— Isä kulta, mitä minä olen tehnyt?
— Seiso tässä äläkä liiku paikalta. Minä lähden pyytämään, että hän edes antaa paistaa potaatit.
Vanhus läksi. Hetkisen perästä kuului etehisestä ääniä, askeleita, melua — sitte lensi Wawrzon aika kyytiä kadulle, nähtävästi väkevän käden voimasta.
Vähän aikaa hän seisoi kadulla ja huusi sitte lyhyesti tytölle:
— Tule.
Tyttö kumartui ottamaan tavaroita. Raskaat ne olivat hänen heikentyneille voimilleen, mutta isä ei auttanut häntä. Ei hän edes huomannut, että tytön oli vaikea niitä kantaa.
He läksivät liikkeelle. Kaksi niin kurjaa olentoa kuin tämä isä ja tytär varmaan olisivat vetäneet puoleensa ohikulkevien huomion, jollei kurjuus tämän seudun asukkaille olisi ollut niin perin tuttu. Mihin nyt lähteä? Onko vastassa uutta pimeyttä, uutta onnettomuutta, uusia kärsimyksiä?
Tytölle kävivät askelet yhä raskaammiksi ja työläämmiksi. Tuontuostakin hän vaipui maahan.
— Isä kulta, puhkesi hän vihdoin pyytämään, — ottakaa te tavarat, minä en enään jaksa.
Wawrzon heräsi kuin unesta.
— Heitä sitte tielle!
— Mutta jos tarvitsisimme…
— Emme tarvitse.
Kun hän huomasi tytön epäilevän, joutui hän vihan vimmoihin.
— Heitä paikalla, taikka minä lyön sinut kuoliaaksi.
Marysia totteli peloissaan ja he astelivat eteenpäin.
— Se on kaiketi näin sallittu, mutisi vanhus vielä tuontuostakin itsekseen, vaikeni sitte ja katseli eteensä pahalla katseella. Kaikellaisten likaisten katujen kautta pääsivät he satamaan, tulivat suurelle sillalle, joka oli rakennettu paaluille, kulkivat rakennuksen poikki, jonka seinään oli kirjoitettu "Sailors asilum" ja pysähtyivät vihdoin ihan veden varrelle. Siellä rakennettiin uutta tokkaa. Korkeat telineet, joita tarvittiin paaluamiseen, heiluivat ylhäällä ilmassa ja lautojen ja paalujen välillä puuhasivat työmiehet. Marysia vaipui paikalla lautaläjän päälle istumaan, sillä hän ei enään päässyt eteenpäin. Wawrzon istuutui ääneti hänen rinnalleen.
Oli iltapäivä, noin neljän tienoilla. Satamassa kiehui elämä ja liike. Sumu oli jo laskenut ja auringon herttaiset säteet valoivat kirkkauttaan ja lämpöään molemmille onnettomille. Mereltä puhalsi maalle raikkaita, keväisiä tuulahduksia, täynnä elämää ja iloa. Yltympärillä oli jo ennestään niin paljon sineä ja valoa, että silmiä häikäisi. Etäisyydessä valuivat taivas ja meri kauniisti toisiinsa. Satamassa törröttivät vakavina savupiiput ja mastot ja viirit leijailivat kevyesti tuulessa. Laivat, jotka taivaanrannalta tulla viilättivät satamaa kohti, näyttivät nousevan kuin vuoren takaa tai kohoavan ylös aalloista, purjeet pilven muotoisina, loistavina, hohtavina ja häikäisevinä sinertävän veden päällä. Toiset laivat purjehtivat merelle päin, jotta vesi vaan kokassa kohisi. Ne kulkivat siihen suuntaan, jossa Lipincekin oli, siis kohti heidän kadotetun onnensa, ilonsa ja rauhansa kotia. Tyttö rupesi miettimään syytä siihen, miksi armollinen Jumala oli kääntänyt kasvonsa heistä ja heittänyt heidät vieraitten ihmisten joukkoon, kauvas vieraalle maalle. Minkähän hirveän synnin he olivatkaan tehneet Herraa Jumalaa vastaan? Yksin Hänen kätensä saattoivat ohjata heidät takaisin onneen. Sinnepäin lähtee paljon laivoja, mutta ei yksikään ota heitä mukaansa. Vielä kerran liitivät Marysian väsyneet ajatukset Lipincen maille, Jaskon luo. Vieläkö hän ajattelee tyttöään, vai joko on unohtanut? Tyttö häntä kyllä ajattelee, sillä onnettomuus ei koskaan saata ihmistä unohtamaan, onnettomuudessa ja yksinäisyydessä kiertyvät ajatukset rakastetun ympärille niinkuin humala kiertää poppelin runkoa. Entä Jasko? Ehkä hän on unohtanut entisen rakkautensa ja lähettänyt puhemiehen toiseen taloon. Täytyyhän hänen hävetä sellaista kurjaa olentoa, joka ei omista mitään muuta koko maailmassa kuin ruuttaseppelensä ja jonka luo ei enään kukaan muu kuin kuolema lähetä puhemiestä.
Hän oli sairas, nälkä ei siis tällä kertaa kalvanut kovin pahasti, mutta väsymys ja heikkous valtasi hänet painostavana unena. Hänen silmänsä sulkeutuivat ja pää painui rintaa vastaan. Tuontuostakin hän yritti herätä, mutta vaipui samassa taas uneen. Hänestä tuntui siltä kuin hän olisi käynyt eksyksissä ja pudonnut johonkin syvään kuiluun, kuten Kasian kävi laulussa "Syvästä Tonavasta". Samassa hän oli kuulevinaan kaukaista laulua:
Sen huomasi Jasko, rupes auttajaksi,
Alas silkkistä köyttä luo Marjan hän laski,
Kyllä köydestä puuttui kyynärää kolme,
Mutta Marja se letistään lisää solmi.
Äkkiä hän heräsi ja hänestä tuntui siltä, ettei hänellä enään ole lettiä ja että hän makaa syvässä kuilussa. Mutta uni katosi. Ei ollut hänen rinnallaan Jaskoa — Wawrzon siinä istui; ei näkynyt Tonavaa — New-Yorkin satama, vahdit, mastot, telineet ja savupiiput olivat hänen edessään. Laulu oli varmaan kuulunut noista laivoista, jotka taas lähtivät purjehtimaan ulappaa kohti. Hiljainen, lämmin, poutainen kevätilta alkoi jo hehkua taivaalla ja vedessä. Meren pinta kävi peilikirkkaaksi, mastot ja paalut heijastuivat syvyyteen, ihana oli ilta. Luonnossa vallitsi suuri, onnellinen rauha; koko maailma näytti riemuitsevan — ainoastaan he molemmat olivat onnettomina, hyljättyinä. Työmiehet rupesivat tekemään lähtöä koteihinsa — heillä molemmilla vain ei ollut kotia.
Nyt alkoi nälkä rautakourin kalvaa Wawrzonin sisälmyksiä. Hänen kasvonsa olivat surulliset ja synkät, niiden ilmeeseen oli tullut jotakin kamalaa. Jos joku olisi hänet nähnyt, niin olisi täytynyt pelästyä, sillä nälkä oli painanut häneen eläimellisyyden leiman. Ja samalla oli noissa kasvoissa kuolleen ihmisen epätoivoisa rauha. Hän ei moneen aikaan ollut virkkanut tytölle sanaakaan. Vasta kun satama oli käynyt ihan tyhjäksi ja yö tuli, virkkoi hän omituisella, vieraalla äänellä:
— Mennään nyt, Marysia!
— Minne? kysäsi tyttö unisesti.
— Noille telineille tuolla vedessä. Pannaan maata laudoille ja nukutaan.
He nousivat. Oli pilkkosen pimeä. Heidän täytyi liikkua hyvin varovaisesti, jotteivät putoaisi veteen.
Puheenalaiset lankku- ja lautatelineet muodostivat kaikellaisia sokkeloja. Muun muassa oli siellä puinen käytävä, joka päättyi sileään permantoon ja sen takana oli juntta, jolla ajettiin paaluja maahan. Permannolla, jonka suojaksi oli rakennettu katto sateen varalta, seisoivat tavallisesti junttamiehet kiskomassa köyttä; tällä kertaa ei siellä ollut ketään.
Heidän päästyään permannon partaalle, virkkoi Wawrzon:
— Nyt pannaan maata.
Marysia putosi suinpäin laudoille ja vaikka sääksilauma paikalla karkasi hänen kimppuunsa, niin hän meni syvään uneen.
Keskellä yötä Wawrzonin ääni äkkiä hänet herätti:
— Nouse, Marysia!
Isän äänessä oli niin omituinen sointu, että hänen uneliaisuutensa katosi kuin pyyhkäisemällä.
— Mitä, isä?
Läpi yön pimeän hiljaisuuden kaikui vanhan talonpojan ääni kumeana, hirvittävän tyynenä:
— Tyttö, sinun ei enään tarvitse nähdä nälkää, sinun ei enään tarvitse kerjätä ihmisten kynnyksillä eikä nukkua taivasalla. Ihmiset ovat sinut hyljänneet, Jumala on hyljännyt, kova kohtalo sinut on runnellut. Tulkoon jo kuolema sinua armahtamaan! Vesi on syvä, ei sinun kauvan tarvitse kitua.
Marysia ei voinut nähdä häntä, vaikka kauhu oli levittänyt hänen silmänsä selkosen selälleen.
— Kurja lapsi, jatkoi vanhus, — minä hukutan sekä sinut että itseni. Ei meitä kukaan pelasta, ei meitä kukaan armahda. Ei sinun enään huomenna tarvitse nähdä nälkää. Parempi sinun huomenna on kuin tänään.
Ei! Tyttö ei tahdo kuolla. Hän on kahdeksantoista vuotias, hän pelkää kuolemaa ja riippuu kiinni elämässä nuoruuden koko voimalla. Häntä kammottaa ajatus, että hän huomenna olisi ruumiina, kulkisi jossakin tuntemattomassa pimeydessä, makaisi vedessä kalojen ja nilviäisten joukossa, meren limaisella pohjalla. Ei ikinä! Sanomaton inho ja kauhistus valtasi hänet ja oma isä, jonka ääni pimeydestä puhui hänelle, kävi hänen silmissään pahaksi hengeksi.
Hänen kätensä lepäsivät tytön laihtuneilla olkapäillä ja ääni jatkoi kamalaan, levolliseen tapaansa:
— Vaikka sinä huutaisitkin apua, niin ei kukaan sinua kuulisi. Minä vähän tönäsen, etkä kahteen kertaan ehtisi isämeitää lukea, ennenkuin kaikki olisi ohi.
— En tahdo, isä, en tahdo! huusi Marysia. — Ettekö te pelkää Jumalaa, rakas isä kulta? Armahtakaa minua! Mitä minä olen tehnyt teille? Olenhan valittamatta kestänyt kaikki, teidän kanssanne kärsinyt nälkää ja vilua… Isä!
Vanhus hengitti hätäisesti ja hänen kätensä pusertuivat ikäänkuin pihdeillä pitelemään kiinni tyttöä, joka epätoivoisalla kiihkolla rukoili henkensä edestä.
— Armahtakaa, armahtakaa minua! Olenhan kurja, kipeä lapsiraukkanne.
En minä kuitenkaan elä kauvan. Voi minua onnetonta! Minä niin pelkään!
Näin valittaen tarttui hän isänsä vaatteisiin ja suuteli hellästi käsiä, jotka yrittivät syöstä häntä syvyyteen. Mutta se näytti vaan ärsyttävän isää. Hänen tyyneytensä oli muuttunut hulluudeksi: hän ähki ja kornasteli. Välillä he molemmat vaikenivat eikä kuulunut muuta kuin heidän läähättävä hengityksensä ja lautojen jyske. Yö oli pimeä ja äänetön, apua ei voinut toivoa mistään päin, sillä tänne sataman äärimmäiselle kulmalle ei päivälläkään koskaan tullut kuin työmiehiä.
— Armoa! armoa! — huusi läpitunkevalla äänellä Marysia.
Wawrzon työnsi hänet toisella kädellään ihan telineitten reunaan ja rupesi toisella kädellään hakkaamaan häntä päähän, saadakseen hänet vaikenemaan. Eihän hänen huutonsa muutenkaan herättänyt mitään vastakaikua. Koira vaan ulvoi jossakin kaukana.
Tyttö tunsi voimiensa heikkonevan. Hänen jalkansa heiluivat jo ilmassa, käsin hän vielä riippui kiinni isässään, mutta nekin raukenivat raukenemistaan. Hätähuudot kävivät yhä voimattomammiksi. Kappale isän vaatteista irtaantui hänen käsiinsä ja hän tunsi lentävänsä ilmassa.
Hän oli pudonnut telineiltä, mutta sai äkkiä kiinni jostakin poikkipuusta ja jäi siihen riipuksiin.
Vanhus kumartui ja, voi kauheaa! rupesi irroittamaan hänen käsiään. Kokonainen muistojen tulva lensi pelästyneen lintuparven lailla salaman nopeudella Marysian päähän. Hänen silmiensä eteen nousi Lipince, vinttikaivo, ero kotoa, laiva, myrsky, rukous laivalla, hätä New-Yorkissa. Ja mikä tässä vielä lieneekään tulossa? Hän näkee äärettömän laivan kohoavan aalloista, kansi on mustanaan ihmisiä ja ihmisjoukosta ojentautuu kaksi kättä häntä vastaan. Jumalan tähden! Jaskohan siellä seisoo, Jasko hänelle avaa sylinsä. Mutta laivan ja Jaskon yläpuolella seisoo Jumalan Äiti, hymy huulilla, säteilevässä kirkkaudessa. Tämän nähdessään karkaa Marysia ihmisjoukon halki. "Oi Kaikkeinpyhin Neitsyt! Jasko, Jasko!" Hetkisen perästä avaa hän silmänsä ja korottaa katseensa viimeisen kerran isän puoleen: "Isä! katso Jumalan Äiti! katso Jumalan Äiti!"
Silloin samat kädet jotka äsken syöksivät häntä veteen, tarttuvat hänen raukeaviin ranteisiinsa ja vetävät hänet yliluonnollisilla voimilla takaisin telineille. Taas tuntee tyttö laudat jalkainsa alla, taas ympäröivät häntä käsivarret, mutta tällä kertaa isän käsivarret: eikä murhamiehen — ja hänen päänsä vaipuu isän olalle.
Tainnoksista herätessä huomasi Marysia rauhallisesti lepäävänsä isän luona. Mutta vaikka oli pimeä, saattoi hän eroittaa, että isä oli polvillaan ja että tuskallinen nyyhkytys ahdisti hänen rintaansa.
— Marysia, virkkoi Wawrzon vihdoin itkun särkemällä äänellä, — anna minulle anteeksi, lapseni!
Tyttö löysi pimeästä hänen kätensä, painoi siihen huulensa ja kuiskasi:
— Suokoon Herra Jeesus teille anteeksi niinkuin minä suon…
Taivaan rannalla oli jonkun aikaa viipynyt kalpea kajastus ja siitä sukelsi nyt esiin suuri, poutainen täysikuu. Taas tapahtui ihme: Marysia näki kuinka kultaisten mehiläisten lailla kuusta läksi lentoon pieniä enkeliä suurissa parvissa. Pitkin säteitä ne riensivät hänen luokseen, räpyttelivät siipiään, viittailivat ja lauloivat lapsellisilla äänillään:
— Rauha olkoon sinulle sinä kärsimysten lapsi! rauha sinulle sinä lintu rukka, sinä kärsivällinen, hiljainen kedon kukkanen, rauha olkoon sinulle!
Niin ne lauloivat, varistelivat hänen päälleen valkeita liljankukkia ja helistelivät pieniä hopeatiukuja, jotka soivat:
— Nuku, tyttönen, nuku! Nuku lapsonen, nuku, nuku!
Ja hänen tuli niin hyvä olla, hänen mielensä kävi niin tyyneksi ja valoisaksi, että hän todella nukkui.
Yö kului ja aamu koitti. Saattoi jo eroittaa veden. Mastot ja savupiiput alkoivat häämöittää pimeydestä ja ikäänkuin liketä; Wawrzon oli polvillaan Marysian edessä, painuneena ihan likelle häntä.
Hän luuli tyttöä kuolleeksi. Hänen sorja vartalonsa oli liikkumattomana, silmät kiinni, kasvot valkeina kuin liinavaate, siellä täällä sininen varjo. Hänestä henki kuolleen rauha. Varovaisesti vanhus kajosi häntä olkapäihin: ei liikahda, ei avaa silmiään. Wawrzonista tuntui siltä että hän itsekin on kuolemaisillaan, mutta kun hän nosti tytön käden suutansa vastaan, niin hän huomasi hänen hengittävän. Hänen sydämensä tykytti, vaikka heikosti. Ei sentään ole epäilemistäkään, että hän saattaa kuolla minä hetkenä hyvänsä. Jos aamuisesta sumusta nousee poutainen päivä, jos aurinko saa häntä lämmittää, niin hän herää: muutoin ei.
Kalalokit alkoivat kierrellä hänen ympärillään ikäänkuin olisivat olleet huolissaan hänestä. Muutamia istuutui likeisten paalujen neniin. Eteläinen tuuli hajoitti vähitellen aamun sumun. Tuuli oli lämmin, keväinen ja täynnä suloista lemua.
Nyt nousi aurinko. Sen säteet lankesivat ensin telineihin ja alenivat sitte kultaamaan Marysian kuolleita kasvoja. Ne näyttivät hyväilevän ja suutelevan häntä, ikäänkuin lohduttaakseen. Hänen otsaansa ympäröi vaalea hiusseppele, yön viileä kosteus oli virkistänyt häntä. Auringon valon häikäiseminä olivat hänen kasvonsa kuin enkelin kasvot. Itse asiassa vastoinkäymiset ja kärsimykset todella olivat tehneet Marysiasta enkelin.
Ihanana, ruusunpunertavana nousi päivä vedestä, aurinko lämmitti yhä enemmän, tuuli löyhytteli hyväilevästi tyttöä ja kalalokit kiertelivät, kaartelivat ja kirkuivat, ikäänkuin herättääkseen häntä. Wawrzon riisui päällystakkinsa, peitti sillä Marysian jalat ja toivo alkoi hiipiä hänen sydämeensä.
Sinertävät varjot poistuivat tytön kasvoilta ja poskille nousi kevyt puna. Hän hymähti pari kertaa ja avasi vihdoin silmänsä.
Silloin vanha talonpoika lankesi polvilleen sillalle, nosti silmänsä taivasta kohti ja kahtena virtana valuivat kyynelet alas hänen ahavoituneita kasvojaan.
Hän tunsi, että tuo olento tuossa on hänen oma lapsensa, hänen silmäteränsä, sielu hänen sielustaan, pyhä, rakas, kalliimpi kaikkea maailmassa.
Tyttö heräsi, jopa terveempänä ja virkeämpänä kuin eilen. Sataman raikas ilma oli vaikuttanut häneen paremmin kuin huoneen mätä haju. Hän palasi elämään, sillä kohotessaan istumaan laudoille, virkkoi hän ensi työkseen:
— Isä kulta, minun on kovin nälkä.
— Lähdetään, rakas lapsi, rannalle, ehkä sieltä tapaamme jotakin, huudahti vanhus.
Marysia nousi ilman suurempaa ponnistusta ja he lähtivät liikkeelle. Mutta nähtävästi tämä oli oleva onnenpäivä keskellä heidän kärsimyksiään, sillä kun he olivat kulkeneet muutaman askelen, niin he huomasivat telineillä, aivan likellään, hirsien rakoon pistetyn liinasen, johon oli kääritty leipää, keitettyä maissia ja suolalihaa. Joku telakan työmiehistä oli yksinkertaisesti pannut talteen osan eilisestä suuruksestaan tätä päivää varten. Sikäläisillä työmiehillä on sellainen tapa, mutta Wawrzon ja Marysia selittivät sen vielä yksinkertaisemmin. Kuka sinne olisi pannut ruokaa, jollei se, joka pitää huolta jokaisesta kukkasesta ja linnusta, jokaisesta kedon apilaasta, hyönteisestä ja muurahaisesta:
Jumala!
He lukivat isämeitän, söivät sen vähän mitä evästä oli ja kävelivät pitkin rantaa suurempia telakoita kohti. He saivat uusia voimia. Tultuansa tullihuoneelle kääntyivät he ylöspäin Water-streetille, Broadwayta kohden. Siihen kului pari tuntia, sillä tie oli pitkä ja he levähtivät vähä väliä. Tuontuostakin he istahtivat lautakasoille tai tyhjille laatikoille. He kävelivät tietämättä minkätähden, mutta Marysiasta tuntui siltä, että heidän pitäisi lähteä kaupunkiin. Tiellä kohtasivat he joukon tavarakuormia, joita kuljetettiin satamaan. Water-streetillä oli jo melkoinen liike. Talojen porteista lappasi ihmisiä, jotka kiiruhtivat jokapäiväisiin askareihinsa. Eräästä portista astui pitkä, harmaahapsinen, suuriviiksinen herra, rinnallaan nuori poika. Hän katsahti heihin ja heidän pukuihinsa, väänteli viiksiään; hämmästys kuvastui hänen kasvoillaan ja hän alkoi katsella heitä vieläkin tarkemmin. Jo hymähti.
Ihme ja kumma! heitä vastaan hymyilivät ystävällisesti ihmisen kasvot New-Yorkissa. He hämmästyivät. Mutta harmaahapsinen herra läheni heitä ja kysyi selvällä puolankielellä:
— Mistäs te olette, hyvät ihmiset?
Oli kuin salama olisi iskenyt heihin. Vastauksen asemasta vaaleni Wawrzon palttinankarvaiseksi, hänen jalkansa horjuivat, hän ei uskonut korviansa eikä silmiänsä. Marysia tointui ensinnä hämmästyksestä, lankesi vanhan herran jalkain juureen, kiersi käsivartensa hänen polviensa ympäri ja huusi:
— Posenista, jalosukuinen herra! Posenista.
— Mitäs te täällä teette?
— Hädässä ja nälässä ja kaikkinaisessa kurjuudessa elämme, armollinen herra.
Marysian ääni katkesi, mutta Wawrzon heittäysi itkien armollisen herran jalkoihin ja rupesi suutelemaan hänen takkinsa lievettä. Hän riippui siinä sellaisella hartaudella, että olisi luullut hänen tavanneen kiinni taivaan laidasta.
Olihan se herra ja heikäläisiä herroja! Hän auttaa, ei hän anna kuolla nälkään eikä viluun.
Siltä nuorelta herralta, joka oli vanhan herran mukana, menivät silmät pystyyn ja kansaa alkoi kerääntyä, suu auki katselemaan sellaista ihmistä, joka lankeaa polvilleen toisen ihmisen eteen ja suutelee hänen jalkojaan. Amerikassa ei sellaisia tapahdu! Mutta vanhaa herraa suututtivat katselijat.
— Mitä tämä teihin kuuluu, virkkoi hän heille englanninkielellä. —
Menkää te omiin toimiinne!
Sitte hän kääntyi Wawrzonin ja Marysian puoleen:
— Ei nyt jäädä tähän kadulle seisomaan. Tulkaa minun kanssani.
Hän vei heidät likeiseen "bar-roomiin" ja sulkeutui yksityiseen huoneeseen heidän ja nuoren herran kanssa. Wawrzon ja Marysia yrittivät taasen langeta hänen jalkainsa juureen, mutta hän ehkäisi heidät ja rypisti äreästi kulmakarvojaan.
— Älkää nyt turhia siinä! Olemmehan me samalta paikkakunnalta, saman… äidin lapsia…
Sikaarin savu nähtävästi rupesi kirvelemään hänen silmissään, koska hän pyyhkäsi niitä kourallaan.
— Onko teidän nälkä? kysyi hän sitte.
— Emme kahteen päivään ole syöneet mitään, paitsi sen vähän minkä tänään tapasimme rannasta.
— William! huusi herra pojalleen: — käske tuoda heille ruokaa.
Sitte hän jatkoi:
— Missä te asutte?
— Emme missään, jalosukuinen herra.
— Missä te sitte olette viettäneet yöt?
— Rannassa.
— Karkoittivatko teidät asunnosta?
— Karkoittivat.
— Eikö teillä ole muita tavaroita kuin mitä päällänne on?
— Ei ole.
— Eikö teillä ole rahaa?
— Ei ole.
— No mitä te aiotte tehdä?
— Emme tiedä.
Vanha herra oli puhunut kiireesti ja ikäänkuin äreästi. Nyt hän äkkiä kääntyi Marysian puoleen.
— Kuinka vanha sinä, tyttö, olet?
— Maarianpäivästä kahdeksannellatoista.
— Olet kai saanut kärsiä aika lailla?
Tyttö ei vastannut mitään, ainoastaan lankesi nöyrästi polvilleen vanhan herran jalkain juureen.
Taasen näytti savu kirvelevän herran silmiä.
Samassa tuotiin pöytään kuumaa liharuokaa ja olutta. Vanha herra käski heitä heti rupeamaan syömään, mutta kun he sanoivat, etteivät kehtaa hänen nähtensä, niin hän sanoi heitä tyhmeliineiksi. Äreydestään huolimatta, oli hän heidän mielestään kuin taivaan enkeli.
Heidän syömisensä häntä nähtävästi suuresti huvitti. Sitte hän tahtoi kuulla, miten he oikeastaan olivat joutuneet tänne ja mitä kaikkia olivat kokeneet. Wawrzon kertoi kaikki, mitään salaamatta, aivan kuin papille rippituolissa. Vanha herra suuttui ja torui ja kun Wawrzon tuli siihen paikkaan jolloin oli hukuttamaisillaan Marysian, niin hän ärähti:
— Tekisipä mieleni sinut elävänä nylkeä!
Hetkisen perästä virkkoi hän Marysialle:
— Tule tänne, tyttö!
Marysia likeni, vanha herra tarttui molemmin käsin hänen päähänsä ja painoi hänen otsalleen suudelman.
Vähän aikaa mietittyään, hän lausui:
— Olette te saaneet kärsiä. Mutta hyvä tämä maa on, kunhan vaan osaa elää maassa maan tavalla.
Wawrzon katseli häneen suurin silmin: tuo viisas ja mahtava herra sanoi
Amerikkaa hyväksi maaksi!
— Niin se on, jatkoi hän nähdessään Wawrzonin hämmästyksen. — Ei maassa ole mitään vikaa. Kun minä tulin tänne, niin ei minulla ollut ropoakaan ja nyt minä tulen hyvin toimeen. Mutta teidän, talonpoikien, pitää kuokkia peltoa eikä retkeillä maailmalla. Kun te lähdette pois, niin kuka sitte jää sinne. Turhanpäiten tänne lähdette, helppohan tänne on tulla, mutta vaikea on kääntyä takaisin.
Hetkisen hän vaikeni ja virkkoi sitte ikäänkuin itsekseen:
— Kun sitä noin neljäkymmentäkin vuotta on täällä, niin jo se maakin alkaa unohtua. Mutta luuletteko, että aika koti-ikävän parantaa? Williamin täytyy lähteä sinne ennenkuin on myöhäistä, näkemään maan, jossa hänen isänsä elivät… Se on minun poikani, tuo! virkkoi hän, osottaen nuorta herraa. — William! tuothan kotoa kourallisen maata pääni alle arkkuun.
— Yes, father! — vastasi englanninkielellä poika.
— Ja rinnalleni. William! ja rinnalleni!
— Yes, father!
Savu rupesi nyt kirvelemään vanhan herran silmiä niin hirveästi, että silmäterän päälle valui ikäänkuin lasinen verho.
Samassa hän taas murisi:
— Poika kyllä ymmärtää puolaa, mutta tahtoo aina puhua englantia. Ja niinhän sen olla pitääkin. Ei sitä, joka kerran tänne on joutunut, vanha isänmaa saa takaisin. William, lähdeppä kertomaan sisarellesi, että meille päivälliseksi ja yöksi tulee vieraita.
Poika läksi kiireesti. Vanha herra vaipui mietteisiin ja oli kauvan aikaa vaiti, vihdoin hän rupesi puhumaan ikäänkuin itsekseen:
— Jos heitä koettaisikin lähettää takaisin, niin se vaan maksaisi ja mitä he kotona tekisivät? Kaikki tavaransa he ovat myyneet, he joutuisivat keppikerjäläisiksi. Jos tyttö menee palvelukseen, niin Jumala ties, miten hänen käy. Koska he kerran ovat täällä, niin pitää koettaa antaa heidän tehdä työtä. Lähetänpä heidät esimerkiksi jonnekin maalle. Tyttö siellä varmaan piankin joutuu naimisiin. Kun nuoret sitte saavat kokoon vähän varoja, niin voivat palata kotimaahan ja ottaa vanhuksen mukaansa.
Seuraavat sanat puhui hän suoraan Wawrzonille:
— Oletko kuullut puhuttavan täkäläisistä siirtoloista?
— En ole, jalosukuinen herra.
— Hyvät ihmiset, kuinka te sillä tavalla lähdette matkaan. Jumalan tähden! Onko se sitte ihme, jos teidän käy hullusti! Chicagossa on samallaista väkeä kuin te noin kaksikymmentätuhatta henkeä, Milwaukeessa sama määrä, sekä Detroitissa että Buffalossa paljon. He ovat työssä tehtaissa, mutta parhaitenhan talonpoika maatyössä viihtyy. Entä jos lähettäisi teidät Radomiaan. Tai Illinoisiin… hm! mutta siellä on jo puute maasta. Perustavat paraikaa jonkillaista uutta Posenia Nebraskan aroille, mutta se on kaukana. Rautatiematka on kallis. Neitsyt Maanaan Texasissa on niinikään pitkä matka. Borowinaan olisi ehkä paras lähteä, varsinkin koska saatan hankkia teille piletin ilmaiseksi. Se minkä pistän käteenne, on paras säästää talouteen.
Hän painui yhä syvemmälle mietteisiinsä. — Kuuleppas nyt vanhus, virkkoi hän äkkiä. — Borowinaan Arkansasissa perustavat paraikaa uutta siirtolaa. Se on kaunis, lämmin maa, mutta täydellinen erämaa. Siellä saat 160 morgia metsäistä maata ilmaiseksi hallitukselta ja rautatietä saat käyttää aivan vähäisestä maksosta — ymmärrätkö! Talouteen annan minä rahaa, samaten kuin rautatiepiletinkin, sillä sen minä voin tehdä. Te kuljette Little-Rockin kaupunkiin ja siitä hevosella. Siellä tapaatte muitakin, joilla on sama matkan määrä. Muutoin annan suosituskirjeitä mukaanne. Minä tahdon teitä auttaa, sillä olen veljenne. Mutta tyttöäsi minun käy sääli sata kertaa enemmän kuin sinua. Ymmärrätkö? Kiittäkää te Jumalaa, että minut kohtasitte.
Nyt vanhan herran ääni heltyi aivan pehmeäksi.
— Kuuleppa lapsi, sanoi hän Marysialle, — tässä saat nimikorttini. Säilytä sitä kuin silmäterääsi. Jos sinua joskus kohtaa joku onnettomuus, jos jäät yksin maailmaan ja turvaa vaille, niin tule minun luokseni. Sinä olet hyvä tyttö, lapsi raukka. Jos minä olisinkin kuollut, niin William ottaa sinut turviinsa. Älä hukkaa nimikorttia. Ja nyt mennään minun luokseni.
Matkalla hän osti heille sekä liina- että päällysvaatteita, vei heidät sitte kotiinsa ja kestitsi heitä. Hyviä ihmisiä olivat kaikki talonväet, sillä William ja hänen sisarensa Jennykin kohtelivat heitä molempia omaisinaan. Herra William käyttäytyi Marysiaa kohtaan ikäänkuin hän olisi ollut mikäkin "lady" ja Marysiaa se kovasti hävetti. Illalla Jenny neidin luo tuli nuoria neitejä. Heidän hiuksensa olivat otsalla kiharoina ja he olivat hyvissä, kauneissa vaatteissa. He ottivat Marysian seuraansa ja ihmettelivät hänen kalpeuttaan, kauneuttaan ja vaaleita hiuksiaan. Sekin oli heistä kovin merkillistä, että hän tuontuostakin vaipui heidän jalkainsa juureen ja suuteli heidän käsiään. Ihan täytyi nauraa. Vanha herra asteli nuorten joukossa, puisteli valkeaa päätään, mutisi jotakin ja suuttui tuontuostakin; hän puheli vuoroin englanninkieltä, vuoroin puolaa, jutteli Marysian ja Wawrzonin kanssa kaukaisesta isänmaasta ja muisteli entisiä aikoja. Vähä väliä sikaarin savu rupesi kirvelemään silmissä, niin että salavihkaa piti niitä pyyhkiä.
Kun tuli maatapanon aika, niin ei Marysia enään voinut pidättää kyyneleitään, sillä hän näki Jenny neidin omin käsin valmistavan vuodettaan. Kylläpä he olivat hyviä ihmisiä! Mutta eihän se kumma ollutkaan: olihan vanha herra kotoisin Posenista.
Kolmantena päivänä Wawrzon ja hänen tyttärensä jo läksivät matkalle Little-Rockiin. Ukon taskussa oli sata dollaria ja siltä onneltaan ei hän muistanut syödäkään, mutta Marysia tunsi nyt selvästi Jumalan käden johdon ja tuli siihen lujaan uskoon, ettei se käsi salli heidän hukkua; niinkuin se on johdattanut heidät pois onnettomuudesta, niin se johdattaa Jaskonkin Amerikkaan, suojelee heitä, molempia ja suo heidän palata Lipinceen.
Sillaikaa he vaunujen akkunoista näkivät maalaiskylien ja siirtoloiden kiitävän ohitsensa. Oli täällä ihan toisellaista kuin New-Yorkissa. Oli vainioita, suuria metsiä ja taloja, joitten ympärillä kasvoi puita. Vainioitten sarat viheriöivät eriväristen viljojen peitossa aivan kuin Puolassa. Ne nähdessään tunsi Wawrzon rintansa laajenevan ja hänen teki suuresti mieli huutaa: "hei, hei, te vihriät metsät ja vainiot!" Lehmä- ja lammaslaumat kävivät niityillä laitumella. Metsän laidassa oli miehiä puunhakkuussa. Juna kiiti kauvemma ja kauvemma. Seutu kävi yhä harvemmin asutuksi. Siirtolat katosivat ja maa muuttui leveäksi, autioksi aroksi. Nurmi siinä aaltoili tuulessa ja kukkaset nuokkuilivat. Paikoittain kiemurteli teitä, joita myöten joskus oli ajettu rattailla. Nyt olivat ne kullankarvaisten nauhojen kaltaiset, keltaisten kukkien peitossa. Korkeat takkiaiset, peitsiruohot ja ohdakepensaat nyökyttelivät päitään, ikäänkuin tervehtiäkseen matkamiehiä. Mahtavin siivin kaartelivat kotkat aron päällä, iskien terävät silmänsä nurmeen. Juna syöksyi eteenpäin ikäänkuin sen määränä olisi ollut päästä sinne, missä aron äärettömyydet katoavat silmistä ja sulavat yhteen taivaan kanssa. Vaunun ikkunoista saattoi nähdä laumoittain jäniksiä ja villiä koiria. Tuontuostakin nosti korkeasarvinen hirvi päätään nurmesta. Ei missään näkynyt kirkkoa tai kaupunkia, kylää tai ihmisasuntoa, paitsi asemat. Niiden välillä ei saattanut nähdä ainoaakaan elävää sielua. Wawrzon katseli sitä kummissaan ja ravisteli päätään. Hän ei saattanut käsittää, minkätähden annetaan kaiken tämän maan olla tässä asumattomana. Taasen kului vuorokausi umpeen. Aamulla saavuttiin metsään, jonka puita kierteli käsivarren paksuiset köynnöskasvit, tehden metsän niin läpitunkemattomaksi, että siihen olisi saanut iskeä kirveensä ihan kuin seinään. Tuntemattomat linnut visertelivät vihriässä tiheikössä. Äkkiä olivat sekä Wawrzon että Marysia näkevinään, kuinka köynnöskasvien ja pensasten joukosta suikahti jonkillaisia ihmisentapaisia, höyhentöyhdöt päässä, kasvot punaisina kuin kiilloitettu kupari. Nähdessään nuo metsät, nuo autiot arot ja äärettömät erämaat, koko tuon vieraan luonnon ja nuo oudot ihmiset, täytyi Wawrzonin puhjeta puhumaan:
— Marysia!
— Mitä, isä kulta?
— Näetkös?
— Näen kyllä.
— Entä ihmetteletkös?
— Ihmettelen kyllä.
Viimein he tulivat joelle joka oli ainakin kolme kertaa leveämpi kuin Warthe — myöhemmin he saivat tietää, että sitä sanottiin Missisipiksi — ja saapuivat synkkänä yösydännä Little-Rockiin.
Siellä heidän piti kysyä tietä Borowinaan. Ja tässä heitämme heidät hetkeksi, sillä tähän päättyy toinen jakso heidän seikkailuistaan "leivän haussa". Kolmas kuluu metsissä, kirvesten kumistessa, uutisasukkaan raskaassa työssä. Pian saamme nähdä, olivatko heidän kyynelensä, tuskansa ja kärsimyksensä nyt loppuvat.
III
Uutisasukkaina.
Mikä Borowina oli?
Uutisasutus, jonka piti syntyä.
Nähtävästi oli nimi keksitty edeltäpäin, lähtien siitä periaatteesta, että kun kerran on olemassa nimi, niin pitää itse esineenkin olla olemassa. Ensinnäkin julistivat puolalaiset lehdet, vieläpä englantilaisetkin, jotka ilmestyivät New-Yorkissa, Chicagossa, Buffalossa, Detroitissa, Milwaukeessa, Manitobassa, Denverissa ja Calumetissa, sanalla sanoen kaikkialla, missä puolankieltä saattoi kuulla, yleensä jokaiselle ja erittäinkin puolalaisille siirtolaisille, että joka tahtoo elää terveenä, rikkaana, onnellisena, syödä lihavasti, elää kauvan ja kuoleman jälkeen tulla autuaaksi, sen pitää rientää ottamaan haltuunsa kappale maallista paratiisia eli Borowinaa. Ilmoituksissa sanottiin, että Arkansas, josta Borowinan pitää nousta, vielä on autio, mutta maailman terveellisin maa. Tosin Memfis-niminen kauppala, joka on aivan rajalla, tuolla puolen Missisipiä, on keltakuumeen pesä, mutta ilmoitusten mukaan ei kelta- eikä mikään muukaan kuume voi uida niin leveän joen yli kuin Missisipi. Arkansas-joen mäkisellä rannalla ei tuota kuumetta myöskään ole, sillä likellä asuvat Choctaw-indiaanit nylkisivät sen säälittä ja kuume vapisee nähdessään punanahkoja. Näin ollen tulevat uutisasukkaat Borowinassa asumaan aivan neutraalisella vyöhykkeellä, kun heillä on naapureinaan, idässä kuume ja lännessä punanahat. Sitäpaitsi odottaa heitä suuri tulevaisuus, koska Borowinassa tuhannen vuoden perästä epäilemättä on kaksi miljoonaa asukasta ja maasta, joka nyt maksaa puolitoista dollaria akrelta, tarjotaan silloin vähintäinkin tuhannen dollaria neliökyynärältä.
Tällaista kiitosta ja ylistystä oli tietysti vaikea vastustaa. Niille, joita ei Choctaw-indiaanien naapuruus miellyttänyt, vakuuttivat ilmoitukset, että tuota sotaista heimoa elähyttää erityinen mielisuosio puolalaisia kohtaan, joten saattaa odottaa, että heidän välinsä tulee olemaan erittäin sovinnollinen. Sitäpaitsi on tunnettu asia, että niin pian kuin metsien halki kulkee rautatie ja aroille ylenee ristimuotoisia telegraafipylväitä, nämä ristit hyvinkin pian tulevat merkitsemään indiaanien hautoja. Kun nyt rautatieyhtiö oli lunastanut koko Borowinaa ympäröivän maan, niin indiaanien häviäminen ei saattanut olla kuin ajan kysymys.
Rautatieyhtiö oli todella lunastanut maan, joten sekä uutisasutusten yhteys maailman kanssa että niiden tuotteiden menekki ja tulevaisuus oli taattu. Mutta ilmoitukset unohtivat lisätä, että mainittu rautatie vasta oli suunniteltu ja että juuri myymällä rautatielle maata asumattomasta korvesta, hallitus hankki tarvittavia varoja samaisen rautatien rakentamiseen. Helpostihan tuon unohduksen sentään soi anteeksi kysymyksen monimutkaisuuteen nähden. Ja eihän siinä kovin suurta eroa ollutkaan, oliko Borowina rautatielinjan varrella, tai syvässä sydänmaassa, jonne suurella vaivalla oli kuljettava rattailla.
Saattoi tuon pienen unohduksen tähden sentään syntyä ikävyyksiä, mutta ikävyydet olivat kun olivatkin ohimenevää laatua, sillä niin pian kuin rautatie valmistuisi, ne tietysti lakkaisivat. Tunnettu asia muuten on, ettei ilmoituksia tässä maassa koskaan tule ymmärtää sananmukaisesti. Kasvikin, istutettuna Amerikan maaperään, sysää vartta juurien kustannuksella; samoin paisuvat reklaamit amerikkalaisissa sanomalehdissä siihen määrään, että totuuden siementä on hyvin vaikea paljastaa korean kuoren alta. Vaikka näistä Borowinaa koskevista ilmoituksista karsi pois kaiken sen mikä tuntui niinkutsutulta "humbuugilta", niin saattoi sentään edellyttää, ettei tämä uutisasutus tulisi huonommaksi tuhansia muita, joitten syntymistä oli ilmoitettu vähemmällä liioittelulla.
Edellytykset olivat monessa suhteessa lupaavat. Sentähden suuri joukko puolalaisia perheitä, jotka olivat asuneet hajallaan kaikissa valtioissa, mikä pohjoisessa suurten järvien varsilla, mikä Floridan palmumetsissä, mikä Atlantin tai Kalifornianlahden rannoilla, nyt kirjottautui siirtolaisiksi nousevaan uutiskylään. Masuurit Preussista, schlesialaiset, poosenilaiset, galiitsialaiset, liettualaiset Augustowon kuvernementistä ja masuurit Varsovan ympäriltä, jotka tekivät työtä tehtaissa ja jotka jo kauvan olivat ikävöineet talonpojan maalaista elämää, käyttivät hyväkseen ensi tilaisuutta päästäkseen ummehtuneista, savun ja noen mustentamista kaupungeista ja saadakseen tarttua auraan ja kirveeseen Arkansasin laajoilla sydänmailla. Ne, jotka pitivät "Neitsyt Maariaa" Texasissa liian kuumana, Minnesotaa liian kylmänä, Detroitia liian kosteana ja Radomia Illinoisissa liian köyhänä, liittyivät näihin ensimainittuihin. Useita satoja henkiä, enimmäkseen miehiä, mutta myöskin paljon naisia ja lapsia läksi siis liikkeelle Arkansasia kohti. Siirtolaisten tulva ei pelästynyt nimitystä "Bloody-Arkansas", s.o. "Verinen-Arkansas". Totta puhuen tässä maassa vielä tänäkin päivänä vilisee rosvoavia indiaaneja, kaikellaisia henkipattoja ja ryövärejä, jotka ovat päässeet pakoon lain rangaistusta, villejä skwatereja, jotka vastoin hallituksen kieltoa kuljettavat puita Red-Riveriin ja kaikenkaltaisia muita seikkailijoita ja maankiertäjöitä, jotka ovat saaneet vältetyksi hirsipuun; kun vielä lisätään, että tämän maan läntinen osa on kuuluisa hirveistä taisteluistaan punanahkaisten ja valkeaihoisten buffelimetsästäjien välillä ja että juuri täällä vallitsee tuo kamala "lynch-laki", niin lukija vähitellen alkaa olla selvillä uutisasutuksen tulevaisuustoiveista. Kun masuuri tuntee kourassaan nuijan ja varsinkin jos hänen ympärillään on toisia masuureja, niin ei hän pakene ketään, ja se, joka tuppaa hänen tielleen, saa silloin kuulla: "no lurjukset, pois nyt siitä rähisemästä, taikka minä suutun ja lyön jalat poikki!" On huomattu sekin, että masuurit mielellään asettuvat asumaan likettäin, jotta Matti aina tarpeen sattuessa voisi rientää auttamaan naapurin Mattia.
Useinten kokouspaikkana oli Little-Rockin kaupunki, mutta Little-Rockista oli Clarcsvilleen matkaa — Clarcsville oli likeisin asuttu paikka ja nousevan Borowinan naapuri — vähän pitemmältä kuin Varsovasta Krakovaan ja matka vei, sen pahempi, läpi erämaitten, aarniometsien ja tulvavesien. Ne, jotka eivät tahtoneet odottaa koko joukkiota, vaan läksivät matkaan yksikseen, olivat kadonneet jäljettömiin, mutta pääjoukon oli käynyt onnellisesti ja se majaili nyt keskellä metsiä.
Totta puhuen siirtolaiset, paikalle saavuttuaan, suuresti hämmästyivät. He olivat toivoneet uutisasutukselle määrätyltä maalta tapaavansa metsiä ja vainioita, mutta he tapasivat raivaamatonta korpea. Mustat tammet, puna- ja pumpulipuut (niinkutsutut cottomvood), heleälehtiset plataanit ja tummat pähkinäpuut seisoivat kylki kyljessä yhtenä seinänä. Sen korven kanssa ei ollut leikkimistä: alla paksu sammal, yllä köynnöskasvit, nuorina ja köysinä kierrellen puusta puuhun, milloin muodostaen ikäänkuin siltoja, milloin esirippuja, milloin kukillisia peitteitä. Metsä oli niin tiheä, niin läpitunkematon, ettei silmä päässyt lävistämään sitä, kuten meidän metsiämme. Se, joka sen syvyyteen joutui, ei löytänyt taivasta päänsä päältä, hänen täytyi eksyä pimeyteen ja ehkä ainiaaksi hukkua. Masuurit silmäilivät vuoroin nyrkkejään ja kirveitään, vuoroin noita jättiläistammia, joitten rungot olivat toistakymmentä syltä ympäri mitaten. Heidän mielensä kävi apeaksi. Kyllä ihmisestä tuntuu hyvältä omistaa polttopuita pirtin lämmikkeeksi, mutta kun hänen pitää raivata 160 morgin ala, kiskoa maasta juuret, korjata pois rungot ja sitte tarttua auran kurkeen, niin siinä on työtä vuosikausiksi.
Mutta muuta neuvoa ei ollut. Jo tulon jälkeisenä päivänä miehet siis siunasivat itsensä, sylkäsivät kämmeniinsä, tarttuivat kirveeseen, ähkäsivät, heilauttivat asetta ja iskivät. Siitä lähtien kaikui joka päivä kirveen iskuja Arkansasin metsistä, joskus myöskin lauluja, joihin kaiku vastasi:
Minä menen metsän korpeen,
Rakennan sinne majani.
Tule, tule tyttö kulta
Jakamaan se mun kanssani.
Siirtolaiset olivat asettuneet joen reunalle, laajahkon, neliskulmaisen aukean ympärille, jonka keskelle kerran aikoivat rakentaa kirkon ja koulun. Mutta sinne oli vielä pitkä aika. Vastaiseksi siinä seisoivat vankkurit, joissa siirtolaisten perheitä oli kuljetettu. Vankkurit olivat asetetut kolmikulmaan, joten ne hyökkäyksen sattuessa saattaisivat toimittaa linnoituksen virkaa. Niiden takana kävivät muulit, hevoset, härät, lehmät ja lampaat laitumella, paimeninaan nuoret, aseelliset miehet. Ihmiset nukkuivat vankkureissa tai nuotiovalkeain ääressä.
Päivin oli leirissä vaan naisia ja lapsia. Miesten läsnäoloa ilmaisivat ainoastaan kirveen iskut, joitten voimasta koko metsä kumisi. Öisin ulvoivat pensaikoissa villit pedot, varsinkin jaguaarit, arkansilaiset sudet ja kujotit. Hirveät harmaat karhut eivät suurestikaan pelänneet tulta, vaan tulivat useinkin aivan likelle vankkureja. Sentähden kuului monasti pimeyden keskeltä pyssynlaukauksia ja huutoja: "tulkaa tappamaan petoa!" Ne miehet jotka tulivat Texasin takamailta olivat enimmäkseen tottuneita metsästäjiä, joten he helposti hankkivat perheilleen riistavaraston, antiloopeja, hirviä ja puhvelihärkiä; sillä näiden eläinten muutto-aika pohjoista kohti olikin pian käsissä. Muut siirtolaiset elivät ruokavaroilla, joita olivat ostaneet Little-Rockista tai Clarcsvillestä, nimittäin maissijauhoilla ja suolaisella lihalla. Sitäpaitsi teurastettiin lampaita, joita jokainen perhe oli ostanut suuret määrät.
Illoin kun vankkurien keskellä paloi suuri tuli, ei nuoriso malttanut lähteä nukkumaan, vaan pisti tanssiksi. Joku pelimanni oli ottanut mukaansa viulun ja vingutti siitä korvakuulon mukaan puolalaista tanssia "obertasta". Taivasalla sekaantui viulun ääni metsän huminaan ja toiset miehet säestivät pelimannia amerikkalaiseen tapaan helistelemällä läkkiastioita.
Elämä kului raskaassa työssä, humussa ja melussa, mutta hedelmiä työstä ei paljon näkynyt. Ensi tehtävänä oli mökkien rakentaminen ja pian seisoikin vihriällä niityntapaisella koko joukko salvoksia, mutta raitit olivat täynnä lastuja, laudanpalasia, puunkuoria ja kaikenlaisia muita jätteitä. Punapuu eli n.k. "redwood" soveltui kyllä rakennusaineeksi, mutta se oli kaukaa noudettava. Toiset pystyttivät väliaikaisiksi asunnoikseen telttoja palttinasta, jonka olivat kiskoneet irti vankkurien kuomeista. Naimattomat miehet, jotka eivät erittäin kaivanneet kattoa päänsä päälle ja jotka jo olivat kyllästyneet raivaustyöhön, rupesivat kyntämään maata, missä vaan tuntui olevan vähänkin murevampaa paikkaa ja missä ei ollut kovin paljon tammia, pähkinäpuita ja muita kovaluontoisia puita. Silloin kajahteli ensi kertaa Arkansasin korvissa kyntäjän huuto haralle: "hei sinä siinä, tokko vedät!"
Yleensä painoi uutisasukasten hartioita sellainen työn taakka, etteivät he tietäneet, mistä päästä alkaa: rakentaako asuntoja, raivatako korpea vai lähteäkö petojen ajoon. Heti alusta alkaen tuli ilmi, että siirtolais-asiamies oli ostanut maan rautatieyhtiöltä ikinä käymättä paikalla. Varmaan hän vaan oli luottanut vakuutuksiin, sillä muutoin ei hän ikinä olisi ostanut syvää korpea, kun kyllä helposti olisi ollut saatavissa metsänsekaista aroa. Sekä hän että rautatieyhtiön asiamies saapuivat kyllä paikalle mittaamaan maata ja jakamaan kullekin osaansa, mutta viivyttyään siellä kaksi päivää ja vihdoin riitaannuttuaan pahanpäiväisesti, lähtivät he Clarcsvilleen, muka mittausvehkeitä hakemaan, eivätkä sen koommin enään näyttäytyneet uutisasutuksilla.
Pian kävi selville, että toiset siirtolaiset olivat maksaneet enemmän, toiset vähemmän ja pahinta kaikesta oli, ettei kukaan tietänyt missä hänen maatilkkunsa oli ja kuinka saada mitatuksi, mitä kullekin kuului. Uutisasukkaat jäivät vaille johtajaa joka olisi järjestänyt heidän asiansa ja ratkaissut heidän riitansa. Kukaan ei oikein tietänyt, miten työt olivat asetettavat. Jos siirtolaiset olisivat olleet saksalaisia, niin he varmaan olisivat yksissä voimin ensin raivanneet metsän, senjälkeen rakentaneet asumukset ja vasta sitte mitanneet kullekin mökille maan. Mutta masuuri tahtoi paikalla haltuunsa oman tilkkunsa. Siihen piti heti rakentaa talo ja siitä piti heti kaataa metsä. Sitäpaitsi jokainen tahtoi saada maansa aukean keskeltä, missä multa oli murevinta ja vesi lähinnä. Syntyi riitoja, jotka yltyivät yltymistään, kunnes äkkiä eräänä päivänä keskelle siirtolaa ilmaantuivat erään herra Grünmanskin vankkurit. Cincinatissa, missä asuu saksalaisia, samainen herra luultavasti käytti lyhyempää nimeä "Grünmann", mutta Borowinassa hän lisäsi puolalaisen päätteen "ski", jotta kaupat luistaisivat paremmin. Hänen vankkurejaan peitti korkea palttinainen katos, jonka molempiin syrjiin oli suurilla mustilla kirjaimilla kirjoitettu: "Saloon" (Salonki). Alempana seisoi pienemmillä kirjaimilla: Paloviinaa, viskiä, katajamarjaviinaa.
Minkätähden nuo vankkurit olivat lähteneet vaaralliseen korpeen Clarcsvillen ja Borowinan välillä, kuinka eivät erämaan rosvot olleet niitä hävittäneet ja minkätähden eivät indiaanit, jotka tavan takaa pienissä parvissa retkeilivät Clarcsvillen likeisyydessä, olleet vieneet herra Grünmanskin päänahkaa — tämä kaikki jääköön hänen salaisuudekseen. Pääasia oli, että hän onnellisesti saapui perille, alkaakseen heti samana päivänä tehdä loistavia kauppoja. Mutta samana päivänä alkoi siirtolaisiltakin mennä päät vallan sekaisin. Olivathan he tähänkin asti riidelleet maakappaleista, aseista, lampaista y.m., mutta nyt tuli riita turhista. Heidät valtasi jonkillainen amerikkalainen nurkkapatriotismi. Siirtolaiset, jotka olivat tulleet pohjoisvaltioista rupesivat kehumaan entisiä asuinsijojaan eteläisten uutisasukkaitten ja uutisasutusten kustannuksella ja päinvastoin. He käyttivät nyt puheessaankin pohjoisamerikkalaista, englanninsekaista puolaa, jommoiseksi heidän kielensä oli muodostunut vieraitten joukossa, kaukana synnyinmaasta.
— Mitä te siellä kehutte pohjoista kontrianne? virkkoi chicagolainen työmies. — Meillä Illinoisissa — katsoppa minne tahansa — huristaa treinit ja joka miilalla on edessäsi kaupunki. Jos taas lähdet kontriin ja tahdot ruveta piltaamaan farmillasi, well, ei tarvitse käydä metsää kaatamaan, ostat valmiita lumperia ja — ool rait! Mutta mitä teidän puolellanne saa?
— Meillä lähtee yhdellä pyssynlaukauksella irti enemmän dollareita kuin kaikki sinun lautasi.
— Mutta, bai heven, mitä sinä sinuttelet minua. Siellä olin minä sör ja sinustakin olisi voinut tulla sör, mutta mikä sinä täällä olet, notinkia, jees, notinkia etkä mitään muuta.
— Suus kiinni, taikka annan korvillesi sen tramppi, kun tässä suutun.
Mitä bisnestä sinulla on kanssani?
— Mitä sinä sitte minua insulttaat?
Nyt olivat siirtolaisten asiat todetta nurin, sillä koko joukko oli kuin lammaslauma ilman paimenta. Riidat maakaistaleista kävivät yhä kiihkeämmiksi. Toisten asumusten väet liittyivät tappelemaan toisia vastaan. Kokeneemmat, vanhemmat ja viisaammat saivat tosin usein heidät palautetuiksi järkiinsä, mutta monasti eivät he voineet mitään. Vaaran hetkinä yhteishyvän vaisto kyllä pakotti unohtamaan riidat. Kerran esimerkiksi, kun joukko indiaani-kulkureja oli varastanut siirtolaisilta toistakymmentä lammasta, olivat miehet suinpäin, aivan epäjärjestyksessä ja hetkeäkään epäilemättä, karanneet heidän kimppuunsa. Lampaat saatiin pois, yksi punanahka haavoittui ja heitti pian henkensä. Sinä päivänä vallitsi leirissä mitä paras tuuli, mutta seuraavana aamuna, kun oltiin vääntämässä puunjuuria maasta, syttyi taas riita. Illoin kun pelimanni soitti, vallitsi myöskin rauha. Hän ei silloin soittanut tansseja, vaan muita lauluja, joita siirtolaiset olivat kuulleet kauvan sitte, silloin, kun vielä asuivat kotoisten olkikattojen alla. Silloin vaikeni puhekin. Miehet asettuivat suureen piiriin pelimannin ympärille, metsän humina säesti soittoa, valkean liekeistä räiskivät kipinät. Mutta miesten päät painuivat surullisina rintaa vastaan ja heidän ajatuksensa lensivät merten taa. Monasti oli kuu jo sukeltanut esiin metsän takaa, he yhä vaan kuuntelivat. Mutta noita lyhyitä hetkiä lukuunottamatta, hajaantui siirtola hajaantumistaan. Riidat yltyivät, viha kasvoi. Pieni yhteiskunta, viskattuna korpien keskelle, erilleen koko muusta maailmasta, elämään ilman mitään johtoa, ei voinut omin voimin tulla toimeen.
Siirtolaisten joukossa tapaamme tuttavamme, vanhan Wawrzon Taporekin ja hänen tyttärensä Marysian. He olivat lähteneet Arkansasiin ja jakoivat nyt toisten siirtolaisten kohtaloa. Tai oikeastaan heidän alussa kävi paremmin. Olivathan he metsässä eikä New-Yorkin kadulla. Siellä eivät he omistaneet mitään, täällä heillä oli vankkurit, hiukan tavaroita, joita he halvalla hinnalla olivat ostaneet Clarcsvillestä ja jonkun verran työaseita. Siellä heitä kalvoi kauhea koti-ikävä, täällä kahlehti kova työ ajatukset päivän huoliin. Mies hakkasi aamusta iltaan puita metsässä ja kuljetti hirsiä rakennukseensa. Tytön täytyi pestä vaatteita joessa, tehdä tulta ja valmistaa ruokaa. Vaivalloisesta elämästä huolimatta, liike ja raitis ilma sentään karkoittivat viimeisetkin jäljet siitä taudista, jonka kurjuus New-Yorkissa oli tuottanut. Texasin kuuma ilma oli ruskettanut hänen kasvonsa, joten ne säteilivät kuin kulta. Nuoret miehet Sant-Antoniosta ja suurten järvien ympäriltä, jotka yhtä mittaa pöllyyttivät toisiaan, olivat ainakin siinä suhteessa yksimieliset, että Marysian silmät ovat kuin ruiskukat tähkien keskellä ja että hän on kaunein tyttö, minkä ihmis-silmä ikinä voi nähdä. Marysian kauneus tuotti Wawrzonillekin etuja. Hän oli ottanut maakappaleen, jossa metsä oli harvimmillaan eikä kukaan ollut asettunut vastaan, sillä kaikki pojat olivat olleet hänen puolellaan. Moni häntä auttoi, milloin puunhakkuussa, milloin sahaamisessa, milloin pirtin salvamisessa. Vanhus joka oli viisas, kyllä ymmärsi yskän. Tuontuostakin hän virkkoikin:
— Minun tyttöni kulkee niityllä kuin liljankukka, hän on kuin neiti ja kuningatar. Minä annan hänet sille, jolle hyväksi näen, mutta ei häntä kelle tahansa anneta, sillä hän on tilanomistajan tytär. Sille, joka minua nöyrinten kumartaa ja parhaiten miellyttää, sille minä hänet annan, mutta en millekään maankiertäjälle.
Kaikki jotka häntä auttoivat, luulivat edistävänsä omaa asiaansa.
Wawrzonilla oli paremmat päivät kuin muilla. Hänellä olisi ollut syytä olla aivan tyytyväinen, jos Borowinan tulevaisuudesta vaan olisi ollut toivoa. Mutta siellä kävivät asiat päivä päivältä sekavammiksi. Kului muutamia viikkoja. Aukealla oli kyllä suuret määrät hirsiä, maa oli lastujen peitossa ja siellä täällä kohoili jo rakennusten keltaisia seiniä; mutta suoritettu työ oli leikintekoa sen rinnalla, mikä vielä oli suorittamatta. Metsän vihriä seinä eteni hitaasti kirvesten tieltä. Ne jotka reippaalla mielin olivat lähteneet syvemmälle korpeen, toivat sieltä kummallisia tietoja. He väittivät ettei tällä metsällä ollenkaan ole loppua, että tuolla etempänä on hirveitä soita ja rämeitä, joitten vedet puitten alatse punoutuvat toisiinsa, että siellä asuu peikkoja, että häijyt henget humuavat pensaissa, että käärmeet pihahtelevat: "pois siitä!" ja että takkiaiskasvit käyvät kiinni vaatteisiin eivätkä päästä eteenpäin. Muuan chicagolainen poika kertoi nähneensä pirun omassa persoonassaan, kun se nosti hirveätä, pörröistä päätään suosta ja murisi. Mutta poika oli pelästynyt niin, että tuskin löysi takaisin leiriin. Siirtolaiset Texasista selittivät, ettei se ollut muu kuin buffelihärkä, mutta sitä ei hän ottanut uskoakseen. Tässä onnettomassa tilassa muuttui pelko taikauskoksi. Muutamia päiviä pirun näyttäytymisen jälkeen läksi kaksi reimaa miestä metsään, eivätkä he sen koommin palanneet. Muutamat saivat liiasta työstä säryn selkäänsä. Sitte he sairastuivat kuumeeseen. Riidat maakaistaleista yltyivät siihen määrään, että tappeluissa vuodatettiin verta. Siltä, joka ei ollut merkinnyt karjaansa, veivät toiset siirtolaiset elukat. Leiri hajosi, vankkurit kuljetettiin eri haaroille aukeaa, sillä jokainen pyrki naapuristaan niin kauvas kuin suinkin. Kukaan ei ottanut paimentaakseen karjaa. Lampaita alkoi hävitä. Se seikka vaan selveni selvenemistään, että ennenkuin suo sulaa, niin kurki kuolee; ennenkuin elo metsäisillä saroilla alkaa vihannoida ja kantaa satoa, loppuvat ruokavarat ja uhkaa nälkä. Epätoivo valtasi mielet. Kirveeniskut harvenivat harvenemistaan, sillä miehiltä puuttui kärsivällisyyttä ja rohkeutta. Olisihan sitä vielä tehnyt työtäkin, jos joku olisi sanonut: "tuo tuossa on sinun omaasi". Mutta kukaan ei tietänyt, mikä paikka kullekin kuului. Oikeutettu suuttumus nousi asiamiehiä vastaan. Ihmiset väittivät, että heitä oli houkuteltu korpeen kuolemaan. Vähitellen kaikki, joilla vielä oli roponenkin taskussa, istuutuivat vankkureihin ja läksivät Clarcsvilleen. Mutta useimmat olivat panneet viimeiset varansa tähän yritykseen eivätkä enään voineet palata entisille asuinsijoilleen. He vääntelivät käsiään ja katselivat täydellistä perikatoa silmiin.
Kirveeniskut olivat vähitellen kokonaan vaienneet, mutta metsä humisi ikäänkuin ivaten ihmisten voimattomuutta. "Raada täällä nyt pari vuotta ja kuole sitte nälkään!" virkkoivat miehet toisilleen. Metsä vaan humisi ikäänkuin pilkaten. Eräänä iltana tuli Wawrzon Marysian luo ja lausui:
— Kaikki täällä nyt näkyvät joutuvan perikatoon, me myöskin.
— Tapahtukoon Jumalan tahto, vastasi tyttö, — mutta ei Hän meitä heitä nytkään, onhan hän tähänkin asti ollut meille armollinen.
Niin lausuen nosti tyttö siniset silmänsä tähtitaivasta kohti ja tulen valossa oli hän kaunis katsella kuin pyhä kuva. Mutta Chicagon miehet ja texasilaiset metsästäjäpojat iskivät häneen katseensa ja virkkoivat:
— Me emme myöskään heitä sinua, sinä heleä aamurusko!
Tyttö ajatteli sitä yhtä ainoaa, jonka kanssa hän olisi ollut valmis kulkemaan vaikkapa maailman ääriin asti, Jaskoa Lipincessä. Mutta Jasko, vaikka oli luvannut sotkana läpi vesien soutaa, kurkena halki ilman lentää, kultasormuksena maat manteret kieriä, ei ollut soutanut, ei ollut lentänyt, vaan hyljännyt oli onnettoman tyttönsä!
Tietysti Marysia tiesi, että uutisasukkaitten asiat olivat huonolla kannalla, mutta hän oli jo päässyt sellaiseen mielentilaan, Jumala oli pelastanut hänet niin suurista vaaroista ja kärsimykset olivat jo niin kirkastaneet hänen sielunsa, ettei mikään pystynyt järkyttämään hänen luottamustaan taivaalliseen apuun.
Ja muistihan hän vielä, että vanha herra New-Yorkissa, joka oli auttanut heitä nousemaan kurjuudesta ja lähtemään tänne, oli antanut hänelle nimikorttinsa, sanoen, että jos häntä onnettomuus uhkaa, niin hän saa kääntyä hänen puoleensa ja että hän aina auttaa häntä.
Päivä päivältä kävi uutisasukkaitten tila uhkaavammaksi. Moni lähti kulkemaan yön selkään ja jäi sille tielleen. Metsä pilkkasi ja humisi huminataan.
Vihdoin sairastui vanha Wawrzon heikkouttaan. Hätäyksissään rupesi hän rukoilemaan. Kaksi päivää hän vielä pysyi pystyssä, mutta kolmantena ei hän enään voinut nousta. Tyttö läksi metsään, keräsi sammaleita, levitti ne nurmelle rakennuksen seinikolle, asetti isän sammalvuoteelle ja valmisti hänelle lääkettä viinasta.
— Marysia, mutisi vanhus, — jo minä tunnen, että kuolema astuu minua kohti metsästä; sinä jäät yksin maailmaan, orpo raukka. Jumala rankaisee minua suurten syntieni takia, kun läksin tuomaan sinua merten taakse kadotukseen. Vaikeaksi minulle tulee lähtö…
— Isä kulta, vastasi tyttö, — Jumala minua olisi rangaissut, jollen olisi lähtenyt kanssanne.
— Kunhan ei minun tarvitsisi jättää sinua yksin, kunhan saisin siunata sinut miehelään, niin minun olisi helpompi kuolla. Marysia lapseni, mene tuolle Mustalle-Kotkalle, hän on hyvä poika, hän ei hylkää sinua.
Musta-Kotka oli Texasin parhaita pyssymiehiä. Vanhuksen sanat kuullessaan heittäysi hän polvilleen.
— Isä, huudahti hän, — siunatkaa meidät! Minä rakastan tyttöä kuin silmäterääni ja suojelen häntä.
Hän loi Marysiaan kotkankatseensa, ihastuneena ikäänkuin hän edessään olisi nähnyt taivaankaaren, mutta tyttökin lankesi polvilleen vanhuksen eteen ja lausui:
— Älkää panko minulle pakkoa, isä: sille minä menen, joka minut on kihlannut, taikka en kenellekään.
— Sille, joka sinut kihlasi et sinä mene, sillä hänet minä tapan. Minulle sinun täytyy tulla tai et kenellekään, puhui Kotka. — Kaikki täällä hukkuvat ja sinä hukut myöskin, ellen minä sinua pelasta.
Musta-Kotka oli puhunut totta. Perikato oli ovella. Viikot vierivät, ruokavarat loppuivat. Ruvettiin teurastamaan työjuhtia. Kuume vei yhä uusia uhreja. Vuorotellen ihmiset kiroilivat korpea, vuorotellen korottivat äänensä huutamaan pelastusta taivaasta. Eräänä sunnuntaina heittäysivät miehet, naiset ja lapset nurmikolle veisaamaan ja sadoista suista nousi nyt huokaus: "Pyhä Jumala, Pyhä ja voimakas ja kuolematon, armahda meitä!" Metsä lakkasi heilumasta, lakkasi humisemastakin ja jäi kuuntelemaan. Vasta kun veisuu vaikeni, alkoi taas kuulua huminaa, äreää ääntä, ikäänkuin metsä olisi puhunut: minä täällä olen herra, minä täällä olen valtias.
Mutta Musta-Kotka, joka tunsi metsän, avasi mustat silmänsä selkosen selälleen ja loi siihen ylpeän katseen.
— No, no, huusi hän ääneen, — pannaan hampaankoloon.
Ihmiset katselivat kaikki Kotkaan ja jonkillainen lohdun tunne hiipi heidän sydämiinsä. Ne, jotka hänet tunsivat Texasin ajoilta, luottivat häneen suuresti, sillä hän oli Texasissakin kuuluisa pyssymies. Se poika oli elänyt arojen villiä elämää, hän oli jykevä kuin tammi. Karhunkin kanssa hän rupesi kaksintaisteluun. Sant-Antoniossa, missä hän sittemmin oli asunut, tiedettiin, että kun hän heitti pyssyn olalleen, saattoi hän viipyä erämaassa pari kuukautta, mutta aina hän palasi terveenä ja reippaana. Häntä oli ruvettu sanomaan "mustaksi" sentähden, että aurinko oli polttanut hänen ihonsa ihan tummaksi. Oli kerrottu hänen rosvonneen Mexicon rajoilla, mutta se ei ollut totta. Hän kävi aina puettuna eläinten nahkoihin ja oli käyttänyt indiaanilaista päänahkaakin koristuksenaan, kunnes paikkakunnan rovasti oli uhannut häntä pannakirouksella. Täällä Borowinassa ei hän ollut huolehtinut eikä välittänyt mistään. Metsä hänelle antoi sekä ruuan että juoman ja vaatteet. Mutta kun muut ihmiset rupesivat epäilemään ja joutuivat suunniltaan, niin hän ryhtyi työhön ja toimeen ja oli kuin kala vedessä. Texasilaiset pysyttelivät hänen ympärillään. Kun hän sitte rukouksen aikana keskusteli metsän kanssa, ajattelivat ihmiset: kyllä siitä nyt jotakin tulee.
Aurinko laski. Korkealla, mustien sykomorien oksien välillä paloi vielä jonkun aikaa loistava iltarusko. Vähitellen se himmeni ja sammui. Tuuli kääntyi etelään, pimeä lankesi maille. Kotka otti pyssynsä ja läksi metsään.
Oli jo yö, kun ihmiset syvältä metsän sisästä äkkäsivät suuren kultaisen tähden, ikäänkuin aamuruskon eli nousevan auringon. Se kasvoi hirvittävällä nopeudella ja sen väri kävi veren karvaiseksi.
— Metsä palaa! metsä palaa! nousi leirissä huuto.
Suurissa parvissa tulla liihotteli lintuja joka taholta, rääkkyen, kirkuen ja vikisten. Karja leirissä rupesi surkeasti mylvimään, koirat ulvoivat, ihmiset juoksivat sinne tänne, peläten että kulovalkea leviää leiriin päin; mutta kova etelätuuli vei liekit päinvastoin pois aukealta. Metsään syttyi jo toinen punainen tähti, syttyi kolmaskin. Molemmat valautuivat pian ensimmäiseen ja tulipalo leveni hirvittävällä nopeudella. Liekit juoksivat kuin vesi, karkelivat villin viinin ja köynnöskasvien kuivaneita runkoja myöten ja ravistelivat lehtiä puista. Tuuli tarttui palaviin lehtiin, nosti ne tulisina lintuina ilmaan ja läksi lennättämään yhä etemmäksi.
Sykomorit kaatuivat paukkuen ja rytisten liekkien keskellä. Punaiset tulikäärmeet kiertelivät pitkin korven povea. Rätinä ja räiskinä, taittuvien oksien pauke, valkean kumea tohina, lintujen kirku ja petojen karjunta täytti ilman. Taivasta tavottelevat puut, muuttuneina tulisiksi patsaiksi ja pylväiksi, huojuivat. Syttyneet köynnöskasvit irtaantuivat puista, vääntyivät kiemuroiksi, heiluivat edestakaisin ja kuljettivat tulta ja kipinöitä puista puihin, ikäänkuin olisivat olleet saatanallisia käsivarsia. Taivas kävi tulipunaiseksi, olisi luullut tulipalon raivoavan sielläkin. Yö oli valoisa kuin päivä. Vihdoin kaikki liekit valautuivat yhdeksi ainoaksi tulimereksi ja lensivät metsän läpi kuin kuoleman huokaus eli Jumalan vihan myrsky.
Savu, kuumuus ja palaneen käry täytti ilman. Vaikkei leiriä uhannutkaan vaara, niin ihmiset kuitenkin huusivat ja kirkuivat, kunnes äkkiä kulon laidasta, liekkien ja kipinöiden joukosta astui esiin Musta-Kotka. Hänen synkät kasvonsa olivat ihan noessa. Kun ihmiset kokoontuivat hänen ympärilleen, nojausi hän pyssyynsä ja virkkoi:
— Ei teidän enään tarvitse raataa. Minä olen polttanut metsän. Huomenna tapaatte tuolta puolen peltomaata niin paljon kuin vaan haluatte.
Sitte hän kääntyi Marysian puoleen:
— Nyt sinun täytyy ruveta omakseni, sillä minä olen polttanut metsän.
Kuka täällä on minua väkevämpi?
Tyttö vapisi kuin haavan lehti, sillä kuu paistoi Kotkan silmiin ja hän oli hirveä katsella…
Ensi kertaa Marysia Amerikassa kiitti Jumalaa siitä, että Jasko oli kaukana Lipincessä.
Tohisten eteni valkea etenemistään; päivä valkeni raskaassa pilvessä. Aamun tullessa koettivat muutamat miehet liketä kulomaata, mutta kuumuus teki sen mahdottomaksi. Seuraavana päivänä oli ilmassa niin paksulta sumua, ettei ihminen parin askelen päästä voinut toista erottaa. Yöllä rupesi satamaan vettä ja pian uhkasi siirtolaisia täydellinen vedenpaisumus. Mahdollisesti tulipalo oli saattanut ilman väräjämään ja vaikuttanut pilvien kerääntymiseen. Sitäpaitsi on huomattava, että oli kevät, jolloin Missisipin ja Arkansasin soisten jokien varsilla tavallisesti sataa tavattoman runsaasti. Kun lisäksi kaukaisilla vuorilla lumet sulavat, niin paisuvat Arkansasin suot, pienet järvet ja joet. Maa Borowinan kentällä pehmeni ja muuttui ainoaksi suureksi lammikoksi. Ihmiset, joitten päivät pääksytysten täytyi pysyä märkinä, sairastuivat. Muutamat läksivät taasen liikkeelle siirtolasta, päästäkseen Clarcsvilleen, mutta palasivat pian takaisin, tuoden sen viestin, että joki on tulvillaan ja pääsy ulospäin mahdoton. Nyt kävi siirtolaisten tila kamalaksi, sillä heidän tulostaan oli jo kulunut kokonainen kuukausi, ruokavarat olivat loppumaisillaan eikä Clarcsvilleen päässyt noutamaan uusia. Wawrzonia ja Marysiaa kalvoi nälkä vähemmin kuin muita, sillä heitä suojeli Mustan-Kotkan käsi. Joka aamu toi hän heille otuksen, jonka joko oli ampunut tai pyydystänyt ansaan. Seinustalle, jossa Wawrzon makasi, pystytti hän telttansa, suojellakseen vanhusta ja hänen tytärtään sateelta. Täytyihän heidän kiitollisuudella käyttää hyväkseen hänen avuliaisuuttansa, sillä hän itse tarjosi heille apuaan eikä huolinut mistään korvauksesta. Marysiaa vain hän tahtoi.
— Olenko minä nyt ainoa tyttö maailmassa, sanoi Marysia hänelle, — mene ja hae toinen, tiedäthän että minä rakastan toista.
Mutta Kotka vastasi:
— Vaikka vaeltaisin maailman ääriin asti, niin en tapaa sinun kaltaistasi. Sinä olet ainokaiseni maan päällä ja minun täytyy saada sinut omakseni. Miten sinä tulet toimeen, kun vanhus kuolee? Sinä tulet minun turviini, tulet vapaasta tahdosta, ja minä otan sinut niinkuin susi ottaa lampaan, ja kannan metsään, mutta en raatele. Olethan sinä minun omani, ainokaiseni. Kuka minua kieltää sinua ottamasta? Ketä minä täällä pelkäisin? Jos sinun Jaskosi tulee, niin sitä parempi!
Wawrzonin sairauteen nähden taisivat Kotkan sanat vaan osata oikeaan. Vanhus kävi yhä huonommaksi, kuumehoureessaan puheli hän usein synneistään, Lipincestä ja Jumalan tahdosta, joka ei salli hänen nähdä syntymäseutuaan. Marysia itki sekä isäänsä että itseään. Kotka lupasi kihlata hänet ja lähteä hänen kanssaan vaikkapa Lipinceen asti, mutta se oli hänestä kauheaa eikä suinkaan hauskaa. Palata Lipinceen, missä Jasko oli, ja toisen kanssa — ei ikinä! Parempi panna puun alle kuolemaan. Ja sellainen kai hänen loppunsa onkin oleva.
Siirtolaa odotti vielä uusi onnettomuus.
Sadetta tuli kuin kaatamalla. Eräänä synkkänä yönä, kun Kotka, kuten tavallisesti läksi metsälle, alkoi leiristä kuulua hirveitä hätähuutoja: "vettä, vettä!" Kun ihmiset heräsivät unestaan, saattoivat he erottaa suuren, kiiltävän pinnan, joka ulottui silmänkantamiin asti, aaltoillen tuulessa ja loiskien sateen alla. Yön väräjävä, himmeä kajastus valaisi kiitäviä laineita. Rannalta, missä seisoi puunrunkoja, ja palaneesta metsästä, kuului uusien laineiden tohina ja kohina. Ne tulla viilättivät ikäänkuin suuren voiman takaa-ajamina. Leirissä nousi hirveä huuto. Naiset ja lapset rupesivat kiipeämään vankkureihin, miehet juoksivat minkä jaksoivat aukean eteläsyrjälle, missä kasvoi puita. Vesi ei vielä ulottunut polviinkaan asti, mutta se nousi nopeasti. Tohina metsästä päin yhä kasvoi. Sen seasta erottautui hätähuutoja, ihmiset huutelivat omaisiaan ja rukoilivat taivaalta apua. Pian pienemmät eläimet rupesivat juoksemaan edestakaisin, paetakseen aaltojen voimaa, joka kasvamistaan kasvoi. Lampaat uiskentelivat, surkeasti määkien, vedessä, kunnes katosivat metsän puolelle. Vettä tuli kaatamalla, hetki hetkeltä kasvoi hätä. Aaltojen kaukainen kohina paisui mahtavaksi ryskeeksi. Jo alkoivat vankkurit huojua. Tämä ei ollut tavallista kevätsadetta: Arkansas-joki kaikkine sivuhaaroineen oli paisunut yli äyräittensä. Tulva riisti puut juurineen maasta, kaatoi metsät, vei ihmisasunnot, levitti kaikkialle pimeyttä, hävitystä, kuolemaa.
Eräät vankkurit, jotka sattuivat olemaan likinnä palanutta metsää, kaatuivat. Kun naiset, jotka olivat paenneet sinne, rupesivat huutamaan apua, viskautui useita miehiä alas puista. He eivät sentään päässeet auttamaan huutavia, sillä aallot tarttuivat heihin ja veivät pois metsään hukkumaan. Muutamien vankkurikuormien palttinaisille katoillekin oli paennut ihmisiä. Sadetta yhä tuli kuin saavista kaatamalla, pimeys kasvoi kasvamistaan, peittäen vaippaansa surullisen vesimaiseman. Tuontuostakin purjehti näkyviin puunrunko, jolle ihmisolento oli päässyt pelastumaan, milloin pulpahti vedestä esiin joku eläin tai ihminen, milloin vain käsi, samassa painuakseen veteen — ainiaaksi.
Veden yhä kasvava pauhu voitti hukkuvien eläinten mylvinän ja ihmisten äänet, jotka huusivat: "Jeesu, Jeesu, Maaria!"
Entä Wawrzon ja Marysia? Puinen seinä, jolla vanhus lepäsi Kotkan teltan alla, pelasti heidät ainakin hetkellisesti, sillä se pysyi lastuna veden pinnalla. Aallot kuljettivat sitä yli koko aukean ja veivät metsään. Pari kertaa se tarttui kiinni puuhun, irrottui sitte ja läksi purjehtimaan pimeyttä kohti. Tyttö oli polvillaan isän vieressä. Hän nosti kätensä taivasta kohti ja rukoili pelastusta, mutta vain aaltojen pauhu ja tuulen ulvonta vastasivat hänen rukouksiansa… Teltta repesi… lauttakin saattoi hajota minä hetkenä hyvänsä, sillä sekä edessä että takana uiskenteli pölkkyjä, jotka uhkasivat sekä särkeä että kaataa sen…
Vihdoin se tarttui johonkin puuhun, jonka latva vain näkyi vedestä ja samassa kuului samaisesta latvasta ihmisen ääni:
— Ottakaa tämä pyssy ja lähtekää toiselle laidalle, ettei lautta kaadu, kun minä hyppään…
Tuskin olivat Wawrzon ja Marysia ehtineet noudattaa kehotusta, kun joku olento oksien välitse pujahti lautalle.
Se oli Kotka.
— Marysia, puhui hän, — sinä näet, etten heitä sinua. Kautta Jumalan!
Pelastan minä teidät tästäkin hädästä.
Hänellä oli kirves matkassaan, sillä hän silmänräpäyksessä hakkasi oksat nuoresta puusta ja rupesi melomaan ja ohjaamaan lauttaa.
Heidän päästyään joelle, alkoi lautta kulkea tavattoman nopeasti. Mihin? Sitä eivät he tietäneet. He vaan kiitivät eteenpäin. Välistä Kotka tyrkkäsi syrjään kantoa tai oksaa tai käänsi lauttaa, jotta se pääsisi puun ohitse. Hänen jättiläisvoimansa näyttivät vaan kasvavan. Hänen silmänsä äkkäsi pimeästäkin kaikki vaarat. Tunnit kuluivat. Toinen ihminen olisi jo nääntynyt, hän vaan ei näyttänyt tietävän rasituksesta mitään. Aamulla huomasivat he päässeensä pois metsästä, sillä kaikki puunlatvat katosivat näkyvistä. Koko seutu oli ainoana merenä, jonka pinnalla liankarvaiset, vaahtoavat vedet mylvien vyöryivät. Päivä valkeni. Kun Kotka huomasi, ettei puunkannoista tällä haavaa ole vaaraa, lakkasi hän hetkeksi melomasta ja kääntyi Marysian puoleen: