Hän katseli ympärilleen laivan kapteenin, perämiesten ja matruusien seisoessa kunnioittavan matkan päässä avopäin. Vaikka hän olikin hyvin hullunkurisen näköinen, ei ketään naurattanut, sillä herra Van Stroom oli yhtiön ylitarkastaja ja hyvin mahtava mies.
Pyydettyään, että hänet ohjattaisiin kajuuttaan, sillä hänellä ei näyttänyt olevan ollenkaan halua viipyä kannella, seurasi hän kapteenia sinne. Nyt vedettiin ankkuri lopullisesti ylös, purjeet pingoitettiin ja ankkuria alettiin juuri kiinnittää paikoilleen, kun ylitarkastajan kajuutasta rupesi kuulumaan kovaa soittoa.
"Mikähän siellä nyt on hätänä?" sanoi kapteeni. "Herra Vanderdecken, menkää katsomaan."
Filip lähestyi kajuuttaa kellon soidessa ja kun hän avasi oven, näki hän ylitarkastajan olevan pöydällä ja kiskovan sen kohdalla olevaa kellonnuoraa suunniltaan pelosta. Hänen peruukkinsa oli pudonnut ja paljaine päälakineen näytti hän hyvin naurettavalta.
"Mikä teitä vaivaa, herra?" kysyi Filip.
"Mikäkö minua vaivaa!" karjaisi herra Van Stroom. "Kutsukaa miehet tänne pyssyineen. Kiiruhtakaa, herra! Onko tarkoitus, että minut tapetaan, revitään palasiksi ja niellään? Herran nimessä, herra, älkää töllistelkö siinä, vaan tehkää jotakin. Nyt se kiipeää tänne pöydälle. Herra meitä hyvästi siunatkoon!" huusi hän vapisten pelosta.
Filip, joka oli koko ajan katsonut vain herra Van Stroomia, silmäsi nyt osoitettuun suuntaan ja huomasi suureksi hämmästyksekseen pienen karhun, joka leikki ylitarkastajan peruukilla. Se piti sitä käpäläänsä välissä, pudisteli sitä ja painoi joskus turpansa siihen. Hän säpsähti nähdessään sen, mutta ajateltuaan hetkisen ymmärsi hän, että se on nähtävästi kesy, sillä muuten se ei olisi saanut kuljeskella irti laivassa.
Häntä ei kuitenkaan ollenkaan haluttanut lähestyä sitä, koska hän ei tuntenut sen luonnetta, mutta lopulta tuli kapteeni kajuuttaan ja pelasti hänet pulasta.
"Mitä haluatte, herra?" kysyi hän. "Ah, Johannesko täällä onkin!" jatkoi hän mennen karhun luo, jolta hän riisti peruukin potkaistuaan sitä ensin. "Ulos kajuutasta, Johannes, heti paikalla!" huusi hän potkien karhua niin kauan, että se lähti pakoon ovesta. "Herra Van Stroom, olen hyvin pahoillani. Tässä on peruukkinne. Sulkekaa ovi, herra Vanderdecken, ettei se pääse takaisin, sillä se pitää minusta paljon."
Heti kun ovi oli saatu kiinni herra Stroomin ja hänen pelkonsa aiheuttajan välillä, liukui pieni mies paikoiltaan pöydän vieressä olevaan korkeaselustaiseen tuoliin, järjesti peruukkinsa sekaisin menneet kiharat, sijoitti sen jälleen päähänsä, suoristi pitsikalvosimiaan ja sanoi:
"Herra Kloots, mikä on tarkoitus tällä kunnioituksen puutteella yhtiön ylitarkastajaa kohtaan?"
"Hyvänen aika, eihän tässä ole tapahtunut mitään sellaista! Kuten näitte, oli se vain pieni karhu, joka on hyvin kiltti vieraillekin. Kun se oli kolmen kuukauden vanha, ostin sen omakseni. Tästä saamme syyttää vain muistamattomuuttamme. Perämies Hillebrant sulki sen tänne kajuuttaan, ettei se olisi tiellä työn kestäessä, mutta sitten hän unhottikin sen kokonaan. Olen hyvin pahoillani, herra Van Stroom, mutta sitä ei päästetä enää tänne, ellette halua leikkiä sen kanssa?"
"Leikkiäkö sen kanssa? Minäkö, yhtiön ylitarkastaja, ryhtyisin nyt leikkimään karhun kanssa? Herra Kloots, teidän pitää heti heittää elukka mereen."
"Pidän siitä niin paljon, etten suostu täyttämään käskyänne, herra
Van Stroom. Lupaan, ettei se enää milloinkaan vaivaa teitä."
"Siinä tapauksessa, kapteeni Kloots, saatte vastata asiasta yhtiölle, sillä aion ilmoittaa tästä johtokunnalle. Sopimuksenne yhtiön kanssa julistetaan mitättömäksi eikä rahtiosuuttanne makseta."
Kloots oli, kuten useimmat hollantilaiset, hyvin itsepäinen ja ylitarkastajan mahtava käytös ärsytti häntä. "Sopimuksessani ei ole sanaakaan siitä, etten saa ottaa eläimiä laivaan", väitti hän.
"Seuraan yhtiön sääntöjä", sanoi Van Stroom nojautuen taaksepäin tuolissaan tärkeän näköisenä. "Niiden mukaan pitää teidän ottaa laivaanne vieraita ja harvinaisia eläimiä, kuten leijonia, tiikereitä, norsuja ja muita itämaisia eläimiä, silloin kun maaherrat ja yhtiön asiamiehet lähettävät sellaisia lahjaksi hallitsijoille, mutta ei missään tapauksessa sallita yhtiön laivojen päälliköiden ottaa mukaansa eläimiä omaksi huvikseen, olkootpa ne sitten millaisia tahansa, koska ne kieltämättä on tuotu laivaan yksityisessä keinottelutarkoituksessa."
"Karhuani en myy mistään hinnasta, herra Van Stroom."
"Teidän pitää heti lähettää se pois laivasta, herra kapteeni. Vaadin sitä ja ellette tottele, saatte itse vastata seurauksista."
"Siinä tapauksessa lasken ankkurin jälleen, herra Van Stroom, ja lähetän sanan pääkonttoriin saadakseni asian ratkaistuksi. Jos johtokunta vaatii, että eläin on vietävä maihin, alistun päätökseen, mutta muistakaakin silloin, herra Van Stroom, että menetämme laivaston suojeluksen ja saamme purjehtia yksinämme. Laskenko ankkurin, herra ylitarkastaja?"
Tämä huomautus voitti Herra Stroomin itsepäisyyden. Häntä ei haluttanut ollenkaan purjehtia erillään, ja pelko, että niin voisi käydä, oli voimakkaampi kuin karhun aiheuttama säikähdys.
"Herra Kloots, en tahdo olla liian ankara. Jos karhu pannaan liekaan, niin ettei se pääse lähestymään minua, suostun siihen, että se jätetään laivaan."
"Pidän sen erillään teistä niin hyvin kuin voin, mutta jos se pannaan liekaan, ulvoo se päivät ja yöt, niin ettette saa ollenkaan nukkua, herra Van Stroom", vastasi Kloots.
Huomattuaan, että kapteeni oli päättäväinen eikä välittänyt uhkauksista, menetteli ylitarkastaja, kuten joku muukin sellaiseen avuttomaan tilaan joutunut henkilö olisi menetellyt. Hän vannoi mielessään kostavansa ja sanoi alistuvaisesti: "No niin, eläin saa jäädä laivaan sellaisilla ehdoilla."
Herra Kloots ja Filip poistuivat nyt kajuutasta. Kapteeni ei ollut ollenkaan hyvällä tuulella mumistessaan mennessään: "Kun yhtiö lähettää apinoitansa laivoihin, miksi en minä silloin saisi ottaa mukaani karhua?" Ihastuen tähän päähänpistoonsa tuli hän jälleen hyvälle tuulelle.
IX.
Meidän pitää nyt antaa Intiaan purjehtivan laivaston jatkaa matkaansa tuulien ja ilmojen vaihdellessa. Muutamat laivat olivat jo eronneet joukosta, mutta kohtauspaikaksi oli määrätty Taffel-lahti, josta taasen oli päätetty lähteä yhdessä jatkamaan matkaa.
Filip Vanderdecken voi jo jonkun ajan kuluttua olla hyödyksi. Hän oli käynyt innokkaasti käsiksi työhönsä, koska se esti häntä alituisesti ajattelemasta laivaantulonsa syytä ja hankki hänelle unta, jota hän ei muussa tapauksessa olisi saanutkaan.
Hänestä tuli pian kapteenin suosikki ja ensimmäinen perämies Hillebrantkin oli häneen hyvin tyytyväinen. Toinen perämies Struys oli harvapuheinen nuorukainen, jonka kanssa hän joutui hyvin vähän tekemisiin ja ylitarkastaja, herra Jacob Janz Van Stroom, uskalsi vain harvoin poistua kajuutastaan. Karhua, Johannesta, ei oltu suljettu mihinkään koppiin ja senvuoksi sulkeutui herra Van Stroom hyttiinsä. Kului tuskin päivääkään, ettei hän lukenut läpi erästä kirjettä, jonka hän aikoi lähettää yhtiölle kertoen siinä tarkasti karhun aiheuttaman erimielisyyden. Joka kerta teki hän siihen pieniä muutoksia, joiden hän luuli antavan valitukselle enemmän pontta ja vähentävän kapteenin etuja.
Onnellisessa tietämättömyydessä siitä, mitä ylitarkastaja suunnitteli kajuutassaan, poltteli kapteeni piippuaan, kallisti ryyppynsä suuhunsa ja leikki Johanneksen kanssa. Karhu oli kiintynyt Filipiinkin ja oli hyvin mielellään hänen luonaan, kun hän oli vahdissa.
Laivassa oli vielä eräs henkilö, jota emme saa unhottaa, nimittäin silmäpuoli luotsi, Schriften, jolla näytti olevan jotakin kaunaa urhoamme ja hänen lemmikkiään karhua kohtaan. Koska Filip kuului päällystöön, ei Schriften uskaltanut avoimesti loukata häntä, vaikka hän jokaisessa sopivassa tilaisuudessa ärsyttikin häntä ja solvasi häntä matruusien kuullen. Karhulle sitävastoin näytti hän selvemmin vihansa. Hän voi harvoin mennä sen sivu potkaisematta sitä ja kiroamatta raa'asti. Vaikka ei kukaan laivassa näyttänytkään pitävän hänestä, pelkäsivät kaikki kuitenkin häntä ja hänen vaikutusvaltansa matruuseihin tuntui aivan selittämättömältä.
Sellainen oli asiain tila Ter Schellingissä, kun se kahden muun laivan kanssa odotti tuulta parin päivän matkan päässä Taffel-lahdesta. Ilma oli melko lämmin, koska noissa seuduissa nyt oli kesä, ja päivänsuojassa lepäävä Filip oli niin väsynyt, että hän oli vaipunut uneen. Hän heräsi tuntien jäätävää kylmyyttä koko ruumiissaan, ja kun hän raotti hieman silmiään, huomasi hän Schriftenin vieressään. Luotsi piti hyppysissään ketjua, johon pyhä kalleus oli kiinnitetty. Filip ummisti jälleen silmänsä saadakseen selville miehen aikomukset. Luotsi veti ketjun hiljaa esille, kunnes kalleus tuli näkyviin, ja koetti pujottaa sen varovaisesti Filipin pään yli anastaakseen sen.
"Vai niin!" huudahti Filip vihaisesti temmaten ketjun luotsin kädestä.
Schriften ei joutunut ollenkaan hämilleen, vaikka hänen yrityksensä huomattiinkin. Hän katsoi Filipiin pahansuovasti toisella silmällään ja sanoi ivallisesti:
"Riippuuko hänen kuvansa tuosta ketjusta, hi, hi?"
Vanderdecken nousi, työnsi hänet etemmäksi ja pani kätensä ristiin rinnalleen.
"Neuvon teitä olemaan vähemmän utelias seuraavalla kerralla, herra luotsi, tahi teille voi käydä huonosti."
"Tahi ehkä se onkin onnenlakki", jatkoi luotsi välittämättä ollenkaan
Filipin vihasta, "joka pelastaa ehdottomasti hukkumasta?"
"Menkää työhönne heti!" huudahti Filip.
"Tahi koska te olette katolilainen, on se ehkä jonkun pyhimyksen kynsi tahi, nyt sen arvasinkin, palanen pyhästä rististä."
Filip hämmästyi.
"Arvasin siis oikein!" huusi Schriften mennen keulaan matruusien luo.
"Nyt saatte kuulla jotakin uutta, miehet!" sanoi hän. "Meillä on laivassamme palanen pyhästä rististä, joten me nyt voimme uhmata itse piruakin."
Filip seurasi melkein tietämättään luotsia ja pysähtyi skanssin katolle keulaan Schriftenin tehdessä huomautuksensa matruuseille.
"Emme ainoastaan pirua, vaan ehkä Lentävää Hollantilaistakin", vastasi muudan vanha merimies.
"Lentävää Hollantilaista!" ajatteli Filip. "Olisiko sillä —?" Hän astui pari askelta eteenpäin piiloutuen ison maston taakse. Hän toivoi saavansa jonkunlaisia tietoja, jos keskustelua jatkettaisiin, eikä hän pettynytkään.
"Sanotaan, että on vaarallisempi joutua sen kuin pirun lähettyville", huomautti toinen mies.
"Onko kukaan milloinkaan sattunut näkemään sitä?" kysyi kolmas.
"Kyllä se on nähty montakin kertaa ja yhtä varmaa on, että sen tielle joutunut laiva joutuu haaksirikkoon tahi kohtaa sitä joku muu onnettomuus."
"Missä paikoin maailmaa se tavallisesti esiintyy?"
"Paikkaa ei ole niin tarkoin määritelty, mutta se on nähty usein täällä Hyväntoivonniemen ympärillä."
"Haluaisin mielelläni tietää koko tuon jutun", sanoi muudan.
"Voin kertoa teille, mitä olen kuullut. Laiva on kirottu. Miehet olivat merirosvoja ja katkaisivat kapteenilta kaulan, muistaakseni."
"Ei, ei!" huusi Schriften. "Kapteeni, joka oli oikea roisto, on laivassa vielä tänäkin päivänä. Kerrotaan hänen hylänneen kauniin vaimonsa, jota hän suuresti rakasti. Meillä on nyt laivassamme muudan, joka on tehnyt samoin."
"Mistä se on saatu tietää, luotsi?"
"Siitä, että hän aina haluaa lähettää kirjeitä kotiin jokaisen kohtaamansa laivan mukana. Mutta voi sitä laivaa, joka ottaa ne viedäkseen! Se menee pian pohjaan miehineen kaikkineen."
"En ymmärrä, mistä olette kuullut kaiken tuon", sanoi eräs matruusi.
"Oletteko joskus nähnyt laivan?"
"Olen kyllä!" huusi Schriften, mutta hänen huutonsa muuttui äkkiä tuoksi tavalliseksi hihittämiseksi. Hän näytti muistavan jotakin ja lisäsi ivallisesti: "Meidän ei tarvitse pelätä sitä sentään, sillä meillähän on palanen pyhästä rististä laivassamme." Hän vetäytyi sen jälkeen laivan perään päin kuin välttääkseen muita kysymyksiä ja huomasi silloin Filipin ison maston takaa.
"Kas, enhän minä olekaan ainoa utelias tässä laivassa, hi, hi!
Sanokaa minulle, otitteko tuon mukaanne siltä varalta; että tapaamme
Lentävän Hollantilaisen?"
"En pelkää mitään Lentävää Hollantilaista", vastasi Filip hämillään.
"Ahaa, nythän minä muistankin, että teillä on sama nimi kuin hänelläkin! Häntäkin sanotaan Vanderdeckeniksi."
"Maailmassa on paljon muitakin Vanderdeckenejä kuin minä", vastasi
Filip tyynnyttyään. Sanottuaan sen meni hän hyttiinsä.
"Näyttää aivan siltä kuin tuo paha silmäpuoli roisto tietäisi, miksi olen tullut laivaan", ajatteli Filip. "Mutta se ei voi olla mahdollista! Selkääni karmii kuitenkin joka kerta kun hän lähestyy minua, ihmettelenpä, tuntevatko muutkin sellaista, vai onko se paljasta kuvittelua meidän, Aminen ja minun, puoleltamme. En uskalla kysyä sitä keneltäkään, mutta minusta tuntuu hyvin kummalliselta, että hän vihaa minua niin, sillä enhän ole häntä milloinkaan loukannut. Äskeinen kuulemani vahvistaa kaiken, mutta ovatko tässä enää minkäänlaiset vahvistukset tarpeenkaan? Ah, Amine, ellei sinua olisi, ratkaisisin mielelläni tämän arvoituksen, vaikka se sitten maksaisi henkenikin!… Laupias Jumala, suuntaa ajatukseni muualle", mumisi hän, "etten menetä järkeäni!"
Kolmen päivän kuluttua saapui Ter Schelling tovereineen Taffel-lahteen yhtyen muuhun laivastoon, joka oli tullut sinne muutamia päiviä ennen. Hollantilaiset olivat juuri näihin aikoihin perustaneet Hyväntoivonniemelle uudisasutuksen, josta Intiaan purjehtivat laivat varustivat itsensä vedellä ja ostivat nautaeläimiä rannikolla asuvilta hottentoteilta, jotka mielellään vaihtoivat lihavan härän kiiltävään messinkinappiin tahi suureen rautanaulaan. Laivaston vedentarpeen tyydyttäminen vei muutamia päiviä, minkä jälkeen alukset nostivat jälleen ankkurinsa ja jatkoivat matkaansa saatuaan ensin amiraalilta tietää kohtauspaikan siltä varalta, että laivat matkalla sattuisivat joutumaan erilleen toisistaan, ja varustettuaan itsensä kaikin tavoin kohtaamaan odotettua myrskyä.
Kolme päivää purjehtivat he heikossa vastatuulessa pääsemättä juuri ollenkaan eteenpäin, mutta neljäntenä alkoi etelästä puhaltaa kova tuuli, joka kiihtyi äkkiä myrskyksi ja painoi laivaston lahden pohjukkaa kohti. Seitsemäntenä päivänä oli Ter Schelling joutunut yksikseen, mutta ilma oli muuttunut hieman paremmaksi. Purjeet pingoitettiin uudestaan ja laiva suunnattiin itää kohti rantaan päin.
"Kävi onnettomasti, että jouduimme eroon kaikista tovereistamme", sanoi kapteeni Kloots Filipille heidän ollessaan kahden komentosillalla. "Mutta nyt on kai pian keskipäivä, jolloin auringosta voin nähdä, millä leveysasteella olemme. On vaikeata sanoa, kauasko pohjoiseen myrsky ja merivirrat ovat meidät ajaneet. Poika, hae astemittarini kajuutasta tullessasi ylös."
Astemittari oli siihen aikaan ainoa väline, jolla laivan asema voitiin määrätä. Terävä huomioidentekijä kykeni saamaan sen sillä niin tarkasti selville, että erehdys oli korkeintaan noin kymmenen englannin penikulman suuruinen. Kvadrantit ja sextantit ovat paljon myöhemmän ajan keksintöjä. Kun ajatellaan, miten vähän esi-isämme tiesivät purjehduksesta ja kompassin erehdyksistä, ja kun muistetaan, että laivan asema useinkin määrättiin vain arvaamalla, on todellakin kummallista, että he voivat purjehtia valtameriltä sen suuremmitta onnettomuuksitta.
"Olemme ainakin kolme astetta pohjoiseen päin niemestä", huomautti kapteeni saatuaan selville leveysasteen. "Virta on varmaankin hyvin kova, tuuli tyyntyy hyvin nopeasti ja ellen suuresti erehdy, muuttuu ilmakin pian."
Iltapäivällä lakkasi tuuli kokonaan, mutta korkeat mainingit painoivat laivaa rantaa kohti. Suuria hyljeparvia näyttäytyi vedenpinnalla seuraten laivaa. Koko meri näytti olevan täynnä elämää auringon vaipuessa hitaasti taivaanrannan alle.
"Mitä kumeaa kohinaa tuo on?" huomautti Filip. "On kuin kaukainen ukkonen jyrähtelisi."
"Minäkin kuulen sen selvästi", vastasi kapteeni. "Halloo, siellä mastossa! Onko maa näkyvissä?"
"On", vastasi tähystäjä hetkisen kuluttua. "Mataloita hiekkamatalikkoja on suoraan edessämme. Vesi pärskähtelee korkealle tyrskyjen särkyessä niitä vasten."
"Siinä tapauksessa kuuluu tuo ääni sieltä. Nämä kovat mainingit painavat meitä kovasti maihin päin. Kunpa nyt vain rupeisi tuulemaan!"
Aurinko alkoi jo olla näkymättömissä eikä tuntunut tuulen henkäystäkään. Ter Schelling ajautui nyt niin nopeasti maata kohti, että laivasta voitiin jo nähdä tyrskyt, jotka syöksyivät kallioita vasten hirmuisesti jyristen.
"Tunnetteko rannikon, luotsi?" kysyi kapteeni Schrifteniltä, joka seisoi läheisyydessä.
"Kyllä, mainiosti. Tyrskyt alkavat täällä jo kahdentoista sylen syvyydeltä. Puolen tunnin kuluttua särkyy hyvä laivamme kallioita vasten, ellei rupea tuulemaan", ja tuo pieni mies rupesi nauraa hihittämään kuin sellainen ajatus olisi suuresti huvittanut häntä.
Herra Kloots ei voinut salata levottomuuttaan, hän otti piipun alituisesti suustaan ja pisti sen jälleen takaisin hampaittensa väliin. Matruusit olivat kokoutuneet etu- ja välikannelle ja kuuntelivat kauhistuneina tyrskyjen hirmuista pauhinaa. Aurinko oli nyt laskenut kokonaan ja yön synkkyys lisäsi Ter Schellingin miehistön pelkoa.
"Meidän pitää laskea veneet vesille ja koettaa hinata laiva kauemmaksi maasta", sanoi kapteeni ensimmäiselle perämiehelle. "Pelkään, ettemme saa suuriakaan aikaan, mutta ovathan veneet kuitenkin valmiina miehistölle, ennenkuin laiva törmää kallioihin. Laittakaa vetoköydet valmiiksi ja laskekaa veneet vesille sillä aikaa kuin menen ilmoittamaan ylitarkastajalle."
Herra Van Stroom istui tuolissaan virkansa suomassa koko arvokkaisuudessaan ja koska oli sunnuntai, oli hänellä päässään paras peruukkinsa. Hän luki parhaillaan vielä kerran läpi yhtiölle kirjoittamaansa kirjettä karhusta, kun herra Kloots tuli sisään ja ilmoitti hänelle lyhyesti laivan joutuneen sellaiseen vaaraan, että se todennäköisesti puolen tunnin kuluttua on jo palasina. Kuultuaan tämän levottomuutta herättävän sanoman nousi herra Van Stroom niin äkkiä tuolistaan, että hän kiireissään ja pelossaan kaatoi kynttilän, joka sammui.
"Vaaraanko, herra Kloots? Mutta miten se voi olla mahdollista, sillä merihän on aivan tyyni ja tuuli on lakannut puhaltamasta? Hattuni… missä hattuni ja keppini ovat? Lähden kannelle. Tuokaa tänne valoa pian. Herra Kloots, käskekää tuoda tänne kynttilä, sillä en näe mitään pimeässä. Miksi ette vastaa? Herra siunatkoon, hän on poistunut ja jättänyt minut tänne yksikseni!"
Mutta kapteeni olikin vain mennyt hakemaan kynttilää ja toi sen nyt kajuuttaan. Herra Van Stroom pani hatun päähänsä ja lähti kannelle. Veneet olivat jo vesillä ja laivan keula oli käännetty pois maista. Oli jo aivan pimeä eikä voitu nähdä muuta kuin tyrskyjen valkoiset harjat niiden syöksyessä hirmuisella jyrinällä kallioita vasten.
"Herra Kloots, haluan heti lähteä laivasta", sanoi tarkastaja. "Antakaa minulle suurin vene, sillä tarvitsen sen itselleni ja papereilleni."
"Pelkään sen olevan mahdotonta, herra Van Stroom", vastasi kapteeni. "Veneihimme sopii juuri koko miehistömme, ja jokainen matruusi rakastaa henkeään yhtä paljon kuin tekin."
"Mutta, herra, minähän olen yhtiön ylitarkastaja. Minä käsken teitä… vaadin veneen… kieltäytykää, jos uskallatte."
"Uskallan kyllä", vastasi kapteeni ottaen piipun suustaan.
"Hyvä, hyvä," huudahti herra Van Stroom menettäen nyt kaiken malttinsa. "Näemme sitten, herra, miten käy, kun saavumme… Herra meitä varjelkoon, olemme hukassa! Jumalani, Jumalani!" ja tietämättä miksi, hyökkäsi hän kajuuttaan, mutta kompastui kiireissään Johannekseen, joka sattui hänen tielleen, ja pudotti kaatuessaan hattunsa ja peruukkinsa.
"Jumala minua armahtakoon, missä minä nyt olenkaan? Tulkaa tänne auttamaan mahtavan yhtiön ylitarkastajaa!"
"Irroittakaa vetoköydet ja palatkaa laivaan!" huusi kapteeni. "Emme saa hukata minuuttiakaan enää. Kiiruhtakaa nyt, Filip. Laskekaa kompassi, keksit ja vesi veneihin heti, sillä meidän pitää poistua aluksesta muutamien minuuttien kuluttua."
Tyrskyjen pauhu oli niin kova, että komennussanat vaivoin kuultiin. Sillä aikaa makasi ylitarkastaja kannella potkien, sätkytellen ja huutaen apua.
"Tuntuu kuin maalta päin alkaisi tuulla heikosti", huusi Filip kohottaen kätensä.
"Niin alkaakin, mutta pelkään sen tulevan liian myöhään. Laskekaa tavarat veneihin miehet, ja koettakaa olla kylmäverisiä. Voimme mahdollisesti pelastaa vielä laivamme, jos tuuli kovenee."
He olivat nyt niin lähellä tyrskyjä, että he tunsivat, miten mainingit, joissa laiva oli avutonna, joskus särkyivät, mutta tuuli kiihtyi ja Ter Schelling pysyi paikoillaan. Kaikki muut paitsi kapteeni, perämiehet ja ylitarkastaja olivat jo laskeutuneet veneihin.
"Nyt se halkoo jo aaltoja", sanoi Filip.
"Luulen, että me sittenkin voimme pelastaa sen", sanoi kapteeni. "Ohjatkaa vain siihen suuntaan, Hillebrant", jatkoi hän kääntyen ensimmäisen perämiehen puoleen. "Etäännymme tyrskyistä jo ja jos tuulta riittää vielä kymmeneksi minuutiksi, olemme pelastetut."
Ja tuulta riitti. Ter Schelling pääsi pois rannan läheisyydestä, mutta sitten tyyntyi jälleen ja laiva ajautui taasen tyrskyjä kohti. Vihdoin alkoi tuulla hieman kovemmin ja laiva kynti komeasti aaltoja. Miesten käskettiin kiivetä laivaan veneistä, herra Van Stroom kannettiin kajuuttaan hattuineen ja peruukkeineen, ja noin neljänkymmenen minuutin kuluttua oli Ter Schelling pelastunut vaarasta.
"Nyt pitää meidän nostaa veneet laivaan", sanoi kapteeni. "Kiittäkäämme sitten kaikki Jumalaa pelastuksestamme ennen nukkumaanmenoamme."
Sinä yönä pääsi Ter Schelling kahdenkymmenen penikulman päähän maista suunnaten sitten matkansa pohjoista kohti. Aamulla tyyntyi tuuli kuitenkin jälleen melkein kokonaan.
Herra Kloots oli ollut noin tunnin kannella keskustellen Hillebrantin kanssa edellisen yön vaaroista ja herra Van Stroomin itsekkäisyydestä ja raukkamaisuudesta, kun peräkajuutasta kuului kovaa kolinaa.
"Mikähän siellä nyt on hätänä?" sanoi kapteeni. "Säikähtiköhän mies parka eilen niin, että on menettänyt järkensä? Hänhän särkee koko kajuutan."
Samalla hyökkäsi tarkastajan palvelija kajuutasta.
"Herra Kloots, kiiruhtakaa auttamaan isäntääni, sillä muuten syö karhu hänet suuhunsa", huusi hän.
"Karhuko?" huudahti kapteeni. "Mutta sehän on niin kesy kuin koira.
Menen katsomaan, miten tämän asian laita oikeastaan on."
Mutta ennenkuin kapteeni ennättikään kajuuttaan, hyökkäsi pelästynyt tarkastaja sieltä kannelle paitasillaan.
"Jumalani, Jumalani, murhataanko minut ja joudunko elävänä syötäväksi?" huusi hän kiiruhtaen keulaan päin ja koettaen kiivetä etumastoon.
Kapteeni katsoi kummissaan herra Van Stroomin käyttäytymistä ja kun hän huomasi tämän koettavan kiivetä mastoon, meni hän kajuuttaan ja huomasikin Johanneksen olevan siellä pahanteossa.
Kajuutan laudoitus oli murrettu rikki, peruukkilaatikot olivat hajallaan lattialla peruukkeineen ja rikkinäisiä hunajaruukkuja oli kaikissa nurkissa. Johannes nuoleskeli nähtävästi suurella nautinnolla permannolle valunutta makeaa ainetta.
Asia oli nimittäin niin, että silloin kun laiva oli ollut ankkurissa Taffel-lahdessa, oli herra Van Stroom, joka piti hunajasta hyvin paljon, ostanut sitä melkoisen määrän hottentoteilta. Tarkastajan huolellinen palvelija oli pannut hunajan ruukkuihin ja sijoittanut ne kajuuttaan pariin suureen laatikkoon herransa käytettäväksi. Palvelija, jonka mielestä edellisenä iltana käytetty peruukki oli joutunut epäjärjestykseen tarkastajan kompastuessa karhuun, oli aamulla avannut toisen laatikoista ottaakseen sieltä uuden. Johannes oli silloin sattunut olemaan läheisyydessä ja vainunnut hunajan. Kaikki karhut pitävät hunajasta eikä Johanneskaan voinut vastustaa kiusausta. Seuraten hajua tassutteli se kajuuttaan ja aikoi juuri kiivetä herra Van Stroomin kojuun, kun palvelija löi oven kiinni sen kuonon edessä. Mutta Johannes särki laudoituksen ja valmisti itselleen siten sisäänpääsyn sinne. Tarkastaja pelästyi hirveästi, hän luuli karhun aikovan hyökätä hänen kimppuunsa ja hyppäsi senvuoksi lattialle ja pääsi pakoon keulakannelle, kuten jo olemme kertoneet, jättäen Johanneksen yksinvaltiaaksi taistelutantereelle nauttimaan suurenmoisesta saaliistaan. Kapteeni ymmärsi heti koko asian. Mennen karhun luo puhutteli ja potki hän sitä, mutta Johannes ei halunnut luopua hunajasta ja murisi vihaisesti häiritsijälle.
"Teitpä kerrassaan konnantyön, Johannes", huomautti kapteeni. "Nyt pitää sinun lähteä laivasta, sillä tarkastajalla on nyt todellakin valittamisen syytä. Hm, jos nyt välttämättä haluat nuolla hunajan vatsaasi, niin tee se sitten." Sanottuaan sen poistui hän ja meni hakemaan tarkastajaa, joka vieläkin seisoi etukannella ja puhui matruuseille avopäin ja paitasillaan.
"Olen hyvin pahoillani tästä, herra Van Stroom", sanoi Kloots, "mutta karhu viedään nyt pois laivasta."
"Aivan niin, herra kapteeni, mutta kerron kumminkin tämän johtokunnalle, sillä virkamiehen elämä ei saa joutua vaaraan kapteenin hullutusten vuoksi. Elukka oli repiä minut aivan palasiksi."
"Sen hyökkäys ei tarkoittanut teitä, vaan hunajaa, johon se on päässytkin käsiksi minun voimatta sille mitään. Sen luontoa emme voi muuttaa. Olkaa niin hyvä ja tulkaa minun kajuuttaani niin kauaksi kuin saamme sen veitikan suljetuksi johonkin. Tämän jälkeen se ei enää saa kulkea vapaana."
Herra Van Stroomistakin tuntui viisaimmalta suostua tähän ehdotukseen. Matruuseilla oli melkoinen työ karhun sitomisessa, ennenkuin se saatiin pois kajuutasta ja suljetuksi vankilaan. Tämä uusi seikkailu muodosti sitten päiviin puheenaiheen, sillä meri oli jälleen rasvatyyni ja laiva kellui liikkumatonna sen peilikirkkaalla pinnalla.
"Miten aurinko onkaan punainen laskiessaan", huomautti Hillebrant kapteenille, joka oli komentosillalla Filipin kanssa. "Ellen erehdy, ei meillä ole puutetta tuulesta huomenna."
"Niin minäkin luulen", vastasi kapteeni. "On hyvin kummallista, ettemme näe ainoatakaan laivastoomme kuuluvaa alusta, sillä nekin kai ovat ajautuneet tälle suunnalle."
"Eivätköhän ne sentään ole pysytelleen kauempana maista."
"Kunpa mekin olisimme menetelleet samoin! Oli nipin napin, että pelastuimme eilen. Täydellinen tyven on yhtä vaarallinen kuin liian kova tuuli."
Nyt kuului miehistön joukosta sekavaa hälinää heidän seisoessaan yhdessä joukossa ja katsoessaan merelle. "Laiva! Ei — kyllä se sittenkin on laiva!" huudettiin monta kertaa.
"He luulevat näkevänsä laivan tuolla pimeässä", sanoi Schriften tullen komentosillalle. "Hi, hi!"
"Missä?"
"Tuolla pimeässä", vastasi hän viitaten taivaanrannan pimeimpään kohtaan, sillä aurinko oli jo laskenut.
Kapteeni, Hillebrant ja Filip käänsivät katseensa osoitettuun suuntaan ja luulivatkin huomaavansa jotakin laivan tapaista. Pimeys näytti vähitellen haihtuvan ja heikko vaalea salama valaisi tuon osan taivaanrantaa. Meri oli tyyni ja kirkas kuin kuvastin, ja laiva tuli yhä selvemmin näkyviin, kunnes he voivat erottaa sen rungon, mastot ja raa'at. Nuo kolme miestä hieroivat silmiään, sillä he voivat tuskin uskoa niitä. Tuossa heikossa valaistuksessa, joka kirkasti taivaanrannan noin viidentoista asteen korkeudelta, oli kuin olikin näkyvissä noin kolmen penikulman päässä suuri laiva, mutta vaikka olikin aivan tyyni, näytti se joutuneen kovan myrskyn kynsiin, sillä se keikkui kovasti kohoten korkealle ja kallistuen aivan laidan tasalle kohotakseen sitten jälleen kohdalleen. Sen iso- ja märssypurjeet olivat kiinni ja raa'at rassatut sivutuuleen. Sen vauhti oli mitätön, mutta myrsky painoi sitä siitä huolimatta melko nopeasti Ter Schellingiä kohti, jonne se rupesi näkymään yhä selvemmin. Vihdoin teki se käännöksen, ja ennenkuin se pääsi uudestaan tuuleen, tuli se niin lähelle, että voitiin nähdä sen miehistökin. He näkivät veden kohinan kokassa, kuulivat poosun vihellykset, rungon natinan ja mastojen ritinän, mutta sitten alkoi pimeys taasen lisääntyä eikä laivasta ollut enää muutamien sekuntien kuluttua mitään näkyvissä.
"Herra Jumala!" huudahti kapteeni.
Filip tunsi käden laskeutuvan olalleen ja kylmät väreet karmivat hänen selkäänsä. Hän kääntyi ja näki Schriftenin vieressään. Mies huusi hänen korvaansa:
"Filip Vanderdecken, laiva oli Lentävä Hollantilainen!"
X.
Heikkoa valaistusta seuranneella äkkinäisellä pimeydellä oli sellainen vaikutus, että Ter Schellingin kummastunut miehistö näki nyt kaikki esineet vielä epäselvemmin kuin äsken. Kaikki vaikenivat vähäksi aikaa. Muutamat seisoivat vielä paikoillaan katsellen sinnepäin, jonne näky oli hävinnyt, toisten kääntyessä pois synkkien aavistusten vaivaamina. Hillebrant rikkoi vaitiolon ensimmäiseksi, sillä hän oli huomannut valoa taivaanrannalla ja huudahti tarttuen Filipiä käsivarteen: "Mitä tuo on?"
"Kuuhan sieltä vain pistää esille pilvien raosta", sanoi Filip surullisesti.
"Ei ole!" huomautti kapteeni pyyhkien hikeä otsaltaan. "Olen kyllä kuullut puhuttavan tästä ennenkin, mutta olen aina suhtautunut siihen leikillisesti."
Filip ei vastannut. Näön todellisuus ja sen läheinen suhde häneen tekivät hänestä melkein rikollisen.
Kuu oli kumminkin noussut ja levitti nyt lempeää vaaleata valoaan uinailevalle merelle. Aivan kuin saman vaiston pakottamana käänsi jokainen katseensa sinnepäin, jossa tuo kummallinen laiva oli näyttäytynyt, mutta kaikki oli nyt rauhallista ja tyyntä.
Schriften oli jäänyt komentosillalle. Hän lähestyi vähitellen kapteenia ja sanoi katsoessaan ympärilleen:
"Herra Kloots, koska olen tämän laivan luotsi, on velvollisuuteni ilmoittaa teille, että teidän pitää varustautua kestämään kovaa myrskyä."
"Kovaa myrskyäkö?" toisti kapteeni heräten unelmistaan.
"Niin, herra Kloots. Jokaista laivaa, joka on tavannut tuon äsken näkemämme, on aina pian senjälkeen kohdannut joku onnettomuus. Paljas nimikin Vanderdecken tuo onnettomuutta mukanaan, hi, hi."
Filip olisi mielellään vastannut tähän ivaan, mutta hän ei voinut, sillä hänen kielensä oli kuin kiinni liimaantunut.
"Mitä on nimellä Vanderdecken siinä tekemistä?" kysyi kapteeni.
"Ettekö ole kuullutkaan sitä? Tuon laivan kapteenia, jonka äsken näimme, sanotaan Vanderdeckeniksi eli Lentäväksi Hollantilaiseksi."
"Mistä sen tiedätte, luotsi?"
"Tiedän sen ja paljon muutakin, jos vain haluan kertoa. Siitä en nyt sentään välitä, sillä olenhan velvollisuuteni mukaan varoittanut teitä huonosta ilmasta." Sanottuaan sen laskeutui Schriften kannelle.
"Jumalani, en ole milloinkaan ollut näin ymmällä enkä peloissani", sanoi Kloots. "En tiedä, mitä minun pitää ajatella ja uskoa. Mitä luulette, Filip? Eikö tämä ole jotakin yliluonnollista?"
"On", vastasi Filip. "Kummastuksenne on aivan luonnollinen."
"Luulin ihmeitten ajan olevan ohi", sanoi kapteeni. "Nyt on meidät jätetty oman onnemme nojaan antamatta meille muita varoitusmerkkejä kuin mitä taivas meille näyttää."
"Se varoittaakin meitä nyt", sanoi Hillebrant. "Katsokaa, miten se on mennyt paksuun pilveen muutamien minuuttien kuluessa. Kuu on kyllä vielä näkyvissä, mutta sekin peittyy pian. Tuolla luoteessa salamoi jo."
"Hyvä, pojat, voin uhmata luonnonvoimia yhtä hyvin kuin joku toinenkin ja tehdä voitavani. En ole milloinkaan välittänyt kuuroista enkä myrskyistä, mutta en pidä tuosta äskeisestä varoituksesta. Sydämeni tuntuu todellakin raskaammalta kuin lyijy. Hakekaa viinapulloni tänne, Filip. Se selvittää ehkä järkeäni hieman."
Filip käytti mielellään tilaisuutta hyväkseen saadakseen poistua kapteenin luota, sillä hän halusi olla hetkisen yksinään voidakseen koota ajatuksensa. Kummituslaivan näkeminen oli järkyttänyt häntä kovasti, ei senvuoksi, että hän oli epäillyt sen olemassaoloa, vaan tunne, että hän oli nähnyt ja ollut niin lähellä sitä, jossa hänen isänsä kärsi kauheata rangaistustaan ja jossa hänkin uskoi tehtävänsä joskus täyttyvän, hämmensi hänen järkeään. Kuullessaan poosun vihellyksen oli hän jännittänyt korvansa äärimmilleen kuullakseen komennuksen, jonka hänen isänsä antoi. Yhtä tarkasti hän oli koettanut katsella laivan kannella liikkuvien miesten kasvoja ja pukuja. Heti kun hän oli lähettänyt kajuutanvahdin viemään pulloa kapteenille, meni hän hyttiinsä, hautasi kasvonsa peitteihin ja rukoili, kunnes hän saavutti tavallisen mielenmalttinsa ja rohkeutensa, että voi suhtautua vaaroihin ja vastuksiin tyynesti ja mennä niitä vastaan urhoollisesti kuin marttyyri.
Hän viipyi hytissään puolisen tuntia. Mutta millainen muutos olikaan tapahtunut, kun hän jälleen ilmestyi kannelle! Kun hän meni alas, kellui laiva liikkumatonna rasvatyynellä meren pinnalla, ylimmäiset purjeet riippuivat löysinä raaoista, kuu loisti korkealta taivaalta kaikessa kirkkaudessaan ja laivan mastot ja purjeet kuvastuivat himmeästi veteen, mutta nyt oli pimeä kaikkialla ja meri oli ruvennut aaltoilemaan. Ylimmät purjeet oli pantu kiinni ja laiva halkoi nopeasti laineita. Puuskittainen ja ulvova tuuli ilmoitti kuitenkin liiankin selvästi olevansa suuttunut ja kokoavansa voimiaan tuhotakseen laivan kokonaan. Matruusit työskentelivät vielä ahkerasti vähentäen purjeita, mutta heidän kasvonsa näyttivät alakuloisilta ja tyytymättömiltä. Mitä Schriften oli puhunut heille, ei Filip tiennyt, mutta hän huomasi selvästi miesten karttavan häntä ja katsovan häneen vihaisesti, myrskyn yltyessä yhä kovemmaksi.
"Tuuli pyörii", huomautti Hillebrant. "Ei voida varmasti sanoa, miltä suunnalta myrsky oikeastaan rupeaa puhaltamaan, sillä se on jo muuttanut suuntaansa viisi kompassin piirua. Filip, asiat eivät mene mielestäni ollenkaan hyvin ja minunkin sydämeni tuntuu raskaalta."
"Niin minunkin", vastasi Filip, "mutta me olemme laupiaan kaitselmuksen hallussa."
"Tiukasti alihankaan! Pankaa kiinni kliivarit, staagi- ja kokkapurjeet! Nopeasti nyt, pojat!" huusi kapteeni, kun laiva tuulen kääntymisen vuoksi kallistui kovasti toiselle laidalleen. Satoi kuin saavista kaataen ja oli niin pimeä, etteivät miehet tahtoneet nähdä toisiaan.
"Meidän pitää panna kiinni märssypurjeetkin, ennenkuin on mahdotonta kiivetä raaoille. Herra Hillebrant, menkää keulaan katsomaan, että se tulee tehdyksi."
Salamat valaisivat nyt taivaan ja ukkonen jyrähteli.
"No nopeasti nyt, miehet, meidän pitää panna kiinni kaikki purjeet!"
Matruusit väänsivät veden vaatteistaan, ja toiset työskentelivät toisten piiloutuessa pimeän turvissa.
Laivan kaikki muut purjeet pantiin nyt kiinni, paitsi etumaista staagipurjetta, ja laiva kiiti hyvää vauhtia etelään päin. Meri oli nyt alkanut aaltoilla kovemmin ja kohisten särkyivät laineiden vaahtopäiset harjat, sade valui virraten alas, yö oli pimeä ja märät ja säikähtyneet matruusit hakivat suojaa mistä vain. Vaikka useat heistä laiminlöivätkin työnsä, ei ainoakaan kuitenkaan uskaltanut mennä nukkumaan sinä yönä. He eivät kokoutuneet yhteen joukkoon, kuten tavallisesti, vaan jokainen oli vaipunut omiin ajatuksiinsa pysytellen muista erillään. Kummituslaiva kiihoitti heidän mielikuvitustaan ja vaivasi heidän aivojaan.
Yö oli tavattoman pitkä ja hirveä ja he luulivat, ettei aamu rupea milloinkaan sarastamaankaan. Vihdoin muuttui pimeys vähitellen synkäksi ja harmaaksi hämäräksi, joka ennusti päiväntuloa. Miehet tarkastelivat toisiaan, mutta eivät huomanneet minkäänlaista lohdutusta toistensa katseissa. He jäivät istumaan öisille paikoilleen puhumatta sanaakaan.
Aallot olivat nyt korkeita kuin vuoret ja useammasti kuin kerran olivat ne haudata laivan alleen. Kapteeni seisoi kompassin vieressä ja Hillebrant ja Filip olivat ruorissa, kun suunnaton aalto vyöryi laidan yli vastustamattomalla voimalla. Vesi tempasi heidät mukaansa ja heitti heidät melkein tiedottomina laitaa vasten, kompassi ja kompassikaappi murskaantuivat palasiksi, kukaan ei rientänyt ruoriin, laiva teki lehmänkäännöksen, aallot vyöryivät sen yli ja isomasto katkesi.
Kaikkialla vallitsi nyt täydellinen sekamelska. Kapteeni oli mennyt tainnoksiin saamastaan iskusta ja vain vaivoin sai Filip pari matruusia avukseen kantamaan häntä kajuuttaan. Hillebrantille oli käynyt vieläkin huonommin. Hän oli katkaissut oikean käsivartensa ja saanut sitäpaitsi vielä muitakin vaikeita vammoja. Filip vei hänetkin alas ja palasi sitten kannelle järjestystä palauttamaan.
Hän ei ollut vielä mikään merimies, mutta hänellä oli kuitenkin sellainen moraalinen vaikutusvalta miehiin, jonka päättäväisyys ja rohkeus aina herättävät. Matruusit tottelivat hyvin vastahakoisesti, mutta tottelivat sentään, ja puolen tunnin kuluttua oli laiva vapautettu katkenneesta mastosta ja särkyneestä rikistä. Sittenkuin alus oli keventynyt, kiiti se jälleen eteenpäin parin kokeneimman matruusin ohjaamana.
Mutta missä mahtoikaan herra Van Stroom olla tämän sekasorron aikana? Tietysti vuoteessaan peitto korvissa. Hän vapisi kuin haavan lehti vannoessaan, että jos hän joskus vielä saa jalkansa maankamaralle, eivät kaikki maailman yhtiötkään yhdessä voi taivuttaa häntä enää lähtemään merelle. Tämä oli epäilemättä parasta, mitä miesraukka voikaan tehdä.
Vaikka matruusit tottelivatkin vähän aikaa Filipin käskyjä, juttelivat he kuitenkin hetkisen kuluttua innokkaasti silmäpuolen luotsin kanssa ja vähän ajan kuluttua poistuivat kaikki muut kannelta, paitsi nuo kaksi, jotka olivat ruorissa. Tämän heidän käyttäytymisensä syy selveni pian, sillä he palasivat tuoden mukanaan väkijuomia, joita he olivat hankkineet murtautumalla varastoon. Filip jäi kannelle noin tunniksi ja koetti turhaan estää miehiä juomasta itseään juovuksiin. Ruorissa olevatkin halusivat saada osansa ja pian voitiin laivan poikkeamisesta suunnasta huomata, että juomat olivat vaikuttaneet. Hän kiiruhti silloin kajuuttaan katsomaan, oliko kapteeni jo sen verran tointunut, että hän voi tulla kannelle. Herätettyään herra Klootsin raskaasta unesta kertoi hän tälle nämä masentavat uutiset. Kapteeni seurasi Filipiä kannelle, mutta hän ei ollut vielä kokonaan tointunut saamastaan iskusta, hänen päänsä oli sekaisin ja hän käveli horjuen kuin hänkin olisi nauttinut liiaksi väkijuomia. Oltuaan kannella muutamia minuutteja vaipui hän istumaan muutamalle tykille, sillä hän oli saanut kovan aivotärähdyksen. Hillebrant oli liiaksi vahingoittunut voidakseen auttaa ja Filip huomasi nyt selvästi, miten toivoton heidän tilansa oli. Harmaa päivä synkkeni vähitellen pimeäksi yöksi, joka muutti tilanteen vieläkin kauheammaksi. Laiva ajautui yhä tuulen mukana, mutta ruorimiehet olivat nähtävästi muuttaneet sen suunnan, sillä tuuli, joka ennen oli puhaltanut yli, puhalsi nyt alihangan puolelta. Kannella ei ollut kompassia ja vaikka sellainen olisi ollutkin, eivät miehet olisi kuunnelleet Filipin käskyjä eivätkä valituksia. "Hän", sanoivat he, "ei ole mikään merimies eikä senvuoksi osaa opettaa meitä ohjaamaan laivaa." — Myrsky oli nyt kiihtynyt täyteen raivoonsa. Sade oli lakannut, mutta tuuli ulvoi hirmuisesti köysistössä kuljettaessaan laivaa, jota nuo juopuneet matruusit ohjasivat niin huonosti, että laineet vyöryivät sen kannelle kaikilta suunnilta. Mutta miehet nauroivat vain ja yhtyivät toveriensa hurjaan lauluun, joka sekoittui tuulen huminaan.
Schriften näytti ruvenneen kapinallisten matruusien johtajaksi. Mitallinen viinaa kädessään hän tanssi ja lauloi, näpsäytteli sormiaan ja katsoa tuijotti kuin piru oikealla silmällään Filipiin, mutta sitten hän meni nurin ja vieri muiden nauraessa valureikiin päin. Uutta viinaa tuotiin varastosta heti kun entinen loppui. Kirouksia, huutoja ja naurua kuului kaikkialta, ruorissa olevat matruusit sitoivat rattaan kiinni kiiruhtaen toveriensa luokse ja Ter Schelling ajelehti myrskyn mukana staagipurjeen hieman tukiessa sitä sen kääntyessä puolelta toiselle. Filip jäi kannelle kajuutan portaitten viereen. "Kummallista", ajatteli hän, "että minun, joka kykenisin johonkin, pitää tässä toimetonna katsella tuota kauheata ja inhoittavaa elämää. Täytyykö minun odottaa tässä laivan tuhoa ja sen miehistön hukkumista, minun ainoan tyynen ja järkevän, joka tiedän, mitä tapahtuu? Jumala antakoon minulle anteeksi, mutta niin voimaton ja hyödytön kuin olenkin, tuntuu minusta kuitenkin kuin olisin myrskyn valtias, erilainen kuin muut ihmiset kummallisen tehtäväni tähden. Tunnen, etten huku tässä haaksirikossa, ja tiedän, että olen turvassa niin kauan kuin tuo taivaalle vannomani vala tulee täytetyksi. Mutta tuuli ei puhallakaan enää niin kovasti eikä merikään aaltoile niin, aavistukseni eivät ehkä toteudukaan ja kaikki voivat vielä pelastua. Jumala sen suokoon! Olisikin surullista, että ihmiset, jotka Jumala on luonut omaksi kuvakseen, eroaisivat tästä maailmasta sellaisessa tilassa, joka alentaa heidät eläimiäkin alemmaksi."
Filip oli oikeassa, sillä tuuli olikin hieman tyyntynyt ja meri lakannut pahimmasta aaltoilemisesta. Laiva oli ajautunut niin paljon etelään päin, että se oli sivuuttanut Taffel-lahden ja suunnan muutoksen vuoksi joutunut "Väärään lahteen", jossa se oli hieman suojassa tuulelta ja aalloilta. Mutta vaikka siellä olikin tyynempi, olivat laineet kuitenkin tarpeeksi voimakkaat hajoittamaan jokaisen laivan, joka ajautuisi maihin lahden pohjukassa, jonne Ter Schellingkin nyt oli menossa. Pohjukka tarjosi jonkunlaisen pelastumismahdollisuuden siten, että irtonaista hiekkaa oleva ranta kohosi vähitellen. Muualla olivat rannat kallioisia ja laiva olisi murskautunut heti kappaleiksi, jos se olisi ajautunut niitä vasten. Mutta sitä ei Filip luonnollisestikaan tiennyt. Parinkymmenen minuutin kuluttua huomasi hän meren laivan ympärillä olevan paljasta kuohuvaa vaahtoa. Hän ehti tuskin ajatella, mistä se johtui, kun alus törmäsi kovasti matalikolle ja jäljellä olevat mastot menivät yli laidan. Mastojen kaatuminen ja aluksen kova kolahteleminen, jonka vuoksi lankut alkoivat irtautua toisistaan, ja suurten aaltojen vyöryminen kannelle lopettivat vihdoinkin juopuneen miehistön laulun ja melun. Minuutin kuluttua kääntyi laiva niin kyljelleen, että laita joutui laineita vasten. Filip, joka seisoi tuulen puolella, tarrautui kiinni skanssiin juopuneiden matruusien sätkytellessä toisella laidalla ja koettaessa päästä hänen puolelleen. Kauhistuksekseen huomasi Filip kapteeni Klootsin vajoavan veteen, jota nyt oli monen jalan paksuudelta toisella laidalla, tekemättä pienintäkään yritystä pelastuakseen. Aallot huuhtoivat hänet pois heti Filipin voimatta tehdä mitään hänen auttamisekseen. Hän muisti samalla Hillebrantin ja kiiruhti kajuuttaan. Perämies oli vielä vuoteessaan maaten kyljellään. Filip otti hänet syliinsä, kantoi hänet vaivoin kannelle ja laski hänet ison veneen perätuhdolle, joka tarjosi suurimmat mahdollisuudet hänen henkensä pelastamiseen. Tähän veneeseen, joka oli ainoa käyttöpelkoinen, oli miehistökin kokoutunut, mutta he työnsivät takaisin Filipin, joka myös aikoi nousta siihen, ja kun laine vyöryi kannelle, irroittivat miehet veneen kiinnitysköydet. Toinen hirmuinen aalto nosti sen pois paikoiltaan, vei sen mukanaan laidalle ja paiskasi sen mereen suojan puolelle, jossa oli tyynempi, mutta se täyttyi kuitenkin melkein kokonaan vedellä. Juopuneet matruusit eivät välittäneet siitä olenkaan, vaan alkoivat laulaa ja meluta heti veneen päästyä irti laivasta, tuulen ja laineiden kuljettaessa sitä rantaa kohti. Filip joka pysytteli kiinni isonmaston tyngässä, katseli heidän menoaan levottomana, sillä vene keikkui kovasti rajussa aallokossa. Äänet häipyivät vähitellen kuulumattomiin ja hän näki veneen viimeisen kerran muutaman äärettömän korkean aallon harjalla, ennenkuin se hävisi kokonaan näkyvistä.
Filip tiesi, ettei hänellä ollut muuta pelastumisen mahdollisuutta kuin turvautua johonkin laivan kappaleeseen, jollaisia jokainen uusi laine kiskoi siitä irti. Äkkiä kuuli hän peräkajuutasta kovaa melua ja muisti silloin herra Van Stroomin. Hän ryömi sinne ja näki ylitarkastajan pitävän kiinni kojunsa laidasta suunniltaan pelosta. Filip puhutteli häntä, mutta ei saanut vastausta, hän koetti irroittaa tarkastajan käsiä, mutta mies piti kiinni niin lujasti, että se oli mahdotonta.
Kova jyrähdys ja veden kohina ilmoittivat Filipille laivan haljenneen kahtia. Vastahakoisesti jätti hän tarkastajaraukan oman onnensa nojaan ja poistui kajuutasta. Tultuaan kannelle huomasi hän takaluukun vieressä jotakin pulikoivan ja mentyään lähemmäksi näki hän Johanneksen, karhun, uiskentelevan vedessä ja tempoilevan nuoraa, jossa se vieläkin oli kiinni. Filip vapautti heti veitsellään eläin raukan, ja tuskin hän oli ennättänyt tehdä tämän laupeudentyön, kun hirmuinen laine murskasi koko perän palasiksi ja paiskasi hänet mereen. Hän turvautui muutamiin lankkuihin, jotka kannattivat hänet ja joita tyrskyt kuljettivat rantaa kohti. Muutamien minuuttien kuluttua oli hän jo aivan lähellä rantaa ja hetkistä myöhemmin törmäsivät lankut pohjaan, mutta palaavalla aallolla oli kuitenkin niin paljon voimaa, että se irroitti hänen kätensä ja pakotti hänet turvautumaan omiin voimiinsa. Hän taisteli kauan, mutta vaikka hän olikin niin lähellä maata, ei hän sittenkään saanut niin lujaa jalansijaa, että hän olisi jaksanut ryömiä maalle. Hän oli juuri viimeisen kerran vaipumaisillaan veden alle, kun hän tunsi jonkun koskettavan käteensä. Kuolontuskissaan tarttui hän siihen ja tunsi sen Johanneksen tuuheaksi turkiksi, jonka omistaja veti hänet pian kuohuista rannalle. Hän ryömi niin korkealle, etteivät laineet voineet saavuttaa häntä, ja vaipui sitten ponnistusten uuvuttamana tainnuksiin.
Kun hän palasi tajuihinsa, tunsi hän kovaa tuskaa vieläkin ummessa olevissa silmissään. Se aiheutui siitä, että hän monta tuntia oli ollut alttiina polttavan auringon säteille. Hän aukaisi silmänsä, mutta hänen oli pakko sulkea ne heti jälleen, sillä valo koski niihin kipeästi kuin niihin olisi pistetty neuloilla. Käännyttyään kyljelleen varjosti hän kädellään niitä ja jäi siihen asentoon hetkiseksi, kunnes hän vähitellen tunsi näön palaavan, jolloin hän nousi ja voi muutamien sekuntien kuluttua katsella ympärilleen. Meri lainehti vielä kovasti ja laivan kappaleita kellui aallokossa. Ranta oli täynnä esineitä, jotka olivat kuuluneet sen lastiin tahi sisustukseen. Aivan hänen vieressään oli Hillebrantin ruumis ja muut rannalle ajautuneet ruumiit ilmaisivat hänelle, että kaikki veneeseen tunkeutuneet olivat hukkuneet.
Auringosta päättäen oli kello Filipin otaksumisen mukaan noin kolme iltapäivällä, mutta hän oli niin suruissaan ja väsynyt, ettei hän voinut kiinnittää huomiotaan mihinkään. Hänen päässään humisi eikä hän ikävöinyt muuta kuin lepoa. Hän poistui onnettomuuspaikalta ja löydettyään hiekkatöyryn, jonka takana hän sai suojaa auringon säteiltä, paneutui hän jälleen pitkäkseen ja vaipui uneen, josta hän ei herännyt ennenkuin seuraavana aamuna.
Hän heräsi tällä kertaa siihen, että joku kosketti hänen rintaansa. Hän säpsähti ja avattuaan silmänsä huomasi hän jonkun olennon vieressään. Ensin hän luuli sitä Johannekseksi, sitten ylitarkastajaksi, mutta vihdoin hänelle selveni, että olento oli kookas villi, jolla oli pitkä keihäs kädessään. Hänellä oli hartioillaan karhuraukan vasta nyljetty nahka ja päässään muudan tarkastajan peruukki, jonka kiharat ulottuivat aivan vyötäreille asti. Villi näytti tuossa kummallisessa puvussaan (hän oli muuten aivan alasti) niin hullunkurisen juhlalliselta, että Filip jokaisessa muussa tilaisuudessa olisi nauranut hänelle kuollakseen, mutta nyt olivat hänen tunteensa liian vakavat sellaiseen. Hän nousi jaloilleen ja pysähtyi villin viereen. Mies seisoi liikkumatonna paikoillaan ilmaisematta minkäänlaisia vihamielisiä aikeita.
Filip tunsi nyt polttavaa janoa ja viittasi villille haluavansa juoda. Mies nyökäytti päätään käskien Filipiä seuraamaan ja vei hänet hiekkatöyryjen yli rannalle, jossa Filip näki ainakin viisikymmentä villiä valitsemassa itselleen erilaisia kapineita laivan hajalleen menneestä varastosta. Filipin seuralaiselle osoitetusta kunnioituksesta voitiin selvästi huomata, että hän oli heimon päällikkö. Muutamat juhlallisella äänellä lausutut sanat riittivät hankkimaan, ellei juuri sitä, mitä Filip halusi, niin kuitenkin pienen määrän likaista vettä, joka maistui mainiolta. Hänen toverinsa viittasi sitten hänelle, että hän istuutuisi hiekalle.
Urhomme sai nyt katsella uutta ja hirmuista, mutta kumminkin hullunkurista näkyä: Valkoisella hietikolla, joka näytti vieläkin valkoisemmalta voimakkaassa auringonpaisteessa, oli laivan kappaleita, tynnyreitä ja tavarapaaluja, joita kuohuvat tyrskyt heittelivät kaikkialle, valaan luita, jotka joku edellinen myrsky oli paiskannut rannalle, Filipin entisten toverien ruumiita, joiden vaatteista villit olivat vain irroittaneet napit, alastomia villejä (nyt oli kesä eikä heillä ollut yllään lammasnahkaturkkejaan), jotka arvokkaasti kävelivät edestakaisin hiekalla kooten kaikkea sellaista, jolla ei ollut mitään arvoa, ja jättäen paikoilleen kaikki sellaiset esineet, joita sivistyneet ihmiset olisivat halunneet omakseen, ja loppujen lopuksi vielä päällikkö, jolla vieläkin oli hartioillaan Johanneksen verinen nahka ja päässään tarkastajan peruukki hänen ollenkaan aavistamatta, miten hullunkuriselta hän näytti.
Villit eivät olleet niinkään tottumattomia laivoihin ja koska heitä oli tähän saakka kohdeltu hyvin, olivat he ystävällisiä eurooppalaisille. Hetkisen kuluttua kokosivat he yhteen läjään kaikki sellaiset puunkappaleet, joissa oli rautaa, ja sytyttivät läjän palamaan. Päällikkö kysyi merkeillä Filipiltä, oliko hän nälissään. Filip vastasi myöntävästi, jolloin päällikkö pisti kätensä suureen vuohennahkaiseen laukkuun ottaen sieltä kourallisen hyvin suuria kovakuoriaisia ja ojentaen ne vieraalleen. Filip työnsi inhoten luotaan tämän tavattoman ravinnon, jolloin päällikkö hyvin tyynesti pisti ne poskeensa. Syötyään viittasi hän Filipiä seuraamaan. Kun Filip nousi, näki hän oman kirstunsa kelluvan aallokossa lähellä rantaa. Hän riensi sen luo ilmoittaen viittauksilla sen omakseen, otti avaimen taskustaan ja aukaisi sen kooten yhteen myttyyn hyödyllisimmät tavaransa unhottamatta pussiakaan, jossa oli guldeneja. Hänen toverinsa ei vastustanut sitä ollenkaan, vaan huusi ainoastaan luokseen erään miehen kiinnittäen tämän huomion lukkoon ja saranoihin. Tehtyään sen lähti hän Filipin kanssa kävelemään hiekkakumpujen yli. Noin tunnin kuluttua saapuivat he muutamaan kylään, jossa oli mataloita nahalla päällystettyjä majoja. Naiset ja lapset ottivat heidät vastaan ja näyttivät olevan hyvin ihastuneita päällikön uuteen pukuun. He olivat kovasti ystävällisiä Filipillekin tarjoten hänelle maitoa, jonka hän mielellään joi. Tarkasteltuaan lähemmin heidän likaisia pukujaan, kummallista vartaloaan ja rumia kasvojaan kääntyi hän huoaten pois muistellen miellyttävää Amineaan.
Aurinko oli nyt laskemaisillaan ja Filip tunsi olevansa vieläkin hyvin väsynyt. Hän viittasi villeille haluavansa mennä nukkumaan. Hänet saatettiin silloin muutamaan majaan ja vaikka siellä olikin hyvin likaista ja pahanhajuista ja vaikka syöpäläiset ahdistivatkin häntä joka puolelta, kallisti hän kuitenkin päänsä mytylleen ja vaipui kiitettyään Jumalaa pelastuksestaan pian raskaaseen uneen.
Seuraavana aamuna tuli päällikkö herättämään häntä erään toisen miehen kanssa, joka osasi solkata hieman hollannin kieltä. Filip sanoi toivovansa, että hänet vietäisiin tuohon uudisasutukseen, johon alusten oli tapana poiketa. Mies ymmärsi hänet täydellisesti, mutta sanoi, ettei siellä nyt tällä haavaa ollut ainoatakaan laivaa. Filip halusi kumminkin lähteä sinne, sillä hän ymmärsi pääsevänsä sieltä kaikista nopeimmin johonkin laivaan ja saavansa kaikissa tapauksissa olla eurooppalaisten seurassa niin kauan kunnes joku alus sinne poikkeaisi. Hän kuuli, ettei sinne ole kuin päivänmatka korkeintaan. Keskusteltuaan vähän aikaa päällikön kanssa pyysi tulkki häntä mukaansa sanoen opastavansa hänet sinne. Sittenkuin Filip oli juonut kokonaisen ruukullisen maitoa, jota naiset olivat tuoneet hänelle, ja kieltäytynyt vieläkin kerran kourallisesta kovakuoriaisia, otti hän käärönsä ja lähti uuden tuttavansa mukaan.
Iltapäivällä saapuivat he muutamille kukkuloille, joilta Filip voi nähdä koko Taffel-lahden ja sen rannalla olevat hollantilaisten rakentamat talot. Ilokseen huomasi hän laivan satamassa. Kiiruhdettuaan rannalle näki hän kapteenin lähettäneen veneen maihin hakemaan ruokavaroja. Hän puhutteli miehistöä, ilmoitti nimensä, kertoi onnettomasta haaksirikosta ja sanoi haluavansa tulla laivaan.
Veneen päällikkö suostui siihen heti ja ilmoitti Filipille laivan olevan kotimatkalla. Kun Filip kuuli sen, oli hänen sydämensä haljeta riemusta. Hän olisi mennyt laivaan, vaikka se olisi ollut matkalla Intiaan, mutta nyt ilmaantui hänelle tilaisuus nähdä jälleen rakastamansa Amine, ennenkuin hän taasen ottaa pestin täyttääkseen kummallisen tehtävänsä. Hän tunsi saavansa nauttia vielä onnesta ja aavisti, ettei hänen tuleva elämänsä tulisi olemaankaan yhtämittaista kärsimystä kuolemaan asti, vaan vuorottaista riemun ja surun vaihtelua.
Laivan kapteeni otti hänet hyvin ystävällisesti vastaan suostuen mielellään ottamaan hänet mukaansa, ja kolmen kuukauden kuluttua minkään tärkeämmän tapahtuman häiritsemättä matkaa ankkuroi laiva vihdoinkin Amsterdamin satamaan.
XI.
On luultavasti aivan tarpeetonta huomauttaa, että Filip kiiruhti niin nopeasti kuin suinkin pieneen kotiinsa, jossa oli kaikki, mikä oli hänestä rakkainta tässä maailmassa. Hän päätti nauttia nyt onnestaan muutamia kuukausia, sillä hän oli täyttänyt velvollisuutensa. Hän tunsi, että niin mielellään kuin hän halusikin pitää valansa, ei hän voisi poistua kotoaan ennen syksyä, jolloin toinen laivasto lähtisi matkalle, ja nyt oltiin vasta huhtikuun alussa. Niin paljon kuin hän surikin herra Klootsin ja Hillebrantin kuolemaa ja pahoitteli onnettoman miehistön kohtaloa, tunsi hän kuitenkin jonkunlaista huojennusta ajatellessaan, että hän oli ikuisiksi ajoiksi vapautunut tuosta Schriften-roistosta, joka oli joutunut saman kohtalon alaiseksi kuin muutkin. Hän melkein siunasi tätä toisille niin onnetonta haaksirikkoa, joka oli suonut hänelle tilaisuuden niin pian palata rakkaan Aminensa luo.
Oli jo myöhäinen ilta, kun Filip vuokrasi veneen Fliessingenistä ja soudatti itsensä Terneuseen. Kun hän lähestyi kotiaan, näki hän vieraskamarin ikkunan olevan auki ja naisen nojautuvan siitä ulos. Hän tiesi, ettei katsoja voinut olla kukaan muu kuin Amine, ja päästyään kapean sillan yli lähestyi hän ikkunaa menemättä ollenkaan ovelle. Amine oli niin vaipunut taivaan katselemiseen ja omiin ajatuksiinsa, ettei hän nähnyt eikä kuullut miehensä tuloa. Filip huomasi hänen hajamielisyytensä ja pysähtyi senvuoksi noin viidentoista askeleen päähän hänestä. Kun hän seisoi siinä, käänsi Amine katseensa häneen päin, ja kun synkkä pilvi peitti samalla kuun, muutti heikko valaistus hänen vartalonsa jollakin tavoin yliluonnolliseksi ja aavemaiseksi. Amine tunsi miehensä, mutta kun hänellä ei ollut minkäänlaista syytä odottaa häntä niin pian kotiin, luuli hän ilmiötä miehensä haamuksi. Hän perääntyi, siveli tukkansa pois silmiltä molemmin käsin ja katsoi vieläkin kerran miestään hyvin tarkkaavaisesti.
"Minä täällä olen, Amine, älä pelästy!" huusi Filip äkkiä.
"En minä pelästykään", vastasi Amine painaen kädellään sydäntään. "Nyt olen jo aivan rauhallinen. Rakkaan mieheni henki, sillä sellaiseksi luulen sinua, kiitän sinua. Filip, olet tervetullut kuolleenakin luokseni." Hän viittasi surullisesti kädellään kehoittaen Filipiä tulemaan huoneeseen ja peräytyen itse pois ikkunasta.
"Hyvä Jumala, hän luulee minua kuolleeksi!" ajatteli Filip ja tietämättä oikein, mitä hänen pitäisi tehdä, hyppäsi hän ikkunasta huoneeseen ja näki Aminen istuvan sohvassa. Hän aikoi rikkoa hiljaisuuden, mutta Amine, joka oli katsellut hänen tuloaan siinä varmassa luulossa, että hänellä oli yliluonnollinen näky edessään, huudahti:
"Niinkö pian? Tapahtukoon Jumalan tahto, vaikka tämä tuntuukin niin raskaalta kantaa. Filip, rakas Filip, tunnen saavani pian seurata sinua."
Filip tuli nyt yhä levottomammaksi.
"Amine, kultaseni, kuule minua!" huudahti hän. "Olen tullut niin odottamatta, mutta tule tänne syliini, niin saat huomata, ettei Filipisi ole kuollut."
"Etkö sinä olekaan kuollut!" huudahti Amine nousten.
"En, Amine, olen vielä miehesi ja rakastan sinua yhtä paljon kuin ennenkin", vastasi Filip ottaen Aminen syliinsä ja puristaen hänet rintaansa vasten.
Amine vaipui hänen sylistään sohvalle purskahtaen itkuun, joka onneksi kevensi hänen sydäntään, Filipin ollessa polvillaan sohvan vieressä ja tukiessa häntä.
"Ah, Jumalani, kiitän sinua!" sanoi Amine vihdoinkin. "Luulin ilmestystä haamuksesi, Filip. Olisin ollut iloinen saadessani nähdä sinut sittenkin", lisäsi hän itkien painaen päänsä miehensä olkapäätä vasten.
"Voitko nyt kuunnella minua, rakkaani?" kysyi Filip jonkun ajan kuluttua.
"Voi puhu, puhu, kultaseni, sillä voisin kuunnella sinua nyt iankaikkisesti."
Filip kertoi nyt lyhyesti kaikki tapahtumat ilmoittaen samalla syyn, miksi hän oli tullut niin odottamatta kotiin. "Entä isäsi, Amine?"
"Hän voi hyvin. Puhukaamme hänestä huomenna."
"Niin", ajatteli Filip herätessään seuraavana aamuna ja katsellessaan rakastetun vaimonsa miellyttäviä kasvoja, "niin, Jumala on armollinen. Tunnen saavani nauttia vielä onnesta ja tiedän, että tämä onni on riippuvainen työni uskollisesta täyttämisestä, jonka laiminlyönnistä minua varmaankin rangaistaisiin. Olkoon niin! Uhmaten vaaroja ja kuolemaa tahdon täyttää velvollisuuteni ja toivon Jumalan armahtavan minua täällä ja tulevassa elämässä. Enkö ole saanut korvausta kaikista kärsimyksistäni? Kyllä enemmänkin", ajatteli hän herättäessään suukkosella vaimonsa, jonka suuret tummat silmät kohdistuivat häneen loistaen rakkaudesta.
Ennen menoaan arkitupaan kyseli Filip herra Pootsin vointia.
"Isäni on todellakin ollut minulle suureksi vaivaksi", vastasi Amine. "Lähtiessäni jonnekin on minun pakko lukita vierashuoneen ovi, sillä useammasti kuin kerran olen huomannut hänen koettavan murtaa auki kaappien lukkoja. Hänen kullanhimonsa on ääretön, sillä hän ei voi uneksiakaan muusta. Hän on aiheuttanut minulle paljon surua ennustamalla, etten saa nähdä sinua enää milloinkaan, ja vaatimalla, että luovuttaisin omaisuutesi hänelle. Mutta hän pelkää minua ja vielä enemmän sitä, että tulet takaisin."
"Onko hänen terveytensä hyvä?"
"Hän ei ole sairaskaan, mutta hänen elinvoimansa vähenevät kuin palaneen kynttilän, joka joskus leimahtaa liekkiin. Joskus hän on aivan tylsä, mutta joskus hän puhuu ja suunnittelee kuin hän olisi vielä täysissä ruumiinvoimissa. Voi, millainen kirous tuollainen rakkaus kultaan mahtaneekaan olla! Luulen — sellaisen ajatteleminenkin tuntuu hirveältä — mutta luulen kuitenkin, että ukkoraukka, vaikka hän onkin jo haudan partaalla, mielellään uhraisi meidän molempien elämän saadakseen kultasi, josta voisin luopua yhdestä antamastasi suukkosesta."
"Mitä sanotkaan? Onko hän koettanut tehdä jotakin sellaista poissaollessani?"
"En uskalla ilmaista ajatuksiani, Filip, enkä kylvää epäluuloja, joita emme voi mitenkään todistaa. Vartioitsen häntä tarkasti, mutta älkäämme puhuko hänestä enää. Tapaat hänet piakkoin, mutta älä odotakaan sydämellistä vastaanottoa, tahi jos hän on olevinaan ihastunut, niin älä luota häneen. En ilmoita hänelle tulostasi, sillä haluan nähdä, millaisen vaikutuksen se tekee häneen."
Amine meni alakertaan valmistamaan aamiaista ja Filip lähti hetkiseksi kävelemään. Palattuaan näki hän herra Pootsin istuvan pöydässä tyttärensä kanssa.
"Laupias Jumala, näenkö oikein!" huudahti ukko. "Herra Vanderdecken, oletteko palannut kotiinne?"
"Kyllä", vastasi Filip. "Tulin eilenillalla."
"Miksi et kertonut sitä minulle, Amine?"
"Halusimme yllättää sinut", vastasi Amine?
"No siinä te todellakin onnistuitte! Milloin matkustatte jälleen, herra Filip? Joko huomenna?" kysyi herra Poots.
"En moneen kuukauteen, toivoakseni", sanoi Filip.
"Ettekö moneen kuukauteen? Miten olette saanut lomaa niin pitkäksi ajaksi? Sanokaa minulle kuitenkin, oletteko tuonut paljon rahaa mukananne?"
"En kolikkoakaan. Jouduimme haaksirikkoon ja olin vähällä menettää henkeni."
"Mutta aiotte kai taasen matkustaa?"
"Kyllä sitten kuin tulen sille päälle."
"Hyvä. Me hoidamme kyllä taloanne ja rahojanne."
"Luullakseni vapautan teidät siitä vaivasta", sanoi Filip kiusatakseen ukkoa. "Aion nimittäin ottaa rahani mukaani."
"Aiotteko todellakin ottaa ne mukaanne? Mutta miksi?" kysyi Poots levotonna.
"Ostaakseni tavaroita matkan varrelta ja ansaitakseni siten enemmän rahaa."
"Mutta tehän voitte joutua haaksirikkoon toisenkin kerran, silloin ovat rahanne mennyttä kalua. Ei, matkustakaa te vain itse herra Filip, mutta jättäkää rahanne tänne."
"Se ei sovi ollenkaan suunnitelmiini ja ensi kerran matkustaessaan otan varmasti kaikki rahani mukaani."
Keskustelun kuluessa juolahti Filipin mieleen, että jos hän vain saa herra Pootsin uskomaan ottaneensa kaikki rahansa mukaansa on Aminellakin sitten rauhallisemmat olot. Hän päätti senvuoksi matkalle lähtiessään uskotella ukolle, että hän vie omaisuutensa muassaan.
Herra Poots vaipui synkkiin ajatuksiin ja poistui parin minuutin kuluttua vierashuoneesta omaan kamariinsa. Nyt kertoi Filip vaimolleen, miksi hän oli petkuttanut ukkoa.
"Oletpa sinä huolellinen, Filip, ja minä kiitänkin sinua siitä, vaikka toivonkin, ettet olisi maininnut mitään koko asiasta. Et tunne isääni. Nyt pitää minun vartioida häntä kuin vihollista."
"Mitähän tuollainen heikko ukko-rahjus meille voi? Ei suoraan sanoen mitään", vastasi Filip hymyillen. Mutta Amine ei ajatellut niin ja oli alituisesti varuillaan.
Kevät ja kesä kuluivat nopeasti, sillä he olivat hyvin onnellisia. He keskustelivat usein Filipin viimeisen matkan vaiheista — tuosta yliluonnollisesta Filipin isän laivan näyttäytymisestä ja onnettomasta haaksirikosta.
Amine tunsi, että hänen miehensä saisi kestää vielä paljon vaaroja ja vaikeuksia, mutta hän ei koettanut milloinkaan taivuttaa häntä luopumaan yrityksestään. Hänkin katsoi tulevaisuuteen toivoen ja luottamuksella hyvin tietäen, että Filip joskus joutuu kohtalonsa uhriksi, ja luottaen siihen, että tuo hetki on vielä kaukana.
Kesän lopulla matkusti Filip jälleen Amsterdamiin pestautuakseen johonkin sellaiseen laivaan, joka lähtee matkalle syksyllä.
Ter Schellingin haaksirikon vaiheet tiedettiin tarkasti, sillä Filip oli kotiin palatessaan selittänyt kaikki siihen kuuluvat seikat, lukuunottamatta kummituslaivan ilmestymistä, ja kertomus oli jätetty yhtiön johtokunnalle. Ei ainoastaan hänen selvän ja valaisevan selostuksensa vuoksi, vaan hänen kärsimystensä ja kummallisen pelastumisensa tähden oli yhtiö luvannut hänelle toisen perämiehen paikan toisessa laivassaan siinä tapauksessa että Filipiä vieläkin haluttaisi lähteä purjehtimaan Intiaan.
Mentyään yhtiön konttoriin sai hän pestin Bataviaan, muutamaan neljänsadan tonnin vetoiseen kauniiseen alukseen. Kun matkan tarkoitus oli siten saavutettu, kiiruhti hän takaisin kotiinsa ja ilmoitti herra Pootsin läsnäollessa Aminelle Amsterdamissa saavuttamansa tulokset.
"Vai aiotte te merelle jälleen", huomautti herra Poots.
"Kyllä, mutta en vielä pariin kuukauteen, toivoakseni", vastasi Filip.
"Vai vasta sitten!" mumisi vanhus itsekseen.
Kuinka totta onkaan, että me mieluummin taivumme todelliseen onnettomuuteen kuin olemme alituisesti jännityksessä. Oli olemassa muudan seikka, joka tuotti Aminelle paljon huolta, nimittäin hänen Isänsä luonne ja käyttäytyminen. Amine tunsi isänsä siksi hyvin, että hän huomasi tämän jo vihaavan salaisesti Filipiä. Ajatus, että Filip ottaa rahansa mukaansa, oli melkein tehnyt tuosta kitsaasta ukosta mielipuolen. Amine oli vakoillut häntä ja nähnyt hänen kävelevän tuntikausia edestakaisin mumisten itsekseen ja välittämättä enää ollenkaan toimestaan.
Parin päivän kuluttua Amsterdamista tulonsa jälkeen valitti Filip pahoinvointia, hän oli nimittäin vilustunut matkallaan.
"Ettekö olekaan terve?" huudahti ukko nousten äkkiä tuolistaan? "Antakaa minun koettaa valtimoanne. Kas, se lyökin hyvin nopeasti. Amine, mies raukkasi on hyvin sairas. Hänen pitää mennä vuoteeseen ja minä annan hänelle jotakin, joka kyllä parantaa hänet. En ota siitä maksua, Filip, en missään tapauksessa."
"En minä nyt sentään niin sairas ole, herra Poots", vastasi Filip.
"Lukuunottamatta kovaa päänkipua olen aivan terve."
"Teillä on kuumettakin, Filip. Menkää senvuoksi vuoteeseenne ja nauttikaa teille lähettämäni lääke, niin olette huomenna terve."
Filip meni huoneeseensa Aminen kanssa ja herra Poots rupesi valmistamaan lääkettä. Heti kun Filip oli päässyt sänkyyn, meni Amine jälleen alakertaan ja kohtasi siellä isänsä, joka antoi hänelle jauheen käskien Aminen antaa sen miehelleen. Herra Poots poistui senjälkeen tuvasta.
"Jumala antakoon minulle anteeksi, jos teen isälleni vääryyttä", ajatteli Amine, "mutta hän on nyt kerta kaikkiaan menettänyt luottamukseni. Filip on sairas, sairaampi kuin hän luuleekaan, ja ellei hän ota jotakin lääkettä, voi hänen tilansa tulla vieläkin huonommaksi mutta sydämeni sanoo minulle, että minun pitää olla varovainen Niin pirullinen ei isä sentään mahtane olla."
Amine tarkasti lääkkeen. Paperissa oli hieman tummanruskeata jauhetta, joka herra Pootsin määräyksen mukaan oli annettava sairaalle lasillisessa lämmintä viiniä. Herra Poots oli tarjoutunut tekemään sen. Hänen palaamisensa keittiöstä keskeytti Aminen ajatukset.
"Tässä on viini, tyttöseni. Sekoita nyt jauhe juomalasilliseen tätä ja peittele hänet hyvin, sillä hän rupeaa hikoilemaan pian eikä sitä pidä keskeyttää. Valvo hänen luonaan, Amine, äläkä mene nukkumaan. Aamulla on hän jälleen terve." Herra Poots poistui nyt huoneesta toivottaen tyttärelleen hyvää yötä.
Amine kaasi jauheen muutamaan pöydällä olevaan hopeapikariin ja alkoi sitten sekoittaa siihen viiniä. Hänen epäilyksensä olivat hetkiseksi haihtuneet isän ystävällisen puheen vuoksi. Ollaksemme rehellisiä herra Pootsia kohtaan on meidän pakko tunnustaa, että hän oli aina hyvin ystävällinen potilailleen. Sekoitettuaan juoman huomasi Amine, ettei siihen ilmestynytkään minkäänlaista pohjasakkaa. Tämä oli tavatonta ja hänen epäilyksensä heräsivät uudestaan.