Leivän ja seikkailun haussa: Hämäläisen mökinpojan tarina

LEIVÄN JA SEIKKAILUN HAUSSA

Hämäläisen mökinpojan tarina

Kirj.

AATU KOSKELAINEN

Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1918.

SISÄLLYS:

Lukijalle.
Kotiseutuni.
Äitini.
Pirttimme.
Ensi kerran kirkkoon.
Lukukinkerit.
Toinen Helsingin-matkani.
Uusi virka.
Turun-matka.
Paimenpoikana.
Mestarin opissa.
Nuorukaisena.
Helsingin verstaassa.
Jäitse Pietariin.
Käynti kotiseudullani.
Takaisin Suomeen.

Lukijalle.

Tämä kirja kertoo tekijänsä, hämäläisen mökinpojan, elämäntarinan tahi varsinaisesti vain hänen elämänsä ensimmäisen ja vaiherikkaimman kolmanneksen historian, koristelematta ja sillä taidolla, johon tekijä pystyy. Se on oikeastaan paperille pantu tekijää itseään varten ijällä, jolloin nuoruuden muistot viimeisiä kertoja selkeinä kangastuksina näyttäytyvät näköpiirissä, vähitellen painuakseen unhotuksen mereen. Kun kuitenkin muut, luettuaan nämä muistelmat, ovat katsoneet niillä ajankuvina ja ehkä muutenkin olevan jotain arvoa, on tekijä jättänyt ne painettavaksi, hyvin tietäen etteivät hänen kyhäelmänsä vastaa kirjallisia vaatimuksia, mutta toiselta puolen arvellen että ehkäpä sietää tulla muistoon merkityksi jotain niistäkin tuhansista kansamme jäsenistä, jotka miespolvi takaperin, suomalaisessa ylämaassa syntyneinä, vaelsivat leivän ja uudenlaatuisen elämän haussa ruotsalaiselle meren rannikolle ja sinne koteutuivat. Aika oli silloin toinen kuin nyt. Kansanlapsella oli kaupungissa joka taholla vastassaan jyrkkä muuri: vieras kieli. Ja jos sen muurin jotenkuten sai murretuksi, oli yltäkyllin muita vastuksia. Mutta että kaikkina aikoina ja kaikissa kansankerroksissa, ja noina menneinä päivinä ehkä tiheämmässä kuin nykyään, on tavattavissa ihmisiä, joilla on sydän paikallaan, siitä on tämäkin tarina todistuksena. Olkoon nämä piirrelmäni muistomerkkinä niille nimeltä tuntemattomille hyville ihmisille, jotka tekijä on taipaleellaan kohdannut ja joille hän on kiitollisuuden velkaa.

Aatu Koskelainen.

Kotiseutuni.

Olenpahan sieltä etelä-Hämeen takamailta, olen niinkutsuttu "lehtolapsi". Isästäni en muuta tiedä kuin että hän on ollut olemassa, äitini oli pienen uudistalon viides lapsi.

Uudistalo ei mahtanut olla kovin suuri, koska se oli arvioitu vain viidenkymmenen hopearuplan arvoiseksi.

Kun veljet näkivät äitini hairahduksen, niin pistivät hänelle kymmenruplasen käteen ja sanoivat: "Mene häpeäsi kanssa matkaasi!" Silloin siirtyi äitini erääseen läheiseen torppaan ja samaisen torpan saunassa minä ensikerran näin päivänvalon. Se tapahtui elokuussa vuonna 18-.

Veljiltään saamallaan kymmenruplasella osti äitini pienen pirtin, josta sitten tuli minun lapsuuskotini ja kaikkien lapsuusmuistojeni keskus.

Sillä pienellä pirtillä on silläkin oma historiansa. Pirtin osti äitini vanhalta korvenkääntäjältä, jota nimitettiin Laakerin Antiksi. Hän oli raivannut ja rakentanut kokonaista kolme uudistorppaa. Ensimmäisen torppansa rakensi hän vähäisen matkan päähän kylästä, mutta kun naapureita ilmestyi joka puolelle, suuttui hän moisesta tungettelevaisuudesta ja siirtyi vähäisine tavaroineen kauemmaksi metsään. Mutta eipä hän sielläkään saanut kauan yksin olla, kirveen kolketta alkoi pian kuulua lähiseudulta. Laakerin Antti kokosi omaisuutensa ja otti entistä pitemmän askeleen kohti korpia ja erämaita, ja siellä hän kai vihdoin löysi etsimänsä rauhan.

Sen Laakerin Antin toisen torpan pirtin äitini sitten osti.

Mainita voi myöskin että siihen aikaan ei tehty minkäänlaisia välikirjoja, vaan maanomistaja sanoi työnhaluiselle rengilleen tavallisesti tähän tapaan: "Ota Liisa mukaasi ja rakenna torppa sinne Kaurajärven mäkeen, saat viisi vuotta olla veroista vapaana. Kontio siirtyköön loitommalle."

Ensimmäinen tapaus, joka selvemmin on jäänyt muistoon aivan varhaisimmasta lapsuudestani, oli eno-vainajani hautajaiset. Muistan vielä hyvinkin elävästi, kuinka minut asetettiin uuninloukkoon jakkaralle istumaan ja ryynipuurokuppi pantiin syliini. Äitini sanoi minun silloin olleen kolmen vuoden ikäisen.

Sitten seurasi noin kolmisen vuotta hämärän aikaa, josta en muista juuri mitään. Ensimmäinen merkkipäivä nuoressa elämässäni sattui minun ollessani kuuden vuoden vanha. Se oli tapaus, jolla on ollut tärkeä merkitys koko elämääni. Se oli se päivä, jolloin äitini savusta mustuneen ja kolhitun arkun pohjalta kaivoi esiin äitini isävainajan ostaman aapisen. Aapinen oli ajanhampaan ja monen sukupolven käsien pitelystä muuttunut vähän ulkonäöltään. Muistan sentään elävästi kansilehden, jolla suurin kirjaimin luettiin "Aapiskirja, opiksi ja huviksi Suomen lapsille." Takimmaisella kansilehdellä taas oli se tavanomainen aapiskukko, pyrstön alla tuokkosellinen munia.

Kirjainten oppiminen tapahtui hyvin yksinkertaisella tavalla. Äitini istui kehräämässä, minä istuin jakkaralla hänen vieressään kirja polvillani ja noin kuusi tuumaa pitkä tikku kädessäni. Asetin tikun kärjen ensimmäisen kirjaimen kohdalle, äitini vilkasi kirjaan ja sanoi a, minä toistin aa, sitten siirsin tikun kärjen seuraavalle kirjaimelle, äitini sanoi b, minä toistin sen ja niin sitä jatkettiin siksi kunnes tultiin ö:hön, jolloin alettiin taas alusta. Minulla oli harvinaisen hyvä muisti, joten opin kirjaimet parissa päivässä. Tavaaminen kävi samalla tavalla, äitini sanoi ensi tavuun ja minä äänsin perässä pitkään ja suurella äänellä, niinkuin Jukolan veljekset lukkarin tuvassa. Sillä tavalla jatkettiin jonkun aikaa ja niin oli minulla koko lukutaidon salaisuus tiedossani.

Olen kertonut tästä lukemisen opettamisesta vähän seikkaperäisemmin sentähden, että varmaan suurin osa Suomen kansasta on oppinut lukutaitonsa samalla tavalla. Kansakoululaitosta ei silloin ollut olemassa. Opittuani lukemaan alkoi minulle hauskat ajat. Aamusilla herättyäni hain heti käsiini aapisen, josta sitten luin aamurukouksen. Äitini oli nimittäin hyvin harras uskovainen. Joka aamu ja ehtoo luettiin rukoukset, samoin ruualle ruvetessa ja ruualta päästyä kädet ristissä kiitettiin Jumalaa, kaiken hyvän antajaa. Virsikirjaa ja uutta testamenttia käytettiinkin hyvin ahkeraan varsinkin pyhäpäivinä. Edellisessä näistä löytyi eräs historiallinen kertomus Jerusalemin hävityksestä. Tätä lukiessani tunsin turmeltumattomassa oikeuskäsityksessäni sydämellistä iloa siitä että Jumala oli roomalaisten kätten kautta kostanut juutalaisille sen kauhean verityön, jonka he olivat tehneet ristiinnaulitessaan meidän herramme ja mestarimme.

Äitini.

Äiti! Mikä kaunis, mikä hellyyttä uhkuva sana! Sinä, äiti, hoitelit minua hellien, niin varovasti. Sinä annoit kaikkein parhaimman mitä sinulla oli, sinä annoit minun imeä elämän nestettä rinnoistasi, vaikka ne olivat työstä ja rasituksesta kuihtuneet. Sinä valvoit monta yötä minun tähteni, vaikka olit väsyksissä päivän raatamisesta ihmisten pelloilla ja niityillä. Sinä kannoit minua selässäsi työstä palatessasi kosteitten niittyjen ja kivisten mäkien poikki, kun jalkani olivat niin rohtuneet etten voinut niillä astua. Sinä kylvetit minua lauantaisin ja pesit pääni, ettei sinne syöpäläisiä kasvaisi. Sinä ompelit minun paitani ja mekkoni ja pesit ne lumivalkeiksi.

Tästä kaikesta et saanut koskaan kiitosta etkä sinä sitä pyytänytkään. Tämä olkoon sinulle kiitokseksi sanottu, kun minä nyt vuosien perästä sinua muistelen!

* * * * *

Ulkomuodoltaan oli äitini lyhyenläntä, lihavanlainen tyllerö. Kasvot rokonarpiset, silmät surunvoittoiset, sinisen harmaat, katse joskus hyvinkin terävä ja läpitunkeva.

Luonteeltaan oli hän alakuloinen, harvasanainen, sanoisinko melkein synkkämielinen. En muista hänen koskaan nauraneen, korkeintaan muistan hänen hymyilleen surunvoittoista hymyään, joka sekin katosi heti ilmestyttyään.

Äiti parka! Kuinkahan paljon sinäkin olit toivonut ja odottanut elämältä, ja kuinkahan mahdoit kärsiä nähdessäsi kaikkien nuoruudenunelmiesi särkyvän pirstaleiksi!

Pirttimme.

Me kutsuimme sitä pirtiksi, vaikka se oli vain tavallinen sisäänlämpiävä sauna. Siinä oli kaksi akkunaa, jos niitä niin voi nimittää. Yksi oli etelän puolella, siinä oli kolme pientä vihertävää lasiruutua, neljäs ruutu oli päreillä ja tuohella tukittu. Lännen puolella oli samansuuruinen ja samanlainen akkuna sillä erotuksella vain, että siinä ei ollut enää yhtään ehjää ruutua.

Vasemmassa nurkassa oli harmaasta kivestä muurattu kiuas, jonka raoista minä lapsena kaivelin saviruukin pois ja, niin oudolta kun se kuuluukin, imeskelin minä sitä mielelläni. Kiukaan yläreunalla oli kaksi mustunutta lautaa, jotka palvelivat astinlautoina kylvettäessä. Mikä mainio löyly, mikä suloinen lämpö siitä kiukaasta lähti! Sitä ei voi kuvitellakaan se, joka ei itse ole ollut muassa. Porras, jota myöten lavalle noustiin, oli ympyriäinen tukki, johon kirveellä oli hakattu muutamia lovia, askelmien virkaa toimittamaan. Kun kiuasta lämmitettiin tuli koko pirtti savua täyteen, jolloin äiti aukaisi oven että savu pääsisi ulos. Pienenä ollessani minä kiipesin vällyjen alle sänkyyn siksi aikaa kun ovi oli auki.

Pirtin seinähirret olivat alempana kutakuinkin puhtaat, ylempänä sitävastoin ne olivat pikimustat ja nokihahtuvia riippui niistä alas.

Huonekaluista ei ole juuri paljon sanottavaa: pöytäkaappi, joka seisoi kolmella jalalla, sänky, jossa oli olkia pohjalla, vällyt, yksi tuoli ja lavitsa, siinä koko kalustomme! Olinhan vähällä unohtaa tärkeimmän, nimittäin rukin. Se oli äitini leipäpuu.

Jokapäiväinen elämämme talviseen aikaan oli hyvin yksitoikkoista. Kun lumipyryt tukkosivat tiet ja polut sylenkorkuisilla nietoksilla, saimme olla eroteltuina muista ihmisistä pitkät ajat, väliin useita kuukausia. Kevätpuolella talvea tulivat kyläläiset takamailta noutamaan hirsiä ja pärepuita ja silloin he tavallisesti poikkesivat meille lämmittelemään ja pitäjän kuulumisia kertomaan.

Ajan kulusta ei meillä ollut paljon tietoa, kelloa tai kukkoa kun ei ollut. Eipä noita sentään suuresti kaivattukaan: söimme kun oli nälkä, menimme nukkumaan kun tuli uni ja nousimme ylös, kun oli tarpeeksi nukuttu. Selkeällä ilmalla sentään päiväseen aikaan auringosta ja yöllä tähdistä arvioimme ajan kulun kutakuinkin tarkkaan.

Pimeän tultua puhallettiin hiilloksesta tuli päreeseen, joka asetettiin seinällä olevaan pihtiin. Kun se oli loppuun palanut sytytettiin toinen ja maata mennessämme oli tavallisesti pihdin alla iso kasa karsia ja pirtti päreen savua täynnä.

Äiti kehräsi hyvin ahkeraan talon emännille sekä villasia että rohtimisia lankoja; niistä saimme sitten särvintä. Leivän oli äiti hankkinut jo kesällä päivätöillä heinäniityillä ja elonkorjuussa.

Syksyisin oli äitini myöskin usein riihi- ja pellavanpuhdistustöissä kylässä. Silloin lähti hän jo illalla kotoa, sillä "päivä" alkoi tavallisesti kello kahdeltatoista yöllä. Minä en päässyt mukaan kuin ani harvoin, tavallisesti sain jäädä yksin kotiin ja ne yöt ne vasta olivat pitkiä ja pimeitä! Tulta ei minulle koskaan jätetty, ettei tulenvaarasta olisi pelkoa. Tulitikkujakaan ei ollut; ne olivat siihen aikaan vielä ylellisyystavaraa.

Niinkuin jo mainitsin oli äitini uskovainen, ja Jumalan pelkoon hän koki minutkin kasvattaa. Hän neuvoi minua aina kääntymään hyvän Jumalan puoleen, milloin jotakin tarvitsin ja varsinkin hädässä ja ahdistuksissa. Nämä hänen neuvonsa painuivat minun lapsenmieleeni niin syvästi, että ne ovat seuranneet minua läpi koko elämäni.

Kun äiti talvisaikaan joskus kävi kylässä asioita toimittamassa, viipyi hän huonojen teitten ja pitkän matkan tähden toisinaan kauemmin kuin oli sovittu. Silloin tuskalliset ajatukset rupesivat risteilemään minun pienissä aivoissani: onkohan äidille tapahtunut joku onnettomuus, ehkä ovat sudet hänet syöneet taikka ehkäpä hän kuoppaisella ja kivisellä polulla on taittanut jalkansa. Silloin äitini opetukset paraiten tulivat mieleeni, silloin asetin käteni ristiin ja hartaasti pyysin hyvää Jumalaa tuomaan äitini kotiin poikansa tykö.

Rukouksen jälkeen tunsin itseni taas turvalliseksi. Vetäen seinäluukun vähän raolleen minä asetin korvani siihen kuullakseni milloin tutut askeleet lähestyisivät ja kun sitten pitkän odotuksen jälestä kuulin routaisen lumen narskahtelevan tiellä, silloin minun pieni sydämeni sykki rajattomasta ilosta, ja kun äiti joskus vielä tuliaisiksi toi kourallisen herneitä tai muutaman nauriin, oli iloni rajaton, ja kaikki surut ja pelot olivat unohdetut.

Jokapäiväinen ruokajärjestyksemme oli hyvin vaatimaton. Aamulla pirttiä lämmitettäessä keitettiin hiilillä pieni padallinen perunoita, joita saimme omasta akkunan alla olevasta peltotilkustamme. Hienonnettua suolaa tai suolavettä, hapanta reikäleipää ja kokonaisia perunoita sekä palan painikkeeksi kaljaa, siinä jokapäiväinen ruokalistamme! Maidosta ei voinut olla puhettakaan; joskus keväisin sentään kun äiti vei kehruuta kotiin, toi hän tullessaan minulle maitotilkan lekkerin pohjassa. Pyhinä ja juhlapäivinä keitettiin kuitenkin tavallisesti "perunaruokaa", se on kuorituista perunoista, lihan-luusta ja kauranryyneistä valmistettua keittoa. Puolukoita poimimme syksyllä talvenkin varaksi; niistä äiti sitten pyhäisin laittoi jauhopöperöä ja pani uuniin paistumaan ja vaikkei siinä ollut sokeria eikä siirappia niin kerrassaan hyvältä se maistui.

Parhaimmat palat säästettiin jouluksi. Silloin oli läskisoppaa, jopa voita ja juustoakin, ja talikynttilä loisti pöydällä juhlaillan kunniaksi. Vaikka ei meillä herkkuja ollut niin ruokahalu minulla oli vallan erinomainen, niin että moni kaupunginäiti olisi lastensa puolesta kadehtinut sen nähdessään. Äitiäni monta kertaa huolestutti minun ainainen nälkäni, vaikken minä puolestani syytä hänen huoleensa silloin ymmärtänyt. Edelläkuvatut elintavat olivat sen paikkakunnan mökkiläisillä aivan yleiset.

Ensi kerran kirkkoon.

Eräänä kevätpäivänä kun talven selkä jo oli taittunut ja aurinko sulatteli lunta pirttimme päivänpuoleiselta multapenkiltä minä itkien odotin äitiä kotiin kylältä, jonne hän oli mennyt kehruita viemään. Palatessaan vihdoin hän lohduttaakseen minua sanoi: "Jos luet oikein ahkeraan, niin että osaat aapisesi ulkoa, pääset juhannuksena kirkkoon". Siitäkös minulle vasta ilo nousi. En ollut oikein korviani uskoa! Äitini oli aina minun kirkkoon menopyyntöihini vastannut että "kun tulet suureksi niin pääset". Nyt olin siis tarpeeksi suuri ja se, se eniten kohotti minun iloani. Mutta lyhyeen se ilo loppuikin, kun äiti ilmoitti ettei sinne kirkkoon voi ilman housuja mennä, sillä puvustooni kuului ainoastaan rohtiminen mekko, varttinen paita ja tallukat talvisaikoina jalassa. Nähdessään haikean suruni äitini lohdutteli että "ehkäpä tästä joku neuvo keksitään. Minulla on vanha puolivillainen alushame ja ensi kerran kun menen Anttilaan, pyydän Mikko-setää leikkaamaan siitä housut sinulle, kylläpähän ne itse sitten neuloa osaan. Pyydän myös että hän ostaa reppuryssältä sinulle lakin". Tähän asti ei minulla ollut minkäänlaista omaa päähinettä. Kesällä ei tuota tarvinnutkaan, talvella, kun joskus pääsin äidin mukana kylään, sitoi hän oman huivinsa päähäni, jolloin irvihampaat saivat tilaisuutta ilkkua, että tyttöhän siitä pojasta on tullutkin.

Aapisen ulkoa oppiminen ei minua suuresti surettanut, sillä osasinhan jo melkein puolet. Aamulla aikaisin, kun äitini nousi kehräämään, nousin minäkin lukemaan ja pian olikin aapinen kannesta kanteen päässäni. Vähän ajan kuluttua sain housut ja lakin ja niin aloin hartaudella odottaa juhannuspäivää. Aika kului mielestäni hirveän hitaasti; melkein joka päivä tiedustelin äidiltäni, että eikö se juhannus jo pian tule. "No kyllähän tuo tulee kuin kerkiää", vastasi äitini yksikantaan.

Aika kuluu odotellessa, sanoo sananlasku ja vihdoin koitti juhannuslauantai. Olin viimeaikoina semmoisella jännityksellä odottanut tätä päivää, ettei ruokakaan enää maistunut.

Äiti lämmitti pirtin että saimme kylpeä ja pestä jalkani, jotka olivat pahasti sierottuneet. Voitelimme ne talilla, että ne kykenisivät huomiseen ponnistukseen. Sinä yönä en paljoa nukkunut. Nousimme aamulla ennen päivää ehtiäksemme kunnolla pestä kasvomme ja pukea yllemme puhtaat vaatteet, ja olihan matkakin pitkä. Valkoiset pumpulisukat ja kengät pani äiti nyyttiin, mutta nenäliinan ja virsikirjan kantoi hän kädessään.

Tiemme kulki ensin poikki peltojen ja niittyjen, yli aitojen ja ojien. Kaste niityillä ei ollut vielä kuivunut ja minun jalkojani rupesi kauheasti kirveltämään, mutta kestin sen miehuullisesti. Saavuimme sitten kyläläisten karjakujalle ja siitä käännyttiin kylätielle. Nyt rupesi näkymään muitakin kirkkoonmenijöitä, jotka tulivat oikoteitä peltojen ja niittyjen poikki, kaikki yhtyen samaan joukkoon. "No onhan se Aatukin päässyt mukaan", ihmettelivät muutamat, "ja vallan uusissaan näkyykin olevan", sanoivat toiset. Minä olin hyvin mielissäni siitä huomiosta, joka tuli minun vähäpätöisen persoonani osaksi. Matka kului hiljakseen väkijoukon puhellessa. "Mahtaakohan se Kuistilan Juho saarnata tänäkin pyhänä, kuuluu saarnanneen menneenä", sanoo joku joukosta. "Saarnaa, saarnaa se tänäkin pyhänä, ja hyvin kuuluukin paukuttavan", vastaa toinen. "Sehän se on sen Vappulan Leenan poika, jonka vanha kirkkoherra kouluun toimitti", sanoo joku. "Niin, sehän se on", vastataan. Äitini ei ota osaa keskusteluihin, ja minä kuuntelen korvat hörössä.

Kävelin äitini vieressä ja pitelin kiinni hänen hameestaan ja kyselin, vähän päästä että eikö se kirkko jo pian tule, sillä minua rupesi kovasti väsyttämään, vaikken kehdannut sitä sanoa.

Vihdoin kun saavuimme pienelle metsäkummulle, näkyivät kirkon katto ja kellotapuli puiden lomasta. Siihen äitini pysähtyi, istahti kivelle ja rupesi vetämään sukkia ja kenkiä jalkaansa. Minä istuin seuraavalle kivelle ja rupesin ahneesti syömään äitini antamia eväitä.

Yht'äkkiä kuului niinkuin olisi soitettu viittä ruokakelloa yhtä aikaa. Hypähdin ihmeissäni pystyyn kysyen, mitä se oli. "Suntio se huomenkelloja soittaa", vastasi äitini, "kello on nyt kahdeksan, tunnin päästä alkavat kirkkomenot".

Olin uteliaisuudesta pakahtua. Kiirehdin äitiäni lähtemään, mutta hän istui levollisena kivellä aterioiden. En voinut enää pysyä paikoillakaan, vaan juoksin vähän matkaa rinnettä alas, ja jo näin puitten välistä vähän punaista. Riensin innoissani äidin luo kertoen että näin kirkon ja se oli punainen. "Ei lapseni, ei kirkko ole punainen", sanoi äitini, "taisit nähdä vain hautuumaan aidan".

Vihdoin oli äitikin valmis ja niin lähdimme lopputaipaleelle. Pian näkyi kirkko, tapuli ja hautausmaa kokonaisuudessaan. Siinä oli minulla ihmettelemistä ja katsomista. Kirkko ei ollutkaan punainen, vaan sen seinähirret olivat vuosisatain tuulista ja sateista muuttuneet tumman harmaiksi. Katto oli pienistä laudanpäistä, paanuista, jotka vanhuuttaan olivat sammaltuneet. Kirkon ympärillä oli hautausmaa, jossa oli paljon valkeita ristejä.

Kirkkoväkeä keräytyi kaikilta haaroilta yhtämittaa, toiset hevosella, toiset jalan. Minä en enää välittänyt kirkosta enkä ihmisistä enkä edes piitannut hevosista, vaikka ne tavallisesti ovat miehenalun ihailun esineenä. Ei, minä seisoin ihmeissäni töllöttäen suurta matalaa pöytää, jonka päällä oli valkoinen vaate ja ihmeellisen näköinen musta laatikko. "Se on ruumisarkku", selitti äitini. "Mitäs sillä tehdään?" utelin. "Kohta näet", sanoi äitini. "Ole siinä kyselemättä, kyllähän sitten näet."

Vaimot vieressäni odottaessaan puhelivat yhtä ja toista. Heristin korviani, ehkäpä saisin siltä taholta jotain selvyyttä kysymykseeni.

"Niinhän se Takalistonkin emäntä kuolla kupsahti parhaassa iässään, eikä edes perillistä jättänyt rikkauksiaan perimään", sanoi yksi vaimoista. "Eihän se kuolema katso, onko rikas vai köyhä. Tämäkin vainaa kokosi ja säästi ja oli niin kitsas, ettei olisi almua antanut, vaikka kanssaihminen olisi ovensa eteen kaatunut. Eikä sentään mukaansa saanut muuta kuin lipun liinaa, lapun lautaa", vastasi toinen.

Kiirehdin äitiä kirkkoon lähtemään, mutta hän sanoi: "Odotetaan nyt siksi kunnes saatto lähtee". Samalla alkoivat kellot soida ja kantajat lähtivät liikkeelle, pappi asteli arkun perässä mustassa kauhtanassaan. Lukkari kulki kirstun edellä ja veisasi niin että männikkö raikui: "Mä nukun haavoihin Kristuksen".

Saattoväki asteli hiljakseen jälessä, äiti ja minä liityimme myöskin joukkoon. Surusaatto kulki erään huoneen läpi, joka samalla oli porttina hautuumaalle; äitini selitti että sitä sanottiin "läpikäytäväksi". Toisella puolella siinä oli pitkä penkki, jossa kirkkoväki tavallisesti odotti ovien aukaisemista. Vastakkaisella puolella seinän vieressä oli pitkä hirsi, jossa oli kuusi lovea ja sen päällä oli toinen pienempi hirsi, jossa myöskin oli lovia. Kyselin ihmeissäni, mikä se semmoinen laitos on. "Se on jalkapuu, johon kaikki, jotka eivät osaa lukea tai ovat tottelemattomia papille ja seurakunnan vanhemmille, pannaan", selitti äitini.

Lähdimme nyt kirkkoon, äiti ja minä, muut lähtivät saattoväen mukana haudalle. Menimme ylös lehterille, vastapäätä alttaria. Sieltä näimme hyvin koko kirkon. Koska oli juhannus oli Herran huone koristettu koivun, tuomen ja pihlajan oksilla, joten sen täytti väkevä, nukuttava tuomenkukkien tuoksu.

Vähitellen tuli kirkko täyteen väkeä, vaimot istuutuivat vasemmalle, miehet oikealle.

Viimein nousi lukkari penkkiinsä ja alkoi veisata "Sen suven suloisuutta", johon koko seurakunta hartaana yhtyi.

Minä olin kiihkeällä jännityksellä odottanut tätä hetkeä, ja kun se nyt oli tullut, niin jännitys laukesi ja sijaan tuli painostava väsymys. Silmäni painuivat kiinni — — pääni kallistui äidin syliin ja minä nukuin hurskaan unta.

En kuullut kuka saarnasi enkä nähnyt rippilapsia, vaikka olin hartaasti toivonut näkeväni.

Väki poistui juuri kirkosta, kun äitini herätti minut ja sanoi: "Nyt lähdetään kotiin."

Kotimatka oli paljon vaivaloisempi kuin tulomatka aamulla. Lopputaipaleen täytyi äitini kantaa minua selässään ja niin päättyi minun ensimmäinen kirkkoreisuni.

* * * * *

Valoisana muistona ja poikkeuksena lapsuuteni arkielämän harmaudesta on mieleeni jäänyt muuan matka naapuripitäjään, jolle pääsin yhdessä äitini kanssa.

Tekee mieleni kertoa siitä hiukan laajemmin.

L:n pitäjässä sijaitseva Mommilan-Heitoisten vanha sukukartano oli oston kautta joutunut pietarilaisen eversti R:n haltuun.

Sananlasku sanoo että uudet luudat lakaisevat parhaiten.

Niinpä tahtoi uusi omistaja että kaikki vanha törky hänen kartanostaan ja puistostaan oli poistettava. Hän kuulutti kirkoissa että mainittuun kartanoon otetaan rajaton määrä naisia sekä varttuneempia lapsia puhdistamaan kartanon kotipuistoa.

Kun äidilläni ei siihen aikaan ollut muita kiireellisiä töitä päätti hänkin lähteä Mommilaan raha-ansiolle.

Minun oli tietysti päästävä mukaan. Äiti kyllä pelkäsi että minusta matkalla olisi pelkkää haittaa, mutta suostui kuitenkin lopulta pyyntööni.

Matkavalmistuksemme olivat pian tehdyt. Teinipussin toiseen puoleen vähä vaatetta, toiseen evästä ja niin sitä lähdettiin. Päätimme suunnata matkamme suoraan erämaan halki. Tästä olisi se etu että pääsisimme perille päivää ennen kuin valtamaantietä kiertäen. Poikkesimme yöksi erääseen metsätorppaan, josta seuraavana aamuna painuimme korpipolulle. Tiestä ei ollut paljon tietoa, paitsi mitä karja ja metsän pedot olivat polkeneet.

Torpassa kerrottiin että näillä seuduilla kierteli väliin mesikämmen ja sanottiin että peto oli repinyt tänä keväänä erään torpan mullikoista.

Mutta äitini kun oli harras uskovainen vakuutti ettei hiuskarvaakaan katoa päästämme "ellei Jumala niin salli".

Painuimme Suomen aarniometsään. Pitkiä honkia ja naavaisia kuusia kasvoi kahden puolen polkua niin taajassa että keväinen taivas vaan sieltä täältä vähän pilkoitti. Sen sijaan olivat kaikki Pohjolan laululinnut niinkuin yhteisestä sopimuksesta valmistaneet meille oikein juhlakonsertin tässä luonnon omassa avarassa salissa.

Puolenpäivän rinteessä saavuimme eräälle joelle. Siinä nousi tie pystyyn. Torpassa oli aamulla kerrottu, että niillä seuduin olisi poikki joen kaatunut puu, jota myöden pääsee ylitse. Hetken etsimisen jälkeen löysimmekin ennenmainitun puun. Se oli oikea aarniometsän jättiläinen, minkä juurien alta petollinen kevättulva oli kuluttanut hiekan pois. Niin oli vanhus kellistynyt poikki joen. Kun joku ohikulkijoista oli karsinut oksat puusta, oli silta valmis. Äitini meni kantamuksineen edeltä käskien minun tulla varovasti perässä. Mutta ehdittyäni keskikohdalle en malttanut olla hieman keinumatta, kun kerran oli näin hyvä tilaisuus.

Loiskis! Samalla hetkellä pulikoitsin savisessa joessa. Luulenpa että elämäni vaellus olisi päättynyt tähän jokeen, ellei äidilläni olisi ollut senverran mielenmalttia että älysi hakea maalta seipään, jonka pään kurkotti minulle. Tartuin seipääseen; aika olikin jo täpärällä, sillä jalkani painuivat yhä syvemmälle pohjaliejuun. Vesi ulottui jo leukani tasalle, mutta seipään avulla pääsin kun pääsinkin kuivalle. Mutta minkänäköisenä! Silmät, korvat savea täynnä! Entä mekkoni sitten, jonka äiti oli juuri matkaa varten pessyt ja silittänyt! Äiti torui ja siunaili tottelemattomuuttani.

Vähän matkaa kuljettuamme saavuimme kartanon vesisahalle. Siinä äiti riisui vaatteeni, virutti ne sahan rännissä ja ripusti puun oksalle päivänpaisteeseen kuivamaan. Sillä aikaa juoksentelin minä läheisyydessä Aatamin asussa. Enemmittä seikkailuitta saavuimme illalla perille kartanoon. Yökortteerin saimme suuren kivinavetan ylisiltä. Siellä majaili jo ennen meitä paljon muitakin työn ja ansion hakijoita.

Aamulla meni äiti toisten kanssa metsää puhdistamaan, minä jäin omiin hoteisiini. Läksin tarkastelemaan uutta ympäristöäni. Mommila-Hietain kartano sijaitsee kauniilla eteläänpäin viettävällä päivänpaisteisella niemekkeellä. Samanniminen järvi kiertelee ympäri niemen.

Tarkastusmatkoillani jouduin kartanon puutarhan portille. Portti ei ollut lukossa. Uteliaisuuteni oli niin voimakas etten malttanut olla menemättä sisälle. Mikä kukkaismeri! Kaikki omena-, marja- ja kirsikkapuut olivat täydessä juhlapuvussa. Koko ilma lemusi mitä suloisinta kukkaistuoksua. Puutarhasohvalla istui vanhanpuoleinen rouvasihminen hypistellen jotakin ompelusta. Hänen vieressään leikitteli käytävähiekalla minunkokoiseni pieni kalpea herraspoika. Aioin juuri pyörähtää pois tältä luvattomalta alueelta, kun poika ehkäisi minut juosten heti luokseni ja pyytäen minua kanssaan leikkimään.

Hoitaja kyllä kutsui Akselia takaisin — se oli hänen nimensä — mutta poika ei ollut kuullakseen, ennenkun sai luvan ottaa minut mukaansa. Dadda, joksi Akseli hoitajaa nimitti, tarkasteli sierottuneita jalkojani ja rohtimista mekkoani samalla kysellen kuka ja mistä olin.

Koetin vastata parhaani mukaan. En tiedä mikä minussa rouvaa miellytti, seuraus oli joka tapauksessa että hoitaja kääntyi pojan puoleen sanoen hänelle jotakin vieraalla kielellä. Poika tuli luokseni, tarttui käteeni ja sitten sitä juostiin puutarhaan niin että minun pellavainen hämäläistukkani tuulessa hulmusi.

Voi ihanaa lapsuuden aikaa! Silloin voivat säätyrajatkin joskus unhottua ja hävitä.

Uusi leikkitoverini antoi kaikki leikkikalunsa vapaasti käytettäväkseni. Siinä oli jos jotakin: erisuuruisia kumipalloja, pyörärenkaita, koreita palikoita ja oikein nyörinpunojan tekemät punaiset leikkiohjakset. Nyt alkoivat minulle hauskat päivät. Aamusella kun kartanon ruokakello kutsui väkeä suurukselle minäkin menin puutarhaan tapaamaan leikkitoveriani. Ensi alussa oli hoitaja aina läsnä, mutta vähitellen jäi hän seurastamme pois, paitsi milloin toi meille voileipiä ja makeisia. Ruokahalua minulla olikin niin että kelpasi katsella. Toverini oikein nautti kun näki miten nopeasti voileivät ja piparikakut katosivat nälkäiseen vatsaani.

Sanotaan että esimerkki tarttuu. Ainakin kävi niin että Akselinkin ruokahalu kasvoi. Ensi aikoina syötti hän minulle omatkin eväänsä, lopulta ei häneltäkään jäänyt mitään rästiksi. Akselin posket alkoivatkin punoittaa niinkuin mansikan kylki.

Kolmisen viikkoa kesti tätä lystiä. Eräänä päivänä tuli siitä odottamaton loppu. Olin taas menossa puutarhaan tapaamaan leikkitoveriani, kun kartanolle alkoi vyöryä ajopelejä. Kaikki ne pysähtyivät talon kaksikerroksisen päärakennuksen eteen. Kuormat sisälsivät kaikenlaista muuttotavaraa. Palvelijat nostelivat niistä jos jonkinlaista sälyä. Joukossa oli useita hirveän raskaita matkakirstuja. Ajattelin että ne kaikki sisältävät hopea ja kultarahaa. Mikä rikkaus! Tavarakuormain jälessä saapui kuomivaunuja. Etumaisen vaunun kuskipukilla istui kaksi suurta herraa. Molemmilla oli kullalla koristetut vaatteet. Ajattelin itsekseni että kumpikohan noista on suurempi herra. Samalla toinen heistä hyppäsi ketterästi alas ja avasi vaunun oven. Vaunusta astui vanhanpuoleinen sotaherra, jolla oli kullatut olkalaput ja rinnassa riippui pitkä rivi rahan- ja ristinmuotoisia koristeita. Sotaherran jälestä ilmestyi vaunuista rouvia, mamsseleita ja kauniisti puettuja lapsia. Tätä kaikkea komeutta katselin ja ihmettelin toiselta puolelta pihaa. Näin miten leikkitoverini ilo oli rajaton hänen tavatessaan äitinsä ja siskonsa lapsenmielessäni aavistaen että juhlapäiväni nyt olivat lopussa. Alakuloisena astuskelin vaatimattomaan ullakkokortteeriini.

Seuraavana päivänä yritin vielä kerran puutarhaan tapaamaan leikkitoveriani. Mutta paratiisin portti oli nyt lukossa. Enkelin sijasta vartioi porttia ketaleilla koristettu lakeija, jolla tulisen säilän asemasta oli kädessään pitkä koiranruoska.

* * * * *

Loppukesä kului kaikenlaisissa pikkuhommissa, väliin marjassa, joskus heinäniityllä.

Marjojen poiminta oli mieluista ja hauskaa lyötä. Poimin tavallisesti ison tuokkosellisen, jonka sitten vein varakkaimpien talojen emännille. Näiltä sain maksuksi saman tuokkosellisen jauhoja, joskus voileivänkin kaupanpäälliseksi.

Heinäniitylle pääsin jonkun kerran äidin kanssa. Ne olivat oikeita ilonpäiviä minulle. Varsinkin milloin kuivia heiniä ajettiin latoihin, sillä silloin sai mellastaa heinissä mielin määrin.

Kiireimmällä työajalla oli äitini hyvin vähän kotona, tavallisesti vain öisin. Hän tuli myöhään illalla, kun olin jo unen helmoissa ja lähti aamulla minun vielä nukkuessani.

Leivänpuolikkaasta, joka oli jätetty pöydälle minua varten, tiesin hänen käyneen kotona.

Siihen aikaan maksettiin työpäivästä tavallisesti kappa rukiita tai ohria. Meidän talviseen elantoomme meni noin neljäkymmentä kappaa viljaa, joten äitini ei paljon ehtinyt kotona olemaan.

Lukukinkerit.

Seuraava merkkitapaus kirkkomatkani jälkeen oli lukukinkerit eli papistot, niinkuin niitä meidän puolessa nimitettiin. Ne olivat suuri rasitus niille talollisille, joiden vuorolle sattuivat. Pitäjä oli jaettu lukupiireihin, noin kymmenkunnan taloa kussakin piirissä, ja papistot olivat siis aina kymmenen vuoden väliajalla samassa talossa. Yleinen tapa oli sellainen että talossa, jossa papistot olivat, kestittiin koko piirin väki, vieläpä saapuivat kaikki sukulaiset sekä läheltä että kaukaa papiston ajaksi vierasille taloon. Ei siis ollut ihme, että ne talolliset, joille papisto osui, valittivat aina, että "tänä vuonna meille tulee papistot, täytyy säästää", kun tuli kysymys jostakin uhrauksesta.

Papilla, lukkarilla ja suntiolla oli omat hevosensa ja niilläkin piti olla täysihoito, isännistä puhumattakaan.

Minä olin tätä tilaisuutta odottanut hyvin sekavin tuntein, iloitsin ja pelkäsin vuoroin. Lukea minä kyllä osasin, siitä olin varma, mutta voisihan sitä hyvälle lukijalle sattua sekaannusta, ajattelin.

Kun äitini sitten eräänä päivänä sanoi: "Huomenna menemme Leinilään lukusille", minä vallan pelästyin, mutta samalla iloitsin, sillä saisinhan nähdä ihmisiä pitkästä aikaa.

Seuraavana aamuna lähdimme aikaisin matkalle. Tiet olivat huonoja ja matka pitkä. Kahdeksan ajoissa olimme perillä ja menimme väenpirttiin odottamaan toimituksen alkamista.

Sinne oli kerääntynyt paljon väkeä ennen meitä. Vilkas puheensorina ei katkennut hetkeksikään. Puheltiin edellisistä papistoista muissa kylissä. "Kuuluu kovasti ankara olevan se maisteri (apulaista kutsuttiin maisteriksi) tänä vuonna vaatimuksissaan. Jos ei vaan osaa vähääkatekismusta ulkoa niin kieltää ripillepääsön", tiesi eräs eukoista kertoa. "Niinhän tuo kuuluu olevan", vahvisti toinen eukko, "kielsihän se siltä Suoniemen Annaliisaltakin Herranehtoolliselle pääsyn, ennenkun se käy pappilassa suorittamassa laiskanläksyn, vaikka tyttö kuuluu laskettavan katkismustaan kuin paras pappi. Vaikka kyllähän minä tiedän, minkätakia se niin teki. Kuuluu pastori näet olleen paistillaan Suoniemessä tässä joulun alla eikä ollut muuta saanut kuin kuivan lyöppijuuston. Mistäs köyhä antaa, kun ei itselläänkään ole. Eipä kiellä pääsyä niiltä, jotka syytävät pellavat, villat, kynttilät ja lampaanpaistit papin pohjattomaan säkkiin".

"No ne nyt on niitä akkain juoruja", vastasi vanha järeä talonisäntä, "sattuuhan se hyvällekin lukijalle että sekaantuu ja unohtaa kaikki ja mistäpä se pastori tietäisi kuka kotonansa on osannut, kuka ei".

"Mutta se suntio, sehän niitä lapsia kuuluu tukasta ravistavan niin että hampaat suussa kalisevat, elleivät kangertamatta lukea osaa". Nyt rupesi minunkin sydämeni pamppailemaan pelosta, sillä suntion edessähän minunkin lukeman piti.

Samassa ilmestyi tuvan ovelle joku talonväestä ja huusi että papit ja lukkari ovat saapuneet, joten pitää tulla aamurukouksiin isoon vierastupaan.

Iso vierastupa oli väkeä täynnä, miehet seisoivat oikealla, vaimot ja lapset vasemmalla puolella. Papit, kirkkoherra ja apulainen, istuivat pöydän takana, suntio ja lukkari sivuilla.

Kirkkoherra oli vanha valkohapsinen vanhus. Ei hän enää saarnannut eikä toimittanut muitakaan papillisia tehtäviä, paitsi juhlatilaisuuksissa, niinkuin nytkin.

Lukkari veisasi ensin virrenvärssyn, senjälkeen luki apulainen rukoukset, sitten käski kirkkoherra lapsia ja rippikoulun käymätöntä nuorisoa siirtymään väentupaan, jossa lukkari ja suntio kuulustelisivat heidän lukutaitoaan, aikuiset taas jäisivät maisterin kuulusteltaviksi.

Minä lähdin toisten lasten kanssa väentupaan. Heti kun astuin sisään vilkaisin pöydän alle, että mahtoikohan siellä jo joku olla. Mutta kun ei näkynyt olevan, niin rauhoittuneena asetuin suntion pöydän viereen.

Siinä kävimme kaikki riviin ja kuulustelu alkoi. Suntio huusi vuoronperään kaikkia nimeltään. Ensikertalaisilta luetettiin ulkoa joku luku aapisesta ja Jumalan kymmenet käskyt, vähän vanhemmilta vähäkatkismus ja huoneentaulut. Minä kun olin metsäkulmalta sain odottaa kauemmin, mutta tulihan se viimein minunkin vuoroni. Sain lukea ulkoa isämeidän sekä erään toisen rukouksen ja neljännen käskyn. Kaikki sujui ilman kompastuksia, joten pelkoni kokonaan hävisi.

Siirryimme sitten toiselle puolelle huonetta odottamaan, kunnes sisäluvun kuulustelu alkaisi. Kun lukkari oli kuulustellut kaikkia, saimme pienen loman, jonka jälkeen sisäluvun kuulustelu alkoi. Saimme lukea kukin värssyn uudesta testamentista. Siinä moni poika kompasteli ja sai ankaria nuhteita.

Päivä oli kulunut puolilleen, kun vihdoin kaikki kuulustelu oli lopussa. Jälellä oli vielä loppurukous ja palkinto-kirjasten jako. Niitä jaettiin parhaimmille lukijoille kehotukseksi ahkeroimaan edelleenkin.

Kokoonnuttiin siis taas kaikin vierastupaan. Kirkkoherra piti lyhyen puheen, jonka jälkeen hän jakoi mainitut kolme uutta testamenttia parhaille katkismuksen osaajille. Sitten tuli pikkukirjasten vuoro, niitä jaettiinkin runsaammasti. Tätä toimitusta seurasin jännityksellä. Tuumailin itsekseni että onkohan minun nimeni niiden joukossa, jotka saavat kirjan. Kuuntelin tarkasti, ketä kulloinkin huudettiin. Oli jo ehditty melkein loppuun, kun kirkkoherra huusi: "Aatu Leenasohvin poika, Töyrylän metsäkulmalta". Puristin lujasti äitini kättä, etten lyyhistyisi kokoon, äiti työnsi minua niskasta ja kuiskasi samalla: "Muista kiittää pappia".

En muista kiitinkö, mutta kirjan minä sain ja sekös minun itserakkauttani kutkutti.

Pappi käski nyt lapsia siirtymään toisiin huoneisiin, sillä hän aikoi pitää raamatunselityksen aikuisille.

Voimani olivatkin jo vallan lopussa, tunsin ankaraa väsymystä, jota en ennen ollut huomannut. Äiti vei minut väenpirttiin ja asetti rengin sänkyyn nukkumaan. Kyllä se tarpeen olikin, kun olin aamusta varhain ollut yhtämittaisessa jännityksessä. Äiti meni raamatunselitykseen ja minä nukuin autuaitten unta.

En tiedä kuinka kauan olin nukkunut, kun äiti tuli, herätti minut ja sanoi: "Kolmas pöytäkunta on jo syömässä. Emäntä sanoi että mekin saisimme ruokaa, nouse nyt niin menemme tupaan."

Se ruoka se se vasta hyvältä maistui! Oli sianlihan kanssa keitettyä perunaruokaa ja pannukakkua päälle. Ai, kuinka se pannukakku maistui hyvältä! En raskinnut sitä purrakaan, vaan imeskelin sitä, että se kestäisi oikein kauan.

Aika lähenteli jo puoliyötä kun ehdimme kotiin. Pitkän ja vaivaloisen matkan jälkeen tuntui suloiselta päästä omaan lämpöiseen pirttiin.

Elämämme painui taas arkiuomaansa. Mutta sitten sattui minulle odottamaton yllätys. Se tapahtui eräänä syyspäivänä, kun äiti kotiin kylältä tullessaan toi rukin mukanaan. Ihmettelin kovasti, mitä äiti kahdella rukilla tekee, sillä olihan meillä jo rukki ennestään.

"Toin sen sinulle; sinun täytyy ruveta ansaitsemaan lisää elatusapua. Minä vanhenen päivä päivältä eikä minun rukkini enää voi elättää meitä molempia, sinun täytyy siis ruveta kanssani kehräämään. Olen sopinut Takalan emännän kanssa siitä että sinä kehräät hänelle tappurat, minä aivinat ensi talvena".

Ensin se kehrääminen oli minusta erinomaisen hauskaa, varsinkin kun oli oma rukki ja oma tappuratutti. Olin jo vähän harjoitellut äitini rukilla, niin ettei se minulle vallan outoa ollut.

Mutta pian minä siihen kyllästyin. Minun vilkkaalle, rauhattomalle luonteelleni oli kerrassaan kauheata istua päiväkaudet rukin ääressä venyttämässä rohtimista lankaa. Mutta oli pakko tottua siihen, sillä olihan kysymys henkeni ylläpidosta.

Ja siitä hetkestä alkoi se taistelu leivästä, taistelu olemassaolosta, jota on jatkunut tähän asti ja jatkuu yhä.

Kehrääminen oli minusta vallan vastenmielistä ja ala-arvoista työtä, sillä olinhan poika ja eihän se semmoinen työ pojalle sopinut. Tästä johtuikin alituisia selkkauksia minun ja äitini välillä. Äitini mielestä minä en ollut tarpeeksi ahkera. Kun äitini joskus lähti kylään asioille, määräsi hän kuinka paljon minun oli sillä aikaa kehrättävä. Siis tinkityö!

Väliin tuli kiusaaja ja kuiskasi: "Polta se tutti, niin äitisi luulee että olet sen kehrännyt." Mutta hyvä henki kuiskasi toiselta puolelta: "Jos ei äitisi näekään, niin näkeehän Jumala". Eikä se kiusaaja koskaan voittoa saanut.

Iltapuhteet, istuessamme pärevalkean ääressä, olivat minusta hirveän pitkät.

Kävin vähän väliä ulkona katsomassa eikö Otavan pyrstö jo kääntyisi pohjoiseen, niin että olisi aika mennä nukkumaan. Äitini rukki pörräsi taukoamatta toisella puolen pihtiä. Hän ei ollut tietävinäänkään minun levottomuudestani.

Kuluu aika ajatellessa, päivä päätä pidellessä, sanoo sananlasku. Niin ne meidänkin päivämme vierivät niin että pian olimme helmikuussa, jolloin päivät jo alkavat pidentyä ja tuntee kevään tulon ilmassa.

Rukin polkeminen oli minusta nyt kahta kauheampaa. Kun äitini huomasi kuinka minä kiusaannuin rukin ääressä, sanoi hän eräänä päivänä: "Ehkä on parasta, että lähdet maailmalle, koska se rukin polkeminen on niin raskasta sinusta. Saat lähteä ensin villoja keräämään, että saat itsellesi sukkia ja tumput. Laitan teinin ja kaulapussin valmiiksi niin voit lähteä jo huomenna. Lähde ensiksi sinne Kärkölän puoleen, siellä on paljon rikkaita taloja ja kuuluvat olevan kovin anteliasta väkeä."

Matkavalmistukset olivat pian tehdyt. Tallukat jalkaan ja mekko päälle ja mekon alle rinnan kohdalle äidin vanha villaliina, tumput käteen ja kaulapussi olalle, siinä kaikki. Niin lähti poika kahdeksan vanhana yksin tepastelemaan maailmalle.

Matkani kulki, äitini neuvoja seuraten, metsien halki, oikoteitä naapuripitäjään.

Hämärän tullessa saavuin naapuripitäjässä Orihaaranjärven rannalla olevaan samannimiseen taloon, joka minusta näytti hyvinvoivalta. Päätin siellä ensin yrittää.

Astuin varovasti sisään. Emäntä paistoi juuri leipiä. Tein hyvän päivän ja pysähdyin oven suuhun.

"Mistäs kaukaa olet?" kysyi emäntä. "Olen sieltä Kosken puolelta. Äitini lähetti minut villoja keräämään", vastasin. Sitten sain selvitellä sukuni niin tarkkaan kuin minun ikäiseni taisi. Emäntä käski istumaan antaen lämpimän leivänpalan käteeni. Siinä syödessäni katselin vähän ympärilleni. Tuvan peränurkassa oli jykevä honkapöytä, penkit olivat samoin suuria honkalankkuja. Akkunalla kasvoi tuohiseen istutettu turkinpippuri. Pöydällä oli pieni sinikantinen kirja. Otin arkaillen kirjan käteeni. Huomattuaan sen emäntä tiedusteli, osasinko lukea. Kirjan kansilehdeltä luin "Genoveva eli yhden hurskaan kreivinnan elämäkerta, jonka julma kreivi oli luulevaisuudesta vienyt erämaahan kuolemaan". Aloin lukea ääneen, emäntä kuunteli ja ihmetteli ja sanoi: "Niinhän sinä luet kuin pappi".

Vähän ajan kuluttua saapuivat isäntä ja pojat rankakuormineen kotiin metsältä. Emäntä rupesi säälimään ruokaa pöydälle, niin että minun lukuni keskeytyi sillä kertaa. Sain uudelleen ruveta tekemään selkoa itsestäni, suvustani ja kotipaikastani. Talon väki, syötyään ja toimitettuaan ilta-askareet, rupesi puhdetöihin, joita siihen aikaan vielä tehtiin joka talossa. Höyläpenkit ja työkalut löytyivät joka talon pirtissä. Se ei ollut mies eikä mikään, joka ei osannut tehdä työrekeä tai saavia, milloin tarve vaati.

Isäntä otti uunin päältä puoleksi valmiin saavin, pojista vanhempi kiskoi päreitä, nuorempi halkoi säleitä ja renki viimeisteli rekeä. Emäntä ja piikakin ottivat nurkasta rukkinsa ja istuutuivat pihdin ääreen. Niin oli koko väki ahkerassa työssä, minä vaan en keksinyt muuta tehtävää kuin muutella pärettä pihtiin aina, kun edellinen oli loppuun palanut. Aika alkoi minusta tuntua vähän pitkältä siinä päreen loppuunpalamista odotellessani. Emäntä huomattuaan minun levottomuuteni sanoi: "No otahan se kirja sieltä akkunalta, niin voit lukea meille ääneen, niin aikasi kuluu hauskemmasti, koska olet niin hyvä lukija". Siihen ei minua tarvinnut kahdesti käskeä, hain kirjan ja rupesin ääneen lukea paukuttamaan ja talonväki kuunteli hartaana.

Olin siinä talossa kaksikin yötä. Sain talonväestä hyviä ystäviä ja se oli lukutaitoni ansio.

Kävin samassa kylässä useissa muissakin taloissa ja kun rikas antoi liiastaan, köyhä hyvästä sydämestään, niin oli teinipussini pari viikkoa kierrettyäni villoja pullollaan ja kaulapussissa oli yhtä ja toista suuhunpantavaa.

Kotiin tultuani oli äitini mielissään minun hyvästä saaliistani. Villat tosin eivät olleet parhaita, mutta sentään mukiinmeneviä. Äiti tahtoi, että lähtisin sinä talvena vielä toiselle keruumatkalle, kun ensimmäinen onnistui näin hyvin, mutta minä olin sen ensi matkani johdosta saanut uusia ajatuksia päähäni. Aikomukseni oli kevään puolella, kun ilmat lämpenevät ja päivät pitenevät, ulottaa matkani aina Helsinkiin asti.

Ilmoitin tästä aikomuksestani äidillenikin, mutta hän suuttui kovasti ja kielsi minua semmoisia hullutuksia ajattelemastakaan. Valittavanani oli siis vain rukin pyörittäminen tai lähteminen lyhyelle kerjuumatkalle.

Tartuin koetteeksi rukkiin. Välit äitini kanssa kävivät päivä päivältä kireämmiksi. Minä en taaskaan hänen mielestään ollut tarpeeksi ahkera. Varsinkin lauantaisin, kun viikon työt punnittiin, huomasi äiti minun työni aina kovin köykäiseksi.

Kevät läheni, ilmat lämpenivät, vedet vapautuivat kahleistaan ja purot hyppelivät iloisesti kiveltä toiselle. Silloin minun kauan hautomani matkatuuma kypsyi päätökseksi.

Eräänä kauniina sunnuntai-aamuna huhtikuussa, istuessani pirttimme edustalla odotellen savun hälvenemistä (lämmitettiin nimittäin parhaillaan pirttiä) minut äkkiä valtasi hirveä matkustamishalu, halu nähdä maailmaa vähän kauempaakin ja se halu oli niin kiihkeä että päätin karata kotoa ja että nyt se oli tapahtuva jos koskaan.

Kurkistin pirtin ovesta sisälle. Äiti siellä istui uunin edessä lämmitellen. Huusin ovesta: "Hyvästi, nyt minä lähden", sieppasin lakin ovenpielestä ja porhalsin juoksuun. Äiti ei edes kääntänyt päätään, vaan istui tuijottaen tuleen.

Astelin kiivaasti lumisohjuista tietä, vilkaisten vähäväliä taakseni, sillä pelkäsin äidin tulevan jälessä ja tekevän lopun minun matkastani. Mutta äitiä ei näkynyt.

Tultuani valtamaantielle, näin eräässä tienristeyksessä pylvään, jonka päässä oli kolme valkoista siipeä. Niissä luettiin: Hämeenlinnaan, Viipuriin ja Helsinkiin. Ihastuin ikihyväksi, sillä siinähän oli viitta, joka osotti mihin suuntaan minun oli kuljettava, minulla kun ei ollut pienintäkään aavistusta siitä, missäpäin Helsinki on. Tuumani patikoida Helsinkiin oli jo pitkät ajat askarrellut aivoissani. Olin kuullut Helsingistä kerrottavan mitä ihmeellisimpiä juttuja. Kerrottiin että sieltä rakennetaan rautaista tietä Hämeenlinnaan asti, jota tietä pitkin vaunut kulkevat itsestään, ilman hevosia. Että siellä on äärettömän suuri kirkko, jonka katto on koristettu kultatähdillä ja että veden päällä kulkee kummallisia laivoja, joissa ei ole purjeita eikä airoja.

Sellaiset ihmeelliset kertomukset ne painuivat syvälle minun lapsenmieleeni ja päätin itsekseni että niitä on minun päästävä omin silmin näkemään, keinolla millä hyvänsä. Ja niin läksin sinä huhtikuun aamuna taivaltamaan lumisohjoista tietä pitkin tuota ihmeiden kaupunkia Helsinkiä kohden.

Kello taisi olla noin kahden vaiheilla, kun olin ehtinyt Kärkölän kirkolle. Vatsani näki tarpeelliseksi muistuttaa itsestään. Poikkesin sentähden erääseen tien varrella olevaan taloon.

Väki oli tuvassa juuri päivällisellä. Emäntä teki heti tavanmukaiset kysymykset, mistä olin ja minne olin matkalla. Vastasin että aikomukseni oli kävellä Helsinkiin. Emäntä ravisteli päätään ja siunaili ettei niin pieni poikapahanen ikänä jaksaisi kävellä Helsinkiin asti.

Sain ison kupillisen perunaruokaa ja leivänkannikan, jotka mainiolla ruokahalulla pistelin poskeeni.

Syötyäni kiitin ja läksin taas taipaleelle. Rupesi jo hämärtämään kun saavuin erääseen suureen kylään, mihin päätin jäädä yöksi. Kylläpä olinkin väsynyt, sillä olinhan taivaltanut sinä päivänä yli kolme peninkulmaa.

Menin heti ensimmäiseen taloon pyytäen yösijaa, minkä myöskin sain. Neuvottiin menemään uunin päälle. Siellä oli jotain vanhoja räsyjä, joiden päälle heti kallistuin. Sinä iltana ei tarvinnut suinkaan kauan odottaa unta.

Seuraavana aamuna minä vasta pulassa olin, kun en tahtonut voida jaloillani astua. Ne olivat kankeat kuin puuseipäät ja anturat rakkoja täynnä. Liikkeelle minä kumminkin läksin ja kuluihan se matka sittenkin, vaikka tosin hitaammin kuin siihen asti.

Keskiviikkona, illansuussa, olin ehtinyt Helsingin Malmille. Poikkesin siellä erääseen mökkiin, vähän syrjään maantiestä.

Mökissä oli jo ennen minua useita miehiä. Olivatko ne paikkakuntalaisia vai matkustavaisia, sitä en tiennyt. Yhdessä nurkassa oli kangaspuut, toisessa oli suuri pöytä, jonka päällä miehet pelasivat korttia, joutilaiden seistessä ympärillä ja seuratessa jännityksellä pelin kulkua.

Oven puolella oli iso uuni, jonka ääressä vanha rokonarpinen akka hääräili kahvipannunsa kanssa. Eukko kaateli miehille kahvia ja otti nurkkakaapistaan isovatsaisen viinapullon, jonka asetti pöydälle.

Huone oli tupakan savua ja päreen käryä niin täynnä, että sain pitkät ajat seistä ovensuussa kenenkään minua huomaamatta. Tuuppasin lähinnä seisovaa miestä kylkeen ja pyysin yösijaa. Mies vastasi ettei hän ole isäntä talossa, mutta lisäsi: "Menehän vain tuonne kangaspuitten alle maata, siellä et ole kenenkään tiellä." Tein työtä käskettyä, kömmin kangaspuitten alle, panin lippalakkini päänalukseksi ja nukuin paikalla.

En tiedä kuinka kauan olin nukkunut, kun heräsin hirveään meluun. Ovia paiskeltiin niin että kappaleet sinkoilivat, kirouksia, huutoja ja valituksia kuului. Oli onni että olin kangaspuitten alla, muuten olisin tullut sotketuksi miesten jalkoihin.

Vähitellen melu hiljeni ja huone jäi aivan pimeäksi. Minä pelkäsin niin etten uskaltanut jäsentäkään liikuttaa. Jonkun ajan perästä tuli sisälle pari miestä seurassaan mökin eukko. Puheista kuulin että he olivat kruununmiehiä, jotka tulivat tutkintoa pitämään. Hiivin piilopaikastani ovelle ja heti kun miehet käänsivät selkänsä, kippasin ulos.

Ulkona oli hämärä. Päästyäni maantielle lähdin juoksemaan minkä jaksoin. Juostuani ja vuoroin käveltyäni noin pari virstaa saavuin korkealle mäelle n.k. Kauraholman mäelle ja sieltä näin ensikerran Suomen pääkaupungin. Se ei tosin ollut sama Helsinki, joka sieltä nykyään katsojan eteen leviää.

Pääkaupunki oli silloin aivan vähäpätöinen nykyiseen verrattuna. Se käsitti pääasiassa Nikolainkirkon kullattuine kupooleineen, muutamia kolmikerroksisia kivitaloja Estnäsin niemellä sekä parikymmentä hökkelipahasta siroteltuina sinne tänne. Melkein koko Siltasaari ja Katajanokka olivat rakentamatta, ainoastaan Katajanokan itäisellä kärjellä törrötti yksinään meriväen kasarmi.

Olin vihdoinkin päässyt salaisten unelmieni päämäärään.

Seisoin Unioninkadulla Nikolainkirkon kohdalla ja ihmettelin, niinkuin ennenmuinoin Möhlö Melkonen Aurajoen sillalla Turun kaupungissa.

Rupesi sataa tihuuttamaan, jota tihutusta sitten kesti koko keskipäivän. Menin sateensuojaan erään kivitalon porttikäytävään. Siinä seisoin vilusta väristen, vaatteeni kun olivat läpimärät.

Ihmisiä kulki ohitse suuntaan ja toiseen, kaikilla näkyi olevan hirveä kiire ja kukaan ei minuun kiinnittänyt vähintäkään huomiota.

Kaivelin povestani kuivettuneen leipäpalasen, jota sitten lämpimäkseni rupesin jyrsimään.

Iltapäivällä sade lakkasi. Lähdin liikkeelle tarkastamaan uutta ympäristöäni.

Menin ensin laivarantaan. Siellä oli varmaan jotain nähtävää, koska taaja ihmisjoukko seisoi laiturilla.

Meri oli hiljattain vapautunut talvikahleistaan, muutamia jääkappaleita uiskenteli vielä siellä täällä.

Rannassa seisoi lähtövalmiina suuri musta laiva, ehkä ensimmäinen sinä keväänä ja se oli houkutellut uteliaita ihmisiä rantaan.

Olipa siinä korvenpojalle ihmettelemistä. Se laiva se olikin mielestäni oikea kummitus. En edes unissani ollut semmoista nähnyt. Eikä edes reppuryssä, joka monta kertaa oli Helsingissä käynyt, ollut semmoisesta mitään maininnut.

Se ähkyi ja puhkui kuin vihainen sonni ja välillä kiljasi niin että korvia vihloi. Sillä oli sivuilla pyörät, jotka olivat isommat kuin kotipitäjäni myllynrattaat. Myllynrattaita pyöritti vaahtoava koski,; mutta nämä pyörivät itsestään.

Ja se meri, se sininen ulappa, se se vasta mahtava oli. Näin sen silloin ensi kerran ja ensihetkestä se minut tenhosi ja se tenho on seurannut minua läpi elämäni.

Aikani siinä katseltuani veneitten ja ihmisten häärinää rupesi nälkä ahdistamaan, samoin uni ja väsymys, sillä olinhan ollut liikkeellä siitä asti, kun yökortteeristani aamun sarastaessa karkasin. Oli siis aika ruveta ajattelemaan ruokaa ja yösijaa.

Taloja oli kyllä joka puolella, mutta kaikki ne minusta näyttivät niin kylmiltä ja kolkoilta.

Ei auttanut muu kuin lähteä tallustelemaan samaa tietä takaisinpäin kuin olin tullutkin.

Vähän matkaa kaupungin tulliportin ulkopuolella oli kaksi venäläisten sotilaiden jauhomakasiinia. Niitten takana oli kaupungin kaatopaikka, josta levisi mitä inhottavin haju läheiseen ympäristöön. Aivan kaatopaikan vieressä seisoi mökkipahanen, jonne nyt ohjasin askeleeni. Ainoastaan pieni tuikku valaisi tupaa, lattialle oli levitetty olkia ja niiden päällä makasi miehiä rivissä kuin sillit tynnyrissä. Miehet olivat lannanajajia, jotka yöksi lähtivät siivottomaan työhönsä. Etsin itselleni rauhallisen nurkan, jonne sitten paneuduin pitkäkseni.

Seuraavana aamuna, kun miehet palasivat yötöistään, heräsin minäkin. Kaikki matkalla säästetyt leivänpalaset olivat jo loppuneet, joten minun täytyi kiiruumman kaupalla lähteä ruoan hakuun.

Oli mitä ihanin kevätpäivä; aurinko paistoi täydellä terällään niin ettei vilukaan enää hätyyttänyt. Astelin siis reippain mielin kaupunkia kohden. Siitä ovesta, jonka yläpuolella näin ensimmäisen kullatun rinkilän, menin sisälle.

Puotimamsseli arvasi heti asiani, koska ilman pyytämättä latoi eteeni muutamia kuivuneita ranskanleipiä, jotka minä kiitollisena työnsin poveeni. Lisäksi sain vielä lakkini täyteen korpunmurusia.

Kävelin sitten katua ylös toista alas jyrsien ranskanleipiäni ja katsellen ympäristöäni.

Näin kiertelin viikon päivät Helsinkiä ristiin rastiin ja yöksi menin aina samaiseen mökkipahaseen, jossa olin ensimmäisenkin yöni nukkunut.

Mökkiä kutsuttiin "Jaanssonin saunaksi", kertoivat miehet. He olivat minulle hyvin ystävällisiä kuultuaan mistä olin kotoisin ja kuinka olin karannut Helsinkiin ja ihmettelivät kovasti, miten niin pieni pojannaskali oli yksin uskaltanut lähteä moiselle retkelle.

Eräänä aamuna kierrellessäni huvikseni kaupungin torilla tapasin kaksi poikaa kotipitäjästäni. He olivat tulleet kauroja myymään ja nähdessään minut he kysyivät, tahtoisinko palata kotiin heidän kanssaan. Saisin heiltä vapaan kyydin ja elatuksen matkalla. Tuumiskelin että samahan tuo taitaa olla ja pääsenhän takaisin tänne, jos mieleni tekee, kun kerran osaan tien.

Neljännen päivän illalla Helsingistä lähdöstäni olin siis taasen kotipaikoillani, mistä kaksi viikkoa sitten olin niin mahtavana lähtenyt. Niin päättyi minun ensimmäinen Helsingin-matkani.

Äitini sattui olemaan siinä samassa talossa villoja kehräämässä, mihin minä poikien kanssa astuin sisään. Sanoa paukutin "terveisiä Helsingistä".

Äiti ei ollutkaan erikoisen mielissään minun kotiintulostani, vaikka niin olin itsekseni kuvitellut. Vasta kerrottuani kaikista ihmeellisyyksistä, jotka olin nähnyt ja kuullut Helsingissä sekä mainittuani että aikomukseni oli lähteä pian uudelleen reisuun, kirkastuivat hänen kasvonsa ja hän lupasi tehdä minulle uudet rohtimiset housut ja mekon.

Sitten lähdimme taas yhdessä astelemaan kotimökkiä kohden.

Yritin tämän jälkeen taas jonkun aikaa pyörittää rukin kiulua, mutta se työ oli yhtä vastenmielistä kuin ennenkin, joten mielessäni kypsyi päätös lähteä niin pian kuin suinkin uudelleen Helsinkiin.

Toinen Helsingin-matkani.

Noin kuukauden päivät viivyttyäni kotona, olin taas matkalle lähdössä. Äitini saattoi minut tällä kertaa valtamaantielle saakka. Siinä sain äidiltä viimeiset neuvot matkaani varten. Hän kehoitti minua olemaan nöyrä ja kuuliainen ja lukemaan tarkoin ehtoo- ja aamurukoukset. Jos sen tekisin, niin kyllä maailmassa kaikki kävisi hyvin. Niin hän saneli siinä lähtiessäni pyyhkien silmiään esiliinan nurkalla.

Ennen olimme jo sopineet äitini kanssa että syksyllä kotiin tullessani toisin naulan kahvia, toisen sokeria tuliaisiksi.

Sanoin hätäiset jäähyväiset ja lupasin muistaa kahvit ja sokerit. Vilkaisin vähän väliä taakseni. Äiti seisoi vielä samalla paikalla ja kuivaili kyyneleitään.

Rupesi tuntumaan raskaalta rinnassa, kyyneleet tuppasivat minunkin silmiini, alkoi melkein jo kaduttaa koko reisu. Kiiruhdin sentähden askeleitani minkä jaksoin. Käveleminen olikin helppoa, kun matkatamineet olivat kevyet. Vaatetuksenani oli vain paita, mekko, housut ja lakki sekä kaksi tyhjää pussia: toinen niinkutsuttu haarapussi oli vaatekappaleiden säilyttämistä varten, toinen oli pienempi ja riippui sivulla; siihen keräsin kaikki leivän ja särpimen jäännökset.

Matka kului hupaisesti, kun tiekin oli tuttu niin ettei tarvinnut kysellä, minnepäin milloinkin piti kääntyä kun osui tienhaara vastaan.

Ilma oli mitä ihanin suvisää. Apilapellot tuoksuivat, ruisvainiot heilimöivät molemmin puolin tietä ja ilmassa leijaili kevyt sininen autere.

Tuntui kuin olisivat kaikki hyvät hengettäret olleet minua saattamassa.
Jalka nousi keveästi ja mieli oli valoisa kuin kesäpäivä ympärilläni.

Ajatukseni pyörivät lakkaamatta matkani päämäärässä. Kuvailin mielessäni kuinka sininen aava meri kimaltelee auringon paisteessa ja kuinka Nikolainkirkon kultatähdet paistavat kilpaa auringon kanssa.

Pari päivää myöhemmin tapasin eräässä talossa, jossa olin yöpynyt, eukon, joka myös oli matkalla Helsinkiin kahden pienen poikansa kanssa. Koska meillä oli sama tie niin lyöttäydyimme yhteen, joten taival kului hauskemmin kuin ensi kerralla.

Tultuamme Helsinkiin opastin eukon poikinensa samaan "Jaanssonin saunaan", jossa itse olin majaillut. Eukko saikin kitkemistyötä koko kesäksi samoilla Jaanssonin viljelysmailla.

Kiitokset tekivät siihen aikaan hyvin kauppansa. Milloin nälkä kiristi suolia ei tarvinnut muuta kuin kiivetä johonkin suuremman talon keittiöön niin sai ruokaa vatsansa täydeltä ja vielä vähän evääksikin.

Puuttuva ruotsintaito teki tosin vähän haittaa, mutta palvelijat, harvoja poikkeuksia lukuunottamatta, osasivat ainakin vähän suomea.

Eräänkin kerran, kun vatsani rupesi vaatimaan vaihteeksi keittiöruokaa, kiipesin kauppatorin varrella olevan kivitalon kolmanteen kerrokseen. Kyökissä oli pari naispalvelijaa ja minunkokoiseni herrasmamsseli. Mekkopukuni ja paljaat jalkani kai ilmaisivat etten ollut vieras tavallista laatua, koska mamsseli pyörähti heti sisähuoneisiin, josta palasi takaisin tuoden äitinsä ja koko siskoparven muassaan. Kaikki asettuivat ympärilleni piiriin ja tarkastelivat minua kiireestä paljaisiin kantapäihini saakka. Tarkastus ei mahtanut lapsia oikein tyydyttää, koska rupesivat kiihkeästi keskustelemaan äitinsä kanssa, aina välillä osottaen minua. Vilkkaan neuvottelun seurauksena oli höyryävä vadillinen perunakeittoa, jonka palvelija asetti eteeni ja jonka ihmettelevän lapsijoukon töllistellessä pistelin poskeeni.

Syötyäni tuli rouva takaisin keittiöön käsivarrellaan iso vaatemytty, jonka asetti eteeni pöydälle ja palvelija selitti että ne kaikki kuuluvat minulle.

Siinä oli koko vaatetus paidasta aikain sekä useampia pareja mamsselin sukkia ja kenkiä. Kiitin ja kumarsin, niinkuin äiti oli minua opettanut ja kokosin kaikki syliini. Rappusia alas tullessani juoksi pienempi tytöistä perässäni ja viittasi minua tulemaan mukaansa kellarikerrokseen. Siellä asui perheen kuski ja pikentti, niille hän lausui muutamia sanoja ja poistui. Pikentti käski minun riisuutua. Ensin vähän pelkäsin, mutta kun he vakuuttivat, ettei mitään peljättävää ollut niin tein työtä käskettyä.

Riisuttuani veivät he minut huoneeseen, jossa oli suuri kylpyamme täynnä vettä. Siinä käskivät he minun peseytyä.

Pestyäni leikkasivat tukkani oikein kaupungin malliin ja sitten puin uudet vaatteet päälleni. Talosta lähtiessäni tuntui minusta kuin olisin vallan uusi ihminen.

Vanhan Venäjän kirkon rappusilla tapasin muutamia tuttuja poikia. He eivät olleet minua tuntea, niin muuttunut olin heidän mielestään. Siinä kirkon rappusilla tehtiin saaliistani ensimmäinen tasajako.

Ruokaa ja vaatteita siis kulkuripoika siihen aikaan kyllä sai, mutta yösijan saanti ei ollut yhtä helppo asia. Sai tuumia päänsä ympäri monta kertaa, ennenkun arvasi lähteä kolkuttelemaan vieraille oville. Sentähden olikin minulla mitä eriskummallisimpia makuusijoja. Katajanokalla, meriväen kasarmin luona oli maalle vedettynä pitkä rivi suuria soutuveneitä, niin kutsuttuja barkasseja. Ne seisoivat rivissä pylväitten tukemina ja ohuen lautakatoksen peittäminä. Katon ja veneen perän väliin oli jätetty pieni aukko, parahiksi niin suuri että minunkokoiseni pojannappula mahtui siitä sisälle. Yhden veneistä valitsin itselleni kortteeriksi ja siellä makasin monta yötä niinimatto allani ja toinen peitteenä.

Täytyi vain pitää varansa ja pujahtaa reijästä sisään juuri sillä hetkellä kun sotilas käänsi selkänsä. Veneessä oli kyllä turvassa kuin rotta kiven kolossa.

Minulla oli muitakin samallaisia itsevaltaamiani makuupaikkoja. Yksi sellainen oli niinkutsuttu narinkkatori, mikä sijaitsi siinä paikassa, missä nykyään on Suomen pankki kultakassoineen ja holvineen.

Siihen aikaan niillä main häärivät köyhät venäläiset ja juutalaiset tehden kauppaa vanhoilla vaatteilla ja kaikenlaisella muulla romulla.

Torilla oli joukko lautahökkeleitä, joita markkina-aikoina käytettiin rihkamatavaran myymälöiksi. Väliajoilla olivat ne tyhjinä.

Niissä hökkeleissä nukuin monen monta yötä, vaikka ne eivät olleet niin rauhallisia kuin veneet Katajanokalla. Narinkan seutu taas oli huonomaineinen ja siellä vilisi poliiseja kuin Vilkkilän kissoja ja kun poliisit eivät olleet silloin, enempi kuin nykyäänkään, maankiertäjien ystäviä, sai pitää tarkasti varansa ettei joutunut nappiherrojen tielle.

Uusi virka.

Eräänä päivänä kiipesin leivän haussa erään ison kivitalon keittiöön. Kyökkipiika, iso roteva nainen, aito suomalainen, juro, mutta silti hyvänsuopa ihastui suuresti nähdessään minut. Hän kertoi etsineensä minunkokoistani poikaa paimeneksi, joka ajaisi perheen lehmän aamuisin Pitkänsillan lehmitarhaan, missä kaupungin paimen sen sitten ottaisi huostaansa sekä illalla sen taas hakisi kotiin. Suostuin Tiltan (se oli piian nimi) ehdotukseen, vaikka se säännöllisyys minua vähän peloittikin, etenkin kun oli noustava aikaisin aamulla ylös.

Alotin siis uuden virkani jo samana päivänä hakemalla lehmän kotiin yöksi. Vietyäni sen navettaan menin kyökkiin ja sain istua pöydän ääreen ja piika latoi ruokaa eteeni. Eväspussinikin hän vielä täytti seuraavaksi päiväksi.

Vastenmielisyyteni tointa kohtaan katosi pian, sillä nyt minun ei tarvinnut koskaan olla nälissäni.

Ainoastaan aamulla nouseminen oli usein hyvin vaikeata. Sattui sentähden väliin että tullessani lehmitarhaan muut olivat jo lähteneet. Silloin ei auttanut muu kuin lähteä kippasemaan lehmineni perässä, kunnes saavutin toiset. Se juokseminen ei ollut kaikkein hauskinta, sillä lehmä ei ollut tottunut moiseen juoksuun yli kivien ja kantojen.

Kaupungin yhteisenä laitumena oli siihen aikaan Söörnäisten niemi sekä
Vallilan ja Kauraholman seudut aina Kumtähden porttiin asti.

Oli minulla tovereitakin, useampiakin, mutta kaksi oli oikein vakituista. Toinen oli Iitistä, toinen Kangasalta kotoisin. He odottivat tavallisesti porttikäytävässä, kun menin Tiltan luo syömään, ja kun tulin ulos pussi täynnä eväitä seuraavaksi päiväksi, panivat he toimeen tasajaon, jossa minun osalleni aina jäi ihmeellisen vähän. Mutta se ei minua suuresti surettanut, sillä minulla oli monta hyvää ruokapaikkaa, kuten kaartin ja meriväen kasarmit, puhumattakaan venäläisestä hospitaalista, Unioninkadun varrella, jossa sain niin hyvää kaalikeittoa että muistaissani sitä vieläkin vesi suuhuni herahtaa.

Muistan hyvin elävästi sen vanhan luomiposkisen kokkiryssän, joka aina niin ystävällisesti hymyili minun sisäänastuessani. Hän arvasi kohta asiani, koska oitis asteli hyllyn luo, otti sieltä punaisen puukulhon, jonka täytti höyryävällä happamella kaalilla, minkä sitten leipäviipaleen kanssa asetti eteeni pöydälle.

Päivisin kun ei ollut mitään tekemistä, kiertelin aikani kuluksi ympäri kaupunkia, toisten poikain kanssa. Mieluummin olin sentään yksin, sillä silloinhan en tarvinnut jakaa saalistani muille.

Nikolainkirkon torni oli yksi lempipaikoistani, sillä sieltä oli laaja näköala yli kaupungin ja saariston välkkyvine ulapoineen ja salmineen. Siellä minä loikoilin usein tuntikausia auringonpaisteessa "apostolien jalkojen juuressa". Pääsy sinne oli aivan esteetön, pieni ovi postikonttorin puolella oli aina lukitsematta.

Useasti oli ollut puheena toverieni kanssa että lähtisimme merille, vaikka laivapoikana, ja sehän olikin ainoa keino päästä kaukomaille. Kiertelimme sentähden yhdessä kaupungin satamia, joissa kauppalaivat olivat ankkurissa. Siihen aikaan oli Helsingissä ainoastaan muutamia kauppiaita, jotka välittivät kauppaa omilla purjelaivoillaan ulkomaitten kanssa. Kiipesimme jokaiseen alukseen mikä satamassa oli kysellen laivapojan paikkaa, mutta aina saimme kieltävän vastauksen, vieläpä useassa naurettiinkin, ja minua osottaen sanottiin: "Luuleeko tuollainenkin tiitiäinen laivapojaksi kelpaavansa".

Siihen oli koko suunnitelmamme raueta, kun Kangasalan Heikki, joka oli vanhin joukosta, muisti kuulleensa että Turussa on paljon suurempi laivaliike kuin Helsingissä ja että siellä on englantilaisiakin laivoja, jotka mielellään ottavat suomalaisia laivapojikseen.