—Täällä on paljon väkeä—
Herra Jumala! Hän tuskin oli saanut sen suustaan, ennenkuin ymmärsi, kuinka peräti tyhmältä se kuului. Rouva Vilénin korvat olivat terhallaan ja säälimättömät silmät kiintyivät häneen.
Mutta emäntä hymyili leppeästi.
—Meillä on tapana näin lukukauden alussa aina jonakuna iltana nähdä kaikki tuttavat luonamme.
Jotakin hän vielä sanoi, johon Selma vastasi »kyllä», ja siihen heidän puheensa taukosi. Vähän aikaa hän siinä istui ikäänkuin odottaen, että Selma toisi vuorostaan uutta ainetta esille, mutta kun semmoista ei kuulunut, päivitteli hän:
—Kuinka täällä on kuuma, vaikka ei ole lämmitettykään koko päivänä.
Mutta nuo lamput hehkuvat.
Selma ei siihenkään osannut mitään vastata. Silloin hän nousi hiukan kärsimättömänä ja lähti pois toisia vieraita puhuttelemaan.
Aarnold tuli toisesta huoneesta. Rouvat heti vaikenivat ja tekivät hänelle tilaa. Selma toivoi häntä luokseen, mutta hän ei ennättänyt lähellekään, ennenkuin muutamat häntä pidättivät.
—Lehtori varmaankin antaa meille hyvän neuvon, he sanoivat.
—Missä suhteessa niin?
—Kuinka voimme ehkäistä juoppoutta täällä markkinoiden aikana? Jotain pitäisi meidän siinä suhteessa tehdä.—Istukaa, hyvä lehtori.
—Kiitoksia—
Hän istui.
—Juoppoutta ehkäistä? Se olisi tosiaankin tärkeätä. Mitä keinoja olette arvelleet?
—Emme ole vielä keksineet mitään.
—Jos olisi pitää raamatunselityksiä joka ilta sillä viikolla.
—Niin—raamatunselityksiä!
Kaikki ihastuivat tuumaan ja kokoontuivat hänen ympärilleen. Loitompana jotka olivat, vetivät tuolinsa lähemmäksi.
—Ottaisiko lehtori pitääkseen?
—Kyllä, vallan kernaasti.
—Kuinka hän on jalomielinen ja hyvä, he kuiskasivat toisilleen. Selma jäi syrjään. Hänellä ei ollut mitään sanottavaa. Mitä hän tiesi heidän oloistaan, mitä hän välitti heidän markkinoistaan, heidän juopoistaan!
Kun olisi loppunut tämä ilta! Hän tunsi itsensä sanomattoman väsyneeksi ja onnettomaksi. Kun olisi loppunut tämä ilta! Kun hän olisi taas kotonaan. Ei ikipäivinä hän enää toista kertaa heidän pitoihinsa lähtisi.
Loppuihan se viimein. Hiukan vapaammin hän hengitti, kun Aarnoldin käsivarressa taas astui kotia päin.
—Siellä oli kauhean ikävä.
—Ikävä? Kuinka niin? Mielestäni siellä oli päinvastoin hauska. Ja varsinkin kiitettävää, että naiset tahtovat edistää raittiutta. Erinomaisen kiitettävää.
Selma huokasi. Hän olisi kaivannut ystävällistä sanaa, mutta hän ei saanut sitä.
Monta päivää häntä vaivasi ikäänkuin painajainen näiden juhlien jälkeen. Mutta sitten se äkkiä puhaltui pois, hävisi kuin öinen sumu kirkkaan päivän valossa.
Anni, näet, saapui takaisin joululomalta. Yhtä iloisena kuin ennenkin, ei monta vertaa iloisempana vielä. Hän puhui kymmenestä asiasta samaan aikaa, seisoi, ei malttanut istua, nauroi, pudisteli häntä olkapäästä ja heittääntyi lopulta polvilleen hänen eteensä, jatkaakseen siinä jutteluaan kaikessa rauhassa.
Vähässä ajassa hän oli ennättänyt kertoa päästä päähän koko joululoman matkoineen kaikkineen. Heillä oli ollut seikkailuja, jos jonkinlaisia. Mennessä heitä oli koko liuta yhdessä, sekä miehiä että naisia. Eivät saaneet yösijaa kerran, saivat olla kaikki yhdessä huoneessa. Silloin valvoivat koko yön ja leikkivät. Niin hullunkurista se oli ollut, sillä kaikki tunsivat itsensä yhtäkkiä niin merkillisen vapaiksi. Ihan olivat olleet kuin vallattomat lapset, iloisia ja huimapäisiä. Niin hauskaa matkaa ei hän vielä ikinä ollut tehnyt.
—Ja tiedätkös mitä? Suuri uutinen! Nyt ne ovat kihloissa.
—Ketkä?
—Nanni Siren ja lehtori Korner. Nanni on jäänyt pois seminaarista ja pääsiäisen aikaan kuuluu olevan häät. Mutta niistä ei ikipäivinä onnellisia tule, muista minun sanoneeni.
—Ei sitä tiedä.
—Tietää! Ihan sen tietää edeltäpäin. Semmoisia kevytmielisiä kun ovat.
—Niin—vaan kuitenkin. Ehkä he ovat hyväsydämisiä.
—Mitäs siitä,—mutta Kornerilla ei ole semmoisia lujia periaatteita kuin on lehtori Hellmanilla.
Selma ei sanonut siihen mitään. He menivät takaisin seminaariasioihin. Anni kertoi että joukko toveria oli päättänyt seuraavan sunnuntain iltapäivänä lähteä yhdessä kelkkailemaan Mattilan mäelle. Mattilan tuvassa joisivat kahvia, ehkä sitten vähän tanssisivatkin illempänä.
—Etkö tule mukaan vanhoja muistoja virkistämään?
—Tulen miel—niin, se tahtoo sanoa, jos sopii—jos Aarnold laskee.
—Niin, tietysti, jos lehtori laskee, ei suinkaan muuten. Aarnold saapuikin vähän sen jälkeen. Selma meni kädet ojona häntä vastaan.
—Anni on täällä, ja meillä on ollut niin hauskaa.
—Vai niin?
Hän tuli sisään ja tervehti. Anni kumarsi syvään. Hänen silmänsä loistivat iloisemmin kuin ennen. Mutta lehtori Hellman katsoi häneen jäykästi.
—Te viivyitte yli ajan. Olitteko kipeänä?
—Ei, en minä ollut kipeänä. Muuten minä—kun oli niin pitkä matka ja paha sää. Puhuin siitä jo vähän johtajattarelle ennen joulua.
—Oliko hän antanut teille luvan?
—Ei—kun minä en silloin varmasti tietänyt pyytääkään.
—Siinä tapauksessa teillä ei ollut oikeutta jäädä myöhempään. Semmoinen epäjärjestys ei käy laatuun. Ajatelkaa, jos kaikki muutkin oppilaat olisivat tehneet samoin, mitä sitten?
Anni oli punainen hiusmartoa myöten. Hän ei puhunut mitään, vain alas.
—Niin, sanokaa nyt, mitä siitä olisi seurannut?
—Ymmärrättekö nyt, kuinka väärin siinä teitte?
Selma kiusaantui sanomattomasti. Hän olisi mielellään tahtonut Annia puolustaa.
—Ei ole muilla niin pitkää matkaa kuin on Annilla, hän uskalsi arastellen sopertaa.
—Ja mitä se siihen kuuluu, kääntyi Aarnold häneen kuivasti, seminaarin laissa ei matkan pituudesta tai lyhyydestä mainita mitään. Loma-aika on sama kaikille.
Sen sanottuaan hän lähti omaan kammariinsa. Jysähtämällä meni ovi kiinni hänen jälkeensä.
He jäivät taas kahden. Mutta istuivat nyt noloina kumpikin, eikä puhe ruvennut enää sujumaan heidän välillään. Selma aina koetti alkaa, vaan kun Anni ei tarttunut kiinni, raukenivat kaikki yritykset siihen paikkaan.
Pian Anni sitten jo nousikin ja sanoi jäähyväiset.
—Käy nyt katsomassa, huusi Selma hänelle vielä portailla, sisällä hän moneen kertaan oli sitä vakuuttanut.
Hän jäi yksin. Seisoi siinä mietteissään pöydän luona ja tuijotti lampun valoon. Hänen tuli kertoa Aarnoldille, kuinka hyvä Anni oli, ja kuinka uskollinen ystävä hänelle. Oli hän siitä monasti jo puhunutkin, mutta Aarnold oli varmaan sen unohtanut.
Aarnold kirjoitteli kammarissaan. Selma kietoi kätensä hänen kaulalleen.
—Mitä on muijalla sanottavaa. Minulla ei olisi juuri aikaa—
—Muijalla!
Se nimi aika koski Selman korviin. Hän tuli kohta pahalle tuulelle, kun sen kuuli.
Nytkin hän mitään virkkamatta veti kätensä pois ja aikoi lähteä samaa päätä takaisin omaa kammariinsa.
—Noh—mitä se merkitsee?
Aarnold katsoi taakseen.
—Kun sinulla ei ole aikaa.
—Puhuhan kumminkin. Mitä sinulla oli asiaa?
Selma palasi hänen luokseen.
—Annista minä vaan ajattelin pikkuisen puhua.
—Niin—minä myöskin tahtoisin sanoa hänestä pari sanaa.—Pikku muijaseni, se on vähän hullua, että hän rupeaa juoksemaan täällä visiitillä luonasi ja ottaa semmoisen vanhan toverikannan, ikäänkuin olisitte yhdenvertaisia.
—Mutta mitäs se tekee?
—Mitäkö tekee?—Etkö sinä ymmärrä kysymättä? Jos hän on noin tuttavallinen minun rouvani kanssa, ja tungettelee tänne kotiimme aivan kuin sukulainen tai läheinen ystävä, niin mitä kunnioitusta hänellä sitten enää voisi olla minuun opettajana? Tietysti lyöttäyntyisi vähitellen toveriksi minullekin. Sitäpaitsi—on hän liian talonpoikainen, en katso häntä soveliaaksi seurakumppaniksi vaimolleni, en ollenkaan!
Selma oli kuin puusta pudonnut.
—Pitääkö minun sitten—? Ei, sehän on mahdotonta!
—Mitä pitääkö? Kieltää häntä käymästä? Ei, sitä en tarkoittanut. Mutta voithan käytökselläsi osoittaa, ettei teidän valinne enää voi olla sama kuin ennen—koska hän ei näytä sitä itsestään ymmärtävän. Äläkä millään tavalla kehota häntä käymään,—ja jos hän kuitenkin rupeaa täällä juoksemaan, niin täytyy sitten antaa hänelle hieno viittaus—
—Mutta—
Selma ei voinut enää puhua, hänellä oli vedet silmissä. Aarnold näytti sen huomaavan.
—Onhan sinulla toisia rouvia, joiden kanssa voit seurustella, Selma hyvä. Miksi sinä juuri noita oppilaita valitset. Ei se sovi, muista että sinä nyt kuulut opettajien piiriin.
—Nepä kun ovat minun vanhoja tovereitani.
—No, entä sitten! Sinä olet nyt toisissa olosuhteissa, ne ei enää sinulle kelpaa tovereiksi.
Ja siihen se päättyi. Hän tarttui taas kynäänsä kiinni. Selma meni takaisin omaan kammariinsa. Mieli painui alas, tuntui kuin raskas kivi olisi pudonnut sydämelle. Se tappoi kaiken elämän halun ja toivon ja ilon.
Nuo jokapäiväiset askareetkin kadottivat viehätyksensä. Niistä ei tullut mitään valmista, sama kurssi oli aina edessä. Laittaa ruokaa, syödä, korjata ruuat, pestä astiat, ja taas: laittaa ruokaa, syödä, korjata ruoat, pestä astiat. Tätä tekoa kolmasti päivään ja joka ikinen päivä. Kestävämpää tulosta ei koskaan, niinkuin muista töistä.
Aarnold kävi seminaarissa ja teki töitään sillä välin omassa kammarissaan. Selma oli enimmiten yksin. Alussa hän oli mennyt käsitöineen sinne Aarnoldin luokse, mutta huomasi kerran häiritsevänsä ja sitten hän ei enää mennyt.
Iltasilla oli Aarnoldilla melkein aina kokouksia. Milloin seminaarin »konferensia», milloin valtuuskunnan tai vaivaishoitokunnan kokouksia, milloin mitäkin, ei Selma niistä kaikkia tietänytkään. Lieneekö ketään koko kaupungissa käytetty niin paljon luottamustoimiin kuin häntä. Ja hyvähän se tietysti oli, mutta—!
Illat olivat niin pitkiä, huoneet autioita, hiljaisuus painava, ilma tukehduttava. Ja ajatukset kävivät raskaiksi kuin lyijy. Hän ei muistanut enää, miltä iloisuus tuntuikaan. Ja kun hän sitä sattumalta joskus näki jossakin, teki se hänelle pahaa. Niinkuin silloin kerran seminaarin ohitse käydessään. Silloin oli välitunti, kuului rymyä ja pauhua. Siellä lauletuin, soitettiin, naurettiin, huudettiin, juostiin, hypeltiin. Muutamia vanhoja tovereita seisoi ikkunassa, he katsoivat häneen, hymyilivät ja vilkuttivat toisiakin ikkunaan. Niitä ryntäsi siihen aika liuta. Pää oli pään vieressä, toiset kurkkivat alta ja syrjästä, toiset kurottelivat kaulaansa, että pääsisivät näkemään muiden ylitse, muutamat nousivat tuoleillekin, muutamat taas lensivät kuin harakat toiseen ikkunaan. Ja sitten kaikui ilo uudelleen, että kuului aina kadun toiseen kulmaan saakka.
Että he viitsivät, suuret tytöt! Tuo oli suorastaan inhottavaa. Eivätkö he ymmärtäneet, ettei elämä ollut mitään leikintekoa. Mutta he eivät vielä olleet mitään kokeneet. Siitä tuo huikentelevaisuus ja kevytmielinen vallattomuus. He olivat kuin lapset, jotka huolettomina luistelivat yön vanhalla jäällä.
Kului välistä monta päivää, ettei Aarnold käynyt hänen puolellaan muuta kuin syömässä. Silloinkin hän usein oli niin ajatuksissaan, ettei muistanut häntä paljon katsoakaan. Ja syötyä hänellä tavallisesti oli kiire pois. Aamiaisen jälkeen tunnille, päivällisen jälkeen nukkumaan.
Selmallakaan ei ollut juuri mitään puhumista. Hän ei löytänyt minkäänlaista aihetta, mietti usein päänsä ympäri, mutta ei vaan löytänyt. Joskus hän tiesi kertoa, että voi joko kallistunut tai huojistunut, että Miina oli särkenyt jonkun astian, taikka että hän oli huomannut Miinan juovan kaksi ja kolmekin kuppia kahvia joka pannusta.
—Miksi et sano hänelle? Sinun täytyy pitää häntä silmällä, kuului hänelle silloin vihainen muistutus.
Selma ymmärsi itse, että hän kävi kuivaa kuivemmaksi. Välistä tunsi hän itsensä niin sanomattoman tyhjäksi. Silmät kävivät raukeiksi, häntä väsytti ja nukutti usein aamusta iltaan. Ei sentään saanut untakaan. Elottomana, haluttomana hän liikkui keittiöstä sisään, sisästä keittiöön. Eniten hän kuitenkin istui sohvassaan, käsityö helmassa. Kun Miina tuli sisään, hän nosti sen ylös ja oli ahkerasti ompelevinaan, vaikka kyllä Miina luultavasti älysi ettei se paljon edistynyt, hänellä kun oli niin tavattoman terävät silmät.
Eräänä päivänä johtui hänen mieleensä, kuinka helposti hän silloin huviretkellä oli kertonut novellin Almanzorista ja Zuleimasta aivan omasta päästään. Mitä jos hänellä olikin taipumusta novellien kirjoittamiseen? Hän päätti koettaa.
Koko päivän hän mietiskeli ainetta. Ensin yhtä, sitten toista. Marie Sofie Schwarzin romaanit pyörivät hänellä päässä, ja niiden malliin oli juoni, jonka hän lopullisesti sommitteli.
Sinä iltana hänellä ei ollut ikävä. Kun Aarnold kymmenen aikaan tuli konferensistä, hänellä oli jo pitkältä novellin alkua. Mielissään siitä hän meni lamppu kädessä Aarnoldia vastaan. Sattuipa Aarnoldikin silloin olemaan jotenkin hyvällä tuulella. He istuivat ylhäällä vielä puoli tuntia ja Selma kertoi tuumastaan. Koko novellin luonnos hänellä oli selvillä pääpiirteissään.
Aarnold poltteli paperossia ja hymyili. Ehdoittelipa vielä joitakuita muutoksiakin kertomuksen juoneen siellä täällä. Ja Selma ihastuksella niihin suostui joka ainoaan.
Se ilta oli hauskimpia, mitä hänellä moneen aikaan oli ollut. Aarnold oli hänelle hyvä. Melkein yhtä lämmin ja rakastunut kuin ennen kihloissa ollessaan. Ja hän kun oli alkanut jo epäillä hänen tunteitaan! Mitä jos Aarnold olisi aavistanut kaikkia hänen pahoja ajatuksiaan! Voisiko hän antaa niitä anteeksi?
Ei Selma uskaltanut sitä koettaakaan. Mutta hän päätti mielessään, ettei sallisi niiden enää koskaan nousta. Ne eivät olleet muuta kuin itsekkään ja syntisen sydämen oikkuja. Joskus hän oli kuullutkin, ettei paha henki ollut mihinkään niin kärkäs ja nopsa kuin avioihmisten väliä sotkemaan.
Hän kysyi sitä Aarnoldiltakin.
—Niin miksei se sitä tekisi, sanoi Aarnold, jos vain antaa sotkea.
Mutta sitä ei saa päästää lähellekään, kaukaa se pitää jo torjua.
Niin kaukaa se oli torjuttava! Nuo ajatukset, ne olivat hänen lähettämiään, pahan hengen lähettämiä. Hän oli antanut niille sijaa, oli ottanut ne vastaan! Mutta nyt olivat hänen silmänsä auenneet, tästä lähtien hän tietäisi välttää niitä.
Kun Aarnold huomispäivän aamuna tuli seminaarista istui Selma kirjoittamassa novelliaan.
—Se sujuu hyvin, hän sanoi.
Aarnold pyyhkieli kuuraista partaansa.
—Sitä novelliako sinä kirjoitat?
—Sitä.
Hän nauroi.
—Kuule—älä ole lapsellinen. Heitä pois. Perheen äidillä on muutakin työtä. Vai ajattelit sinä oikein toden perästä ruveta romaaneja rakentelemaan.
Hän nauroi makeasti. Selma siirsi häpeissään paperit syrjään.
—Ajattelin—silloin vain, kun on joutilasta aikaa—hän soperteli.
—Talon emännällä ei pitäisi milloinkaan oleman joutilasta aikaa, minun ymmärtääkseni.
He istuivat aamiaispöytään. Aarnold söi hyvällä ruokahalulla, mutta
Selma otti vaan hivenen eteensä.
—Miksi sinä et syö? kysyi Aarnold.
—Ei minua maita.
—Oletko kipeä?
—En.
Hänen täytyi kuitenkin nousta, sillä häntä pyörrytti.
—No mikä nyt?
—En oikein tiedä.
Hän hoippui keittiöön. Ja hetken päästä hän tuli kalpeana takaisin.
—Kuinka sinun on? kysyi Aarnold, ja loi häneen ihmettelevän katseen.
Selma koetti hymyillä.
—Ruoka tuli kaikki ylös.
—Sitten arvaan.
Hän veti Selman luokseen ja suuteli häntä.
—Sinä tulet—äidiksi.
—Äidiksi!
Selma vaipui hänen rintaansa vasten ja puhkesi itkuun.
—Itketkö sinä sitä? Luulin sinun päinvastoin tulevan iloiseksi.
—Iloinen minä olenkin—vaikka itken. Ei minulla ole paha mieli, kyyneleet vain väkisin tunkevat esille—ja rinta tahtoo pakahtua—
—Taitaa olla sen tilan tapoja. Mutta nyt, Selmaseni, sinun tulee olla varovainen. Välttää kaikkia mielenliikkeitä. Äläkä mene kadulle yksin, voivat ajaa ylitsesi ja koirat voivat säikyttää. Minä sen sijaan vien sinua kävelemään joka päivä.
Selma totteli. Hän ei jalallaan astunut ulos portista ilman Aarnoldia. Mutta hänen kanssaan he säännöllisesti aamiaisten jälkeen kävelivät jonkun matkaa. Aarnold ei antanut minkään työn itseään siitä estää eikä hän liioin kuunnellut Selman verukkeita, kun hänelle ei useinkaan tahtonut juuri sillä minutilla sopia. Milloin oli Miina mennyt vedelle ja hellassa paloi tuli, ettei käynyt kotia jättäminen yksin. Aarnold vaati häntä sammuttamaan tulen ja niin oli siitä pulasta päästy. Välistä Selma valitti väsymystä, välistä taas että hänellä oli vilu. Mutta niitä ei Aarnold ottanut lukuun lainkaan.
Käveleminen kesti useimmiten vain neljänneksen tuntia tai korkeintaan kaksikymmentä minuuttia. Sieltä tultua hän heittäytyi sohvalleen lepäämään. Pahoinvointi eneni, ruoka kävi vastenmieliseksi ja usein häntä pyörrytti. Mieli oli melkein aina raskas ja alakuloinen. Ei ollut milloinkaan mitään vaihtelua, ei mitään joka olisi virkistänyt tai antanut ajattelemisen aihetta. Hän pyysi Aarnoldilta jotain kirjaa, ja sai Scriverin »Sielun aarteen». Se ei häntä miellyttänyt, joku romaani olisi ollut hauskempi. Vaan niitä ei hän Aarnoldin kirjakaapista löytänyt lainkaan.
Noita pahoja ajatuksia hän uskollisesti koetti karkottaa kauas pois. Mutta mieleen tunkemalla tunki kaikenmoisia surullisia kuvitelmia, joissa ei ollut päätä eikä pontta, vaikka hän usein itki niiden vallassa. Jos hän esimerkiksi kuolisi,—sitä hän tavan takaa mietti,—jos hän kuolisi, surisiko Aarnold häntä? Ja kuinka kauan? Menisikö uudelleen naimisiin? Kenenkä kanssa?
Kaikki leskimiehet rientämällä riensivät kihlautumaan. Tuskin jaksoivat odottaa laissa määrättyä puolta vuottakaan. Tietysti Aarnold tekisi samoin. Ensi vuonna ehkä näillä ajoin oli täällä joku jo hänen sijassaan. Hänen jälkensä olivat peitetyt, häntä tuskin muistettaisiin. Aarnold ehkä rakastaisi sitä toista paljon enemmän kuin häntä. Tässä samassa sohvassa ehkä istuivat sylitysten yhdessä, Aarnold ehkä vakuuttaisi, kuinka vähän hän enää Selmaa ajatteli, kuinka hän vasta nyt oli oikein onnellinen, vasta nyt tunsi oikeata lempeä. Selman sydäntä poltti, näitä kuvitellessa ja vedet juoksivat virtana hänen silmistään. Mutta hän piti tavallisesti varalta, ettei Aarnold yllättänyt häntä itkemästä, sillä kuinka hän voisi selittää syyn?
Sitä paitsi Aarnold ei suvainnut turhanpäiväisiä tunteita. Sen hän tuli huomaamaan kerran, kun seminaarille oli sopivan ilman vuoksi keskellä päivää annettu luistinlupa ja Aarnold sillä tavoin tuli äkkiarvaamatta kotiin, vaikka juuri oli mennyt tunnilleen. Selma virui sohvallaan silloin parastaikaa ja itki. Hän oli kuvitteluissaan tullut sille kohdalle, jossa Arnold toisen rouvansa kanssa kulkisi käsitysten hänen haudallaan. Hän näki selvästi, kuinka he nojautuivat toisiaan vasten, kuinka Aarnold puristi rouvan kättä ja katsoi häneen lempeästi. Ja tuo rouva oli kukoistavan kaunis, paljon kauniimpi Selmaa.
Olikin hirveätä, kuinka rumaksi hän oli käynyt. Posket kalpeat, silmät raukeat ja elottomat, kasvot keltaisia laitumia täynnä. Miksi hän oli niin muuttunut? Siitäkö syystä oli Aarnold käynyt hänelle kylmäksi ja välinpitämättömäksi? Sillä kylmä ja välinpitämätön hän oli, sen hän osoitti selvästi joka päivä. Kävellytti häntä nyt tosin, ja piti hänestä vähin huolta, mutta se oli kaikki vain tuon syntymättömän tähden hänen kohdussaan, ei hänen itsensä tähden, sen hän tiesi varmaan! Ja taas tuli kuva eteen hautausmaalta. Aarnold ja nuori rouva hänen kainalossaan. Selma koetti ottaa selkoa tuon naisen kasvoista.
Mutta samassa Aarnold tuli sisään.
—Ajattelin, että menisimme ehkä kävelemään vielä, kun siellä on niin kaunis ilma.
—En minä jaksa.
Selma painoi kasvojaan alemmaksi.
—Et jaksa? Kyllä sinä jaksat—koetetaanpas. Mitä—sinä olet itkenyt?
Mikä sinua vaivaa?
—Ei mikään.
—Ei mikään? Hm.
Hän kääntyi ikkunaan, mutta syrjästä Selma näki, kuinka otsa meni ryppyyn ja kasvot ilmaisivat tyytymättömyyttä. Vuoden päästä ne ehkä hehkuivat rakkautta ja lempeä sille toiselle. Siinä oli vihaa tuossa katseessa, jonka hän nyt heitti mieheensä.
—No—?
Aarnold kääntyi päin. Hän nousi hitaasti, mitään virkkamatta ja meni eteiseen ottamaan päälleen. Aarnold tuli jäljessä. Jäi panemaan kalossia jalkaansa, kun Selma kiirehti portaita alas. Siinä hän kompastui ja oli vähällä langeta. Aarnold sattui silloin parahiksi tulemaan ovesta.
—No noh!
Ääni oli todella pelästynyt, mutta sitten se muuttui vihaiseksi.
—Kumma, ettet sinä voi liikkua varovaisesti. Nyt olit vähällä mennä nurin niskoin. Älä kiirehdi noin, tule tänne ja ota käsivarteni.
Selman täytyi laskea kätensä hänen käsivarrelleen. Mutta niin kauas hän vetäytyi sivulle kuin mahdollista. Eikä hän puhunut sanaakaan koko matkalla, että. Ei puhunut kiusallakaan. Sillä hän tiesi varmaan, että Aarnold ei häntä rakastanut ja tiesi senkin, että jos hän nyt lapsivuoteessa kuolisi, ei Aarnold häntä ollenkaan surisi, vaan ottaisi heti toisen vaimon. Hänestä tuntui, kuin hän kävelisi vento vieraan miehen rinnalla. Jos olisi uskaltanut, kuinka mielellään hän olisi vetäissyt kätensä pois.
Ei Aarnold liioin puhunut. Ilma oli tosiaankin raitis, siitä väkisenkin virkistyi. Selma olisi mielellään tahtonut kävellä yksikseen, vapaasti, minne tahtoi ja astui mieltä myöten milloin hitaammin, milloin nopeammin. Mutta Aarnold vei häntä aina samoja katuja, samaa tasaista kävelyä, samoissa kulmissa käännettiin, samat matkat astuttiin. Hän oli kuin pihdissä, Aarnoldin käsivarsi painoi hänen kättään ja koko hänen olemuksensa vaikutti masentavasti. Kaikki halu ja kaikki ilo siinä tukehtui. Mekaanisesti Selma astui hänen rinnallaan, koetti pitää samaa tahtia, hengästyi, vaan kesti kuitenkin ja tunsi helpoitusta, kun pääsi kotiin jälleen, ja virui pitkällään taas omalla sohvallaan.
Siitä oli tämä nykyinen tila hyvä, ettei tarvinnut pitää pahaa omaatuntoa, vaikka ei mitään tehnyt, loikoili vain päivät päätään. Olihan luonnollista, ettei hän jaksanut olla ylhäällä, että hän voi pahoin, oli väsynyt ja heikko. Mitäpä hän ylhäällä tekikään? Miina toimitti kaikki askareet, sen kuin hän vain oli valvovinaan päivällisen laittoa, vaikka sekin oikeastaan oli Miinan huostassa. Kokki-kirjan mukaan hän välistä antoi Miinalle neuvoja ja käskyjä, mutta ei hän ollut varma siitä, josko Miina näitä neuvoja todella seurasi, vai menettelikö oman päänsä mukaan. Yhdentekevää Selmasta muuten. Enimmiten hän noita käskyjä antoikin sen vuoksi, että itse tuntisi olevansa emäntänä ja että Miinakin sen muistaisi. Hyvä oli kertoa myös Aarnoldille joskus, miten ruoka oli valmistettu, kuinka paljon siihen oli aineita käytetty, mitä se oli tullut maksamaan ja niin poispäin. Siitä sai niin sopivan puheen aineen.
Selma mietti usein itsekseen, mikä nimi lapselle pantaisiin. Hänellä oli monta ehdolla, mutta ei vain päässyt selville siitä, mikä niistä oli kaunein. Viimein hän päätti kysyä Aarnoldilta.
—Mikäkö nimeksi? Annahan olla—
Aarnold veti muutamia savuja.
—Noo—siitä, tietysti, tehdään minun isäni kaima: Kalle.
Kalle! Herranen aika. Kalle! Selmasta ei maailmassa löytynyt rumempaa, jokapäiväisempää nimeä. Hän ei varmaankaan osaisi rakastaa lasta, jonka nimi oli Kalle.
—Eikö se ole—eikö se ole kovin tavallinen? hän kysyi.
—Mitä se tekee? Tavallinen sen juuri pitää ollakin.
—Mutta jospa se onkin tyttö?
—Tyttö?—Ei,—poikaa minä toivon.
—Vaan jos nyt sittenkin vaikka Anna Liisan, minä en puutu siinä tapauksessa koko asiaan.
Hän sanoi sen noin puoli leikillään, mutta Selmaa ei naurattanut.
—Ensimmäinen lapsi nyt varsinkin pitäisi olla poika, jatkoi Aarnold vielä.
Siihen se juttu päättyi. Selma ei siitä lähtien enää nimen valinnalla vaivannut päätänsä.
Hän oli kauheasti vieraantunut Aarnoldista tämän yhden vuoden kuluessa ja päivä päivältä he joutuivat yhä kauemmaksi toisistaan. Katkerat ajatukset valtasivat väkisen hänen mielensä, ei auttanut enää taistella niitä vastaan. Jos hän sai ne hetkeksi karkoitetuksi, ne tulivat takaisin pienimmästäkin syystä kahta voimakkaampina.
Kerrankin hän oli taas katunut ja itkenyt. Oli soimannut itseään ja selittänyt Aarnoldin välinpitämättömyyden omaksi syykseen. Hänellä ei ollut niitä ominaisuuksia, joita Aarnold olisi vaimolta vaatinut. Sen hän oli huomannut alusta alkaen. Mutta sen sijaan, että nöyrästi olisi puutteensa tunnustanut, hän alkoi noukkia vikoja Aarnoldista, ja kun Aarnoldin toimiensa tähden täytyi jättää hänet yksin, hän otti siitä aihetta vihaan. Vetääntyi hänestä pois, vieraantui ja hautoi loukattuja tunteitaan. Ja tästä kaikesta ei Aarnold aavistanut mitään. Rauhallisena hän teki töitään, kävi seminaarissa ja kokouksissa, tuli kotiin, söi, lepäsi, nukkui, oli terve ja voimakas. Kenties olikin hän tyytyväinen? Kenties hän ei vaatinutkaan kotoista hauskuutta sen enempää.
Kenties hänenkin tuli tyytyä elämään, tämmöisenä kuin se oli! Ei vaatia liikoja, vaan nöyrästi muistella omia puutteitaan. Sitten kuin lapsi syntyisi, saisi hänen elämänsä toista, rikkaampaa sisältöä. Kärsivällisyyttä vain, silloin kaikki muuttuisi.
Näin hän itselleen vakuutteli ja teki hyviä päätöksiä. Hyväksi aluksi hän alkoi ommella pieniä röijyjä ja paitoja tulokkaalle. Se oli hauskaa työtä, aika kului nopeammin, eikä hän muutamaan viikkoon silloin tuntenut ikävää. Aarnoldkin jonkun kerran istui hänen luonaan ja katseli mänkälaisia vaatteita »sille mestarille» laitettiin.
Selma oli silloin hiukan olevinaan. Hän tiesi osaavansa sekä leikata että myös käyttää neulaa. Sieviä olivatkin hienoine pitsineen nuo valkoiset pienet paitaset. Niitä oli jo puoli tusinaa valmiina. Hän otti ne esille kaikki ja näytti Aarnoldille.
—Eipä uskoisi, että noihin mahtuu ihmislapsi. Entä kun ovatkin liian pieniä?
—Eivät ole. Minä tiedän varmaan.
—No niin, pian kait se nähdään. Siihen ei enää mahda pitkiä aikoja ollakaan. Vai mitä luulet?
—Tuskin kuukautta.
—Hm—
Aarnold katsoi kelloaan. Kymmentä minuuttia vailla yksi.
—Kas, kun se ei tule pöytää kattamaan.
—Minä lähden katsomaan.
Lihasoppa kiehui vielä tulella.
—Eikö ole jo valmista? Kello on kohta yksi.
Selma maistoi, mutta se oli hänen mielestään tuimaa.
—Saahan siihen panna suolaa, sanoi Miina.
Suolavakka oli seinällä nurkassa. Selma pisti sinne kämmenensä mutta sieltä hyppäsi samalla pieni hiiri häntä vastaan. Selma parkaisi ja putosi tuolille istualleen.
Aarnold kuuli hätähuudon ja ryntäsi keittiön ovelle.
—Mikä on? Mikä sinulle tuli?
—Kun hiiri hyppäsi suolavakasta.
—Ja sitä sinä kirut. Luulin sinulle jo tapahtuneen mitä hyvänsä.
Onko tuo nyt laitaa, että peljästyy pientä hiirtä—aika ihminen.
Selma pahotti mielensä ja puhkesi itkuun. Aarnold meni takaisin sisään ja Miina ilmoitti Selmalle, että ruoka oli pöydässä, he saisivat alkaa, soppa kyllä tuli sisään tuossa paikassa.
Mutta Selman itku kiihtyi, hän ei kyennyt nousemaankaan
Ei Aarnold välittänyt edes hänen tilastaan, minkä hän sille voi että säikähti, oliko siinä suuttumisen syytä, eihän hän tahallaan parkaissut.—Aika ihminen, hän sanoi. Oliko hän tavallisen, terveen ihmisen veroinen, kuka tiesi, mitä tämä häneen vaikuttikaan? Eikä auttanut tehdä mitään hyviä päätöksiä, ei auttanut hänen koettaakaan, Aarnold vihasi häntä, ei heille onnea enää koituisi—parasta kun hän kuolisi pois, sitä kait Aarnold toivoikin—
Aarnold odotti, katsoi ovelta, ja odotti vielä hetken.
—Menkää nyt, hyvä rouva, että lehtori pääsee ruualle, sanoi Miina.
—En minä voi syödä.
Hän puhkesi uuteen yhä rajumpaan itkuun. Aarnold istui pöytään, söi vain muutaman palan ja lähti omaan kammariinsa. Ei tuonut kelloaan hänelle niinkuin tavallisesti eikä pyytänyt herättämään.
III
Siitä saakka heikontui Selma silminnähtävästi. Mutta kätilö, rouva
Tanninen, sanoi, ettei se vaarallista ollut. Ei huolinut sitä pelätä.
Kolmen viikon kuluttua tuli ratkaiseva hetki. Selma oli kaksi päivää kärsinyt poltteita. Rouva Tanninen oli hänen luonaan ja Aarnold kävi vähän väliä kysymässä, kuinka hänen laitansa oli Selma makasi kalpeana ja heikkona, Aarnold silitti hänen hikistä otsaansa. Se kuitenkin tuntui hyvältä.
Voimat alkoivat olla lopussa. Ei hän luullut jaksavansa kärsiä enempää. Mutta rouva Tanninen vakuutti, että kaikki kävi säännöllisesti, ei ollut hätää mitään. Aarnold kumartui hänen ylitsensä.
—Koeta kestää, hän kuiskasi.
Ja Selma sai siitä taas jonkun verran vahvistusta. Oli jo lauantai-ilta.
Rouva Tanninen tutki häntä.
—Noo, tänä yönä se ratkiaa.
—Joko iltayöstä? kysyi Selma hiljaisella, vapisevalla äänellä.
—Sitä en osaa sanoa. Ehkä menee vielä aamuun.
—Voi,—kun oltaisiin jo aamussa.—Auttakaa—nyt tulee polte.
Hän heitteli itseään tuskissaan.
—Hiljaa, hiljaa, varoitti rouva. Tarttukaa kiinni tänne käsiini.—Ai, ai, te ihan rutistatte ne murskaksi.
Selma oli milloin mustan puhuva, suonet otsassa pullistuivat, kaikki jänteet pingoittuivat. Ja kun polte pariksi silmänräpäykseksi helpotti, hän jäi hervottomana vuoteelle, kalpeana taas kuin kuolema, kasvot hiestä märkinä, silmät rauenneina. Ei jaksanut enää puhuakaan, kuolema oli lähempänä kuin elämä ja kuolema lupasi rauhaa, lepoa, kipujen loppua, mutta elämä ei hellittänyt, se kutsui tuskiin takaisin, taistelemaan yhä vaivojen kanssa.
Hiljaisesti puhelivat keskenään Aarnold ja rouva tuskien väliajoilla, se soi hänen korvissaan kuin kaukainen surina.
Yö oli kulunut aamupuoleen, kivut yltyivät.
—Kärsivällisyyttä, sanoi rouva, hyvä tulee.
—Vieläkö kauan?
—Tunti tai pari.
Ne kuluivat vihdoin nekin. Kello oli neljännestä vaille kuusi, kun rouva irrotti lapsen pois ja parku kuului.
Selma tunsi suloista rauhaa koko elimistössään.
—Jumalalle kiitos, hän kuiskasi.
Aarnold suuteli häntä otsalle. Rouva kääri lapsen vaatteeseen ja hoiteli sitä. Se parkui yhä. Selman sydän lämpeni ja hiljainen ilo täytti mielen.
—Miksi se raukka itkee, hän kysyi.
—Täytyyhän sen saada ilmaa keuhkoihinsa, vastasi rouva. Saan onnitella, herrasväellä on pieni tytär.
Hän koetti saada äänensä iloiseksi, mutta se ei aivan onnistunut.
Selma katsoi Aarnoldiin. Hän oli hymyilevinään, kasvoissa Selma älysi kuitenkin liian selvään katkeran pettymyksen.
Hän huokasi ja painoi silmänsä jälleen kiinni. Kuunteli itkua ja tunsi raukkaa kohtaan sanomatonta hellyyttä.
Pestynä ja puhtaisiin vaatteihin puettuna se tuotiin hänen viereensä.
Pienet punaiset kasvot pitsien ympäröiminä olivat siinä lähellä häntä.
Hän painoi huuliaan pehmeälle poskelle.
—Pikkuinen raukka!
—Kuinka voitte nyt? kysyi rouva.
—Ihan hyvin, vähän voimaton vain.
—Olkoo kuitenkin varovainen. Toisena tai kolmantena päivänä usein tulee kuume ja hermot tavallisesti silloin aina ärtyvät.
Varovainen? Niin, tietysti hän tahtoi parantua ja jäädä elämään. Kukapa muuten hoitaisi tuota pientä raukkaa.
Hän kuvitteli kuinka hirveätä se olisi jos hän kuolisi ja pikku tyttönsä jäisi ilman äitiä. Ei tietäisi hänestä mitään milloinkaan, ei suureksi tultuaankaan. Kentiesi hänellä ei olisi ystävää maailmassa lainkaan, ei ketään, joka häntä rakastaisi.
—Millä tavalla minun tulee olla, etten sairastuisi?
—Niin rauhallinen kuin suinkin. Välttää kaikkia mielenliikkeitä.
Hän koetti parastaan. Makasi raukeana ja rauhallisena, ja karkoitti minkä jaksoi surullisia kuvituksia. Mutta ne väijyivät valmiina tunkeutumaan esille, milloin pienintäkin tilaisuutta saisivat.
Onnellisesti oli päästy toisen päivän iltaan. Rouva piteli lasta, hänen oli määrä nukkua. Jo tunnin varmaankin hän oli pitänyt silmiään ummessa ja koettanut päästä uneen kiinni. Lepo oli tarpeellista, se antoi voimia, huomenna vielä vaarallinen päivä, hän muistutti itselleen.
Liikkumattomana hän makasi, hengitti hiljaa. Rouva luuli hänen olevan unessa ja antoi varoittavan merkin Aarnoldille, joka tuli sisään.
—Nukkuuko hän?
—Nukkuu.
—Sepä hyvä. Mutta mitä rouva arvelee lapsesta? Jääkö se elämään?
—En osaa sanoa. Kovin on heikko.
—Jospa me ristittäisiin? Varovaisuuden vuoksi.
—Kun rouvanne ei vain siitä säikähtäisi.
—Voimmehan tehdä sen hänen tietämättään. Minun kammarissani, kaikessa hiljaisuudessa.
—Jospa sitten… En uskalla kieltää. Tässä ei ole paljon takeita. Ja paha olisi, jos kuolisi ristimättä.
Sängystä kuului kova nyyhkäys. Hän oli kuullut kaikki. Aarnold ja rouva kiiruhtivat hänen luokseen ja koettivat rauhoittaa.
Se oli liian myöhäistä. Mielen liikettä seurasi vilu ja sitten kuume.
Selma ei enää tiennyt eikä tajunnut mitään.
Viisi päivää oli kulunut. Lääkäri ei enää antanut toivoa. Aarnold istui vuoteen ääressä, piteli hänen kättään ja katseli, kuinka sammui vähitellen vaimonsa nuori elämä.
Silloin hän aukaisi silmänsä vielä kerran. Ne loistivat kirkkaasti ja huulet liikkuivat. Aarnold kumartui alas.
—Rakasta … häntä … kuului kuiske.
Muuta ei.
Silmät painuivat uudelleen kiinni, hengitys harveni ja taukosi viimein.
Suljettu oli lyhyt elämän kirja.