— En ollut kuulevinani sitä, vastasi hän ylpeästi ja lisäsi heti toisella äänellä: Pidätkö sinä tuollaisesta tavasta ihmisiä puhuteltaessa?

— En.

— Jumalalle kiitos siitä! virkkoi Gunnel. Etkö voi sanoa sitä tuolle herralle? Sinä tiedät kyllä, kuka se oli, etkö tiedäkin?

— Kyllä, voin kyllä arvata kuka se oli. Mutta minkätähden sanoisin hänelle jotain tuosta hänen tavastaan? Sehän loukkasi vain minun makuani, ei minun omaatuntoani.

— Minä voin vain sanoa, että minut se työnsi pois, selitti Gunnel pontevasti.

— Mistä? kysyi Garth tyynesti.

— Kristinuskosta, vastasi Gunnel, ollen yhä taistelutuulella.

— Tunsitko sitten itsesi muuten vedetyksi siihen tänä iltana?

Gunnelin mielestä Garthin äänessä oli ivaa ja hänen masentavan tyynessä käytöksessään ylimielisyyttä, ja hän kuohahti.

— Se on varmaa, selitti hän kiihkoissaan, etten koskaan enää ole mukana tällaisessa kokouksessa. Jos sinä joskus vielä pidät niitä täällä, menen minä pois.

— En koskaan pidä niitä enää täällä, selitti Garth hieman terävästi.

Gunnel katsoi nopeasti ja hieman epävarmasti häneen.

— Oletko vihainen minulle nyt? kysyi hän.

— En vihainen, mutta pettynyt.

— Mitä olit odottanut? Luulitko että tulisin kääntyneeksi?

Garth viivytti hiukan vastaustaan.

— En voi auttaa sitä, että pidän sinua vähän pikkumaisena, kun et voi nähdä muuta kuin puutteet, sanoi hän vihdoin. Kaikki, mitä puhuttiin tänä iltana, oli totuutta, mutta sinä olet kiintynyt vain siihen ainoaan typerään, mitä sanottiin.

— Jos yht'äkkiä saa iskun päähän, eikö ole puolustettavissa, jos kiinnittää eniten huomiota siihen?

— Ei kannata keskustella enää tästä asiasta, sanoi Garth kylmentyneenä. Me saamme tyytyä siihen, ettemme ymmärrä toisiamme tärkeimmässä. Arkielämän sillalla voimme kohdata toisemme sen kuilun yläpuolella, joka erottaa meidät.

— Etkö liioittele nyt? Onko meidän välillämme kuilu vain senvuoksi, etten saata ymmärtää tällaisia kokouksia?

Hän koetti tehdä asian joutavaksi, mutta ei onnistunut.

— Sinä tiedät hyvin hyvästi, ettei kysymyksessä ole kokoukset. Sinä tiedät yhtä hyvin kuin minä, että eroavaisuus meidän välillämme on sisäistä laatua ja että se on syvällä, sanoi Garth enemmän surullisesti kuin katkerasti.

Gunnel ei vastannut ja hänestä tuntui kaikki käyvän harmaata harmaammaksi. Vain arkielämän pikkuseikat yhdistivät heitä; jos toinen tahtoi viettää juhlaa, täytyi toisen olla syrjäytettynä. Oliko todellakin niin, vai kuvailiko Garth sen vain sellaiseksi pettymyksessään, kun ei Gunnel sokeasti taipunut hänen ja hänen hengenheimolaistensa mukaan tunnustamaan heidän henkistä ylemmyyttään.

Gunnel tunsi itsensä uhmailevaksi ja liikutetuksi. Garth sai liittyä ystäviinsä niin paljon kuin häntä halutti, hän liittyisi omiinsa. Elleivät he voineet elää samassa henkisessä elämän-piirissä, saanevat he elää kumpikin omassaan vielä enemmän kuin näihin saakka ja kohdata toisensa vain arkielämän jokapäiväisyydessä, kuten Garth oli ehdottanut.

11.

Tuon kokousillan jälkeen liittyi Gunnel kokonaisemmin uusiin ystäviinsä ja alkoi ottaa toimivampaa osaa heidän yhteiskunnalliseen työhönsä. Tähän saakka hän oli enemmän ollut huomioiden tekijänä, joka oli katsonut oppiakseen ja saadakseen aiheita, mutta nyt hän tahtoi toimia suoranaisesti henkilönä eikä vain kirjailijana.

Hän ajatteli näitä kahta käskyä: rakkautta Jumalaan ja rakkautta lähimmäiseen. Ensimmäistä hän ei voinut pitää, senvuoksi hän yritti toista. Garth piti ensimmäisen käskyn tärkeimpänä, piti sen toisen perustana ja edellytyksenä. Mutta Gunnel ei voinut seurata häntä siinä, ja he olivat avoimesti eikä ilman tuskaa ja katkeruutta sopineet siitä, että heidän siinä kohden täytyi kulkea eri teitä.

Mutta hänen — Gunnelin — elämän ei tarvinnut enemmän kuin Garthinkaan olla silti vailla ihanteellisuutta. Hän tahtoi hankkia sille sisällön, joka saattaisi vetää vertoja Garthin elämän sisällölle. Hän ei tahtonut elää itsekkäästi vain personallisen onnensa vuoksi, hän tahtoi elää muita varten.

Toiminnallaan hän tahtoi viedä voiton Henningin ja hänen hengenheimolaistensa toiminnasta ja hän valitsi sentähden työalakseen sen, jonka he olivat laiminlyöneet: yhteiskunnallisen. He tekivät kyllä paljon köyhän yksilön hyväksi, mutta eivät mitään luokan hyväksi, senvuoksi hän liittyi niihin, jotka tekivät työtä luokan kohottamiseksi.

Henning ja hänen aatetoverinsa ajattelevat enimmin sieluja. Jos he antavat lahjan toisella kädellä, antavat he mielellään toisella kirjasen. Gunnel tahtoi jättää köyhien vakaumuksen rauhaan auttaakseen vain heitä maallisessa tarkoituksessa. Hänen mielestään oli niin epäkäytännöllistä panna pääpaino iäisyyteen, siitä kun ei voi mitään tietää. Hänen mielestään oli esimerkiksi se, että köyhille tarjottiin tilaisuus viattomaan huvitukseen tai yleishyödyllisen luennon kuulemiseen, tärkeämpää kuin se että saarnan, hengellisten laulujen tai kirjasten avulla koetettiin heissä herättää ohimenevää tunteiden kuohua tai epävarmaa iäisyystoivetta.

Senvuoksi hän liittyi niihin, jotka tekevät yhteiskunnallista työtä ei-kristillisellä pohjalla.

Yhdessä muutamien muiden samoin ajattelevien yhteiskunnallisten intomielisten henkilöitten kanssa hän perusti klubin nuorisoa varten, perusti yhdistyksiä, lukutupia lainakirjastoineen y.m.

Miellyttävine käytöksineen ja kuumeisine intoineen hän pian tuli näiden kokousten sieluksi, klubin jäsenluku kasvoi ja sen toiminta-ala laajeni.

Ruumiineen ja sieluineen hän antautui uuteen työhönsä ja osasi innostuttaa muitakin siihen.

Hän tunsi saavansa hyvitystä Henningin ja tämän ystävien loukkaamalle itsetunnollensa. He saivat tuomita häntä niin paljon kuin halusivat ja surra hänen tähtensä — toiset kannattivat häntä nyt ja hän tiesi nyt olevansa hyödyksi yhteiskunnassa.

Hänellä oli Jumalansa nyt kuten Henningillä oli omansa. Hän palvoi toimialaansa. Hän rakasti niitä, kaikkia noita nuoria työläisiä, jotka tulivat iltaisin saadakseen virkistystä tai tietoja ja jotka katsoivat häneen ja joita hänen miellyttävä personallisuutensa innostutti. Hän tutustui heidän oloihinsa ja ajatusjuoksuunsa ja oli heidän puolestaan yhtä sosialistisesti luokkatietoinen kuin punaisin heidän joukostaan. Työväenluokan kohottaminen, siinä suuri uudenaikainen aate, jonka hyväksi hän nyt tahtoi elää.

Garth ei ollut iloinen Gunnelin lisääntyneestä työstä kodin ulkopuolella, sillä se riisti häneltä paljon Gunnelin seuraa, mutta hän ei asettunut sitä vastaan. Itsekseen hän kuitenkin toivoi kesää.

Hän oli lupa-ajoiksi vuokrannut pienen tuvan saaristossa, ja sinne hän ja Gunnel muuttivat heti koulun loputtua.

Sireenit olivat kukassa, ja kaikki linnut lauloivat, ja yöt olivat valoisia. Ei voinut muuta kuin olla onnellinen siellä, ja kaikki mitä oli yhteistä pyrki esiin kaksinkertaisena. Garth ja Gunnel lähenivät vastustamattomasti toisiaan lämpimästi kuten ensi aikoina.

He olivatkin nyt yksin toistensa kanssa, ei kummallakaan ollut ympärillään toiselle vastenmielisiä ystäviä.

Gunnel kirjoitti innokkaasti yhteiskunnallista romaaniansa, joka alkoi olla loppupuolillaan, ja se kiinnitti hänen mieltään enemmän kuin mikään muu näinä aikoina.

Garth puolestaan kirjoitti uskonnollista tutkielmaa, joka vei hänen mielenkiintonsa.

Työn väliaikoina he tekivät purjehdusmatkoja ja kävelivät yhdessä. Joskus he keskustelivat innokkaasti, mutta pitkät ajat he saattoivat kulkea ääneti tai istua hiljaa purjeveneessä, kumpikin mietteissään. Äänettömyydenkin vallitessa ja heidän erilaisista ajatuksistaan huolimatta heillä oli toveruuden tunne, joka lämmitti heitä. He molemmat tekivät ajatustyötä ja molemmat halusivat olla hyödyksi.

— Ja saatpa nähdä, sanoi Gunnel kerran eräänä herkkänä ja tuttavana hetkenä, että kun kohtaamme toisemme määränpäässä, huomaamme, että meidän erilaisissa pyrkimyksissämme on ollut enemmän yhtäläisyyttä kuin olemme luulleetkaan.

12.

Garth eli rikasta ja onnellista sisäistä elämää tänä kesänä, ja ehkä juuri sen syrjäisyys lisäsi sen voimakkuutta.

Pitkinä, yksinäisinä työhetkinä, jotka hän tavallisesti vietti jossain havuntuoksuisella metsämäellä kimaltelevan veden partaalla, tuli ajatuksiin pulpahtavaa elämää, ne tulivat syviksi ja toivorikkaiksi. Hän etsi ja löysi Jumalansa tuntuvammin kuin konsanaan, sai ikäänkuin ilmestyksessä tunkea hänen syvyyteensä. Hän ajatteli hedelmää tuottavasti ihmiselämää profetallisessa valossa, ja toisinaan hän näki pyhään ja salaperäiseen vievän verhon liikahtavan. Siinä oli verho, jonka takana tuo kuvaamaton oli.

Siihen, mitä hän näiden kokemuksien alaisena kirjoitti, valui henki voimaa, jonka täytyi kannustaa sekä häntä itseään että lukijoita korkeampaan elämään.

Kun hän työajan kuluttua tuli Gunnelin seuraan, tuntui hänestä haikealta, ettei voinut sanoa hänelle sanaakaan siitä, mitä hän sisimmässään sai kokea. Gunnel ei olisi ymmärtänyt sitä.

Mutta sen äänettömyyden johdosta, mikä hänen täytyi ottaa huomioon näiden pyhien kokemuksiensa suhteen, syvenivät nämä vain ja niiden voima kasvoi.

Mitä onnellisempi hän oli elämässään Jumalan kanssa, sitä enemmän hänen kävi sääliksi Gunnelia, joka oli vieras kaikelle sellaiselle, ja tämä hänen säälinsä ilmeni lämpimämmässä hellyydessä Gunnelia kohtaan.

Gunnel puolestaan oli avomielisempi siinä, missä hänen ajatuksensa askartelivat. Hän saattoi keskustella milloin mistäkin asiasta, jota hän aikoi käsitellä kirjassaan. Ellei hän aina voinutkaan odottaa miehensä myötätuntoa, ei hänen koskaan tarvinnut pelätä, ettei hän voisi ymmärtää, sillä se, mikä hänen mieltään kiinnitti, ei ollut sellaista, että se vaati erikoista taipumusta tullakseen ymmärretyksi.

— Sinun kanssasi on niin hyvä keskustella, saan siten keskustelut kirjaan paljon luonnollisemmiksi. Saan vastustajien väitteet oikeammiksi kuin jos itse kuvittelisin ne.

— Vai niin! Sinä annat minulle kunnian edustaa vastustajia!

— Joissakuissa asioissa!

— Minä tulen luultavasti aika tavalla kolhituksi, vai kuinka?

— Missä tapauksissa, joissa sinä minun mielestäni olet väärässä, tietysti. Toisinaan sinä tulet kumotuksi keskusteluissa, toisinaan tapausten avulla.

— Kuvitteletko tapaukset, vai otatko ne todellisuudesta? — Miten milloinkin. Mutta sen uskon, että kuvitelluissakin tapauksissa on totuudenmukaisuutta ja että ne ovat johdonmukaisia. Oi, on hauskaa runoilla! On omassa maailmassaan, missä kaikki käy niinkuin tahtoo! Tuntee itsensä pieneksi jumalaksi!

Ja Gunnel ojensi, täynnä elämän riemua, käsivartensa päänsä yli ja hymyili. Hänen tukkansa kiilsi kuin kulta auringossa ja silmät kimaltelivat kuin tummansiniset järvet aurinkoisena kesäpäivänä. Hän venytti veltosti notkeaa vartaloaan, mutta hän oli luomistarun ja voiton rauhan tunnelman vallassa.

Garth katseli häntä ääneti ja hän näytti hänestä lumoavammalta kuin konsanaan.

III OSA.

1.

Kun syksy tuli, alkoi Garth koulunsa, ja Gunnel ryhtyi jälleen yhteiskunnalliseen työhönsä. Hänen romaaninsa oli valmiiksi kirjoitettu ja painettavana, ja senvuoksi hän nyt saattoi antautua esteittä yhteiskunnalliseen tehtäväänsä. Tyydytyksellä hän ajatteli talvea ja ahkeraa työtä yhteiskunnan lapsipuolten keskuudessa, kuten hän nimitti työväen luokkaa. Hän katseli aatteellisesti tehtäväänsä ja oli ylpeä tuntiessaan itsensä siihen kutsutuksi. Toverien ihailu ja ilo siitä, että hän oli mukana työssä, vahvisti häntä tuntemaan olevansa melkein välttämätön.

Mutta syksy ei ollut pitkälle kulunut, ennenkuin tapahtui jotain, joka teki tyhjäksi hänen suunnitelmansa.

Eräässä kokouksessa Gunnel äkkiä tuli pahoinvoivaksi. Naislääkäri, joka oli saapuvilla, saattoi hänet kotiin. Heillä oli keskustelu, josta kävi selville, mitä pahoinvointi merkitsi.

Tämä havainto sattui Gunneliin kuin isku, hän ei ollut ajatellutkaan mitään sellaista.

— Kun ei sitä ole niin pitkään aikaan tullut, luulin ettei sitä tulisi ollenkaan, sanoi hän sellaisella äänellä kuin olisi puhunut jostain onnettomuudesta.

— Siitähän on vain syytä iloita, sanoi naislääkäri hymyillen ja äänessä jotain lempeän oikaisevaa.

Iloita! Se ei johtunut Gunnelin mieleenkään. Hän hillitsi itsensä kuitenkin tohtorin läsnä ollessa, joka nähtävästikään ei hyväksynyt hänen tapaansa suhtautua kohtaloonsa, mutta niin pian kuin tohtori oli mennyt, laukesi jännitys ja hän itki hillittömästi. Hänellä oli monta syytä olla pahoillaan siitä, mihin hänen nyt piti alistua.

Useampi kuin yksi oli nimittänyt häntä elvyttäväksi päivänpaisteeksi ja sanonut, että hänen personansa tuotti juhlatunnelman nuhin kokouksiin, joihin hän otti osaa, ettei kukaan puhunut niin mukaansatempaavasti kuin hän y.m.s. Ei kukaan voinut täyttää sitä paikkaa mikä hänellä oli niin hyvin kuin hän. Se oli sanottu hänelle, ja hän tiesi itse että niin oli. Ja nyt! Nyt hänen täytyi pitkäksi ajaksi jättää paikka, missä hän olisi voinut hyödyttää niin monia, vain synnyttääkseen lapsen maailmaan — minkä kuka tahansa lahjatonkin nainen voi tehdä. Hän ei tahtonut sitä ensinkään, mutta siitä ei ollut mitään pääsyä.

Häntä kauhistutti myös pahoinvointi ja kivut. Niin ne olivat aina tehneet, mutta näihin saakka hän ei ollut paljon kokenut siinä suhteessa. Hänhän oli kyllä tietänyt panevansa itsensä alttiiksi "ruumiillisille huolille" mennessään naimisiin, senvuoksi hän ei koskaan olisi tehnyt sitä, ellei suuri rakkaus olisi tullut ja pakottanut häntä.

Salaisesti iloiten hän oli huomannut ajan kuluvan yhä pitemmälle minkään merkin ilmaisematta hänen äidiksi tulemistaan. Ja hän oli lakannut pelkäämästä mitään sen tapaista, kun isku yht'äkkiä kohtasi häntä.

Hän itki katkerasti siinä maatessaan sohvalla. Tuntui niinkuin elämä yht'äkkiä olisi muuttunut ahtaaksi, auringottomaksi ja ilmattomaksi vankilaksi ja aika, joka oli edessä, näytti hänestä mahdottomalta voittaa.

Tässä tilassa tapasi hänet Garth, tullessaan kotiin päivällä. Ensin hän säikähti tavatessaan hänet sairaana, mutta saatuaan tietää syyn, muuttui hänen säikähdyksensä suureksi iloksi.

Tämä ilo pisti Gunneliin ikäänkuin se olisi ollut itsekästä tunteettomuutta häntä kohtaan.

— Sinun, jonka ei tarvitse tuntea pienintäkään pahoinvointia eikä tarvitse keskeyttää työtäsi tai mitään muuta, on hyvä olla iloinen! Tämä maailma harjoittaa hirveää vääryyttä naista kohtaan kaikissa suhteissa, mutta kaikkein pahimmin avioliitossa. Kaikki kärsimys hänen osallaan miehen kulkiessa aivan vapaana! Hän painoi kasvonsa pielukseen ja ratkesi uudelleen itkuun.

Garth istui hiljaa, hämmästyksestä sanatonna tämän odottamattoman purkauksen tähden. Hän ei ollut otaksunut muuta kuin että Gunnelin täytyi olla yhtä iloinen kuin hän, ellei iloisempikin siitä, mitä heille annettaisiin. Gunnelin käsitys asiasta oli Garthille katkera pettymys ja hän aleni hänen silmissään. Mutta se oli jotain, johon Garth ei voinut mukautua. Hän koetti senvuoksi kaikin voimin asettautua Gunnelin asemaan ja ymmärtää häntä. Sitä myöten kuin hän onnistui siinä, kävi hän lempeämmäksi häntä kohtaan ja saattoi tuntea sääliä.

Hän otti Gunnelin toisen käden. Tämä koetti vetäistä sen pois, mutta Garth piti siitä tyynesti ja lujasti kiinni, ja silloin Gunnel antoi hänen pitää sen. Hetkisen kuluttua Gunnel tunsi Garthin huulet kädellään ja värähti kuullessaan hellän, liikuttavan sävyn hänen äänessään.

— Gunnel, rakkahin!

Gunnel oli tuntenut itsensä yksinäiseksi ja hylätyksi epätoivon syvyydessä, missä hän oli kadottanut kaiken itsehallintansa. Mutta yht'äkkiä Garth seisoi nyt siinä hänen vieressään häntä tukien. Ensin, hänen tullessaan, ei ollut tuntunut siltä, hänen ilonsa oli vain sysännyt Gunnelin syvemmälle kurjuuteen ja saattanut hänet tuntemaan vielä auttamattomammin olevansa yksin. Mutta näine sanoineen ja lämpimine äänensävyineen Garth ikäänkuin tuli Gunnelin luo ja syleili häntä, niin että hän tunsi hänen läsnäolonsa lohdutukseksi ja tueksi.

Gunnel ei vastannut kuitenkaan mitään, eikä Garth tiennyt, mitä hän enää sanoisi, sillä hän pelkäsi vain enemmän liikuttavansa häntä siinä hermostuneen herkässä mielentilassa, jossa hän oli.

Tuokion kuluttua, kun Gunnel tuntui olevan tyynempi, koetti Garth puhua taas hänelle.

— Gunnel, rakkaani, eikö se voi lieventää sinun kärsimystäsi, jos ajattelet, että se menee ohi ja että sillä on tarkoitus. Sinä et kärsi turhaan, vaan suuren tarkoituksen tähden. Eikö se voi auttaa sinua kantamaan kärsimystä?

Gunnelille teki hyvää kuulla Garthin ääntä ja tuntea kätensä hänen kädessään, mutta hän ei ollut sellaisessa mielentilassa, että olisi antanut Garthin tietää, että tämä oli hänelle avuksi. Hän oli päinvastoin sellaisessa mielentilassa, että tahtoi kiusata häntä omalla kivullaan, ja Garthin rakastettavuuskin yllytti häntä hänen kohtuuttomassa halussaan.

— Ei siinä ole mitään tavattoman suurta. Samaahan tapahtuu jokaikinen minuutti kaikkialla maailmassa — ja useinkaan ei niistä monestakaan, jotka syntyvät tänne kurjuuteen ja kiusaan, ole mihinkään. Se tuntuu niin äärettömän hyödyttömältä. Ja minä, jolla oli niin paljon hyödyllistä työtä!

Garth vastasi hänelle vain hiljaa hyväillen häntä. Mutta tämä hyväily ei rauhoittanut häntä, kuten Garth oli tarkoittanut, vaan yllytti vain jatkamaan valitusta.

— En voi nyt jatkaa luentoja, joita olin aikonut pitää tänä talvena työväen klubi-iltoina ja jotka kiinnittivät niin minun mieltäni.

— Sitä kai et voine, myönsi Garth. Mutta yhtä ja toista voit tehdä edelleen.

— Enpä paljoa. Muutoin nuo klubi-illat kiinnittivät minua enemmän kuin mikään muu työ. Ja sitten kun tämä onneton aika on ohi, valitti hän, niin sitten olen niin sidottu, etten silloinkaan voi mitään tehdä.

Garth jäykistyi sen kuullessaan, ja hänen kätensä päästi tahdottomasti Gunnelin käden. Hellyys ja osanotto sitä pientä elämää kohtaan, joka läheni ja jota tervehdittiin niin tylysti, valtasivat Garthin. Hänen sydämensä pyhäkkö avautui ja avartui lapselle, joka oli tuleva, ja hän toivoi, että olisi nyt jo voinut ympäröidä hänet isän-rakkaudellaan, ettei äidin itsekkyys vahingoittaisi sitä.

Mutta jos hän tahtoi tehdä jotain sen lapsen hyväksi, jota hän jo helli, täytyi hänen tehdä sitä sen äidille.

— Siihen on pitkältä vielä aikaa, Gunnel. Jos voisit ottaa vain päivän kerrassaan, niin se kävisi paljon helpommaksi sinulle.

Hän koetti puhua ystävällisesti, mutta Gunnel huomasi kuitenkin erilaisuuden hänen äänessään, ja hän ihmetteli, mitä hän oli voinut sanoa, joka oli loukannut häntä. Mutta hän oli liian kiinni omassa onnettomuudessaan, jona hän sitä piti, miettiäkseen kauan Garthin tunteen vivahduksia. Hän jatkoi valitustaan ja antoi kohtuuttomia vastauksia Garthin lohdutusyrityksiin.

Kaikin voimin Garth piti kiinni siitä ajatuksesta, että Gunnel oli sairas eikä hermostuneessa tilassaan oikein vastuunalainen, sillä muuten hän olisi kadottanut kärsivällisyytensä, ja sen hän oli päättänyt joka tapauksessa säilyttää sinä aikana, joka oli edessä.

Vastahakoisuus, mitä Gunnel osoitti äidiksitulemiselleen, vaikutti hänen miehessään yhä lisääntyvää hellyyttä tulevaa lasta kohtaan, ja itse sitä huomaamatta — niin luonnon välttämättömyydellä se tapahtui — siirsi hän lapseen, jo ennen sen syntymistä, hellimmän ja hienoimman Gunneliin kohdistuvasta rakkaudestaan.

2.

Lampun valo lankesi takaa vasemmalta kirjalle, jota Garth luki ääneen. Hän luki hyvin, ja hänellä oli tavattoman kaunis ja taipuisa ääni. Olisi ollut nautinto kuulla hänen lukevan mitä tahansa, mutta kun siinä nyt oli erikoisen hieno ja hyvin kirjoitettu kirja, oli niiden kahden nautinto, jotka kuuntelivat, täydellinen.

Gunnel makasi sohvalla. Hänen ja lampun välillä oli varjostin, niin että hän makasi hämärässä. Hänen mielensä kiintyi niin lukemiseen, että hän hetkiseksi ainakin unohti tilan, jonka hän piti niin onnettomana. Kolmas huoneessaolijoista oli tohtori Hilma Grot, naislääkäri, joka oli saattanut Gunnelin kotiin siitä kokouksesta, jossa hän oli ruvennut voimaan pahoin. Tuttavuus hänen ja Gunnelin välillä oli tämän tilaisuuden järkeen pian kasvanut ystävyydeksi. Hermostuneen oikullisessa mielentilassaan sieti Gunnel tuskin ketään muita ystäviään kuin Hilma Grotia, mutta häntä hän tarvitsi alinomaa. Kun tohtori Grot mielellään meni sinne, missä hän tunsi olevansa kaivattu, oli hän tullut jokapäiväiseksi vieraaksi nuoressa lehtorin perheessä.

Hän oli ensimmäinen ystävä, joka Gunnelilla ja Garthilla oli yhteisesti, he pitivät molemmat hänestä yhtä paljon, ja molemmat tunsivat yhtä suuresti tuon sydämenlämmön ja rattoisuuden ja mieluisan levollisuuden, joka hänen mukanaan tuli heidän kotinsa kynnyksen yli.

Hilma Grot oli tanakka ja leveä eikä hänen pienessä, kovassa, jäntereisessä olennossaan ollut mitään suloa. Hänen kasvonsa olivat pyöreät ja sangen rumat. Mutta hänellä oli älykkään tarkkaava ja hyvä katse pienissä harmaansinisissä silmissään ja suun ympärillä myhäilevä piirre, joka todisti sydämellisyyttä ja huumoria. Ylväs ja itsensä unohtava hän oli ja täynnä tyyntä ja elävää mielenkiintoa kaikkeen mikä ihmiseen kuului.

Tänä talvena, jolloin Garthin päähuolena oli Gunnel, jonka tähden hän syrjäytti kaiken muun paitsi vakinaista työtään, kuitenkaan tulematta palkituksi sillä menestyksellä, minkä hän olisi voinut ansaita väsymättömästä kärsivällisyydestään, oli hänellä kuitenkin tohtori Hilma Grotissa verraton liittolainen. Kun hän vain näyttäytyi, tunsi Garth voimakkaan auttavan otteen kuormassaan, ja hänen rohkeutensa sen kantamisessa elpyi.

Garthin seurassa Gunnel oli ärtyinen, vaativainen ja täynnä itsesääliä.
Mutta niin pian kuin Hilma tuli, muuttui hän toisenlaiseksi.

Näytti ikäänkuin hän olisi saanut lievitystä miehensä kiusaamisesta. Garth ihmetteli toisinaan, oliko Gunnel tietoinen siitä ja kiusasiko hän häntä tahallaan vai eikö hän voinut auttaa sitä. Mutta miten sen asian laita he ohutkin, ei Garth koskaan yrittänyt vetäytyä syrjään, vaan omisti uskollisesti Gunnelille kaiken joutoaikansa. Usein jäi hän Gunnelin tähden kirkosta pois sunnuntaisin, sillä hän huomasi yksinäisyyden vahingoittavan häntä. Hän oli aina alakuloinen, jopa synkkä ja toisinaan katkerakin jäätyään yksin, etenkin jos Garth oli ollut poissa hänen luotaan jostain muusta syystä kuin välttämättömän työn vuoksi. Oli ikäänkuin hän ei olisi sallinut Garthin hetkeksikään vetäytyä luotansa lepäämään.

Joskus Gunnelin parempina hetkinä sattui, että Garth saattoi nähdä hänen silmissään katseen, joka ilmaisi itsensä raatelemaa surkeaa mieltä, ja se sattui Garthiin ikäänkuin äänetön rukous, ettei hän väsyisi Gunneliin. Garth otti huomioonsa nämä vilahdukset ja kätki ne muistiin, sillä ne pitivät vireillä hänen hellyyttään ja olivat ainoana kehoituksena, mitä hän sai näköjään niin epäkiitollisessa tehtävässään koettaa ylläpitää Gunnelin rohkeutta.

Vaikka Gunnel oli aivan toisenlainen miestäänkin kohtaan Hilma Grotin läsnäollessa, näytti hän kuitenkin tarpeeksi mielialaansa häntä kohtaan silloinkin, niin että tarkkanäköinen tohtori ymmärsi, mitä Garthin oli kestettävä. Hän näki myöskin Garthin kärsivällisyyden ja teki mitä voi keventääkseen hänen kuormaansa. Yksi keino oli tulla usein ja viipyä heidän luonaan. Toinen oli saada Gunnelin mielenkiinto irti omasta itsestään. Koettaa lohduttaa häntä suoranaisesti teki vain pahan pahemmaksi ja hänen miehensä kehuminen ei olisi myöskään ollut viisasta, eikä tuo viisas pieni tohtori ollut koskaan sitä koettanutkaan.

Garthin lukiessa lepäsi Gunnel kädet joutilaina ja kuunteli. Oh aivan kuin hänet olisi sidottu jonkinlaiseen kykenemättömyyden tilaan, niin ettei hän voinut ryhtyä mihinkään; hän saattoi vain odottaa ajan kulumista. Hänen odotuksensa oli liian täynnä kärsimättömyyttä antaakseen hänelle rauhaa mihinkään työhön.

Tohtori sitä vastoin istui ja virkkasi pientä villaista hametta.

— Minulla on köyhiä potilaita ja useilla heistä on lapsia, oli hän vastannut, kun Gunnel nauraen oli kysynyt, mitä hän tuolla pienellä hameella tekisi.

Tohtorilla oli erikoinen tapa lausua sana lapsi, se kuului ikäänkuin lämpimältä ja iloiselta hyväilyltä, lapsuuden herttaisuuden ymmärtämiseltä. Garth oli katsonut ylös ja hymyillyt hänelle selvittämättä itselleen mitä varten, ja Gunnel oli — myöskin ymmärtämättä miksi — tuntenut hänen äänensävynsä tiedottomaksi nuhteeksi.

Garth luki nykyjään aina ääneen iltaisin ja oli tullut tavaksi, että Hilma tuli kuuntelemaan. Se oli tullut niin tavaksi, että odotettiin hänen aina telefonoivan, milloin hän oli estetty tulemasta.

Garth valitsi luettavan Gunnelin maun mukaan, kuitenkin jonkun verran hänen omansa järjestämänä. Sillä hänellä oli mielessä se vaikutus mikä Gunnelin henkisellä ravinnolla tänä tärkeänä kautena täytyi olla siihen tulevaan.

Gunnel itse ei tuntunut ajattelevan sitä, hän ei näyttänyt ollenkaan tuntevan edesvastuutansa.

Eräänä päivänä, kun Garth löysi hänet vastustamattomasti antautuneena epätoivoon tilansa tähden, puhui hän vakavasti hänen kanssaan, hänen edesvastuustaan sen elämän suhteen, jonka hän tuli luomaan. Tuollainen vastustuksetta antautuminen synkkiin mielialoihin ei voinut muuta kuin vaikuttaa arveluttavasti lapsen sieluun.

— Sinun täytyy ajatella sitä, Gunnel, ja pakottaa itsesi, päätti hän.

Hän ei ollut puhunut Gunnelin kanssa tästä ennen, ja Gunnelin hämmästynyt katse osoitti paraiten, miten vieras hän tähän saakka oli ollut tälle Garthin käsitykselle.

Hän ei vastannut mitään, ja Garth jatkoi hyvin lempeästi, peläten ehkä olleensa liian ankara.

— Eiköhän sinua auttaisi, jos tekisit työtä lapsen hyväksi? Eikö olisi aika ruveta ompelemaan esimerkiksi lapsen vaatteita?

— Ne olen jo tilannut, vastasi Gunnel.

— Etkö aio ommella niitä itse? kysyi Garth hämmästyneenä, sillä niiden tekemisen hän oli aina luullut olevan tulevan äidin ylpeytenä ja ilona.

— Minusta ompeleminen on ikävää. Sitäpaitsi annanhan nyt köyhälle ompelijalle ansiota, ja sinä aikana, joka menisi ompelemiseen, jos sen itse suorittaisin, voin kirjoituksella ansaita paljon enemmän kuin ompelupalkan.

Hän oli kieltämättä oikeassa näissä perusteluissaan, mutta Garthista se ei haihduttanut kylmyyden tunnetta. Hän kaipasi lapsensa puolesta äidin hellyyden hienotunteisuutta.

3.

— Hilma, sen sanon sinulle, että tähän kurjuuteen en enää koskaan aio antautua.

Oli aamupäivä, Garth oli koulussa, ja Hilma oli pistäytynyt Gunnelin luo ja tapasi hänet nyt hyljättynä ja kohtaloaan vastaan kapinoivana.

Hilma kohotti hieman silmäkulmiaan ikäänkuin kysyen ja katsoi Gunneliin.

— Henning saa tyytyä, sen olen sanonut hänelle, jatkoi Gunnel ikäänkuin vastaukseksi kohotettujen silmäkulmien äänettömään kysymykseen.

Hilma ei nytkään sanonut mitään. Hän otti vain toisen Gunnelin hienoista, kapeista käsistä omaan pieneen lyhyeen, leveään kouraansa. Se oli niin kultainen kädenpuristus, ja Gunnel tunsi sen ja antoi kätensä mielellään olla siinä. Mutta hänen mielensä ei kuitenkaan tyyntynyt.

— Miksi sinä et vastaa mitään? kysyi hän kärsimättömästi.

— Mitäpä minä vastaisin? Sehän on sinun ja miehesi välinen asia.

— Sinä voit kyllä sanoa mitä ajattelet. Tiedän sen kuitenkin. Sinun mielestäsi minä olen hirmuinen.

Hilma hymyili hiukan ja katsoi lempeine katseineen Gunnelin levottomiin silmiin.

— Oletko omasta mielestäsi sellainen? kysyi hän.

Gunnel hämmästyi kysymystä, mutta ei tahtonut vastata siihen.

— Sinun mielestäsi olen luonnoton, jatkoi hän. Ja itsekäs. Sinä ajattelet, että minä kidutan kuoliaaksi enkelin kaltaisen mieheni. Sillä sen kyllä huomaan, että pidät häntä enkelinä.

— En luule, että hän on muuta kuin mies, vastasi pikku tohtori tyynesti ja lisäsi hieman hyväntahtoisen leikkisästi: Vaikka sinä aiot kohdella häntä, ikäänkuin hän olisi enkeli.

Gunnel nauroi, puolittain hämillään, puolittain huvitettuna.

— Sinä osaat aina tulla niin kumoavasti pikku vastauksinesi, sanoi hän.

Gunnelin mielialat olivat aina olleet helposti muuttelevat, mutta tänä talvena ne vaihtelivat tavallista nopeammin, ja hänen ajatuksensa lensi kuin levoton lintu asiasta toiseen silloinkin, kun se itsepintaisesti pyöri hänen itsensä ympärillä.

— Tiedätkö, että minun mieheni on pyhimys? kysyi hän yht'äkkiä ja kiinnitti ystäväänsä selittämättömän katseen.

— En tiennyt pyhimyksiä olevan muualla kuin legendoissa, sanoi tämä.

— On niitä. Henning on yksi.

— Minun täytynee kai uskoa sinua, koska väität sitä niin varmasti.

— Onko sinun helppo uskoa, Hilma?

Gunnelin katse oli tutkivin ilmein kiinnitetty tohtorin kasvoihin.

— Uskon mitä tiedän.

— Etkö mitään muuta?

Hilma kohotti hieman silmäkulmiaan — hänellä ilmehikäs ele, mihin hän saattoi panna hyvinkin erilaisen merkityksen.

— Kukapa voi uskoa muuta? sanoi tämä elo niin selvästi nyt, ettei hän välittänyt antaa huulten sanoa samaa.

— Henning uskoo paljon enemmän kuin hän voi tietää. Etkö ole huomannut sitä? Hän uskoo Jumalaan, taivaaseen ja helvettiin. Mitä sinä sanot siitä?

— Hän tietää sen kaiketi, koska hän uskoo sen, mitä sanot.

— Kuinka hän voi tietää sen? Eihän hän ole nähnyt Jumalaa. Ei hän ole ollut taivaassa, vielä vähemmän helvetissä. Hän — — —

Hän keskeytti yht'äkkiä.

— Minkätähden puhua Henningistä ja hänen uskostaan, kun tahdon sinusta ja sinun uskostasi puhua. Sinä — hän katsoi ystäväänsä palavasti haluten saada tietää — sinä olet lähinnä Henningiä enimmin kristitty ihminen mitä tiedän, olennostasi ja elämästäsi päättäen. Mutta oletko kristitty? Uskotko kuten Henning esimerkiksi? Suo anteeksi Hilma, että kysyn näin tunkeilevasti! Mutta se ei ole tunkeilemista. Se tapahtuu minun itseni tähden. Katsohan, minä olen tyytymätön itseeni ja koko maailmaan tätä nykyä. Tahtoisin tulla paremmaksi. Mutta en tiedä, miten osaisin. Henningin usko on liian korkea minulle. Senvuoksi tahtoisin tietää sinun uskosi. Jokin sanoo minulle, että sen täytyy olla yksinkertainen ja suurenmoinen ja lempeä kuten sinä itse. Sano minulle mitä sinä uskot, Hilma!

Gunnel oli liikutetussa, kuumeisessa mielentilassaan ja hänessä oli jotain sanomattoman miellyttävää.

Pikku tohtori katsoi häneen silmissä lämmintä, avaraa ihmisrakkautta.

— Luulen, että olemme täällä rakastaaksemme ja auttaaksemme toisiamme, sanoi hän yksinkertaisesti.

Gunnel katsoi häneen ja veti syvään henkeä.

— Siinäkö kaikki?

— Ajattele, eikö kaikki sisälly siihen.

Gunnel mietti ja hänen mielestään se kävi suureksi ja yksinkertaiseksi.

— Mutta Jumala? Ja rakkaus Jumalaan? sanoi hän.

— Eikö Jumala ole kaikessa?

Hetkisen Gunnel näytti vapautuneelta, mutta sitten tuli varjoa hänen katseeseensa.

— Ei hän ole esimerkiksi minun kärsimättömyydessäni?

Hän katsoi kysyvästi pikku tohtoriin. Tämä hymyili.

— Anna sitten rakkauden voittaa kärsimättömyytesi! sanoi hän ja puristi kätensä Gunnelin kapeiden sormien ympärille.

— Anna! Ei se niin helposti käy. Jos tietäisit miltä tuntuu. Se käy yli voimien.

— Pakene sitten vain rakkauden turviin, sillä se on kaikki ja voi kaikki.

— Samaa Henning sanoo Jumalasta, kuiskasi Gunnel.

— Jumala on rakkaus.

— Onko se sinun uskosi?

— Luja uskoni — ja koko uskoni.

Gunnel nojasi otsansa ystävänsä lujaan olkapäähän ja tunsi olonsa turvalliseksi.

— Mutta synti, tuomio, sovitus? Kaikki tuo, josta pitää niin paljon uskoa, mitä uskot siitä? kuiskasi hän.

— Luulen että kaikki tuo saa sijan Jumalassa, rakkaudessa. En ajattele sitä koskaan teoriassa. Siihen minulla ei ole aikaa.

Gunnel nosti pikaisesti päänsä ystävänsä olalta ja katsoi noihin pyöreisiin, hyviin kasvoihin, joissa oli niin lämmin katse.

— Sinä et mietiskele etkä puhu, sinä vain elät rakkaususkoasi, sanoi hän, innostuksissaan ystävänsä puolesta.

Mutta se oli liikaa pikku tohtorille, joka ei pitänyt huomion-herättämisestä.

Hän katsoi kelloaan ja sitten Gunnelia surullisen hupaisin katsein.

— Minäpä vasta olen aikamoinen! Tässä minä istun ja juttelen ja unohdan vastaanottoni! Se on sitten rakkaususkon elämistä!

Hän nousi ripeästi, ravisti itseään, suuteli Gunnelia ja kiiruhti pois.

Mutta Gunnel istui paikallaan miettivin hymyin, täynnä lämpöä. Ja sinä hetkenä tuli hänelle yksinäisyydessä ihmeellinen uusi kokemus. Hänen lapseensa tuli elo ja se liikahti ensimmäisen kerran.

Gunnel tuli levottomaksi ja ihmetteli mitä se oli. Mutta sitten hän ymmärsi. Hänen ystävänsä, tohtori, oli valmistanut häntä siihen. Se oli uuden elämän ihmeellinen alku hänessä, jota hän koki. Hänen oman lapsensa elämän alku!

Kuinka vähän hän olikaan ajatellut lastansa! Vain itseänsä. Kaukana hän oli rakkauden Jumalasta. Hänen päänsä painui ikäänkuin häpeän tunteesta näkymättömän läsnä-olon, lapsen majesteettisuuden edessä.

Kaikki oli hiljaa hänen ympärillään, hänen siinä istuessaan ihmeellisine kokemuksineen.

Jonkinlainen pyhyyden tunne tuli häneen, ja hän muisti piirteitä hienosta ja puhtaasta kertomuksesta, jota hän oli kuullut luettavan joulun aikaan.

Yksinäisyydestä huolimatta ujoillen harvinaista aikomustaan, hän nousi ja meni miehensä huoneeseen ja otti hänen teologiselta hyllyltään uuden Raamatun. Hän sai etsiä hetken ennenkuin löysi haettavansa Luukkaan ensimmäisestä luvusta. Siitä hän luki kuinka kaksi äidiksi tulevaa naista kohtasi ja tervehti toisiansa. Siinä luvussa oli ylistystä ja ylentynyttä äidintunnetta.

Gunnel luki herttaisen, ylvään kertomuksen kyyneleisin silmin.

4.

Kun vihdoin aika täyttyi ja pieni tyttö syntyi, yllätti Gunnel miehensä selittämällä, että hän tahtoi itse imettää lapsensa.

— Mutta sittenhän sinä tulet niin sidotuksi? virkkoi Garth huolimatta ilostaan odottamattoman ehdotuksen tähden.

Hän pelkäsi sen olevan hätäisen päätöksen ja Gunnelin katuvan sitä, sillä hän muisti vain liiankin hyvin, kuinka Gunnel oli valitellut sitä tulevaisuuden aikaa.

— Olen vapaa kolme tuntia kerrallaan ja niinä tunteina ehdin paljon, vastasi Gunnel hieman entiseen tarmokkaaseen tapaansa. Sitäpaitsi, — hän lisäsi veitikkamaisesti vilkaisten Hilma Grotiin — on äidin puolelta rikos olla imettämättä lastansa, jos hän voi tehdä sen.

Garth katsoi iloisesti pikku tohtoriin.

— Oletteko te sanonut niin? kysyi hän hymyillen.

Hilma Grot nyökkäsi.

— Niin se on minun mielestäni, vahvisti hän.

— Niin, siinä näet, mikä ankara ystävä hän on, valitti Gunnel sydämellisesti katsoen tuohon ankaraan.

Lapsi kuului kitisevän viereisessä huoneessa, ja Hilma meni sinne, vaikka hoitaja jo oli siellä, mutta pienokainen veti luokseen lapsirakasta tohtoria.

Kun Gunnel jäi yksin miehensä kanssa, pani hän kätensä tämän käteen, katsoi häneen melkein ujosti ja hymyili hiukan.

— Tiedätkö, Henning, häpeän ajatellessani, kuinka ilkeä olen ollut koko tämän ajan. Tunsin sen joskus silloinkin, mutta olin ikäänkuin sidottu, en päässyt siitä tarpeeksi irti sanoakseni sinulle, että olin pahoillani ollessani niin häijy ja sietämätön. Mutta sinä, sinä olit enkeli minua kohtaan koko ajan. Tiedätkö sen?

Hän teki liikkeen nojatakseen Garthiin, ja tämä puristi häntä lujasti itseään vastaan ja suuteli häntä kerran toisensa jälkeen, syvästi liikutettuna ja riemuisan kiitollisena saadessaan takaisin entisen Gunnelinsa.

5.

Tohtori Grot tuli mielellään iltaisin edelleenkin, mutta nyt ei luettu enää, vaan palvottiin lasta, kuten Garth sanoi.

Hilma pyysi ikäänkuin suosionosoituksena itselleen saada joskus kylvettää pienokaista. Vaikka tämä taito ei ollut kuulunut hänen tohtoritutkintoonsa eikä hänellä myöskään ollut ollut paljon harjoitusta siinä taidossa, osoittautui hän kuitenkin olevansa kuin luotu siihen tärkeään tehtävään.

Hän näytti säteilevän onnelliselta käsitellessään pienokaista, ja oli aivan kuin hänen kosketuksessaan olisi ollut jotain taikavoimaa, sillä jos lapsi oli ärtyisä, kävi se heti rauhallisemmaksi kun tohtori otti sen.

— Minun pikku tyttöni kaunistaa sinut, huomautti Gunnel hymyillen. Sinun kasvoihisi tulee häntä pidellessäsi ilme, jota ei sinulla koskaan muulloin ole.

— Sen tekee tuo pieni, liikuttava avuttomuus, näetkös, selitti Hilma ja jokelteli lapsen kanssa, joka makasi hänen polvillaan.

Gunnel katseli mielenkiintoisena ystävätään.

— Sinussa menee ihanteellinen äiti hukkaan, ellet mene naimisiin, sanoi hän.

— Minä naimisiin!

Hilma nauroi ikäänkuin jollekin mahdottomuudelle.

— Etkö tahtoisi omia lapsia!

— Tahtoisin, niin mielelläni kuin elän, vastasi tuo pieni äidillinen olento avomielisesti.

— Mutta miksi et sitten mene naimisiin?

— Siihen täytyisi olla mies.

— No niin, tottahan niitä on, hymyili Gunnel. Pikku tohtori katsoi
Gunneliin viisaine, leikillisine katseineen.

— Olenko minä sinun mielestäsi sitä lajia, joka vaikuttaa mieheen puoleensavetävästi! kysyi hän ilman katkeruuden vivahdustakaan.

— Jos hän oppii tuntemaan sinua, sanoi Gunnel vakaumuksella.

— Niin hän pitää minusta kuin ystävästä ja toverista, lisäsi tohtori. Mutta hänelle ei johdu mieleenkään haluta minua vaimokseen. Minä en herätä mitään lempeä miehessä — eikä minussakaan ole sellaista. Niin että minä en sure. Minä olen vihkiytynyt työhön.

— On sääli sinun lapsiasi, huomautti Gunnel.

— Niillä on parempi siellä missä ovat, toivon minä.

— Missä ne ovat? kysyi Gunnel haaveillen.

— Olemassaolon arvoituksessa, vastasi tohtori hymyillen ja nousi ylös pienokaisen kanssa pannakseen sen Gunnelin luo.

6.

Vaikka Garth laski leikkiä Hilmalle tämän lapsenpalvonnasta, ei hän itse ollut rahtuakaan parempi. Pienokainen oli hänen silmäteränsä, ja hän seurasi sen kehitystä mielenkiinnolla, jonka Gunnel nauraen väitti lähenevän hartautta.

— Te olette niin hassuja tuon pikku olennon vuoksi, sanoi hän eräänä päivänä miehelleen ja Hilmalle, kun he kumpikin omalla puolellaan kylpyammetta viettivät iltakylvyn suurta hetkeä. Teillä kummallakaan ei ole enää ajatustakaan omistaa minulle poloiselle.

— Silloin en tiedä muuta neuvoa kuin että "minä poloinen" ottaa myöskin osaa palvontaan, vastasi Garth iloisesti.

— Sitä en voi. Teidän liioittelevan ihailunne täytyy tehdä minut ankaraksi, niin ettei pienokainen tule siveellisesti turmelluksi.

Kun kastamisen aika tuli, kysyi Gunnel Hilmalta, tahtoisiko hän ruveta kummiksi ja kantaa pienokaisen kasteelle.

Hilma näytti hämmästyneeltä.

— Etkö mieluimmin tahdo kantaa häntä itse? Gunnel punastui.

— Sinä pidät ehkä minua pikkumaisena, mutta en tunne olevani totuudellinen jos vien hänet kasteelle, kun en voi ymmärtää, että se mitään merkitsee.

Hilma näytti miettivältä.

— Se kai merkitsee niin paljon kuin itse panee sen merkitsemään, arveli hän.

— Anna sen sitten merkitä jotain hyvää ja kanna pienokaista, pyysi
Gunnel.

Hilma kohotti silmäkulmiaan tuolle, hänen mielestään hieman kevytmieliselle äänelle, mutta suostui rupeamaan kummiksi ja kantamaan pienokaista.

— Minkä ajatuksen sinä panet siihen toimitukseen? kysyi Gunnel uteliaana.

— Kannan pienokaisen äärettömän rakkauden luo. Garth kastoi itse tyttönsä. Hänelle kaste oli pyhä sakramentti, ja hän toimitti sen uskossa.

Kun hän valoi vettä tytön päähän ja lausui nuo juhlalliset sanat: "Minä kastan sinut, Estrid, Isän Jumalan, Pojan ja Pyhän Hengen nimeen", silloin hän itse oli ottanut lapsen kummilta. He kaksi, isä ja tytär, olivat erikseen Jumalan kanssa.

Kun Estrid tunsi veden, katsoi hän ylös hapuilevine katseineen ja näytti olevan epätietoinen siitä, oliko siinä jotain huutamista vai eikö. Mutta vesi oli haaleaa ja se tuntui hyvältä päälaella. Käsivarsi, joka piteli häntä, oli luja ja sen kosketus täynnä hellyyttä, ja ääni, joka kaikui hänen korvissaan, oli kaunis ja hyvä ja rauhoittava. Hän ei huutanut.

7.

— On hauska nähdä isä, joka on niin ihastunut lapseensa kuin sinun miehesi on Estridiin, sanoi Hilma Grot arvoa-antavasti.

— Jaa-a, niiden välit ovat kuumat, myönsi Gunnel. Henningin ensi ajatus, kotiin tultuaan, on Estrid. Ja hän, tuo pikku olento, on sellainen hänen kanssaan, että kun hän vain saa kuulla isän äänen eteisestä, kierii hän alas polvelta ja jättää mitä hänellä hekin askaroimista, tepastellakseen isää vastaan. Ja siitä tulee rakkauskohtaus, sen saat uskoa! On niinkuin he eivät olisi nähneet toisiaan vuosikauteen. Sentähden olen päättänyt, että jos meille tulee vielä lapsi, pitää sen olla minun ja saada nimeensä minun, vokaalini.

— Estrid — Henning, niinpä tosiaan, niissähän on samat vokaalit!
Ajattelitteko sitä?

— Emme. Mutta se kävi niin. Siinä oli kai enne lämmöstä, joka olisi vallitseva heidän välillään. Jos meille tulee vielä lapsi, pitää sen nimessä olla minun nimeni ensi tavu. Se kai tepsii, etkö luule?

— Ehdottomasti, hymyili Hilma. Mutta niitähän ei koskaan pitänyt tulla enää? muistutti hän.

— Ei pidä koskaan sanoa "ei koskaan", sanoi Gunnel huokaisten.

— Muistatko, jatkoi hän hetken vaitiolon jälkeen, kun kerran puhuit minulle uskonnostasi? Kaikki, mihin sanoit uskovasi oli se, että olemme täällä rakastaaksemme ja auttaaksemme toisiamme. Sitä olen usein ajatellut sen jälkeen. Luulin silloin tietäväni, mitä rakastaminen on, mutta nyt vasta olen alkanut tavailla rakkauden aakkosia. Alan ymmärtää, että rakkaus on itsensä antamista. Mutta olen tavattoman heikko siinä taidossa.

8.

— Henning, sinä et saa hemmoitella minua kuten teet!

Gunnel sanoi sen puoleksi leikillisellä äänellä, mutta siinä oli surumielisyyttä ohella. Garth vastasi vain hyväilyllä.

— Sinä kärsit kaikkea minun puoleltani, luonteeni saa olla miten huono tahansa, sinä et moiti minua kuitenkaan. Etkö ymmärrä, että sinun on pidettävä minua kovilla? virkkoi Gunnel.

Garth hymyili vain ja silitti hellästi hänen kättään.

Gunnel oli katuvaisella mielellä, sillä hän oli ollut kiihkeä ja kiukkuinen Garthia kohtaan aikaisemmin päivällä. Nyt Garth oli tullut kotiin useita tunteja kestäneen koulutyön jälkeen ja näytti niin väsyneeltä, että Gunnelin sydäntä särki.

— Kadehditko minulta taistelua itseäni vastaan? jatkoi Gunnel.
Tahdotko yhä olla minun yläpuolellani siinä kuten kaikessa muussa?
Sillä ollaksesi sellainen kuin olet, täytyy sinun taistella, sen kyllä
ymmärrän, sinä et ole kärsivällinen luonteeltasi enemmän kuin minäkään.

Garth veti Gunnelin polvelleen, ja pitäen kättään hänen niskallaan hän käänsi hänen kasvonsa niin, että saattoi lukea niistä.

Gunnel kiersi käsivartensa Garthin kaulaan ja painautui häntä lähelle.

— Tahdon että olet ankara minulle, sillä näetkös, tahdon tulla paremmaksi, tahdon…

— Tahdon?

— Etten jää liian paljon jälkeen!

Garth hyväili hänen päätään.

— Mitä tarkoitat jälkeen-jäämisellä? kysyi Garth hellästi.

— Sinä olet hyvä, mutta minä en ole. Mutta tahtoisin tulla hyväksi.
Koetan, mutta olen niin hirveän itsekäs. Se on kuin vuoren halkomista.
Ajoittain se sujuu, mutta sitten se tekee tenän, kiven kovaan.

Garth oli niin liikutettu tästä tunnustuksesta ja niin onnellinen, ettei hän löytänyt sanoja ilmaistakseen sitä mitä tunsi. Täyttyisikö nyt vihdoinkin hänen pitkällinen kaipauksensa?

Gunnel katsoi ylös kyyneltynein silmin.

— Etkö vastaa minulle mitään?

— Sinä et ole kaukana Jumalan valtakunnasta, sanoi Garth hiljaa äänen värähtäessä merkitsevästi.

Gunnel hätkähti ikäänkuin liian suurta valoa.

— Olen vielä kaukana siitä! sanoi hän.

— Ei, sinä olet lähellä… alkoi Garth.

Mutta Gunnel pani estäen kätensä Garthin suulle ja sitten huulensa.

— Elä sano enempää! pyysi hän.

Ja Garth oli ääneti, mutta säilytti toivon, jonka Gunnelin luottava tunnustus oli sytyttänyt hänen sydämessään.

9.

— Olen iloinen, että minulla on omani nyt, niin ettei minun tarvitse tuntea itseäni niin yksinäiseksi kun sinulla ja Estridillä on toinen toisenne, sanoi Gunnel siinä istuessaan pieni Gunvorinsa polvellaan.

Garth katsoi ylös hieman yllättyneenä, mutta hymyili.

— Tarkoitatko tosiaankin, että meillä pitää olla kummallakin omamme? Eikö ole oikeampaa, että otamme kumpikin osamme molemmista? sanoi Garth leikillisesti.

— Kyllä kai sinä olet jättänyt minulle osuuteni Estridistä, vai mitä?
Hänet sinä olet ottanut omalle osallesi, sentähden on pikku Gun minun!

Garth nauroi uhmaavalle tavalle, jolla Gunnel painoi pienen jokeltelevan lapsensa itseään vastaan.

— Elä uskokaan, että minä luovutan osuuttani tuosta! kiusoitteli hän.

— Luovutatko sitten minun osuuteni Estridistä? kysyi Gunnel äänellä, joka ilmaisi hänen odottavan kieltävää vastausta.

— En tahdo mitään mieluummin, kuin että pidät kiinni osuudestasi, vastasi Garth.

Garth oli tuskin itse tietoinen siitä, miten paljon totta hänen viime lausunnossaan oli, sillä hän ei tähän saakka ollut tahtonut tunnustaa itselleen, että Gunnel tuntui hänestä kylmältä Estridiä kohtaan, varsinkin sen jälkeen kun pikku tyttö oli tullut.

Gunnel katsoi miettiväisenä Estridiä, joka istui matolla isänsä jalkojen vieressä ja oli kokonaan kiintynyt tämän kengännauhojen vetämiseen, jotka Garth oli avannut hänen niillä leikkiäkseen.

— Luulen Estridin itsensä kyllä tekevän sen oikeuden vaikeaksi, pääsi
Gunnelilta.

Garth katsoi pikaisesti häneen.

— Olisiko tuntehikas pikku lapsi äitiänsä vastaan? Ei ikinä! sanoi
Garth pontevasti.

Sitten hän kumartui alas katsoakseen oliko pienokaisen onnistunut sotkea hänen kengännauhansa, ja hän huomasi hänen onnistuneen oikein hyvin. Se ilahdutti häntä, sillä sehän osoitti, ettei lapsi ollut kömpelö pienistä sormistaan. Jos hän nyt osasi hyvin sotkea, kun hän ei paremmin ymmärtänyt, osaisi hän kyllä selvittää saatuaan ymmärrystä, ajatteli hän.

Mutta oikeastaan hänen ajatuksensa askartelivat muussa.

— Gunnel, tarkoititko totta silloin kerran pyytäessäsi minun olemaan ankaran sinulle? kysyi hän katsomatta ylös.

— Kyllä silloin tarkoitin totta, mutta en tiedä, tahdonko, että olet nyt, vastasi Gunnel hermostunein elein yrittäen ottaa asian leikillisesti.

Garth oli ääneti ja tarkkasi yhä pikku Estridin leikkiä.

— Mitä aioit sanoa minulle? kysyi Gunnel pikaisesti.

— Tahdoin pyytää sinua, ettet tekisi erotusta lasten välillä, sanoi
Garth samalla matalalla äänellä ja vakavuudella, joka tunki Gunneliin.

— Sehän lankeaa luonnostaan, että minun täytyy omistaa itseni enemmän pienimmälle, puolustihe Gunnel.

— Sitähän en tarkoitakaan. Ja sen sinä tiedät. En pidä siitä aikomuksestasi, että tahdot tehdä Estridistä minun ja Gunvorista sinun.

— Oo, sehän oli vain leikkiä, sanoi Gunnel ja koetti nauraa.

— Oliko se?

Gunnel punastui Garthin tutkivan katseen edessä ja peitti huultensa värinän pikku Gunvorin vaaleihin ohuihin kiharoihin.

— Olet todellakin ankara, mutisi hän.

10.

Varoitus, jonka Gunnel oli saanut mieheltään lasten suhteen, liikutti häntä. Totuuden sananahan se oli selviö. Äiti ei saa tehdä erotusta lastensa välillä. Sen Gunnel tiesi hyvin hyvästi, ja hän ajatteli itsekin niin. Mutta se, että Henning oli sanonut sen hänelle, suututti häntä. Eihän hän tehnyt muuta erotusta heidän välillään kuin mikä oli välttämätöntä, kun toinen oli pieni ja kokonaan riippuvainen hänestä, ja toinen alkoi tulla toimeen aika hyvin. Mutta Garthin sanat ahdistivat häntä kuitenkin.

Gunnel alkoi olla harmissaan itsetiedottomalle Estridille ikäänkuin sellaiselle, joka asettaa liiallisia vaatimuksia toiselle. Ja hän alkoi puolustella itseään sisäisen syyttäjän edessä.

Ei pienenäkään Estrid ollut koskaan ollut niin kiintynyt äitiinsä kuin pikku Gun. Kun äiti vain näyttäytyi, säteili ja nauroi pienokainen, ja kun äiti meni pois, itki hän lohduttomasti. Ei kukaan voinut korvata äitiä hänelle. Sellainen ei Estrid ollut koskaan ollut. Mikä oli siis luonnollisempaa, ajatteli Gunnel, kuin että hän kiintyi enemmän pienokaiseen kuin Estridiin? Hän ei tehnyt ensimäiselle pikku tytölleen sitä oikeutta, että olisi muistanut, ettei ollut koskaan totuttanut häntä niin yksinomaan äitiinsä kuin pikku Gunin. Kun Estrid oli pieni, oli Gunnelilla ollut yhtä ja toista työtä kodin ulkopuolella ja senvuoksi hän oli jättänyt lapsen usein palvelustytön huostaan. Mutta nyt hän oli enimmäkseen kotona ja omisti itsensä Gunvorille. Sillä tästä pienokaisesta piti tulla hänen, sen hän oli päättänyt, ja siinä päätöksessään hän pysyi huolimatta miehensä varoituksesta. Hän ei tahtonut nähdä tällä tekevänsä Estridille mitään vääryyttä. Ja häntä suututti edelleen miehensä sanat sen sijaan että olisi myöntänyt hänen olevan oikeassa.

Gunvor oli ihastuttava lapsi. Hän jokelteli niin herttaisesti ja alkoi
katsella ympärilleen pienessä maailmassaan iloisin, sinisin silmin.
Pehmeä ja pullea hän oli ja niin hyväilevä äidilleen. Hän opetti
Gunnelille, mitä äidin ilo on.

Mutta pikku Gun sai myöskin opettaa äidilleen, mitä äidin suru on. Juuri sillä herttaisella iällä, jolloin hän opetteli kävelemään ja hänen jokelluksensa alkoi muodostua sanoiksi, hän sairastui. Ja nyt tuli pitkä, vaikea aika. Toinen sairaus seurasi toista ja riudutti hitaasti pienen lapsenruumiin.

Hellintä hoitoa sai pikku Gunvor, ja voimakas hän oli luonnostaan, mutta nämä edut ikäänkuin vain olivat omiaan lisäämään tuskia ja tekemään vaikeammaksi kuoleman. Sillä kuolemaa kohti kulku kävi kaikesta huolimatta. Niin vaikeaa oli pienen elinvoimaisen lapsen kuolema, että niille kaikille, jotka häntä rakastivat, oli kevennys, kun hän vihdoin lepäsi hiljaa kuolon rauhassa.

Garth itki kyyneleitä pienokaisen paarien ääressä, Gunnel ei. Garthin suru oli valoisaa, Gunnelin oli raskasta ja katkeraa, ja molemmat ymmärsivät väärin syyn toistensa surun erilaisuuteen.

— Hän ei ollut koskaan kiintynyt Gunniin niinkuin minä, ja hänellä on lemmikkinsä jäljellä, ajatteli Gunnel katkerasti ja käsitti Garthin surussa olevan toivon todisteeksi hänen surunsa köykäisyydestä.

— Hänellä ei ole mitään lujaa uskoa kuolemattomuuteen, ajatteli Garth sääliväisesti nähdessään Gunnelin surun raskauden. Hän ei ymmärrä vielä, että silloinkin, kun Jumala lyö, tekee hän sen rakkaudesta, ajatteli hän, nähdessään Gunnelin katkeruuden.

Tuo muuten niin vilkas Gunnel kulki äänetönnä ja suljettuna surussaan ja osoitti selvään tahtovansa olla itsekseen, niin että hänen miehensä antoi hänen olla rauhassa ensimäisinä päivinä, niin kauan kuin hänellä oli vielä pieni ruumis, jonka luokse voi mennä.

Mutta pienokaisen hautajaispäivän illalla hän meni Gunnelin luo, vaikka tämä oli vetäytynyt syrjään selvään osoittaen haluavansa olla häiritsemättä.

Hänen huoneensa oli pimeä, eikä Garth tahtonut sytyttää tulta, vaan meni sohvan luo, jossa hän otaksui Gunnelin lepäävän. Ja hän löysi hänet siitä ja kumartui hänen puoleensa.

Gunnel liikahti levottomasti ikäänkuin Garthin läsnäolo olisi kiusannut häntä.

Garth ei antanut kuitenkaan työntää itseään pois, vaan nosti tuolin sohvan viereen ja istuutui Gunnelin viereen.

— Gunnel, miksi pakoilet minua? Eikö meidän surumme ole yhteinen!

Gunnel ei vastannut eikä antanut Garthille mitään todistetta myötämielisyydestään. Se hämmästytti ja suretti Garthia.

— Eikö sinulla ole sydäntä minua varten, Gunnel? Etkö luule minunkin surevan?

— Sinun?

Katkeruus hänen äänessään oli ilmeinen. Garth ihmetteli sitä ja koetti arvata syytä siihen.

— Enkö minä sinun mielestäsi näytä ehkä niin syvästi surevalta? Mutta se johtuu siitä, että minulla on suuri lohdutus.

Hän pysähtyi hetkeksi ikäänkuin olisi toivonut Gunnelin kysyvän hänen lohdutustaan, mutta tämä oli edelleen ääneti.

— Minun lohdutukseni on se, jatkoi Garth pyytämättä, että minulla on luja toivo siitä, että hän elää ja on hyvässä turvassa. Pienet lapset kuuluvat taivaan valtakuntaan. Jeesus ottaa heidät siunaten syliinsä. Niin hän on ottanut meidän pienen Gunvorimmekin. Sentähdenhän en voi surra ikäänkuin olisin ilman toivoa.

Tuntui ikäänkuin hän olisi puolustautunut Gunnelin edessä, ja Gunnel huomasi, miten hän oli ymmärtänyt väärin hänen huudahduksensa. Ja hetkisen hän häpesi pikkumaista käsitystään Garthista. Mutta hänen oman tappionsa katkeruus valtasi hänet uudelleen, ja hän jätti huomioonottamatta Garthin surun ja lohdutuksen omaan lohduttomuuteensa.

— Hän oli minun, minun omani, ja juuri hänen piti kuolla! Ja kuolla niin vaikealla tavalla!

Se purkausi esiin kuin valitus täynnä katkeraa tuskaa.

Garthiin koski tämä sieluun saakka, se ilmaisi Gunnelin sieluntilan hänelle ja hän näki, että hänen surunsa pimeys oli tiheämpi kuin hän oli aavistanut.

Hän ei tiennyt mitä olisi sanonut Gunnelille, hän istui rukoustaistelussa Jumalan kanssa hänen tähtensä.

Yht'äkkiä Gunnel liikahti. Hän kääntyi Garthiin päin. Nyt, kun Garthin siimat olivat tottuneet huoneen pimeään, saattoi hän nähdä Gunnelin kasvot. Ne olivat kalpeat, ja hänen silmänsä paloivat kuumeisesti.

— Oliko syntiä rakastaa häntä niinkuin tein, koska hänen piti kuolla?

Siinä oli kärsimyksen tulen koskettama sielu, joka kysyi siten tuskaisen kapinallisena.

Garth otti hänen kylmät, vapisevat kätensä rauhoittaviin omiin käsiinsä.

— Käy niin, että hyvä Paimen ottaa karitsan syliinsä ja menee kotiin sen kanssa toivoen äidin seuraavan, sanoi hän sydämeen tunkevasti.

Gunnel veti kiivaasti henkeään.

— Mutta mitä varten hänen sitten tarvitsi kiduttaa karitsaa niin kauheasti kuin hän kidutti minun pikku karitsaani ottaessaan sen! virkkoi hän riuhtaisten kätensä irti ja kätkien kasvonsa niihin ja valitti ääneen muistaessaan lemmikkinsä vaikeaa sairautta ja kuolonkamppailua.

Garth istui ääneti tämän tuskan ääressä. Hänenkin sieluansa kosketti kärsimyksen hehku, hänenkin sydämestään nousi Jumalalle kysymys "miksi", mutta hänen kysymyksensä oli täynnä uskon luottamusta. Ei edes tänä hetkenä hän epäillyt Jumalansa ihanaa vastausta "senvuoksi" kaiken kärsimyksen kysymykseen "minkä vuoksi". Hän vain ihmetteli, minkätähden tuon "senvuoksi" piti olla niin salattua, että vain koeteltu usko käsittää sen eikä sekään juuri koskaan kykene käsittämään sen sisältöä, vaan ainoastaan sen olemassaolon.

Heikon uskonhan tarvitsi kyllä ymmärtää, hän ajatteli, se olisi niin suuri apu sille, mutta sen sijaan se usein jätetään kamppailemaan pimeässä. Mutta tässäkin kysymyksessä "minkä vuoksi" hän luotti Jumalan vastaukseen "senvuoksi".

Hänen vastauksensa Gunnelille tuli hyvin yksinkertaiseksi.

— Jumala ei koskaan voi kieltää itseänsä. Hän on rakkaus kaikessa mitä hän tekee, silloinkin kun vähimmin voimme ymmärtää häntä. Sen uskomisessa on pelastus.

Gunnel ei vastannut, mutta hänen valituksensa lakkasi, ja hän makasi hiljaa.

Pieniä, keveitä askeleita kuului ulkopuolelta. Garth nousi ylös ja meni nopeasti ovelle, jonka hän avasi.

Siinä seisoi Estrid ja tahtoi sisään.

Garth otti hänet käsivarrelleen, kiersi sähkön auki ja meni Estridin kanssa Gunnelin luo.

Kun yht'äkkiä huone tuli valoisaksi, nousi Gunnel kiivaasti istumaan ja piti käsiään silmiensä edessä.

Garth istuutui hänen luokseen Estrid polvella.

— Meillä on tämä jäljellä, Gunnel, sanoi hän lempeästi.

— Sinulla on kyllä! pääsi Gunnelilta.

Garth tunsi sen ikäänkuin pistona sydämessään. Hän kumarsi päänsä
Estridin pään lähelle.

— Äiti on niin pahoillaan, hänellä on ikävä pikku Gunnia, sanoi hän äänensävyllä, joka ei voinut olla vaikuttamatta herkkään lapsen sydämeen.

Mutta mitä Garth oli toivonut, ei tapahtunut. Estrid pisti sormen suuhun, katsoi suurin silmin äitiin, mutta nojautui vain lähemmä isäänsä.

Gunnel oli paremmin ymmärtänyt, mitä Garth oli tarkoittanut Estridille lausumillaan sanoilla, ja hän hymyili katkerasti hänen epäonnistumiselleen. Vihlovan kaipauksen aalto, hänen ajatellessaan pienokaistansa, joka oli ollut kokonaan hänen ja joka ei ollut tarvinnut mitään kehoitusta ojentamaan pieniä käsivarsiaan häntä kohti, kuohahti hänen ylitseen niin valtavasti, ettei hän voinut sitä hillitä ja pyyhkäisi onneksi katkeruuden mukaansa. Hän purskahti äänekkääseen itkuun.

Garthia liikutti hänen epätoivoinen itkunsa. Hänen omat silmänsä kostuivat.

— Me kaksi olemme sinun luonasi, Gunnel, sanoi hän lämpimästi. Etkö tahdo tietää meistä mitään?

Gunnel vastasi vain itkemällä vielä äänekkäämmin.

Garth ei sanonut enää mitään, istui vain hiljaa hänen vieressään kärsien hänkin ottaen osaa hänen suruunsa.

Mitä Estridin pienessä sydämessä liikkui, ei ollut helppo sanoa, mutta tuokion kuluttua hän nojautui eteenpäin ja kosketti äitiä, ujosti ja hellästi.

— Äiti! sanoi hän pelokkaalla äänellä.

Gunnel hätkähti, mutta ei katsonut ylös eikä ottanut käsiä kasvoiltaan.

Garth nosti silloin pienokaisen omalta polveltaan äidin polvelle.

— Äiti, pikku äiti! sanoi Estrid rukoilevasti ja hellästi, nojasi pienillä käsillään äidin ranteisiin ja koetti kohottautua polvilleen äidin polvella. Elä itke! Äiti!

Tämä oli enemmän kuin mitä Gunnel saattoi vastustaa, sillä tämän Estrid teki itsestään, ilman kehoitusta. Hän otti kädet kasvoiltaan ja sulki tytön syliinsä niin kiivaasti, että se oli melkein pelästyttää lapsen, ja itki edelleen, mutta vähemmän katkerasti.

Garth nousi hiljaa ylös ja jätti heidät, peläten, että Estrid mahdollisesti loukkaisi äitiään jollain tavoin yrittäen tulla jälleen isänsä luo.