VANHA LEMMINKÄINEN.

Joka päivä vanha pehtori mennä hiihustaa akkunani ohi. Vanhan sortuukin liepeet lyödä leiskuvat sinisiä housunlahkeita vasten, ja harmahtava tukka pistäytyy kiemuroissa esille olkihatun alta. Hän kulkee tavallisesti kädet selän takana pitäen kalanluista nuuskarasiata hyppystensä välissä, seisattuu, höpisee itsekseen, tirkistää aurinkoa ja pilviä ja ottaa siemauksen ruskeata nuuskajauhoa, jolloin hänen kasvonsa vetäytyvät moniin ryppyihin. Hänen pyöreä nenänsä hohtaa, ynisee ja soi; hän nauttii äärettömästi nuuskasta, poutailmasta ja omasta olemuksestaan. Selkä köyryssä kiipee hän aidan yli ja tepsuttaa pientareen polkua, ja hänen ympärillänsä soittavat kaikki nurmen sadat sirkat viulujaan ja päivänkakkarat nyökyttävät päitään. Niitulta kuuluu talkooväen huutoja ja kokkapuheita, vaimot haravoivat, ja miehet kiskovat haasioista heinätukkuja rekeen, yli ojien ja mättäiden hevoset puolijuoksussa ponnistavat ladon suulle. Siellä se jo seisoo pehtorikin, sääret hajallaan jaellen käskyjä miehille kuuluvammin, naisille ja erittäinkin nuorille hilpeämmin. Usein kulkee hän nuoren Johannan lähettyvillä.

Kun työ on ollut vilkas, ja lato täynnä tuoksuvaa apilasheinää, istuu pehtori ladon kynnyksellä naureskellen, toista silmäänsä vilkutellen, juttelee laajasti ja leveästi niinkuin paljon kokenut mies, jonka elämän takana on monta muistoa ja monta seikkailua. Silloin hän on nuori taas ja unohtaa koko pehtori-arvokkaisuutensa. Vanha velikulta ja naisten naurattaja se tirkistelee punaisesta silmänreijästä, ja naiset hihittävät uskalletuille sanankäänteille ja laskevat pilaa hänen kustannuksellaan. Nuori Johanna se jo sieppasi olkihatun ukon päästä, ilkkuu ja hyppii hänen edessään, ja vanha pehtori hapuilee vapisevin käsin tytön vetreitä lanteita, mutta tyttö kiepsahtaa kärppänä käsistä, juoksee niitulle ja pistää olkihatun pellonpelättimen päähän.

Yleisen hohotuksen keskeltä soivat kylän ruokakellot, ja auringon säteet käyvät jo viistoon kuin ison, punaisen hämähäkinseitin langat. Niitulta palaa talkooväki, haravat ja taikot olalla, mutta jälempänä astuu vanha pehtori kädet selän takana nuuskarasia hyppysten välissä, ja varsi näyttää nyt kumarammalta, kun hän tallustaa sinisissä housuissaan ja katoaa ruislaihon taakse.

Vanha pehtori on vielä vanhoillaankin ripeä riijaripoika, ja kylänkellot tietävät hänestä monta juttua. Ennen nuorena palveli hän Ronkolan isossa kartanossa voutina, oli punakka ja verevä, ja kartanon nuori neiti, kerrotaan, oli häneen rakastunut ja katseli häntä suopein, suloisin silmin, ja usein pehtorinkin silmät kulkiessaan tallin ja kyökin väliä tähtäilivät toisen kerroksen akkunaan, jossa armon neiti istui koruompelutöittensä ääressä. Heidän välillään oli salainen suhde, sanottiin. Mutta sitten oli pehtori erään hairahduksen tähden pakoitettu menemään naimisiin kartanon meijerskan kanssa. Pehtorilla oli suurimmaksi osaksi talon hallitus käsissään ja hän alkoi elää suurellisesti, komeasti hän korskalla oriilla ajeli kirkonkylässä ja teki tavan takaa markkina- ja kaupunkimatkoja, joilta hän aina palasi hienossa hiivassa. Vaimo, joka oli nousukas hänkin, noudatti miehensä esimerkkiä, piti kahvikestejä ja pyrki kyläkemuissa emäntien rinnalle. Mies syytti vaimoaan, vaimo miestään, ja pehtori alkoi yhä enemmän kilistellä kaupunkiherrojen kanssa ja pidot hän tavallisesti sai maksaa, maksoi mitä maksoi, olihan hän ison talon käskymies ja jotainhan sitä piti tehdä surunsa lievitteeksi, kun se akkakin siellä kotona oli sellainen…

Pian pehtori sai eron virastaan ja harhaili siellä täällä talojen voutimiehenä kunnes muutti koko pitäjästä ja oli jossain pikkukaupungissa puutarhurina useat vuodet. — Ja kun hän sieltä palasi, oli hän vanha mies, ryppyjä otsalla ja mieron sauva oli hänellä kädessään. Hän pääsi apteekkarin pienen talon isäntärengiksi ja entisestä loistoajasta oli hänellä jälellä vain pehtorin nimi, johon hän vanhemmiten sai lisänimityksen "vanha pehtori".

Hän on jo kauvan ollut erillään vaimostaan, joka asuu kylän laidassa ompelulla itseään elättäen. — Näin vaimon kerran maantiellä ja kysyin vanhalta pehtorilta, että "kuka se tuolla astelee?" — "Vanha hilsahan se vaan siellä astelee!" sanoi hän väkinäisesti naurahtaen ja tuli vakavaksi. — Sattuu usein, että he joutuvat vastatusten, sanaa sanomatta he kulkevat toistensa ohi, ja silloin vanha pehtori unhoittaa nuuskaamisensa.

Onpa maailman koura pidellyt vanhaa pehtoriakin, mutta elämän iloa virtaa vieläkin suonissa, hän on tuollainen vanhettunut Lemminkäinen. Vieläkin ostelee hän makeisia kirkonkylän puodista kylätytöille, useita heistä on hän kosassut ja menettelee siinä suhteessa vanhan maailmanmiehen tavoin, lahjoo ensin äidin sokerilla, vehnäsillä ja hamekankailla sekä hyvittelee tytärtä hopeahelyillä. Tytöt syövät hänen makeisiansa ja ilakoivat hänen lemmenvakuutuksilleen. Kaupunkimatkoja tekee hän nyt harvemmin, mutta tuollaisen retken jälkeen käy hän säännöllisesti torumassa "vanhaa hilsaansa". Hän on muuttunut lapseksi uudestaan, huomaa elämästä vain pinnan ja siksi hän onkin joutunut sen leikkipalloksi.

* * * * *

Eräänä lauvantai-iltana kuulin koputuksen kamarin ovelta, ja kun menin ovea aukaisemaan, astui huoneeseen vanha pehtori viulu kainalossa. Hän kulki epäröiden luokseni ja istui levottomana tuolille.

"Miten se pehtori jaksaa?"

"Tuossa tuo menettelee!"

"Viuluako se pehtori soittaa?"

"Soittaa… Tulihan tuota nuorempana opittua, mutta eihän ne vanhan hyppyset enään… tuoltahan tulin puodista kieliä ostamasta… enhän häirinne, minä tässä vaan meinaan, että… hm, hm!"

"Ei häiritsemisestä mitään!"

"Tässä meinaan, että hm… mitäs se maisteri niin ahkeraan kirjoittaa, jottei vaan rakkauskirjeitä, hihii?", virkkoi hän ja kävi vilkkaammaksi. Sana "rakkaus" vaikuttaa pehtoriin kuin kenttätorvi vanhaan pattijalkaiseen sotaratsuun.

"Hihii, niin sellaisiahan ne nuoret kirjoittavat… silloin kun minä olin nuori, kirjoitin minä neljälle tytölle yht'aikaa!"

"Soo, olipa siinä joukkoa!"

Hän nuuskasi ja jatkoi:

"Hihii, niin, ja minä usutin ne kaikki yhteen kuin kylän rakit ja otin vikkelästi viidennen, mulla oli siihen aikaan sellainen taikahuilu taikka taikaviulu, jolla minä ne sokasin… joo, joo, hm!"

"Mikä viulu se?"

"Rakkauden ja immarruksen kutkuttava viulu, hihii!"

"No mikä tämä nykyinen viulu sitten on?"

"Työviulu vaan ravistunut ja vanha."

"No soittakaa nyt hiukan sillä työviulullakin!"

"Kyllähän sitä… tämä vanhan apteekkarin sali se taitaakin kaikua. Ei musiiki oikein musiikilta tunnu ilman kaikua, kaijuton soitto on kuin morsian ilman kruunua!"

Vanha pehtori näppäili hiljaa viulunkieliä silmät puoliummessa, väänteli ja sylki tappia, kohotti käyräänsä ja kysyi samassa: "Osaakos maisteri sitä koko maailman polskaa?" Hän asetti viulunkaulan vasten olkapäätään ja alkoi soitella. Ryppyinen ja sierottunut käsi käytti jousta haparoiden ja epävarmasti, mutta sitä myöten kuin hän nytkytti ääniä viulustaan, saivat hänen kasvonsa eloa, ja silmät kiilsivät ja tuijottivat salin nurkkaan. Viulu humisi ja vonkui, ja nuuskaa tippui viulunkopalle. Hän soitteli hämäläisiä polskia, purpuria ja katrillia. Pää hetvahti tahdin mukaan, lippostensa kärjellä hän toisti tahtia pöydän alla. Noin kun hän tuijotti nurkkaan, näin mielikuvituksissani pehtorin punaposkisena nuorena miehenä paraimpana keikarina helkavalkeilla ja häissä, näin tanssista hehkuvia kasvoja ja solakoita vartaloita, jotka kieppuivat polskan huumaavissa pyörteissä, näin miten pehtori notkahutti sääriään katrillin käänteessä, hypitti kuumaa naista rinnallaan, supatteli hänen korviinsa, näin heidän hiipivän porstuan viileään hämärään…

Kun pehtori taukosi soittamasta, heräsi hän kuin kaukaisesta unesta, pyyhki tukan silmiltään, katseli minua salavihkaa ja sanoi:

"Nuorena ollessani näitä paljon tanssittiin, nyt niillä lie uusmuotisia hullutuksia, jenkkoja tai mitä lienevät… Voi, voi — ja Bellmannin lauluja taisi joka herrasmies, kai se maisterikin tuntee Karl Mikaelin lauluja?" Hän hyräili:

    "Tokkopa kaikki jo ko'ossa lie,
    Myllärin Matti ja Hotakka sie…"

Katselin häntä ylhäältäpäin, ja nyt näyttivät kasvot vielä ryppyisemmiltä, mutta rikkinäisten huulien yli liiteli sanoja, jotka värähtelivät. Eikä soittokaan ollut sen kummempi, katkonainen ja epäselvä, hän itsekin oli tuollainen vanha viuluromu, jonka kielet eivät soinnu virittämisestä. Koko hänen olennossaan oli jotain naurunsekaista ja nurinkurista. Ja minä mietin, että mitähän se vanha pehtori tarkoitti vierailullaan, sillä soitto oli tekosyy, sen huomasin hänen hermostuneesta käytöksestään. Soiton lomassa hän aina kiivaasti nuuskaili ja aikoi sanoa jotakin, mikä haihtui hymähdyksiin. Vihdoin tuli hän viulua nappaillen pöytäni luo, katseli papereita ja sanoi erityisellä äänen painolla:

"No se maisterihan kirjoittaa viisuja?"

"Onhan niitä tullut tehtyä!"

"Minä ennen nuorena voutina luin Fritsovin satua, jonka kartanon neiti minulle lainasi. — Liekö tuo vaikeatakin. Tuota — maksustako se maisteri oikein, tuota, hm, ja kannattaako se?"

"Kannattaa vallan mainiosti, aijon perustaa karamellirunotoimiston, hautajaisrunoja, ristiäisrunoja, naimarunoja j.n.e. Koulutytöt ja kaunosielut ne ostavat, mjaa!"

"Paljonko maisteri yhdestä kappaleesta ottaa?"

"Kappaleesta? Riippuu asianhaaroista. Viisi, toisinaan kymmenen markkaa, toisinaan kolmekymmentä markkaa, toisinaan…"

"Soo, hm… niin paljon!", sanoi pehtori ja alkoi kaivaa kukkaroa taskustaan.

"Eiköhän tuota saisi kahdella markalla?", ja hän laski rahan pöydälle.

"Mitä tällä?" kysyin ihmeissäni.

"Asia on se", sanoi pehtori ja siirsi tuttavallisesti tuolin lähemmäksi ja vilkutti toista silmäänsä, "— asia on sitä laatua, että ensi viikolla on Johannan päivä ja sille sitä pitäisi nimipäiväviisu olla!"

"Itselleenkö se pehtori haluaa vai muille?"

"Itselle, itselle, kellenkäs muulle?"

"Vai niin, no vanhalle vai nuorelle tytölle?"

"Nuorelle, silkosen sipakalle tytölle, rakkautta ja rikkautta pitää viisussa olla, kukkasia ja liverryksiä, niistä ne tytöt tykkää. — Näin meidän kesken sanoen olen kurkistellut sitä puoli vuotta, enkä minä, hitto vie, ole liian vanha vielä, kääntyihän se Abrahamikin vanhoilla päivillään piikansa puoleen ja hm… ja kyllä minä siitä vanhasta hilsasta käräjöimällä pääsen!"

"No jos häihinne kutsutte, niin kirjoitan sen 'viisun' maksuttakin", lupasin piloillani, sillä tiesin matkani olevan lähellä.

"No kunniasijalle papin ja morsiamen viereen, ja silloin sitä iloitaan ja polskassa sulhaskorot tanssitaan!"

Vanha pehtori hykersi mielihyvissään kalanluista rasiaansa, tarjosi, otti pisimmän siemauksensa, paiskasi lujasti kannen kiinni, kiitti ja lähti. Sortuukin liepeet heiluivat tallustellessaan kujatiellä. Minä mietin, että kolme asiaa maailmassa innostaa vanhaa pehtoria, nimittäin naiset, viulu ja nuuska, ja niistä ainoastaan nuuska on hänelle uskollinen.

EPRA JA LAUKKI.

"Soh, soh, kärpänenkö se siinä taas… huis, löp, löp!" Epra höplitti ja nyki, nyki ja höplitti. Raskaasti kuin unessa mennä lönkytti vanha Laukki, käänsi päätään kuin katsoakseen, vieläkö ne pyörät seurasivat mukana. Raskaasti kolisivat jälessä Epran laatikkorattaat, ja niiden etusyrjällä istui korkealla koukistuneena vanha Epra kuin kuningas ikään. "Keisarin saunapiippu" oli suussa ja kädessä oli nahasta kierretty piiska, jonka siimanpää veltosti hyppeli Laukin hännän päällä. Ja Laukki tiesi, ettei hänen isäntänsä Epra häntä lyönyt, ja Epra tiesi, ettei Laukin kulku siitä parantuisi, siksi he olivat ystäviä. Vanha oli jo Laukki, ei Eprakaan sen ijästä tietänyt, ja itse Epra oli vielä vanhempi eikä ollut moneen vuoteen käynyt pappilassa ikäänsä kysymässä. — Epra puheli ja mutisi hevoselleen, hevonen oli siihen niin tottunut ja se tunsi isäntänsä tavat tarkalleen, Epra tunsi pattijalkaisen Laukkinsa ja sen uniset tavat, he olivat ikäänkuin kiinnikasvaneet toinen toisiinsa.

Epra oli pieni palleron tapainen miehen möhkäle, hänen silmänsä olivat päästä ulkona kuin hiirellä, jalat olivat ruumiiseen verraten liian lyhyet ja ne keikkuivat ulkona laatikon sivulla jalkalautaa koskettamatta. Hänen suupielessään oli ilme ikäänkuin hän aina nauraisi. Ei hän koskaan huutanut eikä äyskinyt Laukalleen, nyki, torui ja touhuili, ja höllinä riippuivat ohjakset. Mutta yhtä pyöreä kuin oli Epra, yhtä kulmikas ja laiha oli Laukki, ei sen karva läikkynyt vaan oli takkuinen, pitkä kuin muulilla, ja aina se luimisti korvillaan Epraan päin, seisahtui jokaisen kaivon luo, pysähtyi mäkipaikoissa tai nosti oikean takajalkansa paarmaa tavoitellakseen ja jäi sitte ikäänkuin mietteisiinsä seisomaan; sillä oli omituinen tapa nojautua koko ruumiinsa oikeata aisaa vasten, eikä se koskaan hirnunut, se kulki aina kuin unissaan pää rinnalla riippuen.

Pieni oli Epra ja pieni oli Laukki, mutta laatikko, jolla Epra istui ja jota Laukki laiskasti kiskoi, oli iso ja jykevä kuin laari tai suunnaton, suuri merimieskirstu, se oli kannellinen niin, että sen saattoi avata päältäpäin ja sen kyljessä oli kirjainlukko, minkä salaisuuden Epra tiesi. Ne laatikkorattaat olivat kuin laiva, jolla Epra purjehti tomussa ja tuiskussa maailman maantietä. Jos sen kannen avasi, niin näkyi huiveja ja liinoja, tehtaan kankaita ja muuta rihkamaa, se oli hänen kauppakojunsa, hänen puotinsa, hänen istuimensa ja toisinaan myös hänen makuusijansa, kun hän syksyöinä varkaita peläten makasi sen kannella, siinä oli hänen maallinen rikkautensa, jonka joukkoon hän sitäpaitsi luki Laukin ja tuhat markkaa rahaa, jotka hän oli tallettanut lähikaupungin pankkiin. Kangaspakkojen päällä oli hänen kyynäryskeppinsä ja hänen haarapussinsa, mutta syvällä nurkassa kankaitten alla oli hänen vanhanaikainen virsikirjansa, minkä ensi sivulle oli kirjoitettu hänen isänsä ja äitinsä, niin, monen edellisen polven nimet. Virsikirjan vieressä oli massi täynnä hopearahoja, pankin kulttikirja, pullo, jossa oli "sydämmen vahvistustippoja", kääre, jossa oli ketun myrkkyä ja lakkisessa rasiassa kaksi kullattua hopeasormusta sekä Malvina Maija-Stiinan kellastunut valokuva.

Niin Malvina Maija-Stiina oli vaimoinen henki siellä Epran kotipitäjässä, jonne hän nyt oli kotimatkalla. Se oli osava ja ovela vaimoihminen mutta hiukan kärttysä. Alituisesti hänen rukkinsa pyöri, ja kankaita hän kutoi seudun pyyleville pomoemännille. Hän oli tunnettu taitavasta kudonnastaan ja täsmällisyydestään; hän oli jo neljänkymmenen seuduissa. Hän oli yhtä harvasanainen kuin Epra oli suulas ja sukkela kaupoissaan. — Malvina Maija-Stiinaa oli Epra jo nuorena kirkonkylän puotipoikana kaipauksella katsellut. Sille oli hän puotipöydän takaa kumarrellut ja lyönyt kantapäitään yhteen, kuten oli nähnyt kaupungin puotipoikien tekevän. Malvinan suuret, sinelle vivahtavat silmät olivat hänen kasaveikkaluonteeseensa tehneet vakavan vaikutuksen, ja hän oli aina ollut hämillään pistäessään tötterön paraimpia makeisia Malvinan pieneen käteen kaupanpäällisiksi, mutta sai siin' samassa takaisin rohkeutensa, vilkuttaen silmillänsä, suun ympärillä ikuinen naurun hymy ikäänkuin hän olisi tahtonut sanoa: niin, niin, Malvina Maija-Stiina, me ymmärrämme toisemme, me olemme kuin parihevoset, jotka vielä kerran yhdessä kiskomme elämän rasvotuita rattaita sekä ylä- että alamäessä! — Jahka Epra pääsisi oman puodin puhdistajaksi, oman kyltin kiillottajaksi, silloin saisi Malvina istua peräkamarissa hyräillen ja polkien uutta kiiltävää ompelukonetta, eikä hänen tarvitsisi kotona kankaita kutoa. Niin, niin. Niin oli Epra kerran ajatellut.

Liiallisen makeisten tuhlaamisen tähden joutui Epra pois paikastaan. Sattui juuri siihen aikaan kauppiaalle kankaiden kaupustelija. Hänen seuraansa lyöttäytyi Epra, sillä suuttumuksesta tahtoi hän päästä pois koko paikkakunnalta. Hän sai ajaa kaupustelijan laatikkorattaita. Uutta oli se elämä hänelle. Hän sai nähdä uusia kyliä, naapuripitäjiä, kirkkoja ja uusia kaupparakennuksia. Yhä loitommaksi hän eteni vieraisiin kauppaloihin ja tehdaskaupunkeihin, missä puodin ikkunat kimmelsivät täynnä kaiken maailman kilua ja kalua, isoja savutorvia hän näki, kimmeltäviä kirkon ristiä ja suurimastoisia laivoja kuin huoneita ikään. Kadut vilisivät kirjavina kansaa, ja niillä maailman turhuuden turuilla mennä sipsuttelivat töyhtöniekka-neitoset nostellen hameen liepeitä nilkkaan saakka. Tämä kulkurin elämä häntä miellytti, hänen verensä alkoi juosta vilkkaammin ja hänen luonnostaan liikkuva kielensä sai uutta vauhtia. Mutta Malvinan kuva pysyi kuitenkin syvimmällä sydämmensä pohjalla, ja usein kuormalla könöttäessään mietti hän sitä aikaa, jolloin saisi oman hevosen, omat laatikkorattaat ja sitte rakentaisi hän sinne kotikylään maantien haaraan ihan virstantolpan kohdalle oman puodin ja oman mökin, jonne hän kerran häähuilujen humistessa veisi Malvina Maija-Stiinan, silmiensä ilon ja salaisten ajatustensa lähtökohdan.

"Soh, soh! Mitäs siinä päätäsi käännät!" mutisi Epra ja alkoi taas ajatella.

Epra osti ensin omilla säästöillään kymmenen markan hevosen mustalaiselta ja erään kartanon huutokaupasta hankki hän itselleen vanhan kuomun, ja niillä hän sitte alkoi omin päin omilla asioillaan kiertää talosta taloon. Jossain maantienojassa eväät syötyään ja päästettyään hevosensa ojaviereen ruohoa appomaan kaivoi hän esille setelinsä, käänteli niitä, katseli niiden läpi aurinkoa ja haisteli niitä kuin hepo heiniään. Visusti kätki hän ne taas kuomun pohjalle, tarkasteli ympärilleen ja laskeutui suulleen makaamaan. Ja siinä hän sitten haaveili tulevia asioitaan.

Ja kun Epra taas jatkoi matkaansa, ja jalkamiehet heittelivät komppasanoja hänen konistaan ja kuomustaan, oli hänellä sukkela sutkaus vastassa, kehui hevostaan, nauroi partaansa ja ajatteli: "voi, voi, mies parka, kunpa tietäisit, miten paljon minulla on kirkkaita kolikoita, et tiedä, muuten et veistelisi." Ja iloisesti leiskautti hän ilmaan piiskallansa ja "äkkiväärä maamiehen ystävä" heilui hänen hampaissansa. Hänellä ei vielä silloin ollut posliinista "keisarin saunapiippua", sen hän osti kerran Tuomaan markkinoilla Hämeenlinnassa vaihdettuaan isoilla välirahoilla kymmenen markan hevosensa nykyiseen Laukkiinsa ja laatikkorattaat osti hän Tuuloksesta.

Nyt vasta alkoi hänen elämänsä päivän puoli, hän ajeli hiukan varmempana, ja hänen äänensä sai kilahtavamman kaijun, hän alkoi sunnuntaisin käydä simusetit kaulassa ja kiiltävät kalossit jaloissa, sillä nyt kulki hän totisissa kosimispuuhissa. Ja eräänä iltana ajoi hän niissä tamineissaan mökin pihalle, missä Malvina Maija-Stiina loisena asui, toi hänelle uuden silkkisen huivin, sai häneltä puolittaisen, harvasanaisen lupauksen, että hän odottaisi Epraa, ja Malvina antoi hänelle puolittain lämpöisen kädenlyönnin hyvästeltäessä. Malvina ripusti silkkihuivinsa aittansa orrelle, Epra nousi rattailleen ja lähti taas maita kyliä ajamaan haaliakseen kokoon mieluisen mökin rahoja.

Ja iloinen oli Epra, hän oli silloin nuorempi, ja Laukissakin oli vielä jotain eloa, ja sillä hän hiljaista lönkkää ajoi talon pihoille ja avasi laatikkonsa, jonka ympärille pian kertyi koko talon väki. Hän rupatteli rattosasti, lasketteli kokkapuheitaan, nipisti tyttöjä poskista ja löi reippaasti kättä miehille ja aina oli hänellä jotain kullekin. Niin, ihan uudenuutukaista vihriäistä hamekangasta talon piioille, punaisia villaröijyjä ojamiehille, ketunmyrkkyä metsämiehille ja vaareille nuuskaa, ja hänen kielensä oli lipeä ja liukas, hän oli raitis ja rauhallinen ja sai usein taloissa ilmaisen yösijan.

Vuosia kertyi Epran niskaan, kertyipä niitä Laukinkin niskaan ja silkkihuivia kertyi Malvinan aitan orrelle, ja vanha Laukki kääntyi usein ihan kuin itsestään Malvinan mökin pihalle, se oli siihen niin tottunut.

— — Nyt oli Epra taas kotimatkalla, vuoden oli hän ollut kauppateillä ja viimeisellä kerralla oli Malvina näyttänyt hiukan nyrpeältä. Olisikohan Malvina kyllästynyt odottamaan? Mitä vielä! Nythän Epralla oli mökin rahat, ensi pyhänä kuulutettaisiin, virsikirjan lehteen piirrettäisiin Malvinan nimi, niin, ja sitte ajaisivat he kirkonkylän puodin ohi, ja puotipojat sanoisivat: "kas, kas, siinä ajavat pappilasta Malvina Maija-Stiina ja Epra, niin, se Epra, siitä on tullut tanakka mies, rahoja kuulemma on pankissa, Jumala ties, kuinka paljon lie, niin, niin — —."

Epra ajoi yli pitäjän rajan ja hänen sydämmensä sykähteli niin omituisesti, hän oli taas kotimailla oman onnensa kynnyksellä. Intohimoisesti kiskoi hän savuja piipustaan, nyki, höplitti ja puhui:

"Soh, soh, mitäs siinä nyt taas! Se siinä, huis, mitäs siinä mulkoilet ikäänkuin sinulla olisi neljä silmää, eteesi sinä olet katsovinasi, mutta sentään luimistelet sieltä korviesi alta kuin viheriäsilmäinen peikko pajupehkon alta! Olet se sinäkin mukamas! Soo! Kuka se sinunkin ijästäsi tarkan ottaa, hampaasikin ovat keltaiset kuin mustalaisen silmänalus. Taidat jo olla kuoleman peltoa kyntämässä ja sinä lönkytät kuin puujalka kersantti. Ihanhan sinä kulutat oikean aisan pilalle, höp, löp, löp! Mitäs sinä niitä virstan tolppia vilkuilet, luuletko voivasi niitä lukea? Niin, no, älä siinä viisastele, loppuu se sinunkin ristinaikasi, etkä enää kanna murheen siloja niskassasi. Seistä sinä saat, levätä saat ja kauroja sinä ensi pyhänä saat, eikä sinun enää tarvitse maantien ojissa nukkua, perunamaata kun kerran pari vuodessa kynnät, sillä hyvä, en sinua tapa, en, en vanhaa Laukkiani tapa, niin, mutta liikuta nyt hiukan koipiasi!"

Ja Epra nosti piiskansa mutta antoi sen pään laiskasti hypellä Laukin hännän päällä, verkalleen kului matka, tie lyheni, Laukki käveli, mutta Epran ajatukset juoksivat tavallista nopeammin.

Jo nousi Laukki mäntyiselle mäelle, jolta kaukaa yli metsän viheriöiden, keinuvien latvojen, näkyi pitäjän valkeakaari-ikkunoilla varustettu ristikirkko. Kirkon takaa paloi ilta-auringon punainen, loimottava valo heittäen kajastuksen vastapäiselle taivaan rannalle, niin että punaiset petäjät mäellä kimmelsivät kuin tulipatsaat, mutta laaksoon alkoi jo laskeutua elokuun iltahämärä. Epra seisautti hevosensa, Laukin vasen puolinen kylki näytti melkein punaiselta, ja sen vasen silmä näytti vallan vilkkaalta. Könössä laatikkonsa reunalla katseli Epra alas laaksoon. Maantie luikerteli kuin keltainen, iso mato kierrellen vastapäiselle jyrkälle mäelle ja katosi viheriään kuusikkoon, joka seisoi siinä kuin viheriäinen jättiläiskenttä-armeija pistimet pystyssä, joiden päät välkehtivät. Molemmin puolin maantietä oli peltosarkoja, suoria kuin viivottimella vedettyjä, siellä täällä taloja ja tölliä ja Malvinan mökki oikealla sivulla ihan maantien varrella. Vastapäisellä mäellä näkyi vasemmalla kievarin punainen talo, ja kaikista saunoista tuprusi savua. Ihan selvään kuuli Epra myötätuulen kantaman kukon äänen lähimmästä talosta. Hän tarttui ohjiin. "Noo, Laukki, nyt sitä ollaan tutuilla tanhuilla taas!" Ja hiljaa varoen ikäänkuin kompastuisi, alkoi Laukki astua mäkeä alas ja Epra kiristi syyttä suotta ohjaksia. Mäen alle päästyä höristi Laukki korviansa, Epra hellitti suitsia ja kävi tarkkaavaksi.

Alhaalta kuului hieno, läpitunkeva ääni ikäänkuin silloin kun vihurin viima soittelee pilliänsä pillistössä. Malvinan kamarista loisti tuli. Ääni sammui taas. "Mitäs siinä höristelet?" mutisi Epra ja nyki. Mutta uudestaan kuului sama ääni, ja Epra huomasi, että ääni sammui juuri, kun Malvinan ovi sulkeutui. Nyt huomasi hän hämärästi mökin pihalla ihmisiä.

Epra hoputti hevosta ja läheni mökkiä. Silloin taas ovi aukeni, ja läpi hämärän illan kuului selvästi vinkuvan viulun ylimmäinen ääni, joka sekaantui ihmisäänien heikkoon mutinaan.

"Soo, menetkö siitä, ei suinkaan se viulu sinun vanhoja korviasi särje!" mutisi Epra ja höplitteli. "Siellä on varmaankin talkoot", ajatteli Epra, ja hänen silmiinsä tuli iloinen väläys, nyt hänkin tahtoi antautua ilonsa valtaan, jota hän ei moneen vuoteen ollut tehnyt. Nythän hänelläkin oli ilon syytä. Laukki huiskautti unisesti häntäänsä eikä sen kulku siitä parantunut. Jo oli Epra ihan mökin lähellä, kun maantiellä tuli hoippuva, vieras mies vastaan. Epra seisautti hevosensa.

"Kuules mies, talkoistako tulet?"

"Enkä tule. Häh!"

"Mistä sitten?"

"Kuuliaisista kun tulen…"

"Ke-kenen", änkytti Epra ja nyki Laukkia vaistomaisesti tapansa mukaan.

"No, suutari Rätkän ja Malvina Maija-Stiinan."

"Malvinan?"

"Malvinan, niin. Sinähän hirnut kuin kasakkihepo, jolta kaurat vietiin!"

"Taidat itse olla niiden tarpeessa."

"Taitaa olla sinun laitasi niinkuin ketun ja pihlajamarjojen. Taidat olla itse se Epra?"

"Niin olen, entäs sitten?"

"Nyt vietiin kanasi, vai sinä olet Epra, mutta Rätkästä osaan minä laulun:

"Pitäjäss' on herroja ja meidän kylässä Rätkä, helmen verran herraa on, vain suutaria pätkä."

Vapisevin käsin tarttui Epra ohjaksiin, mutta humaltunut mies jatkoi laulaen matkaansa. Ja se laulu kuului Epran korviin kuin nauravan harakan hähätys, kuin nauru, joka pisti ja poltti hänen vanhaa, rehellistä sydäntänsä, ja hän huokasi syvästi, iloinen Epra huokasi. Hän katsoi kuin puoleksi tylsistyneenä eteensä, hämärästi häämöitti hänelle käryävän lampun valo ja komeasti kohisi hänen korvissaan honotus, jalkojen töminä ja viulun vinkuminen, niinkuin hähättävä helvetti, kun mökin ovi aukeni, ja väen äänet meluten vyöryivät tyyneeseen elokuun iltaan.

Hänestä tuntui kuin äkkiä jotain olisi repeytynyt hänessä, muutos oli niin jyrkkä, ettei hän sitä selvästi tajunnut. "Malvina — — suutari!" höpisi hän kuin unissapuhuja ja heräsi kun ohjaksista tunsi, että Laukki poikkesi maantieltä ja alkoi vanhan tapansa mukaan kääntyä mökin pihalle. Äkkiä tempasi Epra vasemmasta ohjaksesta, ja portille ilmestyi kaksi miestä, hän oli huomaavinaan suutarin pikipilkkuiset viheriän harmaat kasvot.

"No, eikö Epra tule kuokkimaan?"

"Soh, soh, Laukki, etkö sinä tottele!" Epra nyki lujasti Laukin vasenta suupieltä.

"Niin, kuokkimaan omia häitä, hah, hahhaa!"

Epra ei siihen mitään vastannut, hän vain nyki ja hoputti.

"Laukki soo, Laukki soo, tielle, tielle, ei meillä ole siellä nyt enään mitään tekemistä, ei mitään, lähdetkö, muuten…"

Vihdoin Laukki kuolaimien pakosta turpaansa väännellen kääntyi taas tielle. Hiljaa könötti Epra laatikkonsa syrjällä, mutta hänessä kävi valtava, sisällinen vavistus. Piippu hänen hampaissansa riippui veltosti savua päästämättä, mutta Laukki oli ennallaan, kummasteli ehkä isäntänsä oikkua, mennä melkotti vanhaa totuttua käyntiänsä ikäänkuin maailmassa ei löytyisi Malvinoita, kuuliaistulia, pettymyksiä eikä petoksia, se ajatteli vain suvelle haisevia heiniä ja lämpöistä tallia, jossa vieruspilttuusta kuuluisi vanhojen hevostuttujen kavioiden kopina.

Mutta Epra havahti kuin pahasta unesta, kun Laukki alkoi nousta ylös kievarin mäkeä. Hän katseli kerran taaksensa, jätti ohjat oman onnensa nojaan ja kuullessaan viulun vingunnan avonaisesta ovesta lausui hän hiljaisella, sävyisällä tavallaan ainoastaan yhden sanan: "perkele!"

Harvoin Epra kirosi. Hän olisi tahtonut äkkiä piiskata Laukkia, piiskata koko maailma palasiksi, piiskata pyöriä ja laatikkoa, vanha, hillitty veri lähti hänessä tuliseen tanssiin, mutta hän malttoi mielensä. Ja tyynesti ajoi hän kievarin pihalle. Pyylevä, pöhöttynyt, verisilmäinen isäntä seisoi pihalla.

"Mistä se Epra nyt?"

"Matkoilta vaan!"

"Et kuokkimaan jäänyt."

"Ei ole aikaa, onko sinulla aikaa?"

"Aina on minulla aikaa."

"Niin minullakin nyt."

Epra jätti hevosensa seinärenkaaseen köyttämättä, heiniä eteen heittämättä ja sanoi:

"Kievari, sinä aina altis auttaja, tuo peräkamariin risu olutta, jos sinulla viinaa on, niin tuo sitäkin, ja tuo miestä kuin salkoa joukkoon, rahaa on, sen tiedät, nyt minä pistoovaan, nyt en sumeile, en häikäile!"

Moneen vuoteen ei Epra ollut viinaa maistanut. Kievarin peräkamarissa istui hän nyt punasilmäisen kievarin ja parin hollimiehen seurassa. Hän lasketteli paraimpia kokkapuheitansa, mutta toisinaan kävivät hänen kasvonsa jäykiksi, ja hän puristi nyrkkiään ikäänkuin olisi pitänyt niissä ohjaksia ja hän tuijotti talituikkuun, joka paloi pöydällä. Mutta siinä samassa ponnahti hän taas ympäri, kehoitti miehiä juomaan ja pisti paraimpia kauppasukkeluuksiaan. Muut jo torkkuivat tai olivat siirtyneet toiseen kamariin, kun Epra iltayöllä hoipersi peräkamarista. Portaille päästyään vihelsi hän:

"Laukki hoi!"

Laukki hirnahti vasten tavallisuutta, nälästä se hirnahti.

"Soh, soh, Laukki", höpisi Epra ja halaili Laukin kaulaa. "Sinä vanha, hyvä Laukki, älähän tästä nyt äksyksi käy, en sinua muistanut, syö nyt tuosta, syö, syö!" — Ja Epra kopeloi heinätukon Laukin suuhun. Mutta Laukki käänsi pois päänsä kuin häpeissään, sillä se tunsi isäntänsä suusta lähtevän viinan löyhkän.

"Niin, pahasti tein Laukki, mutta nyt on syytä, ankara on syy. Niin, niin, Laukki, olet vain elukka, mutta viisas sinä olet, noo, soh, soh, mitä siinä turpaasi käännät, jollei viisas ymmärrä, ei hullu huomaa, ymmärräthän, nyt on kaikki lopussa. Hih! Mitä sinä siinä taas mulkoilet? Nyt lähdetään häitä kuokkimaan! Hih!"

Epra nousi hoiperrellen rattaille ja otti tiukasti ohjakset käsiinsä, äkkiä nousi hän pystyyn ja iski piiskalla voimakkaasti Laukkia kyljelle. Laukki hypähti kuin kyyn pistämänä pystyyn, mutta sitten pää taas vaipui rinnalle. Epra ajoi hurjaa vauhtia kievarin mäkeä alas. Rattailla seisten löi Epra kuin vimmattu, löi minkä jaksoi, Laukki heitteli jalkojansa ja löi ne kiveen, se oli ihan kuin vimmattu. Se potki ja heitti takakoipiansa yli jalkalaudan eikä se ehtinyt miettimään, miksi Epra niin kovasti löi. Se laukkasi alas pitkin kievarin mäkeä, ja rattailla raivoili Epra. Hän seisoi haarareisin ja huusi:

"Hih, Laukki, sinä, hih, mene hee-i! Nyt mennään helvettiin!"

Ja alaspäin hurjaa vauhtia etukaviot tuskallisessa ponnistuksessa lensi Laukki kuin vanha, harmaa siipiorava. Rattaat ratisivat äkkijyrkkää mäkeä ja siinä, missä oli äkkimutka, nousi toinen pyörä ilmaan, ja rattaat kaatuivat kumoon. Kovalla ryskeellä kaatuivat laatikkorattaat maantien ojaan ja Epra putosi rattailta edellä maahan. Vaistomaisesti tarttui hän tien vierestä nouseviin aidanseipäiseen. Laukki önähti. Epra nousi maantienojasta ja katseli kummallisesti ympärilleen ja näki taas ne kiusoittavat tulet Malvinan akkunasta. Sitte kääntyi hän katsomaan Laukkia. Iso seiväs törrötti hämärästä, ja sen alla makasi Laukki liikkumatta. Epra kumartui alaspäin, otti luokasta tuen ja alkoi puhella:

"Noo, Laukki, noo, mitäs sinä siinä makaat? Höp, löp, löp, no soo, nousehan siitä, mitäs nyt meinaat? Laukki, kuuletkos, älä siinä nyt… nouse nyt, eihän se kuolemaksi lie! Laukki, sattuiko? Sattuiko seiväs korvan juureen, ai, ai, jos sattui, niin elämään sattui, Laukki, Laukki, minä olen peto, mutta eläthän sinä vielä?" Epra halaili hevostaan.

"Anna anteeksi, että niin kamalasti löin, anna minulle anteeksi kaikki synnit, hevossynnit ja ihmissynnit! Älä ole niin surkean näköinen! Laukki rakas! Minä olen sinun isäntäsi ja ystäväsi, pahempi olen isäntä kuin ystävä. Ei, kyllä nyt on tosi edessä. Voi, minua kurjaa!"

Epra ravisti Laukkia kuin hereille saadakseen, hän katseli sen silmiin.
"Höp, löp, löp!" Mutta Laukki veti viimeisiä hengenvetojaan!

Taivas oli pilvessä ja kaareileva, metsä oli viheriän synkkä ja sieltä tuli ali puiden kuin raskas huokaus, Epran silmät jäykistyivät, hän ei nähnyt mitään. Hän tuijotti ympärilleen kuin tylsämielinen, koko hänen ajatuksiensa maailma oli surun sekaista sekamelskaa. Laukki ojenteli suonenvedontapaisesti takajalkojansa, se päästi heikon önähdyksen, huokasi syvään ja oli kuollut.

"Laukki, Laukki, älä kuole! Sinä et saa kuolla, mitä sinulle enää mahtaa, ei minullakaan ole enää mitään elämässä, mistä kiinni pitäisin. Oh! niin, niin; jos sinulla oli sielu, Laukki, sillä sinä olit viisas hevonen, ja jos hevosillakin on taivas, niin pääset sinä nyt hevosten taivaaseen ja syöt siellä ikuisesti viheriäisellä niityllä tai apot marmoritallissa kultakauroja. Niin, niin, mutta minä?… höp, löp, löp!"

Epra nyyhkytti, hän painoi Laukin silmäluomet kiinni; niin hän olisi tehnyt omalle äidilleen. Ja Epra selvisi äkkiä. Tuskalliset vanhat kasvonsa käänsi hän Malvinan mökkiä päin. Riutuneena riisui hän länget Laukin kaulasta. Ja äkkiä purskahti hän itkuun. Hän itki kuin sellainen itkee, joka ei koskaan ole itkenyt. Länget olalla kulki hän mökin himmenevää tulta kohden, ja kyyneleet vierivät pitkin hänen poskiansa. Ja siinä niin itkiessään ja kulkiessaan länget olalla olisi outo luullut hänen nauravan.

II.

INEHMO JA SAMMAL.

Inehmo tuli korpeen. Rakensi majan, kaatoi puut kaskeksi, kaivoi ja ojitti ja aitasi. Mutta sammal vapisi ja valitti, kun aura viilsi sen sydänsuonia, sillä sammalella oli siinä pesänsä, ikiammoisista ajoista sen esivanhemmat olivat siinä kasvaneet ja kukkineet.

"Vai sinä minua vastustelet!", sanoi Inehmo ja otti sammalta tukasta kiinni ja hajoitti kaikkiin tuulen suuntiin. Mutta tuuli sirotti siemenet, ja ennenkuin Inehmo sen huomasikaan, oli sammal taas siinä. "Sepä ihmeellistä", virkkoi Inehmo, "etten minä tuota kiemurtelevaa, vihreäsilmäistä peikkoa voita!" ja kaivoi kaivamistaan. Silloin pakeni sammal aidan taakse. Mutta siellä se ryömi ja katseli vihreällä silmällään eikä sitä jano vaivannut, sillä jonkun matkan päässä asui notkea noro, josta se imi pillillään mustaa vettä vetisiin suoniinsa. Ja noro oli sille avulias ja altis. "Sillä on ystävä", arveli Inehmo ja katseli vihoissaan noroa. Mutta noro lähetti myrkylliset höyryt ja kylmät hallat turmelemaan Inehmon tarmoa ja hävittämään hänen vaivojensa satoa. Ja sammal juoksi iloissaan aidan ympäri ja hyppäsi päistikkaa ojaan. "Kirottu sammal!", huudahti Inehmo, "sillä on ystävä!", ja huokasi. Sillä hän oli yksin. Mutta eräänä päivänä toi hän korven takaa naisen. Yhdessä he nyt kaivoivat jättiläisojan noron läpi; silloin vetäytyi sammal taas aidan taa ja kuiskasi norolle: "sillä on ystävä!" Inehmo kävi nyt kaksinkertaisella voimalla sammalen kimppuun. Iloisesti hän lauloi, ja iloisesti sauhu hänen majansa malkaa kiersi. Sähisten pakeni sammal, ja kun se katsoi taakseen, näki se lapsuutensa lempipaikat peltona. Sarka saran vieressä lainehti kultaisena, ruudullisena loimena. Sammal loikoi metsäsaaren juurella ja jupisi: "Inehmo on sitkeä". Mutta sammal ei lannistunut, metsässä se teki vallattomuuksiaan, vihreät, kevyet sillat se rakensi hetteiden yli niin, että Inehmon nelijalkaiset orjat upposivat, luolien eteen se nosti pimeät ovet, niin ettei Inehmon silmä löytänyt repoa, joka hänen siipiorjiansa hätyytti. Puiden takana seisoi sammal ja nauroi. "Sielläkö sinä vilkuilet", sanoi Inehmo. "Sillä on sitkeä henki!" Ja Inehmo kaatoi koko metsäsaaren. Kahisten karkasi sammal kalliolle niin, että pöly pelmahti.

Vieri vuodet, vuosisadat. Heilimöiden laajalti niitut ja pellot päivänpaisteessa loistivat. Mutta Inehmo riemuitsi, sillä sammal oli paennut erakoksi vuorelle. Sinne ei Inehmo tullut tulineen, rautoineen. Sieltä katseli sammal kuivin silmin ja surumielin laaksoon ja unelmoi viheriän vilkkaita unia elämänsä aamuajoista ja nukahti. Mutta laaksossa oli suuri juhla, siellä rakennettiin suuri turvealttari luonnon herralle, ikuiselle Inehmolle. Uhrisauhut nousivat taivaan napaa kohden: "Sinä olet suuri, Inehmo, ja auringot sinua kumartavat!" niin hurjat huudot kaikuivat kallioihin. Eikä Inehmo enää muistellutkaan sammalta, vanhaa vihollistaan. Hän lepäsi ja veltto oli hänen katseensa.

Sammal nukkui. Mutta sillä ajalla tapahtui laaksossa mullistavia muutoksia. Ruton, nälän ja sodan aaveet kiitivät varjoina laakson yli. Taivas oli sakea sauhusta, ja tuliluikut salamoivat. Silloin heräsi sammal ja kiipesi alas vuorelta, ja kun se oli ehtinyt metsäsaaren rantaan, oli kaikki hiljaista, mutta sauhu nousi vielä Inehmon majasta ja se kutkutti sammaleen silmiä. "Inehmo elää!", sanoi se ja laahusti eteenpäin, sillä se oli väsynyt vuosien poltteesta ja janosta. Matkallaan se tapasi noron, joka taas oli vironnut elämään. "Vielähän sinäkin elät, ystäväiseni, annas, kun pistän lippini sinun kaivoosi, minun on kovin jano!", sanoi sammal ja joi, ja pulleina sen suonet taas sykkivät. Vesi suussa se sopersi: "mitä on tapahtunut, koska täällä taas on niin hiljaista?" "Kummia kuuluu, sinä olet kauan nukkunut. Mene, katso!", sanoi noro.

Ja sammal puikelsi alhoon ja löysi tiellään ruostuneen auran. "Ahaa, teloittajani leikkikalu", huudahti sammal ja kävi auran kimppuun ja polki sen pehmeillä, väkevillä käsivarsillaan alleen. "Sinä viilsit sydäntäni, peittäköön sinun unohdus ja yö!" — Ja sammal leveni ja lihoten se läikkyi, kasvoi kuin vihreä lohikäärme, pursto kalliolla kohisi, selkä metsässä matasi. Se puikelsi ali aidaksen ojaan, sieltä nousi sen pää pellolle, jolla jo orjantappurat, sienet ja koiruohot rehoittivat. "Minun serkkuni ovat jo käyneet täällä!", sanoi se ja poikkesi polulle, joka vei majalle. "Tässä on Inehmon tie, ankarasti hän siinä astui, mutta minä peitän hänen jälkensä, niin ettei hänen muistostansa jää mitään jälelle!" — Majasta nousi ohut sauhu kuin pieni ilmassa riippuva rihma. "Inehmo on heikko", sanoi sammal ja ryömi pihaan. — Silloin astui Inehmo hoiperrellen majasta ja kantoi sylissään naisen ruumista ja hautasi sen kukkakumpuun. "Hänen ystävänsä on kuollut!" ajatteli sammal.

Varovasti hiipi nyt sammal seinää pitkin, nousi pystyyn ja tirkisti akkunasta sisään. Huoneessa ei ollut muuta kuin olkia lattialla, seinät olivat lahot ja kosteat, ja peltohiiret tanssivat lattialla. "Tanssikaa, ilveilijät, kohta saatte viheriän tanssisalin!" sanoi sammal. Mutta samassa tuli Inehmo yksin takaisin ja työnsi sammaleen alas ikkunalaudalta. — "Oletko sinä taas täällä, vuosiin en sinua ole nähnyt, pois silmistäni sinä vihreä käärme!" sanoi Inehmo. "Tämä on minun isoäitini syntymäsija", sanoi sammal, "sinä tulit, tulella ja raudalla sinä raastoit ruumistani. Minä vaadin velkani takaisin, minä en pelkää sinua enään, sillä voima on sinusta vuotanut".

Sammal väijyi, se kiersi nurkan taitse ja nousi portaille, kiiltävin silmin se odotti yötä päivää. — Eräänä päivänä ei sauhu enään noussut reppanasta. Inehmo ryömi majasta kuin mato. "Opi sinäkin ryömimään, ikuinen Inehmo!", ilkkui sammal. Inehmo katosi metsään, ja sammal livahti yli kynnyksen. Homeen haju löyhkähti häntä vastaan. "Täällä minä tulen viihtymään, hyvin viihtymään", sanoi se ja hiipi lattialle. Tuhansin jaloin alkoi nyt sammal tanssia pitkin seinänrakoja ja hiiren syömiä hirsiä. Seinät sortuivat, katto kaatui maan tasalle, ahneesti sammal peitti kaikki alleen. Pitkän yötyön jälkeen pukeutui se isoäitinsä vihreimpään hameeseen ja nauroi heleintä nauruaan. "Kas niin, minähän olen hyväntekijä, kaiken ihmishävityksen peitän minä utuiseen unelmien vihreään verhoon, rakennan unhon kauniit kerrokset muiston mustien kerroksien päälle. Minä kasvan kuin jättiläismetsä, ja tähdet minua kumartavat!" sanoi sammal ja nyökytti päällään auringolle.

"Mutta missä on Inehmo? Ehkä hän palaa takaisin tulella ja raudalla.
Minä unohdin viholliseni!"

Sammal seurasi Inehmon jälkiä, jotka veivät kiviraunioon. Kukkaisen kummun juurella loisti luuranko.

"Kas, kas, Inehmo nauraa vielä kuoltuaankin", sanoi sammal ja luikersi pääkalloon.

Mutta samassa kuului korvesta ryske ja kirveiden kalina, puut kaatuivat ja kalliot kumahtelivat. Sammal pisti päänsä esille Inehmon hampaiden välistä:

Tulossa oli uusi Inehmo.

INKERI JA YRJÄNÄRITARI

Ihanista ihanin prinsessa Inkeri istui tornissa ja itki. Ja kaukaisten seutujen ritarit ja linnaherrat tulivat ratsain, tulivat välkkyvissä vaunuissa ja kajahuttivat torviansa linnan pihalla. He polvistuivat hänen jalkojensa juurelle ja asettivat kätensä sydämmelleen, mutta Inkeri käänsi heistä ihanat kasvonsa, sillä hän ei löytänyt heidän silmissänsä rakkautta. Siksi istui Inkeri tornissa ja itki, ja holvien alta kuului kosioritarien mässäilevä nauru. Mutta päivä paistoi hänen ruusukammioonsa, ja läpi lyijyakkunoiden kuului tarhasta kuninkaanlinnun levoton laulu, ja Inkeri tuli kummallisen iloiseksi, sillä hän oli nuori. Hän hymyili itseksensä, hiipi kuin varkain kirjatun arkkunsa luo, pukeutui hohtavan valkoiseen juhlahameeseensa, asetti pienen kruununsa kullankellertäville hiuksillensa ja hiipi sivuportaita linnan pihalle. Ja metsästä tulvehti häntä vastaan tuhansien kukkien tuoksu, ja suloisen suuri aavistus täytti hänen povensa:

Ja prinsessa ihana Inkeri, hän linnasta lehtohon astui, ne hienot, valkoiset huntunsa päät maan yrttikukissa kastui.

    Hän istui lemmen lähteelle,
    sen pohjasta kruununsa loisti.
    "Missä viipyy prinssini pelvoton?"
    hän itkien hiljaa toisti.

    Lohikäärme mereltä yöllä käy,
    päin linnaa se päänsä nostaa,
    kaikki ritarit vallilla vaalenee,
    ken prinsessain häpeän kostaa —?

    Ja hetket lentää ja aatos käy,
    suur'ritari vuorilla viihtyy,
    kun on sydänyö, kun on sydänyö,
    ja meri mustaksi kiihtyy. —

    Tuli vuorelta Yrjänäritari nuor',
    hänen silmänsä tulena säihkyi,
    hän neitoa katseli, katseli vaan,
    ja rintansa lemmessä läikkyi.

    — "Mitä katselet prinsessa Inkeri,
    miks kruunu on päässä sulla?"
    — "Ma ootan suurta mun sulhoain,
    siks kruunu on päässä mulla."

    — "Varo, ettei sun kruunusi putoa pois,
    vois veteinen viedä sen sulta!"
    — "On isällä toinen tornissan,
    se kirkkaampi on kuin kulta."

    — "Jos sull' olis yksi lempi vaan,
    sen voisitko poijes antaa,
    jos sulhos ois onneton kulkija vain,
    joka harhaa meren rantaa?"

— "Niin antaisin molemmat kruununi mun ja mun lempeni ainoan, nuoren, jos sydän ois hällä suuri ain, ja hän lävistäis käärmeen kuoren.

Vaan ken olet ritari ryysyinen —?"

Sillä ryysyisellä kulkijaritarilla oli kirkaskärkinen keihäs ja punainen kantele. Hän oli usein katsellut kuolemata vasten silmiä, hän oli maaton ja mannuton, ei hänen sielunsa ryvennyt kultaisessa tomussa, siksi ei hänellä ollutkaan mitään menetettävää, ja hän kaipasi ainoastaan urotöitä ja rakkautta. Hän oli väsynyt keihääseen, vaikka se oli hiisissä hiottu ja sen lappeeseen oli kirjaeltu hänen sukunsa suuri tarina. Mutta hän oli siihen väsynyt sillä: "mitä keihäällä, jollei maailmassa ole tekoja, joiden eteen kannattaa kuolla!" niin oli hän miettinyt yksin vuorilla vaeltaessaan. Hän oli väsynyt kanteleeseen vaikka Jumala oli siihen soinnut sovittanut sillä: "mitä kanteleella, jollei sen ääntä kuuntele nainen, joka rakkaudesta vapisee!", niin hän oli myöskin ajatellut.

Yrjänä ylevä ritari toi tullessaan vuorelta havun ja pihkan hajun, ja hänen silmissänsä oli jotakin villiä, vienoa ja rohkeata. Ja Inkeri, joka lähteellä istui, tunsi kummallisen polton suonissaan ennenkuin hän edes oli katseensa ritariin luonut. Ja heidän silmänsä yhtyivät pitkään, iloiseen hyväilyyn, ja heidän verensä karkeli kuin etelämaan häissä kitaran mukaan.

Ja ritari puhui: "Minä näen sinun silmiesi surun. Ihanammat ovat silmäsi kuin pohjantähden välke tunturi-iljangolla, olet rakas minulle, rakkaampi kuin kanteleeni kultainen helkytys ja keihääni puhdas kalske, kun sankariunelmissa aatokseni ailakoi. Ja minun rinnassani on kuin lumivyöry, joka vieriessään sulaa kevätsäteissä ja myllertäen murskaa kaikki tieltänsä, kaataa kirkot ja murtaa louhet ja linnat. — Sun isäsi linna on minulle kuin ilmalinna, ja sinun kruunusi kuin tunturiaavikolla eksyttävä virvatuli, johon en luota. Minä haluan Inkeriä, unteni kukkaa ja kruunua, minä janoan sinun sieluasi ja minä rakastan myös ihanaa ruumistasi, jossa tahtoisin sydämmesi minulle ikuisesti säilyvän. Sano, tahdotko armaasti kiehtoa kaulaani kätesi, joka on kuin rotkon raunioilla kasvava valkoruusu, minä tahdon ja minä voin viedä sinut korkeimmalle tunturille ja minä näytän sinulle maailmoja, joita ei kuoleva silmäsi koskaan ole nähnyt!"

Ja Inkeri katseli lähteen kukkia ja kuiskasi:

"Sinä et ole minulle vieras vaikken sinua ennen nähnyt, ja sun äänesi on minulle kuin urkujen humina, koska iloisin olen. Sinusta puhuu voima vai oletko teeskentelevä valhe itse tai vuoren hiisi. Ei, ei, pyyhi huuliltani pahat sanani ja anna niiden lentää maailman äärimpään sopukkaan, josta eivät koskaan saa palata! Elämä on minut katkeraksi tehnyt. Jos sinun voimasi viihtyy heikoissa haaveissa, silloin en sinuun luota. Minun rakkauteni kulkee koston kautta. — Kaksi siskoani on lohikäärme vienyt, meren kitaan tuo kovan onnen kummitus ne vei, eikä meri ole ilmaissut salaisuutta, joka on koko valtakunnan kirous. En kestä nähdä isäni vanhoja kyyneleitä, hänen päänsä on jo lumivalkoinen, ja hänen sielussansa käy ikuinen ikävyys. Ja ensi yönä on minun vuoroni. Keskiyön aikaan kuulet kummallisen kohinan, joka on salaperäinen kuin kuolema, kuu nousee tulipunaisena aalloista ja valaisee merellä liikkuvan hirviön suomukarvaista jättiläisselkää. Silloin istun minä valkeissa vaatteissani rannan kivellä ja itken, itken kuin sydän pakahtuisi, itken siskoja, isääni, nuorta elämääni ja rakkauteni kevättä, joka ei koskaan tullut."

Yrjänä ritari oli mykkä. Äkkiä hän kääntyi ja katosi vuorelle, ja hänen askeliensa kaiku koski Inkerin rintaan ikäänkuin sotaratsujen kaviot olisivat sitä polkeneet. Hän katseli kauan ja oudosti ritarin jälkeen, taittoi lähteeltä kukan, astui linnalle ja hän kulki kuin ruumissaatossa.

Mutta tunturin palteella istui Yrjänä, ylevä riarit keihästä hioen ja sen terää hän voiteli myrkkyvoiteilla, joiden taikavoiman hän yksin tunsi. Neitsyt Maariaa rukoillen hän oli poiminut ne yrtit, joiden vaarallisista nesteistä hän voiteensa oli valmistanut. Nyt hän oli iloinen kuin taivaalla terhentelevä merikotka, hän lauleli raikkaasti ja rohkeasti. Nousi paadelle, ja muotonsa musteni. Tulessa katse tähysti hän merelle, hän pui suurta suonista nyrkkiänsä ja kevyesti kuin sulkaa heilutti hän raskasta rautakeihästänsä. Kiljahtaen syöksähti hän kiveltä, ja hänen otsasuonensa pullistuivat ja ohimonsa soitti, sillä hän aaltoili oman voimansa huumeessa. Hän kiskoi paasia ja vieritteli niitä alas, kumahtaen ponnahtivat ne kiviportaalta kiviportaalle alas, ja tunturin seinät nauroivat onttoa nauruansa. Ja hän kurottausi yli kuilun ja katseli riemulla, miten paadet lentelivät alas jyrkänteitä suin päin mereen molskahdellen ja vyöryten nostaen valkoisia vesipatsaita ilmaan. Se oli hänen soittoansa, ja hän jatkoi jättiläiskeilipeliänsä kunnes ilta oli käsissä. Silloin astui hän iloisesti merelle viettävää vuorta alas ja hän huusi kautta myrskyn: "Oi, miten elämä on suuri ja ihana, sen eteen kannattaa kaatua, Inkeri on minulle uusi elämä ja nyt kamppailen vaikka itse kuoleman kanssa!"

Kuu nousi, ja sen sarvet olivat kuin tulikekäleitä, suhahtaen lensivät yölepakot loukoistansa, ja niiden nahkaiset siivet kahahtivat kamalasti, niiden hää-ilta oli tullut. Korppikotkat huhuilivat onkaloista, mutta meri oli kuin kiljuva villikissa. Se voihki ja vongersi rantakallioita vasten, ja sen syvästä rinnasta kuului kuin hätähuutoja ja mustaa mutinaa ikäänkuin sen pohjalla lepäävät haaksirikkoiset olisivat nousseet vetisiltä vuoteiltaan itkemään. Ja kaikki ilman hengettäret pääsivät lukituista luolistansa ja meri heitti suustaan vaahtoa kuin hirmuinen, hullu äiti. — Mutta linnan laaksossa soivat kaikki kirkonkellot, munkit kulkivat ristilippuinensa juhlamenoissa ympäri kirkon ja monstranssi välkkyi: Ave Maria, sancta tua…

Oli sydänyö. Rannalla istui Inkeri kalpeampana kuin kesäinen kuu ja kuun valaisema lilja, istui kädet ristissä rinnalla ja rukoili: Ave Maria, sancta tua… Mutta mereltä kuului kuin ukkosen repivä ramina. Syvää, valkoista vakoa kyntäen tuli lohikäärme, ja sen suomuinen pursto pieksi vihassa merta. Se oksensi suustansa viheriäistä vaahtoa ja keltaista limaa, ja sen kiljunta oli kuin tuhansien vesikoirien kiljunta. Se sukelsi taivaanrannasta esiin kuin ruma ryövärihaaksi, jonka mastossa punainen lippu liehuu, ja sen kiljuva kita oli isompi kuin pyhitetty temppelin ovi. Se vyöri raskaasti rannalle, missä Inkeri istui, ja sen silmissä oli helvetillinen lieska. Se jäi tahmaisille käpälillensä loikomaan ja katseli Inkeriä kiduttaen katseellaan suloista saalistansa. Niin se oli kahden prinsessan murha-yönäkin lojunut valkoisella sannalla, oli silmillänsä ahminut ja vetänyt luoksensa kuin viekas vesihiisi itsepillaajaa. Siinä se oli odottanut aamuhetkeen saakka kunnes kuu oli vaeltanut valkeimmille maille ja tähdet hävystä himmenneet sinisiin avaruuksiinsa. Siinä ne valkoiset prinsessatkin olivat istuneet vavisten, rukoillen ja vihdoin syöksyneet viheriäisen saatanansilmän lumouksesta mustaan kitaan.

Inkeri oli kuin jäästä jähmettynyt, rukous kuoli hänen huulillensa, hän katsoi kauhun ja epätoivon tuskalla kerran kotiaan, toisen kerran vuorelle ja jäi tuijottamaan viheriäisiä silmiä, jotka polttivat ja pistivät hänen sieluansa. Ja hänestä tuntui ikäänkuin taivaalle olisi noussut musta aurinko, joka pimensi koko maailman. Ja hän tunsi kallistuvansa ja hän tahtoi huutaa mutta kielensä oli kuin kitalakeen naulittu. — Silloin kuuli hän ammottavasta kidasta pelottavan parahduksen ja päänsä päältä ilmassa lentävän keihään suhahduksen, ja sen kärjen välke valkaisi mustaa yötä ja häikäisi hänen silmiänsä. Hän näki, miten vihreät silmät hänen edessänsä pyörivät kuin kehää kiitävät tulikielet, jotka sammuivat. Musta kita työnsi sankkaa sauhua, sinistä visvaa, ja katku täytti ilman.

Aranhellä ja voimasta vapiseva käsi kietoutui Inkerin varrelle, hän tunsi lepäävänsä jotain suurta ja lämpöistä vasten ja hän leijui kuin untuvalaivassa läpi avaruuksien, ja tähdet lauloivat hänelle kehtolaulua.

Hän heräsi omassa ruusukammiossaan korkealla sinisilkkisellä vuoteellaan ja lepäili raukeasti. Ja hän kuunteli kirkosta kaikuvaa kiitoshymniä, kuuli isänsä ilosta itkevän, kuuli varovaisia naisaskelia kivilattialla ja hän näki ympärillänsä vain hilpeitä kasvoja. Mutta vakavana seisoi hänen vierellänsä ritari, ja hänen silmissänsä paloi syvä, sammumaton rakkaus, ikuisten unelmien kaikkivoipa valta ja elämä. Ja Inkeri nukkui ihanasti hymyillen, ja hänen terve unensa oli kuin kulkua kukkapoluilla, kun tunturileivot laulavat ensi vuokolle, ja päivä käy yli siintävien, kimmeltävien vuorien.

Tämä oli tarina Inkeri neidosta ja kulkijaritarista ylevästä Yrjänästä, joka tuli lemmenlähteelle, sillä siksi sitä senjälkeen kutsuttiin. Miksi minä laulaisin siitä, että Yrjänä ylevä sai päähänsä kultaisen kruunun, jota vanhassa tornissa säilytettiin, sillä kruunut painavat ja valtikat vaihtuvat? Mutta kummallisinta tässä tarinassa on se, ettei heidän rakkautensa rauennut vaan kasvoi päivä päivältä kuin lemmen palava puu autuuden aholla.

AHASVERUKSEN LEPOPÄIVÄ

Ikuinen kulkija, hopeatukkainen, vaeltava juutalainen kulki Saharan keltaista tietä. Hänen vartensa oli koukistunut kuin haudan yli, ja tummissa silmissä paloi synkkä, levoton tuli. Ja missä hän kulki, siinä hänen vapiseva sauvansa teki ristinmuotoisia jälkiä, ja siitä tiesivät kaikki maailman etsijät ja onnettomat sielut Ahasveruksen käyneen. Uupuneena, unta saamatta, pilkattuna pakolaisena on hän jo kulkenut kahdeksantoistasataa vuotta. Hän katselee arasti ympärilleen, ja hänen repaleinen ryysyviittansa laahustaa yli kalmankukkien ja syyssairaiden lemmenlehtien. Hän pelkää omien askeliensa kaikua, hän luulee jonkun kulkevan ihan kintereillään, hän kavahtaa omaa varjoaan, hän tarttuu taas seedripuiseen sauvaansa ja huokaa niin syvästi kuin ei kukaan ole huokaillut sitte kuin Vapahtaja pyövelinpuulla huokasi viimeisen henkäyksensä.

Ahasverus katsoi eteensä ikäänkuin hän olisi katsonut etäiseen menneisyyteen ja hän näki aina saman himmenemättömän kuvan edessään, se oli piirretty syvälle hänen surullisen sydämmensä pohjalle. Ja hän muisti sen ajan kuin eilen se tapahtunut olisi — — Hän istui kerran kauvan, kauvan sitte kivipenkillä savimajansa edessä neuloen ylhäisille rabbiineille siroja sandaaleja. Oli helteä päivä, taivas ikäänkuin painoi kuumalla katseellaan maata, eläimet läähättivät, ja läpi viinamäkien kävi raskas, raukea huokaus… Silloin kuuli hän Jerusalemista humua ja melua, joka kasvamistaan kasvoi. Hän näki suuren kansanjoukon, joka mässäten tuli lähemmäksi. Ja hän näki jalo-otsaisen, rakkaussilmäisen miehen, jonka päässä oli orjantappurakruunu, ja hän kantoi raskasta teloituspuuta, jonka ylisyrjään pilkalla oli piirretty: I.N.R.I. Roomalaiset kentturioonit kulkivat tahdissa hänen sivullaan, riettaat portot ja katukansa pilkkasivat häntä osoittaen häntä sormellansa: "Katso juutalaisten kuningas, ei ole hänellä purppuraista viittaa, ei valtikkaa eikä kultakruunua. Köyhien ja kerjäläisten kuningas hän on, ei hän loistovaunuissa aja vaan paljain jaloin astuu, ei hän helyjä, helmiä sirota, vaan käskee rovostakin luopua. — Hän pilkkaa meitä! Golgatalle, Golgatalle! Ristiinnaulitkaa sellainen kuningas!" — Ja sandaalintekijän valtasi hurja kiukku, hän tahtoi olla muita rohkeampi, röyhkeämpi. Hän nauroi, kun Mestari kaatui tielle, hän hyökkäsi hänen eteensä, täytti sandaalinsa sannalla ja heitti sen vasten Mestarin kirkkaita kasvoja. Ja kansa ulvoi ilosta. Pehmeällä kädenliikkeellä pyysi ristinkantaja saada levähtää kivipenkillä, mutta Ahasveruksen sydän oli kovempi kuin kivipenkki. Mutta silloin Mestari katsoi häneen, ja se katse tunkeutui hänen sielunsa pimeimpään perukkaan ja naulitsi hänen siihen paikkaan niin, ettei hän voinut seurata Golgatalle vyöryvää joukkoa. — Yöllä poltti hän savimajansa ja hiipi yöhön Jerusalemin portista Heronin vuorelle vievää tietä. Eikä hän siitä hetkestä asti koskaan rauhaa saanut. Vapahtajan katse seurasi häntä, hän näki sen unissaan, hän näki sen valveillaan, se poltti, pakoitti ja käski: mene, mene! Korvessa hän rukoili: "tule kuolema, lyö pääni kalliota vastaan, etten hulluksi tulisi ja että minä rauhan tuta saisin!" Mutta kuolema kulki kylmänä hänen ohitsensa. —

— Niin sai hän sitte vaeltaa vuosisadasta vuosisataan, kansan luota toisen luo, ja missä hän haapapuun näki, vapisi hän kuin sen lepattava lehti, he molemmat olivat tuomitut ikuisesti värisemään, sillä ristinpuu, jota jalo-otsainen oli kantanut oli haapapuusta. Niin kertoo pyhä taru. Ja missä hän hiipi ohi korkeiden temppeleiden tai matalien majojen ja kuuli ylistysvirsiä laulettavan ristinkantajalle, sieltä poikkesi hän äkkiä ja katosi likaisten kujien hämärään. — Ainoastaan vuosisadan viimeisenä päivänä sai hän levähtää.

* * * * *

Ahasverus kulki aamuhämärässä kohden Saharan ilosilmäistä keidasta. Väsyneenä pysähtyi hän tienristeykseen ja huomasi siinä ihmeekseen solakan haavan, jonka lehdet eivät lepattaneet. Ja ilokseen muisti hän silloin, että nyt oli taas hänen lepopäivänsä, oli unelmien uudenvuoden aatto. Hän istahti mättäälle ja hengitti helpoituksesta, hän puhalsi yhdellä henkäyksellä pois yhden vuosisadan salaiset huokaukset, ja hänen sydämmensä löi tasaisesti kuin viattoman, vienon lapsen. Ja vanha, vaappuva Ahasverus hymyili kuin lapsi ja piirteli sauvallansa kuvioita santaan ikäänkuin hän olisi kuvaillut menneiden vuosien vaihtuvia kuvia, jotka eivät häntä nyt rasittaneet. Niin istui hän koko päivän kunnes tuli ilta. — Erämaa oli mykkä, ja taivaanrantaa kulki kuu kapeana kuin kuoleman viikate. Silloin suhahti ilmassa, ja hopeankirkas viserrys kajahti haavan heleänpunaisesta latvasta. Paratiisilintu lauloi: "Ihanat olivat Edenin maat, suloiset pyhän virran tuoksuiset suistot, mutta vielä suloisemmat ovat taivaan autuuden ahot, vielä ihanampi on ijäti kimmeltävä tähtisali, jossa kulta-istuimellaan istuu kuningasylkä ja antaa katseensa liitää läpi avaruuksien. Hän on nähnyt sinun kärsimyksesi, hän on kuullut sinun huokauksesi, levähdä levoton sielu tuskien taipaleella, et ole vielä matkasi päässä. Kerran olet näkevä ne ihanuudet, kerran olet autuaallisin aatoksin polvistuva kultaisen istuimen ääreen, mutta vielä ei ole aikasi tullut!"

— Niin lauloi paratiisilintu ja Ahasverus hymyili. Hän katsoi ylös ja näki santa-aavikolta lähestyvän tomupilven. Pilvestä erottautui dromedaari, ja sen seljässä ratsasti koruvaatteisiin puettu koreakasvoinen mies, jonka silmissä oli vihreä välke. Ratsastaja pysähytti dromedaarinsa Ahasveruksen eteen, asetti toisen käden otsalleen, vei sen sitte sydämmelleen ja tervehti: "ollos tervehditty, sinä ikuinen vaeltaja!"

"Ole itse tervehditty, ylhäinen ratsastaja, mutta mistä sinä tunnet minut? —"

"Sauvasi jäljistä sinut tunnen, minä olen elämän ruhtinas. Minä tarjoon sinulle ystävyyteni ja ymmärrykseni, tule!"

"Minun on tässä niin hyvä olla."

"Huomenna sinä kiroot tätä päivää ja muistelet sitä kuin uskomatonta unta. Tule, minä kevennän kivisen taakkasi ja häädän rinnastasi hirveät tuskat!"

"Minä tahdon istua tässä ja ikävöidä paratiisin iloja, muuta en tahdo."

"Mitä ikävöinyt olet, on turhaa. Tyhjyys ajelehtii avaruuksissa, ei ole maassa rauhaa, ei taivaassa tahtoa. Mitä toivon tähdeksi luulit, oli mätänevän rimmen viekoitteleva virvatuli."

"Sinä riistät minulta lepopäiväni päilyvän riemun, sinä turmelet rakkaan rauhani, joka korviini suhisee haavanlehviltä, sinä sekoitat paratiisilinnun sydänsointuun haaskalinnun saastaista rääkytystä, sinä ilkamoit ilolleni, jota sata vuotta tuhansina öinä tuhansien ikuisten tähtien silmiini tuikkiessa olen ikävöinyt."

"Hän, joka kirosi sinut kulkemaan, kiusaa sinua autuuden armailla kuvilla, ihanilla unelmilla, että pettymyksesi olisi sitä suurempi, kun kerran kuolonväsyneenä maailman loppuun taivallettuasi tielle typerryt kuin kulkurikoira."

"Ah, kuule, kuinka paratiisilintu laulaa, korvissa soi taivaan harppujen helinä ja enkelien puhdas laulu! Kuka olet, joka sieluani myrkytät?"

"Minun nimeni oli Valonkantaja. Minä nostin yli avaruuksien suurta soihtua vahvassa kädessäni, minä singahutin totuuden kipeniä ympärilleni ja minä uskalsin, mitä ei kukaan ennen minua uskaltanut, minä uhmasin häntä, joka pilviä pitelee, joka itsetietoisena maailman luomisesta on kuuro sen kärsimyksille. Minä singahutin häntä vastaan siivekkäät sanani: 'Sinä itse loit synnin, koska kaiken alku olet, itsestäsi sen loit, siksi pitää sinun kukistuman'. Mutta silloin syöksi hän kilpailijansa, valon voimakkaan kantajan läpi avaruuksien maan uumenten umpisokkeloihin; soihdun ikuiset säkenet valaisivat koko maailman. Hän kahlehti mun ikuiseen pimeyteen, totuuden hän kahlehti, sillä minä olen totuus!"

"Jos nurinpuolinen valhe on totuus, olet sinä totuus. Minun lepopäiväni on minulle kalliimpi kuin sinun totuutesi. Mene!"

"Kuule, nouse vierelleni, uuden hengen sinuun puhallan, veresi nuorennan, silmiisi tulisen säihkyn lietson! Huvivaunujen eteen valjastan valkovaahtiset ratsut, maailman iloinen humu kuohuu ympärilläsi, kupurintaiset, ihanat immet kylvävät tiellesi riemun ruusuja, ja hekumallisesti ojennat sinä käsiäsi… Kulta, kunnia, maine, maailma, kaunottaret, kaikki on sinun, jos…!"

"Jos…?"

"Jos luovutat minulle lepopäiväsi, yhden ainoan päivän joka ainoan vuosisadan kääntyessä."

"Lepopäivänikö antaisin, hetken heleän rauhaniko antaisin…?"

"Mieti ja punnitse, kohta on lepoaikasi lopussa!"

"Ei, totisesti, totisesti, ei! Etkö luule, että näin sinun lävitsesi. Sinä itse ikävöit lepoa, sinä itse rakastat rauhaa, sillä sinun tuskasi on tuhat kertaa suurempi kuin minun tuskani, sinun avuton huokauksesi on syvempi kuin tulta tulvivan onkalosi pohja, jossa sinä hampaita kiristäen puit nyrkkiä taivaan pyhille tulille. Mene saatana!"

"Hähhähhää! Nyt löi kello jo kaksitoista! Vielä tapaamme toisemme sadan vuoden päästä! Hähhähhää!"

Ja Kiusaaja ratsasti pois tulisella kiireellä, ja hänen naurunsa kajahti luonnottomana santaläjästä kohoavan sfinksin harmaista kivisistä kasvoista. —

Ahasverus nousi hitaasti, syvästi hän huokasi, ja hänen kasvoillensa valahti synkkä varjo. Paratiisilintu oli jo lentänyt pois, ja haavan lehdet värisivät. Ahasveruksen ruumis vapisi. Hän katsoi taakseen ikäänkuin ristinkantajan katse olisi seurannut hänen kantapäillänsä. Hän astui kumarassa yli Saharan toivottoman aavikon, ja sauva teki santaan ristinmerkkiä.