IV OSA.

1.

Neljä vuotta oli kulunut pikku Gunnin kuolemasta, ja Gunnel oli päässyt surunsa katkeruuden ohi, vaikka hänet joskus vielä saattoi vallata viiltävä kaipaus pienokaiseen, joka oli ollut kokonaan hänen, sillä miten paljon tuo lämminsydäminen Estrid pitikin äidistään, oli hän yhä kuitenkin eniten ihastunut isäänsä. Niiden kahden välillä oli olemassa erikoinen keskinäinen ymmärtämys, ja niin pieni kuin Estrid olikin, näytti hän jo paremmin kuin äiti voivan käsittää sitä henkistä maailmaa, missä hänen isänsä eli. Hän oli ilmeisesti syntynyt senmielisenä. Molemmat vanhemmat huomasivat sen, isä ilolla, äiti levottomuudella, sillä hän piti sen äkkikypsyytenä ja oli senvuoksi iloinen, että Estrid pian ei olisi enää ainoana lapsena.

Tänä aikana kuohahti yli Ruotsinmaan kansallisen heräämisen, innostuksen ja isänmaanrakkauden aalto. Niiden välillä, joita sama henki innostutti, muodostui yhteenliittyminen, mutta ne, jotka eivät tunteneet ja ajatelleet samalla tavalla, kiihoittuivat ja riitautuivat keskenään.

Henning Garth kulki isänmaanystävien eturivissä, lauloi vanhoja ruotsalaisia lauluja kaikesta sydämestään ja hurrasi äänensä käheäksi kuninkaan ja maan kunniaksi. Hänellä oli voimakas vastenmielisyys niitä kohtaan, jotka saattoivat olla penseitä silloin kun isänmaa vaati voimakasta puolustusta vapautensa suojaksi.

Gunnelinkin vei innostus mukaansa, vaikka ei niin kokonaan kuin hänen miehensä. Hän ei ollut luopunut toiminnastaan sosialistien keskuudessa, ja siellä häntä kohtasi henki, joka vei kokonaan toiseen suuntaan kuin se, mikä henkevöitti hänen miehensä. Täällä luokan edut olivat etusijassa, eivät isänmaan. Gunnel, joka piti kunnianaan ymmärtää yhteiskunnan tyytymättömiä, puolusteli heidän puutteellista isänmaanrakkauttaan ja hänen omansa laimeni siten. Hänen mielestään hänen miehensä meni liian pitkälle omassa innostuksessaan ja kävi yksipuoliseksi.

— Sinä puhut ikäänkuin sota olisi ovella, sanoi Gunnel. Diplomatia voi kyllä ohjata sodan syrjään vastaisuudessa niinkuin tähänkin saakka. Euroopassa ei ole yhtään hallitusta, joka tahtoisi sotaa.

— Ei, kukaan ei tahdo sitä, mutta se voi yllättää meidät käden käänteessä kuitenkin, sanoi Garth.

Hänen sanansa toteutuivat ennenkuin hän aavistikaan. Sodan ukkospilvet, joita huolettomat eivät olleet tahtoneet nähdä ja joiden valveutuneet olivat toivoneet hälvenevän, laukesivat kauhistavan nopeasti yli Euroopan ja levittivät pian palon muihin maanosiin. Kansa nousi kansaa vastaan ja valtakunta valtakuntaa vastaan.

Ruotsissa soivat mobilisoimiskellot, ja miehet kokoontuivat lippujen alle, sillä koska tahansa saattoi maailmanpalon kipinä sytyttää palon täälläkin.

Gunnel kuuli kellojen soiton ja joutui pois suunniltaan. Ne kaikuivat kuin kuolinkellot hänen korvissaan, ja ne kutsuivat hänen miestänsä pois hänen luotaan. Hän ei voinut päästää häntä. Hänen tyyni rohkeutensa, hänen intonsa lähteä maataan puolustamaan saattoi Gunnelin epätoivoon.

Garthilla oli vain muutama tunti käytettävänään ja Gunnelin piti auttaa häntä valmistuksissa. Eihän hän voinut, sehän olisi ollut samaa kuin auttaa häntä kurjuuteen ja kuolemaan.

Kuohuvassa mielentilassaan Gunnel ei nähnyt mitään erotusta liikekannallepanon ja sodan välillä. Jos hän antaisi Garthin nyt mennä, ei hän koskaan saisi enää nähdä häntä, siitä hän oli varma.

Hän joutui niin pois suunniltaan, ettei tiennyt mitä teki, hän ei laskenut tekonsa seurauksia, tiesi vain, että hänen täytyi estää hänet menemästä, että hänellä oli vähän aikaa eikä ketään liittolaista — kaikkein vähimmin Garthissa, — ja että hänen täytyi toimia ripeästi ja rohkeasti.

Hän tuskin tiesi, mitä oli tehnyt, ennenkuin Garth makasi jalkaan ammuttuna. Ja kuitenkin Gunnel oli tähdännyt tarkkaan harkiten, ja käsi, joka oli pidellyt revolveria, ei ollut vavissut. Oli ollut tarkoitus haavoittaa Garth vaikeasti, mutta ei hengenvaarallisesti.

Gunnel oli kaamean levollinen epätoivoisen teon jälkeen, sai Garthin vuoteeseen ja lähetti noutamaan Hilma Grotia. He eivät sanaakaan vaihtaneet, mies ja vaimo. Gunnel näki kyllä Garthin luulevan hänen menettäneen järkensä. Se oli hänestä yhdentekevää, mitä Garth luuli siitä, hänestä oli yhdentekevää, vaikka hän todellakin olisi kadottanut järkensä, kunhan hän vain sai pitää Garthin.

Hilma Grot tuli, ja Gunnel vei hänet haavoittuneen luo.

— Hänelle on sattunut tapaturma, sanoi hän tyynesti.

Hän osoitti tohtorin tutkiessa ja käsitellessä haavaa sellaista mielenmalttia, neuvokkaisuutta ja käsitystä, että Garthin pelko hänen järkensä suhteen haihtui ja hän alkoi käsittää, mikä oli ollut varsinaisena syynä hänen menettelyynsä.

Silloin hänet valtasi syvä viha ja hän piti katseensa itsepintaisesti Gunnelista pois käännettynä eikä sanonut sanaakaan enemmän kuin mihin hän oli pakotettu.

Pikku tohtoriakin kohtaan hän oli harvasanainen ja nurja.

Tohtori ei tehnyt mitään ikäviä kysymyksiä eikä osoittanut uteliaisuutta "tapaturman" suhteen.

Hän tahtoi lähettää noutamaan kirurgia, mutta se kohtasi niin hermostunutta vastustusta sekä Garthin että Gunnelin puolelta, että hänen täytyi tyytyä yksin kantamaan edesvastuu haavan hoidosta.

Hän ei kysynyt, mitä varten he olivat niin sitä vastaan, että joku muu kuin hän näkisi haavan, sillä hän aavisti totuuden. Mutta siitä, mitä hän aavisti, hän ei ollut tietääkseenkään.

Ennen lähtöään hän kirjoitti lääkärintodistuksen, että lehtori Garth oli kykenemätön saapumaan sotapalvelukseen. Riemastus Gunnelin silmissä, kun hän vastaanotti tämän todistuksen, ei jäänyt tohtorilta huomaamatta. Mutta varjoa, joka samalla laskeutui hyväntahtoisiin piirteisiin, ei Gunnel ollenkaan huomannut. Nyt hän saisi pitää Henninginsä luonaan, nyt ei kukaan voisi ottaa häntä häneltä, riemuitsi hänen sisässään niin valtavasti, ettei hän kuullut mitään muuta.

Jäätyään nyt yksin miehensä kanssa, hän odotti, että tämä sanoisi jotain siitä, mitä Gunnel oli tehnyt hänelle, ja hän valmistautui vastaamaan nuhteisiin.

Mutta Garth ei sanonut sanaakaan, makasi vain hiljaa kasvot seinään päin.

Gunnelkin pysytteli hiljaa luullen Garthin nukkuvan. Huomattuaan hänen olevan valveilla, hoiteli Gunnel häntä ja kysyi eikö hän tahtoisi sitä tai sitä. Mutta Garth ei tahtonut mitään. Ei hän edes tahtonut antaa Estridin tulla sisään.

"Ei" tai "kyllä", vastasi hän vain, eikä hän kertaakaan katsonut
Gunneliin.

Tätä jatkui. Ja mitä kauemmin sitä kesti, sitä enemmän se koski Gunneliin. Ensimmäisessä ilossaan, kun sai pitää Henningin luonaan. Gunnel tuskin oli huomannut Garthin äänettömyyttä muuna kuin odotettujen nuhteiden enteenä. Mutta kun tätä äänettömyyttä jatkui, alkoi se jäädyttää häntä. Uusi pelko hiipi häneen ja otti hänet valtoihinsa. Oliko hän säilyttänyt miehensä itselleen vain kadottaakseen hänet toisella tavalla.

Oi, jospa hän tahtoisi moittia häntä, torua häntä, raivostua häneen! Kaikki olisi parempaa kuin tämä alituinen äänettömyys ja tämä ainainen poiskäännetty katse. Hänestä alkoi tuntua ikäänkuin sen täytyisi merkitä sitä, että Garthin sydän kääntyi hänestä pois.

Se oli niin kauheaa.

Pelossaan hän koetti pehmittää häntä keskittämällä hienoimmalla tavalla kaiken hellyytensä siihen hoitoon, jonka hän omisti hänelle.

Garth ei edelleenkään sanonut mitään, ja kasvavalla pelolla luuli
Gunnel huomaavansa, että hänen hellyytensä vain vaivasi Garthia.

Usein hän oli jo kysymäisillään siitä, mitä Garth maatessaan ajatteli, mutta juuri kun hänen piti se tehdä alkoi hänen sydämensä tykyttää pelosta eikä hän uskaltanut tuoda esiin kysymystä. Gunnel ikävöi saada puhua Garthille, miten epätoivoissaan hän oli siitä, mitä oli tehnyt hänelle sekä puolustautua sillä, miten epätoivoinen hän oli ollut sen tehdessään. Mutta hän ajatteli, että tuon kaiken Garth kyllä ymmärsi kuitenkin eikä pehmenisi siitä, että hän sen sanoisi. Hän tahtoi kerjätä hänen anteeksiantoaan, mutta pelko saada kuulla hänen vastaavan, ettei hän voi anteeksi antaa, pidätti häntä.

Ja kun hän ei mitään uskaltanut sanoa siitä, mikä poltti häntä yhä kiivaammin, kävi hänelle vaikeaksi puhua muusta, ja senvuoksi hän pian kävi yhtä äänettömäksi kuin Garth.

Ja tässä kiusallisessa molemminpuolisessa äänettömyydessä tuli ja meni pikku tohtori, uskollisena kutsumuksessaan ja ystävyydessään. Hän hoiti haavaa huolellisesti, mutta hänen tarkkaavaisuutensa oli yhtä valpas sekä potilaan että hoitajan sieluntilaan nähden ja hän oli huolissaan kummastakin.

Hän tunsi Gunnelin ja hän olisi ilman tuota silminnähtävää todistettakin, jonka haavan laatu samoinkuin molempien olento antoi hänelle, voinut laskea minkälaiseen tekoon sellainen itsekäs, välitön ja intohimoinen luonne kuin Gunnel saattaisi ryhtyä sinä epätoivoisena hetkenä, jolloin hänen rakastettunsa piti lähteä hänen luotaan — jos hän voi lähteä. Ja hän tunsi Garthiakin tarpeeksi ymmärtääkseen hänen suuttumuksensa sellaisen kohtelun alaiseksi joutumisesta. Häneen koski niin kipeästi noiden kumpaisenkin takia, ja hän tunsi itsensä syvästi huolestuneeksi heidän tähtensä.

Hän huomasi vaarallisen äänettömyyden heidän välillään ja odotettuaan turhaan, että jompikumpi itsestään katkaisisi sen, käsitti hän, että hänen oli käytävä asiaan.

Jos hän olisi ollut sellainen, joka antaa sattumien johtaa itseään, olisi hän, valitessaan kummanko kanssa hänen ensiksi pitäisi puhua, tullut valinneeksi Gunnelin, sillä hänen kanssaan hänen oli helppo päästä kahden kesken. Mutta hän neuvotteli tapansa mukaan viisautensa kanssa, ja hänen viisautensa sanoi hänelle, että se, jonka kanssa hänen pitäisi puhua, oli Garth.

Ei ollut helppoa päästä kahdenkeskiseen keskusteluun Garthin kanssa, sillä Gunnel oli aina sairaan huoneessa, eikä tohtorin suunnitelmaan kuulunut että Gunnel aavistaisi hänen miehensä saaneen mitään ulkoapäin tulevaa sysäystä äänettömyytensä katkaisemiseen.

Vihdoinkin eräänä päivänä olot olivat suotuiset pikku tohtorille. Hänen käyntinsä aikana kutsuttiin Gunnelia ottamaan vastaan vieraita, joita ei voitu palauttaa takaisin.

Garth makasi silmät ummessa eikä osoittanut huomanneensa vaimonsa poistumista huoneesta.

Hilma Grot asetti sormensa hänen valtimolleen. Hänellä oli virallinen ilmeensä eikä hänen kosketuksessaan ollut mitään, joka oli aiottu ilmaisemaan hänen toivomustaan puhua Garthin kanssa. Mutta kuitenkin tämä katsoi pikaisesti ylös ja kiinnitti kysyvän katseen tohtorin kasvoihin aivankuin tämä olisi sanonut jotain.

Tohtori ei muuttanut virallista ilmettään.

— Puhu Gunnelin kanssa, sanoi hän hiljaa.

Garthin katse tuli terävän tutkivaksi, ikäänkuin hän olisi tahtonut lukea toisen ajatukset.

— Mistä? kysyi hän pikaisesti.

— — "Tapaturmasta".

Äänenpaino sitä sanoessa ilmaisi yhtä ja toista.

— Mitä sinä siitä tiedät! kysyi Garth terävästi.

— Totuuden.

Garthin hengitys kävi nopeammaksi, ja tohtori huomasi selvästi, että hän tunsi helpotusta.

— Onko hän puhunut siitä, miten se tapahtui?

— Ei. Mutta tunnen Gunnelin, ja voin ymmärtää.

Kiihkeydessään Garth teki liikkeen ikäänkuin kohotakseen ylös, mutta tohtori painoi hänet alas pielusta vasten ja käski hänen maata hiljaa. Garth totteli ja antoi lihastensa laueta jännityksestä, mutta katseesta, jonka hän piti kiinnitettynä tohtorin kasvoihin, näkyi tulva tunteita, näkyi koko hänen kiehuva suuttumuksensa Gunneliin.

Pikku tohtori ymmärsi hänet niin hyvin, olisi hänen sijassaan tuntenut samaa ja senvuoksi hänen pyynnössään oli yhtä paljon myötätuntoa häntä kuin Gunnelia kohtaan, jonka hyväksi hän pyynnön teki.

— Gunnelia ei saa liian paljon sääliä, sillä silloin se voi käydä vaaralliseksi hänelle, sanoi hän liikuttavalla äänensävyllä.

Garth liikahti levottomasti. Hilma Grot luki hänestä kuin avoimesta kirjasta ja ymmärsi sovittaa neuvonsa Garthin voimien mukaan.

— Ellet voi antaa anteeksi hänelle, niin nuhtele häntä, mutta elä ole enää noin murhaavan äänetön häntä kohtaan.

Nyt kuuluivat Gunnelin askeleet viereisestä huoneesta.

Hilma ehti mennä ikkunan luo ja istui siellä kirjoittamassa reseptiä, kun Gunnel tuli sisään, ja Garth oli seinään päin kääntyneenä kuten tavallisesti, joten Gunnel ei saanut aavistustakaan siitä, että nuo kaksi olivat puhuneet keskenään.

Samana iltana, kun Gunnel hämärissä tuli miehensä luo tuoden kahvia, jonka hän asetti hänen vuoteensa viereen pöydälle, kääntyi Garth ja katsoi häneen ensimmäisen kerran "tapaturman" jälkeen.

Se tuli niin odottamatta, että se tärisytti Gunnelia ja kaikki väri pakeni hänen poskiltaan, jotka seuraavana hetkenä sävähtivät taas punaisiksi.

Garth huomasi hänen kovan liikutuksensa, mutta ei heltynyt.

— Gunnel, minkätähden sinä teit sen?

Hänen äänensä oli matala ja hillitty, mutta siinä kiehui. Gunnel alkoi vavista ja vaipui polvilleen Garthin vuoteen viereen, koetti vastata, mutta ei voinut ja kätki kasvonsa avuttomuudessaan peittoon.

Garth ei sanonut mitään, eikä hän pannut kättään Gunnelin päälaelle, niinkuin Gunnel vaistomaisesti oli odottanut.

Äänettömyys tuntui laskeutuvan heidän välilleen uudelleen. Oi, vaikka mitä tahansa, mutta ei sitä! Gunnel pakottautui katsomaan ylös ja vastaamaan.

— En voinut kestää sitä, että sinä menisit luotani pois ja sotaan.

Hänen äänensä ja huulensa vapisivat, ja hänen silmiänsä poltti. Mutta Garth ei heltynyt. Hän noudatti kuitenkin pikku tohtorinsa neuvoa ja nuhteli, kun ei voinut anteeksi antaa. Se olisi parempaa kuin äänettömyys, oli hän sanonut. Hän puhui tohtorin edesvastuulla, huolimatta seurauksista.

— Sinä olit pelkuri ja velvollisuudesta piittaamaton ja pakotit minun vasten tahtoani menettelemään niin kuin minäkin olisin samanlainen. Ja sinä olet tehnyt minut naurettavaksi.

Hän puhui armottoman selvästi, ja koko hänen pidätetty vihansa kiehui hillityssä, matalassa äänessä.

Gunnel vääntelihe kuin piiskan iskujen satuttamana, ja kuitenkin oli siinä jonkinlaista helpotusta, että Garth vihdoinkin puhui. Hänen äänettömyytensä oli sanonut samaa ennen, nyt Gunnel sai edes koettaa puolustautua.

— Niin, olen ollut pelkuri ja velvollisuuteni unohtava ja itsekäs ja kurja, tunnusti hän. Mutta minähän vain olen ollut sellainen, et sinä. Ei kukaan voi soimata sinua siitä, mitä minä olen tehnyt.

— Vaikkapa syy onkin sinun, niin tosiasia on, että minä makaan tässä toimettomana toverieni kokoontuessa maata puolustamaan. Minun paikkani, siellä, missä minun pitäisi olla, on tyhjänä. Ja se surettaa minua, oi, se surettaa minua.

Gunnel nyyhkytti ilman kyyneliä ja liitti kätensä kouristuksentapaisesti yhteen.

— Eikö sinun paikkasi sitten ole täälläkin Estridin ja — ja — sen luona, joka tulee? kysyi hän tukahdutetulla äänellä.

Hän olisi tahtonut lisätä: ja minun luonani? Mutta hän ei voinut.

Garth huomasi tämän, mutta ei heltynyt hänen nöyryydestään.

— Ei, kun isänmaa kutsuu, vastasi hän lyhyesti.

— Mutta sotaahan ei tullut, kuten luulimme. Sitä ei ehkä tulekaan, ja silloinhan et ole laiminlyönyt mitään, sanoi Gunnel ahdistuksessaan.

Garth ei välittänyt vastata tuohon typerään väitteeseen, ja Gunnel punastui häpeästä hänen ylenkatseensa edessä. Mutta tämä ylenkatse sattui kiihoittavasti hänen ylpeyteensä. Hän, joka tuokio sitten oli vain janonnut Garthin anteeksiantoa, yltyi nyt puolustamaan menettelyään.

Hän nosti päänsä sillä kauniin ylpeällä liikkeellä, joka oli hänelle ominaista, ja katsoi Garthiin katseessa rukousta ja uhmaa.

— Se ei ollut vain itsekkäisyyttä, sanoi hän kiireiseen, kuumeiseen tapaansa. Tahdoin myöskin pelastaa sinut jumalattomuudesta mennä sotaan surmaamaan.

Garth ei vastannut, katsoi vain häneen. Gunnel huomasi, ettei hän uskonut hänellä olleen sellaista tarkoitusta, ja hän puolusti itseään heti sitä epäluuloa vastaan.

— En ollut ehkä täysin tietoinen siitä tarkoituksesta, järkytetty ja epätoivoinen kun olin, mutta se oli olemassa ikäänkuin vaistona minussa. Sinun intosi lähteä sotaan ei sopinut yhteen kristillisyytesi kanssa.

— Ei kristillisyydelle vastakkaista ole maansa lakien ja hallituksen totteleminen, vastasi Garth katkaisevalla äänellä.

Gunnelin silmät liekehtivät. Hän nousi polvistuneesta asennostaan.

— Voitko sinä kristittynä hyväksyä sodan? kysyi hän kiivaasti.

— En, en hyväksy sitä, se on välttämätön paha, vastasi Garth pikaisesti.

— Paha! Ja sinä tahdot ehdoin tahdoin, vieläpä innostuneena olla mukana! virkahti Gunnel intohimoisesti.

— Sinä et saa kiihoittaa itseäsi noin, Gunnel! Istu ja koeta olla tyyni.

— Oh, sinä et halua vastata minulle! Sinä et osaa vastata! virkkoi hän voitonriemuisesti.

Gunnelilla ei ollut todellakaan rauhaa istuutuakseen, hän seisoi siinä joustavana, elämää ja liikettä joka jäntereessä.

Hänen kiintymyksensä teki Garthin tyyneksi ja hän vastasi maltillisesti.

— Jos menisin sotaan innostuneena, olisi minun innostukseni sellaista, jota tuntee mennessään uhrautumaan sen puolesta, jota rakastaa enemmän kuin elämää — isänmaan ja kaiken sen puolesta, mitä siihen kuuluu: lähimpien, kodin, uskonnon, kulttuurin, maitten ja merien, isien perinnön puolesta, joka pitää jakamattomana jättää tuleville polville.

Suuttumus väistyi hänen kasvoistaan, hänen puhuessaan, isänmaanrakkauden tulen tieltä.

Mutta se ei vaikuttanut Gunneliin.

— Jos menet sotaan, et mene sinne vain uhraamaan itseäsi, vaan tehdäksesi kaiken, mikä on sinun vallassasi, uhrataksesi vihollisesi. Onko se Kristuksen tottelemista? Eikö hän sano: "rakasta vihollistasi".

— Voin rakastaa vihollistani, vaikka tapankin hänet.

— Sepä oli merkillistä!

— Jos minun pitää valita toinen kahdesta: joko tappaa viholliseni tai antaa hänen tappaa ystäväni ja vallata ja sortaa maatani, en voi valita jälkimmäistä, sillä siihen sisältyy paljon enemmän kuolemaa.

— Miten sinä puhut ja lasket! Luulin, ettei se soveltuisi Kristuksen rakkauskäskyyn. Mutta senvuoksi te kristityt teette niin, että se käsky on kadottanut kaiken voimansa maailmassa.

Hän seisoi siinä ivallisena ja voitonriemuisena. Hänen sanansa ja asentonsa kiusasivat Garthia. Tämä ei huomannut itse, että hänen suuttumuksensa Gunnelia kohtaan, joka ei ollut lauhtunut hänen mielipahastaan, nyt väistyi tämän kiihkeän hyökkäyksen tähden kristinuskoa vastaan. Voiko siinä olla jotain perää, mitä hän sanoi?

Yht'äkkiä Gunnel huomasi, että Garth makasi siinä niin kalpeana ja ääneti, ja heti upposi kaikki hänen kiihkeytensä katumuksen hyökyyn.

— Oi Henning, olenko tehnyt sinulle pahaa sillä mitä sanoin?

Hän kumartui hänen puoleensa täynnä levottomuutta ja nöyryyttä.

— Ei se tee mitään, mutisi Garth.

Gunnel huomasi, ettei hän enää tuntunut suuttuneelta, ja hänen sydämensä löi voimakkaasti toivosta. Hän polvistui taas vuoteen viereen ja otti Garthin käden molempien omiensa väliin, epäröiden, ikäänkuin hän tuskin olisi uskaltanut.

— Oi Henning, alkoi hän rukoilevasti, mutta ei päässyt pitemmälle.

Garth käänsi päätään pieluksella ja katsoi kysyvästi häneen. Katseessa ei ollut enää kaunaa. Gunnel huomasi sen ja sai rohkeutta jatkaa.

— Oi Henning, jos tahtoisit… jos voisit… Onko se liian paljon pyydetty!

Garthin käsi lepäsi liikkumattomana hänen kädessään ja hän katsoi vakavasti häneen. Hän aavisti, mitä Gunnel tahtoi, mutta vastaus viipyi, epävarma kun hän oli siitä, minkälaisen vastauksen hän saattoi antaa.

Gunnelin huulet vapisivat, hän hengitti kiivaasti, ja hänen silmissään oli nöyrä katse, täynnä katumusta ja surua.

— En pyydä sinua antamaan minulle anteeksi, ymmärrän, ettet voi sitä vielä, pyydän vain että koettaisit. Oi Henning, — hän käänsi kasvonsa pois ja hänen äänensä hiljeni melkein kuiskaukseksi — etkö tahdo rukoilla Jumalaa, että hän auttaa sinua antamaan minulle anteeksi?

Se vaikutti vihdoinkin, tuo viimeinen rukous, intohimoinen nöyryydessään, se sattui häneen ja liikutti häntä. Hänen käteensä, joka oli ollut velttona Gunnelin molempien käsien välissä, tuli eloa ja se vapautui Gunnelin hermostuneesta otteesta, mutta vain ottaakseen heti hänen toisen kätensä ja puristaakseen sitä.

Gunnel uskalsi katsoa häneen ja kohtasi arasti hänen tyynen, vakavan katseensa.

— Tahdon antaa sinulle anteeksi, Gunnel, sanoi hän.

Hänen anteeksiannossaan oli enemmän tahtoa kuin tunnetta, sen Gunnel huomasi salaisella tuskalla, mutta hän sanoi itselleen, ettei hän voi pyytää enemmän nyt, siinähän oli kylliksi jo, että Garth ainakin tahtoi.

2.

Garthin tahto antaa anteeksi Gunnelille oli vilpitön, mutta se ei käynyt kuitenkaan helpoksi hänelle. Ei kaikilla ystävillä ja tuttavilla ollut Hilma Grotin hienotunteisuutta. Kun he tulivat vieraisille, oli heidän ensimmäinen kysymyksensä, miten tapaturma oli tapahtunut. He odottivat saavansa kuulla seikkaperäisen kuvauksen. Koska Garth ei tahtonut totta puhumalla paljastaa Gunnelia ja koska hän ei tahtonut myöskään valehdella eikä hänellä ollut mitään harjaantumista kierrellä, kävi hänen asemansa vaikeaksi. Hän vastasi ratkaisevasti, että hän mieluimmin olisi puhumatta tapaturmasta. Ja siihen täytyi tyytyä.

Kun Gunnelilta kysyttiin, vastasi hän osaksi totuudenmukaisesti.

— Minä olin kömpelö, ja onnettomuus tapahtui minun tähteni. Siitä puhuminen kiusaa minua, niin että antakaa minun olla puhumatta.

Tietysti ei kukaan enää tahtonut kysyä sellaisten vastausten jälkeen, mutta uteliaisuus oli vain yltynyt. Ihmeteltiin ja pohdittiin ja arvailtiin, vaikka ei sanottu mitään enää Garthille tai Gunnelille suoraan.

He tunsivat kuitenkin, mitä oli ilmassa, ja Garthia se kiusasi kaikkein enin sen vuoksi, että se uudelleen herätti hänen mielipahansa Gunnelia kohtaan, joka oli aiheuttanut heille tämän pulmallisen aseman.

Hän teki kuitenkin kaikki mitä voi, salatakseen näitä suuttumuksen leimahduksia ja voittaakseen ne.

Hän pakotti itseään, ettei vaipuisi takaisin äänettömyyteensä Gunnelia kohtaan, hän puhui hänen kanssaan ja onnistuipa toisinaan puhumaan ystävällisestikin. Hänen tahtonsa anteeksiantamiseen oli rehellinen, mutta tunnettaan hänen oli vaikea saada mukaan.

Gunnel tunsi tämän ja kärsi sanomattomasti, vaikka hän puolestaan teki kaikki salatakseen kärsimyksensä, niinkuin Garth teki kaikki salatakseen mielipahansa. Gunnel ymmärsi tekevänsä helpommaksi Garthille anteeksiantamisen, jos hän voisi näyttää uskovansa hänen anteeksiantoonsa.

Sellainen oli heidän suhteensa kun Gunnelin vaikea hetki tuli. Se tuli aikaisemmin kuin hän oli odottanut, mutta hän oli kuitenkin tehnyt valmistelujansa. Miehensä tietämättä hän oli tilannut itselleen huoneen eräästä yksityisestä sairaalasta. Kun hän nyt odottamatta tunsi tulevansa sairaaksi, telefonoi hän ensin sinne ja sai vastauksen, että hän saisi tulla heti. Sitten hän soitti Hilma Grotille ja pyysi, että tämä tulisi saattamaan häntä sairaalaan, minkä tämä lupasikin.

Kun Gunnel tämän jälkeen oli pannut kuulotorven paikoilleen, seisoi hän epätietoisena. Oliko hänellä voimaa mennä sisään sanomaan hyvästiä miehelleen? Saattoiko hän tehdä sen hänen miehensä epäilemättä mitään? Sillä hän oli päättänyt, ettei hän, jos mahdollista, saisi tietää mitään ennenkuin kaikki oli ohi.

Hän meni epäröiden miehensä huoneeseen ja seisoi muutaman minuutin oven ulkopuolella kahdenvaiheilla.

Mutta sitten hän tuli ajatelleeksi, ettei hänellä ollut kuin noin neljännestunti ennenkuin Hilma saapuisi autolla. Kukapa tietäisi, milloin hän saisi ja saisiko hän koskaan tilaisuutta enää nähdä miestään? Hänenhän saattaisi käydä pahasti ja silloin hän ei koskaan enää saisi nähdä häntä, ei ikinä, sillä eihän hän saisi tulla siihen taivaaseen, joka oli valmistettu Garthille.

Hänen silmänsä punertuivat siitä ajatuksesta, mutta hän voitti itsensä heti. Tyyneyttä, tyyneyttä!

Hän avasi oven ja meni hiljaa huoneeseen, niin hiljaa, että se herätti
Garthin huomiota. Garth katsoi kysyvästi häneen.

Gunnel järjesti hänen peittonsa ja lakanansa, jotka olivat liukuneet syrjään. Garth katsoi yhä häneen, hän näytti erilaiselta.

— Onko jotain tapahtunut! kysyi hän.

— Ei. Ei meidän maailmassamme ainakaan. Muuallahan tapahtuu kauhean paljon joka hetki. Onko jotain, jota voin tehdä hyväksesi?

Hänessä oli jotain niin pehmeää ja hiljaista, hänen äänensä kuului ikäänkuin hyväilyltä, ja hän katsoi Garthiin erikoisella tavalla.

Hänessä oli ollut, hänen ollessaan Garthia vastaan tekemänsä synnin painon alla, jotain masentuneen nöyrää, nyt häneen oli tullut yht'äkkiä jotain uutta arvokkaisuutta, joka miellytti Garthia.

Gunnel taputti keveästi hänen kättään, joka oli peitolla. Jos hän jonkun kerran viimeksi kuluneina päivinä oli uskaltanut hyväillä häntä, oli hän tehnyt sen niin arasti kuin olisi kerjännyt saada tehdä sitä. Nyt hän teki sen ikäänkuin tahtoen antaa jotain. Ja siitä Garth piti.

Garth käänsi kätensä ja tarttui Gunnelin käteen ja veti sen itseään kohti ojentaen samalla toisen käsivarren häntä kohti. Gunnel ymmärsi, mitä hän tahtoi ja kumartui hänen ylitseen, ja he suutelivat toisiaan sydämellisesti. Se suutelo sanoi Gunnelille, että nyt tuli tunnekin anteeksiantoon. Hänen lävitseen virtasi onnen tunne, joka teki hänet voimakkaaksi.

Hän suuteli Garthia vielä kerran ja katsoi lämpimästi häneen. Hänen katseessaan oli jotain äidillistä. Hän ajatteli, että Garth kyllä jälkeenpäin olisi kiitollinen näistä hetkistä.

Kello soi, ja Gunnel ymmärsi, että sen täytyi olla Hilma Grot.

— Menen katsomaan kuka tuli, sanoi hän tyynesti, korjaili yhtä ja toista Garthin ympärillä ja nosti kirjan, jota tämä oli alkanut lukea, hänen saatavilleen, nyökkäsi hänelle iloisemmin hymyillen kuin pitkiin aikoihin ja jätti hänet sitten.

Istuessaan autossa Hilman vieressä, puristi hän kovasti ystävänsä pientä lujaa, leveää kättä.

— Henning oli sydämellinen minulle, hän katsoi minuun kuten ennen, vaikka hän ei tiennyt minun olevan tulemaisillani sairaaksi ja lähtemäisilläni kotoa! Hän pitää minusta jälleen! riemuitsi Gunnel. Se tekee minut niin onnelliseksi, niin että nyt en välitä yhtään kivuista, en välitä edes siitä, jos kuolen. Sano se hänelle, kun kaikki on ohi.

3.

Kun Gunnel oli jättänyt hänet, otti Garth kirjan, jonka Gunnel oli pannut esille, ja alkoi lukea.

Mutta kirja ei kiinnittänyt hänen mieltään, hän pani sen pian pois.

Hän ihmetteli kuka oli tullut Gunnelin luo. Se oli pitkä vierailu, koska Gunnel viipyi niin kauan.

Garthiin oli tehnyt hyvän vaikutuksen se lyhyt hetki, jonka Gunnel viimeksi oli viettänyt hänen luonaan. Oliko hän tosiaankin ollut erilainen, vai oliko hänen omassa tunteessaan tapahtunut jokin muutos, joka oli täyttänyt ne minuutit yhteensulautumisen lämmöllä? Min hän kysyi itseltään ja totesi ilolla, että hän tunsi ihan toista Gunnelia kohtaan nyt kuin ennen. Hän ei vain säälinyt häntä, Gunnel oli taasen herättänyt hänen hellyytensä.

Hän ikävöi Gunnelin tulevan takaisin.

Minkätähden hän viipyi niin kauan? Hän tahtoi ainakin tietää, kuka hänen luonaan oli. Hän soitti kelloa, joka oli hänen vieressään pöydällä. Lapsentyttö tuli sisään.

— Missä rouva on!

— Rouva on mennyt ulos tohtori Grotin kanssa.

— Merkillistä, sanoi Garth.

Ei Hilma koskaan tavallisesti tullut heille, käymättä hänen luonaan.

— Lähetä Estrid tänne, sanoi Garth.

Lapsentyttö meni, ja heti senjälkeen tuli Estrid juosten, iloisena ja tärkeänä, kun häntä oli lähetetty hakemaan. Hän oli seitsenvuotias, pehmeä ja keveä ruumiiltaan, valpas ja eloisa sielultaan, raskaiden silmäripsien varjostamissa silmissään tunteellinen ja varhaiskypsynyt katse.

Nyt hän istuutui toimekkaasti vuoteen viereen, ja saattoi huomata, miten halukas hän oli näyttäytymään oikein vanhalta ja ymmärtäväiseltä.

Garth hymyili hänelle ja silitti hänen silkinhienoa poskeaan.

— Tiedätkö, mihin äiti on mennyt? kysyi hän.

— Hän meni autolla tohtori-tädin kanssa, minä en saanut mennä mukaan.

Garth ei oikeastaan ymmärtänyt, mitä varten hän tunsi itsensä levottomaksi, mutta Gunnelin ja Hilman tapaista ei ollut mennä ulos sanomatta hänelle mitään. Ja Gunnelia ajatellessaan, sellaisena kuin hän oli ollut hänen luonaan, oli se hänestä vielä merkillisempää. Hän oli varmaankin odottanut Hilmaa, koskapa hän oli mennyt ulos heti, kun kello soi. Ei hän tavallisesti jättänyt häntä, mennäkseen katsomaan kuka tuli. Hänen levottomuutensa yltyi.

— Eikö äiti sanonut sinulle mitään lähtiessään? kysyi hän Estridiltä.

— Kyllä hän sanoi, että hoitaisin hyvin isää, vastasi pikku tyttö hyvin tärkeänä tehtävästä.

Hän oli niin ihastunut saadessaan pitää isän aivan itsekseen, sitä ei ollut tapahtunut ennen isän sairauden aikana. Hän autteli isää niin näppärästi, ja kun päivällisaika tuli eikä äitiä kuulunut, söi hän isän kanssa tämän huoneessa ja auttoi häntä hyvin hyvästi.

Oli tullut telefonitieto, ettei Gunnelia pitäisi odottaa päivälliselle.
Garth ei voinut ymmärtää sitä. Tämä salaperäisyys ei ollut ollenkaan
Gunnelin tapaista, ja Garth alkoi tuntea itsensä kapinalliseksi.

Vihdoinkin avautui ovi, mutta sisääntulija ei ollut Gunnel, vaan Hilma
Grot.

— Voin kertoa terveisiä Gunnelilta, sanoi hän.

Garth hätkähti. Tervehdys ja iloinen pilke harmaansinisissä silmissä sanoi hänelle kaikki. Mutta hän ei saanut sanaakaan huuliltaan.

— Niin, sanoi Hilma, joka näki, että Garth ymmärsi, se on onnellisesti ohi.

Hän otti Estridin syliinsä ja rutisti häntä.

— Kerro isällesi, pienokainen, että nyt sinulla on veli!

— Veli! virkahti Estrid ja tuli punaiseksi ihastuksesta. Oi, missä hän on?

— Minulla ei ole sitä taskussa, sanoi Hilma nauraen, hän makaa pienessä kopassa ja nukkuu.

Hän askarteli Estridin kanssa antaakseen Garthille aikaa tointumaan.

— Miten Gunnelin laita on? kysyi tämä käheästi.

— Niin hyvin kuin olla voi. Kaikki meni erinomaisesti, ja poika on pirteä ja tukeva.

— Missä Gunnel on? kysyi Garth. Hilma sanoi sen.

— Ja siitä en minä ole saanut tietää mitään.

— Gunnel ei tahtonut antaa sinun tietää mitään ennenkuin kaikki oli ohi. Hän oli niin reipas. Hän sanoo sinulle terveisiä, ettei hän välittänyt kivuista mitään sentähden, että sinä olit niin sydämellinen hänelle ennen hänen lähtöään.

Garthin kasvoissa värähti, hän pani kiireesti käsivarren kasvoillensa, ja Hilma Grot, joka ymmärsi että hän tahtoi olla rauhassa liikutuksineen, otti Estridin kanssaan ikkunan luo, missä he alkoivat keskenään arvailla, mikä pikku veljen nimeksi pantaisiin.

4.

Kun Gunnel tuli kotiin pienen poikansa kanssa, oli Garth jalkeilla ja saattoi tulla kävellen heitä vastaan.

Ilossaan saada nähdä hänet jälleen ja näyttää hänelle heidän pientä poikaansa ei Gunnel huomannut, että hänen miehensä ontui.

Kun hän sittemmin huomasi sen, tunsi hän pistoksen kulkevan lävitseen. Mutta hän tyyntyi ajatellen, että Garth niin hiljakkoin oli noussut ylös, tietysti ontuminen menisi ohi, kun hän tottuisi enemmän nojautumaan jalkaan. Jäätävä pelko, jota hän ei tahtonut tunnustaa itselleen, esti häntä kuitenkin kysymästä häneltä tai Hilma Grotilta asiasta.

Hän tarkkasi Garthia innokkaasti, mutta salaa, hänen noustessaan ja kävellessään huoneen poikki. Hän koetti vakuuttaa itselleen, että hän oli nähnyt väärin tai että ontuminen väheni. Toisinaan hän melkein luuli erehtyneensä, mutta toisena hetkenä taas oli vika hänen käynnissään niin huomattava, ettei hän voinut pettää itseään.

Muutamia päiviä kului ilman että sanottiin mitään siitä, jota kumpikin kuitenkin ajatteli, ja Gunnelin salainen ahdistus lisääntyi.

Eräänä päivänä, kun he istuivat yhdessä, ja Garth meni huoneen poikki noutamaan kirjaa hyllyltä, kääntyi hän odottamatta ja huomasi Gunnelin levottoman katseen.

— Sinä huomaat, että minä onnun? sanoi hän keveästi, ikäänkuin olisi puhunut jostain mitättömästä asiasta.

Gunnelkin koetti ottaa sen siltä kannalta.

— Sitä tuskin huomaa ja se menee tietysti ohi, sanoi hän enemmän vakuuttavasti kuin kysyen.

— Niin, eihän sitä paljon huomaa, sanoi Garth lohduttavalla äänellä.

— Ja tietysti se menee ohi, lisäsi Gunnel vielä varmemmalla vakuutuksella kuin ennen.

Garth otti kirjan hyllyltä ja tuli takaisin paikalleen Gunnelin viereen ja rupesi selailemaan kirjaa löytääkseen paikan, mitä etsi.

Gunnelia huolestutti se, ettei Garth vastannut.

— Mutta joka tapauksessa sinun pitäisi kysyä spesialistilta, eihän se haittaisi, sanoi Gunnel pakottaen äänensä rauhalliseksi.

— Sen olen tehnyt.

Gunnel katsoi pelokkaana häneen. Garth hymyni rauhoittavasti hänelle ja silitti hiljaa hänen kättään.

— Eihän se nyt liene mikään valtio-onnettomuus, että minä olen käynyt hieman ontuvaksi, sanoi hän huolettomasti.

Mutta Gunnel ymmärsi, että hänen huolettomuutensa oli teeskenneltyä hänen rauhoittamisekseen. Hän tunsi Garthin liian hyvin antaakseen pettää itseään, hän tiesi kuinka tunteellisesti häneen vaikutti kaikki viallisuus. Ja nyt hän itse oli eliniäkseen jäänyt ontuvaksi, ja hän — Gunnel — oli sen aiheuttanut! Hänestä se oli enemmän kuin hän jaksoi kantaa.

— Eikö voi mitään tehdä? kysyi hän viimeiseen asti toivoen.

— Voi kyllä: olla ajattelematta sitä, sanoi Garth.

— Olla ajattelematta sitä, mistä sinä joka päivä ja hetki kiusaannut! virkkoi Gunnel.

— Joutavia! sanoi Garth hymyillen.

Mutta sitten hän tuli vakavaksi.

— Olisi ruikutusta sääliä itseään vähäisen ontumisen vuoksi. Ajattelen niitä kaikkia, jotka tulevat vaivaisiksi tässä kauheassa sodassa. Niitä on sääli, mutta ei yhtään minua. Senhän toki ymmärrät, Gunnel, jos olet järkevä, etkä antaudu surun valtaan.

— Mutta että minä olen tehnyt sinulle tuon!

— No, No! sanoi Garth tyynnyttäen. Otaksukaamme että sinä et sitä tehnyt. Jokin meni sinuun, niin ettet tiennyt mitä teit. Sinä et nähnyt itseäsi niinä hetkinä. Mutta minä näin. Ja minä vakuutan sinulle, että sinä olit vaihdettu.

Gunnel kuunteli tulematta lohdutetuksi hänen sanoistaan, sillä hän ajatteli sitä, mitä Garth muulloin tavallisesti sanoi.

— Sinä sanot tavallisesti muulloin, että ihmisen teot tulevat sisältäpäin niinkuin hedelmä puusta. Minä mahdan olla kauhea, koska saatoin tehdä sinulle jotain sellaista.

Häntä värisytti.

Garth veti hänet luokseen hyvin hellästi.

— Olkoon, että olet "kauhea", mutta minä rakastan sinua kuitenkin, sanoi hän raikkaan lämpimästi.

Gunnel nojasi päänsä hänen rintaansa vasten ja puristi kovasti hänen kättään.

— Kuinka sinä saatat, kuinka sinä saatat? mutisi hän.

Garth naurahti hiukan salatakseen liikutustaan.

— En voi olla rakastamatta, sanoi hän yksinkertaisesti, niinkuin totuus oli.

Gunnel painautui häntä lähemmä, järkytettynä.

— Sinä annat enemmän kuin anteeksi minulle — sinä rakastat minua! mutisi hän, ikäänkuin hänen olisi ollut vaikea käsittää niin uskomatonta.

— Niin, sanoi Garth yksinkertaisesti, eikä siinä ollut hituistakaan epäröimistä.

Gunnel ei voinut epäillä ja hän sai kokea sanoin kuvaamatonta.

— Henning, alan ymmärtää, miten sinä mahdat rakastaa Jumalaa… Jos hän on yhtä todellinen sinulle kuin sinä minulle… ja hänen anteeksiantonsa sinun anteeksiantosi kaltaista…

— Minun!

Hänen äänensä ilmaisi taivaan korkuista erotusta hänen vaillinaisen, inhimillisen anteeksiantonsa ja Jumalan anteeksiannon välillä.

Gunnel istui ääneti painautuneena miestänsä vasten, ja hänen kaipaava katseensa katsoi huoneeseen näkemättä mitään, mutta ensimmäisen kerran huomaten jotain siitä todellisuudesta, joka on näkymättömissä ja täyttää maailman kaikkeuden.

6.

Avioliittonsa alussa Gunnel ja hänen miehensä olivat sopineet siitä, etteivät pidä yhteisiä aamu- tai iltarukouksia, sillä Gunnel oli turhanarka kaikesta, joka mahdollisesti voisi kehittyä tyhjäksi tavaksi, ja teeskentelyn pelosta hän tahtoi välttää kaikkea, missä hän ei voinut olla kokonaan mukana.

Mutta sen päivän illalla, jolloin Gunnel oli tullut kotiin sairaalasta pikku poikineen, oli Garth tuntenut niin välttämätöntä tarvetta perheensä kanssa kiittää Jumalaa, että hän välittömästi oli antanut myöten sille. Kun lapsentyttö tuli sisään hakemaan Estridiä, ja Hilma Grot nousi ylös lähteäkseen, pyysi Garth heitä jäämään. Keittiöpalvelijaa lähetettiin hakemaan, ja kun kaikki olivat koolla, otti Garth Raamattunsa ja luki kappaleen. Se oli kiitospsalmi. Hänen sydämensä oli lämmin, ja hän puhui luonnollisella ja miellyttävällä tavalla luetun johdosta, ennenkuin hän lopetti lyhyeen rukoukseen. Eivät kotitapahtumat vain olleet hänen sydämellään, se sykki vielä enemmän ihmiskunnalle yleensä, ja hän kantoi yksinkertaisessa palavassa rukouksessaan maailman hädän Jumalan eteen.

Palvelijat menivät jälleen toimiinsa kyynelsilmin, pikku Estrid puristi isäänsä lujemmin kuin tavallisesti yöhyvästiksi, ja Hilma Grotin kädenpuristuksessa oli jotain erikoisen lämmintä hänen sanoessaan hyvästiä.

— Gunnel, onko sinulla mitään sitä vastaan, että pidämme kotihartautta tästälähin? kysyi Garth, kun hän ja Gunnel olivat jääneet kahden. Tahtoisin niin mielelläni sitä.

Gunnel suostui heti hänen toivomukseensa, hän ei enää voinut kieltää häneltä mitään.

Ja niin tuli kotihartaus jokapäiväiseksi tavaksi heidän kodissaan, mutta siitä ei tullut mitään tyhjää tapaa.

Garth tunsi välttämättömän tarpeen yhdessä koko kotikuntansa kanssa lähestyä Jumalaa tänä aikana, kun maailman valtakunnat vapisivat ja horjuivat, hän tahtoi saada heidät kaikki mukanaan siihen valtakuntaan, joka ei voi vavista, senvuoksi että se ei ole tästä maailmasta, vaikka se on maailmassa.

Gunnel unohti vanhan teeskentelyn pelkonsa, ei mikään ollut hänestä kauempana kuin se, hänen istuessaan ja kuunnellessaan miehensä sanoja iltarukouksessa. Hän ei itse huomannut, millä uudella harrastuksella hän odotti saavansa kuulla ensin tekstin, jonka hän oli valinnut, ja sitten mitä hän löytäisi siitä.

Garth toi esiin kalleuksia loppumattomasta aartehistosta, joka tähän saakka oli ollut salattu Gunnelilta. Hengelliset asiat, joista Garth puhui, kävivät yhä vähemmän abstraktisiksi hänelle, hän alkoi voida käsittää niiden todellisuutta. Tiedottomasti alkoi hän nähdä Garthin silmillä ja seurata hänen ajatuksensa suuntaa.

Hartaammin kuin konsanaan kuunteli hän miestään nyt. kun hän, tätä kohtaan tekemänsä rikkomuksen syvyyden takia, oli saanut kokemusta siitä, miten kokonaan hän saattoi antaa anteeksi. Se antoi elämää hänen sanoilleen enemmän kuin mikään muu oli voinut tehdä. Gunnelin silmät alkoivat aueta synnin todellisuudelle ja armon huimaavalle syvyydelle.

Tämä ei tapahtunut Gunnelille minään pikaisena kääntymyksenä, vaan jokapäiväisenä vaikutuksena, jolle hän omien personallisten, viimeviikkoisten kokemustensa samoinkuin ajan pelottavan vakavuuden ja tärisyttävien tapausten johdosta oli tullut vastaanottavaksi.

6.

Gunnel piti oviverhoa syrjässä ja seisoi huomaamattomana oviaukossa ja katsoi miestänsä.

Tämä oli kääntänyt kirjoitustuolin niin, että hän istui ikkunaan päin ja katsoi ulos. Aurinkoinen sumunsekainen marraskuun päivä heitti kalpeaa kultahohdetta hänen kasvoilleen. Gunnel näki hänet vain profiilissa, mutta hänen ilmeensä saattoi Gunnelin pysähtymään. Toisessa kädessä hän piti avattua kirjaa, jonka hän oli antanut painua alas polvelle istuessaan siinä katse ulos avaruuteen luotuna ja ajatellessaan luettua. Gunnelin ensimmäinen mielijohde oli lähteä pois huomaamatta kuten oli tullut, ettei häiritsisi Garthia. Mutta hänen kasvojensa ilme kiinnitti Gunnelin huomiota, hän isosi päästä osalliseksi siitä, mikä saattoi niin henkevöittää Garthia, ja se pidätti hänet.

Ja eikö hänellä ollutkin täysi oikeus saada tämä kaipauksensa tyydytetyksi? Hehän olivat mies ja vaimo ja he olivat luvanneet toisilleen pitää kaikki yhteisesti.

Se ajatus antoi hänelle rohkeutta menemään Garthin luo.

Tämä ei huomannut häntä ennenkuin hän pehmein liikkein polvistui hänen viereensä ja pani ristiin asetetut käsivartensa hänen tuolinsa nojapuulle.

— Mitä sinä luet?

Kysymys tuli luonnollisesti, ja Garth vastasi siihen yhtä luonnollisesti nostamalla kirjan, jonka Gunnel nyt huomasi Uudeksi Testamentiksi, ja lukemalla muutamia säkeistöjä.

"— — — Eräs jalosukuinen mies lähti matkalle kaukaiseen maahan saadakseen itselleen kuninkaallisen vallan ja sitten palatakseen."

"Ja hän kutsui tykönsä kymmenen palvelijaansa, antoi heille kymmenen puntaa ja sanoi heille: 'Asioitkaa näillä, kunnes tulen'."

"Mutta hänen kansalaisensa vihasivat häntä ja lähettivät lähetystön hänen jälkeensä sanomaan: 'Emme tahdo tätä kuninkaaksemme'."

"Ja tapahtui kun hän oli saanut kuninkaallisen vallan ja palasi, että hän käski kutsua eteensä ne palvelijat, joille oli antanut rahat, saadakseen tietää mitä kukin oli asioimisellaan ansainnut — — —."

Tässä Garth pysähtyi, vaikka vertaus ei ollut loppunut, mutta Gunnel luki ääneti eteenpäin tilinteosta palvelijoiden kanssa, kuinka uskolliset asetettiin kymmenen tai viiden kaupungin hallitsijoiksi ja kuinka laiskat rangaistun, ja siitä kuinka ne surmattiin, jotka eivät tahtoneet kuningastaan kuninkaaksi.

— Katsohan, luen Uutta Testamenttia uusimman käännöksen mukaan, ja silloin vanhat tutut paikat tulevat ikäänkuin uusiksi minulle. Tämä on yksi sellainen kohta, sanoi Garth.

Hän oli niin kiinni tässä vanhassa, joka oli vaikuttanut häneen uuden voimalla, ja hänen tarpeensa ilmaista ajatuksensa oli niin voimakas, että hän tykkänään unohti Gunnelin todennäköisen puutteellisuuden ymmärtää häntä ja tuntea myötätuntoa.

Gunnel huomasi sen ja pelkäsi millään tavoin muistuttaa häntä siitä, että hän puhui juuri hänelle. Hän ei olisi nyt voinut kestää sitä, että näkisi Garthin yht'äkkiä keskeyttävän itsensä ja sulkeutuvan häneltä, kuten hän ennen oli saattanut tehdä, sillä Gunnelin heräävä janoaminen, mistä hän ei vielä itsekään ollut täysin tietoinen, pyysi sitä, mitä Garthilla oli annettavana.

Luettu selvitti myöskin uuden puolen asiasta, joka hänestä aina oli ollut itsestään selvä.

— Eikö Kristuksella sitten vielä olisi kuninkaallista arvoa yli maailman? kysyi hän ihmetellen, sillä kyllä hän aina oli luullut, että kaikki kristityt otaksuivat niin olevan.

— Elämme ajassa, jolloin hän vielä on poissa saadakseen sitä itselleen, vastasi Garth ajatuksissaan. En ole koskaan ennen ajatellut sitä.

— Ajattele, jos hän ei saisi sitä? huomautti Gunnel.

— Hän on jo saanut sen, kaikki on selvää siellä kaukaisessa maassa.
Jumala on asettanut hänet maailman kuninkaaksi. Mutta ihmiset…!

Hänen äänenpainonsa täydensi keskeytetyn lauseen.

— He eivät tahdo, että hän olisi heidän kuninkaansa, tarkoitat?

Garth käänsi miettivän vakavan katseensa häneen.

— Maailman, joka on niin täynnä vihaa ja väkivaltaa ja valhetta kuin meidän, ei voi juuri sanoa kunnioittavan häntä — rakkautta, hiljaisuutta, totuutta, — kuninkaanaan. Vai mitä sinä arvelet?

— Mutta kaikki taistelevathan rukoilevat Jumalaa, vastasi Gunnel hieman ivallisesti.

— Sanoilla, mutta totisesti eivät teoissa. Maailman teot huutavat kanuunanjyrinän voimalla: "Emme tahdo tätä kuninkaaksemme." Mutta — ja tässä tuli hänen liekehtivään katseeseensa lämpimämpää kiiltoa — maailman hätä huutaa aivan päinvastaista.

Hän katsoi jälleen ulos avaruuteen ja Gunnel tarkkasi jännittyneenä hänen kasvojaan, onnellisesti tietoisena siitä, mitä Garth ei näyttänyt huomaavan: että hän puhui hänen kanssaan avomielisesti ja luottavasti, ikäänkuin hän olisi varma tulevansa ymmärretyksi.

— Miten luulet käyvän! kysyi Gunnel. Tuleeko hän takaisin ja tekeekö hän itsensä kuninkaaksi väkivallalla?

— Hän tekee itsensä kuninkaaksi oikeudella, vastasi Garth pikaisesti.

Sitten hänen kasvonsa kirkastuivat sydämellisestä ilosta.

— Hän tulee! Meillä on oikeus odottaa häntä millä hetkellä tahansa!

Gunnel katsoi häntä ihmetellen. Oli selvää, että se, mistä hän puhui, oli hänelle elävää todellisuutta.

Häntä ahdisti, kun hän näki sen, ja hänen mieleensä muistuivat nuo sanat, että kaksi ovat yhdessä, mutta Herran tullessa toinen otetaan ylös ja toinen jätetään.

Kuinka Garth saattoi niin kokonaan iloita jostain sellaisesta, jolla oli myös niin kauhistava puoli? Eikö se ollut itsekästä? Eikö hänellä ollut ajatustakaan häntä varten, joka jätettäisiin?

Mutta jos hän saattoi tuntea itsekästä iloa, ei hän ehkä ollutkaan kypsä otettavaksi. Se ajatus tuli lohdutuksena hänelle.

Ennenkuin hän tuli sanoneeksi mitään siitä, mitä ajatteli, puhui Garth jälleen.

— Maailma ei sentään ole niin hylätty hänen poissa ollessaan, kuin miltä voi näyttää. Hän on jättänyt leiviskänsä palvelijoilleen. Niitä on hoidettava uskollisesti ja ahkerasti.

— Sinä olet yksi niistä, sanoi Gunnel hiljaa.

Garth ei vastustanut häntä, sillä hän tiesi olevansa maailmassa kuninkaansa palvelijana. Mutta, hänen kasvojensa vakavuus osoitti, miten syvästi hän tunsi edesvastuunsa ja rakasti sitä.

— Ensimmäinen, mitä hän tekee, kun hän tulee, on tilinteko meidän kanssamme, sanoi hän miettivänä.

— Silloin sinut asetetaan viiden tai kymmenen kaupungin haltijaksi, sanoi Gunnel hiljaa.

Hän puhui lämpimästi, mutta hänen sanoissaan oli kuitenkin jotain ylpeyden viettelystä, hänen sitä tarkoittamattaan.

Garth ei huomannut sitä, se rakkaus, joka täytti hänet ja kävi palavaksi Herran tuloa ajatellessa, oli hänen paras turvansa.

— Siitä en tiedä mitään, vastasi hän, mutta yhden tiedän: nimittäin sen, että jos palvelen häntä uskollisesti nyt, saan tilaisuutta ja voimaa palvella häntä vielä paljon enemmän silloin suurena hetkenä: "Tästälähin."

Gunnel katseli häntä tarkkaavasti ja näki, että hän huolimatta syvästä vakavuudestaan tulevan tilinteon suhteen, ei näyttänyt tuntevan mitään pelkoa siitä.

— Oletko aivan varma tulevasi valituksi hänen tullessaan?

Lehtori Garthin avioliitto — 12

Gunnel ei voinut olla tekemättä sitä kysymystä. Hän ei tiennyt itse kysyvänsä siten senvuoksi, että toivoi löytävänsä Garthissa jotain hengellistä itserakkautta, joka voisi aiheuttaa sen, että hänet jätettäisiin hänen luokseen.

— Kun katson itseäni, käsitän hyvin selvästi, että olen kaukana kypsyydestä mihinkään sellaiseen, sanoi Garth itsetuntemuksella. Mutta — ja tässä hänen vakavuutensa säteili oppilaan ihailua — ajattelen Hänen voimaansa, joka kykenee muuttamaan minut!

Gunnelin toivo häipyi. Garth oli kyllä kypsä, mutta hän — — —!

Sanomaton tuska valtasi hänet ikäänkuin välttämättömän eron edessä.

Mutta sitten hänen luonteensa joustavuus pääsi esiin. Kuka voi todistaa, että puhe Herran tulemisesta oli tosi, ja jos se tulisikin tapahtumaan, saattoi siihen kulua vielä vuosisatoja. Johan apostolitkin olivat odottaneet häntä elinaikanaan, eikä hän vieläkään ollut tullut.

Hän lohduttautui ja nosti päänsä, jonka hän äsken oli antanut painua toivottomuutensa raskauttamana.

Mutta hänen tarvitsi vain katsoa miehensä kasvoja, niin tuska kirveli uudelleen.

Se, joka Herran tullessa erottaisi heidät, erotti heidät nyt jo: Hän pelkäsi sitä, mitä Garth ikävöi! Hän tahtoi päästä uskomasta sitä, mitä Garth rakasti! Niinkuin kaksiteräinen miekka viilsi se totuus häntä, ja hänen sisimpänsä vuoti verta, ja hänen henkensä valitti parantavaa kättä ikävöidessään.

Hän ei luullut miehensä huomaavan miten liikutettu hän oli, tai aavistavan syytä, mutta hän erehtyi siinä, sillä Garth huomasi sen. Hän oli keskustelunkin aikana ollut täysin tietoinen siitä, miten avomielisesti hän oli puhunut sisimmästään Gunnelille. Mutta hän ei ollut ollut tietävinään mistään eikä nytkään kääntynyt Gunnelin puoleen suoranaisin sanoin peläten varomattomuudella ehkä sammuttavansa sen liekin, joka oli alkanut kyteä. Hän tyytyi siihen, että antoi yksinkertaisesti vain valonsa loistaa hänelle, tyynesti luottaen sen sytyttävään voimaan, joka ei ollut hänen omaansa, vaan Jumalan.

7.

Toisinaan saattoi kummallinen alakuloisuus vallata Estridin. Silloin hän aina mielellään vetäytyi yksinäisyyteen, kunnes se oli ohi. Mutta hänen ei aina onnistunut piilottautua. Gunnel oli enemmän kuin yhden kerran huomannut sellaista, ja eräänä päivänä, kun hän tapasi Estridin sellaisena alakuloisuuden hetkenä, ei hän antanut pikku tyttönsä hiipiä pois.

— Mikä sinun on, Estrid? kysyi hän ja veti vastustelevan tytön luokseen.

— Ei mikään, vastasi Estrid.

— Oletko sairas?

— En.

— Oletko pahoillasi?

— Olen.

— Minkätähden sitten?

— En tiedä.

Ilman kyyneliä, mutta alakuloisuuden varjo silmissään hän istui äidin polvella, vaikka hän mieluimmin olisi mennyt menojaan.

Gunnel katseli häntä tarkkaavasti ja ihmetellen eikä tiennyt mitä olisi tehnyt hänelle.

Hän oli aina tuntenut Estridin enemmän Henningin lapseksi kuin omakseen, mutta tämä aiheeton alakuloisuus ei ollut isän perintöä. Se muistutti Gunnelia siitä mielialasta, joka toisinaan oli vallannut hänet itsensä vähän ennen Estridin syntymistä.

Oliko todellakin mahdollista, että se tilapäinen raskasmielisyys oli periytynyt lapselle?

Gunnel nousi kapinaan sitä vastaan, se oli hänestä julmaa.

— Etkö voi sanoa minulle, mikä sinun on, lapsi? Hänen levottomuutensa teki hänet kärsimättömäksi.

— En tiedä mikä minulla on, sanoi Estrid väsyneesti ja yksikantaan.

Silloin Gunnel tuli ajatelleeksi, kuinka paljon Garthia hän tavallisesti näki pienokaisessa: hänen lämpöään, hänen rakkauttaan Jumalaan. Hänen uskonsa tuntui olevan myötäsyntynyttä Estridissä. Ja neuvottomuudessaan hän vetosi tähän lapsessa olevaan isänperintöön.

— Etkö voi puhua Jeesukselle, mikä sinulla on? kysyi hän, puoleksi arasti.

— Hän tietää sen paremmin kuin minä, vastasi Estrid, ikäänkuin se ajatus olisi antanut hänelle lohdutusta.

Hän nojasi päänsä äitiä vasten eikä enää näyttänyt haluavan lähteä tiehensä.

Gunnel hyväili häntä hiljaa ja hellästi.

Vähitellen Estrid kirkastui ilman nähtävää aihetta. Silloin hän katsoi ylös, hymyni Gunnelille ja kiersi kätensä hänen kaulaansa.

— Nyt se on ohi, sanoi hän.

— Tuleeko sinulle usein tällaista? kysyi Gunnel.

— Toisinaan vain.

— Mitä sinä silloin tavallisesti teet?

— Menen piiloon.

— Jeesuksenko luo?

Estrid mietti hetkisen ennenkuin vastasi.

— En, sitä en voi, mutta hän löytää aina minut sitten vähitellen.

Gunnel ymmärsi, että pienokainen piti luonteensa kirkastumisen Jeesuksena, joka tuli hänen luokseen, ja syvästi liikutettuna hän ajatteli, että se kyllä olikin niin.

Myöhemmin illalla, kun lapset makasivat, ja Gunnel oli yksin miehensä kanssa, puhui hän miehelleen Estridistä.

— Minun pimeyteni ja sinun valosi taistelevat lapsestamme, sanoi hän hieman värisevin hymyin.

Garth ei vastannut, mutta hänen katseensa, vakava ja hellä, näytti tahtovan tunkeutua Gunnelin sisimpään ja hakea sieltä sitä salattua, jota hän aina kaipauksella oli odottanut.

Gunnel veti nyyhkyttävän hengähdyksen ja nojautui Garthiin.

— Sinä olet käynyt minulle ylivoimaiseksi, sanoi hän.

— Minäkö?

Gunnel ymmärsi, että Garth tahtoi toisen käyvän hänelle ylivoimaiseksi.

— Hän on niin abstraktinen minulle vielä, kuiskasi hän. Mutta alan aavistaa häntä. Hän on sinussa, Estridissä, kaikkialla ympärillä — ja suurissa, kauheissa maailmantapauksissa…

— Entä sinussa itsessäsi, Gunnel?

Gunnel ei uskaltanut vastata. Hän pelkäsi Garthin äänessä kuuluvaa hillittyä riemua, pelkäsi lausua sanaa, joka ehkä olisi sanonut enemmän kuin totuuden. Hän ei tiennyt itse, miten hänen laitansa oli — aivan samoinkuin Estrid aikaisemmin päivällä. Ja hänen mielestään se vastaus, minkä Estrid oli antanut, sopi nyt häneenkin.

Hän painoi päänsä miehensä rintaa vasten ja kuiskasi aran tunnustuksensa.

— Ehkä hän löytää minut vähitellen.