garth näytti olevan haluton sitä ilmaisemaan.

— Ei maksa siitä puhua, sanoi hän.

Mutta tähän karttelevaan vastaukseen ei Gunnel tyytynyt.

— Sinä et voi auttaa minua. Sinä et ole milloinkaan tuntenut sitä murhetta, joka painaa minua. Luulen että sinä tuskin pitäisit sitä todellisena, jos puhuisin siitä.

Jos Garth oli luullut tyydyttävänsä häntä sellaisella vastauksella, erehtyi hän perin pohjin.

Garthin umpimielisyys loukkasi Gunnelia niin syvästi, että Garth huomasi olevansa pakotettu voittamaan vastenmielisyytensä ja avaamaan sisimpänsä toivomatta tulevansa ymmärretyksi.

— Hengellinen elämäni on kuivaa ja voimatonta, ja Jumala on ikäänkuin pilven peitossa, sanoi hän väkinäisesti.

Gunnel katsoi ihmetellen häneen, sekä hämillään että nolona tästä odottamattomasta tunnustuksesta.

Niinkuin Garth oli sanonut, ei Gunnel ymmärtänyt häntä.

— En olisi koskaan luullut sinun voivan tuntea siten, sanoi hän epävarmasti.

Garth hymyili surullisesti, mutta ei sanonut mitään. Vaikka Garth Gunnelin pyynnöstä oli avannut itsensä hänelle, tunsi Gunnel olevansa vailla Garthin luottamusta, sillä mitä se auttoi, että hän antoi sen hänelle, kun hän ei voinut ymmärtää sitä?

Garth katsoi kelloa ja nousi ylös.

— Tänä iltana on kokous Brattien luona, luulen että menen sinne, sanoi hän huolettomasti.

Garth ja muutamat hänen lähimmät hengenheimolaisensa kokoontuivat toistensa kodeissa joskus läheisiin kokouksiin. Gunnel ei ollut koskaan ollut mukana eikä ollut näyttänyt mitään harrastusta asiaan.

— Miksi sinä et pidä niitä koskaan täällä omassa kodissasi? kysyi hän nyt hieman ujona laiminlyömisestään tässä suhteessa ja saattoi Garthia eteiseen.

— Eikö sinulla olisi mitään sitä vastaan, että he tulisivat tänne? kysyi hän.

— Minun tähtenikö sinä et ole pyytänyt; heitä tänne?

Garth pani juuri päällystakkia ylleen eikä senvuoksi tarvinnut olla kuulevinaan hänen kysymystään. Mutta Gunnel ei hellittänyt niin pian. Hän pani kätensä Garthin olalle, niin että tämän täytyi kohdata hänen katseensa.

— Häpeätkö minua heidän edessään vai heitä minun edessäni? kysyi hän.

— En kumpaakaan.

— Miks'et sinä sitten ole pyytänyt heitä tänne?

— Enhän tiennyt, mitä pitäisit siitä.

— Olisithan voinut kysyä minulta.

Garth hymyili hiukan.

— Niin, olisinpa kyllä. Kysyn sinulta nyt: onko sinulla mitään sitä vastaan, että pyydän heitä kokoontumaan täällä joskus?

Gunnel katsoi moittivasti häneen ja hänen silmiensä ympärykset kävivät punaisiksi.

— Niin ilkeät kysyä, onko minulla mitään sitä vastaan! Sinä et näy voivan ajatella mahdolliseksi, että tahtoisin sitä.

— Tahdotko sitten? kysyi Garth katuvasti.

— Kyllä tahdon. Onko naisia mukana?

— Niillä, jotka ovat naimisissa, on vaimot mukanaan.

— Kaikilla paitsi sinulla!

Garth suuteli häntä ja tahtoi mennä, mutta Gunnel pidätti häntä pitäen kätensä hänen olkapäillään.

— Ovatko he sitten kaikki, paitsi sinä, menneet naimisiin "uskonsisarien" kanssa?

Taasen hänen silmissään hymyili tuo hellä pila, jonka Garth oli huomannut viime aikoina.

— Ovat, kaikki paitsi minä, vastasi Garth ja koetti katseensa vakavuudella kohdata Gunnelin katseen ilvettä.

— Rakas Henning-parkani, miten he mahtavatkaan tuomita sinua! Että ne eivät sulje sinua pois piiristään jumalattoman vaimosi tähden!

Nyt hänen huulensakin hymyilivät, kuten hänen silmänsä.

— Jos olet noin ilvehtivä, en voi pyytää heitä tänne, sanoi Garth hellällä ja hieman loukkaantuneella vakavuudella.

— Ymmärrän kyllä käyttäytyä vakavasti. Garth katsoi viivytellen häneen.

— Tahdotko olla mukana, jos he tulevat tänne!

— Jos saan. Ettekö tule häirityksi hengessä sellaisen muukalaisen kuin minun tähteni?

Garth ei huolinut vastata siihen kysymykseen.

Hän otti Gunnelin kädet olkapäiltään, suuteli ensin toista ja sitten toista ja jätti hänet sitten.

Gunnel seisoi miettiväisenä paikallaan. Häneen koski niin nähdä Garthia alakuloisena. Hän tunsi itsensä valmiiksi rukoilemaan Garthin Jumalaa ottamaan pois tuon mikä pimitti, ja tulemaan häntä lähelle jälleen. Mutta hänellä ei mielestään ollut oikeutta rukoilla. Hänhän aina oli niin valmis miehensä edessä asettautumaan ulkopuolelle, että hänen pitää pitää varansa, että hän todellakin oli ulkopuolella.

9.

Garth oli tavallisesti se, jolla eniten oli antamista likeisissä kokouksissa; sentähden herätti jonkinlaista alakuloisuutta, kun hän tänä iltana istui ääneti. Hän istui pää kumarassa, kuuli kyllä mitä sanottiin, mutta se ei tehnyt mitään vaikutusta häneen.

Yht'äkkiä hän eräänä välihetkenä kohotti päänsä. Nähtiin, että hän aikoi puhua, ja kaikki kuuntelivat odottavina. Mutta hän toi esiin vain lyhyen kysymyksen. — Tahtoisin kuulla teidän ajatuksenne siitä, mitä voi tehdä tullakseen jälleen lämpimäksi, kun tuntee sisimpänsä kylmenevän?

Siinä kaikki, mutta se kysymys antoi keskustelulle uutta virikettä, kävipä se läheisemmäksi kuin tavallisesti. Garth sai vastauksen. Sekä hän että muut lämpenivät.

Keskustelu ei kuitenkaan jäänyt ihan soraääntä vaille. Muuan läsnäolijoista, tunnettu säälimättömästä, terävästä suoruudestaan, puhui ikeen kantamisesta uskottomien kanssa yhtenä laimentumisen syynä. Hän ei maininnut Garthin nimeä, mutta kaikki ymmärsivät häntä tarkoitettavan ja Garth itse jäykistyi. Häntä liikutti tämä salattu Gunnelin tuomitseminen, ja kuten aina sellaisissa tilaisuuksissa hänen hellyytensä Gunnelia kohtaan suureni.

Hän vastasi heti lausuntoon.

— Meidän luonteemme ovat niin erilaisia, sanoi hän. Toinen on sellainen, että hänet painaa alas ies, joka on omiaan vain enemmän terästämään toisen voimia.

Hän lakkasi puhumasta ja ajatellessaan taaksepäin avioliittoaikaansa, huomasi hän miten kasvattavaa oli ollut, kun oli täytynyt elää kristillisyyttään päivittäin ei-uskovaisen kanssa, jonka hän ikävöi saada voitetuksi. Se oli terästänyt hänen rehellisyyttään, hänen itsearvosteluaan, ja se oli tehnyt hänet riippuvammaksi Jumalan voimasta enemmän kuin mikään muu oli voinut tehdä. Mutta sitä hän ei voinut sanoa edes tässä likeisessä piirissä, sillä silloinhan hän olisi vetänyt Gunnelin esiin; senvuoksi hän oli ääneti. Ja saattoihan ajatella, ettei häntä olisi uskottu. Kuten hän itse oli sanonut: luonteet ovat niin erilaisia; ja hän tunnusti myös, että ehkei moni hänen tavallaan olisi lähentynyt Jumalaa sellaisessa avioliitossa kuin hänen, vaan joutunut kauemmaksi. Mistä se johtui, että se oli käynyt kiihoittimeksi syvempään kristilliseen elämään hänessä, ei hän voinut sanoa, hän tiesi vain että niin oli.

10.

— No? kysyi Garth.

Yksi noista likeisistä kokouksista oli pidetty hänen kodissaan, ja Gunnel oli ollut mukana. Nyt vieraat olivat menneet, ja he kaksi olivat taasen yksin.

Gunnel hymyili hieman ylpeästi ja ylenkatseellisesti.

— Luulen heidän tulleen siinä aikomuksessa, että olisivat käännyttäneet minut, sanoi hän.

— Miksi sitä luulet?

Gunnel seisoi selin Garthiin ja järjesteli pöydällä olevia tavaroita, niin ettei Garth voinut nähdä hänen kasvojaan, mutta hän ymmärsi Gunnelin mielentilan hänen äänensä soinnusta.

— He eivät voineet juuri tarkoittaa muita kuin minua puhuessaan esimerkiksi ratkaisevan askeleen ottamisen välttämättömyydestä. He kun tietysti kaikki otaksuvat sen ottaneensa.

— Ei todellakaan kuljeta tuota pitkää tietä täydellisyyteen vain yhdellä askelella, huomautti Garth.

Gunnel liikahti hermostuneesti ja naurahti puolittain suuttuneesti, puolittain surullisesti jollekin, josta hän ei ollut aikonut puhua, mutta jonka hän nyt yht'äkkiä päätti tehdä Garthin tiettäväksi.

— Muuan heistä, en nyt muista hänen nimeään, kysyi minulta, olenko
Jumalan lapsi.

— Mitä sinä vastasit? kysyi Garth.

Gunnel huomasi hänen äänessään jotain kiusaantunutta, ja kääntyessään hän näki Garthin punastuvan hiukan.