Lemmentaistelu: 4-näytöksinen unkarilainen näytelmä

LEMMENTAISTELU

4-näytöksinen unkarilainen näytelmä lauluineen ja tansseineen

M. Jókain "Keltaruusu" nimisen kertomuksen mukaan kirjoittanut

Felix Borg

Helsingissä, Edistysseurojen Kustannus-Oy, 1922.

HENKILÖT:

Decsi Sándor, hevospaimen. Lacza Ferenc, karjapaimen. Krouvari, Hortobágyin ravintolassa. Rózsa, hänen ottotyttärensä. Pelikán Samuel, tilanomistaja. Kádár Mikael, hevoskauppias. Lääkäri. Kyläntuomari. Tallimestari. Taidemaalari. Porvari. Komisaario. Isäntäpaimen. Räätälimestari. Suutarimestari. Pundorin emäntä. Csikmákin emäntä. Marfa, miustalaiseukko. Kärripoika. Mies. Vaimo. Poika. Ensimäinen hevoskauppias. Toinen hevoskauppias. Santarmi. Hevoskauppiaita ja talonpoikaiskansaa.

Tapahtumapaikka: 1:nen, 3:s ja 4:s näytös piha Hortobágyin ravintolan edustalla; 2:nen ravintolan vierashuone.

ENSIMÄINEN NÄYTÖS

I.

Näyttämö: Hortobágyin ravintolan edusta. Oikealla tiilikivirakennus pärekattoineen ja seinän vierillä kasvavine köynnöskasveineen. Rakennuksessa ovi portaineen ja siitä oikealle ikkuna luukkuineen. Ikkunan alla kukoistava ruusupensas. Vasemmalla puita ja perällä vajarakennus. Hieman keskustasta vasempaan jykevä puu, jonka alla pöytä tuoleineen. Taustassa pustamaisema. Aitaa ei ole. Vasen ja oikea katsojasta.

(Varhainen aamu ennen auringon nousua. Ravintolan ikkuna on valaistu.
Esiripun noustessa kuuluu ravintolasta laulua.)

LAULU N:o 1.

(Laulun aikana kuuluu kaksi kukonkiekausta ja vieno punerrus ilmestyy taivaanrannalle.)

Kärripoika: (Tulee vajasta haukotellen.) Hoh hoo!… Kukko pakana kun herätti… (Hieroo silmiään.) Mikä vietävä siellä silmissä pistelee? Heinänkorretko, vai?… (Venytteleikse.) Oh hoo!… Kuinkahan varhainen jo on? (Tulee alemmaksi ja huomaa valaistuksen ikkunassa.) Pyhä Maria! Kaupungin herrat istuvat yhä vielä samoilla paikoilla kuin illalla… huuhtovat kurkkujaan viinillä… ja… (Kurkistaa tarkemmin ikkunasta)… ja pistelevät poskiinsa Rózsan paistamia kananpoikia. Oh höh, sentään! Oikein vesi kielelle valahtaa!… Entä Rózsa sitten? Missä hän on?… Mitä näkevät silmäni! Hän hyppelee tuon hullun kaupunkilaisen pensseliherran kanssa… oikeinpa taitavat csárdasta pistellä. (Pui nyrkkiä.) Voi, voi, sinua, kirottu hetaleherra! Kunpa minä saisin sinut kämmenieni väliin, niin kyllä…! Ja Rózsa sitten!… Oh, sydämeni on aivan haljeta tuskasta ja rakkaudesta sinuun… (Laulaa.)

LAULU N:o 2.

Kärripoika: (Laulun jälkeen.) Turhaan minä laulan. Ei näe tyttö kärripojan kärsimyksiä; eikä kuule hänen sydämensä suruista sykähtelyä. — Mitä? Nyt nousevat herrat pöydästä ja alkavat tehdä lähtöä. Täytyy tästä pian mennä valjastamaan kimo, niin lappenevat täältä vihdoinkin matkoihinsa, mokomatkin tanssimestarit! (Menee vasemmalle.)

(Punerrus taivaanrannalla on käynyt yhä kirkkaammaksi.)

(Ravintolan ovi avautuu ja Tallimestari, Taidemaalari, Porvari, Komisaario astuvat ulos pihamaalle, kaikki jonkunverran liikutettuina.)

Tallimestari: Siis, kuten sanottu, neljäkolmatta sonnia ja yksi siitoslehmä.

Porvari: Luvalla sanoen, neljäkolmatta siitoslehmää ja yksi sonni.

Tallimestari: Ja yksi sonni, aivan niin!

Porvari: Ja kaikki ensi luokan elukoita, oikein loistokarjaa! Parempia nautoja ette löydä koko Alamaasta, vaikka lyhty kädessä etsisitte. Eikö totta, herra komisaario?

Komisaario: Hyvä on karja veljellä, sen voin vakuuttaa… hik!

Porvari: Hyvä on karja! Debreczeniläinen ei koskaan myy mähriläiselle huonoja nautoja. Eikö totta, herra komisaario?

Komisaario: Totta, totta puhuu veli… hik!

Porvari: No niin!

Maalari (joka on tällävälin ihaillut perällä aamun valkenemista): Mutta, hyvät herrat, ettekö ensinkään huomaa aamutunnelman suurenmoisuutta? Katsokaa tuonne pustalle! Mikä mahtava näky! Mikä väriyhteys! Mikä jalo vastakohtien sopusointu!

Porvari: Pöh! Maalari hulluttelee! (Tallimestarille.) Tehän olette tallimestari arvoltanne, eikö niin? Ja teidän isäntänne on kreivi, eikö niin?

Tallimestari: Kreivi, kreivi Engelshorst, Mährin mahtavin mies ja jaloin ihminen koko Unkarissa.

Porvari: No niin, herra tallimestari, mahtava kreivi Engelshorst on vielä kerran siunaava sitä hetkeä, jolloin hänen jaloon päähänsä pälkähti ajatus ostaa siitosnautansa juuri minun sarvikarjastani, sillä, sanon sen vieläkin kerran, minun nautani ovat kerrassaan voittamattomia. Jaa-a! Kohta saatte omin silmin tutustua elukoihin ja tehdä valintanne, ja takaanpa, että teidän suuri herranne ja kreivinne on säteilevä kuin aurinko, nähtyään millaisia loistavia sarvipäitä te hänelle toimititte. (Katsoo kelloaan.) Mutta, hyvät herrat, otan vapauden huomauttaa, että meidän on jouduttava matkaan, jos mielimme ennättää ajoissa karjamajalle.

Lacza Ferenc: (Tulee vajasta. Hän on keskikokoinen mies pienine viiksineen ja kastanjanruskeine hiuksineen; hänellä on siniset liivit ja avonaiset paidanhihat, mustat housut, samoin viitta, joka on ompeluksilla koristettu ja edestä soljella kiinnitetty; kädessä ratsupiiska.)

Porvari: Paimen, katso onko poika valjastanut kimon. Lähdemme heti matkaan.

Ferenc: Kyllä, herra. (Menee vasemmalle.)

    (Tällä välin on päivä yhä. enemmän valjennut ja
    linnut ovat alkaneet laulaa.)

Maalari: (on avannut piirustuskirjansa ja tekee perällä luonnosta.) Mitä aiheita, mitä vaikutelmia!

Krouvari: (Tulee ravintolasta.) Kas niin, hyvät herrat, tuossa paikassa on tytöllä eväsreppu valmiina. Mutta kuinka on hevosen laita? Eikö poika ole sitä vielä valjastanut, se vietävä unikeko.

Komisaario: Älkää olko… hik… huolissanne, isäntä. Hevonen valmistuu heti. Paimen läksi juuri huolehtimaan… hik!

Tallimestari: Sinä, krouvari, olet hyvä ihminen ja Jumala hyviä ihmisiä varjelkoon.

Krouvari: Tällainen vanha hakopölkky vain, Herra paratkoon!

Maalari: (Itsekseen perällä.) Suuremmoista! Jumalallista!

Krouvari: Herroilla ei siis ole mitään moitittavaa taloani kohtaan?

Tallimestari: Ei mitään moitteen sijaa, paras krouvari. Hyvä kyökki, vielä parempi viinikellari.

Krouvari: Kerskua en, Herra paratkoon, tahdo, mutta sen sanon, että taloani en säästä silloin, kun ylhäiset vieraat sitä käynnillään kunnioittavat. Enhän kuitenkaan voi kaikesta mennä takuuseen, sillä nähkääs, hyvät herrat, kun pääasia… minä tarkoitan, emäntä talosta puuttuu — hän muutti jo yli kaksikymmentä ajast'aikaa sitten toiseen maailmaan, taivas olkoon hänen sielulleen armollinen — niin, kun emäntä talosta puuttuu, niin…

Rózsa: (Tulee ravintolasta, eväsreppu toisessa ja viinipullo toisessa kädessä. Hän on noin 17 vuotias, sievä, tummakiharainen ja -silminen tyttönen, puettuna kirjavaan unkarilaiseen pukuun, vyössä avainkimppu ja hiuksissa ruusu.)

Tallimestari: Mitä emännästä, kun on tuollainen terhakka tyttö ohjaksissa.

Rózsa: Kas tässä on eväspussi, hyvät herrat. Panin siihen sipulia, juustoa, kanaa, leipää ja silavaa sekä kaksi pulloa parasta mitä talossa on.

Tallimestari: Verratonta!

Komisaario: (Ottaa eväsrepun.) Tämä kunniavirka kuuluu… hik… minulle.

Rózsa: Hik, hik, herra komisaario!

(Asettaa kädessään olevan pullon pöydälle.)

Krouvari: Pikarit, Rózsa!

Rózsa: Heti paikalla.

(Rientää ravintolaan.)

Krouvari: Lähtömaljan tässä puun alla vielä tyhjennämme. Eikö niin, hyvät herrat?

Tallimestari, Porvari, Komisaario: Eläköön krouvari! Hyvä! Hik!

Maalari: (Perällä.) Katsokaa, katsokaa! Nouseva aurinko näyttää melkein viisikulmaiselta.

Porvari: Maalari näkee viisikulmaisen auringon! Hö höö!

Maalari: Ei, jos minä piirrän tuollaisen auringon paperille, niin joudun hullujenhuoneeseen.

Porvari: Sinne joudut, poloinen, muutenkin.

Rózsa: (On tällävälin tuonut pikarit ja täyttää ne.) Kuulkaapas, herra tanssimestari siellä! Pikari odottaa!

Maalari: Heti paikalla, tyttöseni!

(Tulee toisten luo.)

Krouvari: Kas niin. (Tarttuu pikariin toisten seuratessa esimerkkiä.) Onneksenne, hyvät herrat! Ja tuhannet kiitokset käynnistä. Tervetuloa vastakin Hortobágyin matalaan majataloon.

Tallimestari: Eläköön krouvari ja hänen mustasilmäinen tyttönsä!

Maalari, Porvari, Komisaario: Eläköön!

(Juovat.)

Rózsa: (Menee ruusupensaan luo ja taittaa siitä viisi ruusua.)

Krouvari: Viisainta on, etteivät herrat kulje Cségen tietä, siellä on tähän aikaan paljon rapaa; parasta on mennä Polgárin kautta, missä tie on kuivaa ja tasaista. Pienen metsikön laidassa, virran luona sopii sitten levähtää ja nauttia virvokkeita.

Rózsa: (Astuu esille ruusuineen.) Sallittehan, hyvät herrat… vähäinen muisto Hortobágyin majatalosta?

Krouvari: Kas vaan tyttöä, kun taas noine ruusuinensa…

Rózsa: (Kiinnittää kukan kunkin rintaan.) Noin!

Porvari: — He he he, sinä mustasilmä!

Rózsa: Noin!

Tallimestari: Tui tui tui tui! (Nipistää poskesta.)

Rózsa: Noin!

Komisaario: Hik!

Rózsa: Hik hik!

Krouvari: Sitä tyttöä!

Rózsa: Ja noin!

Maalari: Parahin neiti, sallikaa minun ikuistuttaa piirteenne tähän kirjaan… juuri tuollaisena kuin nyt olette, ruusu punaisten huulienne välissä.

Rózsa: Jos tahdotte, niin olkaa hyvä.

Porvari: Kaikki kunnia ja kiitokseni naisen kauneudelle, mutta nyt ei ole enää aikaa piirustelemiseen. Naudat odottavat.

Ferenc: (Tulee vasemmalta.) Hevonen on valjaissa, hyvät herrat.

(Poistuu jälleen vasemmalle.)

Porvari: Kas niin, nyt meidän on noustava rattaille ja lähdettävä matkaan. Olettehan jo saanut omanne, isäntä?

Krouvari: Paljon, paljon enemmänkin. Tuhannet kiitokset vaan!

Porvari: No niin, me lähdemme siis, hyvät herrat. Hyvästi nyt sitten vaan ja hyvää vointia.

Krouvari: Hyvästi, hyvästi!

Tallimestari: Olen oikein tyytyväinen. Hyvästi. Hyvästi, tyttö!

Rózsa: Hyvästi, hyvästi!

Komisaario: Tässä käteni, isäntä… hik!

Krouvari: Terveeksi!

Komisaario: Hyvästi nyt tyttö… hik!

Rózsa: Hik hik!

_Kr _i: Onnea, onnea vaan oikein paljon matkalle. Onnistukoot kaupat kaikkien iloksi ja tyytyväisyydeksi!

Porvari: Maalarimestari hoi! Ellette heti paikalla joudu sieltä matkaan, niin saatte laputtaa koko tien jalkapatikassa, ja se ei ole leikin asia, se, uskokaa pois!

(Menevät vasemmalle.)

Krouvari: (Saattaa lähtijöitä.)

Maalari: (Piirtää.)

Rózsa: Kuinka pitkällä te jo olette, herra kynäniekka?

Maalari: Silmät puuttuvat vielä… nuo ihmeelliset silmät… Mutta kohta nekin ovat valmiit.

Rózsa: Huh huh! Kuinka tämä on vaikeata.

Maalari: Silmänräpäys vaan, neitiseni… Kas noin, valmis on.

Rózsa: Oh hoh!

Maalari: Nimi vielä puuttuu. Minkä me kirjoitamme?

Rózsa: Kirjoittakaa siihen alle: Hortobágyin ruusu.

Maalari: Erinomaista! Se sopii mainiosti! (Kirjoittaa.) "Hortobágyin ruusu." Tämä on kaunein lehti piirustuskirjassani. Kiitos, neiti, ja voikaa parhaiten. (Suutelee kädelle.) Toivon teille kaikkea hyvää maailmassa.

Krouvari: (Tulee vasemmalta.) Jos pidätte kiirettä, herra taiteilija, niin ehkä vielä ennätätte rattaille.

(Samassa alkaa vasemmalta kuulua Laulu N:o 1. jota lähtijät laulavat.)

Maalari: Minä lennän! Hyvästi!

(Rientää vasemmalle.)

Rózsa: (Menee perälle ja heiluttaa kättänsä lähtijöille.)

Krouvari: (Istuu pöydän ääreen.) Oh hojaa! (Täyttää pikarin ja tyhjentää sen.)

Rózsa: (Tulee alemmaksi.)

Krouvari: Kas niin, tyttöseni, olemmepa saaneet viettää raskaan yön! (Haukottelee.) Hoho jajaa!… Tuollaiset ylhäiset kaupunginherrat eivät suuria välitä yölevosta, kun sille päälle tulevat. Istuvat vaan hanakoina paikoillaan tunnit ja pikkutunnit, syövät, juovat ja loilottavat oikein sydämen pohjasta ja herkeävät vasta, kun aamuaurinko ikkunasta sisään pilkistää. Sellaisia, sellaisia ovat kaupungin herrat. Kelpo miehiä ovat toki sentään kaikki, eivätkä juuri turhan tarkkoja raha-asioissa. (Ottaa jälleen ryypyn.) Niin, niin! Toiset ovat nyt ajat ja olot täällä kuin mitä olivat ennen — silloin kuin autuaasti edesmennyt Apolka äitikin vielä eli ja tuossa sinun tilallasi, tyttöseni, aherteli. Niin, siitä on kulunut jo yli kaksikymmentä ajast'aikaa. Silloin näillä seuduilla oli vielä hiljaista ja rauhallista. Ei viiltänyt vielä rautatie tätä Hortobágyin tienoota ja harvoin tänne kaupungin herrat eksyivät. Tuiki, tuiki toisenlaista oli täällä silloin. Toisenlaiset olivat vieraat, toisenlainen talokin. Ei ollut tuossa silloin tuollaista sievännäköistä, siistiä tiilikivirakennusta, vaan kurja, olkikattoinen huuhkajanpesä, jossa mustalainen ja pustajätkä parhaiten viihtyivät. Mutta ajat ovat, ajat ovat muuttuneet ja maailma niiden mukana. (Kuuluu linnun laulua.) Kuuleppas noita lintusia, kuinka kauniisti livertävät.

Rózsa: Sanokaahan, isä, kuinka vanha Apolka-äiti oli kuollessaan?

Krouvari: Apolka-äiti! Hän oli jo täyttänyt kolmekymmentä vuotta, tyttöseni.

Rózsa: Ja mihinkä tautiin hän oikein kuoli?

Krouvari: Hänellä oli vikaa täällä… rinnassa.

Rózsa: Oliko hän kauankin vuoteen omana?

Krouvari: Toista vuotta, tyttöseni.

Rózsa: Apolka äiti parka! Kuinka hän mahtoikaan kärsiä! Eikö lääkäri käynyt täällä häntä katsomassa?

Krouvari: Kävi kylläkin, mutta siitä ei ollut apua.

Rózsa: Oh, jospa minä olisin saanut olla täällä häntä hoitamassa, niin olisi hän varmasti parantunut.

Krouvari: Ei häntä enää kukaan olisi voinut parantaa, tauti oli kuolemaksi. Ja sinua, lapseni, sinua ei sitäpaitsi silloin ollut vielä olemassakaan. Sinut annettiin minulle vasta viitisen vuotta myöhemmin… annettiin iloksi ja lohdutukseksi vanhoille päivilleni. (Katselee Rózsaa.) Enpä tosiaankaan osannut aavistaa silloin, kun sinut eräänä kauniina aamuna itkevänä palleroisena kuistiltani tapasin, että sinusta tuollainen sorea kukkanen varttuisi, sitä en totisesti osannut.

Rózsa: Olinko sitten silloin niin kauhistuttavan näköinen?

Krouvari: Etpä suinkaan, lapseni, kaunis olit jo silloin ja koreasti hymyilit ja mustia silmiäsi vilkutit, kun minä olin sinut pehmeään vuoteeseen nostanut ja maitoa toimittanut.

Rózsa: Voi, isä kulta, voinko koskaan olla teille kylliksi kiitollinen siitä mitä silloin tuolle pienelle, avuttomalle tyttöraukalle teitte… niin, ja mitä sen jälkeen olette hänelle tehnyt; voinko koskaan palkita teille hyvyyttänne ja hellyyttänne?

Krouvari: Olethan sinä minun vanhuuden iloni ja suurempaa palkintoa en voisi saada. Ja onhan minulla nyt joku, jolleka voin tämän vähäisen, vuosien varrella karttuneen maallisen uskoa, kun pääni viimein lepoon kallistuu.

Rózsa: Rakas isä!…

Krouvari: Kas niin! Tässä me istumme ja lörpöttelemme ja unohdamme kokonaan levolle menon. Sinäkin mahdat olla perin väsynyt, tyttöseni, kun et ole koko yönä saanut hetkeksikään silmiäsi ummistaa… Hoho jajaa! Käväisen tästä ensiksi tervehtimässä mehiläisiäni ja sitten ryömin pariksi tunniksi vuoteeseeni. Tee sinä samoin, tyttöseni. Ovet olkoot sen ajan salvassa.

Rózsa: Ei minun ole ensinkään uni, isä kulta. Olen nuori ja tulen vähemmälläkin unella toimeen. Mutta teidän, isä, teidän täytyy päästä vuoteeseen, sillä te olette vanha ja tarvitsette lepoa.

Krouvari: Totta puhuakseni, olen hieman levoton pienten siivekkäitteni vuoksi parveilemisajan tähden. Ellen pidä varaani, saattaa "kuningatar"-mehiläinen äkkiä karata tiehensä ja silloin menee minulta uuden siivekäsyhteiskunnan siemen hukkaan, ja se olisi suuri vahinko, se. Täytyy heti lähteä katsomaan…

(Menee perälle oikealle.)

Rózsa: Ja minä pesen sillä aikaa astiat ja järjestän vierashuoneen.

LAULU N:o 3.

Rózsa: (Ottaa laulun jälkeen pullon ja pikarit ja menee taloon.)

Ferenc: (Tulee hetkisen kuluttua vasemmalta ja katselee ympärillensä.) Nyt on sopiva hetki, kun hän on yksin kotona.

Rózsa: (Tulee talosta ämpäri kädessä.)

Ferenc: Rózsa!

Rózsa: Ferenc! Sinä vielä täällä! Etkö lähtenytkään herrojen mukana karjamajalle?

Ferenc: Lähden perässä, saavutan heidät kyllä ratsullani. Mutta ennen lähtöäni tahdon antaa sinulle lainani takaisin ja samalla sanoa sinulle jäähyväiset, sillä lähdettyäni nyt, en palaa enää koskaan tänne takaisin.

Rózsa: Mitä tarkoitat, Ferenc?

Ferenc: Poistun nyt iäksi näiltä seuduilta, jätän ainiaaksi Hortobágyin ja lähden kauas vieraille maille.

Rózsa: Minne sitten?

Ferenc: Mähriin. Minut lähetetään isäntäpaimeneksi sille karjalle, jonka kreivin tallimestari tänään valitsee Mátan karjamajalla.

Rózsa: Vai Mähriin saakka sinut viedään. Saatko edes hyvän pestin, poika parka?

Ferenc: Kuusisataa floriinia palkkaa, asunnon kivitalossa ja muonan antaa kreivi.

Rózsa: Ohoo! Sinä pääset hyville päiville, poikaseni. Sellaisella pestillä elää entinen karjapaimen jo herroiksi.

Ferenc: Voi, Rózsa, ennemmin olisin vaikka kärripoikana täällä Hortobágyissä kuin lähtisin Mähriin isäntäpaimeneksi; antaisin vaikka oikean käteni, kunhan vaan saisin edelleenkin jäädä tänne hengittämään Hortobágyin ruusun hurmaavaa tuoksua. Niin, Rózsa, suo anteeksi, mutta en voi sille mitään, että katseesi ovat lähtemättömästi syöpyneet sydämeni syvimpään ja sytyttäneet siellä liekin, joka polttaa ja kalvaa kuin kiirastuli.

Rózsa: Poika parka!

Ferenc: Mutta olen voimaton itseäni auttamaan, en voi muuta kuin katkerin sydämin alistua kohtalooni, niin raskas kuin se onkin. — Kas, tässä luovutan sinulle takaisin lainani. (Ottaa povestaan pienen paperikäärön.) Et ehkä pahastu, vaikka ne ovatkin entisestään hiukan muuttuneet.

(Antaa käärön Rózsalle.)

Rózsa: (Avaa käärön ja ottaa esille kultaiset korvarenkaat.) Ja sitäkö varten sinä pyysit saada lainata korvarenkaitani… antaaksesi kullata ne! Et sanallakaan siitä silloin maininnut. Voi, ystäväni, kuinka sinä olet hyvä! Kiitos, kiitos uhrauksestasi!

(Kiinnittää renkaat korviinsa.)

Ferenc: Älkäämme puhuko siitä; pääasia on, ettet siitä pahastu.

Rózsa: Kuinka minä voisin siitä pahastua, päinvastoin, olen niin iloinen, että tahtoisin kaulaasi kavahtaa…

Ferenc: Rózsa!…

Rózsa: No, olenko nyt sitten korea mielestäsi, häh?

Ferenc: Olet, olet kuin taivaan enkeli, joka on äkkiä astunut maan päälle! (Väräjävällä äänellä.) Oi, Rózsa, jospa sinä tietäisit, kuinka sinua jumaloin! (Tarttuu häntä vyötäröillä.) Rózsa!

Rózsa: Sinun täytyy nyt joutua, poikaseni, muuten et enää tavoitakaan kaupungin herroja. Kas niin! Hyvästi nyt, ystäväni, ja onnea matkallesi.

Ferenc: Jää hyvästi, Hortobágyin ruusu. Suojelkoot sinua kaikki taivaan pyhät ja tehkööt elämäsi yhtä onnelliseksi kuin minun on tästä lähin oleva onneton.

Rózsa: Odota! (Irroittaa ruusun rinnastaan ja kiinnittää sen Ferencin hattuun.) Kas noin!

Ferenc: Kiitos! Tämän kukan säilytän iäti luonani. Sitä suudellessani muistelen aina ihaninta ruusua, mikä Alamaan pustalla koskaan on kukoistanut. Hyvästi!

(Rientää nopeasti perälle vasemmalle.)

Rózsa: (Yksin.) Kelpo poika tuo Ferenc. Hän on aina ollut niin ystävällinen ja hyvä minulle, ei koskaan komennellut, ei koskaan pahaa sanaa sanonut… Ja nyt hän lähti ainiaaksi pois. Kuinka kernaasti olisin suonut hänen jäävän edelleenkin tänne Hortobágyihin. Varmasti tulen häntä usein kaipaamaan. (Ottaa pienen peilin vyötaskustaan ja katselee korvarenkaitaan.) Kuinka koreat ja kiiltävät ne ovat! Enpä olisi voinut uneksiakaan saavani kerran kantaa korvissani kultaisia renkaita. Vaikka eivät ne rumat olleet hopeisinakaan, jollaisina ne Sándorilta sain… Niin, mitähän Sándor nyt sanoo, nähdessään ne tällaisina! Mahtaneeko hän pahastua? Niin, todella, pahastuukohan hän nyt hyvinkin? Miehet ovat niin kummallisia… etenkin hän! Mutta mitä pahaa tässä on? Ei kerrassaan mitään! Hui hai, kyllä minä hänet jälleen leppymään saan, jos hän tämän tähden murjottamaan rupeaa; minä laulan hänelle ja sitten on taas kaikki hyvin.

LAULU N:o 4.

(Laulun loputtua ottaa Rózsa ämpärin ja aikoo lähteä vasemmalle.)

Marfa: (Kirjavasti puettu mustalaisakka, tulee perältä.) Hyvää päivää! Jumala antakoon! Rauhaa ja rakkautta taloon!

Rózsa: Kas, Marfa, hyvää huomenta.

Marfa: Hortobágyin korea kultalintuko se täällä aamuauringossa niin iloisesti visertelee?

Rózsa: Niin, laulan aina, kun olen hyvällä päällä. Laulaessa kuluu aika paremmin, sujuu työkin nopeammin… Mitä Marfalle kuuluu?

Marfa: Ka, mitäpä sitä minulle, mustalaiselle, erikoisempia kuuluisi! Vanha rauha ja entinen elämä vaan. Korkeita herroja tuolla pustalla ohitseni ajoi, iloisella mielellä olivat ja lantin Marfallekin viskasivat. Äveriäitä kai olivat, mistä lie sitten tulleetkin?

Rózsa: He tulivat kaupungista tänne karjaa ostamaan.

Marfa: Ja minne mahtoivat matkata?

Rózsa: Mátan karjamajalle läksivät nautoja valitsemaan.

Marfa: Vai niin, vai niin, vai sinne läksivät.

Rózsa: Sinne.

Marfa: Niin, tuota, olipa hyvä, että tapasin sinut kotosalla. Olisi tuota hiukan asianpuoleista… (Katselee ympärillensä)… sellaista kahdenkeskeistä…

Rózsa: Onko se tärkeätäkin?

Marfa: Tärkeätä, kovin tärkeätä… sinulle. Kahden kai ollaan?

Rózsa: Olkaa huoleti, ei täällä ole ketään muita… Mistä on kysymys?

Marfa: Maltahan, kun ensin istun ja kinttujani lepuutan, vanhat kun ovat ja raihnaiset. (Istuu pöydän ääreen vasemmalle.) Ohhoh!

Rózsa: (Istuu.) No?

Marfa: Viimeksi täällä käydessäni valittelit Marfalle huoliasi, sydänsurujasi supattelit. Ellen väärin muista, niin miehen mielestä mainitsit…

Rózsa: Niin tein… entä sitten?

Marfa: Kysyit neuvoani, miten sen saisi paremmaksi, taipuisammaksi takoisi.

Rózsa: Aivan niin, ja te lupasitte toisella kertaa antaa minulle neuvon.

Marfa: Lupasin, ja minkä Marfa lupaa, sen hän myöskin pitää.

Rózsa: Voitteko nyt siis neuvoa minulle keinon?

Marfa: Ehkäpä voinen.

Rózsa: Todellakin! Sanokaa se, sanokaa!

Marfa; Hiljaa, tyttöseni, hiljaa! Ei ole hoppu hyväksi tällaisissa asioissa, eikä kiire kunniaksi. Ensiksikin, onko kultasi sydän edelleenkin kova?

Rózsa: Armoton on poika yhä.

Marfa: Mutta olethan saanut häneltä niin kauniit kannettavat korviisi! (Tunnustelee.) Oikein kultarenkaat… ja niin paksut!…

Rózsa: Ne olen saanut häneltä vain… vain… puolittain…

Marfa: Puolittain?… Aha, tarkoitat, että hän antoi ne sinulle vain puolin sydämin. No, meidän on nyt siis koetettava voittaa sinulle toinenkin puoli… ja sen luulen käyvän helposti päinsä.

Rózsa: Niinkö arvelette?

Marfa: Niin, olen nyt löytänyt keinon, jonka avulla saat kultasi lemmen leimahtamaan täyteen liekkiinsä, kunhan vaan ymmärrät sitä oikein käyttää.

Rózsa: Sanokaa minulle se keino.

Marfa: Heti kohta, kultaseni, heti kohta. Kuitenkin täytyy minun ensin ilmoittaa sinulle, että se ei ole… kuinka sanoisin… helppo keino…

Rózsa: Minä ymmärrän. Te tarkoitatte, että se ei ole halpa.

Marfa: Ei helppo, eikä halpa.

Rózsa: Sanokaa, mitä siis tahdotte palkkioksi?

Marfa: No, tuon jos silkin annat tuosta harteiltasi, niin neuvo on omasi.

Rózsa: Kas tässä. (Antaa liinan.) Ottakaa liina. Vieläkö mitä muuta?

Marfa: (Kätkee liinan nopeasti poveensa.) Eihän Marfa mitään muuta niin sorealta ja hyväsydämelliseltä tytöltä kuin sinä olet… eihän Marfa… Mutta yksi asia vielä.

Rózsa: No?

Marfa: (Katsoo ympärillensä; kuiskaten.) Et kenellekään saa hiiskua, että minä pojissa lempeä nostattelen, et kenellekään, et isännällesikään. Se muista.

Rózsa: Olkaa huoleti.

Marfa: No niin, Marfa luottaa sinuun. Täällä, täällä minulla on ainetta, joka auttaa. (Kaivaa povestaan esille pienen juurikkaan.) Kas tässä.

Rózsa: Mitä se on?

Marfa: Velhojuurta, "peukalopoikaa". Tätä kun liuotat viiniin ja sitten annat sitä kultasi juoda, niin muuttuu hänen mielensä lauhkeaksi ja taipuisaksi kuin lampaan… He.

Rózsa: (Ottaa juuren.) Eihän tämä vaan ole vaarallista?

Marfa: Ei, kultaseni, ei niin hitusen hippustakaan. Kasvin juurta se vain on. Mutta ero on vaan siinä, että tähän juureen liittyy taika, jonka loitsin siihen yöllä, kolmetoista tuntia sen jälkeen, kuin valkoinen koira oli sen hännällään maasta kiskaissut. Kas niin, lintuseni, nouda tänne viinipullo, niin näytän sinulle heti kuinka on meneteltävä, mutta tulista lajia… Joudu nyt, minä sillä aikaa murennan juuren.

Rózsa: (Antaa juuren Marfalle ja rientää taloon.)

Marfa: (Yksin.) Korea liina läksi taas!… (Maiskutellen-) Nyt vielä hyvä kulaus ilolientä ja sitten on Marfa taas tehnyt tehtävänsä!…

(Murtaa juurta sormissaan.)

Rózsa: (Tulee pulloineen ravintolasta.) Tässä on viinipullo.

Marfa: Hyvä. Kiskaise nyt korkki ulos, tyttöseni, niin sekoitamme heti juoman.

Rózsa: (Avaa pullon.)

Marfa: Olen survonut puolet juuresta hyppysissäni, se riittää. Tässä on sinulle toinen puoli… pane se visusti talteen, jos ehkä joskus toiste vielä olisi tarpeen.

Rózsa: (Ottaa juuren.)

Marfa: Ja nyt, käännä kasvosi aurinkoon päin, sulje silmäsi, laske harvakseen kolmeentoista ja ajattele lujasti kultaasi. Minä sillä aikaa valmistan lääkkeen.

Rózsa: (Tekee niin: kääntyy oikealle ja alkaa laskea harvaan.) Yksi, kaksi, kolme j.n.e.

Marfa: (Kohottaa pullon huulillensa ja ottaa pitkän kulauksen.) Laske, laske sinä vaan, tyttöseni, minä sillä aikaa sekoitan… (Juo jälleen.) Oho, maahan kaatui!… Ja ajattele kultaasi… (Kaataa porot pulloon.) Kas niin, valmis on. (Sekoittaa pulloa.) Nyt voit jälleen kääntyä tännepäin… Siellä liukenee juuri pullossa. Kyllä tämän nyt pitäisi tepsiä. Lyö korkki lujasti kiinni ja vie pullo kaappiin, tyttöseni, ja koeta heti sopivan hetken tultua sen voimaa… kaada rohkeasti vaan poikasi pikariin, ei siinä mitään vaaraa ole… Kas niin, ja nyt Marfa lähtee. Kiitoksia nyt vaan, kultaseni. Ja taivas hyvyytesi palkitkoon. Herran haltuun, Jumalan huomaan!… Ja muista, ei hiiskaustakaan!

Rózsa: Hyvästi, hyvästi.

Marfa: (Poistuu vasemmalle.)

Rózsa: (Yksin.) No nyt, Sándor poikaseni, nyt olet kauniisti vallassani. Tällä viinillä sydämesi nujerran niin että se on pehmeä ja taipuisa kuin mehiläisvaha päivänpaisteessa. Tule nyt, miekkonen!

(Vie pullon sisälle.)

Hetkisen kuluttua tulee Decsi Sándor (perältä; hän on hartiakas, tummatukkainen, mustaviiksinen mies pronssinvärisine kasvoineen, avarine, liehuvine paidanhihoineen ja tulpaaninkukilla kirjailtuine päällysviittoineen; kädessä hänellä on piiska ja jaloissa komeat saappaat. Lyö piiskalla pöytään.) Viiniä!… (Kun ei ketään tule.) Viiniä!

Rózsa: (Tulee talosta.) Sándor!… Sinäkö, rakas kulta!

Sándor: (Torjuen.) Tuo viiniä!

Rózsa: (Moittien.) Niinkö sinä sanot hyvää huomenta!

Sándor:: (Kylmästi.) Hyvää huomenta, neiti.

Rózsa: Vai niin! (Poistuu olkapäitään kohauttaen taloon.)

Sándor: (Istuu synkkänä.)

Rózsa: (Tulee, tuoden pullon ja pikarin; heltyneenä.) Miksi sanoit minua neidiksi, Sándor?

Sándor: Siksi, että olet neiti.

Rózsa: Niin olin ennenkin, mutta et ole niin sanonut.

Sándor: Ennen… se oli toista.

Rózsa: Siinä on viinisi. Pitääkö vielä mitä?

Sándor: Kiitos, ei.

(Juo pullon suusta, kunnes pullo tyhjentyy ja heittää sen sitten syrjään.)

Rózsa: Miksi särjit pullon?

Sándor: Siksi, ettei toinen saisi juoda siitä minun jälkeeni. (Lyö pöytään kolme rahaa.) Kaksi viinistä, yksi pullosta.

LAULU N:o 5.

Sándor: (Laulun jälkeen.) Vielä pullo viiniä!

Rózsa: Miksi sinä juot niin paljon, Sándor?

Sándor: Mitä se syrjäisiin kuuluu. Viiniä, sanon minä!

Rózsa: (Itsekseen.) Tästä ei hyvää seuraa… Nyt tehköön mustalaiseukon lääke tehtävänsä.

(Menee taloon, josta tulee hetkisen kuluttua pulloineen.)

Sándor: (joka on Rózsan poissa ollessa laulanut toisen värsyn laulusta n:o 5.) Kirous ja kuolema hänelle!

Rózsa: Mitä tarkoitat, Sándor?

Sándor: Kaada viiniä, tyttö.

(Panee hattunsa pöydälle.)

Rózsa: (Kaataa viiniä pikariin.) Tässä on.

Sándor: Kiitos! (Tyhjentää pikarin.)

Rózsa: (Taittaa ruusun pensaasta, ottaa Sándorin hatun ja aikoo kiinnittää siihen ruusun.)

Sándor: (Ottaa hattunsa.) Säästä vaan ruususi ansiollisemmalle.

Rózsa: Sándor, tahdotko kiusata minut itkemään?

Sándor: Sekin olisi vain viekkautta sinulta, samoin kuin hyväilysikin.

Rózsa: Mitä tarkoitat, Sándor?

Sándor: Eikö Laczan Ferenc vienyt äsken hatussaan sinun antamaasi ruusua, vai?

Rózsa: Kautta Jumalan, minä vannon, etten…

Sándor: Älä höpise Herran nimeä vääryyteen. Mies ratsasti vastaani pustalla ja hatussaan komeili ruusu, sinun ruususi.

Rózsa: Voi, Sándor, kuule minua…

Sándor: (Huomaa äkkiä korvarenkaat.) Entä mistä ovat nuo kultarenkaat korviisi tulleet?

Rózsa: (Purskahtaa nauramaan.) Ha ha haa! Sinä paksupää! Nämähän ovat sinun itsesi tuomat hopeiset korvarenkaat; annoin kultasepän vaan kullata ne.

Sándor: Vai niin! (Tarttuu Rózsan kumpaankin käteen ja sanoo lempeästi ja vakavasti.) Rakas Rózsa! En sano sinua enää neidiksi. Pyydän vain kauniisti: älä valehtele minulle. En inhoa maailmassa mitään niin kuin valhetta. Sanotaan, että koira pettää. Mutta koira ei valehtele. Koira on rehellinen. Mutta ihminen osaa valehdella.

Rózsa: Oletpa, Sándor kulta, lystikäs, kun vertaat minua koiraan.

Sándor: Älä ilveile! Kyllä minä tiedän mitä sinulla on mielessä. Nainen on heikko olento, hänellä ei ole muuta asetta kuin viekkaus. Muuten hän pian joutuisi kiikkiin. Jäniksellä on nopsat sääret, linnulla siivet, mutta naisella ei ole muuta kuin viekas kieli. Mutta minä en koskaan tahdo tehdä heikommalle pahaa. Minun puolestani saa jänis jäädä pensaaseen rauhaan ja lintu pesäänsä, en minä niitä säikytä. Enkä myöskään loukkaa naista, joka puhuu totta, pahalla sanalla, en kierolla katseellakaan. Mutta jos sinä alat minulle valehdella, niin… Karjapaimen tuli täältä.

Rózsa: Niin tulikin. Hän seurasi kaupungin herroja Mátan karjamajalle.

Sándor: Vai niin!

Rózsa: Herrojen on määrä viedä meidän Alamaan karjarotua Mähriin levitettäväksi.

Sándor: Ja miksi Ferenc läksi täältä myöhemmin kuin herrat?

Rózsa: No, no! Osaatpa sinä tutkia kuin tuomari.

Sándor; Vastaa, miksi?

Rózsa: Hyvänen aika! Hän tahtoi sanoa minulle jäähyväiset. Hän näet lähtee ainiaaksi pois näiltä seuduilta.

Sándor: Niinkö! Ja minne kauas hän sitten oikein lähtee?

Rózsa: Hänet viedään Mähriin isäntäpaimeneksi sille karjalle, jonka herrat valitsevat. Siellä hän saa kuusisataa floriinia palkkaa, asunnon kivitalossa ja muonan.

Sándor: Vai niin. Etkö sinä mene Ferencille isäntäpaimenen emännäksi?

Rózsa: Tiedäthän sinä, häijy, etten mene. Menisin, ellen olisi sidottu tähän taloon ja… sinuun. Sinä tiedät, että vain sinua oikein rakastan.

Sándor: Ei ole asia niin, vaikka sanot.

Rózsa: Enkö sitten ole sitä kylliksi osoittanut?

Sándor: Miksi pistit ruusun hänen hattuunsa?

Rózsa: Onhan tässä toinen samanlainen. Kunhan vaan annat tänne hattusi, niin on se siinä heti.

Sándor: Ei. Tahdon sen ruusun, jonka annoit karjapaimenelle. Enkä ennen herkeä, ennenkuin sen käsiini saan.

Rózsa: Sándor, kultaseni. Älä puhu noin. Minä en tahdo, että te joutuisitte tappeluun minun tähteni, minun yhden ruusuparan.

Sándor: Sitä ei voi välttää, jos kerran yhteen tullaan. Joko hän minut tai minä hänet. Toinen tai toinen.

(Panee piipun suuhunsa.)

Rózsa: (Pelästyen.) Hyvä Jumala!… Mitä sinä taas tuolla piipulla teet suussasi, Sándor? Se on niin ruma.

Sándor: Ei tee mitään. Itsekin olen ruma.

Rózsa: (Istuu hänen viereensä.) Ei, armaani, kaunis sinä olet, kaunein ja uljain mies koko Alamaassa. Kunhan et vaan olisi niin synkkä ja surullinen. (Hypähtää äkkiä ylös.) Nytpä muistuu mieleeni jotakin. Kun ensi kerran tapasin sinut, niin leikimme kaivoonpudonnutta, muistatko? — "Kuka saa nostaa ylös?" — "Decsin Sándor!" Ja silloin sinä tulit minua vetämään.

Sándor: Se oli silloin!… Jospa olisin silloin tietänyt, etten saanutkaan vetää sinua itselleni!

Rózsa: Muistatko, kuinka me yhdessä lauloimme: "Tule, tule nostamaan, kultani, armaani…"

Sándor: Hm, muistanenko tuota enää!…

Rózsa: Koetetaanpa taas yhdessä…

Sándor: (Nousee seisomaan.) Mutta erään toisen laulun muistan… sitäkin lauloimme ennen yhdessä…

LAULU N:o 6.

Rózsa: (On laulun aikana täyttänyt pikarin.)

Sándor: (Tyhjentää pikarin laulun jälkeen.) Tiedätkö, kun oikeen ajattelen, niin minä se olenkin tässä syyllinen. Ellen olisi hengittänyt ruusun päälle, niin ei sen nuppu olisi auennut, eikä toinen myöskään olisi saanut sen tuoksusta nauttia… eivätkä ampiaiset ja toukat olisi sitä keksineet.

Rózsa: Ampiainen?… Ahaa, Ferenc!… Entä ketä sitten tarkoitat noilla toukilla?

Sándor: Täällähän kuuluu juoksevan ja häärivän jos jonkinlaisia nulikoita ja kärripoikia.

Rózsa: Hahahaa! Tuo meidän pikku Janos! Voi, veli veikkonen!

Sándor: Älä viitsi nauraa… Minä alankin nyt tästä lähin rakastaa sinua toisella tavalla. Käyn luonasi uskollisesti kuin kolmipäiväinen horkka. Ja kun kerran pääsen isäntäpaimeneksi, niin menemme yhdessä pappilaan. Ja sitten eletään yhdessä uskollisesti. Mutta jos sitä ennen tapaan jonkun toisen sinua mielittelemässä, niin minä, jumaliste, lyön siltä pääkallon mäsäksi, vaikka se olisi oman isäni lempipoika! Tässä käteni.

Rózsa: (Tarttuu Sándorin käteen.) Sándor! Sinä et saa puhua noin. Säikytät minut ihan kuoliaaksi.

(Aikoo riisua korvarenkaat.)

Sándor: Ei, pidä vaan renkaat korvissasi. Sanoithan niiden olevan minun ostamani hopeiset, jotka olet antanut kullata. Uskon sanasi. Ja häpeän, etten antanut sinulle kultaisia. Ja jotta huomaisit, etten ole sinua unohtanut, niin toin sinulle jotakin… Ota täältä viitan taskusta.

Rózsa: (Kaivaa taskusta esille paperikäärön, josta löytää hiuskamman.) Hiuskampa! Ja niin korea! Minulleko tämän toit!

Sándor: Kenellekäs muulle?

Rózsa: Voi, voi sentään! (Painaa kamman hiuksiinsa ja keimailee.) Etkö nyt tule suuta antamaan?

Sándor: (Suutelee.) Sinä minun suloinen ruusunkukkani! Kuinka hyvin tuo herttainen hymysi sopiikaan noihin suuriin, tummiin, ihmeellisiin silmiisi. Hymyile, hymyile aina, tuntuu silloin niin hyvältä, niin sametin pehmeältä täällä rinnassa ja koko sielussa. Mutta hymyile vain minulle, ei kenellekään muulle.

Rózsa: Vain sinulle, niin, ei kenellekään muulle! (Suutelevat.) Kas niin! (Tempautuu riehakasti irti Sándorin syleilystä. Itsekseen.) Hyvinpä se mustalaisakan "peukalopoika" tehosikin! (Ääneen.) Ja nyt olemme jälleen iloisia. Sándor, tiedätkö, eräs noista kaupungin herroista, hän oli kuvamaalari, tiedätkö, hänpä vasta oli lystikäs veitikka. Hän tahtoi välttämättä tanssiakin kanssani. Opetin hänelle csárdasta. Hän hyppeli kuin kahden kuukauden vanha vuona kedolla.

Sándor: (Jälleen synkistyen.) Vai niin! Te hyppelitte!

Rózsa: Me hyppelimme, mutta aivan viattomasti. Luulen, että hänestä tulisi yhtä kaikki hyvä tanssija aikaa myöten, saisi vaan olla rahtuista pitempi mieheksi.

Sándor: Joko te olitte mittasilla?

Rózsa: Jo, jo! Ja ajatteleppas, hän oli lisäksi niin ystävällinen, että piirusti minun kuvanikin kirjaansa. Mutta hän saikin siitä palkinnon.

Sándor: Minkä palkinnon?

Rózsa: Hyvänen aika, ruusun!

Sándor: Siis hänkin!

Rózsa: Niin… ja kaikki muutkin herrat!… Ei, mutta, kas, siellähän tulee isä ja kylän väkeä.

LAULU N:o 7.

Krouvari: (Tulee perältä, oikealta, tyytyväisyydestä säteilevänä, kädessään mehiläislaatikko; hänen perässään tulee joukko kylän poikia ja tyttöjä.)

(Kyläläisille) Vihdoinkin, vihdoinkin onnistuimme saamaan sen veitikan kiinni. Ohhoh jaa! Mutta olipa siinä touhua ja puuhaakin yhdeksi kerraksi. Tässä se nyt on… tässä laatikossa koreasti kiikissä siivekkäiden "kuningatar", ja minulla on taas yksi uuden pesän, uuden yhteiskunnan alku lisää. Yksin en olisi junkkaria tavoittanut, mutta nämä kelpo tyttöset ja poikaset tulivat avukseni, kapusivat puuhun ja koppasivat otuksen koreasti kiinni… Rózsa, olutta pöytään, nyt pitää juhlittaman!

(Asettaa laatikon pöydälle.)

Rózsa: (Rientää sisälle taloon.)

Krouvari: Kas, Sándor poikaseni! Terveeksi sinulle! Satuitpa tulemaan otolliseen aikaan.

Sándor: Päivää, isäntä.

Krouvari: Istu pöytään ja ota osaa iloomme. Tyttö tuo kohta olutta. Katsos, minua on tänään potkaissut onni. Olen saanut pyydystetyksi pienen kultalinnun, tuollaisen mehiläiskuningattaren, joka rakentaa ympärillensä uuden pesän, uuden hunajamyllyn, josta koituu minulle paljon huvia ja hyötyä.

Rózsa: (Tulee talosta, tuoden suuren olutkannun ja tuoppeja.) Tässä on olutta!

Krouvari: Hyvä on. Kaada tuoppeihin. (Kyläläisille.) Hyvät ystävät, tuhannet kiitokset reippaasta avustuksestanne. Se oli hyvin tehty. Nauttikaa terveydeksenne.

Sándor: (Ei juo.)

Eräs poika: Eljen isäntä!

Pojat ja tytöt: Eljen!

(Juovat.)

Krouvari: Ja nyt tanssi käymään.

Rózsa: Tanssi! Siinä minä olen mukana! Tule, Sándor!

Sándor: En ole tanssipäällä!

Rózsa: (Eräälle pojalle.) Tule sinä sitten, Béla!

TANSSI N:o 8. (Neljä paria tanssii unkarilaisen tanssin.)

Krouvari: Ja minä lähden noutamaan enemmän olutta. Vajassa pitäisi olla vielä pari tynnyriä oikein voimakasta ohravettä.

(Menee vasemmalle perälle, vajaan.)

Sándor: (Hiipii tanssin aikana huomaamatta pois vasemmalle.)

(Tanssin loputtua.)

Rózsa: (huomaa Sándorin kadonneen.) Mutta minne Sándor Decsi joutui?

Pojat ja tytöt: Sándor Decsi! Missä hän on?

(Yleinen hälinä.)

Rózsa: Sándor! Sándor!

Krouvari: (Tulee vajasta kantaen pientä tynnyriä.) Mistä on kysymys?

Eräs poika: Sándor katosi äkkiä joukostamme!

Krouvari: No, mutta mihinkä hän hävisi?

Eräs poika: (On juossut perälle.) Tuolla hän kiitää ratsullaan hurjaa neliä Mátan karjamajalle päin!

Rózsa: (Juoksee perälle.) Sándor! Kuule minua, kuule!

Krouvari: Mikä poikaan meni? Olisin kernaasti suonut hänenkin ottavan osaa yhteiseen juhlaamme.

Rózsa: Sándor!…

Krouvari: Mutta älkäämme silti antako tämän tapauksen häiritä iloamme. (Nostaa tynnyrin pöydälle.) Hyvät ystävät, ojentakaa tänne tuoppinne, niin minä täytän!

Tytöt ja pojat: Eljen! Eljen! Eljen!

Rózsa: (Huutaa perällä.) Sándor! Sándor!?

Väliverho.

TOINEN NÄYTÖS

II.

(Näyttämö: Hortobágyin ravintolan vierashuone. Perällä pullokaappi hyllyineen ja viinipulloineen, ja sen edessä tiski. Vasemmalla ovi, joka johtaa ulos ja siitä vasemmalle ikkuna. Oikealla, perällä pieni umpinainen kaappi, josta oikealle krouvarin huoneeseen johtava ovi. Seinillä joitakin kiiltokuvia. Oikealla ja vasemmalla pöytä tuoleineen. Edellisestä on kulunut puolisentoista tuntia. Ulkoa kuuluu tyttöjen ja poikien laulua (Laulu n:o 7), joka vähitellen loittonee ja sammuu pois.)

Krouvari: (Ilmestyy laulun aikana avonaiselle ovelle, laatikko kädessä, ja puhuu ulospäin.) Hyvästi, hyvästi vaan ja kiitoksia oikein paljon. Terveeksi, terveeksi!… Rózsa, tyttöseni, jätä vaan tynnyri siihen pihalle, kyllä Janos sen sitten vierittää vajaan, palattuaan karjamajalta. (Tulee sisälle.) Kas niin, olenpa oikein sydämestäni iloinen, kun asia näin hyvin päättyi. Pelkäsin jo menettäväni koko aarteen. Mutta eipäs, eipäs päässyt vekkuli livahtamaan karkuun… tässä se nyt on, tässä laatikossa. Nyt on minulla yhden mehiläisyhteiskunnan siemen lisää, ja se ei ole vähän, se. (Asettaa laatikon pöydälle oikealle.) Se tuottaa minulle ensi vuonna monen kertaisesti tarjoamani oluttynnyrin hinnan, ja seuraavana ja sitä seuraavina vuosina vieläkin enemmän. Jaa-a! (Hykertää käsiään.) Olenpa oikein tyytyväinen.

Rózsa: (Tulee vasemmalta, kantaen kannuja ja tuoppeja, jotka asettaa tiskille.)

Krouvari: Kas niin, tyttöseni, nyt meidän ei tarvitse enää olla ensinkään huolissamme, kaikki kävi niin onnellisesti kuin konsanaan käydä voi. Heti, kun olen saanut keon kuntoon, sijoitamme "kuningattaremme" siihen, ja niin on asia sitä myöten kunnossa.

Rózsa: (Itsekseen.) Minä en voi käsittää häntä… Lähteä sillä tavoin, hyvästiä sanomatta!…

Krouvari: Mitä sanoit, tyttöseni?

Rózsa: Sanoin vaan, etten voi ymmärtää, mikä Sándor Decsiin meni, kun hän niin äkkiä karkasi tiehensä.

Krouvari: Niin, tosiaankin, mikä poikaa vaivasi? Ei olisi tehnyt olut pahaa hänenkään kurkulleen. Kyllä minä pyysin häntä jäämään… Annapa minulle piippuni, tyttöseni.

Rózsa: (Noutaa nurkasta pitkävartisen piipun, antaa sen Krouvarille ja sytyttää sen.)

Krouvari: Mutta ehkä oli pojalla kiire… kenties oli mentävä työhön ja toimeen…

Rózsa: Jos hän olisi työhön mennyt, niin ei hän olisi suunnannut matkaansa karjamajalle päin. Mitä hevospaimen karjamajalla?

Krouvari: Niinpä kyllä… (Imee piippua.)… mitäpä hän siellä.

Rózsa: En käsitä… Näin kauniin kammankin antoi minulle…

Krouvari: Kas vaan, miekkosta… vai kamman antoi! Olisipa, olisipa voinut poika olla mukana iloa pitämässä ja tynnyriä tyhjentämässä. Mutta omapa hänen asiansa… Tuota, ettehän te vaan olleet kinasilla keskenänne?

Rózsa: Emmehän me erityisemmin… Sándorille ei vain ollut oikein mieleen, kun annoin karjapaimenelle ruusun hattuun, hän kun lähtee ainiaaksi pois näiltä seuduilta.

Krouvari: Vai niin… no, mitäpä hänestä… tottapa taasen talttuu, kun aika kuluu… (Haukottelee.) Hoho jajaa!… Ei, luulenpa, koira vieköön, että kömmin tästä jo vuoteeseen vetämään pienen unen. Ja onpa se hyvin tarpeen sinullekin, tyttöseni, koko yön kun olet valvonut. Unohda kaikki surut, sulje ovet ja kapua ylisille yöpuulle… voithan sitten taas avata, kun Janos palaa.

Rózsa: Ei minua ensinkään nukuta. Askartelen kernaammin täällä.

Krouvari: No, niinkuin tahdot, tyttöseni. (Ottaa laatikon kainaloonsa.) Minä, minä otan "kuningattareni" ja… (Haukottelee)… hohojaa! .. katoan kauniisti kamariini. Hyvää huomenta, tyttöseni.

(Menee oikealle.)

Rózsa: Hyvää huomenta. (Yksin; itsekseen.) Hän ei kuullut minua… vaan ratsasti karjamajalle… jonne Ferenc oli juuri lähtenyt!… Hän uhkasi lyödä pääkallon mäsäksi!… Hyvä Jumala! Aavistan jotakin. Kunpa nyt ei vaan tapahtuisi mitään! Hän oli niin synkkämielinen ja kummallinen. Ja minä kun luulin, että mustalaiseukon juoma oli jo lääkinnyt hänet. Voi, miksi minä annoinkaan tuon ruusun Ferencille ja saatoin tällaista aikaan! Jos nyt tapahtuu jotakin, on se minun syyni. Herra armahda! (Kävelee levottomana.) Kuinka minä olen levoton! Ottaisinko voikon tallista ja ratsastaisin karjamajalle? Ehkä voisin vielä estää onnettomuuden tapahtumasta. Niin, sen minä teenkin ja heti!… (Sieppaa naulasta huivin ja aikoo rientää ulos.)

(Samassa ovi vasemmalla temmataan auki ja):

Kärripoika: (syöksyy hengästyneenä sisään.) Pian, pian… on tapahtunut…!

Rózsa: No, mitä on tapahtunut?

Kärripoika: On tapahtunut onnettomuus… Sándor Decsi…

Rózsa: (Kirkaisee.) Ah! (Peittää kasvonsa käsillään.)

Kärripoika: (Pelästyy.) Rózsa kulta!… (Itsekseen.) Voi, voi sentään minua poloista… miksi juuri hän sattui ensiksi eteeni? Miksi menettelin niin varomattomasti? (Rózsalle.) Anna anteeksi, kulta Rózsa, en olisi tuottanut sinulle tuskaa, jos olisin tietänyt, että…

Rózsa: (Tarttuu kiivaasti poikaa hartioista.) Nulikka, älä siinä lavertele, vaan kerro paikalla mitä on tapahtunut!

Kärripoika: Heti, heti, koska niin tahdot, Rózsaseni. Kerron sinulle kaikki juuresta jaksaen. Olin saattanut kaupungin herrat onnellisesti karjamajalle ja hyppäsin juuri rattaille, palatakseni takaisin kotiin — kaupungin herroille lupasi isäntäpaimen kiessit paluumatkaa varten, eivätkä he, Jumalan kiitos, poikkea enää tänne meille…

Rózsa: (Sieppaa luudan käteensä.)

Kärripoika: Niin, juuri kun olin hypännyt rattaille ja aioin kohottaa piiskaani, sivelläkseni sillä kimon takalistoa, havaitsin ratsastajan, joka lähestyi pustalla täyttä laukkaa. Sepä vasta oli vimmattua lentoa!… oli aivan kuin olisi ollut hulluna sekä hevonen että mies…

Rózsa: (Kohottaa luutaa.) Poika!…

Kärripoika: Äkkiä ratsu kyyristyi, kavahti pystyyn ja poikkesi toiselle suunnalle. Mies istui selässä, pää takakenossa, selkä kaaressa, pitäen ohjista molemmin käsin. Äkkiä hevonen teki käännöksen, hirnahti ja alkoi taas juosta karjamajaa kohti. Mies vaan istui selässä, kasvot taivasta kohti käännettyinä ja tiukasti ratsun kylkiä jaloillaan puristaen. Huusin isäntäpaimenen paikalle. Ja kun ratsastaja saapui luoksemme, niin voitko arvata kuka hän oli? Sándor Decsi.

Rózsa: (Kärsimättömästi.) Eteenpäin, nopeasti!

Karjapoika: Päinvastoin, hevonen ei mennyt enää tuumaakaan eteenpäin, vaan pysähtyi viereemme kuin kiinninaulittuna. — "Mies, kuinka on laitasi?" kysyi isäntäpaimen Sándorilta. Tämä ei näyttänyt kuulevan puhetta tai jos kuuli, niin ei voinut puhua. — "Mikä sinua vaivaa, Sándor?" toisti isäntäpaimen. Ei vastausta. Miehen suu oli tiukasti kiinni, pää taakse vääntyneenä, rinta huokui nopeasti ja ruumis oli taaksepäin kaaressa; silmät tuijottivat kamalasti selkiselällään päässä ja silmäterät olivat auenneet hirvittävän suuriksi.

Rózsa: (Kohottaa luutaa.)

Kärripoika: Kulta Rózsa, sinähän pyysit minua kertomaan kaikki. No niin, isäntäpaimen laski miehen nurmelle maata, rupesi häntä tutkimaan ja huomasi, että poloinen oli vaikeasti sairas… "todennäköisesti jonkun myrkyn vaikutuksesta", sanoi vanhus, "koska suusta valuu kuohu". Sitten kävi ukko noutamassa kipollisen maitoa, ja saatuaan sen suurella vaivalla kaadetuksi miehen suuhun, nosti hän poloisen kärryille, ja sitten läksimme yhdessä tuomaan häntä tänne.

Rózsa: Ja missä hän on?

Kärripoika: (Katsoo ikkunasta.) Tuossa isäntäpaimen par'aikaa tuo häntä…

Rózsa: (Rientää ovelle vastaan.)

Isäntäpaimen: (Ilmestyy ovelle, kantaen Sándoria, joka on tiedottomassa tilassa. Isäntäpaimen on kookas, tuuheaviiksinen ja -kulmainen, vaskenruskea-kasvoinen mies.)

Rózsa: Sándor! (Kumartuu Sándorin puoleen.) Poikani, oma rakas kultani, mikä sinun on? Oletko loukannut itsesi? Onko joku tehnyt sinulle pahaa?… Vastaa!… Elätkö sinä vielä? Elätkö? Jumalani! Hengittääkö hän?

Isäntäpaimen: Kyllä hän vielä hengittää, mutta työläästi se käy. Hän tarvitsee pikaista apua.

Krouvari: (Tulee unisena oikealta.) Olin kuulevinani huutoa… Mitä? Onko jotakin tapahtunut? Ketä siinä tuodaan?

Rózsa: Sándor Decsiä, hän on sairas, menehtymäisillään ja tarvitsee pikaista apua.

Isäntäpaimen: Hyvää päivää, veliseni… Niin, näin nyt ovat asiat.

Krouvari: Pyhä isä armahda! Mikä pojalle on tullut? Onko hän pudonnut hevosen selästä? Tuo tänne sisähuoneeseen, Paal, niin panemme hänet minun vuoteeseeni lepäämään. Rózsa, mene edellä kohentamaan pielusta.

Rózsa: (Menee oikealle.) Hyvä Jumala!…

Krouvari: Ja sinä, Janos, joudu heti lääkäriin. Sano, että on kiire. Mene, sanon minä!

Kärripoika: Kyllähän minä!…

(Poistuu kiireesti vasemmalle.)

Isäntäpaimen: (Kantaa Krouvarin avulla Sándorln oikealle.)

Krouvari: (Ääni oikealla.) Rózsa, nouda nopeasti kylmä kääre.

Rózsa: (Tulee oikealta, menee tiskin taakse, ottaa pyyheliinan, kääntää sen nopeasti kääreeksi ja kastaa vesikulhoon.) Minä aavistin, aavistin, että jotakin tapahtuisi…

Krouvari: (Ilmestyy ovelle oikealla.) Otsa on vallan tulikuuma. Etkö jo joudu, tyttöseni?

Rózsa: Heti paikalla. (Vie kääreen oikealle.)

(Hetkisen kuluttua tulevat oikealta Krouvari ja Isäntäpaimen.)

Isäntäpaimen: Tällaisessa tapauksessa on jokaisen koetettava auttaa minkä suinkin taitaa.

Krouvari: Selvä se, selvä se. Mutta mikä poikaan on oikein mennyt? Hänhän on vallan lopussa.

Isäntäpaimen: Taivas tietää, kurjassa kunnossa hänet pustalta tapasin, ei kyennyt suutaan avaamaan, värisi vaan koko varreltaan ja mulkoili julmasti silmillään.

Krouvari: Olisiko hän menettänyt järkensä?

Isäntäpaimen: Sitä en usko.

Krouvari: No, mitä sitten? Hevosen selästäkö pudonnut?

Isäntäpaimen: Ei liene sitäkään, koska hänet hevosen selästä tapasin. Pikemminkin luulisin hänen saaneen jotakin vahingollista ainetta sisäänsä. Kaikki oireet viittaavat siihen. Leuat ovat lujasti loukossa ja suupielissä näkyy vaahtoa. Annoinkin hänelle karjamajalla lämmintä maitoa, jota sattui olemaan käsillä; tiedän sen hyväksi vastalääkkeeksi kaikenlaisille myrkyille.

Krouvari: Mutta mistä, taivaan nimessä, olisi poika ehtinyt myrkkyä suuhunsa saada? Eihän siitä ole kuin kotvanen, kun hän täältä läksi ja, mikäli saatoin havaita, terveenä kuin pukki.

Isäntäpaimen: (Kohauttaa olkapäitään.) Mene ja tiedä! Sääliksi vaan käy nähdä pojan kärsimyksiä.

Rózsa: (Ilmestyy ovelle oikealla.) Armias taivas! Hän alkoi huitoa käsillään ja pureskella vuodevaatteita. Mitä me nyt teemme? Tuleekohan lääkäri pian?

Krouvari: Pojan panin hakuun… eipä hän kaukana asu, aivan naapurissa…

Isäntäpaimen: Onko maitoa saatavissa?

Krouvari: Pitäisi toki sitä olla.

Rózsa: (Ottaa kannun kaapista oikealla.) Täällä on maitoa kannussa.

Isäntäpaimen: Koetetaan saada sitä hänen suuhunsa. (Menevät oikealle.)

    (Hetkisen kuluttua Krouvari ja Isäntäpaimen tulevat
    oikealta takaisin.)

Isäntäpaimen: Poika rauhoittui. Maito tekee hänelle hyvää, sen huomasin jo karjamajallakin. Ja emmehän tiedä hänelle muutakaan antaa.

Krouvari: Aivan niin, veliseni. Hoidelkoon nyt tyttö potilasta siksi kunnes lääkäri saapuu… Istu, hyvä naapuri, paina puuta. Minä tuon sinulle olutta.

(Tuo kannulla olutta.)

Isäntäpaimen: Suuri kiitos, suuri kiitos. (Istuu oikealle pöydän ääreen.) Olen minä joutunut ennenkin näkemään tämän kaltaisen tapauksen. Siitä on nyt kolme ajast'aikaa sitten. Joku kiertävä mustalaisakka oli sekoittanut Zámin Istwanin kahvikuppiin jotakin väkevää myrkkyä, saadakseen hänet lemmessä taipuisammaksi morsiolleen. Poika sairastui henkihieveriin ja olisi ehkä kuollutkin, elleivät olisi häntä ajoissa saaneet tuoduksi parantajalle. Satuin juuri olemaan jalastani lääkärissä, kun poloinen sinne kannettiin.

Krouvari: (On istunut saman pöydän ääreen.) Olen aina sanonut, että niistä mustalaisista ei ole muuta kuin mieliharmia, varsinkin akoista. Ne juuttaat pistävät nokkansa kaikkialle ja saattavat pelkkää pahennusta aikaan. Kukapa tietää, ettei vaan tässäkin tapauksessa ole jonkun mustalaisakka-luntun saastaiset sormet pelissä mukana.

Isäntäpaimen: Niin, mene ja tiedä. Mutta kyllä se asia selviää, kun ensin lääkäri saa pojan siksi tajulleen, että pystyy puhumaan.

Kärripoika: (Syöksyy ovesta vasemmalla.) Tohtori oli kotona ja lupasi tulla heti!

Krouvari: (Nousee.) Hyvänen aika, ovatkohan kirjoitusvehkeetkään edes kunnossa!… Kaada vaan lisää olutta tuoppiin, veliseni… Poika, riennä heti antamaan hevoselle vettä, ettei luontokappaleen tarvitse janoisena auringonpaisteessa seista.

Kärripoika: Heti paikalla!

(Menee vasemmalle.)